Part 3

Joulukuun keskipaikoilla läksi Ilkka joukkoinensa liikkeelle ja kulki tavallista talvitietä eteläänpäin Jalasjärven sekä Parkanon kautta. Pitkin matkaa eneni nuijamiesten luku enenemistänsä; sillä joka pitäjästä, jonka kautta he kulkivat, seurasi heitä aina enin osa aseihin kykenevää väkeä. Tällä lailla heidän lukumääränsä viimeiseltä oli paisunut useammiksi tuhansiksi. Kaikki aateliskartanot ja huovien talot, jotka matkalla eteen sattuivat, ryöstettiin tyhjiksi ja poltettiin. Yksinään Liuksialan kartano, jossa Eerikki kuninkaan leski, Kaarina Maununtytär asui, jätettiin aivan vahingoittamatta. Lieneekö siihen ollut syynä se, että Kaarina itsekin oli rahvaan lapsi, vai ilmenikö tässäkin sama ritarillisuus heikompaa sukupuolta kohtaan, jonka jo ennenkin olemme nähneet, näihin kysymyksiin ei sen ajan tiedot anna mitään vastausta. Muuten ei ollut kuri tässä talonpoikaisjoukossa kovin kiitettävä. Jokainen riisti ja raasti itsellensä, mitä vain tahtoi, ja aateliskartanoista saaduilla varoilla sitten mässättiin, mellastettiin hurjalla tavalla. Päälliköt olivat luultavasti siinä suhteessa samanlaiset kuin heidän väkensäkin, tai ainakaan he eivät huolineet, kenties eivät voineetkaan, pitää miehiänsä kurissa. Näin kuvaa vanha runokin nuijamiesten elämää tällä retkellä:

"Ilkka, ilkeä isäntä, pää kero, sininen lakki, ei konna tapella tainnut, eikä sammakko sotia, että joi joka kylässä, joka knaapin kartanossa."

Yhdessä suhteessa tämä runo kuitenkin on väärin panetellut nuijamiehiä. Tapella he kyllä urhoollisesti osasivat. Heidän ensimäinen kahakkansa huovien kanssa tuotti heille voiton. Knuutti Kurki ja Iivari Tavast parin sadan ratsumiehen kanssa tulivat Tapaninpäivänä heitä vastaan _Nokian kartanon_ luona, ja koettivat sulkea heiltä tietä. Mutta talonpoikien ylivoimaa ei sotamiesten vähäinen joukko jaksanut kauan vastustaa. Pienen taistelun perästä huovit pakenivat, minkä kaviot kerkesivät, Turun tietä myöten. Talonpojat puolestaan asettausivat leiriin Nokian ympärille ja joivat sitten kartanon hyvää olutta tynnyrittäin ensimäisen voittonsa kunniaksi.

Muutamia päiviä myöhemmin he samaten hyvällä onnella kestivät toisenkin, vielä monta vertaa ankaramman taistelun. Pakenevat huovit olivat näet jo Karkussa tavanneet _Klaus Flemingin_, joka melkoisen sotavoiman kanssa riensi kapinoitsijoita vastaan. Hänellä oli neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös useampia jokseenkin suuria tykkejä mukana. Pakenijat mukaan luettuina, jotka nyt hänen turvissansa palasivat, nousi hänen voimansa varmaan noin 3,000 mieheen. Vuoden viimeisenä päivänä tulivat nämät verekset viholliset nuijamiesten silmien eteen. He asettivat leirinsä Pirkkalan kirkon ympärille, jonka vain kapea salmi eroittaa Nokiasta; eikä aikaakaan, niin oli jo tappelu täydessä tuoksinassa. Mutta turhaan ryntäilivät Flemingin huovit ja jalkamiehet kerta kertansa perästä talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen tykkinsä paukuttelivat, viskaellen surmapallojansa. Talonpojat pitivät paikkansa järkähtämättä, ja ilta pimeni ilman että sotaväki vielä oli kyynäränkään vertaa maata valloittanut.

Tämän päivän taistelussa ei ollut siis onni ratkaisevasti kallistunut puolelle eikä toiselle; mutta sittenkin saattoivat talonpojat lukea sen paljoa tärkeämmäksi voitoksi, kuin mitä äskeinen Kurjen ja Tavastin karkoitus oli ollut. Heillä oli ollut voimaa itseä Flemingiä ja hänen suurilukuista, hyvin varustettua ja harjoitettua sotajoukkoaan vastustaa. Vielä muutamia päiviä piti kestää samalla tavalla, sitten saapuisi jo hämäläisten nostoväki kaakkoisesta. Silloin oli Fleming joutuva ahdinkoon kahden vihollisarmeijan välille, ja voitosta ei voinut olla epäilystäkään. Mutta kaikki nämät edut, kaikki nämät toivot talonpojat nyt melkein käsittämättömässä mielenvillityksessään päästivät käsistään ja tahrasivat kunniansa iäti kulumattomalla häpeällä. Nuijajoukolta puuttui kuria ja päällikköjen kunnioitusta, joita vailla ei mikään yhteinen yritys voi menestyä; tämä puute saattoi heidät juuri parhaan menestyksen hetkellä häviöön.

Asia näet kävi tällä lailla. Fleming, joka ei voinut olla huomaamatta vaarallista asemaansa, lähetti yöllä Knuutti Kurjen ja Pohjanmaan voudin Aaprahami Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi heille täyden vapauden linnaleiristä, kunnes kuninkaallinen majesteetti olisi asiasta itse päättänyt. Sitä vastoin hän vaati, että talonpoikien piti hiljaisuudessa palata kotiin ja antaa kapinan alkajat sekä johtajat, erittäinkin Jaakko Ilkka, hänen käsiinsä. Jumala tiesi millä makeilla, viekkailla sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikia viekoitella, mutta saivatpa he kuin saivatkin nuijamiehet suostumaan näihin ehtoihin. Epävakavan lupauksen hinnalla talonpojat möivät innokkaimpien, urhoollisimpien veljiensä veren!

Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta teosta ei kuitenkaan viipynyt kauaa. Ilkka, joka -- senaikuisen kertomuksen sanoja käyttääksemme -- "huomasi nahkaansa kaupittavan", otti salaa ryöstetyn hevosen ja pötki yön pimeyden suojassa pakoon. Täten eivät nuijamiehet voineetkaan täyttää sovinnon pääehtoa. He pelkäsivät nyt, että voitaisiin luulla Ilkan paenneen heidän tiedollansa, luvallansa, ja että Klaus herra nyt oli rankaiseva heitä kaikkia. Vastarinnasta ei kauemmin voinut olla puhettakaan; petollisuus päälliköitä kohtaan oli hävittänyt kaiken järjestyksen, rikkonut kaiken keskinäisen luottamuksen. Koko talonpoikaisarmeija alkoi siis nyt hajota. Suurin laumoin pakenivat nuijamiehet vielä samana yönä leiristänsä, kukin vain koettaen pelastaa oman päänsä.

Lähtiessään muutamat pakenijoista, Jumala ties mistä syystä, sytyttivät erään ladon tuleen. Sen palo herätti Flemingin etuvartijoiden huomiota, jotka pian saivatkin asian laidasta selvän. Tykin pamahdus herätti kohta koko leirin, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttivat huovit villiä vauhtiansa talonpoikien jäljessä. Parin peninkulman päästä he jo ennättivät jälkijoukon kintereelle. Tästäpä nyt vasta nuijamiehille oikein hätä ja kiire tuli! He alkoivat viskata pois reistänsä ne saaliit, jotka he retkellään olivat aateliskartanoista ryöstäneet. Viljat siroitettiin säkeistä pitkin tietä, höyhenet karistettiin tyynyistä ja polstareista tuulen viedä, hopeiset astiat lennätettiin hangen loukeroihin. Näin keventyneinä enin osa talonpojista pääsi pakoon, poiketen metsiin, jonne huovit raskaissa varustimissaan eivät voineet seurata syvän lumen vuoksi. Mutta paljon talonpoikia sentään sinä surkeana yönä tapettiin tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät seisahtuneet ennenkuin puolitiessä sitä kahdentoista peninkulman levyistä kangasta, joka eroittaa Satakunnan Pohjanmaasta.

Itse Pohjanmaalle ei Fleming herra kuitenkaan tällä erää vielä mennyt. Hän tahtoi ensin kukistaa ja rangaista kapinan eteläisissä maakunnissa. Hän lähetti vaan _Aaprahami Melkiorinpojan_ ottamaan pohjalaisten päämiehet kiinni. Tämä toimi kävikin aivan helposti, vaikka voudilla vain oli pieni huoviparvi muassansa. Pohjan miehet olivat äskeisestä teloituksesta vielä niin pelästyksissään ja masennuksissaan, ettei kukaan tohtinut panna vastaan. Ja kehuipa Aaprahami Melkiorinpoika saaneensa vielä apuakin monelta talonpojalta. Ilkka mestattiin nyt Ilmajoen kylässä, ja hänen kanssansa myös viisi hänen kumppaneistaan, joista Pentti Piri ja Yrjänä Kontsas jo ovat meille ennestään tutut. Kaikkien näiden miesten kuolema oli kauhea, sillä ensiksi heiltä sen ajan tavan mukaan muserrettiin sääret ja käsivarret rikki, sitten vasta kaula pantiin poikki. Viimeiseksi ripustettiin raajat pitkien riukujen nenään, että olisivat siinä aina kansan silmien edessä varoituksena ja peloituksena. Pentti Pouttu ei ollut näiden mestattujen joukossa; mutta hänen kohtalonsa oli vieläkin surkeampi. Hän oli luultavasti jo läntisen joukon retkellä joutunut vangiksi ja kuoli sitten Turun linnassa; vankeuskomeron siivottomuudessa kihisevät syöpäläiset söivät hänet siellä elävältä.

9. Savon kapina.

Ennen vielä kuin edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat, oli jo läntinen nuijajoukko tullut hajoitetuksi. _Akseli Kurki_ huovinensa sen kukisti, luultavasti _Ulvilan_ tienoilla kohta joulun jälkeen. Keskipaikoilla tammikuuta teloitti _Iivari Tavast_ niinikään hämäläisten päälauman _Nyystölässä_, likellä _Padasjoen_ kirkkoa, jossa tilaisuudessa 400 talonpoikaa kuuluu surmatun. Eikä aikaakaan, niin saatiin jo Savossakin kapinan liekki sammuksiin.

Savonlinnan lääniä hallitsi tähän aikaan lempeä, oikeamielinen _Götrik Fincke_, joka aina voimiansa myöten oli koettanut helpoittaa talonpoikien rasituksia, ja jota rahvas suuresti kunnioitti ja rakasti. Tästä syystä ei Götrik herra millään muotoa uskonut kapinan voivan levitä hänen alueellensa; päinvastoin aikoi hän nostattaa kaikki Savon miehensä suksineen, jousineen ja tuoda ne sotaväelle avuksi "noita nuijavarkaita" vastaan. Näin kehui hän vielä, kun hän riensi takaisin virkapaikallensa Hämeestä, missä hän oli ollut joulua viettämässä.

Mutta eipä hän ollut vielä monta päivää Savonlinnassa ollut, kun tulikin jo tieto, että suuri parvi Rautalammin miehiä oli saapunut Suur-Savoon eli Mikkeliin, ja että kaikki sen puolinen rahvas oli heidän avukseen noussut. Eikä aikaakaan, niin saapui toinenkin sanoma pohjoisesta, että Pieksämäen ja Joroisten miehet myöskin olivat tulossa, parin pohjalaisen johdon alla. "Perkele varmaan on riivannut koko kansan", kirjoitti luottamuksessaan pettynyt Fincke Flemingille, "muuten eivät Savon miehet suinkaan olisi tämmöisiin vehkeisiin ruvenneet." Pianpa tuotiin linnaan merkillinen, ruotsiksi kirjoitettu kirje; jossa "hurskasta herraa" Götrik Finckeä "Herttuallisen Armon nimessä" kehoitettiin osalliseksi tähän sotaan Klaus Flemingiä ja hänen sortavaa sotaväkeänsä vastaan. Kirjeen lopussa seisoivat nimien sijasta sanat: "Se on yhteisen kansan tahto." Savon rahvas nähtävästi samoinkuin heidän maaherransakin oli liiaksi luottanut siihen hyvään ystävyyteen, joka aina oli vallinnut heidän välillään. Mutta heidänkin toivonsa petti yhtä paljon kuin Fincken luottamus. Sillä Götrik herra piti tätä julkista kehoitusta kapinaan suurena häväistyksenä itseään kohtaan. Hän tahtoi olla "kansan ystävä", vaan ei sentään "kapinoitsijain kumppani".

Pahassa pulassa olisi nyt Fincke ollut, sillä Savonlinna oli Käkisalmen valloituksen jälkeen joutunut rappiolle, ja varsin vähän hänellä oli sotaväkeä. Talonpojista ainoastaan linnaa likeisimmät, Säämingin ja Haapalan miehet, tottelivat hänen nostokäskyänsä. Mutta nuijamiesten hankkeet Savossa hänen onneksensa olivat kovin hajallisia ja yhteistä johtoa vailla. Täten onnistui Fincken jo heti omin voimin hajoittaa muutamia pienempiä joukkoja. Mutta kapinan tukahuttaminen tuli vasta silloin mahdolliseksi, kun Viipurista ja Käkisalmesta oli kerinnyt lisäväkeä. Ilmaiseksi eivät sentään talonpojat nytkään antaneet kukistaa itseänsä. Niinpä kerran sotaväki, 120 miestä luvultansa, turhaan yritti valloittaa Leskisen taloa Koikkalan neljäskunnassa, johon eräs nuijajoukko oli turvannut. Näillä rajaseuduilla näet olivat talot, niinkuin nytkin vielä joskus, rakennetut aivan umpeen vahvoilla hirsiaitauksilla. Pihaan ei päässyt muuten kuin kapean, helposti teljetyn portin läpi, ja pienet lautaikkunat olivat valmiita ampumareikiä. Monen miehen kaaduttua täytyi sotamiesten peräytyä tyhjin toimin. Itse päällikkökin oli saanut nuolenhaavan otsaansa. Pahemmin sitä vastoin kävi nuijamiehille toisella kerralla samallaisessa tilaisuudessa Remojärvellä. Sotamiehet tällä kertaa eivät yrittäneetkään käydä rynnäkölle, vaan sytyttivät talon nurkat palamaan. Sillä tavoin saivat talossa olevat nuijamiehet, 60 luvultaan, surmansa, osaksi tulen kautta, osaksi sotamiesten aseista, kun he hädissään pyrkivät ulos. Ainoastaan kolme otettiin vangiksi, joista yksi sitten hirtettiin Mikkelin kirkon viereen. Sotamiehistä kaatui ainoastaan kolme, vaikka useampia haavoitettiin; yhtä näistä oli veitsellä ammuttu käsivarteen.

Viimeinen ratkaiseva kahakka tapahtui tammikuun 23:na päivänä 1597 Suur-Savon pappilassa. Tänne oli eräs nuijamiesparvi asettunut ja piti lujasti puoltansa Pietari Juustenin, piispan pojan, johtamia sotamiehiä vastaan, vaikka niitä olikin enemmän. Mutta kun ruvettiin tässäkin, samoin kuin Remojärvellä, keräämään risuja talon seiniä vasten ja aiottiin sytyttää ne tuleen, niin jopa masentui siitä talonpoikien miehuullisuus. He antautuivat ilman enempää taistelua sillä ehdolla, että heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tämä armon lupaus oli sotaväen puolelta vain pelkkää kavallusta. Sillä tuskin talonpojat olivat tulleet talosta ulos ja riisuneet aseensa, niin sotamiehet karkasivat onnettomien päälle ja surmasivat heidät siihen paikkaan. Ainoastaan päämies, _Tapani Hänninen_, säästettiin Fincken tutkittavaksi.

Tällä teloituksella oli Etelä-Savon kapina lopullisesti kukistettu, ja sen kuultuansa Pohjois-Savon nuijajoukot hajosivat aivan itsestään. Kaikkiansa oli noin 500 Savon talonpoikaa saanut näissä meteleissä surmansa, ja koko maakunta oli julmasti hävitetty. Sillä sotamiehet ryöstivät armottomasti joka paikassa, ja vieläkin julmemmin olivat ne talonpojat menetelleet, jotka pysyivät uskollisina. Tämä kauhea hävitys ei olisi kapinan loputtuakaan vielä tauonnut, ellei vallanpitäjien oma etukin olisi pakoittanut armoon. Sillä mistä veroja sitten olisi saatu, jos talonpojat olisivat hävinneet aivan sukupuuttoon. Täten onnistui Fincken, joka jo taistelun aikana, joskin turhaan, oli kehoittanut väkeä säästämään, saada leppyisät tuumansa toteutetuiksi. Kapinan päämiehet hän tosin otatti kiinni ja mestautti armotta. Mutta muulle joukolle hän jakoi suojeluskirjoja. Pärmien sijasta, joita ei niin monelle voinut riittää, saivat useimmat _rauha-arpoja_, nimittäin pulikoita, joihin oli kolme C:tä ja niiden alapuolelle kruunu poltettu. Sotaväellensä hän niinikään helmik. 10 p:nä rummun lyönnillä julistutti ankaran käskyn, että heidän piti henkensä uhalla jo lakata kaikista sortamisista.

10. Pohjoispohjalaisten kapina.

Pohjanmaan pohjoiset pitäjät eivät olleet totelleet suupohjalaisten kehoitusta, kun nämät Suomeen samotessaan käskivät heitä mukaansa. Heitä oli aiotun retken kaukaisuus peloittanut. Linnaleiri ei myöskään ollut koskaan ollut ylen rasittava näillä syrjäisillä seuduilla, mihin huovien oli liian pitkä matka tulla. Mutta sääli ja pelko alkoi nyt saattaa pohjoispohjalaistenkin mielet levottomiksi, koska he muutamilta säikähtyneiltä pakolaisilta saivat kuulla, mikä kauhea kohtalo oli tullut heidän maakuntalaistensa ja nuijapäällikköjen osaksi.

Juuri tähän aikaan saapui heidän luokseen Ruotsista _Israel Laurinpoika_, jonka herttua oli määrännyt ja lähettänyt Pohjanmaan voudiksi. Täten oli siis nyt Pohjanmaalla kaksi voutia, sillä Suu-Pohjassa hallitsi Flemingin asettama Aaprahami Melkiorinpoika. Tietysti ei kaksi tämmöistä mahtavaa herraa voinut mahtua rinnakkain yhteen maakuntaan, yhtä vähän kuin kaksi aurinkoa saattaa samalla taivaalla kiertää. Israel Laurinpoika alkoi heti ensi toimikseen yllyttää rahvasta sotaisiin hankkeisiin. Hänen käskystänsä kokoontuivat pohjoisten pitäjien talonpojat yhteisiin maakäräjiin _Pietarsaareen_. Siellä päätettiin, että yksi mies lähetettäisiin joka talosta, varustettuna kuuden kuukauden eväillä. Tämän nostoväen piti mennä vartioimaan Pohjanmaan eteläistä rajaa ja estää huoveja pahoja tekojansa tekemästä, varsinkin viemästä ja surmaamasta Pohjan miehiä, niinkuin oli nuijapäälliköille tapahtunut.

Näistä hankkeista sanoman saatuansa Aaprahami Melkiorinpoika lähetti pohjoisille pitäjille kirjeen. Hän varoitti heitä ystävällisin sanoin ja huomautti, mikä turmio oli tullut suupohjalaisten osaksi. Mutta tämän kirjeen viejät eivät päässeet edemmäksi kuin Kokkolan kirkonkylään. _Sven Olavinpoika_, voudin kirjuri, ja mahtava talonpoika Limingasta nimeltä _Hannu Krankka_, majailivat täällä melkoisen vartijajoukon kanssa. He ottivat kirjeen ja lukivat sen kokoontuneille talonpojille, selittäen sen suomeksi aivan väärällä tavalla. Aaprahami Melkiorinpoika, sanoivat he, uhkasi muka tulla kuudensadan huovin kanssa ja panna ne Perä-Pohjaan linnaleiriin. "Tahdotteko te, hyvät maamiehet", kysyivät kavaltajat lopuksi, "tyytyä siihen, niin tässä se nyt on. Vaan jollette tyydy, niin ilmoittakaa mielenne." Tietysti vastasivat talonpojat kieltämällä, kaikki yhteen ääneen huutaen: "Ennenkuin siihen suostumme, tahdomme heitä vastaan uskaltaa henkemme!" Vimmastuksissansa he sitten tarttuivat lähettiläsparkoja niskasta kiinni ja upottivat heidät elävinä avantoon.

Tämän hirmutyön jälkeen talonpojat valmistausivat vastaanottamaan itse voutia. He kävivät väijyksiin _Tarharannan_ luhdalle, tienviereiseen viidakkoon. Kun Aaprahami Melkiorinpoika mitään aavistamatta joutui sinne, niin karkasivat nuijamiehet hänen kimppuunsa, kymmenen ja parikin kymmentä joka rekeä vastaan. Tämä rynnäkkö oli niin arvaamaton ja äkillinen, ettei saattoväkenä oleva pieni sotajoukko kerinnyt tarttuakaan aseisiinsa. Sittenkin pelasti naurettava sattumus voudin vielä vähäksi aikaa. Hannu Krankka, ottaessaan Aaprahami Melkiorinpojan kiinni, ryösti häneltä korean sudennahkaisen turkin ja puki tämän hyvän saaliin heti päälleen. Mutta muut nuijamiehet eivät olleet tätä vaihdosta huomanneet eivätkä iltahämärässä tunteneet omaa miestään. He alkoivat siis nyt löylyttää Krankkaa voimiansa myöten, niin että -- sen aikuisen kertomuksen sanoilla puhuen -- hänen kylkiänsä ei suinkaan syyhynnyt. Krankan onneksi tuli erehdys kuitenkin ilmi, ennenkuin hän oli peräti kuoliaaksi lyöty. Mutta kun sitten ruvettiin oikeata voutia etsimään, niin sitä ei löydettykään mistään; hän oli housusillaan, liivisillään pötkinyt tiehensä. Kovin kauas ei Aaprahami Melkiorinpoika sentään päässyt pakoon. Kahden peninkulman päästä, Hästön talosta Kruunupyyn pitäjästä, saavutti hänet jo seuraavana päivänä eräs Kokkolan mies ja toi takaisin. Hän lähetettiin Tukholmaan, jossa hän sitten tuomittiin ja mestattiin. Hänen seuralaisensa, joita oli neljättäkymmentä, olivat melkein kaikki kaatuneet kahakassa ja jääneet, ilkialastomiksi ryöstettyinä, tappelutantereelle makaamaan. Yöllä sitten kymmenkunta heistä, jotka olivat vain haavoittuneet, konttasi Kokkolan lukkaritupaan piiloon. Sieltä heidät kuitenkin aamulla äkättiin, ja talonpojat aikoivat ensin upottaa heidät jään alle; mutta kirkkoherra Suursill sai varoituksillaan julmuuden estetyksi.

Seuraavina päivinä levisivät nyt nuijamiehet eteläisiinkin pitäjiin, nostattaen joka paikassa rahvaan ja tappaen harvat vastaansattuvat viholliset. Niinpä esim. olivat he Lapväärtin kylässä Närpiön pitäjässä saaneet muutamia huoveja kiinni. Ne vietiin nuijamiesten tavan mukaan kohta joelle ja alettiin pistää avantoon. Mutta vesi joessa oli kovin matala, niin ettei saatukaan onnettomien päitä umpiveteen. Silloin talonpoikaispedot ottivat seipäitä ja sysäsivät niillä uhrinsa syrjittäin jään alle. Tulivatpa kylän akatkin vielä avuksi, kolhien huoveja päähän korvoillaan ja sangoillansa. Kunnollisemman työn sitä vastoin tekivät talonpojat Ilmajoella. He ottivat näet siellä teilattujen nuijapäällikköjen jäsenet alas ja saattoivat ne kunnialliseen hautaan Ilmajoen kirkkotarhaan.

11. Santavuoren tappelu.

Innokkaasti Israel Laurinpoika sillä välin kartutti ja järjesti sotavoimaansa. Hän oli käskenyt miehen joka talosta tulemaan, uhaten vastahakoisille ryöstöä ja surmaa. Sillä keinoin oli hän saanut rannikkoruotsalaisetkin joukkonsa lisäksi, vaikka he eivät mielellään ruvenneet yksiin tuumiin vihattujen suomalaisten kanssa. Oli hänellä myös koko joukko varsinaisia sotamiehiä, jalkamiehiä Pohjanmaan molemmista lippukunnista. Olipa viimein vielä muutamia tykkejäkin, jotka hän oli tuottanut Oulusta, missä silloin oli pieni linna. Joka pitäjän väen hän oli eroittanut eri komppaniaksi ja pannut niille heidän omia tuttuja miehiänsä päälliköiksi. Toiset korkeammat päälliköt sitten johtivat useampien pitäjien miehiä. Niin esim. _Hannu Krankalla_ oli Kemin, Iin ja Limingan joukot komennossansa; ylipäälliköitä oli myös _Palon Perttu_, joka jo Ilkan retkellä kuuluu olleen etevimpiä miehiä.

Pääleirinsä nuijamiehillä oli likellä Ison-Kyrön kirkkoa, josta he saattoivat kääntyä puolelle tai toiselle, sitä myöten kuin kuulisivat vihollisen tulevan merenrantaa myöten tai Yli-Satakunnasta päin Hämeenkankaan poikki. Pienempi leirikunta majaili etuvartijana Ilmajoella, ja molempien pitäjien väliselle metsäkankaalle oli tien poikki kaadettu suuri murros pitkistä hongista. Näin varustettuina nuijamiehet, joita lienee ollut 3,000 miehen paikoille, saattoivat uskaliain mielin odottaa ottelua.

Talonpoikien kovaksi onneksi ei kuitenkaan heidän ylimäinen johtajansa Israel Laurinpoika näytä olleen mikään uljas sotasankari. Hän olikin alkuaan oikeastaan ollut kauppiaana Hernösandissa, vaan hävittyään saanut herttualta nykyisen tärkeän virkansa. Kohta näet, kun nyt sanoma saatiin Flemingin lähenemisestä 1,500 miehen kanssa, Israel riensi pohjoiseen päin. Hän tosin sanoi menevänsä kaikkia vielä poissaolevia lisäjoukkoja kiirehdyttämään; mutta hänen käytöksensä jälkeenpäin antaa syytä siihen luuloon, ettei hän tahtonut saattaa kalliita luitansa miekkojen alle. Sillä kohta, kun tieto hänen armeijansa häviöstä oli hänelle saapunut, pakeni Israel Laurinpoika aina Tornioon asti, vieläpä oli peloissaan sielläkin, vaikka oli jo kuudettakymmentä peninkulmaa hänen ja Flemingin välillä.

Jäätyään yksin ilman johtajaa ja neuvonantajaa talonpojat nyt tekivät sangen varomattoman, vaikka kyllä urhoollisen päätöksen. Heidän olisi pitänyt vahvassa asemassaan, murroksien takana odottaa vihollisen päällekarkausta; silloin olisi Flemingin ollut vaikea päästä voitolle. Sillä hänellä oli ainoastaan ratsuväkeä parvessansa, josta metsäisellä, louhikkoisella seudulla ei olisi ollut paljon apua. Suuren kiiruunsa tähden hän ei ollut tuonut kanssansa yhtään ainoaa jalkamiestä. Vaan nyt nuijamiehille sattui se hurja tuuma päähän, että olisi parempi itse käydä rynnäköllä Flemingin leiriä vastaan. He aikoivat näet yöllä pimeässä äkkiarvaamatta karata parhaassa unessa olevien huovien päälle. Tämä tuuma ei olisi itsessään vielä ollut menestyksen mahdollisuutta vailla; mutta sille retkelle lähtiessänsä talonpojat eivät edes pitäneet lukua kuljettavan matkan pituudesta. Kun he, kuljettuansa puolen kuudetta peninkulmaa, vihdoin saapuivat sotaväen leirille, joka sijaitsi hiukan pohjoispuolella nykyistä Kurikan kirkkoa, niin päivä oli jo valjennut, tuo iäti muistettava 24:s päivä helmikuuta 1597. Huovit olivat siis kaikki jo valveilla, varusteilla.

Fleming nyt kaikkein ensiksi koetti taas samaa keinoa, joka Nokiassa oli niin hyvin onnistunut. Hän tarjosi talonpojille sovintoa, jos he hiljaisuudessa eroisivat ja antaisivat päällikkönsä rangaistaviksi. Mutta tällä kertaa eivät nuijamiehet olleet yhtä petollisia johtajiansa kohtaan. He pauhasivat kovasti, vastaten röyhkeästi "Me emme huoli sovintoa, vaan tahdomme taistella Kaarle herttuan puolesta, niinkauan kuin veri meissä on lämpimänä!" Ja kun Fleming sitten vielä toisen kerran uudisti varoituksensa, vastasivat nuijamiehet siihen tykkien laukauksella, niin että viisi huovia kaatui maahan.