Part 4

Vielä suurempaa mahtavuutta, vielä komeampaa loistoa ennustavia puheita alkoi näihin aikoihin kuulua. Toistettiin se vanha sananparsi, että "kellä koko vuoden on Frankfurt vallassaan, sillä on sitten myös koko Saksan keisarikunta kädessänsä". -- Myöskin huomautettiin, että Kustaa Aadolfilla nyt oli hallussaan niin hyvin Nürnbergin kaupunki, missä Saksan keisarikruunua tallennettiin, kuin myös Frankfurt, missä kruunaus aina tapahtui. Eräs kohtelias hoviherra kerta itse kuninkaan kuullen vertasi Kustaa Aadolfia Aleksanteri Suureen, mitä voittojen nopeuteen ja paljouteen tuli; lisäsipä hän vielä sen toiveen, että he myös perustamansa valtakunnan suhteen tulisivat toistensa vertaisiksi. Kuningas hymyili: "En niin kunnianhimoinen toki ole", vastasi hän. "Tyydyn kun tyydynkin siihen kaistaleeseen, joka on Itämeren ja Reinjoen välillä." Se oli puoleksi leikkiä, mutta puoleksi myös totta. Muutamat seikat osoittavat, että Kustaa Aadolfilla oli mielessään kokonaan muuttaa Saksan valtiolliset olot. Useammissa valloittamissaan paikoissa hän antoi asukkaiden vannoa uskollisuuden valan itselleen sekä perillisilleen. Samankaltaisia määräyksiä oli myös useasti liittokirjoissa Saksan protestanttien kanssa. Eräässä rauhansovinnon ehdoituksessa, joka lähetettiin Wieniin, vaati kuningas muun muassa, että hänet määrättäisiin keisarin kruununperilliseksi. Habsburgin suvun ylivaltaa, joka sorti protestantteja, hän silminnähtävästi ei aikonut edelleen sallia; hämärää vaan on -- ja niin oli luultavasti hänelle itselleenkin vielä -- pitikö hänen pyrkiä koko keisarikunnan hallitsijaksi, vai ainoastaan yhdistää Pohjois-Saksan protestantit eri valtakunnaksi sukunsa alle.

Näissä loistavissa toivoissa ja komeissa pidoissa ei ollut tietysti alhaisilla sotamiehillä mitään osaa; mutta elivätpä kuitenkin hekin täällä Etelä-Saksassa herroiksi. Ylimalkaan oli tosin Kustaa Aadolf ankara sotakurissaan eikä sallinut porvarien ja talonpoikien ryöstelemistä. Mutta näissä rikkaissa katolismaissa ei näy kuitenkaan pidetyn aivan tarkkaa lukua siitä, vaikka luostarien täyteen ahdetut aitat ja täydet kellarit tulivatkin hiukan tyhjemmiksi. Erittäinkin Würzburgista saivat Ruotsin soturit runsaasti saalista; sen jälkeen nähtiin heillä kaikilla uudet vaatteet ja taskut täynnä taalarikolikoita. Samoin esim. mainitaan eräästä luostarista Speijerissä Reinjoen seuduilla, että sinne majoitetut ratsumiehet olivat viinitynnyrien sekä viljahinkaloiden suhteen "menetelleet niinkuin tapana on", ennenkuin kuningas oli kerinnyt ottaa ne omaan korjuuseensa. "Meidän Suomen pojat", kertoikin tähän aikaan eräs päällikkö kirjeessään kotimaahan, "tottuvat nyt täällä viinimaiden elämään, eikä tehne heidän mielensä kovinkaan pian takaisin Savon saloille. Liivinmaan sodissa heillä oli usein vain homeista leipää purtavana, selkeää vettä särpimenä. Vaan nytpä lusikoidaan kypäristä viinisoppaa ja kastellaan siihen vehnäleipää."

8. Meno Lechjoen yli.

Kustaa Aadolf, lähtiessänsä keväällä 1632 uudestaan liikkeelle, aikoi kulkea pitkin Reinjokea alaspäin; siellä olisivat vielä olleet katoliset Kölnin ja Trierin arkkipiispat kukistettavat. Mutta yht'äkkiä kääntyikin hänen retkensä aivan toiseen suuntaan. Tilly näet oli nyt jo sen verran rohkaissut masentunutta mieltänsä, että hän uskalsi karata sen pienen sotajoukon kimppuun, jonka kuningas oli jättänyt Mainin rantaseutujen suojaksi Hornin johdon alla. Tämä äkkiarvaamaton hyökkäys saattoi Hornille sangen tuntuvan vahingon. Mutta itse voittajalle tuli siitä voitosta vieläkin suurempi vahinko, sillä nyt riensi Kustaa Aadolf sotavoimansa kanssa kostamaan. Säikähtynyt Baijerin vaaliruhtinas käski Tillyn, maksoi mitä maksoi, puolustaa hänen maitansa. Vanha, varovainen herra ei kuitenkaan nytkään tohtinut koettaa sotaonneaan aukealla tantereella, vaan vetäytyi taitavasti valittuun asemaan Tonava- ja Lechjokien kulmaan. Näiden vesivallien suojassa hän toivoi voivansa estää Ruotsin väen pääsöä Baijeriin, vaikka hänellä olikin vain 22,000 miestä, joiden joukossa oli paljon äsken pestattua nostoväkeä, kun sitä vastoin Kustaa Aadolfilla oli 33,000 tottunutta soturia.

Kuningas meni ylempänä Tonavan yli ja läheni pian Lechin rantaa. Tässä hän nyt kutsui sotaherransa neuvotteluun. Useimmat, erittäinkin viisas Horn, arvelivat ylimenon tuon lieterantaisen joen poikki kovin vaaralliseksi näin lukuisan vihollisen silmien edessä. Vaikka hyvinkin kävisi, niin maksaisi se sittenkin paljon väkeä; vaan jos tappiolle jouduttaisiin, niin saattaisi helposti perihäviö olla tarjona. Mutta Kustaa Aadolf luotti miestensä monasti koeteltuun urhouteen ja suurempaan sotataitoon. "Mitä?" huudahti hän säihkyvin silmin; "olemmehan päässeet Oderin, Elben ja Reinin virtojen poikki, olemmepa itse Itämerenkin yli kulkeneet, meitäkö tämä tämmöinen oja nyt peloittaisi?"

Itse läksi nyt kuningas pienen rakuunaparven kanssa tiedustelemaan sopivinta ylimenopaikkaa. He ratsastivat kauan pitkin rantaa, huolimatta vihollisen tykin luodeista, joita yhä tulla vingahteli joen poikki. Vihdoin arveli Kustaa Aadolf löytäneensä etsittävänsä. "Kuulkaas, pojat", huusi hän saattojoukollensa, "50 riksiä sille, joka tuopi minulle varman tiedon siitä, miten syvä joki on tuossa mutkassa!" Yksi rakuunista astui esiin ja lupasi lähteä tuolle vaaralliselle tiedusteluretkelle. Kuningas muiden miestensä kanssa vetäytyi nyt syrjemmäksi piilopaikkaan, jossa hän kuitenkin hyvin saattoi nähdä, mitä rannalla tapahtui. Rakuuna riensi läheiseen kylään ja ilmestyi sieltä pian talonpojaksi puettuna, pitkä riuku olalla. Hän meni alas rantaan ja rupesi kaalaamaan jokea, yhä koetellen eteensä riuvulla. Kun vesi alkoi jo nousta vyötäisiä myöten, seisahtui hän ja pudisti päätänsä. Tuonpuolisella rannalla seisoi muutamia Baijerin sotamiehiä katsellen hänen hankettansa. "Osaatko uida?" huusivat he nyt hänelle nauraen. -- "Enkä", vastasi toinen. -- "No, oletko sitten hullu, kun yrität kaalata joen poikki, joka on 22 jalkaa syvä!" -- "Mistä te sen niin varmaan tiedätte?" kysyi talonpoika. -- "Eilen vasta meidän upseerit pohjan mittasivat", vastasivat baijerilaiset. -- "Voi", sanoi taasen valetalonpoika, "pitäisipä minun välttämättömästi päästä yli -- eiköhän joku teistä, veikkoset, tahtoisi kaalata minulle vastaan ja sitten tämän riuvun avulla vetää minua toiselle puolelle? Kultakolikon antaisin vaivasta!" -- Yksi baijerilaisista riisui vaatteet päältään ja rupesi kaalaamaan, josta rakuuna näki, minkälainen pohjan viete oli toisella rannalla. Nyt hän tekeytyi pelkuriksi, ikäänkuin hän ei riuvunkaan nojassa olisi uskaltanut uida yli. Sen sijaan hän meni kuninkaalle viemään saamiansa tietoja ja sai niistä 100 riksiä sekä aliupseerinpaikan palkinnoksi.

Nyt Kustaa Aadolf asetti kaikki tykkinsä -- 72 luvultansa, mikä siihen aikaan oli tavaton määrä -- pattereihin rantaäyräälle vastapäätä Tillyn leiriä. Nämät tulikidat rupesivat lakkaamatta paukahtelemaan, lennättäen luotejansa aina siihen metsään saakka, jossa Baijerin valtavoima seisoi. Omin käsin kuuluu kuningas tässä tähdänneen ja laukaisseen tykkejä kuusikymmentä kertaa. Samaan paikkaan koottiin koko armeija ja järjestettiin sotarintaan, niinkuin tappelua varten ainakin. Tuotiinpa jo rannallekin kaikellaisia rakennuspuita sillan laittamista varten.

Kaikki nämä temput olivat kuitenkin vain silmänkääntäjäkonsteja, joilla petettiin Tillyä. Oikeaksi ylimenopaikaksi olikin valittu toinen kohta vähän matkaa etelämpänä, missä oli luoto joessa, ja jonka vain matala kapea oja eroitti rannasta. Todellista siltaa varustettiin salaa, kauempana joesta; siellä sitä varten sahattiin joen erisyvyyden mukaan sovitettuja pitempi- ja lyhyempijalkaisia alushepoja; näiden aineet samoinkuin myös päälle ladottavat laudat otettiin läheisen kylän puretuista tuvista. Enimmäkseen tehtiin työtä öisin, ja päivällä poltettiin suuria olkiläjiä, jotta niiden paksu savu yhdessä patterien ruudinsavun kanssa peittäisi koko seudun ja estäisi vihollisen näkemästä, mitä oli tekeillä.

Kolmannen päivän aamuna, huhtik. 5 p. 1632, lähetettiin 300 miestä _Savon jalkarykmenttiä_ aina Tonavajoen rannoilta maantietä myöten tuotetuilla veneillä Lechin yli mainittuun luotoon. Rivakasti ja ilolla -- kuningas oli luvannut 10 riksiä mieheen -- riensivät uljaat Suomen pojat vaaralliseen toimeensa, pääsivät onnellisesti yli ja rupesivat kiireesti luomaan rintavarustusta aiotun sillan suojaksi. Nyt aukenivat viimein baijerilaisten lumotut silmät ja suuri ylivoima hyökkäsi heti savolaisten päälle. Mutta nämät osoittivat taas, etteivät he olleet hätäpoikia! Toinen osa torjui pyssyillään ja piikeillään pois vihollista, toinen osa jatkoi vallitustyötänsä. Niinpä tämän pienen parven verrattoman urhouden kautta saatiin tilaisuutta asettaa alushevot jokeen ja laittaa silta valmiiksi. Sitä myöten riensi nyt Kustaa Aadolf itse joen yli kahden kokonaisen jalkaväkiprikaatin kanssa. Tämä apu tuli juuri otolliseen aikaan; sillä samassa saapui toiselta puolelta Tillykin rannalle, tuoden kaksi tertsiaa mukanansa, jotka silmänräpäyksessä olisivat musertaneet Savon joukon. Nyt alkoi tässä tulinen tappelu, osaksi maalla, osaksi vedessäkin, jolloin sotamiehet kahlasivat kainaloita myöten matalassa jokihaarassa luodon ja mantereen välillä. Turhaan ryntäilivät baijerilaiset luotoa vastaan; turhaan myös yritti Ruotsin väki saada jalansijaa tuonpuolisella rannalla.

Mutta rupesipa pitkä odotus ja joutilaanaolo tuntumaan kovin ikävältä Weimarin Bernhard herttuasta, jonka johdossa oli osa kuninkaan ratsuväkeä. Tämä uljas herra koetti jokea useammista paikoista, kunnes löysi ennen tietymättömän kaalamon. Siitä hän nyt ajaa karautti yli, niin että vesi roiskahti korkealle. Eipä aikaakaan, niin hän jo yhdeksän lippukunnan kanssa -- niiden joukossa myös _Suomen ratsumiehet_ -- iski vihollisen vasempaan kylkeen. Tulisen kahakan perästä pakeni baijerilainen hevosväki jokirannasta metsään.

Sillä välin oli Tilly tuonut taisteluun vieläkin neljä tertsiaa jalkaväkeä lisäksi. Mutta ei hän näilläkään saanut luotoa valloitetuksi; siihen oli varsinkin syynä Ruotsin patterien hirmuinen tuli, joka oman väen päitten yli lakaisi koko toista rantaa. Maa järisi tykkien lakkaamattomasta paukkeesta, ja ampuminen kuului monen peninkulman päähän. Luodit osaksi iskivät keskelle eteenpäin ryntääviä joukkoja, kyntäen niihin leveitä vakoja; osaksi ne myös lentelivät metsään taittaen oksia, repäisten irti pirstaleita, jopa kaataen suuria honkiakin maahan. Täten ei ollut metsä miksikään suojaksi baijerilaisille, vaan päinvastoin tuli täällä vahinko vieläkin suuremmaksi kuin lakealla maalla, missä vain kuulat yksinään saattoivat sattua.

Vimmastuneena suuresta mieshukastansa sekä toistamiseen uhkaavasta tappiosta vei nyt Tilly illan tullen viimeisen varaväkensä rynnäkölle. Itse hän astui etupäässä, temmattuaan lipun käteensä. Mutta hän ei ehtinytkään kauas, ennenkuin pyssynluoti sattui hänen polveensa, niin että hän pyörtyneenä kaatui maahan. Tämä oli nyt Tillyn viimeinen taistelu, sillä kaksiviikkoisten tuskien jälkeen vanha sotaherra heitti henkensä. Hänen kaatumisensa ratkaisi samassa myös voiton. Baijerin vaaliruhtinas pakeni yön pimeydessä pois tantereelta, jättäen ihan ilmaiseksi lujat varustuksensa, joiden valloittaminen väkirynnäköllä olisi epäilemättä maksanut paljon verta.

Ruotsin sotajoukot levisivät nyt yli koko Baijerin. Huhtik. 14 p. ratsasti Kustaa Aadolf riemuitsevien porvarijoukkojen keskitse _Augsburgin_ kaupunkiin, missä Lutherin usko ensikerta oli julkisesti julistettu. Toukok. 7 p. hän jo seisoi vaaliruhtinaan palatsissa _Münchenissä_. Tätä vihollisensa pääkaupunkia, samoinkuin myös muitakin katolisia kaupunkeja, kohteli hän leppeästi, ottaen ainoastaan polttoveroa. Mutta maaseudut sitä vastoin saivat perinjuurin kokea sodan kaikkia kauhuja. Umpiuskoiset talonpojat olivat näet pappiensa yllytyksestä joka paikassa ruvenneet sissisotaan. Jos heidän onnistui saada joku pieni parvi kynsiinsä, niin he surmasivat sotamiehet mitä kauheimmalla tavalla, puhkasivat ensiksi heiltä silmät, silpoivat pois korvat, hakkasivat poikki kädet sekä jalat. Tämän johdosta taas Ruotsin väki kosti armottomasti, teloittaen ase kädessä sadoittain talonpoikia ja polttaen kylät, hävittäen pellot. Itse Kustaa Aadolfkaan ei hillinnyt täällä heidän raivoansa, niin vimmastunut hän oli baijerilaisten julmuuksista.

Hamaan Bodenjärvelle saakka, Saksan keisarikunnan ja Sveitsin väliselle rajalle asti, loittonivat tässä sodassa uljaimmat partioparvet. Siellä sanotaan suomalaisten ratsumiesten kysyneen, vieläkö oli pitkältä Rooman kaupunkiin. Kunhan vielä olisi valloitettu tuo "röyhkeä Ruomi" ja karkoitettu paavi, Antikristus, joista heidän virsikirjansa tiesi, silloinhan jälleen astuisi koko maailmassa voimaan jouluevankeliumin sanat: "rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto".

9. Nälkäsota Nürnbergissä.

Baijerin kukistuksen jälkeen aikoi Kustaa Aadolf tunkeutua Itävaltaan, jonne uskonsa tähden vainotut protestanttiset talonpojat häntä hartaasti toivoivat valmiina joka mies häntä auttamaan. Näin olisi meidän sankarikuningas, pakoittamalla keisaria rauhaan hänen omassa pääkaupungissaan, saanut suuren vapautustyönsä täydellisesti lopetetuksi. Mutta toisin hän oli päättänyt, toisin ihmiskunnan ylin johtaja säätänyt.

Hädissään oli keisari nyt jälleen kääntynyt _Wallensteinin_ puoleen, jonka hän, niinkuin kerrottu, oli Saksan ruhtinasten kehoituksesta eroittanut virasta juuri vähää ennen Kustaa Aadolfin tuloa. Nyt Ferdinand ei säästänyt rukouksia eikä lupauksia, sillä Wallenstein, sen jokainen näki, oli ainoa, joka kenties vielä voisi hillitä tuon hirmuisen Pohjanmaiden leijonan voittoa. Kauan aikaa Wallenstein vastasi kieltävästi, rangaistakseen keisaria hänelle tehdystä häväistyksestä, ja kun hän vihdoin viimein suostui, olivat ehdot niin ankarat, niin nöyryyttävät, ettei mikään kruunupää hallitsija maailmassa ikänä ole saanut kuulla semmoisia alamaiseltaan. Ferdinand ei saanut antaa mitään käskyjä armeijalle, ja Wallensteinin tuli palkinnokseen saada yksi keisarin omista perintömaista sekä lääniherran valta kaikissa Saksalle takaisin valloitetuissa maissa. Kun Ferdinand pakosta oli suostunut näihin ehtoihin, oli Wallenstein heti lähettänyt pestaajansa liikkeelle; mainion sotaherran nimi oli kutsunut hänen entisiä sotureitaan sekä myös nuoria talonpoikia joukoittain hänen lippujensa alle, ja kolmen kuukauden kuluttua oli hänellä 30,000 miestä hyvin harjoitettua, hyvin varustettua väkeä komennossansa. Tällä voimalla ajoi hän pian saksilaiset pois Bööminmaasta ja marssi sitten Baijerin vaaliruhtinaan avuksi.

Kustaa Aadolfin luoksi saapui nyt kiireellisesti sanansaattajia Nürnbergistä. He kertoivat, että keisarin ja Baijerin voimat, yhteensä noin 45,000 miestä, lähenivät tätä väkirikasta, varakasta, taidokasta, protestanttista vapaakaupunkia, uhaten sille samaa kohtaloa, mikä onnettoman Magdeburgin osaksi oli tullut. Tätä ei Kustaa Aadolf millään lailla voinut sallia, vaikka hänellä tosin ei silloin ollut enempää kuin 10,000 jalkasoturia ja 8,000 ratsumiestä saapuvilla. "Nürnberg on minun silmäteräni", vastasi hän lähettiläille, "ja niin kauan kuin minussa on henki, koetan Jumalan avulla estää, ettei Wallenstein saa nähdä teidän muurienne sisäpuolta." Pitkää aikaa ei kulunutkaan näiden jalojen sanojen ja niiden täytännön välillä. Kesäkuun 22 p. 1632 hän oli Nürnbergissä, jossa hänet vastaanotettiin suurella riemulla ja kiitollisuudella. Kaupungin omia valleja ei kuningas katsonut puolustukseen riittäviksi; sitä paitsi ei niiden sisässä olisi ollut tarpeeksi väljältä tilaa hänen sotureilleen. Siksi hän oli käskenyt rakentaa suuren vallitetun leirin kaupungin muurien ympäri. Tämän käskyn olivatkin nürnbergiläiset niin hartaalla halulla täyttäneet, että koko leirin vallitus, vaikka se kaikkine kulmineen, mutkineen oli noin puolitoista peninkulmaa ympärimitaten, oli jo Kustaa Aadolfin tullessa melkein valmis. Myös he hankkivat omilla varoillansa näille valleille asetettavat tykit ja olivat koonneet pitkäksi ajaksi muonaa auttajiensa tarpeeksi. Näin osoittivat he kiitollisuuttaan teoillakin, eikä ainoastaan sanoilla.

Wallenstein oli sillä välin vain jatkanut marssiansa _Nürnbergiin_ päin. Hän oli tosin saanut sanoman kuninkaan saapumisesta kaupungin avuksi, mutta samassa myös tiedon apuvoiman vähyydestä. Sitä parempi, arveli hän mielessänsä, sitten on minulla yksi tie, kaksi asiaa -- ensin kukistan Kustaa Aadolfin ja sitten valloitan Nürnbergin. Lähemmäksi tultuaan heinäkuun alkupäivinä, huomasi hän kuitenkin, ettei tässä ylivoimallakaan ollut Ruotsin väen kimppuun menemistä. Tilly olisi tämmöisessä tilaisuudessa lähtenyt pois muuanne; mutta Wallenstein oli nerokkaampi, neuvokkaampi; hän päätti taistella kuningasta vastaan samoilla aseilla. Hän vei siis väkensä Nürnbergin länsipuolella virtaavan Regnitzjoen yli ja rakensi sen rannalle itselleen myöskin vahvasti varustetun leirin. Tämä hänen majapaikkansa, joka oli vielä laajempi kuin Ruotsin leiri, oli varsin taitavasti valittu; hän saattoi siinä estää Kustaa Aadolfin muonanhankkijoita, kun hän itse sitä vastoin esteettömästi ja helposti sai muonaa Baijerista. Myös saattoi hän yksitellen hävittää kaikki lisäjoukot, jotka luultavasti tulisivat Kustaa Aadolfin avuksi.

Näin kului muutamia viikkoja joutilaisuudessa; kumpikin armeija lepäsi leirissänsä, paikaltaan liikahtamatta. Ainoastaan pientä sissisotaa kesti lakkaamatta molemminpuolisten ruoanhankinnassa käyvien partioiden välillä. Näissä olivat wallensteiniläiset tavallisesti voitolla, sillä heillä oli paljon enemmän kevyttä ratsuväkeä; etenkin teki sukkela Isolani kroateineen paljon vahinkoa. Viimein eivät Ruotsin muonanhankkijat enää uskaltaneet pistää nenäänsäkään ulos leirin piiristä. Seuraus siitä oli se, että ruokavarat kaupungissa alkoivat huveta; täytyi vähentää jokapäiväisiä määriä puoleen. Puute synnytti kulkutauteja, joihin paljon sotamiehiä sekä myös kaupunkilaisia kuoli. Eipä kuitenkaan Wallensteininkään leirissä asian laita ollut paljoa parempi; siellä tosin saatiin leipää ja lihaa mielinmäärin, mutta ei ollut muuta kuin huonoa, haisevaa vettä juotavana. Paitsi sitä armeijassa vallitseva irstas elämä, joka tässä joutilaisuudessa oli yltynyt entistään inhottavammaksi, vaikutti myös pahasti sotamiesten terveyteen. Täälläkin mullattiin joka päivä joukoittain ruumiita maahan.

Sillä välin oli monelta haaralta rientänyt apujoukkoja Kustaa Aadolfia pelastamaan. Viisaasti kyllä ne eivät olleet yrittäneet yksitellen päästä hänen luokseen. He kokoontuivat vähitellen kaikki yhteen joukkoon Oxenstjernan johdon alle, jonka kuningas käski koettaa välityökseen estää Wallensteinin muonanhankkijoita. "Hän on", kirjoitti kuningas leikillään, "niitä pahoja henkiä, joita ei muulla kuin paastoomisella saa karkoitetuiksi." Kun näin vihdoin oli 30,000 miestä tullut kokoon, läksi Oxenstjerna marssimaan Nürnbergiin päin, ja Kustaa Aadolf, saatuansa tiedon heidän lähenemisestään, tuli leiristä heitä vastaan. Yhdistynyt sotavoima, noin 45,000 miestä, saapui rauhallisesti, estämättä leiriin Nürnbergin ulkopuolelle; Wallenstein, jonka väki jo oli 30,000:ksi sulanut, ei ollut uskaltanut heitä häiritä.

Kustaa Aadolf, nähdessään ympärillään tämän armeijan, suurimman, harjaantuneimman ja urhoollisimman kaikista, mitä kolmekymmenvuotinen sota on nähnyt, päätti nyt uljaasti ja viipymättä käydä vihollisen kimppuun, "tarttua härkää sarviin", käyttääksemme hänen omia, voimakkaita sanojensa. Itäpuolelta oli rynnäkkö ihan mahdoton, sillä kuinka olisi voitu vallien tykkitulen alaisena päästä joen poikki. Kustaa Aadolf päätti siis yrittää pohjoispuolelta, vaikka sielläkin näytti kovin vaikealta. Siellä oli näet muutamia kukkuloita, joista yhdellä jo vanhastaan seisoi vanha linna "Alte Veste", ja muut olivat nyt Wallensteinin käskystä tulleet valleilla sekä murroksilla varustetuiksi. Kukkulain vietteet olivat jyrkät ja metsäiset, ettei juuri muu kuin jalkaväki voinut päästä rynnäkölle. Kuningas toivoi kuitenkin vähitellen kaupunkia piirittäessä voivansa vastavallituksien sekä piiritys-ojien avulla lähetä kukkuloita, ja valloitettuaan ne ampua mäsäksi niiden takana leviävän leirin.

Elok. 23 p. ruvettiin siis tämän tuuman mukaan luomaan kokoon ensimäisiä vastavallituksia, ja seuraavana aamuna tuli sanomia, jotka näkyivät ilmoittavan, että jo yksistään tämä hanke oli saattanut Wallensteinin pelästyksiin. Vakoojat kertoivat Wallensteinin leirissä näyttävän olevan suuren liikkeen, ikäänkuin armeija valmistautuisi lähtöön. Tämän kuultuansa päätti Kustaa Aadolf viipymättä pitemmittä varustuksitta, käydä rynnäkölle. Siinä yrityksessään hän toivoi myös paljon apua siitä, että kaksi hänen miestänsä olivat karkureina muka menneet vihollisen leiriin ja luvanneet sytyttää ruutivaunut.

Keskipäivän aikana läksi siis koko armeija liikkeelle; jalkaväki peittyi metsän kätköön; ratsuväen, siipien sivuilla, täytyi pian seisahtua, kun ei metsäinen, jyrkkä mäki sallinut sen eteenpäin pääsyä. Jonkun aikaa saivat ryntääjät kiivetä kenenkään estämättä, josta kuninkaan luulo vielä vahvistui, että vihollinen oli pakomatkalla. Mutta yht'äkkiä välkähtivät murrosten takaa taajat rivit peitsiä ja pyssyjä, ja luodit alkoivat tuiskuta Ruotsin joukkoja vastaan. Sanoma Wallensteinin paosta oli vain perätön huhu; liike leirissä oli vain johtunut siitä, että muutamat rykmentit vaihtoivat asemaa. Ruutivaunujen räjähtämistä myös turhaan odotettiin; sitä varten lähetetyt miehet olivat ennen aikojaan joutuneet vangeiksi. Kustaa Aadolf oli nyt kahden vaiheella, pitäisikö hänen ehkä peräyttää väkensä. Mutta etumaiset joukot olivat jo täydessä käsikahakassa -- ja kuka tiesi, vaikka rynnäkkö näin uljailla uroilla, näin suurella ylivoimalla voisi onnistua? Kuninkaan omassa komennossa oli vasemmanpuolinen osa armeijaa. Näistä Pommerin (valkoinen) prikaati ja sen kantapäillä Ruotsin prikaati, jossa myös oli Savon rykmentti, valloittivat hurjalla hyökkäyksellä ensimäisen ja toisen vallituksen, missä vain pyssymiehiä oli vastassa, mutta kolmannen edestä ajoi ankara tykkituli heidät takaisin. Kaikella urhoudellaan he eivät päässeet tuumankaan vertaa edemmäksi.

Vähän enemmän vasemmalla vaihteli samalla aikaa toinen pyssymiesparvi luoteja Cronbergin kyrassierien kanssa. Lähellä olevan hessiläisen ratsumieslippukunnan piti auttaa näitä pyssymiehiä, mutta se hajosi kaikille haaroille "ikivoittoisain" päällehyökätessä. Kuningas ilmoitti siitä mielipahansa Hessin maakreiville, joka seisoi hänen vieressään; mutta tämä suuttui. "Näyttää siltä, herra kuningas", vastasi hän, "kuin tahtoisitte kokonaan säästää omaa kansaanne ja antaa meidän saksalaisten yksin vuodattaa vertamme. Täällä ovat minun hessiläiseni, tuolla pommerilaiset etumaisina tulessa." -- "Kylläpä lähetän suomalaisen", virkkoi pilkalla kuningas, "ja toivon, että kansan vaihtamisesta myös seuraa onnen vaihto." Stålhandske _suomalaisten_ huoviensa kanssa iski nyt cronbergiläisten kimppuun ja ajoi heidät aivan leirivalliin asti. Mutta sieltä hyökkäsi suuri ylivoima ulos, joka torjui suomalaiset takaisin. Kustaa Aadolf lähetti nyt toisenkin suomalais-lippukunnan avuksi, ja molemmat yhdessä saivat vihollisen toistamiseen pakenemaan leirin suojaan. Vaan sieltä ryntäsi Fuggerin johdolla vielä suurempi voima esiin, jonka alta suomalaisten täytyi paeta pyssymiestensä turviin. Näiden tuli, joka muiden muassa myös Fuggerin kaatoi, taas vuorostaan hillitsi ja karkoitti keisarillisen ratsuväen. Näin vyöryi tappelu monta tuntia onnen vaihdellen puolelta toiselle. Vihdoin päätti kuningas, nähdessään rynnäköt turhiksi, peräyttää väkensä. Mutta ei ollut sillä hetkellä ketään korkeampaa upseeria käsillä paitsi skotlantilaista Hepburniä, joka jostain asiasta suuttuneena oli ottanut eronsa ja katseli vain leikkiä. Häntä pyysi nyt kuitenkin Kustaa Aadolf ottamaan sotamiestensä peräyttämisen toimekseen. "Se on vaarallinen toimi", lausui urhokas skotlantilainen, "juuri siksi vaan otan sen tehtäväkseni."