Part 7

Moni lienee varmaan kummastellut, miksi juuri Stålarm ja Kurki Turussa säästettiin. Nehän ne olivat olleet pääjohtajina, muut mestatut ainoastaan heidän käskyläisiänsä. Mutta Kaarle herttualla näin säätäessään oli omat tarkoituksensa. Hän oli Stångebron tappelun jälkeen saanut pahimmat vihollisensa, Ruotsin valtaneuvokset, käsiinsä. Näitä hävittääkseen tahtoi hän nyt panna kaikki mahdolliset keinot liikkeelle. Stålarmilta ja Kurjelta hän toivoi saavansa tärkeitä todistuksia; siitä syystä olivat nuo herrat säästettävät. Mutta kun heitä sitten ruvettiin Tukholmassa tarkemmin tutkimaan, niin ei heiltä saatukaan mitään tietoja. Herttua käski nyt siis panna heidän tuomionsa toimeen. Molemmat olivat jo viedyt torille ja seisoivat sotamiespiirin keskellä, kun Stålarm pyysi vielä saada puhutella valtaneuvos Sten Banéria. Tämä herra tuotettiin kohta paikalle, ja Stålarm rupesi nyt moittimaan häntä katkerin sanoin, väittäen, että hän se oli aina kuninkaan nimessä yllytellyt Suomen herroja vastarintaan ja siten saattanut heidät turmioon. Vangit vietiin takaisin linnaan; sillä heiltä toivottiin vielä enemmän tällaisia todistuksia. Mutta he eivät tietäneet tai kenties eivät tahtoneet virkkaa mitään. Sentähden vietiin heidät vähän ajan kuluttua uudestaan mestauspaikalle. Arvi myös tällä matkallansa, niinkuin muulloinkin aina, lasketteli leikkipuheita. Hän nosti lakkiansa ja kumarsi torin varrella istuville naisille. "Minä olen aina", sanoi hän, "koettanut olla naisten mieliksi. -- Ja jos te nyt rukoilisitte herttuaa minun puolestani ja päästäisitte minut tästä pulasta, niin lupaisin vasta kaiken ikäni olla teidän nöyrin palvelijanne!" Mestauksesta ei tälläkään kertaa tullut sen enempää kuin edelliselläkään. Vankien astuttua surmapiirin sisäpuolelle julisti Kaarle Gyllenhjelm herttuan nimessä, että he olivat vielä vastaiseksi säästettävät.

Lopussa helmikuuta 1600 kokoontuivat säädyt Linköpingiin valtaneuvoksia tuomitsemaan. Tutkinnossa saivat nyt Stålarm ja Kurki kertoa sen, minkä jo ennen olivat todistaneet Sten Banéria vastaan. Kanteenalaiset herrat tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sitten maaliskuun 20 p:nä. Heidän kanssansa vietiin myös meidän molemmat suomalaiset kolmannen kerran ulos. Jo oli tullut Stålarmin vuoro, ja hän valmistautui juuri laskeakseen päänsä punaiselle vaatteelle. Silloin astui taas Eerikki Tegel, herttuan sihteeri esiin ja luki herraltansa tulleen kirjeen. Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armo, jos säädyt siihen suostuivat. Ympärillä seisova kansakin, joka jo alkoi tuntea sääliä, huusi yhtä suuta: "Jo on kylläksi verta! Jo on kylläksi verta! Armoa! Armoa!" Stålarm ja Kurki kumarsivat kansalle, antoivat mestaajalle kymmenen talaria kumpikin, ja vetäytyivät syrjään. Paluumatkalla vankihuoneeseen sukaisi sitten Arvi herra taas leikkipuheen suustansa. "Tottapa", sanoi hän, "herrat valtaneuvokset nyt kummastelevat, mihinkä minä lienen joutunut, kun eivät näe minun tulevan taivaaseen heidän jäljessään!"

Linköpingissä säädyt muuten myös vahvistivat Suomessa tehdyt kuolemantuomiot. Sen lisäksi he määräsivät kaikille mestaamatta jääneille kapinoitsijoille sen rangaistuksen, että heidän piti menettää läänityksensä sekä kolmas osa omaisuuttaan.

Muutaman ajan kuluttua alkoi kuitenkin Kaarle herran ankaruus lauhtua; hänenkin kostonhimonsa oli jo tyydytetty. Sakot vähennettiin tai annettiin kokonaan anteeksi, ja monelle aatelisherralle, samoin kuin mestattujen leskillekin, suotiin enin osa heidän tiluksiansa takaisin. Vangit niinikään päästettiin vapaaksi. Tällä lailla sai vanha amiraali Juusten vapautensa, samoin myös vähän myöhemmin Stålarm ja Kurki. Arvi Stålarmia ei kova onni kuitenkaan pitkäksi aikaa hyljännyt. Hänen johtaminaan kärsivät Ruotsin voimat Vironmaalla useamman kerran tappioita; siitä Kaarlen epäluulo häntä vastaan heti taas heräsi. Stålarm tuotettiin Tukholmaan ja tuomittiin viidennen kerran kuolemaan. Nyt oli viimein häneltäkin jo leikin lähde ehtynyt.

Hänen ainoa pyyntönsä oli se, että hänet ammuttaisiin, niin kuin soturille sopi, että hänen ruumiinsa silpomatta haudattaisiin ja että hänen velkansa maksettaisiin hänen perintötiloillaan. Kuolema ei kuitenkaan tälläkään kertaa tullut hänen osakseen; häntä pidettiin tästä lähtien vankeudessa kuolemaansa asti. Alussa toukokuuta 1620 lopetti tämä Sigismund ja Kaarle IX merkillinen mies noin 70-vuotisena monivaiheisen, mutta aina kunniallisen elämänretkensä.

Onnellisempi oli Aksel Kurjen kohtalo. Hyvällä menestyksellä palveltuansa Kaarlen ja Kustaa Aadolfin sodissa hän kuoli 75 vuoden iässä maakartanossaan toukok. 30 p:nä 1630, ja haudattiin Ulvilan kirkkoon, missä komea hautapatsas, kuvaava Kurkea itseänsä makaavana, täysissä sotatamineissaan osoittaa hänen hautapaikkaansa.

23. Liivinmaan sota.

Kun Suomenmaa oli kukistettu, antautui Viro miekan lyönnittä. Siellä komentajina olevat Suomen herrat riensivät Kaarle herttuan luokse, pyytäen armoa.

Siitä huolimatta ilmaantui herttua seuraavana vuonna 1600 sotavoimineen Rääveliin. Hän näet tiesi, että rauha oli mahdoton, koska Sigismund ei suinkaan aikonut lopettaa vehkeilyänsä. Parastahan oli siis siirtää sota, jos sitä nyt piti olla, pois omilta rajoilta vihollisen alueelle. Eikä aikaakaan, niin oli koko Liivinmaa valloitettu aina Väinäjokeen asti; ainoastaan vahva Riian kaupunki teki vielä vastarintaa. Puolalaiset olivat olleet aivan valmistautumattomat; Kaarlella sitä vastoin oli suuri, hyvin varustettu sotajoukko. Paljon seurasi häntä suomalaisiakin, jotka erinomaisella innolla taistelivat; sillä herttua oli lausunut: "Tässä on teillä tilaisuus saattaa entiset tapaukset unohduksiin ja ansaita minun suosioni."

Sigismund kuningas suuttui yhtä kovasti kuin hämmästyikin arvaamattomasta rynnäköstä. "Etkö siihen tyydy", kirjoitti hän herttualle, "että olet jo perintökruununi anastanut; vieläkö tahdot ryöstää senkin valtakunnan minulta, jonka olen saanut vaalin kautta?" Puolan kansa myös vimmastui; he nostivat suurilukuisen sotavoiman ja asettivat taitavan Zamoiskin päälliköksi. Tämä ajoi pian Ruotsin väen takaisin Vironmaalle. Sotaa sitten jatkui monta vuotta vaihtelevalla onnella.

Vuonna 1605 Kaarle jälleen ponnisti kaikki voimansa. Hän tuli laivastolla Väinäjoen suulle ja rupesi Riikaa piirittämään. Voidakseen sitä täydessä turvassa tehdä piti hänen kuitenkin ensin hajoittaa likiseuduilla seisova puolalaisjoukko. Se toimi ei suinkaan näyttänyt kovin vaikealta; sillä Kaarlella oli 11,000 miestä (niiden joukossa 1,000 suomalaista), puolalaisella päälliköllä Chodkieviczillä ainoastaan 5,000. Lähdettiin siis kun lähdettiinkin vihollista tavoittamaan. Marssittiin koko yö, vaikka ilma oli myrskyinen ja sateinen. Aamulla saavuttiin _Kirkholman_ mäille, joiden juurella puolalaisten leiri oli Väinäjoen rannalla. Kaarle käski heti tehdä rynnäkön. Turhaan varoitti taitava Antti Lennartinpoika huomauttaen, että väki oli yöllisestä, pitkästä matkasta aivan väsyksissä ja läpimärkänä ja että pyssytkin sekä ruutivarat olivat kastuneet. "Näytpä olevan aika pelkuri!" oli tylyn Kaarlen ainoa vastaus.

Taistelu alkoi siis, eikä aikaakaan, niin puolalaiset alkoivat pötkiä pakoon. Meidän miehet, voitosta varmana, hajosivat ja alkoivat ajaa takaa. Silloin yht'äkkiä puolalaiset kääntyivät. Heidän pakonsa olikin vain ollut juoni, jolla he tahtoivat viekoittaa vihollisensa alas lakeudelle. Hämmästynyt ja väsynyt Ruotsin väki ei jaksanut kauan vastustaa. "He rupesivat", niin kertoi sitten Kaarle itse, "juoksemaan hujanhajan kuin päättömät kanat ja antoivat hakata itseänsä niskaan, niin että kyllä saivat kelpo merkit muistokseen." Koko 9,000 kaatunutta makasi maassa; viisisataa otettiin vangiksi; liput, tykit, leiri, kaikki jätettiin voittajille.

Paljonpa ei puuttunut, että Kaarle itsekin olisi joutunut vangiksi. Pakoa estääksensä oli hän rynnännyt tuimimpaan kahakkaan ja menettänyt ratsunsa. Viholliset hänet tunsivat ja alkoivat kahta kiivaammin ahdistella. Hän piti urhoollisesti puoliansa, vaan ei olisi kauan kestänyt ylivoimaa vastaan. Sen havaitsi _Henrik Wrede_, muuan aatelismies Virosta; hän riensi apuun ja antoi hevosensa, jolla Kaarle onnellisesti pääsi pulasta. Wrede sitä vastoin hakattiin palasiksi. Palkkioksi tästä jalosta teosta sai sitten kaatuneen leski läänityksen Elimäellä Suomenmaassa ja lapset vähän myöhemmin koroitettiin vapaaherran arvoon; heistä on nykyinen suomalainen Wredein haara saanut alkunsa.

24. Kaarle IX, "hyvä kuningas".

"Kun hullusti käy, niin käypi kuin Suomessa", oli yleisenä sananlaskuna siihen aikaan Ruotsissa. Ja valitettavasti se olikin aivan täyttä totta; sillä meidän maassa ei silloin pidetty laista eikä oikeudesta mitään lukua. Virossa sotiessaan olivat aatelisherrat perehtyneet sen maan tapoihin, ja sortivat nyt alustalaisiansa vielä pahemmin kuin ennen, melkein kuin perintöorjia. Eivätkä kruununtalonpojatkaan saaneet olla heiltä rauhassa. Herrat anastivat heiltä milloin peltoa, milloin niittyä, milloin koko talon; jolleivät viekkaat juonet auttaneet, niin ottivat he väkisen ja aivan julkisesti. "Ovathan suomalaisetkin", niin oli herroilla tapana sanoa, "miekalla voitettu kansa samoin kuin virolaiset; ei heillä voi olla samaa oikeutta ja vapautta kuin Ruotsin talonpojilla." Voudit sekä muut virkamiehet niinikään pettivät ja peijasivat, ryöstivät ja riistivät, minkä suinkin vain kerkesivät. Senpätähden anoivatkin Pohjanmaan talonpojat Linköpingin valtiopäivillä, "että heidän sallittaisiin tuoda veronsa suoraan Tukholmaan, ja ettei heille enää pantaisi oman maan herroja, vaan ainoastaan ruotsalaisia virkamiehiksi."

Kaarle herttuan valppaalta silmältä eivät nämät seikat voineet pysyä salassa. "Minä olen Suomessa", sanoi hän, "havainnut enemmän häiriötä kuin missään muualla Ruotsin valtakunnassa. Ja syynä siihen ei ole mikään muu, kuin että kuninkaat niin harvoin ovat käyneet näitä merentakaisia maita tarkastamassa." Syksyllä 1601, niinpian kuin sota Liivinmaalla oli siltä vuodelta tauonnut, tuli hän sentähden Suomeen, ja viipyi täällä useampia kuukausia. Tällä tavoin otettuaan perinpohjin selkoa maan ja kansan tilasta, hän piti alussa vuotta 1602 suuret tutkintokäräjät Turussa. Niihin täytyi kaikkien aatelisherrojen ynnä myös muiden virkamiesten, sotapäällikköjen, voutien, lainlukijain, vieläpä halvimpien kirjureiden ja voudinpalvelijoidenkin saapua.

Ensiksi herttua otti aateliston puheilleen ja neuvotteli sen kanssa vakavasti, joskin kohteliaasti. Herrojen täytyi tuoda pärmäkirjansa tutkittaviksi ja todistaa omistusoikeutensa. Kaikki tilukset, jotka olivat laittomasti anastetut, otettiin nyt jälleen pois ja annettiin kruunun talonpojille takaisin. Sitten kysyi herttua vielä, millä oikeudella Suomen herrat olivat vapauttaneet alustalaisensa kyydinteosta ynnä monesta muustakin verosta, joten kruunun talonpoikien taakka oli tullut kohtuuttoman raskaaksi. Herrat kokivat puolustaa itseänsä, väittivät asian laidan olevan toisen Ruotsissa, toisen Suomessa. Täällä muka ei aatelin alustalaisilla ollut mitään omaisuutta; härät ja hevoset, kalut ja kylvösiemenet olivat herrojen lainaa. Vero olisi siis lähtevä herrojen omasta aatelisesta kukkarosta, ja sehän ei suinkaan voinut käydä laatuun. Mutta herttua ei näistä verukkeista pitänyt mitään lukua. "En voi", sanoi hän, "sallia Suomen aatelistolle suurempaa valtaa kuin mikä on ruotsalaisella. Te olette yhdenvertaisia veljeksiä, sentähden pitää myös teillä molemmilla olla samat oikeudet. Tai tuokaa esiin pärmäkirjoja, joissa Suomen aatelistolle olisi erinäiset edut suotu!" Asia, niinkuin aina, päättyi herttuan tahdon mukaan.

Sittenpä tuli aatelittomien virkamiesten vuoro, eikä siinä tarvittu pitkiä puheita. Heidät pantiin koko lauma kerrassaan laivoihin ja vietiin Tukholmaan tutkittaviksi, jossa sitten sangen moni heistä sai ansaitun koroituksen hirsipuuhun. Mutta toisille heidän sijaansa asetetuille herttua sääti tarkan ja ankaran ohjesäännön ja valvoi vastakin aina heidän käytöstään. "Kyllä minä teille", uhkasi hän kerta, "semmoisen tutkinnon pidän, että te tilistä joudutte teiliin!" Suomessa ollessansa Kaarle vielä julisti ankaran kiellon väkinäistä kyytiä ja kestitsemistä vastaan. Hengen rikos se oli, jos joku matkustavainen väkisin ja maksutta otti talonpojilta ruokaa tai hevosen.

Alussa oli herttua Suomen papeillekin kovin vihainen. Hän sanoi heitä oppimattomiksi, laiskoiksi, ahneiksi ja paavilaiseen hapatukseen takertuneiksi, uhkasipa panna heidät kaikki tyyni pois viralta ja lähettää ruotsalaisia pappeja sijaan. Tämä uhkaus ei kuitenkaan tainnut olla muuta kuin hetkellisen vimman puuskaa; sillä Kaarle käsitti hyvin, ettei kansan kieltä taitamattomista olisi mitään apua. Piispankin virkaan, aikoessaan ensin eroittaa Eerikki Sorolaisen, tahtoi hän nimittää "taitavimman niistä, jotka osaavat suomenkieltä."

Talven vuoksi ei Kaarle päässyt Ahvenanmaan yli Ruotsiin palaamaan; hänen täytyi kiertää rantaa myöten Pohjanlahden ympäri. Mutta tämä pitkä ja vaivalloinen matka ei ollut kuitenkaan hänelle vastenmielinen; olihan siinä hyvä tilaisuus omin silmin tutkia kansan tilaa tuolla merkillisellä Pohjanmaalla. Kaksi puutetta varsinkin näkyy silloin pistäneen hänen silmiinsä: toinen oli kaupunkien puute, toinen itäisen rajan suojattomuus. Siitä syystä perustettiin _Oulu_ v. 1605, _Vaasa_ 1606, ja esteeksi vienalaisten ryöstöretkille rakennettiin v. 1607 Kajaanin linna tavallisen veneväylän partaalle.

Tällä samalla matkalla sai herttua merkillisen lahjan Kalajoen kirkkoherralta _Ljungi Tuomaanpojalta_. Se oli Ruotsin valtakunnan lain suomennos. "Minä olen tehnyt tämän työn", selitti kirkkoherra, "monen suomalaisen, sekä aatelittoman että myös aatelisen kehoituksesta. Sillä usein on meillä tuomarinviroissa semmoisia, jotka eivät ymmärrä ruotsia, saatikka lakikirjan vanhaa kieltä; onpa myös joskus ruotsalaisia, jotka suomea huonosti taitavat." Kaarlelle oli tämä teos hyvin mieleen, sillä hän tahtoi pitää lain kaikelle kansalle avoinna. Ruotsinkielellä oli hän jo painattanut lakikirjan; nyt määräsi hän tämän suomennoksenkin painettavaksi. Saman huolen hän myös piti Jumalan lakikirjan, raamatun, levittämisestä. Ruotsiksi oli hänen toimestansa jo ilmestynyt uusi painos, ja Suomessa asetettiin komitea, jonka piti lopettaa Agricolan työ ja suomentaa raamatun tähteetkin. Valitettavasti nielivät monet sodat Kaarlen loppuvuosina valtion varat niin peräti, ettei liiennytkään mainittujen suomennosten painatukseen. Molemmat jäivät vielä toistaiseksi. Samoin ei Kaarlen ankarista asetuksistakaan ollut sitä hyötyä, kuin oli tarkoitettu; ne eivät voineet kokonaan hävittää virkamiesten juurtuneita, pahoja tapoja. Sittenkin ymmärsi Suomen rahvas hänen hyvät, rehelliset aikomuksensa, jonka vuoksi se häntä rakasti koko sydämestänsä ja nimitti häntä "hyväksi kuninkaaksi".

Kuninkaaksi olikin Kaarle nyt tullut täydellä todella. Paon jälkeen v. 1598 olivat säädyt jo julistaneet Sigismundin menettäneen kruununsa; mutta he olivat silloin vielä tarjonneet sitä hänen pojalleen Vladislaukselle sillä ehdolla, että tämä tulisi Ruotsiin ja kääntyisi Lutherin uskoon. Kun se ei tapahtunut, suostui Kaarle vihdoin viimein Norrköpingin valtiopäivillä v. 1604 säätyjen pyyntöön ja otti itsellensä kuninkaan nimen sekä arvon.

25. Sigfrid Aaroninpoika Forsius.

Helsinki oli alkuansa aiottu suureksi kauppakaupungiksi; silloin ei kukaan voinut aavistaa, että siitä kerta oli tuleva Suomen oppineitten pesäpaikka. Sittenkin -- lieneekö ollut aavistusta -- oli aivan ensimäisten Helsingissä syntyneitten lasten parissa Suomen ensimäinen tieteenharjoittaja. _Sigfrid Aaroninpoika_ oli hänen nimensä, johon hän sen ajan tavan mukaan liitti syntymäpaikkansa mukaan otetun latinaisen liikanimen _Forsius_ s.o. Helsinkiläinen. Alkuoppinsa hän sai, samoinkuin muut meidän maamme etevimmät oppineet tähän aikaan, Turun koulussa. Sitten hän oleskeli useampia vuosia Pohjois-Saksan yliopistoissa, tutkien varsinkin luonnontieteitä, matematiikkaa sekä tähtitiedettä. Kotimaahan palattuansa vihitti hän itsensä papiksi. Vähän sen jälkeen teki Kaarle herttua toisen retkensä Suomen herroja vastaan. Forsius asettui hänen puolellensa, ruveten erään Ruotsin ratsuväen lippukunnan sotapapiksi. Semmoisena seurasi hän sitten myös sotaväkeä Liivinmaalle.

Tällä tavoin Kaarle herttua oppi tuntemaan Forsiuksen, ja huomattuaan miehen tavattoman matemaattisen opin hän päätti käyttää sitä valtakunnan hyödyksi. Maita ja mantereita oli jo 16:nnella vuosisadalla täälläkin yritetty mitata ja karttojakin kyhätä; mutta kun mittausta ei oltu osattu tieteellisellä tavalla tehdä, niin olivat kartat tulleet aika hullunkurisiksi. Suomenlahti niissä käypi aina melkein suoraan pohjoiseen rinnan Pohjanlahden kanssa. Suikaleessa niiden välillä, joka on Suomenmaa olevinansa, on tällä tavoin Viipurin kaupunki yhtä korkealla pohjoisessa kuin nykyinen Vaasa. Onpa eräässä kartassa Uusimaa pohjoisempana kuin Häme ja sitten Karjala niiden ja Pohjanmaan välillä! Laajat Lapinmaat olivat vielä aivan mittaamatta. Tähän viimeksimainittuun seutuun lähetettiin nyt Forsius v. 1602 yhdessä erään asessori Birckholzin ja Turun piirityksestä tunnetun Daniel Hjortin kanssa. He kulkivat ja tutkivat koko sen kulman, niin pitkältä kuin mannerta ulottui, aina _Norkumin_ (Nordkynin) niemelle asti. Nykyinen Ruija oli näet silloin vielä riidanalainen, ja Ruotsi arveli itsellään olevan yhtä suuren oikeuden siihen kuin Tanskalla. Matkaa kesti noin vuoden ajan. Hauskaa ja opettavaista on nähdä, kuinka vähillä varoilla siihen aikaan suuret ja tärkeät työt tulivat tehdyiksi. Mittaajat saivat jokainen 20 (sanoo: kaksikymmentä) talaria palkkaa; paitsi sitä vielä sudennahkaisen turkin ynnä eväikseen 2 tynnyriä rukiita leiväksi, 8 leiviskää lihaa, 3 leiviskää voita ja 3 leiviskää suoloja. Vähän anteliaammin oli sydämen karaistuksesta Pohjan pakkasia vastaan pidetty huoli; heille näet oli pantu mukaan 8 tynnyriä ohria "paloviinaksi".

Takaisin tultuansa käytti Forsius oppiansa toiseen yleishyödylliseen työhön. Vuodesta 1606 näet alkoi ilmestyä hänen toimittamiansa almanakkoja (kuitenkin ruotsinkielellä), jotka olivat ensimäiset laatuansa Suomessa. Siihen asti oli meillä vain riimusauvat olleet ajan määrääjinä, taikka jos jollakulla olikin painettu almanakka ollut, oli se ulkomaalainen, eikä sopinut meidän pohjoisen maan oloihin. Senaikuinen tähtitiede oli suuresti taikauskon sekainen. Yhtä varmaan kuin nyt saattaa ennakolta määrätä kuun ja päivän pimenemisajan sekä pyrstötähtien tulon, yhtä varmaan silloin uskottiin voitavan tähtien keskinäisestä asemasta ynnä muista luonnonilmiöistä ennustaa tulevia tapauksia. Forsiuskin aina liitti almanakkaansa ennustuksia, ei ainoastaan ilmoista, vaan myös taudeista, katovuosista, jopa sodistakin ja hallitsijain kuolemasta. Tämän taitonsa hän sai kuitenkin pian kalliisti maksaa. Hän oli ennen Kirkholman tappelua ennustanut Liivinmaalla pahoin käyvän. Sen ottivat muutamat hoviherrat, jotka olivat hänelle suutuksissaan, syyksi ja nostivat häntä vastaan kanteen salavehkeistä Sigismund kuninkaan hyväksi. Forsius parka otettiin kiinni, kidutettiin ja pantiin kovaan vankeuteen Gripsholmaan. Siellä hän olisi kenties puutteeseen menehtynyt, jollei hän aina välistä olisi ansainnut rahaa ihmisiltä, jotka antoivat hänen ennustaa käsistä tulevaa kohtaloaan. Kävipä kerran itse kuninkaan rouva hovineitosineen siellä siinä asiassa ja toivat hänelle ruokaa sekä rahaa.

Vuoden perästä vihdoin Forsiuksen onnistui saada viattomuutensa toteen näytetyksi. Korvaukseksi kärsitystä vääryydestä nimitti kuningas hänet nyt astrologian s.o. tähtiennustustieteen professoriksi Upsalaan. Mutta siinä paikassa ei Sigfrid Aaroninpoika kauan viihtynyt. Uusi aika oli jo Upsalassa alkanut koittaa. Forsius valittaa katkerasti, että hänen "jaloa tiedettänsä haukutaan" tyhjäksi loruksi. Suuttuneena hän jätti parin vuoden perästä virkansa ja muutti Tukholmaan, jossa hän sai kuninkaallisen hovitähtitutkijan arvonimen ynnä yksinoikeuden almanakkojen painattamiseen Ruotsin valtakunnassa. Vaan eipä aikaakaan, niin kohtasi häntä taas kova vastoinkäyminen. Papisto oli jo kauan aikaa katsonut karsain silmin hänen ennustuksiansa, noita muka pirun avulla tehtyjä konsteja. Kerran Forsius, varomattomasti kyllä, oli kirjallisesti puolustanut erästä talonpoikaa, joka profeettana kulki ympäri, ja silloin myrsky häntä vastaan rehahti ilmi. Kanne nostettiin, Forsius menetti hovivirkansa ja samalla myös kirkkoherranpaikkansa Riddarholman seurakunnassa, ja häntä kiellettiin ankarasti koskaan enää ennustamasta.

Mies parka oli nyt virkaheittona, leivätönnä. Hyväksi onneksi armahti häntä kreivi Leijonhufvud ja soi hänelle kirkkoherranviran Tammisaaren kaupungissa, joka kuului Raaseporin kreivikuntaan. Siellä vietti sitten Forsius loppuikänsä rauhassa, joutoaikoinaan yhä vielä tutkien rakkaita tähtiänsä. Monasti makasi hän kirkkaina talviöinä kaupungin ulkopuolella hangella selällään, paksuun Lapin peskiin (turkkiin) puettuna, suuri kirja rinnallaan. Kerta näki hänet siellä sivutsekulkeva matkustaja ja säikähtyi pahasti. Peloissaan hän laukaisi pyssynsä tuota outoa otusta vastaan nähdäkseen, oliko se kummitus vai elävä olento. Kaikeksi onneksi ei kuitenkaan luoti sattunut. Almanakkojakin Forsius toimitti yhä edelleen melkein kuolemaansa asti. Vaan ennustuksia ei niissä nyt enää ollut muusta kuin ilmoista. Tämmöisiä ilman vaiheitten ennustuksia kuultiin häneltä muuten usein suullisestikin. Kerta esim. piti Tammisaaren asukasten mennä lahden poikki häihin. Aamu oli tyyni ja ihana; mutta Forsius kielsi vesille lähtemästä, sanoi rajuilman olevan tulossa. Hääväki ei ottanut varoitusta korviinsa ja joka henki hukkui, kun ukkosilman mukana tullut tuuliaispää kaatoi veneen kumoon. Kirkkoherra, joka oli kiertänyt maata myöten, pääsi onnellisesti perille. Vuonna 1624 vaipui vanhus viimein levolle monista vaivoistansa. Vähää ennen sanotaan hänen käyneen erästä kipeää virkaveljeään katsomassa. Tämän kysyttyä ennusti hän sairaan kuolevan samana päivänä, johon vielä lisäsi; "ja kuuden viikon perästä tulee minunkin vuoroni". Sekin hänen viimeinen ennustuksensa kuuluu käyneen toteen.

Forsius on paitsi almanakkoja kirjoittanut myös Suomen aikakirjan sekä fysikan eli luonnontieteen ja kivennäisopin, jotka kuitenkin kaikki jäivät painamatta. Niissäkin näkyy kovasti paljon sen ajan taikauskoa ja tietämättömyyttä luonnon asioista. Kultaa esim. hän luulee syntyvän punaisen elohopean ja palamattoman rikin sekoituksesta. Kullalla, sanoo hän, on erinomainen voima vetämään puoleensa niiden mielen, jotka sen näkevät, niin että he sitä vain pyytävät, haluavat ja himoovat. Juoman sekaan pantu kultajauho parantaa sydämentuskaa ja surua. Tälle tämmöiselle nauraessamme on meidän kuitenkin muistettava, että luonnontiede vielä melkein 100 vuotta myöhemmin oli aika huonolla kannalla. Silloin näet kysyi kuningas Kaarle XI oppineiltaan, mistä syystä aurinko Torniossa ei Juhannuksena laske. Siihen he vastasivat, etteivät he tahtoneet epäillä asian todellisuutta, koska kuninkaallinen majesteetti itse oli sen muka nähnyt; mutta syytä semmoiseen ihmeeseen he eivät osanneet millään tavalla selittää.

26. Metelit Venäjällä ja Viipurin liitto.

Mahtava ja avara Venäjän valtakunta oli tähän aikaan aivan raukeamaisillaan. Tsaari Feodor oli kuollut v. 1598; hänen mukanaan oli Rurikin ikivanha suku sammunut. Oli hänellä tosin ollut nuorempi veli, Dimitri nimeltään; mutta sen olivat salamurhaajat surmanneet muutamia vuosia ennen tsaarin kuolemaa. Yleisesti syytettiin tästä ilkityöstä Boris Godunovia, Feodorin vaimon veljeä. Tämäpä se nyt anastikin vallan käsiinsä, vaikka hän vain oli tavallinen pajari eli aatelismies. Suostuttaakseen muita herroja puolellensa oli hän tehnyt talonpoikien orjuuden entistänsä vielä kovemmaksi. Mutta tällä häijyllä asetuksella käänsi hän vain rahvaan mielen itseään vastaan, eikä saanut kuitenkaan ylimyksiä ystävikseen. Pajarit yhä edelleen kadehtivat ja vihasivat entistä vertaistansa.