Part 3

Saksilaiset, noin 20,000 miestä, saivat sijansa vastapäätä keisarillisten oikeanpuolista kylkeä; Ruotsin armeija, 13,000 miestä jalkaväkeä, 9,000 hevosväkeä, otti käydäkseen itse Tillyn ja Pappenheimin kimppuun. Suuri eroitus oli näiden molempien sotarinnan osien ulkomuodossa; vaaliruhtinaan joukot olivat verevät kasvoiltaan, uusissa, koreissa vaatteissa; Kustaa Aadolfin urhoilla oli puvut kuluneet, hevoset pienet, laihat; miehet itsekin lyhyenläntäiset, mitättömän näköiset. Yhtä suuri, sen tappelu pian näytti, oli myös eroavaisuus kunnossa, vaikka aivan päinvastoin kuin mitä näöstä olisi voinut päättää. Saksilaiset olivat järjestetyt aivan samaan malliin kuin keisarillisetkin; mutta oman sotarintansa oli Kustaa Aadolf asettanut uuden, oman keksimänsä tavan mukaan. Hänen jalkaväkensä, joka myös oli keskustana, seisoi prikaatittain, pari tuhatta miestä kussakin, jotka paljon nopeammin saattoivat kääntyä ja marssia; ratsuväki oli jaettu lippukuntiin ja lippukuntien lomiin oli aina asetettu pyssymiesparvia. Koko voima oli järjestetty kahteen peräkkäin seisovaan sotarintaan, joista toinen oli varajoukkona. Kaikki oman maan väki oli ensimäisessä sotarinnassa, toisessa ainoastaan pestattua. Oikean kyljen ratsuväkeä, niinkuin Pappenheim oikein oli arvannut, johti kuningas itse. Siellä nähtiin kolme ruotsalaista rykmenttiä, kaksi suomalaista _Stålhandsken ja Tottin_ johtamina. Näillä viimeksimainituilla oli nyt täällä ensi kertaa uusi kunniasijansa. Keskustassa seisoi neljä prikaatia jalkaväkeä, joiden joukossa urhoudestaan kuuluisa sininen prikaati, kuninkaan henkivartijat: niin myös ruotsalaisessa prikaatissa oli muiden muassa Savon rykmentti. Vasemman kyljen komentajana oli _Kustaa Horn_; hänenkin joukossaan oli, paitsi pari saksalaista, yksi suomalainen ratsumiesrykmentti.

Kun kaikki oli järjestyksessä, ratsasti kuningas sotarintansa keskelle, paljasti toisella kädellä päänsä ja ojensi toisella miekkansa kärjen maahan. Kaikki muutkin noudattivat tätä hänen esimerkkiään. Sitten koroitti Kustaa Aadolf mahtavan äänensä, niin että se kaikui melkein koko sotarinnan yli, ja rukoili: "Armollinen Jumala, Sinun kädessäsi on voitto ja tappio! Kaukaisilta mailta, rauhallisista kodeista olemme me tulleet tänne vapauden, totuuden ja Sinun evankeliumisi puolesta taistelemaan. Suo meille voitto Sinun pyhän nimesi tähden!" Tämä rukous viritti sotureissa tulisen innon ja lujan miehuuden; kaikki vannoivat saattavansa uskonvapauden pyhän asian voitolle tai uhraavansa henkensä sen puolesta.

Vanhan tavan mukaan lähetti nyt kuningas vielä torvensoittajan vihollista taisteluun vaatimaan. "Minä puolestani", vastasi Tilly, "en ole ennenkään koskaan välttänyt tätä taistelua, ja kuningas hyvin tietää, mistä hän minut voi löytää."

Tappelu alkoi molemminpuolisella kovalla tykkitulella, joka Ruotsin väelle teki tuntuvamman vahingon, koska Tillyn kanuunat olivat suuremmat ja seisoivat edullisemmalla paikalla. Myös ajoi tuuli, joka oli vastainen, kaiken ruudinsavun sekä kaikki tomupilvet liittolaisten silmiin. Päästäkseen viimeksimainitusta vastuksesta, rupesi Kustaa Aadolf vetämään sotarintaansa vähän oikealle. Sen huomasi _Pappenheim_ ja pyysi saada lupaa estää sitä. Tuulispäänä hyökkäsivät hänen ratsujoukkonsa Kustaa Aadolfin oikeanpuolista kylkeä vastaan. Mutta likemmäksi tultuansa he havaitsivat ratsuväen lomiin asetetut pyssymiehet, joiden luotien pahoja vaikutuksia he jo ennenkin monessa kahakassa olivat saaneet kokea. Tämä näky pidätti heidät kesken rynnäkköään, ja he tekivät nyt kierroksen, aikoen sivulta ja takaa käydä Kustaa Aadolfin väen kimppuun. Mutta kuningas esti heti neuvokkaasti tämän vaaran. Hänen käskystään kääntyivät varajoukkona olevat saksalaiset ja liiviläiset ratsumiehet, niin että ne joutuivat suoraan kulmaan muuta sotarintaa vastaan. Myös pistettiin muutamia parvia Itägöötin rykmentin pyssymiehiä heidän lomiinsa. Täälläkin siis Pappenheimin huovit päällekaratessaan tapasivat elävän muurin ja tuon pelätyn luotituiskun, ja kilpistyessään siitä syrjään he taas sattuivat Stålhandsken suomalaisten iskujen alle. Seitsemän kertaa vei Pappenheim joukkonsa yhä uudestaan rynnäkölle, hyökäten itse aina etumaisena huolimatta siitä, että hän sai haavan toisensa perästä. Mutta kaikki oli turhaa, ja viimein hänen valloninsa, joiden rivit olivat jo peloittavasti harvenneet, eivät ottaneet enää totellakseen muuten heille niin rakkaan päällikkönsä käskyjä. He eivät sanoneet voivansa mitään noiden Suomen noitien loitsukonsteja vastaan. Hajonnein rivein pakenivat he pois sotatantereelta. Heidän lähdettyään havaitsivat meidän miehet vastassaan vielä yhden jalkamiesparven. Se oli Holsteinin herttuan rykmentti, joka Pappenheimin ratsuväen varajoukkona oli tullut sinne ja nyt jäänyt yksin. Näiden päälle karkasivat Suomen ja Itägöötin ratsumiehet vimmatulla vauhdilla. Meidän miehet, jotka ovat hitaat vihaan, olivat nyt kerran tulistuneet ja himosivat hillitsemättömästi kostoa. Heidän hyökkäystään oli aivan mahdoton vastustaa; mutta jalo Holsteinin rykmentti ei kuitenkaan yrittänytkään pakoa; lujasti he tekivät vastarintaa viimeiseen mieheen saakka, kukin kaatuen sille paikalle, mille hänet oli käsketty seisomaan.

Ihan toisin oli sillä välin käynyt toisella kyljellä. Tilly oli, tehtyänsä yrityksen Ruotsin sotarinnan keskustaa vastaan ja havaittuansa sen tykki- sekä pyssytulen kovin kuumaksi, vetäytynyt syrjemmäksi ja yhdessä oikeanpuolisen kylkensä ratsuväen kanssa käynyt saksilaisten kimppuun. Nämät, tottumattomat kun olivat sotaan, eivät kestäneet hetkistäkään paikoillaan. He hajosivat aivan Tillyn ennustuksen mukaan, "niinkuin akanat tuulessa". Itse vaaliruhtinas oli ensimäisiä karkulaisia eikä uskaltanut seisahtua ennenkuin kahden peninkulman päähän, jolloin hän virvoituksekseen joi suuhunsa pullollisen mielijuomaansa, olutta. Tilly ei sallinut väkensä kovin pitkältä ajaa saksilaisia takaa eikä myöskään ruveta kuormastoa ryöstelemään. "Antakaa saksilaisten juosta omia aikojaan", virkkoi hän; "kääntykäämme me kaikki Ruotsin väkeä vastaan, muuten emme vielä ole mitään voittaneet."

Koko tuo voittoisa voima kävi nyt Hornin ja hänen johtonsa alaisen vasemman kyljen kimppuun, kääntäen saksilaistenkin tykit häntä vastaan. Mutta tässä he saivat heti aivan toista kokea. Ylivoiman alta täytyi tietysti Hornin, koska hän muuten olisi voinut joutua piirityksiin, vetäytyä takaisin; mutta hän peräytyi vain askel askeleelta, itsekin puolestaan yhä tehden uljaita päällekarkauksia. Kustaa Aadolf, saatuaan tiedon hänen vaarastaan, riensi heti avuksi Länsigöötin ratsurykmentin kanssa, niinpä hän myöskin käski varaväen keskustan, yhden saksalaisen ja yhden skotlantilaisen jalkarykmentin esille. Nämät toivat koko joukon nahkakanuunia mukanaan, jotka olivat rivien väliin kätketyt. Yht'äkkiä nyt rivit aukenivat ja nuo tykit syöksivät surman tulta kidoistaan. Samassa myös molemmat rykmentit laukaisivat pyssynsä kaikki samalla kertaa. Tämä hirveä luotituisku kaatoi keisarillisia rivittäin maahan, niinkuin heinä kaatuu lakoon. Mutta Tillyn vanhat vallonit eivät olleet hätäpoikia; he olivat sellaista jo monessa verilöylyssä kokeneet. Kahakka kiihtyi tällä tavoin yhä kauheammaksi. Cronbergin kyrassierit, joita sanottiin "voittamattomiksi", ja Baudisin suomalaiset hakkasivat, mihin vain heidän rynnäkkönsä sattui, ammottavia aukkoja vihollisten riveihin; Hepburnin skotlantilainen ja Witztumin saksalainen prikaati toisella, Tillyn vallonilaiset toisella puolella tuiskuttelivat lakkaamatta luotejaan toisiansa vastaan. Ruudinsavu oli niin sakea, että tuskin saattoi omaa väkeä vihollisista eroittaa.

Nähtyänsä, että pahin vaara oli täällä jo ohitse, riensi Kustaa Aadolf jälleen takaisin oikealle kyljelle. Siellä ei näkynyt enää yhtään ainoaa vihollista pystyssä. Kuningas otti siis ratsuväkensä, suomalaiset etunenässä, ja ajaa karautti niiden kanssa ylös sille harjulle, jossa Tillyn tykit seisoivat. Yks, kaks oli niiden vähäinen suojelusväki hakattu maahan ja tykit valloitetut. Pappenheim, huomattuaan sen, keräsi kokoon niin monta ratsumiestään kuin mahdollista ja yritti vielä kahdeksannen rynnäkön, mutta taasen turhaan. Tämä tykistön valloitus ratkaisi viimein sen päivän tappelun. Nyt kun omienkin kanuunien luodit rupesivat kyntelemään vakoja heidän riveihinsä, ei Tillyn sotamiehiä mikään enää saattanut pidättää. Tillyn täytyi lähteä pakoon, ja vähälläpä hän oli joutua vangiksi. Cronbergin kyrassierit kuitenkin ottivat ukon turviinsa, ratsastivat vielä kerran uhkaylpeinä, hitaasti niinkuin paraatissa, koko Ruotsin sotarintaa pitkin, ampuivat vielä yhden laukauksen ja vetäytyivät sitten pois hyvässä järjestyksessä. "Voittamattomien" kimppuun ei kukaan uskaltanut mennä. Koko muun keisarillisarmeijan jo paettua nähtiin vielä neljän jalkaväen rykmentin seisovan paikallaan erään metsikön reunassa. Voitto oli nyt jo auttamattomasti käsistä mennyt, mutta nämät urheat, vanhat vallonit eivät tahtoneet toki sadassa tasapäässä tappelussa ansaittua kunniatansa jättää tälle sotakentälle. Heidän päällensä hyökkäsi Kustaa Aadolf oikean kyljen ratsuväen kanssa, taaskin Tottin suomalaiset ja niiden rinnalla myös smoolantilaiset etumaisina. Tässä vinhassa kahakassa ei suotu eikä pyydettykään mitään armoa. Vallonilaiset pitivät puoliaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Olipa sellaisia, jotka, sen jälkeen kun heiltä jalat olivat poikki ammutut, vielä koettivat istuallaan laukaista pyssyjänsä. Toiset taas, jotka eivät enää kyenneet nousemaan, yrittivät kumminkin miekoillaan pistää yliratsastavien hevosia vatsaan. Yön pimeys viimein pelasti tämän sankarijoukon tähteet. Todistettuansa taas, ettei valloneja mikään voima voinut saada murretuiksi eikä masennetuiksi, vetäytyivät he pois Leipzigiin päin.

Seuraavana aamuna antoi Kustaa Aadolf väelleen luvan ryöstää keisarillisten leiriä. Järjestyksen ylläpitämisen vuoksi oli kuitenkin jokaiselle rykmentille määrätty osansa, jonka yli ei saatu mennä. Sieltä saatiin ääretön saalis kaikkea lajia kultia ja hopeita, kalleita vaatteita ja jaloja hevosia! Moni sai niin paljon tavaraa, että iäkseen tuli rikkaaksi.

Tantereella makasi noin 14,000 kuollutta, joista yhdeksättä tuhatta keisarillista, 4,000 saksilaista ja ainoastaan 2,000 Ruotsin väkeä. Vielä paljon suuremmaksi tuli sitten keisarillisten mieshukka sen johdosta, että vimmastuneet talonpojat surmasivat pakenijoita, ja että myös suuret joukot rupesivat voittajan palvelukseen. Viikon kuluttua oli siten Kustaa Aadolfin armeija karttunut 5,000 miestä suuremmaksi kuin ennen tappelua! "Kyllä näkyy", valitti vanha Tilly, "että onnikin on nainen, joka enemmän suosii nuoria miehiä kuin vanhuksia."

Sanoma Leipzigin voitosta nosti sanomattoman suuren, yhteisen riemun kaikissa protestanttisissa maissa. Kustaa Aadolfin kuva nähtiin pian joka paikassa, vaskipiirroksissa, muistorahoissa, jopa tapeteissakin. Lukemattomia kiitosrunoja sekä muita ylisteleviä lentokirjoja ilmestyi hänen kunniakseen. Niissä nimitettiin häntä Pohjoismaiden Leijonaksi, Uudeksi Gideoniksi, Pohjantähdeksi y.m. -- Katoliset puolestaan olivat syvän surun ja pahan pelon vallassa. Uusia sotajoukkoja koetettiin joka paikassa saada kokoon niin pian kuin mahdollista. Siitä huolimatta oli jo Wienissä paljon puhetta siitä, että keisarin hovin kalleuksineen kaikkineen pitäisi paeta Kärntin vuoristoon. Wienin munkit puolestaan rakensivat hädissään Tonavajoen pohjoisrannalle kappelin Pyhälle Birgitalle siinä toivossa, että hänessä toki olisi julmien kansalaistensa hillitsijää.

b. Würzburgin valloitus.

Leipzigin voiton jälkeen oli Kustaa Aadolfilla kaksi eri tietä edessänsä. Joko hän saattoi Böömin kautta mennä Wieniin, keisaria rauhaan pakoittamaan; tai myöskin hän saattoi lähteä läntiseen Saksaan estääkseen, ettei Tilly jälleen saisi uutta sotavoimaa kerätyksi. Kuningas valitsi jälkimäisen ehdon, antaen saksilaisten koettaa onneansa Böömissä. Edellisellä tiellä tosin ei tällä hetkellä suinkaan olisi tehty suurta vastarintaa. Mutta sangen luultavaa oli, ettei lujamielistä Ferdinandia hänen pääkaupunkinsa valloittamisellakaan olisi saatu taipumaan protestanteille edullisiin rauhanehtoihin. Ja sillä välin olisi Tillylle taas karttunut voimia, joilla hän olisi saattanut Ruotsin sotajoukoilta sulkea paluumatkan. "Vanhaa kopraalia" -- tällä liikanimellä usein Tillyä nimitettiin -- "lähden ajamaan takaa vaikka maailman ääreen saakka", virkkoi Kustaa Aadolf. Suurena lisävaikuttimena oli hänellä sitä paitsi sekin, että hän tahtoi omin käsin vapauttaa monilukuiset, sorronalaiset uskolaisensa Lounais-Saksassa.

Aivan suoraan Tillyn jälkiä ei nyt kuitenkaan lähdetty; sillä hän oli vetäytynyt luoteiseen Saksaan (aliseen Saksin piirikuntaan), joita seutuja Kustaa Aadolf, jos mahdollista, tahtoi säästää sodan rasituksilta, koska kansa siellä enimmäksi osaksi oli protestanttinen. Hän päätti kulkea vähän eteläisempää tietä, Main-jokea pitkin, rikkaitten ja tähän asti vielä sodan hävityksiltä säilyneiden, umpikatolisten Bambergin, Würzburgin sekä Mainzin hiippakuntien kautta. Tätä tietä tavallisesti nimitettiin siihen aikaan _pappien tieksi_, koska mainitut seudut kaikki olivat hengellisten herrojen hallituksen alla.

Näin tultiin _Würzburgin_ edustalle. Sen hallitsija, arkkipiispa, oli paennut pois, mutta oli jättänyt Keller nimisen päällikön 1,500 sotamiehen kanssa suojelusväeksi. Kaupunkia nämät eivät ruvenneet puolustamaan, vaan vetäytyivät heti itse linnaan; mutta siinä he sitten istuivatkin turvallisina ja ylpeinä, antaen jäykästi kieltäviä vastauksia kaikkiin antautumisvaatimuksiin. Hätäkö heidän olikin siellä ylvästellä! Linnan väkivaltainen valloitus näytti milt'ei mahdottomalta. Se törrötti jyrkän kallion kukkulalla, oli jokseenkin vahvasti vallitettu ja koko vuoden ajaksi varustettu muonalla. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestaan oli yhtä itsepäinen. Hän näki, kuinka tärkeä hänelle tämmöisen vahvan turvapaikan omistaminen keskellä vihollista, katolista maakuntaa voisi olla, ja hän päätti, maksoi mitä maksoi, saada sen valtoihinsa.

Kaikkein ensimäinen vaikeus oli jo siinä, miten päästä Mainjoen yli. Keller oli näet hakkauttanut palasiksi tai vienyt omalle puolelleen kaikki veneet, ja räjähdyttänyt ilmaan kaksi sillan kaarta. Ensin yritettiin päästä yli sillan jäännösten poikki asetettuja lautoja myöten. Mutta skotlantilaiset, joille tämä tehtävä määrättiin, käännähtivät kesken tietä takaisin. Linnasta lentelevistä luodeista eivät nämä uljaat urhot olleet millänsäkään; niihin he olivat tottuneet pienestä pojasta. Mutta tuo kapea porras, joka kulki kaksikymmentäneljä kyynärää joen pinnan yläpuolella, pyörrytti heidän päätänsä. -- Viimein löydettiin kuitenkin jostakin muutamia veneitä, joissa Suomesta edellisenä kesänä lisäksi tullut Pohjanmaan jalkarykmentti saatettiin yli, ja joka kiireesti loi pienen varustuksen suojakseen. Siitä rohkaistuneina rupesivat nyt skotlantilaisetkin juoksemaan lautoja pitkin, ja pian keräytyi näin melkoinen sotavoima toiselle rannalle.

Kaksipäiväisen tykkitulen jälkeen käskettiin Aksel Lilje _pohjalaisineen_ sekä Jaakko Ramsay ja Juhana Hamilton Skotlannin väen kanssa rynnäkölle. Heidän tuli valloittaa linnan portin edessä oleva, puolikuunmuotoinen etuvarustus. Tämä tehtävä se vasta kysyi uljuutta ja lujaa miehuutta! Viholliset tekivät itsepintaisesti vastarintaa, ampuen pyssyillä ja pistellen peitsillä, ja ryntääjien tuli ensin kömpiä jyrkkää kalliota ylös, sitten uida kaivannon poikki ja viimein taas kavuta ylös vallille. Mutta kaikista näistä esteistä huolimatta riensivät kuitenkin Skotlannin ja Pohjanmaan urhot, keskenään kilvaten, vastustamattomalla vauhdilla eteenpäin, eikä aikaakaan, niin oli etuvarustus heidän käsissänsä. Kustaa Aadolf, joen rannalla seisoen, katseli miestensä urheata yritystä, ja siellä hän oli taas kerran varsin likellä surman suuta. Linnasta lentävä tykinluoti näet iski maahan aivan kuninkaan sekä kreivi Pietari Brahen lähelle, ja ajoi molempien herrojen päälle viljalta tomua sekä soraa.

Seuraavaksi yöksi määrättiin nyt päärynnäkkö itse linnaa vastaan. Siihen vaaralliseen työhön valitsi kuningas taas pohjalaiset sekä vielä sinisen ja keltaisen prikaatin. Skotlantilaiset eivät siis tällä kertaa saaneet vuoroa, jonka Hamilton katsoi niin suureksi häväistykseksi kansalaisilleen, että hän heti paikalla otti eron Ruotsin palveluksesta.

Aamulla, vähää ennen päivän koittoa, lähetettiin eräs luutnantti seitsemän pohjalaisen sotamiehen kanssa edeltä linnan porttia tiedustelemaan. Nämät näkivät ihmeeksensä, että laskusilta oli laskettu alas; linnanväki näet juuri aikoi karata piirittäjiä vastaan. Sisimmällä sillan korvalla seisoi 200 keisarillista. Näiden kysymykseen, kuka hän oli, vastasi luutnantti suoraan: "Ruotsin mies!" ja hyppäsi seuralaisinensa rohkeasti sillalle, huutaen samassa etuvarustukselle päin: "Joutukaa, pojat, linna on meidän käsissämme!" Hänen onnistui pimeässä pitää paikkansa sillalla hämmästyneitä keisarillisia vastaan, jotka tietysti eivät voineet aavistaakaan uhkauljasten päällekarkaajien tuiki vähäistä lukua. Pian saapuikin näille apua, ja samassa myös kiipesi toisia joukkoja eri kohdista tikapuitten avulla muureille. Linna oli valloitettu.

Päivän valjettua kuningas, joka itsekin oli tullut linnaan, huomasi, että monella pihassa makaavalla ruumiilla oli vielä hyvinkin verevät posket. "Nouskaa vaan", virkkoi hän silloin naurahtaen, sillä hän älysi kohta asian, "ei teille mitään pahaa tehdä." Ja koko joukko kuolleita, jotka rynnäkön aikana olivat peloissaan heittäytyneet pitkällensä, kavahti iloisesti ylös, kiittäen armollista kuningasta.

Saalista saatiin tästä Würzburgin linnasta äärettömin määrin. Kustaa Aadolf salli soturiensa tunnin ajan ryöstellä, ja sitten jakoa tehtäessä nähtiin kolikoita vain kypärittäin mittaeltavan. Itse oli kuningas ottanut osakseen asehuoneen, missä oli täydet aseet 7,000 jalka-, ja 4,000 ratsumiestä varten, tykistön, tallillisen jaloja ratsuja, avaran kellarin täynnä vanhaa viiniä sekä suuren kirjaston, jonka hän antoi Upsalan yliopiston omaksi. Keller pakoitettiin viimein vielä antamaan ilmi arkkipiispan salaisen aarreaitan, joka oli syvälle kallioon hakatussa holvissa. Sieltä tuotiin äärettömän paljon arkkuja, täpötäynnään kultarahoja. Yhdestä arkusta lohkesi pihan poikki kannettaessa pohja ja kilisevät kolikot vierähtivät ympäri pihaa. Sotamiehet riensivät niitä poimimaan, toivat muutamia kuninkaalle, mutta pistivät enimmän osan omiin taskuihinsa. "Älkää huoliko, pojat", naurahti Kustaa Aadolf, "pitäkää vaan kaikki, koska ne kerran ovat joutuneet teidän kynsiinne!"

Koko Frankin maakunta nyt joutui kuninkaan vallan alle, ja katolisten pelko asettui pian, sillä Kustaa Aadolf ei millään lailla sallinut häiritä heidän jumalanpalvelustansa. "Olen tullut", lausui hän, "ihmisveljiäni vapauttamaan, en siteillä rasittamaan. Uusi kenkä, vaikka olisikin parempi, aina ensi alussa tuntuu ahdistavalta."

7. Kustaa Aadolf Reinjoen seuduilla.

Kustaa Aadolf jatkoi nyt marssiansa eteenpäin pitkin Mainjoen rantaa; hänen suuret piiritystykkinsä seurasivat hänen rinnallaan aluksissa itse virtaa myöten. Kauan aikaa saivat kuitenkin nämät tulikidat nyt jouten ammotella, sillä vahvan Würzburgin valloitus oli saattanut katoliset semmoiseen pelkoon, etteivät he näillä seuduin yrittäneetkään enää vastarintaa. Aschaffenburg esim. avasi porttinsa levälleen heti kuninkaan tultua. Täällä katseli Kustaa Aadolf ihmesilmin Würzburgin arkkipiispan komeata, taiteellisesti rakennettua palatsia. "Yksi ainoa vika vain tässä palatsissa on", virkkoi hän viimein leikkiä laskien, "se nimittäin, ettei sitä sovi nostaa teloille ja vierittää pois Tukholmaan." -- Suuri ja kaupasta rikas Frankfurtin kaupunki, johon nyt ensiksi tultiin ja jonka asukkaat enimmäksi osaksi olivat protestantteja, otti kuninkaan suurella riemulla vastaan. Kustaa Aadolf söi päivällistä siinä samassa salissa, missä Saksan keisareilla oli tapana kruunauksensa jälkeen pitää juhlapitojansa.

Jouluk. 6 p. seisoi Ruotsin sotavoima Reinjoen varrella, Oppenheimin kohdalla, vähän eteläpuolella _Mainzia_. Täällä olisi pitänyt mennä yli toiselle rannalle, mutta se yritys näytti jokseenkin arveluttavalta; sillä toiselta puolelta tuleva luotituisku lakaisi yhä rantaa, ja kaikki alukset oli vihollinen vienyt kanssansa tai upottanut. Viimein näytti kuitenkin palkintoa toivova kalastaja paikan, mihin pari lotjaa oli upotettu, ja kello 6 seuraavana aamuna meni niillä 300 miestä Niilo Brahen johtamina yli. He olivat, toiselle rannalle päästyään, juuri ehtineet luoda pienen multavallin suojaksensa, kun jo vihollisen ratsuväki tuulispäänä ryöpsähti heidän päällensä. Brahe piti puoliansa lujasti, mutta hän olisi kuitenkin sortunut suuren ylivoiman alle, jolleivät uudestaan yli tulevat lotjat juuri hyvään aikaan olisi tuoneet apua. Tässä tilaisuudessa olivat nyt Ruotsin soturit ensi kertaa saaneet mittailla miekkojaan espanjalaisten, sen ajan mainioimpien soturien kanssa. Se sotajoukko, joka ylipääsöä oli yrittänyt estää, kuului näet mainittuun kansaan ja oli Belgian maaherran käskystä tullut Mainzin piispan avuksi. Näin oli ihmeellinen sattumus saattanut vastakkain Euroopan äärimäisen lounaispään ja äärimäisen koilliskulman pojat. Kustaa Aadolf pystyttikin tämän merkillisen tapauksen muistoksi korkean patsaan Reinjoen rannalle.

Kohta tämän jälkeen valloitettiin vahva ja tärkeä Mainzin kaupunki. Sen varustusväkeä komentava De Sylva oli tosin ylpeästi uhannut pitää puoliaan vaikkapa kolmeakin tuommoista Ruotsin kuningasta vastaan. Mutta kolme-luku olikin ainoa hänen sanoistansa, josta hän toden todella piti kiinni; sillä kolmantena päivänä hän jo antoi linnan avaimet kuninkaalle.

Nyt keskeytti Kustaa Aadolf sotaretkensä pariksi kuukaudeksi. Vähäinen levähdys olikin kyllä tarpeen tälle päällikölle ja hänen miehilleen, jotka puolitoista vuotta yhtä mittaa olivat rientäneet tappelusta tappeluun. Se oli ollut pitkä ja loistava voittoretki Itämeren rannoilta hamaan Reinjoen keskijuoksulle saakka! Enin osa Saksaa totteli nyt Ruotsin kuninkaan käskyjä; protestantit olivat hänen liittolaisiaan, katolisista olivat jo useimmat kukistetut.

Frankfurtiin, jossa Kustaa Aadolf tämän loma-aikansa vietti, kokoontui mainion sotasankarimme ympärille loistoisa seura. Viisi itsenäistä Saksan keisarikunnan ruhtinasta saapui sinne -- niiden joukossa tuo onneton, maistaan karkoitettu Böömin kuningas Fredrik, ynnä myös koko joukko vähemmän mahtavia, vaan kuitenkin alueillansa itsenäisiä valtion-kreivejä ja valtion-vapaaherroja, kaikki suurien, komeitten saattoparvien kanssa. Vielä nähtiin siellä toistakymmentä lähettilästä muilta mailta, jotka tuhlaavaisessa ylellisyydessä kilpailivat keskenänsä. Siellä olivat myös ulkomuodoltaan vähemmän loistokkaat, mutta maineeltaan sekä töiltään sitä mainehikkaammat Ruotsin aatelisherrat, viisas Oxenstjerna etupäässä. Saapuipa tänne myös pian kuninkaan puolisokin, Maria Eleonora, joka ei enää ollut saanut ikäväänsä hillityksi, vaan oli itkenyt ja rukoillut, kunnes hänen sallittiin rientää epäjumalan tavoin rakastetun sankarinsa luokse. "Nyt viimeinkin", riemahti hän, punoen käsivartensa kuninkaan kaulaan, "on toki ikivoittoisa Kustaa Aadolfkin joutunut vangiksi!" Että tästä lähtien ilo vasta oikein iloksi kiihtyi, että tästä lähtien vasta oikein alkoi lakkaamaton juhlien ja pitojen jakso, tarvinnee tuskin sanoa.