Part 2

Laivasto seisoi jo sillä välin odottamassa Elfsnabbissa; sotaväki majaili aluksissa, ja kaikki lähtövarustukset olivat päättyneet. Kuninkaan tultua nostettiin heti ankkurit ja kuljettiin myötäisellä, kohtuullisella tuulella joutuisasti meren poikki.

Juhannuspäivänä 1630 läheni Ruotsin laivasto Pommerin rantaa. Se päivä oli jo ennestään merkillinen protestanttien historiassa; sillä juuri sata vuotta sitten oli heidän uskontunnustuksensa ensi kertaa astunut julkisesti valtiollisella alalla esiin, kun se Augsburgin valtiopäivillä tuotiin keisarin nähtäväksi.

Aikomus oli ensin ollut laskea Rügen-saarta kohti ja vapauttaa se keisarillisten sotajoukkojen vallasta, mutta kun tuli tiedoksi, että ruotsalainen apujoukko, joka jo vuotta ennen oli lähetetty Stralsundin avuksi, nyt oli koko saaren valloittanut, purjehdittiin suoraan Usedom-saarelle.

Kustaa Aadolf itse oli ensimäisiä, jotka astuivat jalallaan Saksan rannan hiekalle. Hän laskeusi siellä heti toiselle polvelleen ja rukoili ääneensä. Noustuaan jälleen pystyyn huomasi hän kyyneleitä ympärillä seisovien herrojen silmissä. "Älkää itkekö", lausui hän silloin, "vaan rukoilkaa Jumalaa sydämen pohjasta! Harras rukous on jo puoli voittoa." Sitten hän tarttui lapioon ja alotti omin käsin vallituksen, joka nyt luotiin leirin ympärille. Sotaväen tuontia maalle jatkettiin yötä myöten, ettei paraillaan oleva edullinen tyyni ilma menisi hukkaan. Valaistuksena tässä yöllisessä toimessa olivat ylt'ympärillä palavien kylien liekit. Pakoon lähtevät kroatit[3] olivat täten vielä tahtoneet käyttää valtansa viimeistä hetkeä.

Keisarin hovissa ja ylimalkaan Saksan katolisissa osissa ei oltu Ruotsin armeijan tulosta paljon millänsäkään. Äskeiset voitot sekä protestanttien ja heidän auttajansa, Tanskan kuninkaan, kukistus olivat paisuttaneet heidän ylpeyttänsä. "Onpa taas pikkiriikkinen vihollinen meidän kimppuumme tipahtanut!" näillä sanoilla Ferdinand Regensburgin valtiopäivillä ilmoitti asian muutamille Saksan ruhtinaille. Wienissä laskettiin pilkkaa siitä, että muka Ruotsinkin kuningas vaati itselleen majesteetin arvonimeä. "Mokoma majesteetti", arveltiin, "pian sulaa, kunhan vain joutuu meidän eteläisen auringon paahteeseen!" Seurauksena tästä ylenkatseesta oli se, että sotavarustukset kävivät huolettomasti ja laimeasti. Vaativatpa Saksan ruhtinaat juuri tällä hetkellä keisarin taitavan ja voittoisan ylipäällikön Wallensteinin eroittamista virasta sen johdosta, että hän oli menetellyt kovin röyhkeästi ja väkivaltaisesti. Conti, joka peri hänen paikkansa, ylenkatsoi myöskin niin perinjuurin Ruotsin sotavoimaa, ettei hän edes yrittänytkään estää Kustaa Aadolfin maallepääsöä. Hänen mielestään olikin parasta antaa heidän tulla, jotta heidät sitten saisi yhdellä iskulla kerrassaan hävitetyiksi.

Ilman mitään vastarintaa levisi siis Kustaa Aadolfin sotavoima kaikkien Oderjoen suussa olevien saarten yli, jopa he ottivat mannermaallakin useampia läheisiä kaupunkeja haltuunsa. Joka paikassa tervehti kansa heitä, niinkuin pelastajia ainakin; sillä Kustaa Aadolf oli opettanut miehensä ankaraan kuriin. He eivät ryöstäneet halvintakaan kalua, eivät tehneet vähintäkään väkivaltaa. Päinvastoin he usein omista vähistä ruokamääristään jakoivat ryöstetyille, nälkää näkeville asukkaille. "Emme käy sotaa", oli kuninkaalla tapana sanoa, "yksinään oman hyötymme vuoksi, vaan myös tämän onnettoman Saksan kansan tähden; emme ole tulleet heitä sortamaan, vaan päinvastoin tuomaan heille rauhaa ja vapautta, sekä hengellistä että maallistakin."

3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä.

Saksan sotaan käsketty suomalainen väki ei ollut saapunut yhdessä kuninkaan kanssa, vaan tuli perille vasta vähää myöhemmin, heinäkuun alassa. Turussa ei sattunut olemaan tarpeeksi laivoja sillä kertaa; siitä syystä ei voitu lähettää enempää kuin Savon ja Porin jalkarykmentit sekä seitsemän ratsumieslippukuntaa, jotka viimeksimainitut, samoinkuin myös seuraavana vuonna lisäksi tulleet viisi lippukuntaa, olivat Uudenmaan ja Hämeen läänistä sekä Turun puolelta kotoisin. Meidän miesten luku ei ollut siis ensi alussa suinkaan suuren suuri, mutta eipä ollut ennättänyt edes kuukauttakaan kulua, ennenkuin he saivat jo tilaisuuden näyttää, että "miehuudella sotia käydään, eikä miesluvulla".

Kustaa Aadolfin nopeat valloitukset olivat nyt vihdoin herättäneet Contin suruttomuuden unesta. Hänen ylenkatseensa oli nyt muuttunut peloksi. Hän ei enää toivonutkaan suoralla, rehellisellä taistelulla voivansa vastustaa tuota voittoisaa vihollista, vaan rupesi, niinkuin hänen aikaisillaan viekkailla italialaisilla oli tapana, koettamaan kaikellaisia häijyjä salakeinoja. Hänen kehoituksestaan läksi toinen italialainen, everstiluutnantti Del Ponte, Ruotsin leiriin, valehdellen olevansa tyytymätön karkulainen, joka halusi päästä kuninkaan armeijan palvelukseen. Hänen oikea tarkoituksensa oli kuitenkin väijyä Kustaa Aadolfia ja odottaa sopivaa hetkeä, jolloin hän saisi hänet murhatuksi tai vielä mielemmin elävältä saatetuksi keisarillisten käsiin.

Alussa elokuuta läksi Kustaa Aadolf eräänä päivänä itse tiedustelemaan vihollisten asemaa Demminin kaupungin luona Pommerissa, vieden kanssansa ainoastaan seitsemänkymmentä suomalaista ratsumiestä. Sen nähtyänsä riensi Del Ponte heti salaa ruotsalaisten leiristä Contin luoksi, otti häneltä 1,500 neapelilaista kyrassieriä ja asettausi väijyksiin kahdenpuolen erästä rotkotietä, josta tiesi kuninkaan matkan käyvän. Sinne saapuikin pian Kustaa Aadolf pienen parven kanssa, aavistamatta tätä ilkeää petosta. Yht'äkkiä karkasivat neapelilaiset esille, sulkien tien sekä edestä että takaa ja vaatien antautumista. Mutta Suomen pojat, vaikka heitä oli vain yksi kahtakymmentä vastaan, kävivät piiriin kuninkaansa ympärille ja alkoivat aika miesten tavalla hakata päälle kaikille haaroille. Kerta toisensa jälkeen onnistuikin heidän torjua viholliset päältänsä. Heillä näet oli se suuri etu, että he saivat vapaasti käyttää kaikkia aseitansa, kun sitä vastoin Del Ponte oli ankarasti kieltänyt väkeänsä pistooleilla ampumasta. Hän tahtoi, jos mahdollista, saada kuninkaan elävältä vangiksi; myös pelkäsi hän, että alinomainen pauke saattaisi herättää jonkun ehkä lähiseuduilla kuljeskelevan ruotsalaisen partiojoukon huomiota. Jonkun ajan perästä suuttuivat kuitenkin neapelilaiset tähän epätasaiseen taistelutapaan, joka heiltä jo oli vienyt sangen monta uljasta kumppania. Hekin tempasivat vihdoin pistoolinsa esille, joiden luodit nyt rupesivat tiheästi lentelemään suomalaisten keskelle. Täten alkoivat pian heidän urhojensa rivit harveta peloittavalla tavalla. Kuninkaankin alta ammuttiin hevonen, eikä yksikään hänen miehistään päässyt tuossa kauheassa käsikähmässä niin likelle, että olisi voinut antaa hänelle toisen hevosen. Kustaa Aadolfin oli siis pakko antautua vangiksi eräälle neapelilaiselle kyrassierille. Mutta samassa kajahtikin melkein jo kuulumattomaksi heikontunut huuto "Hakkaa päälle" taas uudella, monenkertaisella, kiihtyneellä voimalla ja sitä seuraavat suomalaisten sivallukset näyttivät hämmästyneelle viholliselle, että sotaonni, samoinkuin muukin onni, on sangen liukas luiskahtamaan. Del Ponten lähdettyä olivat näet muutamat varovaiset ruotsalaiset päälliköt lähettäneet vielä kolme lippukuntaa ratsumiehiä sekä yhden komppanian jalkaväkeä kuninkaan jälkeen. Niillä oli käsky hiljakseen, pysytellen jonkun matkaa jälempänä, seurata häntä, niin että hädän ehkä tullessa olisivat varalla. He olivat kuulleet ampumisen, ja ratsuväki oli edeltä rientäen nyt kerinnyt vielä ajoissa apuun. Tätä vereksen joukon ryntäystä eivät neapelilaiset kestäneet kauan; he kääntyivät pakoon jättäen jälkeensä 400 kaatunutta ja 200 vankia. Kustaa Aadolf, jonka hänen vangitsijansa hädissään päästi irti, kun tämä hyväksi onneksi ei arvannut saaliinsa kallista arvoa, sai tilaisuuden jälleen yhtyä omaan väkeensä ja oli pelastettu. Mutta nuo seitsemänkymmentä Demminin uskollista suomalaista makasivat melkein joka mies maassa kuolleena tai pahasti haavoitettuna. Surullisin silmin kuningas katseli heitä. "Kuinka monta sankarityötä", lausui hän, "olisivat nämät vielä voineet suorittaa, jollei minun varomattomuuteni olisi saattanut heitä ennenaikaiseen kuolemaan!"[4]

4. Kustaa Aadolf Werbenin leirissä.

Syksy kului alinomaisissa pienemmissä taisteluissa keisarillisten kanssa, joissa Ruotsin väki enimmiten oli voitolla. Talvi tuli tavattoman aikaiseen; lokakuussa jo sattui sangen kovia pakkasia. Nyt olisivat keisarilliset mieluimmin keskeyttäneet sodan talven ajaksi, niinkuin näillä mailla enimmiten tähän asti oli ollut tapana. Heidän joukossaan oli paljon italialaisia, jotka eivät olleet tottuneet tämmöiseen kolkkoon ilmaan, ja toisetkin olivat ylellisestä elämästään veltostuneet. He kutsuivat siis Ruotsin väen päälliköt luokseen keskustelemaan ja ehdoittivat välirauhaa kevääseen asti. "Aika olisi jo", sanoivat he, "ajatella mukavaa talvikortteria; sillä eihän toki soturille ole miksikään kunniaksi taistella lunta ja jäätä vastaan." -- Mutta vanhin läsnäolevista Ruotsin eversteistä vastasi, ettei heidän kuninkaansa suinkaan tahtoisi lakkauttaa sotaa talven tähden. "Hän on", niin kehui vanhus, "väsymätön ja kärsii iloisella mielellä kaikki vastukset, nälkää ja janoa samoin kuin pakkastakin, maaten yönsä lumihangella ikäänkuin se olisi pehmein vuode. Tietystikään ei kukaan meistä alapäälliköistä eikä sotamiehistä kehtaa olla arempi. Me Ruotsin miehet olemmekin sotureja kesät, talvet; me emme ole pääskysiä, jotka eivät uskalla tulla näkyviin, ennenkuin lumet ovat maasta sulaneet." Kustaa Aadolf, saatuaan tästä tiedon, hyväksyi kaikin puolin vanhan everstin puheen. Hän oli varustanut väelleen lämpimiä turkkiröijyjä; hän oli hankkinut talvista retkeä varten riittävästi muonaa. Myös karttui hänelle karttumistaan lisäväkeä, osaksi kotimaasta lähetettyä, osaksi Saksassa pestattua. Contin armeija sitä vastoin hupeni päivä päivältä tautien sekä karkaamisten kautta. "Nyt talviaikana", virkkoi kuningas, "aion saada vielä enemmän toimeen kuin menneenä suvena." Tämä ylpeä lupaus alkoikin sangen pian toteutua, sillä vuoden lopussa olivat myös lopussa Contin sotajoukot, joita lukemattomissa kahakoissa yhä uudestaan teloitettiin ja hajoitettiin.

Nytpä läheni Kustaa Aadolfia viimeinkin toinen, pelättävämpi ja enemmän hänen vertaisensa vihollinen. Wallensteinin saatua eron virasta, määrättiin Baijerin armeijan päällikkö koko Saksan katolisen sotavoiman ylimmäiseksi johtajaksi. Tämä oli vanha, viisas _Tilly_, jolla oli tapana kehua, ettei hän "koskaan ollut maistanut viiniä, nauttinut naisen rakkautta eikä jäänyt taistelussa tappiolle". Mutta vaikka hän tähän asti oli ollut niin voittoisa, niin ei hän kuitenkaan ollut yhtään ylpeä; hän ei kertaakaan yhtynyt muiden kera pilkkaamaan Ruotsin kuningasta, vaan arvosteli alusta alkain oikein Kustaa Aadolfin tavatonta taitoa ja kykyä.

Sen erehdyksen oli hänkin kuitenkin nyt tehnyt, ettei hän ollut heti koko voimallaan rientänyt Ruotsin armeijaa vastaan. Hän näet toivoi Contin yksinkin jaksavan seisoa sitä vastaan, kunnes hän olisi kukistanut ja valloittanut rikkaan ja mahtavan _Magdeburgin_ kaupungin, jota ei hän uskaltanut jättää selkänsä taakse. Paljon ei puuttunutkaan, että nämät molemmat suuret sotaherrat olisivat saaneet ensi kertaa koettaa voimiansa Magdeburgin edustalla; sillä Kustaa Aadolfin mieli paloi auttamaan tätä urhoollista kaupunkia, protestanttisen uskon vahvinta suojelusmuuria niillä seuduin. Esteenä olevan Contin armeijan oli hän nyt jo musertanut mitättömiin; Pommerin herttuan sekä Brandenburgin vaaliruhtinaan, jotka keisaria peläten kauan aikaa horjuivat kahden vaiheella, oli hän pakoittanut liittolaisikseen. Ei ollut enää muuta kuin lyhyt matka Magdeburgiin jäljellä; mutta se matka kävi Saksin vaaliruhtinaan alustan läpi, ja tämä herra, vaikka hänkin oli luterilainen, oli yksityisten etujen vuoksi halukas kallistumaan keisarin puolelle. Hän ei sallinut Kustaa Aadolfin vapaasti marssia maansa läpi. Näin sai Tilly esteettömästi ahdistaa Magdeburgia ja viimein väkirynnäköllä valloittaa tämän onnettoman kaupungin, jossa tilaisuudessa tapahtuneen julmuuden sekä verenvuodatuksen vertaista Tillyn omien sanojen mukaan ei ole nähty aina Jerusalemin hävityksestä saakka.

Kustaa Aadolf, kun hän ei ollut saanut pelastaa Magdeburgia, otti nyt osan armeijaansa ja asettausi sen kanssa vahvaan leiriin _Werbeniin_, Elbe- ja Havel-jokien yhtymäpaikkaan. Sopivampaa asemaa tuskin olisi voinut keksiä. Kolmella taholla olivat syvät joet leirin suojana; neljännelle oli rakennettu korkeita, paksuja vallituksia, joilla seisoi 150 tykkiä, uhkaavat kidat ammollaan. Takana oli liittolaismaat Brandenburg, Pommeri ja Meklenburg, jotka näin olivat hyvin varjeltuna samalla kun ne myös puolestansa olivat Ruotsin väen apuna siten, että niistä oli helppo saada muonavaroja. Vihollisen sitä vastoin oli, ennenkuin se pääsi Werbeniin, kulkeminen pitkät matkat aivan tyhjiksi ryöstettyjen seutujen läpi. Tässä saattoi siis Kustaa Aadolf hyvässä turvassa odottaa keisarillisten tuloa, vaikka hänellä olikin vain noin 15,000 miestä, Tillyllä 24,000.

Aivan ristissä käsin odottaminen ei ollut kuitenkaan Ruotsin kuninkaan eikä hänen urhojensa mielen mukaista. Eräänä päivänä läksi Kustaa Aadolf leiristään liikkeelle uljaalle partioretkelle noin 3,000 ratsumiehen kanssa. Hän oli saanut tietää Tillyn etujoukkona olevan ratsuväen (neljän rykmentin) jo ehtineen parin, kolmen peninkulman päähän Werbenistä. Tämän etujoukon hän aikoi nyt hävittää äkillisellä päällekarkauksella. Keisarilliset olivat majoittuneet kolmeen eri kylään; siksi kuningaskin jakoi väkensä kolmeen joukkoon. Baudis _suomalaisten_ kanssa lähetettiin Burgstallin kylää vastaan, joka oli läntisin; Kustaa Aadolf itse otti keskimäisen, reinkreivi itäisimmän osaksensa. Yöllä heinäkuun 18:tta päivää vasten 1631 saapui jokainen määräpaikalleen. Kylien asukkaat, vaikka he olivat saaneet vihiä aiotusta rynnäköstä, eivät olleet antaneet siitä tietoa keisarillisille, joita he vihasivat. Tillyn väki, väsyneenä pitkästä marssista ja aavistamatta, että miesluvultaan niin paljoa pienempi Ruotsin armeija uskaltaisi lähteä vallitustensa suojasta, oli laiminlyönyt vartioimista. Baudis hyökätessään suomalaisineen rajuilman tavoin, tapasi vihollisen syvimmästä unesta; sitä paitsi oli heidän everstinsäkin vieraisilla toisessa kylässä, niin ettei heillä ollut johtajaa. Hämmästyneet, pyöräpäiset keisarilliset hakattiin siis enimmäksi osaksi maahan; ainoastaan harva pelasti itsensä pakenemalla. Toisissa kylissä menestys ei ollut yhtä täydellinen. Niihin saapuneet joukot eivät olleet yhtä joutuisia kuin suomalaiset; heidän perille tullessaan oli jo vihollinen herännyt Burgstallin kahakan pauhuun ja seisoi järjestetyssä sotarinnassa. Vihollinen tosin täälläkin jonkun vastustuksen perästä voitettiin ja hajoitettiin, mutta voitto ei ollut kuitenkaan kummassakaan paikassa niin täydellinen kuin Burgstallissa.

Vimmastuneena tästä arvaamattomasta tappiosta marssi nyt Tilly koko armeijansa kanssa Werbeniä vastaan. Voitosta hän oli varma, luottaen osaksi suureen ylivoimaansa, osaksi myös muutamien salapetturien lupaukseen, joiden piti keisarillisten lähestyessä naulita umpeen Ruotsin tykkien sankkireijät ja sytyttää Werbenin kaupunki palamaan. Tämä hanke oli kuitenkin tullut Kustaa Aadolfin tietoon ja hän oli päättänyt kääntää sen vihollisen omaksi turmioksi.

Heinäkuun 27 p. päivällisen aikana ilmaantuivat Tillyn sotajoukot hyvässä järjestyksessä näkyviin. He asettivat eräälle harjulle kolmekymmentäkaksi suurta tykkiä, jotka pian alkoivat kiivaasti syöstä tulta Ruotsin leiriin. Sieltä ei kuulunut muuta kuin joku harva laukaus vastaukseksi. Samassa leimahti useammista paikoista leirissä suuri liekki; kuninkaan käskystä oli näet ajettu kokoon suuria risuläjiä, jotka nyt sytytettiin. Tästä päätti Tilly tietysti, että petturit olivat täyttäneet lupauksensa. Huoletonna ja riemuhuudolla juoksivat siis keisarilliset rynnäkölle. Mutta kun he olivat joutuneet tarpeeksi likelle, tuiskahti heitä vastaan raehauleja niin taajasti, että kokonaiset rivit kaatuivat kerrassansa maahan ja tähteet säikähtyneinä pötkivät pakoon. Näistäkin kuitenkin saivat vielä suuret joukot surmansa, sillä Baudis ratsumiehiensä kanssa hyökkäsi tuulispäänä heidän niskaansa.

Seuraavana aamuna alkoi etuvartijain välillä pieni kahakka, joka pian kiihtyi suuremmaksi, kun molemmille puolille yhä saapui apua. Viimein ryntäsi kuningas itse ulos leiristä 1,000:n pyssymiehen ja 800:n ratsumiehen kanssa, joista jälkimäisistä puolet olivat suomalaisia. Näiden ryntäystä ei vihollinen voinut kestää, vaan ajettiin kauas pois leirin läheisyydestä. Tilly asetti nyt koko armeijansa sotarintaan ja tarjosi tappelua aukealla tantereella; mutta Kustaa Aadolf ei huolinut siihen ruveta miesluvun kovin suuren epätasaisuuden vuoksi.

Pari viikkoa seisoi sitten Tilly vielä näillä seuduin, odottaen soveliasta tilaisuutta käydäkseen Ruotsin kuninkaan kimppuun; vaan semmoistapa ei tahtonut ilmaantua. Sillä välin nousi häntä vastaan toinen vihollinen, joka oli vielä hävittävämpi kuin Ruotsin väen luodit. Muona, joka oli kaukaa tuotava, pilaantui usein matkalla kesäisessä paahteessa tai joutui rohkeitten ruotsalaisten partiokuntien käsiin. Täten saatiin nähdä yhä enemmän nälkää keisarillisten leirissä. Eipä ollutkaan Tillyllä viimein muuta neuvoa kuin peräytyä Magdeburgiin asti. Hän oli tällä turhalla retkellä menettänyt 6,000 miestä ja sen lisäksi -- mikä vielä pahempi -- sotamiestensä sekä omankin luottamuksensa.

Mutta Kustaa Aadolfin maine sitä vastoin oli tästä taitavasta puolustuksesta kahta vertaa voimallisempaa vihollista vastaan karttunut vieläkin suuremmaksi. Niin myös olivat hänen soturinsa taas saaneet uuden tilaisuuden osoittaa uljasta miehuuttaan ja hyvää sotakuriansa. Erittäinkin oli suomalainen ratsuväki nyt tullut kuuluisaksi, varsinkin tuon sukkelasti toimeenpannun Burgstallin päällekarkauksen sekä myös Werbenin leirin edustalla tapahtuneen kahakan kautta. Kustaa Aadolf luotti tästä lähtien heihin paremmin kuin mihinkään muuhun väkensä osastoon. Kaikissa tappeluissa, niin kauan kuin kuningas eli, saivat he nyt aina seisoa sotarinnan oikean kyljen äärimäisenä joukkona. Sen ajan taistelutavan mukaan asetettiin näet jalkaväki tykistön kanssa sotarinnan keskustaan, ratsuväki kyljille. Tämä ratsuväki oli paljon vaikuttavampi kuin huonopyssyinen, hidasliikkeinen jalkaväki, ja tavallisesti pääsi se armeija voitolle, jonka oikea kylki sai vastassa olevan vihollisen vasemman kyljen hajoitetuksi ja saattoi sitten täydellä voimalla hyökätä keskustan kimppuun. Suomalaisille määrätty paikka oli siis suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus, joskin se samalla toi myös sitä suuremman vaaran mukanansa.

5. Leipzigin eli Breitenfeldin tappelu.

Werbenistä palatessaan kohtasi Tilly hänelle avuksi lähetetyn suuren sotajoukon, niin että hänen armeijansa karttui nyt 40,000:ksi mieheksi. Samassa saapui hänelle myös keisarilta se käsky, että hänen piti kääntää aseet Saksin vaaliruhtinasta vastaan. Tämä herra näet, vaikka hän keisarille mieliksi oli estänyt Kustaa Aadolfin Magdeburgia auttamasta, oli kuitenkin samassa osoittanut Ferdinandille uppiniskaisuutta siten, ettei ollut pannut toimeen julistusta katolisen kirkonomaisuuden takaisinannosta. Tilly marssi nyt siis pelättyjen joukkojensa kanssa Saksin rajan yli. Merseburgin, Jenan ja Weissenfelsin kaupungit ryöstettiin; enemmän kuin kaksisataa kylää leimahti yhtenä ja samana päivänä tuleen. "Minun vallonilaiseni", virkkoi Tilly, kun hänelle näistä julmuuksista valitettiin, "eivät ole taivaan lintuja, että he voisivat ravita itseään paljaalla ilmalla." Hädissään pyysi nyt vaaliruhtinas apua Kustaa Aadolfilta ja solmi lujan liiton hänen kanssansa.

Tilly seisoi ylen vahvassa leirissä likellä Leipzigin kaupunkia; siellä hän aikoi odottaa liittolaisten päällekarkausta tai myös heidän sotavoimansa hajoamista muonan puutteen tähden. Mutta tätä viisasta neuvoa vastustivat kaikki nuoremmat everstit, tulinen Pappenheim etupäässä. Tämä sanoi sitä pelkuriudeksi, jos nyt päästettiin käsistä tilaisuus hävittää vihollinen, joka viimeinkin oli uskaltanut ulos aukealle tantereelle. Ja häntä vastaan oli välttämättömästi mentävä, jos tappelua toivottiin, sillä tämän vahvan leirin kimppuun hän ei suinkaan uskaltaisi rynnätä. Tuo moite pelkuriudesta loukkasi ja liikutti vanhaa Tillyä kovasti; harmi voitti viisauden ja hän päätti lähteä ulos leiristä.

Varhain aamulla syyskuun 7 p. 1631 marssi siis keisarillinen sotavoima liittolaisia lähemmäksi ja seisahtui _Breitenfeldin_ kylän tienoille, missä sillä oli matala harju takanaan ja lieterantainen pieni joki jonkun matkan päässä edessänsä. Tykistö asetettiin harjulle, niin että se oman väen yli saattoi lennättää luotejansa lähenevän vihollisen riveihin. Koko armeija oli vanhan tavan mukaan jaettu suuriin, syviin, monta tuhatta miestä käsittäviin neliskulmiin (tertsioihin), jotka olivat sangen kömpelöt liikunnoissaan. Jalkaväki oli keskustassa, ratsuväki molemmin puolin kyljillä, kaikki yhtenä sotarintana ilman mitään varajoukkoa; niin varmat oltiin voitosta. Keskustaa johti Tilly itse; vasemman kyljen oli Pappenheim omasta pyynnöstään saanut, sillä hän varmaan luuli Kustaa Aadolfin itse komentavan oikeaa kylkeänsä. Hänen suvussaan näet kulki vanhastaan se ennustus, että eräs kreivi Pappenheim, ratsastaen valkoisen orhin selässä, oli voittava mainion ja mahtavan kuninkaan. Tämän ennustuksen Pappenheim lujasti uskoi tarkoittavan häntä itseään ja Ruotsin kuningasta; siksi hän aina ratsasti valkoisella orhilla ja koetti päästä kahakkaan Kustaa Aadolfin kanssa. Enin osa Tillyn armeijaa oli kookasta, vahvaa, jo monasti tulta kokenutta, kaikkiin sotatemppuihin tarkoin harjaantunutta väkeä. Täysi luottamus voitosta siis täytti heidän sydämensä, ja heidän rohkeutensa yltyi vielä siitä puheesta, jonka nyt Tilly heille piti. "Viimeinkin", lausui vanha sotaherra, "on meidän vihollisemme piiloloukeroistaan ja ketunluolistaan pujahtanut ulos aukealle tantereelle. Täällä me nyt saamme käydä hänen kimppuunsa rinta rintaa, miekka miekkaa vasten. Kukahan voitosta voisi epäilläkään? Eihän vääräuskoiset ole vielä koskaan voittaneet katolilaisia aukealla tantereella. Katsokaapa vain noita koreita saksilaisia, tuota nuorta, vastapestattua väkeä, joka ensi rynnäköllä heti lentää kaikille haaroille niinkuin akanat tuulessa. Katsokaa myös noita repaleisia, nälistyneitä, uupuneita Ruotsin joukkoja, joiden hevoset ovat huonommat kuin teidän kuormastokoninne! Hyökätkää vain täyttä vauhtia heidän päälleen, niin saatte nähdä, että ratsut miehineen päivineen keikahtavat nurin niskoin jo yksistään teidän tulisten oriittenne kavioiden iskusta!" -- Tunnussanaksi määrättiin "Jeesus Maaria!" -- tunnusmerkiksi valkoinen nauha hattuun -- aivankuin Magdeburgin rynnäkössä.

Varhain samana aamuna läksivät myös liittolaisarmeijat liikkeelle. Kiireesti he kulkivat kapeaa siltaa myöten tuon lieterantaisen joen poikki ja ihmeteltävän kiireesti he sitten toisella rannalla järjestäytyivät sotarintaan. Tilly ei ollut tahtonut estää heidän ylimenoansa, sillä hän tahtoi täten saada heidät ikäänkuin satimeen, josta ei heidän, tappiolle jäädessään, enää olisi mahdollista päästä pakoon. Mutta kun hän nyt näki heidän nopeat liikkeensä ja heidän hyvän järjestyksensä, kuuluu hän vaalenneen ja tulleen aivan sanattomaksi. Taisipa silloin synkkä aavistus iskeä hänen mieleensä.