Part 8

Yleistä tyytymättömyyttä käytti viekas petturi, nimeltä _Grishka Otrepjev_ hyväksensä. Hän oli aivan halpasukuinen munkki, mutta ihmeellisesti tuon murhatun Dimitrin näköinen. Siitä syntyi nyt hänelle uhkarohkea, kunnianhimoinen tuuma päähän. Hän karkasi luostaristaan ja meni Puolaan, joka paikassa sanoen itseänsä prinssi Dimitriksi. Murhaajat, niin hän väitti, olivat erehdyksestä tappaneet toisen pojan, hänen leikkikumppaninsa. Sangen moni ottikin näitä puheita uskoaksensa. Sandomirin voivoda (linnanisäntä) Mniszek kihlasi hänelle tyttärensä Marinan ja lupasi auttaa häntä huoveillansa. Saman lupauksen antoivat myös useammat muut mahtavat herrat. Puolan kuningaskin salaa suosi näitä hankkeita, vaikka hän Venäjän kanssa nykyään tehdyn rauhansovinnon tähden ei tahtonut itse ottaa osaa sotaan.

Melkein yhtä yleisen suosion saavutti Valhe-Dimitri Venäjällekin tultuansa. Niin pajarit kuin talonpojatkin luopuivat parvittain hänen puolellensa, eikä aikaakaan, niin hän seisoi jo suurilukuisen sotavoiman kanssa Moskovan edustalla. Godunov huomasi nyt tuhon hetkeen tulleen; hän myrkytti itsensä, ettei elävältä joutuisi vihollisen julmuuden alaiseksi.

Näin saatua valtaansa ei Valhe-Dimitri sentään osannutkaan kovin kauan pitää. Pian huomattiin, että tsaarin suosio yksinomaan kohdistui hänen kanssaan tulleihin puolalaisiin. Venäläisiä sitä vastoin joka tilaisuudessa sysättiin syrjään ja ylenkatsottiin. He olivat liian raa'at tavoiltaan uuden hallitsijan mielestä. Eipä tälle myöskään Venäjän vanha uskonto sen paremmin kelvannut; siitäkin yhä tehtiin pilaa hovissa. Tästä kaikesta venäläiset tietysti viimein vimmastuivat. Kapina nousi, Valhe-Dimitri tapettiin ja hänen puolisonsa suljettiin luostariin. Se tapahtui vuonna 1606, juuri vuotta sen jälkeen kuin petturi oli voittajana pannut tsaarin hiipan päähänsä.

Mahtava pajari _Vasili Shuiski_ valittiin nyt tsaariksi. Hän oli hyväntahtoinen, viisas mies, vaan eipä hänellekään ollut rauhallisempaa aikaa sallittu. Pian ilmaantui taas uusi Valhe-Dimitri, joka sanoi ikäänkuin ihmeellä pelastuneensa kapinoitsevien moskovalaisten käsistä. Moni uskoi häntä, useimmat olivat ensialussa uskomatta. Tuotiin siis Marina esiin; hänen piti päättää, oliko tämä todellinen tsaari vai ei. Ja tuo kunnianhimoinen nainen heittäytyikin heti oudon miehen kaulaan, suuteli, hyväili häntä, niinkuin puolisoansa ainakin; hän näet tahtoi jälleen saavuttaa menetetyn korkeutensa. Nyt menivät taas kaikki Valhe-Dimitrin entiset puoluelaiset, varsinkin kasakat, uuden petturin puolelle. Puolastakin saapui apua, ja Shuiski oli pian piiritetty Moskovaan.

Hädissänsä kääntyi tsaari Ruotsin kuninkaan puoleen, ja Kaarle IX olikin kohta apuun valmis. Sillä hän pelkäsi myös itselleen koituvan siitä vaaraa, jos Puolan liittomies tulisi Venäjän hallitsijaksi. Olipa jo ensimäinenkin Valhe-Dimitri uhannut ylpeästi, vaatien Ruotsin kruunua takaisin Sigismundille. Helmik. 28 p. 1609 solmittiin siis Viipurissa liitto Shuiskin ja Kaarlen välillä. Ruotsin kuninkaan piti lähettää 2,000 huovia ja 3,000 jalkamiestä. Tsaari puolestaan lupasi tälle apujoukolle toimittaa palkan sekä tarpeellisen elatuksen. Sen lisäksi oli Käkisalmen linna lääninensä annettava Ruotsille ikuiseksi omaisuudeksi.

Tuumasta toimeen ei kulunut Kaarle kuninkaalta koskaan pitkää aikaa. Nytkin hän oli liiton hieromisen aikana varustanut kaikki valmiiksi, ja maaliskuun 11 p. hänen armeijansa marssi jo rajan yli. Siinä oli koko 12,000 miestä, siis kaksi sen vertaa kuin mitä oli luvattu. Ylipäälliköksi oli Kaarle asettanut _Jaakko De la Gardien_, vanhan, kuuluisan Pontus-herran pojan. Tämä tosin oli vasta 26 vuoden vanha, mutta kuitenkin jo tietty ja taattu ylen taitavaksi sotaherraksi. Palveltuansa useampia vuosia ulkomailla Oranian Mauritsin, sen ajan mainioimman soturin johdon alla, oli hän juuri nyt palannut kotimaahan, tuon suuren opettajansa ylistyskirjat mukanaan. De la Gardie oli ruotsalainen syntyään, mutta kasvatettu Suomessa, niin että me puoleksi voimme kehua häntä omaksemme. Alapäälliköistä olivat mainittavimmat kaikki suomalaisia, nimittäin vanha _Aksel Kurki, Antti Boije, Krister Some_ ynnä nuori sankari _Eevert Horn_, kuuluisan Kaarle Hornin poika. Samoin oli myös suuri osa sotamiehiä Suomen poikia; muut olivat muukalaisia palkkasotureita Ranskasta, Saksasta ja Englannista.

Maaliskuun lopulla saavuttiin Suuren Novgorodin edustalle, joka oli Shuiskille uskollinen. Sotamiehiä ei viety kaupunkiin siitä pelosta, että he ehkä rupeaisivat vallattomuutta harjoittamaan. Mutta De la Gardie alapäällikköinensä ratsasti Novgorodiin ja otettiin suurella juhlallisuudella vastaan. Tykit paukkuivat ja kirkkojen kellot helisivät vieraitten kunniaksi. Portilla kohtasi heidät läänin maaherra, tsaarin likeinen sukulainen, nuori ruhtinas Mikael Shuiski. Hän tervehti De la Gardieta veljellisellä syleilyllä. Molemmat nuoret herrat suuresti mieltyivät toisiinsa ja heidän välillään syntyi tässä luja ystävyys, jonka vain Shuiskin aikainen kuolema saattoi rikkoa.

Vähemmän tyydyttävä kuin vastaanotto oli kuitenkin luvatun palkan laita; tsaari ei ollut siitä mitään huolta pitänyt. Sotamiehet rupesivat siis nurisemaan, ja De la Gardiekin uhkasi palata takaisin kotiinsa, kun ei sovinnon ehtoja täytetty. Mutta Mikael ruhtinas rukoili hartaasti ja haali myös kaupungin porvareilta kokoon muutamia tuhansia ruplia osaksi soopelin nahkoina, osaksi kankaina, osaksi rahana, joilla sotaväki siksi kertaa tyydytettiin.

27. Eevert Born.

Novgorodin takana oli kaikki maa tsaarin vihollisten vallassa; tästä lähtien piti marssittaman etujoukko edellä, niinkuin sodassa ainakin. Päälliköksi tälle etujoukolle pantiin nuori _Eevert Horn_, joka niin muodoin sai tilaisuuden moneen uljaaseen urhotyöhön.

Ensi toimekseen hän läksi 200:n huovin ja 40:n pyssyllisen suksimiehen kanssa Staraja Rusan kaupunkia tiedustelemaan. Siellä näet sanottiin puolalaisen päällikön Karnasinskin majailevan jommoisenkin dimitriläisjoukon kanssa. Meidän miehet lähenivät varovasti, sillä heitä oli liian vähän niin suuren voiman kimppuun käydäkseen. Mutta kas kummaa ja ihmettä! Kaupunki olikin heidän tullessaan aivan autio, puoleksi poltettu. Elävää vihollista ei yhtään näkyvissä; sitä vastoin olivat tiet ja joet täynnä surmattuja. "Ohoh", nauroivat Hornin miehet, "näinkö mukavaa onkin täällä sodankäynti! Viholliset tappavat itsensä valmiiksi, ei jää meille huoleksi muu kuin raatojen kuoppaan multaaminen!" Dimitriläisten kesken oli näet sanoma De la Gardien tulosta synnyttänyt riidan. Puolalaiset olisivat tahtoneet peräytyä oman maansa rajalle, viedäkseen suuret saaliinsa talteen. Kasakat puolestaan eivät olleet sitä sallineet. Riidasta oli viimein tullut verinen tappelu. Nyt he seisoivat muutamia peninkulmia etempänä Moskovan ja Smolenskin teiden haarassa.

Seuraavana päivänä kajahti toiselta puolen jokea julma karjunta. Sinne oli saapunut 300 kasakkaa, jotka tahtoivat peloittaa meidän miehet pakoon. Mutta näille oli vihollisen ääni vain kiihoitukseksi; he riensivät joelle ja rupesivat kahlaamaan yli. Tuskinpa olivat ensimäiset kuusi huovia päässeet toiseen rantaan, niin jo kasakat pyörähtivät ympäri ja pötkivät tiehensä. Hornin huovit jäljestä, eikä aikaakaan, niin he ilmestyivät takaisin, kukin taluttaen yhtä vankia perässänsä.

Pari päivää myöhemmin joutui De la Gardie päävoiman kanssa Staraja Rusaan; Hornin sopi siis jälleen rientää edeltäpäin. Tällä kertaa sai hän vielä 500 huovia ynnä 200 venäläistä pyssymiestä joukkonsa lisäksi, sillä nyt aikoi hän täydellä todella käydä voittosille Karnasinskin kanssa. Dimitriläiset yhä vielä seisoivat yllämainitussa tienhaarassa Kamenkin kylän luona. Siellä oli heillä vahva asema vesien, soiden takana, ja luottaen sekä siihen että suurempaan lukuunsa he alussa yrittivät lujaa vastarintaa. Mutta Hornin väki kahlasi pelkäämättä veden poikki ja ryntäsi päälle kerta toisensa perästä, ja viimeinpä kääntyivät viholliset pakoon, Karnasinski itse ensimäisenä. Koko hänen joukkonsa surmattiin, vangittiin tai hajoitettiin. Liput, ampumavarat, tykit ynnä suuri lauma kelpo hevosia jäi voittajien käsiin. Olisipa ollut saalista paljon enemmänkin saatavana, sillä leiri oli täynnä rahaa, kulta- ja hopea-astioita ynnä silkkivaatteita. Mutta Hornin joukon lisänä olevat venäläiset olivat jo kesken tappelua ruvenneet ryöstämään ja ahneessa puuhassansa päästäneet valkean irti, niin että leiri aarteinensa paloi tuhaksi. Tulipalosta kuitenkin saatiin pelastetuksi suuri parvi venäläisiä rouvia sekä neitosia, jotka dimitriläiset luultavasti olivat antaneet pantiksi lähiseutujen pajarien uskollisuudesta. Horn otti ne kohta suojelukseensa ja lähetti sitten ilman mitään lunnaita sukulaisille takaisin.

Siitä ritarillisesta teostansa sai hän sitten suuren maineen ja suosion venäläisten parissa. Kun sitten De la Gardie kerkesi paikalle, kiitti hän kaikkia miehiä heidän uljuudestansa; mutta kaikkein enimmin hän täydellä syyllä kiitti Eevert Hornia. Palkinnokseen sai tämä parhaan vangeista omakseen; se oli nuori puolalainen aatelisherra, Tapani Silaski, jonka äärettömän rikkaat vanhemmat sitten maksoivat Hornille kelpo lunnaat.

Vielä suuremman voiton saavutti Horn sitten jonkun aikaa myöhemmin Torshokin kaupungin luona, jossa toinen dimitriläisjoukko Zborovskin johdolla lyötiin hajalleen. Hänen nimensä tuli peljätyksi ja kuuluisaksi koko Venäjällä, mutta venäläiset, kun he eivät osanneet hänen nimeänsä oikein lausua, väänsivät sen "Ivelgorodiksi" (gorod merkitsee venäjäksi kaupunkia, linnaa).

28. Sotaretki Venäjälle.

Hornin voittamat puolalaiset päälliköt yhdistivät nyt joukkojensa tähteet, niin että heille karttui taas jommoinenkin voima. He asettuivat _Tverin_ kaupunkiin, estääksensä Ruotsin apuarmeijaa pääsemästä Moskovan puoliselle Volgan rannalle. Täältä lähetti Zborovski kirjeen De la Gardielle ja kehoitti häntä luopumaan tsaari Shuiskista, joka muka ajoi väärää asiaa. De la Gardien vastaus oli aivan lyhyt. "Miekkasille", kirjoitti hän, "olen tänne tullut, enkä väittelemään, kumpiko on oikeassa, Shuiski vai Dimitri!" Zborovskin kirjeen tuoja, joka oli yrittänyt houkutella sotamiehiä, pistettiin Venäjän tavan mukaan terävän seipään nenään.

Tverin valloittamista varten yhdistyivät nyt kaikki Ruotsin armeijan osastot. Myös oli ruhtinas Shuiski apuna useamman tuhannen venäläisen kanssa. Heinäk. 12 p. 1609 saavuttiin vihollisen eteen, joka jo seisoi valmiissa sotarinnassa pari, kolme virstaa tällä puolen kaupunkia. De la Gardie järjesti heti myös väkensä, ja taistelu alkoi. Mutta samassa rupesi rankasti satamaan, niin että tykkien ja pyssyjen sankkireijät sekä sytyttimet[14] kastuivat kelvottomiksi. Sen havaittuansa ryntäsivät kasakat kahta vertaa suuremmalla kiivaudella vihollisen kimppuun. Heidän rynnäkkönsä hajottikin ranskalaisen ratsuväen, joka seisoi vasemman kyljen päässä. Paon esimerkkiä seurasi pian venäläinen apuväkikin, tunkeutuen hädissään Ruotsin jalkaväen rivien läpi ja rikkoen järjestystä. Niin myös enin osa saksalaisia sekä muutamat suomalaisparvet läksivät samaa tietä. Kiireissänsä karkurit kuitenkin viivähtivät sen verran, että kerkesivät ryöstää oman armeijansa leirin sekä kuormaston tyhjäksi. Tällä puolella oli siis dimitriläisillä täysi voitto. Mutta samalla aikaa oli De la Gardien keskusta, kolme suomalaista lippukuntaa, itse ylipäällikkönsä johdolla kukistanut vastassa seisovat Zborovskin henkivartijat, ja ajanut heitä takaa kaupungin keskipaikoille asti. Molemmat voittajat palasivat nyt tappelukentälle ja alkoivat keskenään kiistellä lopullisesta voitosta. Mutta hirmuinen, lakkaamaton sade teki kaikki liikunnot mahdottomiksi. Koko seuraavankin päivän vielä kesti samaa vedentuloa. Kolmantena päivänä uudistettiin tappelu ja Zborovskin väki hajoitettiin peräti.

Yöllä tappelun jälkeen rynnättiin kaupunkia vastaan. Mutta yritys ei onnistunut syystä, että venäläinen nostoväki oli kovin taitamaton ja pelkurimainen. Ruotsin väki nyt vaati toista rynnäkköä päivän valossa. "Silloinhan", sanoivat he, "saadaan nähdä, kuka on urhoollinen, kuka pelkuri!" Mutta ei nytkään onnistunut paremmin. Shuiskin kehoituksesta jätti siis De la Gardie Tverin sikseen ja marssi suoraan eteenpäin Moskovaa kohti.

Sanoma Hornin ja De la Gardien voitoista levisi salaman nopeudella ympäri Venäjän, joka paikassa masentaen dimitriläisten rohkeutta ja taivuttaen kaksimielisiä Shuiskin puolelle. Yhäti saapui De la Gardien luo lähetyskuntia, jotka kaupunkiensa tai maakuntiensa puolesta pyysivät armoa ja tarjosivat liittoa. Jaroslav, Kostroma, Nishni-Novgorod, Vjatka, Valgetjärven seutu ynnä koko Jäämeren rannikko olivat jo luvanneet totella ainoastaan oikean tsaarinsa Vasilin käskyjä. Jo kokoontuivat myös Kasanin ja Astrakanin miehet ja marssivat Moskovan avuksi. De la Gardiekin läheni puolestaan; hän jo seisoi _Koljasinissa_, puolitiessä Tverin ja Moskovan välillä.

Mutta juuri tällä loistavimman menestyksen hetkellä teki oman väen vallattomuus jälleen kaikki saadut voitot tyhjiksi, kaikki nähdyt vaivat turhiksi.

Palkan saanti oli yhä vielä huonolla kannalla. Siitä olivat nyt erittäinkin suomalaiset nurjalla mielellä, joilta Tverin tappelussa olivat kaikki varat ryöstetyt. Viimein puhkesi heidän tyytymättömyytensä ilmikapinaksi. He jättivät päällikkönsä ja läksivät järjestetyin rivein, liehuvin lipuin marssimaan takaisinpäin. "Me emme tahdo", sanoivat he, "antaa kuljettaa itseämme edemmäksi tähän maahan, ikäänkuin karjaa teurastushuoneeseen. Meille ei makseta sitä palkkaa, jonka kuninkaallinen majesteetti lupasi. Eikä ole myöskään venäläisiin luottamista; sen me näimme Tverin edustalla, jossa he, meidän tapellessamme heidän puolestansa, ryöstivät meidän tavaramme." De la Gardie koetteli palauttaa heitä sekä lempeillä sanoilla että kovilla; mutta turhaa oli kaikki. Yhtä vähän apua oli myös Shuiskin suurista lupauksista. De la Gardie silloin alkoi marssia eteenpäin sen väen kanssa, joka oli pysynyt uskollisena. Hän arveli, etteivät kapinoitsijat uskaltaisikaan yksinään kulkea vihollisen maan lävitse. Mutta Suomen ukot olivat itsepäisiä; he vaan jatkoivat matkaansa täydellä toimella. Eikä aikaakaan, niin levisi kapinallinen henki myös muukalaiseen väkeen. He läksivät kun läksivätkin suomalaisten jäljessä. -- De la Gardien ei nyt auttanut muu kuin kääntyä tieltä; eihän ollut mahdollista yksin muutamien upseerien kanssa mennä edemmäksi. Vasta neljän peninkulman päästä saavutettiin ensiksi lähteneet. Vielä kerran puhui De la Gardie nyt suomalaisille ankaria sanoja, tempasi liput heiltä pois ja sivalsi miekan lappealla niitä, jotka eivät tahtoneet rivissä pysyä.

Sillä tavoin kuljettiin nyt yhdessä Tveriin asti, joka sillä välin oli kääntynyt Shuiskin puolelle. Täällä onnistui Mikael ruhtinaan hankkia muutamia tuhansia ruplia kokoon, joiden avulla karkurit saatiin pysähtymään. Viivyttiin sitten Tverissä useampia viikkoja, jolla ajalla ylipäällikkö koetti saada väkeänsä jälleen kuuliaisuuteen. Mutta elokuun 5 p:nä alkoi taas kapina uudestaan. Sotamiehet huusivat kaikki yhteen suuhun uhaten lähtevänsä kotiin ja käskien päällikköjänsä jäämään tänne yksikseen, jolleivät tahtoneet seurata heidän kanssaan. De la Gardiella ei ollut taas muuta keinoa kuin lähteä heitä seuraamaan; sillä tavoin hän kuitenkin toivoi voivansa estää heitä talonpojille väkivaltaa tekemästä. Torshokissa erosi kuitenkin suuri joukko hänen seurastansa ja kulki kotiin ryöstellen, riistellen pitkin tietä. Itse saapui De la Gardie ainoastaan 2,000 soturin kanssa Novgorodiin, jossa hän sitten vielä eroitti vastahakoisimmat ja lähetti ne Suomeen takaisin. Siellä heitä kuitenkin odotti kova tilinteko, sillä ankara Kaarle kuningas antoi Viipurin linnanisännälle käskyn heti toimittaa heidät takaisin ja hirttää vastahakoiset lähimpään puuhun.

29. Moskovan vapautus.

Armeijansa pienen uskollisen tähteen kanssa palasi De la Gardie Koljasiniin. Keskipaikoilla tammikuuta 1610 saapui sinne taas tuoretta väkeä avuksi. Suurin osa heistä oli ulkomaalaisia; suomalaiset joukossa olivat enimmäkseen suksimiehiä. Shuiski oli myös syksyn kuluessa kerännyt kokoon jommoisenkin parven venäläistä nostoväkeä. Näin saatettiin siis jälleen hyvällä toivolla marssia eteenpäin tsaarin avuksi.

Jonkun matkan päässä Moskovasta on _Troitskin_ luostari, mainioin ja rikkain Venäjän avaralla alustalla. Sitä piiritteli puolalainen päällikkö Sapieha jo monta kuukautta ja toivoi nyt piankin saavansa sen valtaansa. Mutta sen sijaan joutui hän itse ikäänkuin piirityksiin. Sillä De la Gardien sukkelat suksimiehet väijyivät kaikilla teillä ja näpistelivät pois muonakuormastoja. Täten pakoitettiin Sapieha miekan lyönnittä lähtemään. Meidän väen tullessa astui luostarista abotti heitä vastaan kuuden munkin kanssa; he olivat ainoat henkiin säilyneet 500:stä. He kestitsivät vapauttajiaan voimiansa myöten ja lahjoittivat heille rikkaasta kassastansa useampia tuhansia ruplia.

Sapiehan peräytyvä joukko saavutettiin, ennenkuin se kerkesi Moskovan edustalle, ja hajoitettiin kaksipäiväisen, ankaran tappelun jälkeen. Saatuaan sanoman tästä tappiosta pakeni Valhe-Dimitri salaa leiristänsä. Hänen jäljellejääneet puoluelaisensa riitautuivat keskenänsä ja hajosivat kukin haaralleen. Leimu leiristä, jonka he lähtiessänsä polttivat, ilmaisi meidän miehille, että taas oli suuri voitto saatu veripisaraakaan vuodattamatta.

Maaliskuun 12 p. marssivat De la Gardie ja ruhtinas Mikael Shuiski väkinensä juhlallisesti pääkaupunkiin. Moskovan asukkaat, riemuiten siitä, että heidän kaksivuotinen vankeutensa nyt vihdoinkin oli loppunut, riensivät tuhansittain portille vastaan. He tarjosivat Venäjän tavan mukaan leipää ja suolaa tervetuliaisiksi ja nimittivät meidän miehiä isä-kultasiksensa sekä vapahtajikseen. De la Gardie itse saatettiin tsaarin eteen. Häntä vaadittiin sitä ennen riisumaan miekkansa, sillä Venäjän hallitsijan eteen ei saanut kukaan tulla aseellisena. Mutta uljas sankari kielsi: "Ei suinkaan tsaari voi kammoa miekkaani, joka on karkoittanut hänen vihollisensa!" Toivotettuansa onnea muistutti hän sitten tsaarille, että Käkisalmi nyt olisi Ruotsin kuninkaalle annettava lupauksen mukaan. Tsaari kiitti kyynelsilmin hyvästä avusta ja lupasi puolestaan rehellisesti täyttää kaikki liiton ehdot. Koko apujoukkoa nyt ravittiin komeasti kalleilla herkuilla, oluella sekä viineillä. Myös sai jokainen virka-arvonsa mukaan suurempia tai pienempiä lahjoja: mainioita ratsuja, hopeasilaisia satuloita ja suitsia, kultavitjoja, hopeamaljoja, kullalla koristettuja vaatteita, samettia, silkkiä, soopelin-, ketun- tai näädännahkoja. Ne olivat kaikki vain palkan lisäksi, joka muuten nyt myös tarkoin maksettiin.

30. Petos Kljushinossa.

Kolme kuukautta elettiin täten Moskovassa; sitten tuli käsky, että oli mentävä avuksi Smolenskin kaupungille, jota puolalaiset ahdistivat. De la Gardie totteli, vaikka olikin tsaarille suutuksissaan. Sillä tämä ei ollut vieläkään täyttänyt lupaustansa Käkisalmen suhteen ja oli kateuden ja epäluulon hetkenä myrkyttänyt De la Gardien ystävän, Mikael ruhtinaan.

Luultavasti liikkui sitä paitsi tälle uudelle retkelle lähtiessä paha aavistus jalon ylipäällikkömme sydämessä. Sillä pitkällinen joutenolo ja ylellisyys oli tehnyt hänen väkensä vielä entistään vallattomammaksi. Kohta Moskovan portilla tahtoivat jo englantilaiset repiä lipuistansa Ruotsin kolme kruunua ja panna oman kuninkaansa vaakunan sijaan. Matkalla alkoi sitten uudestaan tuo vanha riita palkasta.

Muukalaisen palkkaväen päälliköt vaativat täyden maksun lippukuntiensa alkuperäisen luettelon mukaan huolimatta siitä, että jo suuri osa miehistä oli kaatunut tai sairauteen kuollut. Näiden osan tahtoivat he pistää omaan taskuunsa. De la Gardie puolestaan ei ruvennut maksamaan useammista kuin todella rivissä tallella olevista.

Saavuttiin tällä lailla _Kljushinoon_, josta oli enää vain kolme peninkulmaa vihollisen leirille. Suurinta varovaisuutta oli siis noudatettava. De la Gardie valitsi yösijakseen vahvan paikan, jossa hänellä oli toisella puolella puro ja sakea metsä, toisella korkea aita suojana. Venäläinen liittosotaväki, tsaarin veljen Dimitri Shuiskin johdolla, asettui erikseen vähän syrjempään. Sopimuksen mukaan piti heidän hakata koko leirin ympäri murroksia ja lähettää vakoojia ulos vihollisen aikomuksia tiedustelemaan. Mutta he olivat päivän marssista väsyksissään ja löivät molemmat toimet laimin.

Sydänyöllä -- oli juhannusyö v. 1610 -- herättiin Ruotsin leirissä yht'äkkiä vartijain hätähuutoon. Samassapa ryntäsikin jo vihollisen ratsuväki päälle, 10,000 luvultaan. He tulivat siltä puolelta, jossa aitauksen piti olla leirin suojana; mutta siitä ei nyt ollutkaan apua, sillä muutamat petturit olivat murtaneet sen monin kohdin maahan. Sittenkin saivat De la Gardie ja Horn miehensä kutakuinkin sotarintaan järjestetyiksi ja ajoivat vihollisen uljaalla rynnäköllä takaisin tantereelle. Mutta Dimitri ruhtinas venäläisineen seisoi liikkumatta, avuksi rientämättä leirissään; niin myös osa De la Gardien muukalaisväkeä. Tämän johdosta pääsivät puolalaiset kuitenkin yhä enemmän voitolle. Viimein täytyi De la Gardien jälleen peräytyä leiriinsä, johon jalkaväki oli jäänyt. Mutta siellä häntä kohtasivat hurjat huudot ja ojennetut pyssyt sekä peitset. Muukalainen palkkaväki vaati, että ruvettaisiin antautumis-ehdoitteluun, koska muka ei ollut muuta pelastuskeinoa. Yhä villimmiksi vimmastuen rupesivat kapinoitsijat ryöstämään oman armeijansa kuormastoa ja jatkoivat sitten samaa työtä venäläistenkin leirissä, surmaten kaikki, jotka yrittivät estää. Pelästyneenä pakeni Dimitri ruhtinas, ja koko hänen sotavoimansa hajosi. De la Gardien täytyi nyt suostua sovitteluun vihollisen kanssa, mutta hänen nimellänsä oli tässä tukalassakin tilassa vielä niin suuri maine, että suodut ehdot olivat sangen edulliset tai ainakin kunnialliset. Ruotsin väen piti saada vapaasti liehuvin lipuin, aseineen ja tavaroineen lähteä kotirajoillensa; De la Gardie puolestaan antoi vain kunniasanansa, ettei hän eikä hänen väkensä enää auttaisi tsaari Shuiskia.

Sovintoa vielä hierottaessa luopui suuri osa muukalaisväkeä, 19 lippukuntaa huoveja, 12 lippukuntaa jalkamiehiä, ja marssi julkisesti puolalaisten puolelle. Jäljelle jääneetkin, kun De la Gardie oli palannut ehdoittelusta leiriin, haukkuivat ylipäällikköänsä ja ampuivat häntä kohti. Sitten he rupesivat uudestaan ryöstämään kuormastoa, ottaen kaikki, mitä edelliseltä kerralta vielä oli säilynyt. Mutta siinä toimessa syttyi heidän omassa keskuudessaan verinen riita. Saksalaiset ja englantilaiset alkoivat yhdessä hätyyttää ranskalaisia ja veivät heiltä melkein kaiken saaliin. Lopuksi sentään he sopivat jälleen ja marssivat miehissä kaikki puolalaisten puolelle. Ainoastaan neljäsataa miestä, suomalaisia sekä ruotsalaisia, pysyi uskollisina. Näiden kanssa läksivät De la Gardie ja Horn takaisin Ruotsin rajalle.

31. De la Gardie Novgorodissa.

Tämä onneton tapaus mursi jälleen maahan kaiken sen, minkä De la Gardien nero oli rakentanut. Vasili Shuiski luopui hallituksesta ja meni luostariin. Pajarit epätoivoissansa valitsivat Sigismundin pojan, Vladislauksen tsaarikseen. Näytti siltä kuin Venäjän valtakunnan olisi ollut pakko vaipua Puolan alusmaaksi. Kaarle kuningas puolestaan, jolta kaikki avuntuonnin palkinnot olivat luikahtaneet käsistä, päätti nyt anastaa ne itselleen väkisin. Hänen käskystänsä marssi De la Gardie kotiin palattuansa Käkisalmea vastaan ja valloitti sen jälleen 2 p. maalisk. 1611 kuusikuukautisen piirityksen ja urhoollisen vastarinnan jälkeen.