Part 4

Täten alkoi nyt hirveä tappelu. Talonpojat olivat varomattomuudessaan tulleet suurelle lakeudelle, jossa ratsumiehet saattoivat esteettömästi liikkua ja jossa Flemingillä oli täysi tilaisuus käyttää sotataitonsa kaikkia temppuja. Saattoipa petturuus nuijamiesten vaarallisen tilan vieläkin vaarallisemmaksi. Ruotsalaiset talonpojat näet olivat jo alusta alkaen olleet salaisessa kirjeenvaihdossa ja liitossa Flemingin kanssa, ja nyt he julkisesti luopuivat säätyveljistään ja juoksivat sotaväen puolelle. Nuijajoukon ainoa pelastuskeino olisi nyt ollut päästä lakeudelta edullisempaan paikkaan. Semmoinen olikin heillä tiedossaan Kurikan ja Ilmajoen rajalla, jossa heidän etuvartijansa olivat _Santavuorelle_ koonneet kivistä pieniä rintavarustuksia. Sinne alkoivat nyt talonpojat peräytyä; mutta oli jo liian myöhäistä. Silläaikaa kuin he, hitaasti edistyen takaa-ajavien huovien tähden, kulkivat joen toista vartta, kiirehti Fleming toisen huoviparven kanssa toista rantaa myöten edelle ja sulki heiltä tien. Juuri Santavuoren juurella taisteltiin viimeinen, ratkaiseva tappelu, joka teloitti tai hajoitti koko talonpoikaisarmeijan. Toista tuhatta nuijamiestä makasi kaatuneena tantereella; viisisataa joutui elävältä voittajien käsiin. Nytkin vielä, melkein kolmen vuosisadan viertyä, nostelee kyntäjä toisinansa koko tältä avaralta tappelukentältä kalloja ynnä muita luita ja aseiden palasia. Ja kansan muistiin on tämä hirveä teloitus piirtäytynyt iäti kulumattomilla kirjaimilla.

Voittonsa jälkeen huovit, niinkuin arvata sopi, harjoittivat yltympärillä väkivaltaa ja ryöstöä. Pappejakaan he eivät säästäneet; sillä ne olivat joka paikassa olleet kapinoitsijain puolella tai eivät ainakaan olleet heitä estäneet. Ilmajoen kirkkoherra Mattias Stuut kolhittiin kuoliaaksi oman kirkkonsa avaimella; Kyrön kirkkoherralta Simo Nurkalta ryöstettiin koko pappila typötyhjäksi, niin että hänen sitten täytyi kauan aikaa elää kerjuulla. Kuinka suuri ja yleinen hävitys muutenkin oli, sen voimme päättää siitä, että Suu-Pohjan pitäjät seuraavana vuonna eivät jaksaneet suorittaa paljon mitään veroja. Tämän kaiken salli Fleming estämättä tapahtua rangaistukseksi pohjalaisille; mutta ylimalkain oli hänen käytöksensä tässä tilaisuudessa paljoa lempeämpi kuin mitä näin kovasydämiseltä mieheltä olisi uskaltanut toivoa. Hän käski papit ynnä talonpoikien lähettiläitä kaikista Suu-Pohjan pitäjistä eteensä Kyrön pappilaan. Siellä hän ensiksi nuhteli ankarasti sielunpaimenia siitä, etteivät he olleet laumojansa paremmin neuvoneet. Sitten hän kääntyi talonpoikien puoleen ja käski heidän hampainensa repiä kivet irti tuvan kiukaasta. "Olettehan uhanneet", ivasi hän, kun raukat tuskissansa turhaan kiskoivat saamatta muruakaan irti, "olettehan te uhanneet repiä koko Turun linnan maahan hampaillanne, jollei muita aseita ole. Koettakaahan nyt, kuinka helppo on repiä muureja rikki paljain hampain." Mutta tämän pienen pilkan perästä hän päästi heidät vahingoittamatta kotiin menemään, ja samoin myös tappelussa saadut vankinsa. Ainoastaan päämiehet, esim. Hannu Krankka ja Palon Perttu, kuljetettiin Turkuun vankeuteen. Samoin osoitti myös Klaus herra vihaansa entisillekin nuijapäälliköille; hän näet kaivatti niiden ruumiit jälleen maasta ja ripusti jäsenet uudestaan teileihin. Pohjoiset pitäjät pääsivät vielä vähemmällä rangaistuksella; sillä Flemingin täytyi rientää pois Suomeen jälleen, eikä hänen huovinsa siis kerinneet käydä pohjoisempana hävittämässä. Ankarat kirjalliset nuhteet Klaus herra kuitenkin. lähetti kaikkialle, ja talonpoikien niissä pitäjissä, jotka olivat kapinaan yhtyneet, täytyi tehdä uusi uskollisuudenvala kuninkaalle ja nöyrä anteeksipyyntö, niin Pohjanmaalla kuin Savossakin.

Näin lausuttiin esimerkiksi Suursavon pitäjän anteeksipyynnössä: "Ja äthä me Perkelen yllytöxest ja pahaen inhimisten houkutoxest meitem vastoin meiden valam ja uskoin olemme vietelluxi tullud, ia meiden rikonedt olem sen vären ja pahan menon cansa, quin tänä talvena meiden surexi vahingoxem olem etten ottanedt... Mingä tähden me nytt nöyresti armon alla langemma ja meiden armoiliselda Herraldam ja Kuningaldam ruckoilem ja anome armoia. Ethei tästä lehin pidä meiden jelken tulevaisedt ikänäns tain kaldaisen Perkelen vietelluxen enämbi meithä saattaman. Niin totisest Jumala autakon meitä sielun ja rumim puolest."

12. Klaus Flemingin kuolema.

Samoihin aikoihin kuin Fleming kukisti talonpoikaiskapinan Suomessa, oli Kaarle herttua puolestaan voittanut vastustajansa, Ruotsin korkeat herrat. Hänen luopumuksensa valtionhoitajan virasta ei ollut pitkällinen ollut. Kaikilta haaroilta oli tullut hänelle kirjeitä, joissa anottiin ja rukoiltiin, ettei hän jättäisi Ruotsin kansaa tällä vaarallisella hetkellä. Erittäin kiihkeät olivat talonpojat. "Me emme tahdo monta hallitsijaa!" niin he puhuivat. "Ja koska kuningas ei ole maassa, niin emme tahdo uskoa valtionhoitoa kellekään muulle kuin herttua Kaarlelle." Arbogan valtiopäivillä, jotka pidettiin lopulla helmikuuta 1597, pauhasivat he tällä lailla, uhitellen kirveillänsä ja nuijillansa. Päätös tietysti tehtiin semmoinen, että herttua saisi vieläkin suuremman vallan kuin sitä ennen. Valtaneuvokset huomasivat, etteivät he nyt enää voisi mitään Kaarlea vastaan. Siitä syystä he läksivät kun läksivätkin pois koko maasta ja pakenivat kuninkaan luokse.

Herttuan valta oli kuitenkin yhä vielä puolinainen, niin kauan kuin Fleming Suomessa niskoitteli. Tähän herraan oli nyt Kaarle julmemmin vimmastunut kuin koskaan ennen. Verisaunat Suomessa olivat lisänneet vanhaan vihaan uutta sytykettä. "Tuo verikoira! Tuo rahvaanteurastaja!" tämmöisillä herjausnimillä herttua aina mainitsi Flemingiä. Samallaiseen vimmaan hän myös kaikilla keinoin yllytteli Ruotsin talonpoikia. Hänen lähettiläitänsä taalalaisiksi puettuina kulki pitäjästä pitäjään, kertoen Flemingin ja Suomen huovien sortamisista ja surmatöistä. Vieläpä lisäsivät he kaikellaisia valhejuttuja, ikäänkuin tosiseikat eivät olisi vielä olleet kyllin kauhistuttavia. Eräältä talonpojalta oli leikattu kieli suusta, näin kuului yksi näistä valhejutuista, sen vuoksi, että tuo raukka oli yrittänyt mennä herttuan puheille. "Mene nyt ja valita!" oli muka Fleming vielä ivaillut. Talonpojan kerrottiin sitten kuitenkin päässeen Ruotsiin ja selittäneen asiansa Arbogan valtiopäivillä siten, että hän osoitteli kielen tynkkää sormellaan. Ruotsin talonpojat yltyivät näistä jutuista silmittömään vihaan. "Raavi pois heidät! Hakkaa kaula heiltä poikki!" niin he kerran huusivat Kaarle herttualle.

Klaus herra ei kuitenkaan ollut millänsäkään näistä uhkauksista. Päinvastoin aikoi hän itse mennä Ruotsiin, kuninkaansa vihollisia kukistamaan. Tälle retkelle hän nyt varustautui suurella kiireellä, sillä paljon kallista aikaa oli mennyt hukkaan nuijamiesten kanssa kinastellessa. Toinen mies olisi kuitenkin suuresti epäillyt, mistä hän voisi saada tarpeellisia varoja tämmöiseen yritykseen. Sillä nuijasota oli hävittänyt peräti monta seutua, ja joka paikassa olivat edellisen kesän sateet pilanneet kaiken viljan. Nälkä ja sen ainainen seurakumppani ruttotauti kulkivat paraikaa hirmukulkuansa ympäri poloista Suomennientä. Mutta Klaus Fleming ei ollutkaan niitä ihmisiä, joita sääli ja surkuttelu olisi voinut peräyttää tehdystä päätöksestä.

Huhtikuu oli näin alkanut, ja varustukset alkoivat jo valmistua. Väki ja muona jo saapui saapumistaan Turkuun. Sotalaivoihin, joita Fleming tavallisesti piti Pikkalan satamassa Siuntion pitäjässä, ruvettiin jo asettamaan tykkejä. Entisten alusten lisäksi keräiltiin talonpoikaisia haaksia, jopa suurempia veneitäkin. Uteliaisuudella ja levottomuudella odottivat kaikki ihmiset jäiden lähtöä, kesän tuloa, jolloin noiden "kahden kovan piti kokea, meidän pojan ja herttuan". Mutta toisin ihminen päättää, toisin monesti säätää Kaikkivaltias.

Kaksi viikkoa pääsiäisen jälkeen matkusti Klaus herra vielä kerran Pikkalaan. Hän tahtoi jouduttaa laivastonsa varustamista. Mutta muutamia päiviä siellä oltuansa sairastui hän yht'äkkiä kovasti heti päivällisen jälkeen. Yli 60-vuotisen vanhuksen ruumis ei kestänyt tuota lakkaamatonta, väsymätöntä puuhaa. Taudistaan huolimatta läksi Fleming sittenkin taas matkalle, aikoen Perniön kuninkaankartanoon, johon hän oli käskenyt Ebba rouvan vastaansa. Mutta kesken tietä raukenivat hänen viimeisetkin voimansa. Hän kannettiin reestä talonpoikaiseen tupaan Pohjan kirkon vieressä. Vaivoja tai kipuja ei sairas sentään tuntenut, ainoastaan suurta heikkoutta. Senvuoksi hän ei ensi alussa ollutkaan tilastansa kovin huolissaan. Mutta voimien nopea riutuminen ilmoitti pian hänelle, että hänen loppunsa oli jo lähellä. Silloin Fleming käski välskärin, joka hoiti häntä, lukea jotakin lohduttavaa kirjaa. Rauhallisena, ainoastaan huolissansa sen johdosta, ettei saanut vielä kerran puhutella puolisoaan, nukkui Klaus herra kuolemaan yöllä huhtik. 13:tta päivää vasten v. 1597. Ruumis kuljetettiin ensi aluksi Turun linnaan.

Tämmöisen miehen kuolema nosti tietysti sangen erilaisia tunteita. "Jumala", virkkoi herttua sen kuultuansa, "on rangaissut Klaus herran pahat rikokset, antaessaan hänen kaatua näin äkkiä, kesken julmuuttansa." Mitä Suomen talonpojat arvelivat, kun sanoma levisi heidän sortajansa kuolemasta, siitä ei ole meillä mitään tietoa. Mutta arvattavasti hengähti nyt rahvaankin rinta huokeammin. Kuninkaan puoluelaiset sitä vastoin olivat synkässä surussa, melkein epätoivossa. "Pää on poissa", kirjoitti yksi heistä, "ja kaikki jäsenet nyt horjuvat, hajoovat!" Monipa, sekä ystävä että vihollinen, ei tahtonut uskoa marskin kuoleman olleen aivan luonnollisen. Niin äkkiä, niin arvaamatta oli se tapahtunut, juuri ratkaisevalla hetkellä. Mitkä syyttivät herttuata arvellen, että hän varmaan oli syöttänyt veriviholliselleen myrkkyä. Mitkä sitä vastoin luulivat Klaus herran taudin "panemataudiksi", jonka joku Pohjanmaan noita oli nostattanut ampumalla taikanuolen.

13. Klaus Fleming.

Klaus Fleming oli vanhaa, mahtavaa Suomen aatelissukua. Hänen isänsä oli _Eerikki Fleming_, Kustaa Vaasan uskollinen ja taitava sotakumppani, josta jo on ollut useasti puhe näissä kertomuksissa. Äiti, _Hebla Sparre_, oli ruotsalainen; hänenkin isänsä oli ollut mainio Kustaa Vaasan sotakumppani, Sigge Sparre. Klaus Flemingin syntymävuodesta ja -paikasta ei ole meillä mitään tietoa. Arviolta vaan voimme päättää, että hän syntyi noin 1535 vuoden seuduilla jossakin isänsä maakartanossa. Luultavasti vietti hän lapsuutensa ajan enimmäkseen Kuitian kartanossa Paraisten pitäjässä, likellä Turkua. Siellä hän näkyy saaneen kasvaa jokseenkin kuritonna, koulutonna, niinkuin karhunpentu korvessa. Tällä lailla hänestä tuli vahva ja uljas urho, taitava kaikissa ruumiin harjoituksissa. Erittäinkin kehuttiin häntä kelpo suksimieheksi. Mutta kirjaoppi sitä vastoin jäi aivan vähiin, ja sivistyneen seuraelämän tavoista ei hänellä ollut paljon tietoa. Perätöntä valhetta kuitenkin on eräs juttu hänen oppimattomuudestansa, jonka vihamiehet panivat liikkeelle. He sanoivat Flemingin saaneen niin peräti vähän oppia vieraita kieliä, että muiden oli vaikea ymmärtää hänen ruotsin puhettansa. Mutta Klaus herran monet ruotsinkieliset kirjeet todistavat aivan päinvastoin, sillä ne ovat aivan selvää ruotsia. Kumma olisikin ollut, jollei hän olisi osannut ruotsia. Sillä hänen synnyinseutunsa oli aivan ruotsinkielinen, ja olihan hänen äitinsäkin Ruotsista kotoisin. Paitsi sitä näyttävät Suomen korkeammat aatelisherrat jo silloin käyttäneen enimmäkseen ruotsia keskinäisissä puheissaan.

Klaus herran veljet ja sisaret kuolivat kaikki nuorina; siten jäivät vanhempien kuoltua kaikki suvun talot ja tavarat yksistään hänen omaksensa. Kuinka suuri rikkaus hänelle tämän perinnön kautta karttui, sen voimme päättää siitä, mitä mainitaan tulleen Hebla rouvan leskenosaksi (kolmas osa pesästä). Hän oli, paitsi kaikellaista irtainta tavaraa, saanut yhden kivitalon Turussa ynnä maatiluksia yhdessätoista eri paikassa, joiden vuositulot yhteensä tekivät 160 viljatynnyriä. Olipa Kuitian kartano tykeilläkin varustettu, niinkuin kuninkaallinen linna ainakin. Klaus herra kuitenkin asuskeli tavallisesti Syrjän l. Svidjan kartanossa, Siuntion pitäjässä, jonka johdosta Suomen talonpojat mainitsivat häntä "Kaski-Klauksi" (svidja = kaski). Vielä suuremmaksi eneni Flemingin rikkaus, kun hän v. 1573 nai neiti Ebban, joka oli mahtavaa _Stenbock_-sukua. Tämän naimisen kautta hän luultavasti sai ne maatilukset, jotka hänellä mainitaan olleen Ruotsissa; sillä hänen rouvansa oli ruotsalainen samoin kuin hänen äitinsäkin.

Nuori junkkari, jonka vanhemmat olivat niin mahtavat ja paitsi sitä kumpikin kuninkaan hyvässä suosiossa, pääsi tietysti aikaisin tärkeihin toimiin ja valtaviin virkoihin. Semmoista luottamusta ansaitsi hän muuten omienkin hengenavujensa vuoksi. Sillä hänen älynsä, joskin sitä ei ollut opilla harjoitettu, oli luonnostaan tarkka ja terävä, ja aikainen kokemus elämän koulussa täytti monessa suhteessa tieteellisen opetuksen vajavuudet. Ensi kertaa on nuori Klaus Fleming päällikkönä Kustaa Vaasan aikuisessa sodassa. Hänelle uskottiin silloin Savon suksimiehet johdettaviksi, kun tiedettiin hänen olevan hyvän hiihtäjän. Eerikki kuninkaan ja Juhana herttuan riidassa piti hän edellisen puolta suurella taidolla ja hyvällä menestyksellä. Vähemmin myötäinen sitä vastoin oli hänelle onni Tanskan sodassa, jossa hän ajoittain johti laivastoa. Tätä vastoinkäymistä rupesi epäluuloinen Eerikki luulemaan tahalliseksi petokseksi, ja uhkasi Flemingille rangaistusta, jopa kuolemaakin. Nytpä Klaus herra todenteolla tuli uskottomaksi ja luopui herttuain puolelle, kun he nostivat kapinan. Mutta tämä olikin aivan ainoa kerta, jolloin Fleming seisoi kruunupään kuninkaan vastustajien riveissä. Siitä lähtien hän aina palveli hallitsijoitansa järkähtämättömällä kuuliaisuudella. Niin esim. hän Räävelissä v. 1589 oli ainoa valtaneuvoksista, joka ei kirjoittanut Juhanalle ja Sigismundille lähetettävän varoitus- ja nuhdekirjeen alle. Molemmat kuninkaat palkitsivatkin uskollista palvelijaansa rajattomalla luottamuksella ja mahdollisimman suurilla suosionosoituksilla. Juhanan kruunausjuhlassa koroitettiin Fleming jo vapaaherran arvoon, ja vapaaherrakunnaksensa hän oli saanut Viikin kartanon Siuntion pitäjässä ynnä kahdeksan sen alle kuuluvaa kylää. Vuonna 1582 hän piti jo yliamiraalina koko Ruotsin valtakunnan laivaston hallussansa; ja kuusi vuotta myöhemmin muutti Juhana tähän virkaan kuuluvan arvonimen vielä komeammaksi, nimittäen Flemingin valta-amiraaliksi. Vuonna 1590 pääsi Klaus herra Uplannin ja samassa koko pohjoisen Ruotsin laamanniksi, sitä paitsi oli hänellä jo ennestään tuomarinvalta Suomessa koko Pohjanmaan yli. Heinäkuussa 1591 hän viimein asettui koko loppuiäkseen synnyinmaahansa. Silloin näet määrättiin hän Suomen ja Viron ylimaaherraksi ynnä myös kaikkien niiden sotajoukkojen ylipäälliköksi, jotka näissä molemmissa maakunnissa majailivat. Tätä jälkimäistä virkaa seurasi myös pian _valtamarskin_ arvonimi, palkinnoksi Venäjän sodassa osoitetusta johtajataidosta. Kuinka Fleming sitten Sigismundin antaman rajattoman valtuuskirjan nojalla hallitsi Suomenmaata itsenäisenä, itsevaltiaana kuninkaana, ainoastaan sitä nimeä vailla, siitä ovat edelliset luvut jo kylliksi kertoneet.

"Nuorna on vitsa väännettävä", niin sanoo vanha sananlasku. Se kävi myös Flemingin suhteen toteen. Ne raa'at tavat ja törkeät puheet, jotka hän nuoruudessaan oli oppinut isänsä tallirenkien ja huovien seurassa, ne pysyivät hänessä hänen elämänsä loppuun asti. Klaus herra, vaikka hän olikin talonpoikien pahin polkija ja ylenkatsoja, oli itse käytökseltään törkeimmän talonpojan tapainen. Nenäänsä esim. hän pyyhki takin hihalla. Muutenkaan hän ei näytä olleen kovin suuri puhtauden harrastaja; siihen lienevät viitanneet nuo pilkkanimet Kaski-Klaus ja nokinenä, joilla Suomen talonpojat usein mainitsivat häntä. Pöydässä oli Fleming kovin ahnas; usein hän ahtoi yhdeksi ateriakseen vatsaansa kokonaisen sianreiden, muuta ruokaa lukuunottamatta. "Sika syöpi sian suuhunsa" oli Kaarle herttuan tavallinen pilkkalause, kun Flemingin tavaton ruokahalu tuli puheeksi. Kömpelön käytöksensä tähden joutui Klaus herra tietysti sivistyneissä seuroissa naurun ja pilkan alaiseksi. Puolassa, jossa hän kävi kuninkaaksi valitun Sigismundin saattomiehenä, väännettiin siitä syystä hänen arvonimensä sangen sukkelalla tavalla. Puolalaiset aatelisherrat näet eivät nimittäneet häntä keskenään Dominus Admiralis (amiraali herraksi), vaan Dominus Admirabilis (eriskummalliseksi herraksi). Samaten myös Kaarle ja valtaneuvokset Ruotsissa yhä ampuivat häneen kokkasanojansa.

Näitä pilkkaajiansa Fleming puolestaan vihasi tulisimmalla vimmalla. Sillä hän oli yhtä leppymätön vihassansa kuin uskollinen ystävyydessään. Missä hänellä oli syytä kostaa, siinä hän ei pitänyt oikeudestakaan mitään lukua. Sen osoitti hän esim. silloin, kun hän istui tuomarina tutkimassa vihamiestänsä Kaarle Hornia Joananlinnan antautumisen vuoksi. Samoin nähtävästi paisui hänen sydämensä ilosta, kun hän nyt viimeisinä vuosinaan sai tehdä kiusaa Ruotsin valtaneuvoksille, jopa myös itse Kaarle herttualle.

Vaikutin, joka näinä viimeisinä vuosina ohjasi kaikkia Klaus herran tekoja, oli kuitenkin alkuansa parempaa laatua. Se oli uskollisuus laillista hallitsijaa kohtaan, jota Suomen miehet kaikkina aikoina ovat pitäneet jaloimpana kansallisavunansa. Mutta Flemingin uskollisuus meni yli kaiken määrän, se oli umpiuskollisuutta, joka tukehutti kaikki muut ihmistunteet. Sitä ei pidä kuitenkaan kovin kummeksia, että hän kuninkaansa edun vuoksi oli tyly talonpojille. Sillä se kuului Fleming-suvun perintövikoihin; sen Klaus herra oli oppinut jokapäiväisestä kokemuksesta isänsä, tuon mainion rahvaansortajan, kodissa. Mutta hän uhrasi kuninkaan tähden myös uskontonsa, jota hän kuitenkin lienee pitänyt pyhänä.

Klaus Flemingin muisto on säilynyt jälkimaailmalle tässä sangen mustassa muodossa. Muistettava on kohtuuden vuoksi kuitenkin, että hänen historiansa on yksistään vihamiesten kirjoittama. Moni hyvä avu, joka olisi varmaankin saattanut lievittää yleistä mustuutta, on tällä tavoin jäänyt kertomatta. Suoruutta, rehellisyyttä kuitenkin muutamat myöntävät hänessä olleen, vaikka tosin toiset sitä vastoin soimaavat häntä kavalaksi. Mutta hänen urhouttansa ja sotataitoansa eivät ole pahimmatkaan pahansuovat uskaltaneet halventaa.

14. Arvi Stålarm ja Kaarle herttuan ensimäinen retki Suomeen.

Flemingin kuoltua asetti Sigismund _Arvi Eerikinpoika Stålarmin_ ylimäiseksi käskynhaltijakseen Suomenmaahan. Stålarm oli lempeä, iloinen herra, jota kaikki rakastivat; hän oli rehellinen, tarkkatuntoinen kaikissa asioissa. Mutta hänessä ei ollut sitä rautaista sydäntä, rautaista kättä, joka olisi voinut estää Sigismundin asiaa "horjumasta". Sillä olipa hän itsekin salaa sydämessään horjuvainen. Vannotun uskollisuusvalansa tähden hän katsoi velvollisuudekseen taistella kuninkaan puolesta; mutta sittenkin hän monesti epäili, oliko siitä hyötyä isänmaalle. Erittäinkin pelkäsi hän puhdistetun opin sortamista, jos Sigismund kokonaan pääsisi voitolle. Tämä puolinaisuus tuumissa synnytti tietysti myös puolinaisuutta toimissa. Retkestä Ruotsiin ei ollut enää puhettakaan; eipä enää jaksettu omaakaan maata täydesti suojella. Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, valloitti herttuan omaksi koko Pohjanmaan. Suomen herrat eivät siihen tehneet muuta kuin että asettivat vartijaparven maakunnan rajalle.

Sotaväkikin rupesi epäilemään puolustettavan asian oikeutta. Sitä paitsi soturit myös epäilivät; tokko he voisivat saavuttaa voittoa uuden, oudon päällikön johdolla, ja alkoivat pelätä herttuan kostoa, jos he jäisivät tappiolle. Kaiken sen lisäksi he vihastuivat vielä nykyiseen laivaston päällikköön ja Turun linnan isäntään, _Pentti Severinpoika Juusteniin_. Tämä herra oli näet niin kitsas, ettei hän antanut heille palkkaa eikä ruokaa, ja pisti säästöt omaan taskuunsa. Meriväki teki viimein salaisen liiton; he aikoivat viedä koko laivaston herttuan käsiin. Tämä vehje tuli kuitenkin päällikköjen tietoon, ennenkuin sitä oli keritty panna toimeen. Stålarm tuotti laivat Aurajoen suuhun, linnan suojaan. Sitten hän vielä kuljetti kaikki tykit aluksista maalle ja asetti ne linnansa muureille. Täten oli tosin nyt laivasto täydessä turvassa; mutta ei siitä sentään ollut enää herttuallekaan mitään vahinkoa.

Kohta tämän jälkeen kutsui Arvi herra koko linnanväenkin kokoon, sekä tykki- että jalkamiehet. Hän pelkäsi näet täydellä syyllä, että petturuus voisi heihinkin levitä. "Tahdotteko," kysyi hän heiltä, "puolustaa tätä linnaa urhoollisesti, niinkuin kuninkaan uskollisten miesten sopii?" Yksi joukosta astui silloin rohkeasti esiin ja ilmoitti; "Ei voi olla oikein, että tappelemme Kaarle herttuata vastaan; sitä minä en milloinkaan uskalla tehdä." Mutta hänet kopattiin kiinni ja mestattiin paikalla. Tietysti olivat sitten muut ääneti; mutta he eivät kuitenkaan tulleet siitä sen luotettavammiksi.

Sillä välin näin laulaa vanha senaikuinen runo:

Hyvä herra, herttu Kaarle, Ruotsin kultainen kuningas, hangitseepi haaksiansa, laitteleepi laivojansa, tuli Turun vierahaksi, Suomen suureksi hyväksi, linnan liiaks vierahaksi.

Lähelle tultuansa herttua lähetti kirjeen Turkuun. Hän tarjosi vielä sovintoa ja käski Suomen herrat puheillensa. Mutta Stålarm vastasi, että kuningas oli kieltänyt kaikki keskustelut, joiden johdosta hänen valtansa voisi vähentyä. Muutamat muista Suomen herroista laskivat vielä pilkkasanoja lisäksi ja käskivät herttuan rukoilla Jumalalta koillistuulta, jotta hän pääsisi kiireesti takaisin Ruotsin rannoille. Runo kertoo vastauksen kuuluneen täten:

Linnan ilkeät isännät, purit huulta, väänsit päätä; kovasti kovat puhelit, valjut vastasit valjusti: "heidät heitämme merehen, haahdet hakkaamme haloiksi, venheet särjemme vesille!"

Tätä uhkausta he koettivatkin todella täyttää voimiansa myöten, kun Ruotsin laivasto tuli näkyviin Ruissalon ja Hirvisalon välisessä salmessa. Linnasta lentävä luoti taittoi maston itse herttuan aluksesta. Silloin herttua kääntyi pois ja kiersi laivastoineen Hirvisalon ympäri. Näin hän 7 p. syysk. 1597 pääsi Nummen pitäjän rantaan, _Ruskeakallion_ niemen kohdalle, joka jo oli mannermaata ja ainoastaan parin virstan päässä Turusta. Tänne hän laski sotaväkensä maalle. Stålarm kohta riensi estämään; mutta hänen huovinsa hevosineen eivät voineet rantalouhikossa tehdä suurta haittaa.