Part 6

Niinkuin ainakin miehen, joka melkein koko lyhyen ikänsä vietti leirissä, hänen ajatuksensa liikkuivat enimmäkseen ja mieluimmin sotaan kuuluvissa asioissa. Kustaa Aadolf on ollut kaikkien aikojen taitavimpia sotapäälliköitä ja on keksinyt sekä monta että tärkeää parannusta sotataidossa. Hän lyhensi peitset ja kevensi pyssyt, joten molempia oli helpompi käyttää; pyssymiehet saivat nyt jättää pois tuon hangon, jonka nojaan ennen aina pyssy oli laskettava, kun tahdottiin tähdätä. Kovin kömpelöt, monta tuhatta miestä sisältävät tertsiat hyljäten hän jakoi jalkaväkensä pienempiin prikaateihin, ja asetti ylimalkaan soturit kuuteen, pyssymiehet joskus kolmeenkin riviin, entisten kymmenen sijaan; näin muodoin tulivat kaikki liikkeet ja käännähdykset nopeammiksi. Hyvän vaikutuksen teki se hänen keksintönsä, että hän rupesi asettamaan ratsujoukkojen lomiin pienempiä pyssymiesparvia, joiden tuli jo ennakolta laimensi päällehyökkäävien vihollisten huovien vauhtia. Tykit tehtiin myöskin lyhyemmiksi, kepeämmiksi, niin että niitä oli mukavampi kuljettaa.

Sodankäynnissään oli Kustaa Aadolf ylimalkaan hyvin varovainen, joskin eri tiloissa monestikin sangen rohkea. Hän omisti itselleen sen säännön, jota siitä saakka on yleisesti sodassa noudatettu, ettei näet saatu umpimähkään marssia eteenpäin, ennenkuin selän ja sivujen suojaksi oli valloitettu linnoja tai rakennettu uusia varustuksia. Jos vihollisen ylivoima oli liian suuri, käytti hän, niinkuin monesti olemme nähneet, tuota Caesarilta opittua keinoa, että hän sulki itsensä vallitettuun leiriin. -- Verraton aikalaistensa parissa hän oli siinä suhteessa, että hän piti tarkan huolen muonan hankkimisesta sotureilleen ja maksoi myös, jos suinkin mahdollista, aina säännöllisesti heidän palkkansa. Mutta toiselta puolen hän valvoi enimmiten ankarasti, etteivät he saaneet ryöstellä eikä rosvoilla.

Urhoudessa oli Kustaa Aadolf koko väelleen loistavana esikuvana. Jos häntä joskus varoitettiin vaaroihin antautumasta, vastasi hän väliin leikillä: "Ei ole vielä koskaan mikään tykinkuula kehenkään kruunattuun päähän sattunut!" -- tai myöskin jalolla vakavuudella: "Mikä kuolo olisi kuninkaalle kauniimpi, kuin jos hän kansaansa ja oikeaa asiaa puolustaessaan kaatuisi!"

Kustaa Aadolfin kaikkien tekojen perusteena oli harras jumalisuus. Yhteisistä aamu- ja iltarukouksista hän harvoin oli poissa, jumalanpalveluksesta pyhäpäivinä ei milloinkaan. Usein nähtiin hänen myös istuvan itsekseen raamattua tutkien. "Minä koetan", hän sanoi, "sanan tutkimisella vahvistaa sydäntäni pahaa vastaan. Kuningas ei ole velvollinen vastaamaan teoistaan kenellekään muulle, paitsi Jumalalle; mutta juuri tämä itsevaltaisuus saattaa moniin kiusauksiin, joita ei kyllin voi varoa."

Tämä harras jumalisuus osoittautui myös eläväksi kaikissa hänen teoissaan ja tavoissaan. Hänen suustansa ei kuulunut koskaan kirousta eikä kevytmielistä pilkkaa; häntä ei koskaan nähty juomarien, mässääjien eikä pelurien seurassa. Yhteen ainoaan epäsiveelliseen hairahdukseen tiedetään hänen nuoruudessaan tehneen itsensä syypääksi, mutta sen jälkeen oli hänen elämänsä aina puhdas ja suhteeton.

Samoinkuin hänen ulkomuodossaan oli myös hänen käytöksessään majesteetillisuus ja laupeus ihanimmalla tavalla yhdistyneet. Kustaa Aadolf oli varsin arka kuningasarvostansa, ja kovat nuhteet, jopa rangaistuskin tuli sille tavallisesti osaksi, joka ei osoittanut hänelle tulevaa kunnioitusta tai rohkeasti moitti hallituksen toimia. Mutta muuten oli kuningas aina laupias ja iloinen, puhutellen kaikensäätyisiä ihmisiä lempeästi. Lähimmille alapäälliköilleen ja ministereilleen hän oli erittäin ystävällinen ja suhde hänen ja viisaan Aksel Oxenstjernan välillä oli jaloimpia, joista historia tietää kertoa. -- Nuoremmalla iällänsä hän oli ollut hillitsemättömän tuittupäinen ja saattoi kiivaudessaan monasti lausua loukkaavia sanoja, joskus paiskata korvillekin. Mutta silloinkin hän oli aina heti valmis pyytämään anteeksi ja koetti jos jollakin hyvittää loukattua.

Tämä puhdas, jalo henki vaikutti sen, että Kustaa Aadolfilla tuskin oli ainoatakaan vihamiestä, joskin montakin vastustajaa. Katolilaiset puhuivat ihmetellen hänen hyvästä sotakuristaan, hänen oikeudentunnostaan, hänen tapojensa puhtaudesta, hänen totisesta hartaudestaan, joskin heidän mielestään hänen uskonsa oli väärä. Tuskin ainoatakaan soimauskirjaa julkaistiin hänestä tänä aikakautena, joka kuitenkin oli niin rikas sellaisista. Itse paavikin myönsi: "Hän on maailman jaloin kuningas!" Tästä voi arvata, kuinka rakas hän oli Saksan protestanteille, kuinka rakas omille kansoilleen. "Voisinpa", olikin hänellä tapana sanoa, "turvallisesti laskea pääni levolle vaikka minkä alamaiseni syliin!"

12. Holhoojahallitus ja kolmekymmenvuotisen sodan loppu.

Kustaa Aadolfin kuoltua luulivat sekä viholliset että liittolaisetkin, että hänen suuri työnsä kerrassaan oli taas häviävä. Hänen henkensähän yksin, niin arveltiin, on tuon komean ihmerakennuksen kokoon luonut; hänen henkeänsä vailla on se kohta jälleen raunioiksi romahtava. Mistä muka on niin pieni, niin köyhä, niin vähäväkinen valtakunta saava tarpeelliset varat ja voimat tämän suuren hankkeen jatkamiseksi? Onneansa voi Kustaa Aadolfin tytär Kristiina kiittää, jos hän saa edes isältänsä perityn kruunun pitää. -- Sitäkin näet alkoi jo Puolan kuningas Vladislaus, Sigismundin poika, vaatia itselleen, ja Suomessa olivat vanhat sigismundilaiset taas ryhtyneet salahankkeihin.

Kaikki nämät vaarat kohosivat myös selvinä Ruotsin valtiomiesten silmien eteen, kun he olivat saaneet sanoman kuninkaan äkillisestä kuolemasta. Koko sen päivän vietti valtaneuvoskunta Tukholmassa yhdessä itkien ja valittaen. Aksel Oxenstjernalla oli sen jälkeen ensimäinen uneton yönsä elämässään. Mutta masennuksissa he eivät sallineet mielensä kauan olla, nyt kun isänmaa enemmän kuin koskaan ennen vaati kaikkien poikiensa voimainponnistusta. Kustaa Aadolfin henki ei ollutkaan, niinkuin ulkomailla luultiin, hänen kanssaan kadonnut; se eli vielä voimallisena niissä monissa etevissä Ruotsin ja Suomen miehissä, jotka hänen esimerkkinsä oli jalostuttanut. Illalla erotessaan valtaneuvokset päättivät yksimielisesti pitää järjestystä omassa maassa voimassa ja jatkaa sotaa ulkovihollisia vastaan, kunnes kunniallinen ja luotettava rauha saataisiin toimeen. Tämän jalon, miehuullisen päätöksen mukaiset olivat sitten myös heidän toimensakin.

Valtakunnan asioiden johto uskottiin viiden ylimmän virkakunnan päälliköille sen säännön mukaan, minkä Aksel Oxenstjerna oli jo kuningas vainajan käskystä valmistanut ja jonka nyt säädyt v. 1634 vahvistivat. Ruotsin hallitsijoina seuraavien kahdentoista vuoden ajalla, kunnes Kristiina tulisi lailliseen ikään, olivat täten kansleri (pääministeri) _Aksel Oxenstjerna_, hänen veljensä drotseti (oikeusministeri) Gabriel Oxenstjerna, heidän orpanansa valtiovarain hoitaja Gabriel Pentinpoika Oxenstjerna, valtamarski (sotaministeri) Jaakko De la Gardie sekä valta-amiraali Kaarle Gyllenhjelm.

Tämä _holhoojahallitus_ sai suuren vallan verrattoman yksimielisyytensä ja sopunsa kautta. Hyvänä apuna tämän sovun ylläpitämisessä oli epäilemättä se seikka, että he melkein kaikki olivat keskenään likeistä sukua. De la Gardiekin näet oli drotsetin appi, jota paitsi vielä Kustaa Hornkin, parhain oman maan sotapäälliköistä, oli kanslerin vävy. Enemmän kuin tämä sukulaisuus vaikutti kuitenkin Aksel Oxenstjernan jalo henki ja viisaus. Häntä kaikki kuuntelivat hartaalla kunnioituksella ja jättivät aina, niin kauan kuin hän ensi alussa oleskeli Saksanmaalla, tärkeimmät asiat päättämättä, kunnes he olivat hänen mielipidettänsä kuulustaneet.

Yhtä verraton kuin yksimielisyydessään oli holhoojahallitus myös isänmaallisuudessaan ja yksityisten etujensa laiminlyömisessä. Muille ansiokkaille miehille he jakelivat runsain määrin rahapalkintoja ja maaläänityksiä, itselleen ei yksikään heistä ottanut mitään. Päinvastoin he jättivät usein, valtiorahaston vähissä varoissa ollessa, palkkansa ulosottamatta, vieläpä lainasivat monta kertaa omista varoistaan kruunulle suuria summia. Semmoisessa epäitsekkäisyydessä ja uhrautuvaisuudessa oli Aksel Oxenstjerna aina kaikkein ensimäisiä. Ollen itse täten vailla kaikkea omanvoiton pyyntöä, saattoivat he myös sitä suuremmalla lujuudella ja paremmalla menestyksellä vastustaa useiden muiden aatelisherrojen yrityksiä saada etuoikeutensa tänä kuninkaattomana aikana laittomasti laajennetuiksi. Kerta vaativat muutamat, että aatelistolle myönnettäisiin verovapaus, koska se muka kuului heidän oikeuksiinsa. "Totinen vapaus", lausui Aksel Oxenstjerna, "perustuu valtakunnan vaurastumiseen, ja todellisesti vapaa on se, joka rakkaudesta isänmaahan mielellään antaa, mitä isänmaan etu vaatii. Sen tunnustan kaikkien kuullen, että vapaus on minulle rakas, hyvin rakas, vaan vielä enemmän rakastan toki isänmaatani." Yhtä lujasti hän vastusti myös muutamien aatelisherrojen vaatimusta, että heidän alustalaisiaan kiellettäisiin vapaasti muuttamasta paikasta toiseen, joka kielto olisi ollut orjuuden alkua. "Ruotsissa", vastasi Oxenstjerna, "on talonpoika vapaa ja talonpoikanaolo kunnia."

Edempänä tulee lavealta kerrottavaksi, mitä kaikkea holhoojahallitus teki maan sisällisten olojen parantamiseksi ja vaurastuttamiseksi; tässä luvussa luomme vain nopean silmäyksen kolmekymmenvuotisen sodan loppuvuosiin.

Päätöksensä mukaan jatkoi holhoojahallitus sotaa suurella lujuudella ja voimalla. Kaikkia valtakunnan voimia ponnisteltiin tarpeellisten sotajoukkojen ja varain saamiseksi. Aksel Oxenstjerna puolestaan osasi ihmeteltävällä taidolla koota jälleen Ruotsin ylijohdon alle enimmän osan saksalaisista liittolaisista, jotka jo olivat alkaneet häilyä ja luopua. Heidän avullansa saatiin mahtava sotavoima liikkeelle ja Ruotsin liput levisivät vielä laajemmalta kuin koskaan ennen koko Saksan yli. Katolilaisten pelättävin päällikkö, Wallenstein, ei ollutkaan enää heitä vastustamassa. Hän oli tyytymätönnä keisariin ruvennut salavehkeisiin, ja murhattiin viimein Ferdinandin käskystä. Kaikki täten saadut edut hävitti kuitenkin jälleen Kustaa Hornin ja Weimarin Bernhard herttuan välinen eripuraisuus, joiden käsiin Ruotsin armeijain ylin johto oli annettu. Tämä eripuraisuus aiheutti viimein onnettoman _Nördlingenin_ tappelun v. 1634, jossa keisarilliset saivat ratkaisevan voiton. Nyt luopuivat melkein kaikki liittolaiset Ruotsista; jopa Saksi, sama Saksi, jonka Kustaa Aadolf oli kaksi kertaa pelastanut, muuttui ystävästä kerrassaan julkiviholliseksi ja käänsi aseensa entisiä auttajiansa vastaan. Ruotsin armeijan tähteet karkoitettiin aina Meklenburgiin ja Pommeriin, Itämeren rannalle asti. Mutta äkkiarvaamatta sai se jälleen _Banérin_ johdolla loistavan voiton _Wittstockin_ luona v. 1636 ja levisi sitten hävittävänä tulvana onnettoman Saksinmaan ylitse. Kustaa Aadolfin ankaran silmän sammuttua oli tarkka kuri Ruotsin ja Suomen soturien parissa yhä enemmän höltynyt, ja nyt koston vimmassa ei ollut puhettakaan mistään armosta. He ryöstivät, polttivat, murhasivat aivan kuin ennen Wallensteinin hurjat laumat, tahraten täten entisen kauniin maineensa. Heidän nimensä yhdistyi täten "Ruotsin juomaan", tuohon julmaan, heidän keksimäänsä temppuun, kun likaista vettä lakkaamatta kaadettiin porvari- ja talonpoikaraukkain kurkkuun, kunnes nämä taipuivat antamaan ilmi kätketyt tavaransa. "Ruotsalainen tulee!" oli monen miespolven aikana se pelotin, jolla Saksin äidit säikyttelivät pahankurisia lapsiansa. Banérin jälkeiset päälliköt eivät enää sallineet yhtä hillitöntä julmuutta, mutta Kustaa Aadolfin aikuiset lempeät, rehelliset tavat eivät enää ikänä palanneet.

Banér sillä välin jatkoi sotaa vaihtuvalla onnella, mutta aina vaihtumattomalla taidolla ja uljuudella, kunnes hän kuoli v. 1641. Vielä suurempi menestys oli hänen jälkeensä _Torstensonilla_. V. 1642 taistelivat Ruotsin soturit ja keisarilliset ihmeellisen sattumuksen sallimuksesta taas melkein samalla kentällä kuin v. 1631 Kustaa Aadolfin ja Tillyn johtamina. Tätä jälkimäistä tappelua nimitetään kuitenkin eroitukseksi edellisestä _Leipzigin_ tappeluksi. Meidän miehet seisoivat tällä kertaa tillyläisten silloisella asemalla, mutta voitto oli heidän kanssansa myös paikkaa muuttanut. Sen jälkeen levisivät Torstensonin joukot vastustamattomasti yli koko Moravian, joka tähän asti oli sodan koskemattomana kulmana pysynyt. Jopa ilmaantui partiolla käyviä ratsumiesparvia aina Wienin porttienkin edustalle, niin että säikähtynyt keisari läksi Gratziin asti piiloon. Mutta yhtäkkiä jätti Torstenson kaikki nämät voittonsa kesken ja riensi väkimarsseilla takaisin pohjoiseenpäin, ikäänkuin perinjuurisen tappion jälkeen pakeneva. Koko Eurooppa kummasteli ja pilkkasi tätä retkeä. Mutta sittemmin selvisi koko salaisuus, kun Torstenson, tultuansa Holsteinin rajalle, hyökkäsi Tanskan kuninkaan alueelle. Tanskan ja Ruotsin välillä oli näet jo kauan ollut salavihaa sekä alinomaista kiusantekoa, ja nyt oli holhoojahallitus päättänyt ryhtyä kerrassaan julkisotaan. Torstenson valloitti Tanskan koko mannermaan, Etelä-Ruotsissa valloitettiin myös kaikki senpuoleiset alusmaat; pelastuaksensa perikadosta täytyi Tanskan v. 1645 rauhan hinnaksi luopua useista alusmaistaan Ruotsin rajoilla ja Virossa. Sitä ennen oli kuitenkin Torstenson jo jälleen rientänyt takaisin keisarillisia vastaan. Hän sai heistä v. 1645 suuren voiton Jankowitzin luona Böömissä ja majaili jonkun aikaa Wienin edustalla. Sairauden tähden täytyi hänen kuitenkin pian sen jälkeen jättää sotatoimet ja palata Ruotsiin. Sota lopetettiin viimein _Westfalin rauhanpäätöksellä_ v. 1648, jossa Ruotsi sai osakseen Länsi-Pommerin, Bremenin herttuakunnan ynnä pari muuta pienempää maatilkkua Saksassa.

13. Kustaa Horn.

Kuninkaan kuoleman jälkeen tuli holhoojahallituksessa puheeksi, kuka valittaisiin Ruotsin sotavoimien ylimäiseksi johtajaksi. Kukapa olisi oman maan miehistä ollut siihen soveliaampi kuin se, johon Kustaa Aadolf sota-asioissa oli aina kaikkein enimmän luottanut.

_Kustaa Horn_ oli sankari itse ja myös sankarisukua. Hänen veljensä oli Eevert Horn, jonka urhotyöt sekä aikainen kuolema ovat tulleet näiden kertomusten edellisessä osassa mainituiksi. Hänen isänsä oli Narvan miehuullinen, vaikka onneton puolustaja, Kaarle Horn, hänen isoisänsä tyly, ankara soturi Henrik Horn, nekin meille vanhoja, hyviä tuttuja. Kaarle Horn, niinkuin tiedämme, sai pahan palkan urhoudestaan; hän vietiin Juhana kuninkaan käskystä vankeuteen Örbyhusin linnaan Uplantiin. Sinne häntä seurasi myös hänen jalo puolisonsa Aune von Delvig ja synnytti siellä hänen nuorimman poikansa Kustaan yöllä lokak. 23:tta päivää vasten 1592. Pian sen perästä suotiin Kaarle Hornille armo ja vapaus, jolloin koko perhe palasi kotimaahansa Suomeen, Kankaisten kartanoon likelle Turkua.

Elantotavat Ruotsin ja Suomen aateliston parissa olivat siihen aikaan sangen yksinkertaiset ja vakavat ja kasvatus ankara, semmoinen, joka lujan miehenmielen luopi. Jumalanpelkoa ja ihmisen velvollisuuksia teroitettiin jo aikaiseen lasten sydämiin. Raamattua viljeltiin ahkerasti kotihartaushetkinä; sen lauseita sekä ytimekkäitä kansan sananlaskuja kuului yhä isän ja äidin suusta neuvoksi ja varoitukseksi. Nuori poika sai paljon liikkua ulkoilmassa, heitellä kiviä, ratsastaa ja pyytää metsän otuksia. Tämmöistä ruumiinvoimien harjoitusta pidettiin välttämättömän tarpeellisena. Mutta eipä hengen voimiakaan laiminlyöty. "Aatelismiehen tulee tietää enemmän kuin muiden", neuvoi jo pari vuosikymmentä aikaisemmin vanha kreivi Brahe talouskirjassaan nuoria aatelisia; "ei siinä kyllin, että osaa istua ratsun selässä, suunnata peitsensä ja laukaista pyssynsä." Ensiksi, opin tielle pyrkiessä, oli latinaa opittava, sillä melkein kaikki tieteellinen ja sivistävä kirjallisuus oli vielä yksistään tällä kielellä. Sentähden perehtyivätkin siihen sen ajan sivistyneet miehet, välistä naisetkin, perinjuurin. He osasivat lukemattomia merkillisiä lauseita Rooman parhaitten kirjailijain teoksista ulkoa ja käyttivät niitä usein puheessansa tai kirjoituksissansa todisteina tai koristuksena.

Kaarle Horn, niinkuin tiedämme, kuoli Liivinmaan sodassa v. 1601. Kahdeksanvuotisen orvon kasvatus ja opetus ei kuitenkaan senvuoksi jäänyt kesken; vanhempi veli Eevert piti siitä isällistä huolta. Varsin hauskapa mahtoi ollakin tämmöistä vilkasta, hyvälahjaista kasvattia johtaa. Kaikissa kysymyksissään ja vastauksissaan, töissänsä ja leikeissään osoitti pieni Kustaa tavatonta älyn terävyyttä, palavaa tiedonhalua sekä samassa myös lujaa mielenlaatua.

Kuudentoista-vuotisena lähetettiin nuori aatelisherra ulkomaille. Ei ollut näet silloin vielä Suomessa mitään korkeampaa opistoa, ei kymnaasiakaan, yliopistosta vallan puhumattakaan. Ruotsissa myös oli opin laita vielä sangen huono. Opintojensa jatkamiseksi vietti senvuoksi Kustaa Horn kolme vuotta siihen aikaan suurimaineisissa Rostockin, Tübingenin ja Jenan yliopistoissa Saksanmaalla. Sieltä palattuaan hän meni veljensä Eevertin luo, joka paraikaa taisteli Venäjällä; hänen johdossansa tahtoi hän oppia sotataitoa. Kauan ei kuitenkaan Eevert Horn pitänyt häntä luonansa; venäläiset näet eivät ymmärtäneet säännöllisestä sodankäynnistä yhtään mitään, taistelussa heitä vastaan oli siis varsin vähän oppimisen tilaisuutta. Sen sijaan lähetti Eevert veljensä Alankomaihin, jossa kuuluisa sotapäällikkö Oranian Mauri ihmeteltävällä taidolla puolusti isänmaatansa espanjalaisia vastaan. Siellä oli paras sotakoulu, jota nuori suomalainen soturi siihen aikaan saattoi käydä; erittäinkin olivat sekä alankomaalaiset että espanjalaisetkin taitavat linnojen piirittämisessä ja puolustamisessa. Myöhemmin siirtyi Horn sieltä vielä Ranskankin maalle ja otti osaa siellä raivoavaan sisälliseen sotaan, jota Maria di Medici ja tyytymätön aatelisto kävivät. Sotataidon ohessa hän tutki myös tyystin näiden maiden hallitustapaa, valtiollista voimaa sekä muita oloja. Myöskin perehtyi hän useampiin vieraisiin kieliin, erittäinkin saksan, ranskan ja italian kieleen niin perinpohjin, että olisi luullut hänen panneen kaiken aikansa yksistään niiden oppimiseen. Siinä suhteessa hän näkyy ottaneen varteen vanhan Brahen varoituksen, ettei matkustaminen yksin, panematta tarkkaa huomiota kaikkiin merkillisiin oloihin, ole miksikään hyödyksi. "Kurjet ja metsähanhet", lausui ukko yllämainitussa kirjassaan, "lentävät myös monen maan läpitse, mutta eivätpä ne siitä tule hiukkastakaan viisaammiksi."

Vuonna 1618 viimein takaisin tultuaan Horn pääsi heti kamariherraksi. Tässä virassa hänellä oli tilaisuus lähemmin tutustua nuoreen kuninkaaseensa, eikä aikaakaan, niin saavutti hän Kustaa Aadolfin suosion ja luottamuksen täysin määrin. Hänet lähetettiin useamman kerran Tanskaan ja Saksaan tärkeille asioille; muun muassa uskottiin hänelle tuo arkaluontoinen, vaikea naimisliiton sovitteleminen Kustaa Aadolfin ja Brandenburgin prinsessan, Maria Eleonoran välillä.

V. 1621 määrättiin Horn Norlannin rykmentin everstiksi, jonka kanssa hän heti seurasi kuningasta Liivinmaalle, Riian piiritykseen. Siellä hän oli muun muassa mukana tuossa suuressa rynnäkössä Hiekkaporttia vastaan. Uljaasti hän kapusi rykmenttinsä etunenässä ylös vallille; mutta oikeaan käteen sattunut luoti, joka samassa myös pyyhkäisi säärtäkin, keskeytti tähän hänen toimensa, niin ettei hän saanut lopulliseen voittoon ottaa osaa. Sittenkin hän täydellä syyllä sai urhoollisuutensa palkaksi ritariarvon.

V. 1624 suotiin Kustaa Hornille sija Ruotsin valtaneuvoskunnassa ja v. 1625 hän asetettiin Suomen koko jalkaväen ylipäälliköksi, jota paitsi hän oli erikseen Savon jalkarykmentin eversti ynnä yhden suomalaisen ratsumieslippukunnan johtaja. Jälkimäisenä vuonna valloitti hän, niinkuin jo tiedämme, yhdessä De la Gardien kanssa, Tarton ynnä koko joukon muita linnoja Liivinmaalla ja oli alusta vuotta 1626 suurena apuna Wallhofin loistavan voiton saavuttamisessa.

Preussiin lähtiessään jätti sitten kuningas koko Liivinsodan jatkamisen De la Gardien ja Hornin haltuun. Näiden herrojen tehtävä oli sangen vaikea. Heidän komennossansa siellä oleva sotavoima, joka melkein kokonaan oli suomalainen, ei ollut lukuisa, ja paljon oli joukossa sahralta juuri otettuja rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet saaneet sotaharjoitusta. Eipä niillä kaikilla, niin päälliköt valittivat, ollut edes oikeata sotamiespukuakaan, vaan he retkottelivat vielä omissa talonpoikaisissa mekoissansa. Heidän vähäinen lukumääränsä sitä paitsi vähenemistään väheni tautien kautta, joihin ruoan ja kelvollisten vaatteitten puute oli syynä; sillä rahan saanti palkkaa varten oli sangen verkallinen. Asiain näin ollen ei voitu suuria saada toimeen, ei edes aina tyystin suojella entisiä valloituksia vihollisen partiokunnilta. Sittenkin onnistui Kustaa Hornin suomalaisen ratsuväen kanssa saada muutamia pieniä voittoja lopussa v. 1627 ja alussa v. 1628, niin että puolalaiset karkoitettiin pois Väinäjöen pohjoisrannalta, vieläpä ajettiin takaa useampia peninkulmia Liettuan korpia myöten. Tästä sanomasta kuningas ihastui ikihyväksi, sillä hän oli jo pelännyt, että hänen täytyisi jättää Preussin sota kesken ja palata Liivinmaalle suuremman sotavoiman kanssa. "Kustaa Horn", kirjoitti Kustaa Aadolf tähän aikaan, "on tehnyt siellä melkein kaikki, mitä on toimeen saatu; sillä Jaakko kreivi on hankkeissaan ja toimissaan jokseenkin hidas vetelys." Hornille itselleenkin hän lähetti hartaan kiitoskirjeen ja lupasi aina pitää hänen ansionsa hyvässä muistossa. Samana vuonna kutsuttiin sitten De la Gardie Preussiin kuninkaan luoksi, jolloin Horn, sotamarskin arvoon koroitettuna, sai koko sotavoiman Liivinmaalla komentonsa alle. Kuinka suuri Kustaa Aadolfin luottamus häneen oli, näkyy siitä, että hänelle ani harvoin lähetettiin mitään ohjeita tai käskyjä. Enimmiten hän sai, "koska hän parhaiten tunsi Liivinmaan olot", itse päättää ja säätää tilaisuutta myöten. Sama vapaus oli tavallisesti jo ennenkin ollut Hornilla, silloinkin kun kuningas vielä itse oleskeli maassa. Kauan aikaa ei nyt kuitenkaan enää sota jatkunutkaan hänen johtonsa alla. Aselepo erittäin Liivinmaata varten tuli toimeen 1628 vuoden lopulla, ja seuraavana vuonna, niinkuin jo tiedämme, keskeytti yleinen sotalepo koko Puolan sodan.

Sen sijaan aukeni nyt Hornille monin verroin avarampi, mainehikkaampi tanner. Hänen johtonsa alla saapuivat v. 1630 sotaan käsketyt Suomen rykmentit Saksaan. Ensi aluksi jätettiin Horn miehineen varajoukoksi, jonka tuli suojella Pommeria, sillä aikaa kun kuningas itse laajenteli valloituksiaan. Myöskin annettiin hänelle tänä aikana toimeksi kahden Banérin avulla liittosovinnon aikaansaaminen Ranskan kanssa. Pian kuitenkin, kun Tilly läheni, kutsuttiin Hornkin pääarmeijan lisäksi ja oli sitten mukana lähinnä seuraavilla retkillä ja tappeluissa. Breitenfeldin kentällä, niinkuin tiedämme, oli Hornilla kuumin löyly kestettävänä, yksinään melkein koko Tillyn voimaa vastaan, ja hänen luja järkähtämättömyytensä oli suurena syynä voittoon.

Reinjoelle eteenpäin marssiessaan jätti sitten Kustaa Aadolf taaskin Hornin jälkeensä Frankin maakuntaa ja yhdistystä Pohjois-Saksan kanssa varjelemaan. Täällä oli Hornilla alussa hyvä menestys, niin että hän sai vielä uusiakin valloituksia toimen, mutta sitten hänelle sattui paha vahinko. Hän, joka muuten aina oli niin varovainen, ei ollut tarkasti valvonut vihollisen liikuntoja. Tilly karkasi siis arvaamatta Hornin kimppuun, joka majaili vallittomassa Bambergissa, ja teloitti häneltä koko jalkaväen. Vikansa Horn paransi kuitenkin osaksi sillä, että hän mestarillisella peräytymisretkellä pelasti edes ratsuväkensä ja sitten äkillisellä ryntäyksellä hävitti yhden vihollisen joukoista.