Part 5

Sillä välin oli menestys ollut parempi oikealla puolella. Siellä oli Weimarin herttua Bernhard jalkasoturiensa kera valloittanut yhden yllämainituista kukkuloista, ja siitä oli suuri hätä noussut keisarillisten leirissä, jossa jo kuormastoväki alkoi hankkiutua pakoon. Jopa tuotiin Wallensteinin eteen valhesanoma: "Alte Veste on valloitettu!" Mutta hän tiuskasi vastaan: "Se ei ole totta! -- ei Herra Jumala itsekään voi saada sitä linnaa käsistäni!" ja käski enemmän varaväkeä sen suojaksi. -- Weimarin herttua puolestaan oli myös lähettänyt sanoman valloituksestaan ylipäällikölleen; mutta tämä ei heti käsittänyt sen paikan tärkeyttä eikä lähettänyt pyydettyjä tykkejä. Koko yön satoi rankasti, ja aamulla oli sen johdosta kukkulan viete tullut niin liukkaaksi, ettei nyt enää ollut mahdollista viedä kanuunia ylös kukkulalle. Täten päättyi tämä kahakka, joka ei maksanut juuri ylen paljon väkeä, vaan kuitenkin teki paljon vahinkoa sillä, että se rikkoi Kustaa Aadolfin ikivoittoisuuden maineen. "Ruotsin kuninkaalta", kirjoitti Wallenstein keisarilla, "on nyt puskurisarvet taittuneet. Koko maailma voi nyt nähdä, että ainoastaan te, keisarillinen majesteetti, olette ikivoittoisa." Kustaa Aadolf itsekin oli kovasti pahoillaan hätäilemisestään. "Siinä oli liikaa", sanoi hän, "poikanulikan leikiksi, lopen vähän tositeoksi!"

Tämän jälkeen alkoi entinen nälkäsota taas uudelleen; molemmat armeijat loikoilivat jouten vastakkain koettaen, kumpiko kauemmin kestäisi. Nürnbergissä tuli nyt tietysti puute vielä tuntuvammaksi, kun niin paljo ihmisiä oli karttunut entisten lisäksi. Ruttotaudit kiihtyivät kauheassa määrässä niin miesten kuin myös hevosten parissa. Tämä nälkä ja kurjuus tuntui Kustaa Aadolfin sotureista sitä kauheammalta, koska he juuri edellisinä aikoina olivat tottuneet ylelliseen elantoon. Surullisesti lauloivat he nyt täällä

Silloin me Suomen pojat elettiin, kun Augspurin kaupungiss' käveltiin, ei päivääkään oltu rahatta, eikä myös tyhjällä mahalla. Vaan siit' me jouduimme Nürnperiin, noita kaivantoja kaivamahan -- -- --![5]

Hädissään alkoivat varsinkin saksalaiset hillitsemättömästi ryöstellä. Mutta kuningas ei nytkään sallinut semmoista vallattomuutta. Hän piti ankaran, tulisen nuhdepuheen upseereilleen ja käski paikalla viedä hirteen yhden korpraalin, joka juuri silloin oli tavattu ryöstöstä. Näin vielä kestettyänsä kolme viikkoa täytyi vihdoin kuitenkin kuninkaan lähteä tiehensä. Syysk. 13 p. hän marssi pois, jättäen Nürnbergin suojaksi muutamia tuhansia miehiä. Taudit olivat vähentäneet sotavoimaa ja nyt hupeni se vielä marssinkin aikana sen johdosta, että suuret joukot karkasivat; lähtiessä oli siinä vielä ollut 27,000 miestä, mutta viikon perästä oli enää 18,000 koossa. Wallenstein oli siis nälkäsodassa päässyt voitolle, mutta siitä voitosta oli hänenkin täytynyt maksaa kallis hinta; hänelläkään ei ollut Nürnbergin seudulta lähtiessään enempää kuin 22,000 miestä jälellä.

10. Kustaa Aadolfin viimeinen taistelu.

Nürnbergistä oli Kustaa Aadolf vetäytynyt Baijeriin päin ja ruvennut Ingolstadtia piirittämään. Hänellä oli nyt taas aikomus lähteä itse Itävaltaa ahdistamaan niinpian kuin hän olisi saanut tämän vahvan linnan selkävaraksensa. Mutta taaskin tuli nyt avunpyytäjiä hänelle esteeksi, tällä kertaa Saksin vaaliruhtinas, jonka maata Wallensteinin joukot kauheasti hävittelivät. Kohta jätti Kustaa Aadolf kesken omat hankkeensa ja riensi Saksin avuksi, lennättäen alapäälliköilleen ja liittolaisilleen joka haaralle käskyjä, että he kiirehtisivät samaan paikkaan hänen voimansa lisäksi. Mutta useimmat jälkimäisistä eivät totelleet käskyä; itsepä Saksin vaaliruhtinaskin, joka oli apua pyytänyt, käyttäytyi oudolla tavalla. Hänen ylipäällikkönsä Arnheim vitkasteli kummallisesti viedessänsä vaaliruhtinaan armeijaa likemmäksi Kustaa Aadolfia, eikä hänen herransa sen johdosta häntä lainkaan rangaissut. Näytti siltä kuin viekas Juhana Yrjö olisi tahtonut antaa kuninkaan ja keisarin väen yksinään tapella keskenään, ruvetaksensa sitten itse voittajan puolelle.

Toista mieltä aivan osoitti kuitenkin Saksin kansa. He tervehtivät pitkin matkaa Ruotsin kuningasta ikäänkuin taivaallista pelastusenkeliä, kilpaa tungeskellen hänen ympärilleen, saadaksensa suudella taikka edes sormin koskea hänen vaatteensa liepeitä. Syvästi liikutti Kustaa Aadolfia tämä kansan kiihkeä rakkaus, mutta samalla se häntä myös peloitti. "He luottavat liian paljon heikon ihmisen voimaan" lausui hän. "Kun ei vain Jumala pian rankaisisi sekä heitä että minua näyttämällä, että minäkin olen vain kuolevainen ihminen!"

Yksin jääneenä, ilman toivottuja liittolaisiansa, ei ollut nyt kuninkaalla muuta neuvoa kuin ryhtyä vanhaan kilpikonnakeinoonsa ja turvautua vallitettuun leiriin likellä Naumburgia. Saatiinpa pian kuulla, että hän pakkasen tähden oli majoittanut enimmän osan väkeänsä itse kaupunkiin.. Tästä päätti Wallenstein, että sota oli siksi vuodeksi peräti loppunut. Hän antoi siis Pappenheimin 6-7,000:n miehen kanssa mennä Hallea valloittamaan, ja itse hän alkoi hajoittaa rykmenttiänsä maakyliin talvimajoille. Mutta kirje, jossa eräälle alapäällikölle lähetettiin tieto Pappenheimin lähdöstä, joutui Kustaa Aadolfin käsiin, ja suuri, uljas tuuma välkähti heti hänen päähänsä. "Jumala itse on antanut vihollisen käsiini!" huusi hän innolla. Nyt oli molempien vastakkain majailevien sotajoukkojen voima melkein tasavertainen, nyt piti uljaasti rynnätä Wallensteinia vastaan.

Viivähtämättä, vielä samana päivänä pantiin tämä tuuma toimeen. Jos olisi silloin ehditty päästä perille ja käydä Wallensteinin kimppuun, niin olisi tämä ollut perikadon oma, sillä hänen rykmenttinsä olivat aivan hajallaan. Mutta pieni, lietteinen, viidakkorantainen joki, missä Isolani kroateineen oli estämässä ylimenoa, vei niin paljon aikaa, että vasta illalla saavuttiin keisarillisten lähelle. Wallensteinille oli, heti Ruotsin armeijan liikkeelle lähdettyä, tullut siitä sanoma; mutta hän ei ollut millään muotoa tahtonut sitä todeksi uskoa. Vasta myöhään illalla, kun ei enää voinut olla vähintäkään epäilyksen sijaa, käski hän hajanaiset rykmenttinsä kokoon ja lähetti sanansaattajan Pappenheimiä takaisin kutsumaan. Aamulla varhain hän asetti väkensä hyvin edulliseen, taitavasti valittuun asemaan. Hänen oikealla puolellaan oli _Lützenin_ kaupunki, estäen siltä taholta kiertämisyrityksiä; edessä oli osaksi syvä, vedellä täytetty kaivanto, osaksi maantie, joka oli paljoa korkeampi vieriänsä ja molemmin puolin varustettu syvillä ojilla. Näihin ojiin asetti Wallenstein tiheät pyssymiesrivit, ja niiden taakse seitsentykkisen patterin. Näin suojattuna hän toivoi voivansa täydessä turvassa torjua päältään kaikki Ruotsin voiman rynnäköt, kunnes Pappenheim kerkiäisi takaisin ja hän hänen avullaan saavuttaisi ratkaisevan voiton.

Keisarillisten vahva asema peloitti myös Ruotsin kuninkaan vanhempia everstejä, niin että he taistelun yrittämistä epäsivät; mutta Kustaa Aadolf, rohkeana kuin ainakin, ei taipunut näihin neuvoihin. "Koska kerta on kylpyyn käyty", niin virkkoi hän, "pitää pestä itsensä aivan puhtaaksi."

Ani varhain aamulla marraskuun 6 p. 1632 järjesti siis kuningas sotarintansa, toivoen kerkiävänsä ratkaista tappelun vielä ennen Pappenheimin palaamista. Mutta taivas ei näkynyt suosivan hänen hankkeitaan. Sakea sumu peitti koko sotatantereen ja teki tappelun mahdottomaksi, sillä tuskin olisi kymmenenkään askeleen päästä voitu eroittaa ystävää vihollisesta. Oman huolensa ja soturiensa kärsimättömyyden viihdytykseksi käski nyt Kustaa Aadolf pitää aamurukoukset ja alotti itse virren: "Jumala onpi linnamme!" Sen jälkeen hän lausui muutamia sanoja oikean kyljen ratsumiehille. Suomalaisia ja ruotsalaisia hän kiitti heidän aina osoittamastaan urhoudesta, ja kehoitti heitä sitä tässäkin tilaisuudessa näyttämään. "Muistakaa se", virkkoi hän vielä, "että jos te nyt väistytte, niin ei yksikään luu meistä kaikista pääse takaisin kotimaahan!" Saksalaisille hän huomautti, että tämä taistelu tarkoitti heidän omaisuutensa ja henkensä, heidän kunniansa, vieläpä yhteisen evankelisen uskonnonkin suojelemista perikadosta. "Seuratkaa vain minua", lopetti hän, "niin johdatan teidät voittoon, jonka hedelmistä sitten jälkeläisemme saavat pitkät, pitkät ajat nauttia!"

Kuninkaan näin puhuessa sotarintamansa edessä huomautettiin hänelle, ettei hänellä ollutkaan rautaista haarniskaa, vaan ainoastaan hirvennahkainen paita rintansa suojana. Häntä pyydettiin pukeutumaan vahvempiin varuksiin, mutta hän kieltäytyi sanoen, että hän arasteli rautaa tuon Puolassa saamansa luodin tähden. "Jumala on minun haarniskani!" vakuutti hän lujalla luottamuksella.

Koska sumua yhä vielä kesti, ruvettiin nyt taas veisaamaan, muun muassa veisattiin tuo kaunis virsi: "Älä pelkää, joukko pienoinen!" jonka Kustaa Aadolf juuri äsken oli ruotsiksi sepittänyt. Kaikki veisasivat yksinmielin, hamasta kuninkaasta aina halpaan rivisotamieheen ja tämä yhteinen turvautuminen yhteiseen Korkeimpaan Auttajaan lujitti kaikkien urhoutta.

Vihdoin viimeinkin kello 11 sumu hälveni. "Nyt eteenpäin, Jumalan nimeen!" huusi Kustaa Aadolf, ja koko hänen sotarintansa lähti rynnäkölle. Heidän edistymisensä patterien ja ojissa seisovien pyssymiesten tulen alla kävi kuitenkin sangen vaikeasti ja hitaasti. Vasta kello 12 oli ehditty maantielle asti. Keskustan jalkaväki -- etunenässä Ruotsin prikaati, johon myös jäljellä olevat 200 Savon poikaa kuuluivat -- tappoi tai karkoitti keisarilliset pyssymiehet, valloitti niiden takaisen patterin, ja sysäsi vielä samalla vauhdillaan pois tieltään Wallensteinin ensimäiset kaksi tertsiaa. Mutta kaksi verestä tertsiaa joutui avuksi, ratsuväkeäkin töytäsi vimmatusti tuohon vaaranalaiseen lomaan, ja Ruotsin jalkaväki syöstiin jälleen omalle puolellensa maantietä takaisin. Paremmin ei myöskään käynyt vasemmalla kyljellä.

Oikealla kyljellä oli ratsuväellä ollut suuri vastus hypittäessänsä hevosiaan korkean maantien ja sen leveitten ojien poikki. Yli he olivat kuitenkin päässeet kuin päässeetkin, Stålhandske suomalaisineen (vielä niitä oli 500 miestä) kaikkein ensinnä, vaikka maantie heidän kohdallaan oli korkeimpana, ojat leveimpinä. Kuninkaansa oman johdon alla he sitten tavallisella vauhdillansa hyökkäsivät, niin että vastassa olevat keisarilliset huovit kohta kääntyivät selin ja pötkivät pakoon. Varajoukkona oleva toinen rivi hillitsi kuitenkin hyökkäyksen, jopa sai tulisen kahakan jälkeen Ruotsin ratsuväen ajetuksi maantien taakse.

Vähää sitä ennen huomasi kuningas, että hänen jalkaväkensä, ylivoiman painostamana, alkoi horjua ja peräytyä. "Seuratkaa minua, pojat!" huusi hän Smoolannin ratsumieslippukunnalle, joka juuri paraikaa pyrki ojien yli. Ja samassa hän ajaa karautti jalkaväen avuksi, katsahtamatta taakseen, oliko hänellä mitään sotajoukkoa seuranansa. Kuitenkin vain harvalla smoolantilaisella oli niin hyvät hevoset, että he jaksoivat pysyä Kustaa Aadolfin perässä, ja yhtäkkiä huomasi tämä olevansa aivan likellä vihollista, ainoastaan muutamien omien miestensä seuraamana. Eräs keisarillinen korpraali näki silloin, miten nämät seuralaiset aina kunnioittavasti tekivät tilaa kuninkaalleen. "Ammu tuo", käski hän yhtä sotamiehistänsä, "se on varmaan suuri herra!" Luoti katkaisi Kustaa Aadolfilta vasemman käsivarren luun, ja verisuihku kuohahti hihasta ulos. Kuningas pyysi nyt Lauenburgin herttuaa auttamaan häntä pois tappelun pyörteestä. Mutta tuskin he olivat päässeet muutamien askelien päähän, niin jo tömähti maa heidän takanansa, ja he näkivät Götzin kyrassierien tulla tupsahtavan rynnäkölle juuri siihen paikkaan. Keisarillisten päällikkö, eversti Falkenberg, tunsi Ruotsin kuninkaan. "Kas, sinuapa minä jo kauan olen etsinyt!" huudahti hän ja ampui Kustaa Aadolfia selkään, vaan kaatoipa kostava luoti heti sen jälkeen hänetkin maahan. Herttua koetti nyt vielä taluttaa kuningasta pois, tukien häntä, että hän pysyisi satulassa pystyssä. Mutta Kustaa Aadolfin hevonenkin sai nyt haavan ja alkoi karata pystyyn; samassa tihenivät vihollisten joukot tihenemistään heidän ympärillään, jonka vuoksi herttua säikähtyneenä pakeni. Kustaa Aadolf vaipui ratsunsa selästä maahan. Nuori hovipoika, ainoa nyt enää läsnä oleva hänen omasta väestänsä, tarjosi silloin kuninkaalle hevosensa ja yritti nostaa hänet sen selkään; mutta hän ei jaksanut. Tämän näkivät muutamat kyrassierit, ajoivat paikalle ja kysyivät, kuka haavoitettu herra oli. Kuningas ei vastannut, ja poikakin pysyi ääneti. Yksi vihollisista lävisti silloin nuorukaisen miekallaan, toinen ampui Kustaa Aadolfia päähän.

Tyhjin satuloin kiitävä, verinen hevonen levitti surusanoman rivi riviltä, ja pian saatiin täysi vahvistus kahdelta kuninkaan seuralaiselta, jotka kauempaa olivat nähneet hänen kaatuvan ratsun selästä. Muutamat päälliköt tahtoivat nyt lopettaa taistelun, varsinkin kun samaan aikaan Ruotsin väki oli joka paikassa tullut takaisin syöstyksi. Mutta Weimarin herttua Bernhard, jonka käsiin nyt ylimäinen johto oli jäänyt, oli toista mieltä, ja samoin myös alhaisemmat soturit. He paloivat kaikki halusta saada kostaa sankarinsa kuoleman. Tätä intoa herttua vielä kiihoitti tulisella puheella. "Ruotsalaiset, suomalaiset, saksalaiset!" huusi hän. "Meidän puolustajamme, vapauden puolustaja on kuollut! Minulle ei tämä elämä ole enää mitään elämää, jollen saa kostaa hänen puolestansa. Eteenpäin kanssani joka mies, joka kuningasta on rakastanut!"

Ja tempaisten lipun käteensä hyökkäsi hän vasemman kyljen ratsuväen etupäässä eteenpäin. Luoti repäisi palan hänen käsivarrestansa -- vähät siitä! -- eteenpäin vain! -- kunnes hirsipuumäki ja sen kukkulalla oleva keisarillisten suurempi patteri oli hänen vallassansa. -- Nuori Brahe sillä välin vei jalkaväen uudelle rynnäkölle, valloitti uudestaan maantien ja sen takaisen patterin ja kävi kaikki murtavalla vauhdilla taas Wallensteinin jalkasoturien kimppuun. -- Oikealla kyljellä _Stålhandske_ sekä hänen suomalaiset ja ruotsalaiset huovinsa pikemmin lensivät kuin hyppäsivät ojien ja maantien yli. "Hakkaa päälle!" kajahti nyt hirmuisemmin kuin koskaan ennen heidän suustaan, ja miehet hakkasivatkin päälle julmemmin kuin koskaan ennen. He olivat vielä enemmän kuin muu väki pitäneet Kustaa Aadolfia omanansa; he pitivät nyt myös erikoisena oikeutenansa saada kostaa hänen puolestaan. Tuommoista vimman vihuria ei saattanut mikään ihmisvoima kestää. Akanoina lensivät keisarillisten rivit hajalleen joka haaralle, ja Stålhandsken johtamalle suomalaiselle rykmentille oli suotu se onni ja kunnia, että he saivat edes sankarinsa ruumiin pelastetuksi ja korjatuksi veriseltä tantereelta.[6]

Voitto näytti nyt olevan täydesti ratkaistu. Melkein koko Wallensteinin jälellä oleva armeija oli pakosalla. Ainoastaan siellä täällä piti puoliaan vielä joku vanha, ruudinkärventämä soturiparvi, joka ei tahtonut elävin silmin nähdä tappion häpeätä. Silloin yht'äkkiä kuului huikea huuto: "Pappenheim on tullut!" ja samassa hyökkäsi jo tuo uljas päällikkö kahakkaan, perässänsä 1,500 ratsumiestä, joiden kanssa hän oli rientänyt edeltäpäin odottamatta jalkaväkensä hidasta kulkua. "Missä on kuningas?" oli hänen ensi kysymyksensä, ja samassa hän olikin jo suomalaisten keskellä, joiden riveissä hän aina oli tottunut näkemään Kustaa Aadolfin. -- Tämän lukuisan, vereksen apujoukon tulo muutti koko tappelun kulun. Stålhandsken rynnäkkö keskeytyi, ja pianpa oli jälleen koko tuo kylki heitetty takaisin maantien taakse. -- Keskustassa oli myös keisarillinen jalkaväki uudestaan koonnut ja järjestänyt hajonneet rivinsä ja uudella rohkeudella hyökännyt päälle. Mutta eivätpä Brahen urhot myöskään vähillä hellittäneet jo kiinni kaappaistua voittoaan. Keltainen prikaati kaatui, joka mies paikallensa, vaan ei peräytynyt askeltakaan. Samoin myös teki sininen prikaati vuorostansa. Molemmat olivat saksalaisia. Vihreä skotlantilainen prikaati ja Ruotsin prikaati viimein peräytyivät, menetettyänsä suurimman osan miehistänsä. Voitto oli nyt taas kallistumaisillaan keisarillisten puolelle; ainoastaan Bernhard herttuan oli vielä onnistunut pitää voitettu paikkansa.

Mutta yht'äkkiä laimistui jälleen wallensteiniläisten into ja vauhti; juuri tuon vereksen apujoukon, jonka olisi luullut parhaiten jaksavan kestää tappelussa, nähtiin horjahtavan, sitten ikäänkuin riivattuna pakenevan. "Pappenheim on kaatunut! Kaikki on hukassa!" -- se huuto viimeinkin selitti tuon oudon näyn.

Sakea sumu, joka nyt taas levisi maahan, peitti keisarillisten onneksi Stålhandskelta tämän häiriön; muuten olisi todella nyt ollut "kaikki hukassa". Sumun suojassa oli Wallensteinillä toki aikaa peräyttää hiukan armeijansa tähteet ja saada ne jälleen kutakuinkin järjestykseen. Mutta kun sitten laskevan auringon jäähyväissäde vielä kerran läpäisi sumun, huomasi kuitenkin Wallenstein, ettei taistelun jatkamisesta enää voinut olla puhettakaan. Ruotsin sotarinta seisoi jälleen aivan eheänä, tiheänä, ikäänkuin se nyt vasta olisi aikonut alottaa tappelua. Vanha varovainen Kniephausen oli näet tähän saakka kitsaasti pidätellyt komentonsa alla olevaa toista riviä. Nyt hän viimeinkin antoi sen yhtyä etumaiseen riviin ja täyttää sen lomapaikat. Keisarilliset siis nyt urhoollisesti pitäen puoliaan, mutta sittenkin verkalleen peräytyen, jättivät kolmannen ja viimeisen kerran vastustajainsa käsiin maantien ojinensa ja patterin, joiden tähden sinä päivänä oli niin paljon urhojen verta vuodatettu.

Miestappo tässä pitkällisessä, vimmatussa taistelussa oli molemmin puolin yhtä suuri, hirveän suuri, joka kolmas mies kaikista siihen osaa ottaneista. Voitto oli auttamattomasti, ratkaisevasti tullut protestanttien osalle; sen myönsi Wallensteinkin sillä, että hän heti enemmittä miekan sivalluksitta jätti koko Saksin ja vetäytyi Böömin vuorten taakse, oman keisarinsa rajojen sisälle. Mutta kuitenkin kuninkaan puoluelaiset surivat katkerasti tätä voittoansa ikäänkuin suurta tappiota. Saksalaiset itkivät heidän uskonsa ja vapautensa uskollista, mahtavaa puolustajaa; vaan ruotsalaiset ja suomalaiset surivat vieläkin katkerammin, sillä he itkivät _omaa_, yli kaiken rakastettua, jaloa sankariansa, jonka vertaista ei ollut heillä milloinkaan ollut eikä tulisi enää milloinkaan olemaan!

Kustaa Aadolfin ruumis vietiin kotimaahan ja se sai hautansa Riddarholman kirkossa Tukholmassa Ruotsin muiden sankarien rinnalla. Mutta Lützenin veritannerkaan ei jäänyt muistomerkkiä vaille. Eräs kuninkaan tallirenki vieritti yhdentoista talonpojan avulla ison kiven sille paikalle, mistä kaatunut kuningas oli löydetty. Tämä kivi seisoo yhä vielä sijallansa, ja ympäristön kansa tuntee sen _Schwedensteinin_ (ruotsalaiskiven) nimellä. Samalle paikalle on myöhemmin rakennettu komea muistomerkki.

1l. Kustaa Aadolf.[7]

Kustaa Aadolf oli syntynyt jouluk. 9 p. 1594 Tukholman linnassa. Vanhemmiltansa hän oli perinyt terveen, vahvan ruumiin, joka sitten huolellisella, hemmottelemattomalla kasvatuksella vieläkin karaistiin.

Pienestä asti hänessä ilmeni peloton, rohkea mieli ja suuri hartaus kaikkiin sotaan kuuluviin asioihin. Kerta, kun oltiin kävelemässä maaseudulla, kielsi lapsenhoitaja holhottiansa poikkeamasta viidakkoon, koska siellä muka oli käärmeitä. "Annas vaan keppi tänne", huusi vastaukseksi pikku sankari, "kyllä minä ne käärmeet tapan!" Lastenleikeistä ei ollut hänestä huvittavaa mikään muu kuin sotamiehisillä olo, mutta sitä harjoitettiinkin ahkerasti, vähää myöhemmin myöskin metsästystä.

Rohkeuden rinnalla ilmeni hänessä kuitenkin jo silloin erinomainen laupeus ja lempeys, joka oli jyrkkänä vastakohtana isän tylylle luonteelle. Monasti rukoili pieni Kustaa Aadolf tuomittujen puolesta, ja joskus suostui muuten niin taipumaton Kaarle silmäteränsä rukouksiin.

Luvuissansa oli nuori prinssi väsymättömän ahkera, osoittaen samalla myös tavattoman suuria luonnonlahjoja. Historiassa hän hankki itselleen syvällisiä tietoja, filosofiassa myös sangen hyviä. Sujuvasti hän oppi puhumaan, paitsi äidinkieltänsä ruotsia, latinaa, saksaa, hollannin ja ranskan kieltä, sekä ymmärsi italiaa ja espanjaa, myöhemmin myös hiukan venäjää ja puolaa. Suomenkielen taidosta ei ole erittäin mainittu; mutta luultavasti Kustaa Aadolf, joka kaiken aikansa oli niin paljon tekemisissä suomalaisten sotamiesten kanssa ja useampia kertoja oleskeli Suomessa, ei voinut olla sitä vailla. -- Yliopettajana oli hänellä oppinut ja taitava Juhana Skytte, joka varsinaisen opetuksen ohessa muutenkin antoi oppilaalleen paljon viisaita, jaloja neuvoja. "Valitkaa vasta", lausui hän kerta, "neuvonantajiksenne jumalisia, vakavia miehiä; älkää valitko oppimattomia, jotka ovat purppurakaapuihin puettujen aasien kaltaisia; älkää myös semmoisia, jotka aina matkivat: 'Kyllä, kyllä!' tai: 'Ei, ei!' sen mukaan kuin heidän herransa sanoo; älkää viimeinkään noita kielenpieksijöitä ja lattiallaliehujoita, joita aina hovissa maleksii ja matelee niinkuin matoja nurmikossa."

Nämät neuvot nuori prinssi hartaasti painoi mieleensä, ja muutenkin hän kernaasti kuunteli vanhempien, viisaitten miesten keskusteluja valtakunnan asioista. Isä myös piti huolta siitä, että hänen kruununperillisensä aikaisin tottui vastaiseen virkaansa. Yhdeksännestä vuodesta asti sai Kustaa Aadolf jo olla läsnä valtaneuvoskunnan keskusteluissa, kahdentoista iässä hänelle jo uskottiin pienempiä toimia, kuudentoista vuotisena hän oli jo isänsä hyvänä apulaisena. Hän piti sotaväenottoja ja tarkastuksia, hän johti pienempiä sotaretkiä, hän keskusteli ulkomaan lähettiläiden kanssa, taivuttaen joka paikassa puoleensa ihmissydämet ja herättäen yleistä ihmettelyä taidollansa.

Minkä lapsi näin lupasi, sen mies sitten täytti täysin määrin.

Kustaa Aadolfilla oli tavattoman nopea käsityskyky ja taito tunkeutua asioiden ytimeen; nuorukaisena hän jo siinä suhteessa voitti vanhat, työssä ja kokemuksessa harmaantuneet valtaneuvokset. Samassa oli hänellä erinomainen kyky lausua selvästi, sujuvasti ja miellyttävästi ilmi ajatuksensa. "Kielellään", niin sanottiin hänestä, "on Ruotsin kuningas voittanut yhtä monta kuin miekallaan."

Joutilaana vetelehtimistä, jopa turhaa huvitustakin hän inhosi. Metsästämisestäkin hän jo pian luopui. Työ, väsymätön työ oli hänen ainoa huvinsa, ja samaa hän myös vaati virkamiehiltään, käyttäen kovia sanoja, jos hän havaitsi laiminlyöntiä. Eräs upseeri kerta ei ollut kyllin kiireesti saanut käskettyä vallitustyötä valmiiksi ja sanoi puolustuksekseen, että maa oli kovassa roudassa. "Maa on aina roudassa laiskalle sialle!" vastasi kuningas vihaisesti vanhalla ruotsalaisella sananlaskulla.

Kesken hallitustoimiansakin oli Kustaa Aadolfilla aina väliin aikaa lukujensa jatkamiseen, erittäinkin historian tutkimiseen, jota hän kehui "paraaksi elämän neuvojaksi". Kovin usein ei hänellä kuitenkaan ollut tilaisuutta tähän, sillä valtakunnan asiat tuona vaikeana, vaarallisena aikana vaativat paljon huolta ja huomiota. Ihmeellistä on nähdä, kuinka paljon hän kerkesi saada toimeen sisällistenkin asioiden järjestämisessä; hänen hallituksensa on siinä suhteessa monin kohdin ihan uuden ajan alkuna. Näihin toimiin hän käytti aina talvikaudet Venäjän ja Puolan sotien aikana, jolloin tavallisesti levähdettiin taisteluista. Saksaan lähdettyänsä ei hän sitten enää joutanut paljon ajattelemaankaan semmoista.