Part 1

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA V:1

Kustaa Aadolf ja Kristiina: Sodat

Kirj.

JULIUS KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:

Puolan sota.

1. Riian kaupungin valloitus. 2. Wallhofin tappelu. 3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.

Saksan sota.

1. Syyt Kustaa Aadolfin osanottoon. 2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan. 3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä. 4. Kustaa Aadolf Werbenin leirissä. 5. Leipzigin eli Breitenfeldin tappelu. 6. Würzburgin valloitus. 7. Kustaa Aadolf Reinjoen seuduilla. 8. Meno Lechjoen yli. 9. Nälkäsota Nürnbergissä. 10. Kustaa Aadolfin viimeinen taistelu. 11. Kustaa Aadolf. 12. Holhoojahallitus ja kolmenkymmenenvuotisen sodan loppu. 13. Kustaa Horn. 14. Torsti Stålhandske. 15. Eerikki Slang. 16. Aake Tott, Kustaa Aadolfin lumiaura. 17. Hakkapeliitat.

Viiteselitykset.

PUOLAN SOTA.

1. Riian kaupungin valloitus.

Koska Venäjän sota oli onnellisesti päättynyt, oli Ruotsilla nyt enää vain yksi vihollinen jäljellä, nimittäin Puolan kuningas. Tämänkin kanssa olisi Kustaa Aadolf sangen mielellään sopinut, sillä hän näki kyllä, kuinka kipeästi jo hänen valtakuntansa ja kansansa tarvitsi rauhaa ja hän olisi halunnut loma-aikaa alinomaisista sodankäynneistä saadaksensa parantaa kaikellaisia juurtuneita epäkohtia. Mutta Puolan Sigismund oli itsepäisesti vastahakoinen. Lapsimaisella ylpeydellä hän nimitti itseänsä Ruotsin kuninkaaksi eikä tahtonut kirjeissään suoda Kustaa Aadolfille muuta arvonimeä kuin Södermanlannin, Neriken ja Vermlannin herttuan. Tämä olisi kuitenkin ollut jokseenkin viaton mieliteko; mutta hän yritti samassa myös aina salaisilla kirjeillä sekä lähettiläillä virittää kapinaa Ruotsin valtakunnan asukkaiden parissa ja uhkasi Ruotsin alusmaita Virossa. Hänen kykenemätön, saamaton luonteensa esti häntä kuitenkin kaikista tehokkaammista toimista. Jos hän Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina, sillä aikaa kuin Ruotsin sotajoukkoja tarvittiin muualla, olisi kaikin voimin käynyt Viron kimppuun, niin olisi hän luultavasti saanut sen maakunnan valtaansa. Mutta Sigismundin tuumat nyt niinkuin aina ennenkin pantiin laimeasti toimeen, ja vähä väliä hän suostui lyhyempiin tai pitempiin aselepoihin, jolloin sota kokonaan lakkasi.

Tälle kannalle ei Kustaa Aadolf nyt enää tahtonut jättää asiaa. Joko piti olla täysi rauha tai täysi sota, jompaan kumpaan hän oli päättänyt pakoittaa Sigismundia. Vuonna 1621 näyttikin siihen tarjoutuvan sangen mukava tilaisuus. Puolalaiset näet olivat joutuneet sotaan eteläisten naapuriensa, turkkilaisten kanssa. Heinäkuussa läksi siis Kustaa Aadolf Elfsnabbista, Tukholman saaristosta liikkeelle lukuisan, upean laivaston kanssa, joka kuljetti 12,000 miestä, osaksi palkattua ulkomaalaista väkeä. Tarkoituksena oli mennä valloittamaan suurta ja rikasta _Riian kaupunkia_, joka muun Liivinmaan kanssa kuului Puolan vallan alle. Muutamien päivien perästä saapuikin laivasto, vaikka sen myrsky ensin oli hajoittanut, onnellisesti Väinäjoen suulle.

Sigismund ei ollut lähettänyt Riialle enempää kuin 300 varsinaista sotamiestä avuksi; enempää ei hänellä Turkin sodan vuoksi ollut varaa antaa. Mutta itse kaupungin porvareita oli paljon ja he olivat miehuullisia ja sotatemppuihin harjaantuneita, eivätkä tahtoneet ottaa mitään antautumisehdoituksia korviinsa. He olivat joen suulle rakentaneet suuren, vahvannäköisen leirin vallituksineen. Siellä liehui suuri joukko lippuja ja sieltä paukahteli tiheään kiväärin laukauksia. Ruotsin amiraali, peläten että siellä majaili melkoinen armeija, epäili useampia päiviä, pitikö hänen panna laivastonsa leirin kanuunatulelle alttiiksi ja yrittää purjehtia jokea ylös. Kova myrsky, joka aukealla lahdella ankkuroidulle laivastolle saattoi tuntuvaa vahinkoa, teki kuitenkin lopun epäilyksistä. Päätettiin, maksoi minkä maksoi, yrittää päästä leirin sivuitse turvalliseen satamaan. Elok. 4 p:nä läksivät siten laivat liikkeelle, palavat sytyttimet tykkien vieressä, veneet täynnä sotamiehiä varalla maallemenoa varten. Mutta -- ihme ja kumma! -- leiristä ei kuulunut yhtään ainoaa tykin laukausta, ei lentänyt ainoatakaan luotia! Riikalaiset, niinpian kuin he näkivät tästä totta tulevan, sytyttivät leirinsä tuleen ja pötkivät kiireesti pakoon kaupungin muurien taakse. Koko leiri olikin vain ollut sukkelasti keksitty tyhjä peloite, johon ei ollut viety yhtään ainoata kanuunaa, ainoastaan muutamia satoja sotamiehiä näön vuoksi.

Ruotsin sotaväki astui nyt maalle, ja muutamien päivien perästä saapui vielä lisäksi _Jaakko De la Gardie_ maata myöten Viron kautta Viipurista; tuoden kanssansa 4,400 suomalaista.

Nyt piiritettiin Riika kaikilta haaroilta. Suomalaiset sijoitettiin niin sanotun myllykaivannon viereen pohjoispuolelle kaupunkia. Tulikidat rupesivat ankarasti lennättämään luoteja ja pommeja kaupunkiin, välistä tuhannen kappaletta päivässä. Muurit, vaikka ne olivatkin paksut, alkoivat siitä jonkun ajan perästä mureta ja tornit raueta raunioiksi. Mutta Riian porvarit eivät kuitenkaan olleet vielä millänsäkään. He sammuttelivat valppaasti pommien sytyttämiä tulipaloja ja torjuivat pelottomasti päältänsä kaikki rynnäköt.

Riikalaiset luottivat siihen, että heidän kuninkaansa ei voisi olla auttamatta niin tärkeätä kaupunkia. Eräänä päivänä ilmaantuikin porvarien suureksi iloksi Puolan lippuja metsäisille harjuille joen eteläpuolelle. Mutta ilo ei ollut kovin pitkällinen. Puolalaisten päälliköllä Radzivilillä ei ollut muuta kuin 5,000 ratsumiestä muassansa. Yritettyään pari kertaa saada osan väkeänsä kaupunkiin, pakeni hän jälleen, sillä Kustaa Aadolfin moninkertaista, tykeillä varustettua, vahvoissa leireissä majailevaa voimaa vastaan hän ei voinut mitään.

Nyt kiihtyi ruotsalaisten tuli vielä entistä kiivaammaksi ja teki päivä päivältä yhä enemmän vahinkoa sitä myöten kuin piirityskaivannot lähenivät. Kuningas oli aina etupäässä mitään vaaroja pelkäämättä. Kerta lensi tykin luoti aivan hänen telttansa läpi, vaan hän ei sallinut siirtää majaansa toiseen paikkaan. Tämä pelottomuus oli myös sotureille hyvänä esimerkkinä. Muutamat uivat eräänä yönä valliojan yli ja sitoivat nuoria hakuliin (pölkkyaitaan), joiden päälle pantiin verkkoja, ja niitä myöten kapusi uljas rynnäkköjoukko yli. Eikä aikaakaan, niin oli vallinkulma heidän käsissänsä, vaikka kaupunkilaiset tekivätkin lujaa vastarintaa. Jonkun aikaa sen perästä onnistui myös rynnäkkö Hiekkaporttia vastaan, jonka ruotsalaiset saivat valtaansa.

Nyt jo pidettiin kaupungin valloitusta niin varmana, että Oxenstjerna kerran päivällispöydässä leikillään kumarsi kuninkaalle ja joi Riian uuden arkkipiispan maljan. Kustaa Aadolf vastasi nauraen sillä, että hän joi uuden Vendenin piispan terveydeksi, ja myöhemmin hän antoikin koko sen hiippakunnan maat Oxenstjernalle lääniksi.

Koko viikon kesti kuitenkin vielä, ennenkuin kaupunki antautui. Vihdoin viimein varusti Kustaa Aadolf kaikki lopullista rynnäkköä varten, jonka piti tapahtua syysk. 12 p:nä. Vähää ennen lähetti hän kuitenkin torvensoittajan kaupunkiin kirjettä viemään, jossa hän kehoitti Riian porvareita luopumaan vastarinnasta, josta ei voinut enää olla mitään apua, vaan ainoastaan turhaa verenvuodatusta ja kaikellaista julmuutta, niinkuin väkirynnäköllä valloitetuissa kaupungeissa ainakin. Nyt viimeinkin taipuivat riikalaiset ja avasivat porttinsa.

Tämä oli ensimäinen suuri sankarityö, jolla Kustaa Aadolf käänsi puoleensa maailman silmät. Sillä valloitettu kaupunki oli yli koko Euroopan kuuluisa rikkaudestaan ja vahvuudestaan, ja sen valloittaminen oli vaatinut erinomaista piiritystaitoa, erinomaista lujuutta ja miehuutta.

2. Wallhofin tappelu.

Riian valloituksen jälkeen jatkui sotaa muutamia vuosia laimeammalla tavalla, ja vähä väliä sitä yritettiin lopettaa rauhanhieromisilla. Mutta v. 1625 tuli Kustaa Aadolf taas Liivinmaalle suuremman sotavoiman kanssa ja läksi uudelle, pitemmälle valloitusretkelle. Hän itse ruotsalaisen väen kanssa kulki Väinäjoen rantoja myöten ja otti valtaansa siellä olevat pienet linnat; tunkeusipa hän sitten sieltä vielä Kuurinmaallekin ja valloitti sen pääkaupungin Miittavan sekä useampia muita pienempiä. Sillä välin Jaakko De la Gardie ja Kustaa Horn suomalaisineen pakoittivat Tarton kaupungin antautumaan sekä myös vähitellen kaikki muutkin Liivinmaalla puolalaisten vallassa olevat vahvat paikat.

Syksyn tullen hajosi armeija senaikuisen tavan mukaan talvimajoihinsa; Ruotsin sotavoima otti asuntonsa pitkin Väinäjoen rantakyliä. Siellä rupesivat kuitenkin pian ankarat taudit sitä ahdistamaan, kun oli asunnoista puutetta ja seudut olivat matalat, rämeiset. Moni kuninkaan likeisimmistäkin seuralaisista sairastui ja kuoli. "Minun täytyy", kirjoitti Kustaa Aadolf kotiin ystävälleen Aksel Oxenstjernalle, "nyt itse olla omana kamreerinani ja käsikirjurinani, ja jos uuninlämmittäjäkin nyt vielä sairastuisi, saisin olla omnia tria (kaikkena kolmena)".

Tämä huolettava kivulloisuus armeijassa ei kuitenkaan masentanut kuninkaan eikä hänen soturiensa miehuutta. Uuden vuoden aikana 1626 tuli leiriin sanoma, että eräs puolalaisten parhaista päälliköistä, Sapieha, kokoili melkoisia sotajoukkoja _Wallhofin_ kartanon tienoille Liivinmaan etelärajalle. Hänen kimppuunsa päätti nyt Kustaa Aadolf äkkiä karata, ennenkuin puolalaiset olisivat karttuneet liian lukuisiksi. Voidakseen sen sitä arvaamattomammin tehdä, otti hän mukaan ainoastaan 1,000 valittua jalkasoturia sekä parituhatta ratsumiestä, ja riensi niiden kanssa Väinäjoen yli. Perille tultua tammik. 6 p. havaittiin kuitenkin, että hanke jollakin lailla oli tullut vihollisen tietoon; puolalaiset olivat varuillansa, sotarintaan asetettuina. Tämä sotarinta ei ollut kuitenkaan oikein huolellisesti ja tarkasti järjestetty. Puolalaisia oli vähintänsä 5,000; heillä oli siis suuri ylivoima. Paitsi sitä oltiin nyt aukealla tantereella, jolla heidän ratsuväkensä tähän asti aina oli ollut meidän miehiä etevämpi. Puolalaiset eivät koskaan puhuneet muuten kuin nauraen ja ylenkatsoen noista pikkaraisista Suomen hevoskoneista sekä niiden selässä istuvista lyhytlylleröisistä miehentyngistä. Mitä hätää nytkään muka niistä olisi voinut olla! Mutta Kustaa Aadolfin ratsujoukko, joka tässä tilaisuudessa melkein kokonaan oli suomalainen, törmäsi kohta itse kuninkaan sekä _Kustaa Hornin_ johdolla hurjalla vauhdilla vihollista vastaan. Heidän tavallinen sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" kajahti aivan Sapiehan omien rivien keskellä, ennenkuin puolalaiset kerkesivätkään ihmettelystään tointua. Eipä aikaakaan, niin kääntyi hänen hevosväkensä pakoon, ja vähäisen vastarinnan jälkeen seurasivat jalkamiehetkin samaa esimerkkiä. Vihollisia makasi 5-600 tantereella, lukuunottamattakaan niitä, jotka sitten paetessaan metsiin saivat surmansa. Viisi lippua, kolme tykkiä, koko kuormaston sekä 150 vankia, niiden joukossa myös taitavan päällikön Gonsievskin, saivat voittajat saaliiksensa.

Riian valloitus oli ollut ensimäinen suuri piiritys, joka oli tehnyt nuoren Ruotsin kuninkaan nimen länsimailla tutuksi. Wallhofin voitto oli nyt ensimäinen, jonka hän oli saanut aukealla kedolla, ja se lisäsi taas hänen mainettansa. Ja ylpeydellä voimme me suomalaiset kehua, että kunnia sinä päivänä tuli melkein yksinomaan meidän poikien osaksi, sillä muu väki, niinkuin tästä tappelusta sepitetty latinalainen ylistysruno vakuuttaa, ei kerinnytkään avuksi, ennenkuin kaikki jo oli loppuun suoritettu.

3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.

Liettualaiset, joiden rajoja sota nyt lähinnä uhkasi, olisivat tämän tappelun jälkeen olleet sangen taipuvaiset rauhaan. Mutta varsinaiset puolalaiset ja heidän kanssaan myös itse kuningas Sigismund eivät vielä tahtoneet kuulla sanaakaan sovinnosta. Siksi päätti Kustaa Aadolf mennä heitä vielä likemmältä ahdistamaan ja purjehti alkukesällä 1626 melkoisen sotavoiman kanssa Preussinmaalle. Tämä rantamaakunta, vaikka sen asukkaat suurimmaksi osaksi olivatkin saksalaisia siirtolaisia, kuului siihen aikaan vielä Puolan vallan alle ja oli näille varsin tärkeä, koska heidän parhaan kauppaväylänsä, Veikseljoen, suu juuri oli siellä. Sitäpä tahtoikin nyt Kustaa Aadolf heiltä tukkia, jotta he saisivat oikein havaita, miltä sota tuntui. Kesäk. 27 p. laskettiin maalle likellä Pillaun kaupunkia, ja kuukautta myöhemmin olivat jo Braunsberg, Frauenburg, Elbing, Marienburg, Dirschau sekä useat muut Länsi-Preussin[1] pienemmät kaupungit valloitetut. Sigismund oli tapansa mukaan taas kauan vitkastellut, ennenkuin hän pääsi liikkeelle, eikä hänessä ollut sittemminkään menetettyjen paikkojen takaisinottajaa.

Seuraavana vuonna teki Kustaa Aadolf yrityksen _Danzigia_, Länsi-Preussin suurta ja vahvaa pääkaupunkia vastaan. Yöllä oli määrä lotjilla viedä väkeä Veikseljoen yli kaupungin muurien edustalle ja sitten äkki arvaamatta rynnätä esiin. Mutta sotamiehet olivat tottumattomat kulkemaan veneissä; lotjat joutuivat epäjärjestykseen, useat törmäsivät yhteen. Täten syntyi melua, joka herätti kaupungin vartijain huomiota, ja pian alkoi lentää suhista luoteja valleilta, tehden tuntuvaa vahinkoa. Pyyhkäisipä yksi pyssyn luoti vatsaan itse kuningasta, joka tavallisuuden mukaan oli pienessä veneessä etummaisten keskellä, niin että vain lihavuus varjeli hänet kuolemasta. Kuitenkin Kustaa Aadolf vaipui veneen pohjalle ja tämä näkö masensi vallan sotamiesten rohkeuden. Tyhjin toimin soudettiin jälleen takaisin menetettyä melkoisesti väkeä. -- Yhtä onnettomasti kävi myös v. 1628, kun Kustaa Aadolf säännöllisellä piirityksellä koetti saada Danzigia valtaansa. Loppumattomat sateet paisuttivat silloin Veikselvirtaa siihen määrään, että piirittäjien täytyi paeta pois leiripaikoiltaan. Jäivätpä muutamat joukot tulvan äkkiä noustessa sulkeuksiin ikäänkuin saariin, joista heitä täytyi veneillä käydä noutamassa.

Parempi menestys sitä vastoin oli ylimalkaan aukealla tantereella. Puolalaiset voitettiin melkein joka ainoassa tappelussa, ja Ruotsin joukot, joiden johtajina usein mainitaan suomalaiset ratsumiehet _Aake Tott_ ja Klaus Kristerinpoika Horn, etenivät yhä syvemmälle varsinaiseen Puolaan. Kävivätpä lentävät partioparvet Masoviassakin asti, vieläpä itse Varsovankin likiseuduilla, missä sataan vuoteen ei oltu enää vihollista nähty.

Kustaa Aadolf oli kaikissa otteluissa aina etumaisena, näyttäen sotureilleen urhouden ja uljauden esimerkkiä. Tietysti joutui hän täten montakin kertaa ankariin vaaroihin. Kerrankin esim. oli hän joutunut ihan keskelle vihollisjoukkoa, missä ei näyttänyt olevan muuta kuin surmaa tai vankeutta tarjona. Eräs hänen ratsumiehistään sen kuitenkin hyvissä ajoin huomasi. "Tulkaa", huusi tämä muutamille kumppaneilleen, "autetaanpa veikkoa, joka tuolla on pulassa!" Olipa se sangen sukkelaa, ettei hän maininnut kuningasta edes nimeltä, sillä sen kuultuansa olisivat tietysti viholliset vielä kiivaammin koettaneet saada häntä valtaansa. Ratsumiehet saivat nyt äkillisellä rynnäköllä Kustaa Aadolfin vapautetuksi. Hetken kuluttua huomasi kuningas, että tuo samainen ratsumies oli joutumaisillaan vangiksi. Nyt hän vuorostaan keräsi parven miehiänsä, ajoi pois puolalaiset ja huusi iloisesti: "Kas nyt on kuitti, veli veikkoseni!" -- Toisen kerran taas oli Kustaa Aadolf kahden kesken erään henkivartijansa kanssa ratsastanut ylös harjulle, mistä hän kaukoputkella katsasteli vihollisten leiriä. Sen huomattuaan hiipi kaksi puolalaista hiljaa heidän taakseen. Henkivartija näki heidät vasta, kun he jo olivat ihan likellä. Hänen hätähuutonsa kuultuaan kerkesi kuningas vain käännähtää, tempaista miekkansa tupesta ja kohottaa sen suojuksen vihollisen sapelia vastaan. Ensimäinen sivallus katkaisi kuninkaan miekan kädensuojuksen, toinen leikkasi pois palan hänen hattunsa reunasta. Mutta ennenkuin kolmas sivallus iski, pistikin Kustaa Aadolf, joka oli taitava miekkailija, vihollisensa kuoliaaksi. Toisen oli jo sillä välin henkivartijan pistoolinluoti kaatanut. -- Vielä kolmannessa tilaisuudessa sattui luoti kuninkaan olkapäähän, niin lähelle kurkkua, että sitä oli mahdoton poistaa. "Anna sen sitten olla", virkkoi Kustaa Aadolf välskärille, "olkoon vain siellä muistona!" Ja sinne se jäikin hänen kuolinpäiväänsä saakka, tehden kuitenkin sen verran haittaa, ettei hänen enää ollut mukava käyttää rautahaarniskaa, vaan sai hän enimmäkseen tyytyä nahkapaitaan. -- Sotamiehet olivat näistä monista kuninkaansa urhouden osoituksista suuresti iloissaan ja innoissaan. Mutta päälliköt pelkäsivät usein, he kun paremmin käsittivät, minkä korvaamattoman vahingon Kustaa Aadolfin kuolema tuottaisi isänmaalle. Mutta turhat olivat kaikki heidän kehoituksensa varovaisuuteen. "Ei ole vielä koskaan yksikään kuningas saanut sotatantereella surmaansa", oli Kustaa Aadolfin vastaus.

Alinomaiset tappiot olisivat muuten nyt jo pakoittaneet puolalaisia rauhansovintoon; mutta heillä oli vielä yksi toivo jäljellä, se nimittäin, että Espanja ja Itävalta lupauksensa mukaan lähettäisivät heille apua. V. 1629 saapuikin viimein 10,000 miestä keisarin väkeä. Silloin oli juuri protestanttien koko vastarinta Saksanmaalla tullut kukistetuksi ja keisarin ylipäällikkö Wallenstein saattoi antaa pois osan liioista sotajoukoistansa. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestansa oli suuresti enentänyt voimaansa ja saavuttanut edelleenkin voittoja. Täten tuli nyt vihdoin vuodeksi välirauha toimeen. Ehdot olivat Ruotsille sangen edulliset. Sigismund sai tosin pitää hänelle rakkaan, joskin tyhjän Ruotsin perintökuninkaan nimen, mutta Kustaa Aadolfille jäi Riika ja Liivinmaan ynnä useimmat Preussissä valloitetuista kaupungeista.[2]

SAKSAN SOTA.

1. Syyt Kustaa Aadolfiin osanottoon.

Samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf temmelteli Liivin- ja Preussinmaalla puolalaisten kanssa, oli Saksassakin pauhannut suuri taistelu. Pitkällinen viha protestanttien ja katolilaisten välillä oli vihdoinkin leimahtanut julkisodaksi. Voitto yhä enemmän kallistui jälkimäisten puolelle, joiden johtajana oli itse Saksan keisari Ferdinand. Hädissään olivat protestantit jo kerran kutsuneet avukseen muukalaisen, Tanskan kuninkaan Kristian IV:nnen; mutta hänkin voitettiin ja pakoitettiin lupaamaan, ettei hän enää sekaantuisi Saksan asioihin. Nyt näytti perikato uhkaavan puhdistetun opin uskolaisia Saksanmaalla. Keisarin väki sorti ja raasti armottomasti ja esteettömästi onnetonta kansaa protestanttisissa seuduissa. Itse keisarikin antoi v. 1629 n.s. peruutusjulistuksen, jolla hän määräsi, että kaikki katoliselta kirkolta uskonpuhdistuksen aikana pois joutuneet maatilat piti sille jälleen annettaman takaisin. Ne olivat jo nyt sata vuotta perinnön ja oston kautta kulkeneet kädestä käteen; arvaahan siis, miten suurta vääryyttä se julistus tuotti niiden silloisille omistajille. Uskonvapauden poistamisesta ei tosin vielä ollut puhetta; mutta kuka saattoi siinäkään suhteessa enää mitään toivoa, kun näki, millä säälimättömällä kovuudella Ferdinand omissa perintömaissansa, missä hänellä oli täysi valta, pakotti protestanttisia alamaisiansa katolisen kirkon yhteyteen.

Kustaa Aadolf oli hyvin harras protestantti; samalla oli myös hengenvapaus hänestä ihmisen kallein tavara. Syvimmällä surkuttelulla hän katseli siis, miten hänen uskolaisparkojansa Saksassa sorrettiin, ja suuresti häntä ahdisti se pelko, että protestanttinen usko voisi tulla sieltä peräti hävitetyksi. Hänessä paloi kiivas halu noita hädänalaisia uskonveljiä auttamaan; sillä hänen mielestänsä samoinkuin yksityinen ihminen on kansansa jäsen ja velvollinen sen hyväksi itsensä uhraamaan, samoin myös jokainen yksityinen kansa on ihmiskunnan jäsenenä velvollinen yhteisen edun vuoksi panemaan itsensä alttiiksi ja rientämään sorrettujen veljiensä avuksi. Tätä hänen jaloa auttamishaluansa vastusti kauan aikaa kuitenkin se pelko, etteivät hänen voimansa siihen riittäisi ja että hänen oma kansansa, josta hänen velvollisuutensa ennen kaikkea oli pitää huolta, voisi tällaisen vaarallisen ja suuren hankkeen johdosta joutua turmion omaksi. Vähitellen haihtuivat kuitenkin nämät epäilykset. Puolan sodassa Kustaa Aadolf oppi luottamaan omaan sotataitoonsa ja myös soturiensa urhoollisuuteen ja voimaan. Saman sodan loppupuolella hän paitsi sitä huomasi yhä selvemmin, että taistelu Saksan keisaria vastaan kaikissa tapauksissa tulisi välttämättömäksi. Ferdinand, niinkuin ennen on kerrottu, lähetti suuren sotajoukon puolalaisten avuksi. Kirjeissään hän ei koskaan tahtonut suoda Kustaa Aadolfille kuninkaan arvonimeä, osoittaen siten selvästi, että hän puolusti Sigismundin oikeutta Ruotsin kruunuun. Ylimmäinen keisarillinen sotapäällikkö, _Wallenstein_, päästyänsä Saksan pohjoisrannoille asti, jossa hän piiritti protestanttisena pysynyttä Stralsundin kaupunkia, otti itselleen valtioamiraalin nimen ja rupesi hankiskelemaan sotalaivastoa Itämerelle. Silminnähtävästi oli aikomus lähteä kukistamaan Ruotsia Sigismundin vallan sekä paavin ikeen alle.

Asiain näin ollen Kustaa Aadolf päätti kun päättikin itse lähteä vihollista vastaan. Hänen mielestänsä oli paljoa edullisempaa Ruotsille, jos sotatantereeksi tulisi vieras maa, ja paitsi sitä olisi kunniakin paljoa suurempi, jos samalla myös onnistuisi pelastaa nuo onnettomat uskonveljet sorron alta.

2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan.

Valtaneuvoskunta huolestui ensin suuresti, kun sille ilmoitettiin kuninkaan tuumat; sillä vähäisen Ruotsin taistelu kristikunnan mahtavinta hallitsijaa vastaan näytti kovin vaaralliselta, miltei mahdottomalta. Mutta toiselta puolen ei kukaan myöskään voinut todistaa perättömiksi esiintuotuja syitä. Vielä enemmän vaikutti Kustaa Aadolfin into asian ratkaisuun. "Kuningasta", niin sanoi viisas Oxenstjerna, "innostaa voimallinen henki, jota ei mikään saata vastustaa."

Neuvoskunnan taivuttua kutsuttiin v. 1630 säädyt Tukholmaan kokoon ja esitettiin heillekin tämä asia. Kaikki näkivät aivan selvään, miten suuria uhrauksia, miten paljon varoja ja verenvuodatusta Ruotsin valtakunnalta tällainen suuri yritys vaatisi; mutta sittenkään ei ainoakaan ääni noussut vastaan. Ihmeteltävällä mielenjaloudella päätti koko kansa uhrata itsensä pyhän asian hyväksi. Toukok. 20 p. kokoontuivat sitten säädyt yhteiseen kokoukseen valtasaliin, johon myös Kustaa Aadolf saapui, taluttaen nelivuotista tytärtään. Tälle pienelle kruununperilliselle vannottiin nyt uskollisuudenvala, ja hyväksyttiin ehdoitus hallituksen järjestämisestä kuninkaan poissaollessa. Sen jälkeen piti Kustaa Aadolf liikuttavan ja jalon jäähyväispuheen alamaisilleen. "Minä lähden", lausui hän muun muassa, "nyt taisteluun, joka on paljoa vaikeampi ja vaarallisempi kaikkia edellisiä. En tee sitä kevytmielisyydestä enkä myöskään -- sen Jumala voi todistaa! -- minkään yksityisen edun tai turhan sodanhimon tähden. Vaan keisari on minut monella tavalla pakoittanut tähän. Hän on häväissyt minua, auttanut vihollisiamme ja sortanut uskolaisiamme, jotka, sekä hengellisessä että maallisessa orjuudessa kituen, huoaten ikävöivät pelastusta, eivätkä heidän huokauksensa, jos vain Jumala apunsa suopi, tarvitse olla turhat. -- Mitä minuun tulee, niin tiedän vallan hyvin, mikä minun kohtalokseni voipi tulla. Monessa paikassa olen jo Ruotsin valtakunnan puolustukseksi vuodattanut vertani ja saanenpa vielä vihdoin antaa henkenikin, sillä ruukku käy kaivolla siksi, kunnes se särkyy." Kyyneleet puhkesivat puheen lopussa kuninkaan omistakin silmistä esiin, eikä kuulunut salissa pitkään aikaan muuta kuin läsnäolevien hiljaisia, väkisin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sitten Kustaa Aadolf luki ääneensä vielä lyhyen rukouksen ja läksi pois salista.

Vielä kerta oli kuitenkin valtiopäivämiesten suotu olla rakkaan kuninkaansa seurassa; heidät kutsuttiin näet sinä päivänä palatsiin päivällisille. Kustaa Aadolf kulki pöydästä pöytään ja puhutteli melkein jokaista erikseen. Hän oli tässä tilaisuudessa vielä tavallistakin lempeämpi ja herttaisempi. Vakavan sekainen iloisuus vallitsi koko juhlatilaisuudessa. Tuntuipa siltä kuin kaikki läsnäolijat olisivat aavistaneet, että kuningas ja hänen kansansa olivat tässä nyt viimeistä kertaa yhdessä, ja kuin olisi tästä eronhetkestä vielä oikein tahdottu nauttia.