Part 5

Täten saatuansa jalansijan Suomen rannalla, Kaarle herttua uudisti sovintotarjoumuksensa ja käski taas Suomen herrat puheillensa. Tälläpä kertaa tulikin myöntävä vastaus; onnistunut maallenousu oli nähtävästi masentanut heidän uhkarohkeuttansa. Keskustelu määrättiin pidettäväksi _Kupitsan_ (nyk. Kupittaan) lähteen partaalla, aivan Turun kaupungin vieressä. Kummallakaan puolella ei rauhan hierojilla saanut olla enempää kuin viisikymmentä huovia seurassansa. Syysk. 9 p:nä 1597 aamulla saapuivat siis Kaarle herttua ja Arvi Stålarm määräpaikalle. Mutta kummallakin oli, vasten tehtyä sopimusta, koko sotavoima tykkineen päivineen takanansa. Siitä huolimat\a ruvettiin kuitenkin vaihtamaan panttimiehiä. Vaan ennenkuin se toimi oli päättynyt, tuli taas toinen seikka ilmi, joka ei millään muotoa sopinut rauhantuumiin. Yksi osa herttuan väkeä oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt kierroksen; nyt se seisoi keskitiellä suomalaisten leirin ja linnan välillä. Tätä sanoi Arvi herra täydellä syyllä kavaluudeksi, ja vaati että herttuan väki jälleen vetäytyisi paikoillensa. Mutta Kaarle ei suostunut. Silloin aikoi Stålarm muuttaa asemaansa, päästäkseen jälleen likemmäksi linnaa. Mutta herttua oli luulevinansa, että suomalaisten liikkeellelähtö tarkoitti päällekarkausta. Hän huusi siis väelleen, käskien heidän olla varoillansa. Amiraali Scheel ei tyytynyt siihenkään. Hän päästi suustansa pahan kirouksen suomalaisten muka petoksen johdosta, ja käski alapäällikkönsä Pietari Stolpen hyökätä merimiehineen, peitsineen heidän kimppuunsa. Tämä arvaamaton rynnäkkö hämmästytti Suomen sotureita; osa kääntyi kohta pakoon. Herttua vielä laukaisutti tykkinsä, jotka kaatoivat pari huovia; silloin hajosivat Stålarmin väen tähteetkin. Herttua ei kuitenkaan lähtenyt heitä takaa ajamaan; hän muutti vain majansa Turun kaupunkiin. Arvi herra sai tällä tavoin aikaa seisahduttaa ja koota pakenevat miehensä, ja asettautui leiriin parin peninkulman päähän, josta he yhä häiritsivät vihollisia. Mutta puolentoista viikon kuluttua hän siirtyi äkkiä vieläkin syrjemmäksi ilman mitään ulkonaista pakkoa. Syynä oli luultavasti se, ettei hän saattanut täydesti luottaa omaan väkeensä, jota herttuan salaiset lähettiläät yhä kävivät viekoittelemassa. Yhden osan hän lähetti Hämeenlinnaan, toisen Savonlinnaan; itse hän vei tähteet Viipuriin.

15. Kaarle herttua valloittaa Turun linnan.

Kaarle herttua rupesi nyt vielä entistä kiivaammin ahdistamaan _Turun linnaa_. "Saarto"-vallit olivat rakennetut kolmeen kohtaan, nimittäin Myllyvuorelle[8], Vilkkilänmäelle ja Korpolaisvuorelle. Niistä hän oli pannut

jalkajoutset jahkamahan, kaikki pyssyt pylvimähän, suuret nuolet lentämähän, vitjat pitkät vinkumahan. Ampui linnan lipin-lapin, kastarit[9] ylös-alaisin. Kovin parkui knihti[10] parat, parkui herrain palvelijat, linnoja rikottaessa, kastareita kaadettaissa.

Niin suurta menestystä, kuin mitä runo tässä kuvittelee, ei ollut sentään piirittäjien ampumisella toden teolla. Paljon kaatui herttualta väkeä, ennenkuin rintavarustukset saatiin niin korkeiksi, että oli suojaa niiden takana. Alinomaiset syyssateet tekivät kaivamistyön sangen vaikeaksi, ja he täyttivät yhä piiritysojia. Eipä ollutkaan muuten Kaarlella varsinaisia piiritystykkejä. Hänellä oli vain tavalliset laivatykkinsä, jotka eivät tehneet kovin suurta vahinkoa.

Linnan päälliköt elivät siis hyvässä turvassa ja toivossa; antaumuksesta ei ollut puhettakaan. Kaarle oli heti kirjoittanut Flemingin leskelle ja tarjonnut vapaan poispääsön linnassa oleville aatelisrouville ja neidoille. Mutta ei otettu tätäkään kohteliasta ehdoitusta vastaan eikä edes lähetetty sanaakaan vastaukseksi. Silloin herttua suuttui ja ammutti vitjaluoteja[11] ikkunoita vastaan. Kerrankin, kun par'aikaa pidettiin linnassa yhteistä rukousta, lentää viuhahti tämmöinen suikale sisään ja leikkasi miehen kahtia, aivan Ebba rouvan vierestä. Mutta marskin leski ei säikähtynyt siitäkään: hän vain edelleen niinkuin ennenkin kulki miehestä mieheen kehoittaen heitä urhoollisuuteen ja lujuuteen.

Petos viimein kuitenkin sai aikaan, mihin herttuan tulikidat eivät olleet pystyneet. Linnanväki, niinkuin tiedämme, oli suuttunut ylipäällikköönsä, amiraali Juusteniin. Tämä heidän suuttumuksensa kiihtyi vielä yllytyksistä. Linnassa näet oli herttuaan salainen asianajaja, ruotsalainen ylioppilas, nimeltä _Daniel Hjort_, joka ennen oli ollut opettajana Klaus Fleming vainajan perheessä. Hänen viekoitustensa seuraukset alkoivat pian teoissakin näkyä. Tykkimiesten havaittiin ojentelevan kanuuniansa sillä lailla, että luodit tekivät piirittäjille niin vähän vahinkoa kuin mahdollista. Täytyi siis asettaa joka tykkimiehen viereen hovipalvelija viritetty pyssy kädessä valvomaan, että he rehellisesti tekisivät tehtävänsä. Sitä ei kuitenkaan saatu millään muotoa estetyksi, että kaikissa hyökkäyksissä aina karkasi suuria parvia herttuan puolelle. Pentti Juusten päätti sentähden vielä kerran julkisesti tutkia väkensä mieltä. "Sittenhän", arveli hän, "tiedämme kumminkin, keneenkä on luottamista."

Tykki- ja jalkamiehet kutsuttiin kaikki kokoon linnanpihalle, ja Juusten julisti, että kaikki, jotka niin tahtoivat, saivat vapaasti lähteä linnasta. Mutta niille, jotka pysyivät uskollisina, lupasi hän koroittaa palkkaa. Suuri joukko, paljoa useampia kuin mitä oli aavistettukaan, läksi silloin tiehensä. Ja kun jäljelle jääneet sitten kävivät ampumaan, ei se enää ollut mahdollista. Tykkien sisustat ja sankkireijät olivat ravalla tukitut. Sen kiusan olivat lähteneet kumppanit vielä tehneet heille muistiaisiksi.

Pakko oli nyt siis antautua. Mikonpäivänä syysk. 29 p:nä kello 7:n ja 8:n välillä torahti torvi linnan vallilta ja pyydettiin keskustelua. Herttua lupasi että, jos linna luovutettaisiin hänelle, niin ei tapahtuisi sen puolustajille mitään vahinkoa hengen, kunnian eikä omaisuuden puolesta, paitsi jos valtakunnan säädyt laillisella tuomiolla määräisivät jonkun rangaistuksen. Linnalaiset sitä vastoin vaativat, että tutkinto ja tuomio jätettäisiin siksi, kunnes kuningas itse tulisi maahan. Sillä välin he pyysivät saada olla rauhassa kotonaan. Sovittelua kesti jo toista päivää ja näkyi venyvän pitkäksi. Silloin herttua sen taas joudutti uudella kavaluudella. Linnanportin edustalla oli vahva etuvarustus, jossa seisoi kaksi riviä järeitä tykkejä, "muurin-murtimia", ja vieläpä kahdeksan pienempää tykkiä takana kolmantena rivinä. Tämän etuvarustuksen valloitutti herttua rynnäköllä, kesken aselepoa, kun parasta aikaa sovinnosta keskusteltiin. Yhdellä yrittämällä valloitettiin vielä lisäksi eräs pyöreä tornikin, jonka tuli oli tehnyt piirittäjille paljon vahinkoa. Nyt ei auttanut enää vastaanhangoitteleminen, täytyi kun täytyikin avata linnan portit. Juusten pyysi ja sai herttualta luvan lähteä linnasta syrjäportin kautta; sillä hän pelkäsi omia sotamiehiään. Alhainen sotaväki vannoi uskollisuusvalan herttualle ja meni hänen palvelukseensa; päälliköt sitä vastoin vietiin vangeiksi laivoihin.

Kaarle herttua oli joltakulta saanut sen tiedon, että muka linnassa oli salaisia ruutijuonia, joilla aiottiin räjähyttää hänet väkinensä ilmaan, kun he marssisivat sisään. Siitä syystä hän, käydessään tarkastamassa linnan kaikkia huoneita, käski Ebba rouvan seurata mukana koko ajan. Linnan kappelissa seisoi Klaus herran arkku lattialla; sodan tähden ei oltu vielä keritty sitä saattaa hautaan. Kaarle nostatti kannen arkun päältä; sillä hänelle oli juteltu, että marski ei ollutkaan kuollut, vaan mennyt pakoon Puolan maalle. Arkku muka vain oli täynnä hänen kultiansa, hopeitansa. Nähdessään siinä nyt verivihollisensa vihatut kasvot, herttua ei saanutkaan vimmaansa hillityksi. Hän nykäisi ruumista parrasta ja lausui kovasti kiroillen: "Eipä nyt sinun pääsi pysyisi kauan lujana kaulassa, jos vielä eläisit!" Mutta Ebba rouva vastasi siihen ylpeästi: "Ette te, herttuallinen armo, olisikaan päässyt tänne, jos minun herravainajani vielä olisi elossa!" Samaa leppymätöntä kostonhimoa osoitti Kaarle sitten vähän myöhemminkin. Suomen aatelisherrat pyysivät saada juhlallisesti saattaa marskin ruumiin hautaan. Mutta sitä ei heille sallittu. Aivan hiljaisuudessa, ilman mitään komeutta ja koreutta, vietiin Klaus herra viimeiseen lepokammioonsa, Paraisten kirkkoon. Juuri samalla aikaa läksi toinen saattojoukko aivan toisella mielellä pohjoiseen päin. Flemingin pahimmat viholliset, nuijamies-päälliköt, olivat päässeet kahleistansa, ja lähetettiin nyt takaisin omaan kotiinsa. Vapautensa lisäksi oli Hannu Krankka, ja samoin luultavasti moni muukin, saanut vielä toisenkin lahjan herttualta. Hänelle oli näet suotu veronvapaus tilallaan.

Edemmäksi ei herttua mennytkään tällä retkellänsä. Hän ei uskaltanut jäädä talveksi Suomenmaahan, etteivät hänen vihamiehensä Ruotsissa sillä aikaa saisi tilaisuutta tehdä häiriötä. Eikä myöskään ollut enää aikaa saada ennen meren jäätymistä muita Suomen linnoja valloitetuiksi. Tuskinpa saattoi herttua sitäkään toivoa, että Turun linna voisi kauan olla suomalaisten käsiin takaisin joutumatta. Siitä syystä hän päätti riistää sieltä kaikki paremmat puolustuskeinot, jotta hänen toisten olisi helpompi sitä valloittaa. Kaikki järeämmät tykit ja samoin myös Suomen laivasto oli vietävä Ruotsiin. Linnaväeksi jätettiin Juustenin entiset miehet, ja päälliköiksi asetettiin kolme suomalaista herraa, veljekset _Klaus ja Lauri Fleming_, Louhisaaren sukua, ja _Yrjö Horn_, jotka eivät olleet pitäneet yhtä marskivainajan kanssa.

Lokakuun 26 p:nä läksi herttua paluumatkalleen, vieden kaikki saaliit kanssansa. Paitsi sitä hän myös kuljetti Ruotsiin vangitut herrat ynnä Ebba rouvankin tyttärineen, ja kaikki muut Turun linnassa olleet suomalaiset aatelisnaiset. Linnan juhlasalin oven yli oli hän ennen lähtöänsä piirtänyt latinaksi nämät uhkaavat ja varoittavat sanat:

Tänne Kaarle mä sain, hajotin kapinalliset, voitin; täältä mä lähden taas, en yhtään jälkeä jättäin. Mut takaisin tulen; peljätkööt mua pettäjät silloin, silloin armoa ei ykskään syyllinen saa.

16. Makkararetki.

Muutamien kuukausien kuluttua tulikin, niinkuin herttua aavisti, Turun linna jälleen Stålarmin haltuun. Linnaväki, ne samat petturit, jotka olivat olleet syynä taannoiseen antautumiseen, osoittivat nytkin taas yhtä suurta uskottomuutta. Herttuan määräämä palkka ja elatus oli heidän mielestänsä liian niukka. Väkensä epäluotettavuuden vuoksi eivät siis linnanisännät olisi voineet tehdä suurta vastarintaa. Mutta eivätpä he sitä yrittäneetkään; he sopivat Stålarmin kanssa ja rupesivat hänen kanssansa yksiin tuumiin. "Minä näen", sanoi siitä suuttunut Kaarle herttua, "ettei suomalaisissa yhdessäkään ole rehellisyyttä eikä kunniaa, ei enempää kuin sammakossa on höyheniä!"

Arvi herra rupesi nyt suuriin varustushankkeisiin. Sillä nytpä näytti tulevan täysi tosi Sigismundin yhä uhkaamasta retkestä Ruotsinmaalle. Kaarle herttuan voitollinen käynti Suomessa oli vihdoin viimeinkin saattanut "huomispäivä-kuninkaan"[12] tuumasta toimeen. Kevään tullessa hän oli muuttanut asuntonsa Preussiin, ja pestasi ahkerasti sotamiehiä. Hänen aikomuksensa oli mennä Etelä-Ruotsin kautta, koska hän tiesi siellä olevan paljon hänen ystäviänsä. Suomalaisten puolestaan piti valloittaa Tukholma ja sieltä marssia hänen avukseen.

Varustusten kuntoonsaaminen ei ollut Arvi herralle helppo tehtävä. Kuningas itse lähetti aivan pienen rahasumman; eikä Suomen talonpojiltakaan ollut ylen paljon saatavana, sillä tuo vihattu linnaleiri oli nyt juuri tullut lakkautetuksi Sigismundin käskystä. Stålarmin täytyi ottaa melkein kaikki kulungit omasta tahi muiden Suomen herrojen kukkarosta. Kaikki nämät uhraukset hän teki kuitenkin mielellänsä; sillä uskollisuus oli nyt hänen sydämessään voittanut kaikki epäilykset. "Parempi on kuolla", lausui hän, "kuin kuulla itsestään mainittavan, että mies on vannonut uskollisuusvalan kahdelle esivallalle!" Kultavitjatkin hän riisui kaulastansa ja riisti hopeamaljat pöydältään, pannen ne pantiksi kruunulle annetuista lainoista.

Tällä tavoin oli Arvi herra saanut 25 isompaa laivaa kuntoon, kussakin 4-6 tykkiä, ynnä vielä lisäksi suuren joukon pieniä haaksia. Väkeä hänellä oli neljättä tuhatta. Niissä oli, paitsi Suomen sotureita, jommoinenkin joukko Vironkin aatelisherroja palvelijoineen, jotka kuninkaan käskystä olivat tulleet avuksi. Heinäkuun alussa vei Stålarm sotavoimansa Ahvenanmaan saaristoon ollaksensa siellä likempänä, kun häntä tarvittaisiin. Heinäkuun 24 p:nä 1598 tuli viimein tuo kauan ikävöity sanoma, että kuningas oli Ruotsin rannalle saapunut. Suomalaiset heti nostivat riemuiten ankkurinsa ja joutuivat seuraavana päivänä Gröneborgin satamaan, joka oli vain kuuden peninkulman päässä Tukholmasta. Siellä Stålarm vei sotamiehensä maalle ja rakensi itselleen vahvan leirin.

Suomalaisten tulo nosti Uplannin talonpoikien parissa hirmuisen kauhistuksen. Tässähän nyt olivat ne rahvaanteurastajat, jotka olivat panneet toimeen verilöylyjä ympäri koko Suomenmaan. Eipä tämä kauhistus masentanut sentään Ruotsin miesten rohkeaa mieltä. Urhoollisesti kokoontuivat talonpojat, monta tuhatta luvultaan, ja marssivat vihollisiansa vastaan. Päällikköinä oli kaksi Upsalan professoria, meidän vanha tuttavamme Nikolaus Bothniensis ynnä hänen virkaveljensä, Jaakko Schinnerus. Olisiko näiden syväoppisten herrojen latinassa ja talonpoikien nuijissa ollut tarpeeksi vastusta Suomen huovien terävälle teräkselle, sitä lienee lupa hiukkasen epäillä. Mutta he eivät saaneetkaan tilaisuutta mitellä voimiansa. Arvi herra sai Ruotsissa kohta tietää, että sanoma kuninkaan tulosta oli ollut vain perätöntä huhua. Samassa myös hänelle ilmoitettiin, että herttuan laivasto läheni ja aikoi sulkea häneltä kotitien. Tästä syystä hän purjehti jo heinäkuun 28 p:nä takaisin Suomeen. Upsalan professorit ja Uplannin talonpojat tapasivat leirin tyhjänä. Ainoastaan suomalaisten evässäkkejä, jotka olivat täynnä makkaroita, kuuluu joku määrä jääneen ruotsalaisille saaliiksi. Siitä pantiin sitten tälle suomalaisten turhalle yritykselle pilkkanimeksi _Makkararetki_. Herttuan laivasto, amiraali Scheelin johdolla, läksi suomalaisia takaa ajamaan ja tappoikin jonkun sadan, jotka Ahvenanmaan saaristossa vielä kuhnustelivat. Scheel jäi sitten näille vesille, estääksensä suomalaisia uudestaan yrittämästä.

Pari päivää Stålarmin lähdettyä kuningas saapui todella Ruotsiin, tuoden 5,000 sotamiestä kanssansa. Onni oli nyt ensi alussa hänelle sangen myötäinen. Vahva Kalmarin linna avasi hänelle kohta porttinsa. Maakunta maakunnan, kaupunki kaupungin perästä seurasi tätä esimerkkiä, taipuen hänen puolelleen. Jopa oli itse Tukholmakin sigismundilaisten käsissä. Ensimäinen kahakka herttuan väen kanssa oli voitollinen. Jos nyt suomalaiset olisivat tehneet tehtävänsä, niin olisi Kaarle herttua ollut hukassa. Mutta meidän miesten laivasto ei päässyt liikkeelle moneen viikkoon. Alinomaiset tyynet tai vastatuulet olivat heitä pidätelleet. Paitsi sitä väijyeli Scheel yhä vielä Ahvenanmaalla.

Syyskuun keskipaikoilla viimein kääntyi tuuli, jolloin Scheelkin riensi etelään herttuan avuksi. Nyt toi Aksel Kurki yhden osan Suomen laivastoa Tukholmaan. Mutta Stålarm ynnä hänen kanssansa toinen puoli väkeä viivytteli yhä vieläkin. Monikkalan herra pohjalaisineen näet hankki tullaksensa Turkua vastaan, niinpian kuin Suomen huovit olisivat lähteneet. Vasta kun Monikkalan herra oli saatu vangiksi, uskalsi siis Stålarm mennä Ruotsiin. Hän saapui sinne lokakuun ensi päivinä. Mutta silloin olikin otollinen hetki mennyt ohitse.

Kuninkaan väki oli syyskuun 25 p:nä tullut perinjuurin voitetuksi ratkaisevassa _Stångebron_ tappelussa. Vähän aikaa sen perästä pakeni Sigismund Puolanmaalle. Synkällä mielellä ja pahaa aavistaen purjehtivat Suomen herrat jälleen kotiinsa.

17. Suomalaisten hankkeet.

Sillä aikaa kuin herttuan laivasto vastatuulen tähden viivyskeli Ahvenanmaan vesillä, panivat sigismundilaiset kaikellaisia keinoja liikkeelle, saadakseen sen käsiinsä. Ensin he koettivat viekoitella itse ylipäällikköä. Sigismund lupasi Scheelille 600 Puolan tukaattia jokaisesta laivasta; sen lisäksi vielä elinkautisen eläkkeen ynnä suuren suosionsa ja armonsa. Mutta Scheel lähetti kaikki tämmöiset kirjeet herttuan luettavaksi.

Silloin viritettiin sen sijaan toinen salavehje. Flemingin leskeä tyttärinensä pidettiin Tukholmassa vankina rahapajamestari Van Wijkin talossa. Siellä tuli Van Wijkin poika, kaunis, innokas nuorukainen tutuksi nuorten neitien kanssa ja rakastui tulisesti yhteen heistä. Ebba rouva lupasi nyt Van Wijkille tyttärensä puolisoksi, jos hänen, joka oli sotalaivan kapteenina, onnistuisi saada Scheelin laivasto kuninkaan puolelle. Van Wijk rakkaudeninnossansa suostui hänelle ehdoitettuun vaaralliseen ansiotyöhön. Hän läksi takaisin laivaansa vieden kanssaan salaisia kirjeitä sekä Ebba rouvalta että muiltakin kuninkaan ystäviltä. Ahvenanmaalla hän rupesi sitten puhelemaan milloin tämän, milloin toisen virkaveljensä kanssa, osoittaen heille, miten tarpeellista olisi, että he hyvissä ajoin turvautuisivat kuninkaan armoihin. Olivathan nyt jo melkein kaikki korkeimmat ja mahtavimmat herrat luopuneet herttuasta. Asia tuli viimein ala-amiraali Stolpen korviin, vaan ei ollut tällä kuitenkaan täysiä todistuksia kavaltajaa vastaan. Stolpe pani silloin toimeen laivassansa suuret juomingit, joihin hän kutsui kaikki kapteeninsa. Ilon noustua korkeimmilleen ehdoitti hän, ikäänkuin vallattomuudesta, että joka maljaa juotaessa aina yksi vaatekappale riisuttaisiin päältä. Itse hän sen teki ensiksi, ja muiden tietysti täytyi seurata hänen esimerkkiänsä. Ensin riisuttiin nutut, sitten housut, kengät j.n.e., kunnes viimein herrat istuivat kaikki aivan paitasillaan. Mutta pois riisutut vaatteet, jotka olivat viskatut kajuutasta ulos, tutki oven takana muuan Stolpen palvelijoista. Van Wijkin taskusta löydettiin yllämainitut salaiset kirjeet. Nuori kapteeni koki kuitenkin puolustaa itseänsä, väittäen kirjeiden hänen tietämättänsä tulleen sinne. Mutta Scheel luki silloin kirjeen, jonka tämä oli saanut Laskilta, eräältä Sigismundin seurassa tulleelta puolalaiselta herralta. Siinä koetettiin uudestaan viekoitella Scheeliä ja oli sanottu, että hän saisi tarkemmin Van Wijkin kanssa sopia ehdoista. Useammat laivankapteenit myös todistivat, että syytetty oli yrittänyt houkutella heitä pettureiksi. Kieltämisestä ei siis enää ollut apua. Van Wijk tuomittiin kuolemaan. Hän vietiin erääseen saareen, sidottiin puuhun ja ammuttiin. Sanotaanpa itse tylyn herttuankin säälineen, että oli täytynyt tappaa tuo kaunis nuorukainen.

Puolasta kirjoitti Sigismund Suomen herroille ja käski heidän taas valmistautua tulevaksi kesäksi. Silloin muka aikoi hän uudestaan käydä Ruotsissa, suuremmalla sotavoimalla. Herkkäuskoiset Suomen miehet taas antoivat pettää itsensä. He vastasivat siis kieltävästi kaikkiin herttuan sovintotarjouksiin, ja ryhtyivät täydellä toimella sotahankkeihin. Kulungit täytyi nytkin niinkuin ennen ottaa omasta kukkarosta; sillä kuninkaan lähettämä summa oli aivan vähäinen.

Kerkesi näin kevät, saapui suvi, vaan ei Sigismundin aiotusta retkestä kuulunutkaan sen enempää. Sitä vastoin saapui sangen huolestuttavia sanomia Ruotsista, miten herttua siellä kaikin voimin hankkieli uutta retkeä Suomeen. Tuskissansa lähettivät Suomen herrat lähettilään kuninkaan puheille. Mutta Sigismund ei ilmaissut hänelle tuumiansa, lausui vain mahtavasti rintaansa lyöden: "Tässä on meillä salaisuus, jota ei tällä kertaa vielä saa tietää!" Lähettiläs ei kuitenkaan tyytynyt siihen vastaukseen, vaan rukoili hartaasti edes jotakin apua. Silloin kuningas sanoi lähettäneensä rahaa Liivinmaalle, eversti Fahrensbachille; niillä piti pestattaman 1,700 ratsumiestä Suomeen vietäviksi. Tämän tiedon saatuansa lähetti Stålarm kohta erään Stilchen nimisen palvelijansa Liivinmaalle jouduttamaan apuväen tuloa. Mutta Fahrensbach vastasi vasta saaneensa rahat; hän ei ollut siis vielä kerinnyt saada mitään väkeä. "Mihinkä keinoon sitten suomalaisten tulee ryhtyä?" kysyi hämmästynyt lähettiläs. -- "Heidän täytyy", kuului Fahrensbachin vastaus, "kestää vaara omin päin kuninkaansa tähden. Ja vaikkapa Kaarle herttua nyt valloittaisikin koko Suomen ja kaataisi heidät kaikki, niin kyllä me sitten sentään karkoitamme hänet sekä Suomesta että myöskin Ruotsista." -- "Herra Jumala armahtakoon!" huusi Stilchen. "Sittenhän meidän miesparat ovat petetyt ja hukassa!"

18. Herttua Kaarlen toinen retki Suomeen.

Elokuun alkupäivinä 1599 ilmaantui Scheel herttuan etujoukon kanssa Kastelholman edustalle. Sen linnan olivat näet suomalaiset talven aikana ottaneet omaksensa. Sitten olivat ruotsalaiset useamman kerran käyneet sitä takaisin valloittamassa; mutta heidät oli aina tulisella kyydillä lähetetty kotiin. Linnan isäntä, _Salomon Ille_, ei ollut siis nytkään huolissansa. Ampumisen alkaessa pani hän ikäänkuin uhallaan suuret juomingit toimeen linnan toisella kulmalla, mihin eivät luodit käyneet. Mutta kesken mässäämistä tulla tuprahti yht'äkkiä iso tykinkuula pitosaliin sisään. Vihollinen näet oli saanut uuden patterin rakennetuksi sillekin puolelle. Tämä yksi ainoa luoti pani Ille paran pään kokonaan pyörälle. Kohta paikalla hän avasi porttinsa ja antautui ilman mitään ehtoja voittajien armoille. Alhainen linnaväki päästettiin vahingoittamatta kotiin menemään; mutta päälliköt tuomittiin kuolemaan sen johdosta "että he olivat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaata vastaan". Jonkun aikaa saivat tuomitut kuitenkin vielä pitää henkensä, sillä Scheelillä ei sattunut olemaan mestausmiestä joukossansa.

Ahvenanmaalta lähetettiin vielä kerta, Ruotsin säätyjen nimessä, sovintotarjous Turkuun. Nytpä Stålarmkin neuvoi taipumaan. Hän taisi epäillä vastarinnan mahdollisuudesta, ja sitä paitsi oli hänen omatuntonsa taas rauhaton, sillä Virosta oli hänelle saapunut pahoja tietoja kuninkaan salatuumista puhdistettua oppia vastaan. Mutta muut Suomen herrat puhuivat ankarasti vastaan, soimaten Stålarmia uskottomuudesta. Vastaus oli siis nytkin sama kuin aina ennenkin: kuningas on kieltänyt meitä rupeamasta keskusteluihin.

Scheel purjehti nyt sotalaivaston kanssa suoraan Turkua kohti, ja herttuakin saapui pian jäljestä, tuoden maaväkensä sinne pienillä haaksilla. _Aksel Kurki_ poltti silloin leirinsä, joka oli ollut likellä Turkua, ja vei Suomen armeijan Hämeeseen päin. Hän näet arveli herttualla olevan liian suuren ylivoiman. Sentähden hän aikoi vetäytyä idemmäksi, odotellen Virosta ehkä joutuvan väkeä. Sitten vasta hän tahtoi käydä ratkaisevaan tappeluun.

Herttua puolestansa läksi Kurkea ajamaan takaa, jättäen Scheelin pienemmän joukon kanssa Turkua saarroksissa pitämään. "Kunhan ensin", kirjoitti hän lähtiessänsä Arvi Stålarmille, joka oli Turun linnassa, "olen tuon toisen parven lahkokuntalaisiasi saattanut majaan, silloin pitää sinunkin vuorostasi saada kaalisi kypsytetyksi!"

Likellä _Marttilan kirkkoa_ saavutti Kaarle herttua suomalaiset elokuun 29 p:nä 1599. Väärä sanoma oli pettänyt Kurjen, niin ettei hän vetänyt itseänsä hyvissä ajoin syrjemmäksi. Hän oli näet lähettänyt pari huoviansa vihollisen leiriin vakoilemaan. He olivat olevinansa karkureita, jotka tahtoivat luopua herttuan puolelle. Tällä keinoin saivat he kaikki katsastetuiksi, kuulustelluksi ja toivat päälliköllensä sen tiedon, että muka herttua seuraavana päivänä aikoi lähettää suurenlaisen joukon partiolle. Sitä joukkoa päättivät suomalaiset koettaa hävittää.