Part 9

Pianpa näkyi Kaarlelle vielä suurempi, loistavampi onni koittavan. Suuri Novgorod ei ollut taipunut puolalaisen ikeen alle. Muutamat sen pajarit olivat ilmoittaneet De la Gardielle haluavansa ottaa yhden Kaarlen pojista suuriruhtinaakseen, jos saisivat apua Ruotsista puolalaisia vastaan. "Venäjän kohtalo", lausui yksi heistä, "ei salli omamaalaista hallitsijaa; sillä suurten herrojen kateus semmoisen aina tuhoaa." Kaarle suostui heidän tarjoumukseensa, mutta vaati Joanaa sekä Pähkinälinnaa Inkerissä ynnä vielä Kuolansuuta Lapissa Ruotsin kruunun omaksi. Tämän ehdon venäläiset inholla hylkäsivät. "Niitä aiomme me", huusivat he, "viimeiseen vereen ja hengenvetoon asti puolustaa; sillä kunniallisempaa on kuitenkin kuolla omassa maassa kuin vieraan vallan alaisessa!"

Tästä lähtien alkoivat novgorodilaiset osoittaa julkista vihollisuutta. He polttelivat likitienoilla olevia luostareita ja kyliä, jotta niistä ei saataisi ravintoa meidän väelle; he tavoittelivat ja surmasivat pienempiä partiokuntia, jotka olivat muonaa hankkimassa. De la Gardie puolestaan alkoi nyt toteuttaa rohkeaa tuumaa; hän päätti 5-6,000:n miehensä kanssa yrittää valloittaa kaupunkia, jossa oli 100,000 henkeä. Mitä väkivalta ei koskaan olisi voinut saada aikaan, se onnistui hänelle sukkelalla neuvokkaisuudella. De la Gardie oli näet aikovinansa rynnäkköä itäpuolelta. Yksi osa väkeä lähetettiin sinne ja aluksia tuotiin rantaan ikäänkuin koko armeijan olisi pitänyt mennä Olhavajoen yli. Novgorodilaiset siis kokosivat sille kulmalle kaikki voimansa. Mutta sydänyön aikana heinäkuun 16:tta päivää vasten v. 1611 veikin De la Gardie väkensä salaa länsipuolelta rynnäkölle. "Käykää rohkeasti päälle", kehoitti hän miehiänsä, "suuresta Novgorodista ei ole enää mitään suurta jäljellä paitsi sen nimi!" Petardi (ruutipanos) räjähytti portin auki, jopa rikkoi samassa osan muuriakin. Aukon kautta ryntäsivät kohta everstit Popler ja Cobron jalkaväen etunenässä sisään; heidän kintereillään Eevert Horn 1,000:n ratsumiehen kanssa. Sitten seurasi koko muu armeija, viimeiseksi De la Gardien henkivartijat, jotka sisääntultuansa rupesivat kovasti toitottamaan torviansa ja pärisyttämään rumpujaan. Tästä vasta novgorodilaisparat älysivät asian. Hädissään, hämmästyksissään pakenivat he joelle, pyrkien kaupungin toiseen osaan; mutta suuret parvet hukkuivat jokeen uidessansa yli. Harvat vain yrittivät vastarintaa ja saivat maksaa urhoollisuutensa hengellään. Erittäinkin osoitti Sofiankirkon protohierei eli pääpappi Amos ystäviensä kanssa oikein spartalaista urhoutta. Turhat olivat kauan aikaa kaikki rynnäköt sitä taloa vastaan, jota hän puolusti. Metropoliitta Isidor, joka sen näki linnasta, mihin hän itse oli paennut, seisoi vallilla veisaten virsiä, rukoillen sankarin puolesta ja rohkaisten häntä kaukaa siunaamalla. Mutta viimein saivat kuitenkin ryntääjät Amosin talon sytytetyksi ja siihen paloivat sen urhoolliset puolustajatkin kaikki tuhaksi.

Nyt taipuivat novgorodilaiset kaikkeen, mitä vaadittiin. Suuriruhtinaaksi valittiin Kaarle IX:nnen nuorempi poika Kaarle Filip; sillä vanhin, Kustaa Aadolf, jota ensin aiottiin valita, peri juuri tähän aikaan Ruotsin kruunun isänsä kuoltua. Novgorodilaisten vaaliin yhtyivät yhä useammat kaupungit Pohjois-Venäjällä; viimein huusi Moskovakin nuoren herttuan tsaariksensa. Mutta tämän tulo viipyi viipymistään. Uusi Ruotsin kuningas ei suonut mielellään Venäjän kruunua veljellensä; hän katsoi edullisemmaksi käyttää hyväksensä Venäjän silloista hajallisuutta ja riistää siltä niin monta rajamaakuntaa kuin mahdollista oman valtakuntansa lisäksi. Viimeinpä venäläiset puolestaan suuttuivat tuohon turhaan odottamiseen, ja kun Kaarle Filip v. 1613 vihdoinkin saapui Viipuriin, oli jo Moskovassa valittu toinen tsaari, nimittäin metropoliitan poika, pajari Mikael Romanov, nykyisen hallitsijasuvun esi-isä.

Novgorod yksin alustoineen pysyi vielä rauhansovintoon asti entisessä liitossa. Se oli kokonaan De la Gardien ansio. Suomen talonpojat, jotka näkivät toivotun rauhan vuosi vuodelta viipyvän, luulivat De la Gardien toimettomuuden olevan siihen syynä. He keksivät siis hänelle liikanimen _Laiska-Jaakko_ ja lauloivat pilkaten:

"Suvi lähtee, lähtee talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko."

Mutta toimeton ei De la Gardie suinkaan ollut. Ilman hänen tointaan ja taitoaan olisi kyllä Ruotsin väki ennen lähtenyt Novgorodista, vaan ei suinkaan kunnialla. Vastuksia oli hänellä siellä lukemattomia, kaikenmuotoisia, vaan hänessäpä oli mies ne voittamaan. Kotimaasta saatavat varat ja väki olivat sangen vähäiset; mutta hän käytti niitä taitavasti, että sittenkin tuli toimeen. Alapäällikköjen välillä synnytti kateus yhä riitoja; mutta hän kehoitti heitä ja taivutti jälleen sovintoon. "Vaikka munat pesässä rupeaisivat tyrkkimään toisiansa", niin oli hänen tapansa sanoa, "niin pitää rehellisten miesten kuitenkin olla toisiinsa suuttumatta." Hoviherrat Tukholmassa, jotka De la Gardien suurta arvoa ja mainetta kadehtivat, koettivat panetella häntä; mutta hänen käytöksensä oli aina niin suora, hänen uskollisuutensa aina niin ilmeinen, ettei siihen kateuden hammas pystynyt. Venäläiset tietysti eivät mielellään kärsineet vierasta valtaa; mutta Jaakko herra piti ohjakset lujassa, vaikka samalla lempeässä kädessään.

Täydesti ansaitsi hän siis kaikki palkinnot, jotka kuningas hänelle antoi. Hän otettiin nimittäin valtaneuvosten joukkoon ja koroitettiin rauhanpäätöksen jälkeen kreivinarvoon, jonka mukana seurasi kaunis aluskunta Ruotsissa.

32. Eevert Hornin kuolema.

Samoinkuin retkellä Moskovaa vastaan oli Horn yhä edelleenkin tässä sodassa ollut ylipäällikön oikeana kätenä. De la Gardie Novgorodissa johti ja järjesti asiat; Eevert herra pani sitten tuumat toimeen, ajaen vastaansattuvat viholliset hajalleen niinkuin tuuliaispää akanakekoa. Ihmeteltävä ja ylentävä tosiaan oli näiden molempien jalojen miesten välinen suhde. Ei ollut hituistakaan kateutta, ei kipinääkään eripuraisuutta; kumpikin teki tehtävänsä isänmaan hyväksi, kysymättä oliko hänen paikkansa korkeampi vai alhaisempi, oliko hänen oma hyötynsä siitä suurempi vai pienempi.

Eevert Horn valloitti vuonna 1612 koko Inkerinmaan. Pähkinälinna, jonka urhokas suomalainen _Klaus Slang_ oli pitkällisellä piirityksellä kukistanut, avasi hänelle ensiksi porttinsa. Sieltä hän itse vei jouten jääneen väen edemmäksi. Eikä aikaakaan, niin oli Kaprio hänen hallussaan, kohta sen jälkeen Jaama, pian myös Audova, sitten Joananlinna. Pihkova oli ainoa Venäjän rajakaupungeista, jota ei Hornin onnistunut saada valtaansa hyvällä eikä pahalla. Kertakin olivat pihkovalaiset pitkällisten puheitten perästä suostuneet päästämään hänet sisään ja antautumaan herttua Kaarle Filipin alamaisiksi. Mutta kun Eevert herra sitten iloisesti läheni porttia, paiskattiin se yht'äkkiä kiinni hänen nenänsä edessä; kaupunkilaisten mieli oli sillä välin jälleen muuttunut. Toisella kerralla oli eräänä yönä petardilla lyöty portti rikki. Mutta ryntäysväki, kuullessaan petardimestarin huutavan ennen ruudin sytyttämistä: "peräytykää!" oli luullut hänen havainneen joitakin salaisia vehkeitä ja paennut leiriin asti. Ennenkuin he pelostaan tointuivat ja jälleen lähenivät, oli kaupungissa kaikki jo hereillä ja varustuksissa.

Saman Pihkovan edustalla saavutti surmakin viimein meidän sankarimme. V. 1615 tehtiin tätä kaupunkia vastaan taas suuri yritys. Itse nuori kuningas _Kustaa Aadolf_ oli tullut Ruotsista suuren sotavoiman kanssa. Horn, niinkuin ainakin, oli etumaisena kaikissa kahakoissa. Niinpä hän myös riensi uljaasti eturiviin, kun vihollinen heinäkuun lopulla ryntäsi piirittäjien päälle. Tästä tappelusta ei hän enää palannut; tykinluoti oli musertanut hänet.

Syvä oli kuninkaan suru tästä pahasta sanomasta. Kerran ennenkin oli hän sanonut Hornista ja De la Gardiesta: "Kalliimpi minulle on teidän henkenne kuin koko Suuri Novgorod." Syvä oli myös kaikkien kansalaisten suru; sillä näin nuorelta mieheltä -- hän kuoli 34 vuoden iässä -- olisi vielä saattanut suuria töitä toivoa. Surivatpa häntä itse vihollisetkin, jotka monta kertaa olivat nähneet ja kokeneet hänen ritarillista, jaloa mieltänsä. Ruumis vietiin ensin Kankaisten kartanoon, sitten Turun tuomiokirkkoon, ja laskettiin levolle sankarin itsensä voittamien venäläisten lippujen varjoon. Kuningas itse oli hautajaisjuhlallisuudessa läsnä.

Eevert herra, niinkuin ennenkin olemme nähneet olleen vanhana tapana Hornin suvussa, oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hän osasi perin pohjin latinan, ranskan sekä saksan kieltä ja oli muutenkin tieteellisesti oppinut mies. Matkustaessaan ulkomailla oli hän hankkinut itselleen tietoa ihmisistä ja oloista ja samassa harjaantunut länsimaiden hienompiin tapoihin.

33. Rauhansovinto Stolbovassa.

Pihkovan piiritystä ei Hornin kuoleman jälkeen enää jatkettu kauan aikaa. Englanti ja Hollanti, joiden kaupalle tuo pitkällinen Ruotsin ja Venäjän välinen sota oli haitallinen, kokivat kaikin tavoin saada viholliset sopimaan. Heidän kehoituksistaan lakkautti Kustaa Aadolf piirityksen, jotta siitä ei olisi estettä rauhanhieromisen alottamiselle. Sovinnon aikaansaaminen ei kuitenkaan ollut helpoimpia toimia, sillä molemmin puolin olivat vaatimukset ensi alussa aivan kohtuuttomat. Ruotsi tahtoi pitää kaikki, mitä se oli valloittanut, nimittäin paitsi Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata, Audovan ja Porkhovan rajalinnat, Staraja Rusan kalliit suolakaivokset, vieläpä itse Novgorodinkin, Rurikin vallan pesäpaikan. Tsaari puolestaan ei olisi tahtonut luopua mistään, päinvastoin hän vaati Vironmaankin omakseen. Tuskinpa he lienevät sentään itsekään pitäneet näitä ehtojansa mahdollisina; suuresta osasta luovuttiin siis kohta, mutta kestipä sentään vielä enemmän kuin vuoden aikaa, ennenkuin lopullisesti sovittiin. Venäläiset myönsivät ruotsalaisille Käkisalmen läänin, tarjoten rahaa, muutamia satoja tuhansia ruplia muista linnoista. Mutta ruotsinpuoliset sovintomiehet eivät siihen suostuneet millään ehdolla, ei varsinkaan Pähkinälinnan takaisinantamiseen. "Omenoita ja päärynöitä", vastasivat he, "saattaa rahasta antaa, vaan ei tämmöistä pähkinää!" Samaa mieltä oli myös kuningas. Sillä Kustaa Aadolfin terävä äly ymmärsi sen, että Ruotsille olisi vaaraa siitä, jos Venäjä kauemmin saisi pitää jonkun sataman Itämeren rannalla, vaikkei se vielä ollut osannutkaan käyttää hyväkseen siitä johtuvia etuja. Vimmoissansa uhkasivat venäläiset sopia puolalaisten kanssa ja yhdistynein voimin käydä Ruotsin kimppuun. Mutta Sigismundin ehdot olivat vielä kovemmat. Täytyi siis kun täytyikin suostua Kustaa Aadolfin vaatimuksiin. Rauhansovinto päätettiin Stolbovassa Olhavajoen varrella helmik. 27 p. 1617. Ruotsi sai pitää Käkisalmen lääninensä ja linnat, lisäksi koko Inkerinmaan sekä siihen kuuluvat Pähkinän, Joanan ja Kaprion linnat. Munkkien, aatelismiesten ja porvarien näissä maakunnissa piti saada muuttaa tsaarin alueelle, jos niin tahtoivat. Vaan talonpojille sitä valinnanvaltaa ei suotu. Jäipä muuten usea venäläinen pajarikin maahan asumaan ja vannoi uskollisuudenvalansa Ruotsin kuninkaalle. Tällä lailla esim. on laaja Aminoffien suku muuttunut suomalaiseksi.

Suomi oli tässä sodassa suurimman rasituksen kantanut. Se oli varoillansa maksanut melkein kaikki kulungit, sillä Ruotsi ponnisteli silloin kaikin voimin Tanskaa vastaan; se oli myös säästämättä antanut parhaitten poikiensa veren vuotaa. Mutta Suomen osaksi tulikin suurin hyöty ja voitto. Uudet rajalinnat tekivät venäläisten ryöstöretket meidän maahan melkein mahdottomiksi. Vielä suurempi oli se etu, että erillään olleet karjalaiset Käkisalmen läänissä sekä Inkerissä nyt tulivat saman hallitsijan alle kuin heidän sukulaisensa. Aivan yhteen Suomen suuriruhtinaskunnan kanssa ei näitä voittomaita kuitenkaan yhdistetty. Ne pysyivät erinäisenä päämaaherrakuntana, eikä niiden asukkaat saaneet lähettää edusmiehiä Ruotsin valtiopäiville.

Suuri oli myös ilo Ruotsissa. "Nyt", lausui riemuiten Kustaa Aadolf, "on venäläinen niin suljettu pois Itämerestä, ettei hän voi työntää pientä venettäkään sen vesille. Suomenmaa, Ruotsin eteinen", niin hän jatkoi vielä, "on nyt saanut vahvan suojan Nevajoesta ja Laatokasta, ja sen ojan yli ei venäläinen aivan hopussa hypänne!"

Venäjällä sitä vastoin kaikui haikea valitus ja parku, kun oli täytynyt jättää niin suuri kappale vanhaa, pyhää perintömaata vääräuskoisten käsiin. Mutta keskeltä tätä valitusta jo kuului myös toisiakin, koston ja toivon ääniä. Kaksi vanhaa pyhää miestä, niin kävi yleinen huhu venäläisten parissa, oli noussut haudasta nuhtelemaan ja lohduttamaan. "Tämä nykyinen onnettomuus", olivat he sanoneet, "on ansaittu rangaistus kansan suurista synneistä. Mutta se päivä on kuitenkin kerran koittava, jolloin Venäjän raja toisessa sodassa siirretään jälleen lännemmäksi, siirretään itse Turun taakse."

Viiteselitykset:

[1] "Tule Pyhä Henki Luoja".

[2] Malaspina merkitsee suomeksi "paha oka".

[3] Onko tässä kertomuksessa perää, siitä on lausuttu epäilyksiä.

[4] Luterilaisilla oli siihen aikaan yleisesti tapana sättiä paavia Antikristukseksi.

[5] Tätä lausetta herttua muulloinkin usein käytti, sitoaksensa Ruotsin säädyt itseensä. Senvuoksi Sigismund sanoikin sitä "herttuan lintupaulaksi".

[6] Pohjanmaata siihen aikaan ei vielä luettukaan Suomeen, vaan pidettiin Maanselkää Suomen pohjoisrajana.

[7] Ikkunalaseja ei nähty silloin muiden kuin kaikkein rikkaimpien taloissa.

[8] Nykyinen Kakolanmäki.

[9] Sen ajan kielellä = ylimalkaan torni.

[10] Sotamiehet.

[11] Useampia pienempiä luoteja, jotka olivat vitjoilla kiinnitetyt toisiinsa.

[12] Sen pilkkanimen olivat puolalaiset keksineet Sigismundille siitä syystä, että hän oli veltto vetelys.

[13] Vuolteen herra.

[14] Siihen aikaan ei ollut vielä nalli- eikä piilukkojakaan pyssyissä, vaan laukaistiin latinki sillä keinoin, että palava sytyke pistettiin sankkireikään.

End of Project Gutenberg's Kertomuksia Suomen historiasta IV, by Julius Krohn