Part 6

Ruotsalaisten tultua saapuville ryntäsivät siis Suomen huovit rohkeasti esiin ja ajoivat koko vihollisparven hajalleen. Useammat miehet tapettiin, ja itse päällikkökin, ratsumestari Schade, sai pahan haavan. Mutta voitettu väki ei ollutkaan mikään erilleen lähetetty partioparvi; se oli herttuan lähenevän armeijan etujoukko. Pian saapui päävoimakin jäljestä, ja silloin tuli taas meidän miesten vuoro peräytyä. Yhden kerran he kuitenkin vielä seisahtuivat ja yrittivät vastarintaa. Ruotsalaisten oli kulkeminen metsätaipaleen kautta, josta he tien ahtauden tähden ainoastaan hitaasti lappoivat esille. Ensimäisen metsästä ulos tulleen lippukunnan kimppuun karkasi nyt koko Suomen voima. Tietysti oli ruotsalaisilla siinä kohta tuho tarjona. Hannu Buck, heidän ratsumestarinsa, suomalaista Pukkilan sukua, sai surmansa, samoin myös luutnantti ja suuri osa miehiä. Mutta muu Ruotsin väki saapui viimein avuksi, etunenässä herttuan omat hovipalvelijat, Antti Niilonpojan johtamina. Silloin pakenivat suomalaiset lyhyen kahakan perästä, jättäen tykkinsä ja kuormastonsa voittajain saaliiksi. Herttua itse ratsuväkensä kanssa ajoi heitä takaa pitkät matkat. Mieshukka oli ollut yhtä suuri molemmin puolin; 100-200 miestä kummallakin. Mutta Kurjen joukko oli suureksi osaksi hajonnut eri haaroille.

Läksi suohon Suomen herrat, alho'on isot isännät, läksi Kurki kuusistohon, Harteviki[13] haavistohon, Steeni Fincke tien ohe'en; kovin hyppäs koukku-huovi, tomu suitsi, tuhka tuoksui.

Näillä runoilla lauloi kansa ilmi riemunsa vihattujen huovien perikadon johdosta. Eivätkä pilkkalaulut olleet ainoa kosto, jolla talonpojat koettivat tasoittaa vanhaa velkaansa. Joka paikassa Hämeessä pyydysteltiin ja surmattiin Kurjen onnettomia sotamiehiä, kun he kaksittain, kolmittain pyrkivät pakoon Itä-Suomen puolelle.

Voittonsa jälkeen Kaarle herttua riensi Helsinkiin. Siellä näet oli suomalaisten laivasto, jonka hän toivoi äkkiarvaamattomalla tulollaan saavansa valtaansa. Mutta Sipoon kirkkoherra Anterus, jonka pappilassa Kaarle hiukan levähti, lähetti salaa tiedon uhkaavasta vaarasta amiraali Vildemanille. Sillä keinoin pelastui enin osa Suomen laivastoa Rääveliin. Herttua ei saanut käsiinsä muuta kuin erään aluksen, jota ei oltu keritty valmistaa lähtöön, sekä myös Helsingissä olevat ampuma- ja muonavarat. Herra Anterus parka sai sitten maksaa hengellään hyväntahtoisen neuvonsa. Vildeman oli näet kiireissään unohtanut papin kirjeen pöydällensä, josta sen herttuan väki sitten löysi. Helsingissä muutenkin mestattiin useampia miehiä, melkein kaikki aatelittomia, alhaista säätyä. Yhdellä heistä, tullimies Pärttyli Greekillä, ei ollut sen suurempaa vikaa ollut, kuin että hän joskus oli sattunut lausumaan pari pahaa sanaa herttuasta. Tästä jo oli arvattavissa, mikä kohtalo odotti Kaarlen suurempia vihollisia.

19. Viipurin valloitus.

Helsingistä herttua vielä jatkoi matkaansa itään päin; itse hän purjehti jalkaväen kanssa meritse; ratsumiehet Aksel Ryningin johdolla saivat kiertää rantatietä myöten. Syyskuun 21:nä päivänä astui Kaarle onnellisesti maalle, "alle Viipurin vihaisen". Kohta ensi yrittämällä valloitettiin Siikaniemi (nyk. Tervaniemi). Turhaan koettivat suomalaiset peräytyessään saada edes tätä etukaupunkia poltetuksi, ettei se jäisi suojaksi Ruotsin väelle. Seuraavana päivänä meni Pietari Stolpe muutamien lippukuntien kanssa Pantsarlahdelle, ja kolmas osa asetettiin Karjaportin kohdalle.

Viipurissa oli nyt Aksel Kurki sekä hänen armeijansa tähteet, joita yhdessä linnaväen kanssa oli noin 1,200-1,400 miestä. Näiden lisäksi oli vielä noin viikkokautta ennen herttuan tuloa saapunut 3-400 huovia Virosta. Fahrensbach oli vihdoin viimeinkin saanut pestattavat miehet kokoon; mutta nytpä oli taas se este tullut eteen, ettei hän saanut tarpeeksi aluksia koko väkeänsä kuljettamaan. Viipurin vallit olivat paksut ja vahvat, niin että niistä kyllä olisi ollut hyvä suoja Suomen huoveille. Mutta pahaksi onneksi heille oli kaupungin ympärys liian avara; 5-6,000 miestä olisi tarvittu vallien tarpeenmukaiseksi puolustukseksi. Tästä syystä tahtoi Kurki pakoittaa porvareitakin apuunsa; mutta he hangoittelivat vastaan väittäen, ettei olisi sittenkään mahdollista tehdä vastarintaa. Sotamiehet rupesivat silloin kohtelemaan kaupunkilaisia pahasti, uhkaellen ryöstöä ja surmaa. Siitäpä vasta kääntyi porvarien mieli aivan nurjaksi. Samana päivänä jo, jona Stolpe oli asettunut Pantsarlahteen, tuli hänen luokseen muutamia porvareita kaupungista. He olivat sotamiesten huomaamatta pujahtaneet alas muurilta. Sanoma, jonka he toivat, oli semmoinen, että heidän pormestarinsa _Herman Bröijer_ tahtoi avata ruotsalaisille _vesiportin_, jos vain herttua lupaisi suojella kaupunkilaisia ja heidän perheitänsä ja tavaroitansa. Stolpe ilmoitti heti asian herttualle, ja vei sitten illan suussa joukon miehiänsä vesiportille, joka on nykyisen kalarannan puolella. Kurjen huovit osoittivat tässäkin tilaisuudessa samaa huolimattomuutta, jota me olemme heissä koko ajan nähneet. Heidän huomaamattansa sai Stolpe kulkea koko tuon pitkän matkan muurin alustaa myöten. Heidän huomaamattansa myös avattiin portti tulijoille, ja ruotsalaiset valloittivat sillä kulmalla olevan "uuden vallituksen". Samassa lähetti myös herttua Siikaniemeltä väkensä salmen yli ja käski heidän rynnätä sitä puolta vastaan. Suomalaiset olivat tästä äkillisestä hyökkäyksestä niin ällistyksissään, että he tuskin yrittivätkään vastarintaa. He koettivat päästä linnaan pakoon. Mutta salmessa soutelevat herttuan venheet estivät heidät siitä. Enin osa, niiden joukossa myös Aksel Kurki itse, joutui siis vangiksi; paljon myös tapettiin. Viron ratsumiehistä kuitenkin noin 60-70 miestä, Jaakkima Greven johdolla, riensi Karjaportille. He hakkasivat portin auki, raivasivat itsellensä tien siellä seisovan herttuan jalkaväen läpi ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa Inkerin kautta. Kaarle ei ollut menettänyt muuta kuin yhden veneellisen jalkaväkeä, jonka linnasta lentänyt luoti oli ampunut upoksiin.

Kaupungin valloituksen jälkeen tuli sitten linnan vuoro. Se ei vienytkään Kaarlelta pitkää aikaa. Tuskin oli pari kolme kertaa laukaistu sitä suurta tulikitaa, jonka herttua asetti kaupungin muurille linnaa vastaan, kun jo valkoinen lippu kohosikin tornin huipulle. Antautumisehdot olivat sangen ankarat. Muukalaisen sotaväen vain sallittiin lähteä, minne sen mieli teki. Mutta Ruotsin kruunun alamaisten piti vastata lain edessä teoistansa. Se merkitsi toisin sanoen, että kaikille heille oli maanpetturin palkka tarjona.

Vanha _Arvi Tavast_, Viipurin linnan isäntä, koetti alamaisimmalla nöyryydellä lepyttää herttuaa. Hän otti hänet polvillaan vastaan linnanportilla. Mutta armon ja anteeksiannon hetket olivat jo kuluneet vihoviimeiseen asti. Kaarle herttuan sydämessä ei tätä nykyä saanut mikään muu tunne sijaa paitsi kosto, leppymätön kosto.

Syyskuun 27 p:nä mestattiin _Arvi Tavast_, joka kolmekymmentäkuusi vuotta oli vuodattanut vertansa Ruotsin kruunun palveluksessa. Yhdessä ukon kanssa sai myös hänen poikansa, hurja ratsumestari _Iivari Tavast_, laskea päänsä pölkylle. Samoin vielä 60-vuotias _Niilo Olavinpoika_, Meltolan herra, ja ratsuväen luutnantti _Jaakko Olavinpoika_, Bolstadin herra. Tämän viimeksimainitun rohkeutta ei voinut silmien edessä välkkyvä mestauskirveskään masentaa. "Tahtoisinpa tietää", sanoi hän korkealla äänellä, "aikooko todella herttua tappaa kaikki, jotka ovat hänen vihamiehiänsä. Kylläpä hän sitten saa kyllin tekemistä!" Kolme päivää myöhemmin hakattiin myös _Lauri Creutziltä_, Sarvilahden herralta, kaula poikki. Hän oli ensin saanut armon, kun hän niin ylen nöyrästi rukoili, eikä ollut tiettävästi ottanut suurempaa osaa sotatoimiin. Mutta sitten tuli kuitenkin ilmi, että hän se oli polttanut Ykspään kuninkaankartanon likellä Viipuria, jotta piirittäjät eivät sieltä saisi elatusta. Tämän johdosta suuttunut herttua peruutti jälleen armonlupauksensa. Paitsi näitä korkeita herroja mestattiin samalla vielä kuusi alhaisempisäätyistä miestä. Kaikkien päät asetettiin rautakankiin Karjaportin viereen. Aatelittomien muutkin jäsenet pantiin teiliin.

Piiat itki Joanassa, vaimot Narvassa valitti, koska miehet mestattihin.

Näillä sanoilla lopettaa usein mainittu vanha runo kertomuksensa näistä hirmutapauksista. Luultavasti olivat muutamat mestatuista herroista lähettäneet vaimonsa Narvaan, missä he arvelivat heidän olevan paremmassa turvassa.

20. Kaarle herttua Turun linnassa.

Sillä aikaa oli amiraali Scheel saanut myös tehtävänsä päätetyksi. Turun linna ei ollut tällä kertaa likimaillekaan niin vahvasti varustettu kuin kaksi vuotta ennen. Kurki ei ollut marssiessaan pois jättänyt sinne enempää kuin 500 miestä. Stålarmin ainoa toivo oli siinä, että Suomen armeija, saatuaan apua virolaisilta, voittaisi herttuan ja joutuisi sitten linnalle avuksi. Scheel, joka tämän asian laidan hyvin tiesi, toimitti siis tiedon Marttilan tappelusta linnalaisille. Sillä hän luuli voivansa taivuttaa heidät antautumaan. Mutta Stålarm ei ottanutkaan tuota tietoa uskoaksensa; hän luuli sitä vihollisten keksimäksi kavalaksi valheeksi. Silloin mestautti Scheel syyskuun 5:nä päivänä Turun torilla Salomon Illen ynnä muut Kastelholmasta saadut vangit ja panetti päät pitkiin salkoihin Korpolaisvuorelle. Se piti olla varoituksena linnalaisille sekä merkkinä siitä kohtalosta, joka heitä odotti, jolleivät ajoissa antautuisi. Mutta tämä julma näky vaikutti aivan päinvastoin, kuin mitä oli tarkoitettu. Stålarm rakennutti linnan muurin sisäpuolelle vahvan hakuliaidan, jonka takana hän aikoi vielä pitää puoliansa sittenkin, jos vallit joutuisivat vihollisen valtaan. Samassa hän otti myös väeltänsä sen juhlallisen valan, etteivät he rupeaisi mihinkään antaumukseen. Jos piirittäjät pääsisivät rynnäköllä sisään, piti linna räjähytettämän ilmaan puolustajineen, vihollisineen.

Tässä hurjassa urhoollisessa päätöksessä ei Stålarmkaan sentään pysynyt kovin kauan. Eräänä pimeänä yönä onnistui erään Kurjen palvelijan pujahtaa linnaan piirittäjien vartijoiden välitse; hän vahvisti sanoman herransa perinjuurisesta tappiosta. Tästä masentui peräti linnalaisten miehuus. He kirjoittivat herttualle ja lupasivat avata porttinsa, jos kaikki heidän tekonsa suotaisiin heille anteeksi. Scheel niinikään lähetti kirjeen herttualle, omassa ja koko sotajoukkonsa nimessä pyytäen anteeksi suomalaisten puolesta. Mutta herttua vastasi, että heidän piti vastata teoistansa oikeuden edessä. Ainoa myönnytys, jonka hän antoi, oli se, että vangit saisivat itse valtakunnan säädyt tuomareikseen. Näillä ehdoilla antautui Turun linna juuri samaan aikaan kuin myös Viipuri. Scheel kirjoitti nyt vielä kerran herttualle rukoillen, että suomalaiset saisivat _armon oikeuden sijasta_. Hän näet kyllä tiesi, mitä sana "oikeus" Kaarlen mielessä merkitsi. Mutta ei Kaarlelta tullutkaan siihen mitään kirjallista vastausta; hän toi sen itse suullisesti, Viipurista palatessaan.

Siellä vuodatettu veri näytti vielä kiihoittaneen Kaarlen verenhimoa. Nyt hän ei tahtonut pitää sitäkään lupaustaan, että vankien asia jätettäisiin säätyjen tuomittavaksi. Sillä siinä tapauksessa olisi arvattavasti monen miehen rangaistus tullut helpommaksi. Turkuun tultuansa Kaarle kohta asetti tuomiokunnan. Jäseniksi hän pani kolmekymmentä seitsemän sotapäällikköänsä ynnä vielä lisäksi Turun kaupungin neljä pormestaria ja kaksitoista raatimiestä. Marraskuun 7 p:nä kävi tämä tuomiokunta toimeensa, ja vangit tuotiin sen eteen. Neljä lippukuntaa jalkaväkeä rumpujen ja huilujen kanssa seisoi torilla kujana kahden puolen sitä tietä, jota vankien piti astua. Herttuan kanteet olivat järjestetyt kymmeneen pykälään, joista kuusi koski yksistään Stålarmia. Tärkeimmät syytökset olivat seuraavat: Arvi Eerikinpoika ja hänen seuralaisensa olivat ylenkatsoneet sekä herttuan että säätyjen monet kehoitukset ja varoitukset; he olivat niinikään ylenkatsoneet ja rikkoneet valtiopäivien päätökset, erittäinkin Söderköpingin päätöksen; he olivat viimein kantaneet nurjaa kilpeä isänmaata vastaan. Stålarm puolusti itseään sillä loppulauseella, jonka Ruotsin laki liitti säännökseensä viimemainitusta rikoksesta: paitsi, jos rikkoja seuraa oikeata kuningastansa. "Tosin", sanoi Arvi herra, "ei ollut kuningas itse meidän seurassamme, mutta meillä oli kuitenkin hänen kirjeensä ja käskynsä sinetteineen, allekirjoituksineen. Ja jos semmoiset kuninkaan käskyt voidaan selittää voimattomiksi, niin silloin olemmekin syyllä menettäneet henkemme ja tavaramme." -- Tuomarit vastasivat tähän kuninkaan tekojen olleen vastoin hänen valaansa ja valtakunnan etua. Häntä ei siis olisi pitänyt totella, vaan olisi kuninkankaaren käskyn mukaan pitänyt neuvoa hänelle, mikä Jumalalle, hänelle ja maalle hyödyllistä oli. Tätä lakia vastaan eivät voineet kuninkaan käskyt eivätkä kirjeet mitään. Arvi herra oli siis itse jo lausunut tuomionsa. -- Samaten tehtiin tyhjäksi muidenkin pykälien puolustus. Arvi herra astui nyt esiin ja pyysi jalomielisesti, että hän saisi yksin kuolla kaikkien seurakumppaniensa puolesta. "Minä olin ylin käskynhaltija", lausui hän, "muiden täytyi totella minun käskyjäni. Paitsi sitä on tässä kiireisessä tutkinnossa ainoastaan minun tekojani kuulusteltu eikä heidän." -- Mutta kreivi Mauri Leijonhufvud, yksi tuomareista, vastasi: "Kaikki suomalaiset ovat kuningasvalaa vastaan rikkoneet; siinä ei tarvita sen enempää tutkintoa." Tuomio määräsi kaikki syytetyt kuolemaan. Tuomarit lisäsivät kuitenkin päätökseensä sen pyynnön, että asia vielä lykättäisiin valtakunnan säätyjen tarkastettavaksi ja vahvistettavaksi. Mutta herttua ei sallinut mitään viivytystä.

Seuraavana päivänä julistettiin tuomio linnan edustalla. Sotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä, ja paljon kansaa, pappeja, porvareita sekä talonpoikia oli kutsuttu saapuville. Kreivi Mauri Lejonhufvud astui piiriin ja luetti kansliankirjurilla päätöksen. Sitten hän meni noutamaan herttuata, jolle nyt kaikki kansa vannoi uskollisuusvalansa luvaten kuuliaisuutta vastaiseksi.

Perjantaina marraskuun 9 p:nä ilmoitettiin tuomituille, että mestaus oli määrätty seuraavaksi päiväksi. _Arvi Stålarm ja Aksel Kurki_ olivat kuitenkin vielä säästettävät ja vietävät Ruotsiin. Lauvantaina marraskuun 10 p:nä vietiin sitten kaikki muut vangit kaupungin torille, jossa heidät äärettömän katsojajoukon nähden mestattiin. Heitä oli kaksitoista henkeä. Mainittavimmat olivat: _Juhana Fleming_, Klaus herra-vainajan poika, _Olavi Klaunpoika_, saman herran avioton poika, _Sten Fincke_, Peipotin herra, _Hartikka Henrikinpoika_, Vuolteen herra, _Krister Björnram, Mikael Munck_, Nuhjalan herra, ja _Niilo Iivarinpoika_ (Särkilahti). Nämät kaikki olivat aatelista säätyä. Muut olivat alhaisempia, sotaväen päälliköitä, esim. Sipri Siprinpoika, Jaakko Möl, Hannu Jänis j.n.e. Kaikkien päät, paitsi Flemingin, asetettiin Turun raastuvan katolle.

21. Juhana Fleming.

Suurta sääliä ja surkuttelua herätti varsinkin nuoren Flemingin kuolema. Sillä hän oli jokseenkin syytön ja olisi epäilemättä päässyt vähemmällä rangaistuksella, jollei hän olisi kovaksi onnekseen ollut sen miehen poika, jota herttua tulisimmin oli vihannut. Isänsä kuoltua oli näet nuori Juhana junkkari Sigismundin käskystä mennyt Puolaan ja siellä saanut kuninkaallisen kamariherran viran. Hän oli nyt vain käynnillä Suomessa, maatiluksiaan tarkastamassa. Kun tieto Kaarle herttuan retkestä saapui, oli hän aikonut matkustaa takaisin Puolaan. Mutta Stålarm oli rientänyt hänen luoksensa Svidjaan ja epuuttanut: "Ei sovi", sanoi hän, "että näin korkeasäätyinen mies ja kuninkaan hoviherra nyt lähtee pois Suomesta tällä tärkeällä hetkellä. Sen johdosta heräisi kansassa se luulo, että kuningas ei tahdo eikä taida antaa meille mitään apua. Se olisi petos, joka voisi saattaa kuninkaan linnat ja maat vihollisen käsiin." Siihen vastasi Fleming: "Minun petokseni kautta ei pidä edes kuninkaan koiran, sitä vähemmän hänen linnojensa ja maittensa joutua vihollisen käsiin. Jos minun läsnäoloni voi olla joksikin avuksi, niin jään mielelläni tänne ja tahdon suomalaisten kanssa kestää kaikki vaarat, jotka heitä uhannevat herttuan puolelta."

Kun vankeja tutkittiin, väitti nuori Fleming, ettei hän ollut ottanut osaa sotaan herttuaa vastaan, vaan oli ainoastaan yksityisten asioiden tähden tullut Suomeen. Senvuoksi hänen pitäisi päästä vapaaksi. Stålarm niinikään ilmoitti, että Fleming ainoastaan hänen kehoituksestaan oli jäänyt Suomeen. Kaarle tuotti nyt nuorukaisen puheilleen. Tämä koetti nöyrillä sanoilla puhdistaa itseänsä ja anoi armoa. Näkyipä pieni säälinsäde silloin pujahtaneen tylyn Kaarlenkin sydämeen. Hän tarjosi Flemingille armoa sillä ehdolla, että tämä antautuisi hänen palvelukseensa. Mutta siihen kunniantunto ei sallinut nuoren junkkarin suostua. "Minulla ei ole mitään laillista syytä", sanoi Fleming, "rikkoa sitä uskollisuusvalaa, jonka olen kuninkaalleni vannonut. Mutta", lisäsi hän laskeutuen toiselle polvellensa, "kuitenkin anon nöyrimmästi, että te, herttuallinen armo, säästäisitte henkeni." -- "Miksi", kysyi herttua, "et kunnioita minua laskeutumalla molemmille polvillesi?" -- "Sitä kunniaa", vastasi Fleming, "osoitan ainoastaan Jumalalleni ja kuninkaalleni." -- Kaarlen muoto musteni: "Sinä näytät kylliksi", lausui hän, "perineesi isäsi rohkeuden ja uhkaylpeyden. Siitä huomaan, mitä sinulta voisin vasta odottaa, jos saisit elää. Valmistaudu sentähden vastaamaan oikeuden edessä muiden suomalaisten kanssa. Lupasithan sinä heidän seurassaan kestää kaikki vaarat, jotka uhkaisivat heitä minun puoleltani."

Tutkinnossa Fleming samaten väitti, ettei hän ollut ottanut juuri mitään osaa sotaan. "Tuskinpa", sanoi hän, "olen kertaakaan laukaissut pyssyä herttuan väkeä vastaan." Mutta tuomarit vastasivat: "Te jäitte tänne _yllyttämään_ suomalaisia vastarintaan; siinä on syytä kyllin." Kun sitten seuraavana päivänä tuomio oli julistettu ja Kaarle herttua aikoi lähteä torilta, korotti Fleming äänensä ja rukoili: "Suokaa, herttuallinen korkeus, minulle armo oikeuden asemasta!" Mutta Kaarle vastasi: "Sinä olet hyljännyt armon ja anteeksiannon, kun niitä tarjosin. Nyt on armon hetki ollut ja mennyt. Tuomio on julistettu; ei ole nyt minulla eikä säädyilläkään valtaa sitä peruuttaa."

Kuolemaan oli siis nyt nuoren herran valmistautuminen. Hän kirjoitti "äiti-kullallensa" ja pyysi muunmuassa, että hänen velipuolensa, Olavi Klaunpojan, jota hän hellästi rakasti, sallittaisiin periä Fleming-suvun nimi ja vaakuna. Sillä hän ei ottanut uskoaksensa, että herttua todella vaatisi Olavi Klaunpojankin kuolemaa. Itsellensä hän myös vielä yritti saada armoa kreivi Mauri Lejonhufvudin välityksellä. Ainakin hän pyysi viivytystä maanantaihin asti, jotta hän kerkiäisi teettää ruumisarkun, säätää perinnöstään y.m. Mutta Kaarle ei suostunut. Siihen vain saatiin hänet vielä uudistetuilla rukouksilla myöntymään, että Flemingin vaatteita ei jätettäisi mestausmiehen omaisuudeksi eikä ruumista pantaisi teiliin. Tämä myönnytys suotiin vasta lauvantaiaamuna, ja kohta sen jälkeen vietiin vangit mestauspaikalle.

Matkalla antoi Fleming eräälle palvelijalleen testamenttinsa ynnä sormuksensa. "Se on ainoa", sanoi hän, "mitä minulla nyt on lähettää äiti-kullalleni. Hän lohduttakoon kuitenkin sydäntänsä ja tietäköön, että minä hyvillä mielin astun tätä tietä. Sillä minä tiedän, että kuolema on kaiken surun sekä vaivan loppu ja ovi oikeaan iloon, jossa toivon kerran jälleen kohtaavani äiti-kultani. Siihen asti Jumala kaikkivaltias olkoon hänelle lohdutuksena ja suojana!" Pitkin tietä hän tervehti lempeästi lausuen jäähyväisiä tuttavillensa. Eräs pappi astui hänen rinnallansa lohdutellen häntä; mutta Fleming ei näyttänyt juuri lohdutusta tarvitsevankaan, päinvastoin hän itse lohdutti muita. Ainoastaan silloin, kun he olivat astuneet sotamiespiirin keskelle, ilmeni Flemingissä kauhistuksen liikutusta. Hän katsahti mestauskojeihin ja tempasi sitten nutun niin kovalla nytkähdyksellä päältään, että kaikki napit singahtivat irti. Silloin pappi puhui hänelle: "Herra, herra, älkää näin kiivastuko! Älkää näin kiivastuko! Rukoilkaa Herraa kaikkivaltiasta!" -- "Sen teen mielelläni!" vastasi Fleming, laskeutui sitten polvillensa ja rukoili yhdessä papin kanssa. Noustuansa jälleen seisoalleen hän katsahti ympärilleen viitaten jäähyväisiä tuttavillensa. Tämän nähdessään kaikki ikkunoissa istuvat rouvat ja neidet hyrskähtivät kovaan itkuun. Sitten lausui Fleming kansalle seuraavat sanat: "Minä tunnustan tässä teidän kaikkien kuullen, että minä hengellisessä suhteessa olen täydesti ansainnut tämän kuolemanrangaistuksen, vieläpä iankaikkisenkin kuoleman, jos Jumala ankaralla oikeudellaan tahtoo rangaista minua. Mutta maallisessa suhteessa tiedän olevani viaton, enkä tiedä muuta syytä kuolemaani, kuin että herttua Kaarle aina on uhannut hävittää isäni suvun perin juurin, joka toive tässä nyt käykin toteen." -- Tämän johdosta rupesi herttuan väki vastustamaan: "Se ei ole totta! Sen te valehtelette niinkuin epäkunniallinen mies!" Kaarlen hovipalvelijoiden päällikkö, Antti Niilonpoika, sanoi: "Te olette aikonut pahaa herttualliselle armolle, mutta Jumala on kääntänyt sen teidän omaksi turmioksenne!" Fleming huusi silloin korkealla äänellä: "Missä on minun tuomioni? Milloin on minut tutkittu ja milloin on syyllisyyteni tullut toteennäytetyksi? Konnat ja petturit ovat valheellisesti syyttäneet minua!" Kaarle herttuan väki vaati nyt, että hän vietäisiin takaisin linnaan saadaksensa kovempaa tuomiota. Mutta Fleming lausui: "Ei! Koska kerran olen tullut tänne omin jaloin, ei minua muuten kuin väkisen saada linnaan takaisin. Minä lykkään asiani kaikkitietävän taivaallisen tuomarin eteen!" Sitten hän kääntyi mestausmiehen puoleen, antoi hänelle rahaa vaatteittensa lunnaiksi ja sanoi: "Tee tehtäväsi!" Itse hän paljasti kaulansa, laskeutui sitten polvilleen, kumartui pölkylle, ja samassa hänen päänsä vierähti maahan. Flemingin velipuoli, Olavi Klaunpoika, riensi heti esille ja kallisti itsensä pölkylle, jotta hänen verensä saisi sekaantua rakkaan Juhanan vereen. Mutta Antti Niilonpoika käski hänet pois, sillä ei ollut vielä hänen vuoronsa. Neljänneksi vasta laskettiin Olavi Klaunpoika pölkylle. Hän huusi silloin korkealla äänellä: "Kyllä Jumala kerran on vaativa syyttömän Juhana Flemingin veret tuolta verikoiralta, herttua Kaarlelta!" Sotamiesten vihainen melu esti häntä enempää puhumasta, ja hänen kaulansa hakattiin poikki. Kaikkien ruumiit, paitsi Flemingin, pantiin teiliin, ja päät asetettiin raastuvan katon harjalle.

Nuori Juhana junkkari oli marski vainajan ainoa poika; häneen siis Suitian Flemingin suku sammui iäksi päiväksi.

22. Arvi Stålarmin ja Aksel Kurjen lopullinen kohtalo.