Part 2

Epäluulo ja eripuraisuus Flemingin ja Ruotsin valtamiesten välillä oli jo näyttäytynyt kohta Juhana kuninkaan kuoltua. Klaus herra pelkäsi alusta alkain, että herttua aikoisi anastaa kruunun itsellensä. Senvuoksi hän otti koko sotavoimaltansa sekä Suomessa että Virossa erityisen uskollisuusvalan Sigismund kuninkaalle. Myös asetti hän vartijoita saaristoon kaikille Suomen ja Ruotsin välisille kulkuväylille, ettei herttuan lähettämiä houkuttelijoita pääsisi hänen väkensä puheille. Herttua puolestaan heti yritti viekoitella Flemingiä pois Suomesta. Hän kirjoitti hänelle ja sanoi hallituksen suuresti tarvitsevan hänen läsnäoloansa ja neuvojansa, jonka tähden hän pyysi häntä Tukholmaan tulemaan. Mutta Klaus herra ei ollutkaan niitä lintuja, jotka joka paulaan menevät. Hän ymmärsi kohta, että hänen ei enää sallittaisi palata Suomeen, jos hän jalallaan astuisi Ruotsin rannalle. Sentähden hän vastasi kieltävästi, vaikka kohteliaasti, sanoen esteeksi sen, ettei lopullista rauhansovintoa Venäjän kanssa vielä oltu saatu aikaan. Muuten sanoi hän mielellään tottelevansa herttuan ja valtaneuvoskunnan käskyjä "kaikissa asioissa, jotka hänen mielestään olivat kuninkaalliselle majesteetille ja valtakunnalle hyödyksi". Tämän kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat herrat kiivastuivat kiivastumistansa; sillä he olivat kumpainenkin ylen tulisia, vihaisia luonteeltaan. Pian Fleming allekirjoitti erään kirjeensä seuraavilla sanoilla: "Klaus Fleming, Viikin vapaaherra, pääamiraali ja sotamarski, jolla nyt on monta hallitsijaa ja jolle kaikki jakavat käskyjään; vaan minä en ketään tottele paitsi yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus; -- jos minun vertaiseni tulevat ja käskevät jotain, niin isken heitä päähän."

Flemingin käytös Ruotsissa, silloin kun hän kuninkaan seurassa oleskeli siellä, kiihdytti tietysti vielä enemmän herttuan vihaa. Eräänä päivänä, kun Kaarle Upsalassa meni puolisonsa kanssa kuninkaan luokse, ajaa karahutti Klaus herra komeassa reessä heitä vastaan, pyssymiesparvi saattoväkenään, joilla oli ladatut aseet käsissä. Herttua tästä muka ylpeydestä suuttui aivan silmittömäksi ja uhkasi toimittaa Flemingiltä pois sekä henkivartijat että hengenkin vielä päälliseksi.

Kuninkaan palattua Puolaan Kaarle herttua lähetti Flemingille kirjeen, jossa taas kutsui hänet Tukholmaan ja ilmoitti määränneensä Aksel Kurjen Suomen ylimaaherraksi. Mutta Klaus herra oli nyt vielä entistäkin rohkeampi, hänellä kun oli selvä käsky kuninkaalta olla välittämättä Ruotsin hallitusmiehistä. "En ole teidän kyytimiehenne", vastasi hän herttualle röyhkeästi, "jotta minun täytyisi kulkea teidän jäljissänne. Enkä pidä mitään lukua kirjoituksistanne, jos ne ovat vastoin kuninkaallisen majesteetin käskyjä. Te olette minun vertaisiani, Hän yksin on kuningas ja on pysyväkin kuninkaana."

Muutenkaan ei Suomessa juuri välitetty herttuan käskyistä ja säätämisistä. Kaarle ryhtyi senvuoksi voimallisempaan keinoon. Hän kutsui taas säädyt kokoon syksyllä 1595. "En voi kauemmin", ilmoitti hän niille, "jatkaa tällä lailla hallitusta. Joko minun pitää saada hallita ja vallita täydellä valtionhoitajan vallalla, tai luovun hallituksesta kokonaan." Nyt seurasi tarkempi ehdoitus, mitä päätöksiä hän säädyiltä tahtoi. Kuninkaan käskyjen piti olla mitättömät ja voimattomat, kunnes herttua ja valtaneuvoskunta olivat antaneet niihin suostumuksen. Herttualla ja valtaneuvoskunnalla eikä kellään muulla piti olla valta asettaa ja luovuttaa virkamiehiä. Kaikki läsnä- ja poissaolevat, jotka laillisitta syittä tätä päätöstä vastustaisivat, olivat kaikin voimin kukistettavat, niinkuin kapinoitsijat ja maanpetturit ainakin.

Kun nämät vaatimukset olivat julkaistut, kääntyi herttua säätyjen puoleen ja kysyi niiltä: "Tahdotteko te _jokainen kaikkien ja kaikki jokaisen puolesta_[5] tätä päätöstä puolustaa, ja auttaa minua rankaisemaan niitä, jotka sitä vastaan panevat?" -- "Tahdomme, ruhtinaallinen armo, kyllä tahdomme!" huusivat kohta talonpojat ja porvarit kaikki yhteen suuhun. Aatelisherroista yksi osa, varsinkin valtaneuvokset, jotka pelkäsivät herttuan paisuvaa valtaa, olisivat mielellään vastustaneet; mutta he eivät tohtineetkaan alhaisten säätyjen uhkaavan pauhun ja melun tähden.

Suomesta ei ollut näillä _Söderköpingin_ valtiopäivillä ollut monta miestä. Aatelisherrat olivat melkein kaikki yksissä mielin Flemingin kanssa, ja muiden säätyjen valtiopäivämiehiä oli Klaus herra estellyt uhkauksilla ja vartijoillakin, jotka väijyivät kaikkien Ruotsiin menevien teitten varsilla. Nuo harvat Söderköpingissä käyneet, niiden joukossa myös piispa Eerikki Sorolainen, saivat sitten kokea Flemingin kovaa kohtelua. Arvattavaa siis oli, mikä vastaus Suomesta annettaisiin, kun Ruotsista Kaarle Hornin johdolla tulleet lähettiläät kysyivät, tahtoivatko meidänkin miehet suostua heidän päätökseensä. Flemingin käskystä Turkuun kokoontuneet aatelisherrat vastasivat kierrellen, sanoen jättävänsä asian kokonaan kuninkaan haltuun; jos hän oli myöten taikka vastaan, siten hekin. Flemingin mielestä tämäkin vastaus oli kuitenkin vielä liian myöntyvä; hän pani sittemmin toisen kokoon, jossa hän suorilla sanoilla väitti Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi ja niiden päätökset mitättömiksi. Ja saipa hän tähänkin vastaukseen useitten Suomen aatelismiesten allekirjoitukset.

Muu ei siis enää ollut tarjona kuin sotaonnen koettaminen, kumpi toisensa saisi kukistetuksi. Molemmin puolin ruvettiin nyt ankariin valmistuksiin. Herttua kokosi 6-8,000 miestä ja tahtoi lähettää ne Suomeen Yrjö Possen johdolla. Fleming puolestaan tähän aikaan vannoi: "Henk'-rist'! Se ei saa tapahtua, niinkauan kuin veri suonissani on lämmin, että Kaarle herttua pääsisi Suomessakin vallitsemaan. Ja jos herttua tulee ja tahtoo minut lyödä, niin kylläpä minä hänelle mokoman löylyn ja kyydin laitan, että hän huomaa minun olevan miekkamiehen eikä muijan!" Syksyllä 1596 hän sitten toi uusilla laivoilla enennetyn ja kaikin tavoin varustetun laivastonsa Turkuun. Sinne hän myös oli kutsunut kaikki aatelisherrat sekä ratsumiehet ja otti nyt heiltä sen lupauksen, että he seuraisivat häntä sotaan, vaikkapa oman valtakunnankin alamaisia vastaan. Ja Ruotsiin hän samana syksynä kirjoitti siellä oleville Sigismund kuninkaan puoluelaisille: "Muutamat kuukaudet pian kuluvat, sitten se on tuleva, joka teidät on sorron alta pelastava."

Tuumasta toimeen ei sentään päässyt kumpainenkaan riitaveljeksistä. Posse ei ottanut hänelle tarjottua päällikkyyttä vastaan, ja muutkin valtaneuvokset vastustelivat sisällistä sotaa. "Se lääke", sanoivat he, "on paljoa turmiollisempi vielä, kuin sillä lääkittävä valtion vamma." Asia näet oli se, että hekin nyt alkoivat kallistua kuninkaan puolelle; sillä he näkivät yhä selvemmin, ettei Kaarle herttua aikonut antaa heille paljon sananvuoroa valtakunnan asioissa. -- Fleming puolestaan sai pian kotonakin tarpeeksi tekemistä. Sillä juuri tähän aikaan leimahti yleinen, ankara talonpoikaiskapina ilmi Suomenmaassa.

6. Linnaleiri ja talonpojat.

_Täyssinässä_ oli toukokuun 18 p:nä 1595 vihdoin viimeinkin saatu rauhansovinto Venäjän kanssa toimeen. Siitä oli suuri riemu koko Ruotsin valtakunnassa, etenkin Suomessa, vaikka tosin viimeinenkin tähde Pontus herran voittosaaliista, tärkeä Käkisalmen linna läänineen, oli luvattu pois. Se oli annettava venäläisille takaisin, niin pian kuin vanha raja olisi uudestaan tarkkaan käyty ja vahvistettu. Mutta tuon pitkällisen sodan synnyttämät rasitukset olivat olleet niin vaikeat, ettei nyt voinut tuntua muuta kuin iloa, niiden loputtua.

Sotamiehetkin olivat jo aivan suuttuneet noihin lakkaamattomiin, vaivalloisiin ja vaarallisiin retkiin, joista ei kuitenkaan lähtenyt mitään hyötyä. Välistä oli täytynyt kietoa Suomesta Viroon vietävät nuoret rekryytit köysiin, etteivät tiellä karkaisi. Niin pahasti peloitti heitä tuo "miesten syöjäsija", missä rutto ja nälkä kilpaa vihollisen miekan kanssa tuhosivat heitä. Olipa kerran Räävelissä, niinkuin jo on kerrottu, noussut oikein ilmikapina sotajoukossa.

Minkälainen oli sitten talonpoikaisparkain mieli Suomessa, joka yhtä mittaa oli ollut sodan jaloissa? Heidänkin täytyi alinomaa, samoinkuin sotamiesten, panna henkensä alttiiksi tappeluissa, kun heidät nostoväkenä käskettiin rajalle. Heidän oma samoinkuin myös heidän perheensä henki tai ainakin heidän tavaransa olivat sangen usein menneet hukkaan, kun venäläiset partiokunnat pujahtivat linnojen sivuitse maahan. Heidän piti suorittaa raskaita lisäveroja sodan tähden. Ja kaiken tämän lisäksi heidän täytyi vielä kärsiä sanomatonta sortoa "puolustajiensa", sotaväkensä puolelta.

Tapa näet oli silloin semmoinen, että sotaväki osaksi majoitettiin talonpoikien luo, osaksi, jos he asuivat kuninkaankartanoissa tai linnoissa, saivat he elatuksensa määrätyiltä pitäjiltä. Tätä talonpoikien majoitus- ja elätysvelvollisuutta nimitettiin _linnaleiriksi_. Itsestään jo olisi linnaleiri ollut sangen raskas taakka, sillä Suomessa majaili siihen aikaan jommoinenkin sotavoima. Mutta se vasta saattoi talonpoikaisparkoja vieläkin kurjempaan viheliäisyyteen, kun sotamiehillä oli lupa itse käydä linnaleiriänsä kokoamassa. Huoveille piti mitata heidän saatavansa kukkurapäämitoilla, vieläpä antaa lahjoja ja hyväntekijäisiä päälliseksi. Heitä piti, niinkauan kuin he talossa olivat, kestitä paisteilla ja oluella, vaikka isäntäväellä itsellään olisikin ollut vain petäjäinen ruokana, vesi särpimenä. Heille piti kuljettaa saatavat tavarat heidän kotiinsa asti, monasti parinkymmenenkin peninkulman päähän. Ja koko ajan heitä kumarrella ja imarrella kuin parhaita herroja, sillä pienimmänkin vastahakoisuuden sattuessa oli huoveilla tapana ryöstää ja piestä, taikka piloillaan lyödä kaikki rikki, niinkuin vihollisen maassa ainakin.

Kaikesta tästä kurjuudesta luulivat Suomen talonpojat päässeensä nyt, kun sanoma rauhanpäätöksestä levisi heille. Mutta ihmeeksensä ja tuskaksensa he pian havaitsivat, ettei elätettävien huovien luku suinkaan näyttänyt vähenevän. Ja soturien ahneus ja väkivaltaisuus nyt vielä, siltä ainakin talonpoikien mielestä tuntui, oli tullut pahemmaksi kuin sodankaan aikana.

Mistä heidän piti saada apua tähän hätäänsä? Vanha tapa oli talonpojilla Ruotsin valtakunnassa, että he aina, kun muut neuvot eivät enää auttaneet, kävivät valittamassa itse kuninkaan luona. Mutta kuningas oli nyt kaukana tuntemattomassa maassa, mihin ei kukaan talonpoika uskaltanut lähteä. Muutamat koettivat siis kääntyä Klaus Flemingin puoleen, joka kuninkaan nimessä ja sijassa hallitsi maata. He pyysivät, että linnaleiri heiltä helpoitettaisiin, koska ei nyt rauhan aikana enää niin paljon sotaväkeä tarvittu; tai ainakin he pyysivät, että sotamiesten väkivalta ja vääryys heitä kohtaan lopetettaisiin. Mutta Flemingiltä he eivät saaneet muuta kuin haukkumisia ja soimauksia vastaukseksi. Aikoipa hän ensi vimmassaan panna heidät kaikki Turun linnan vankikomeroihin kitumaan; mutta hänen rouvansa, jalomielisen _Ebba Stenbockin_ rukoukset viihdyttivät häntä kuitenkin vähän. Sittenkään hän ei ottanut mitään puheita linnaleirin helpoituksesta korviinsa. Muutamat aatelisherrat, jotka yrittivät saada häntä taipumaan, saivat tylyjä sanoja kuulla; ja kun joku heistä ei sittenkään lakannut puhumasta, rankaisi häntä Fleming ottamalla pois hänen läänityksensä. Mahdotonta olikin hänen mitään helpoitusta myöntää, sillä kuningas oli käskenyt hänen yhä edelleen pitää kaikki sotavoimat Suomessa koolla ja varalla. Sigismund näet aikoi jo kesällä 1595 tai 1596 tulla uudestaan Ruotsiin uppiniskaista Kaarle herttuata kukistamaan, ja silloin hän tarvitsi Flemingin väkeä.

Tästä lähtien eivät talonpojat enää yrittäneetkään pyytää apua omalta maaherraltansa; he alkoivat käydä yksistään Kaarle herttuan luona. Mutta siitä Klaus herra vasta oikein vimmastui. "Jokaisen Ruotsin-kävijän", uhkasi hän, "minkä saan kiinni, hakkautan pieniksi säpäleiksi, niin että niiden, jotka tahtovat korjata hänen raatonsa, pitää tuoda säkkejä mukaansa." Kaikissa salmipaikoissa väijyivät taas Flemingin vartijat pyydystellen niitä, jotka pyrkivät meren yli. Moni joutuikin heidän käsiinsä, niinpä myös moni kotiin tultuansa kopattiin kiinni. Vankeja kohtaan Fleming tosin ei sananmukaisesti täyttänyt julmaa uhkaustansa; mutta paljon kurjuutta he sentään saivat kärsiä Turun linnan komeroissa, joihin muutamat heistä myös kuolivat. Moni Ruotsin-kävijöistä, joka pelkäsi samallaista kohtaloa, pakeni senvuoksi kodistansa synkkiin saloihin. Ja mitä apua oli muutenkaan näistä valitusretkistä. Lähettiläät saivat tosin aina herttualta uudet suojeluskirjat. Mutta huovit eivät niistä pitäneet pienintäkään lukua. Usein he ottivat ne pois talonpojilta, kastelivat niitä kapakoissa oluthaarikkoihinsa ja paiskelivat niillä toisiansa korville, pilkalla lausuen: "Istu herttuan rauhassa!" Mutta sittenkin talonpojat väsymättä jatkoivat näitä käyntejänsä herttuan puheilla, huolimatta mistään vaivoista tai vaaroista. Talvella he ajoivat jäljettömiä teitä meren jäätä myöten, kesällä purjehtivat salamutkia Pohjanlahden ympäri; keväälläkin, kaikkein vaarallisimpana aikana, he väliin soutelivat jäälohkareitten välitse, väliin vetivät veneitänsä suurempien jääjänkkäreitten yli. Pitäähän hukkuva kiinni lastustakin, vaikka ei itsekään voi toivoa pelastusta!

Kaikkein vastahakoisimmat linnaleirille ja ahkerimmat valitusretkillä kävijät olivat Pohjanmaan asukkaat. Pohjalaiset näet olivat Suomen taalalaisia, jäykempää, itsenäisempää, sorrolle arempaa sukua kuin muut heidän kansalaisensa. He eivät olleetkaan tähän saakka tottuneet mihinkään sortoon. Heidän maakunnassaan ei ollut suuria herraskartanoja, joiden alustalaisina he olisivat oppineet nöyryyteen ja alamaisuuteen. "Aateli ja äyriäiset (kravut) eivät menesty Pohjanmaalla", sanoo vanha sananlasku. Pohjanmaa oli melkein pelkkää talonpoikaismaata, sillä kaupungeita ei ollut silloin vielä ainoatakaan, ja papitkin olivat kaikki talonpoikaista sukua ensimäisessä tai toisessa polvessa. Tämä varsinaisten herrojen puute vaikutti sen, että koko Pohjan kansa vähän herrasteli ja piti itseänsä suuremmassa arvossa. Yhtä vähän kuin herrojen vallasta olivat he ennen aikaan tietäneet sotaväen sortamisistakaan. Suurempaa sotaa käytiin aina vain eteläisemmillä seuduilla, ja partioretkiä heillä oli tapana itse torjua päältään. Juhana kuninkaan aikana, kun näilläkin mailla sota kiihtyi, oli ensikertaa viety sotaväkeä Pohjanmaalle. Mutta pohjalaiset olivat heti pyrkineet jälleen irti näistä vieraistansa ja olivatkin, niinkuin ennen jo kerrottiin, saaneet vapauden linnaleiristä urhoutensa palkaksi. Tätä kallista oikeutta, josta välittämättä Fleming oli pannut heidänkin elätettäväkseen huoveja, koettivat he nyt alinomaisilla valituskäynneillä valvoa.

Vuosi 1595 oli tällä lailla kulunut umpeen, ja vuodesta 1596:kin oli jo tullut syksy. Silloin saapui taasen Tukholmaan lähettiläsparvi Pohjanmaalta, _Pentti Pouttu_ etunenässä. He sanoivat tulleensa nyt viimeistä kertaa apua pyytämään. Jolleivät he sitä nytkään saisi, ei heillä ollut muuta neuvoa enää edessä, kuin anoa turvaa Venäjän tsaarilta ja antautua hänen alamaisikseen. Sattumalta oli samaan aikaan myös useammista muistakin Suomen maakunnista, hamasta Savosta ja Viipurista asti, valittajia Tukholmassa. Nämät kaikki yhdistyivät nyt pohjalaisten kanssa yhteiseen valitukseen ja yllämainittuun uhkaukseen. Mutta Kaarle herttuasta oli paraikaa vähemmän auttajaksi ja suojelijaksi kuin milloinkaan. Hän oli juuri luopunut hallituksesta, suuttuneena siitä, että kuninkaan puolelle kallistuvat valtaneuvokset lakkaamatta hangoittelivat häntä vastaan. Kun siis pohjalaiset vielä toisenkin kerran kävivät hänen luonaan kysyen, eikö hän edes jotakin neuvoa voisi heille antaa, puhkesi Kaarle katkerassa tuskassaan näihin sanoihin: "Toimittakaa itsellenne rauha itse. Ainahan teitä toki niin monta lienee, että voitte torjua huovit päältänne, jollei muulla niin aidanseipäillä ja nuijilla!"

7. Nuijasodan alku.

Ne ajattelemattomat sanat, jotka maltittomuuden hetkenä olivat Kaarle herttuan suusta päässeet, lankesivat niinkuin kipinä kuivaan kuloon. Pohjanmaan rahvas, joka siihenkin asti tuskin oli salannut vihaansa, alkoi nyt näyttää sitä julkisesti, rohkeasti.

Marrask. 25:nä päivänä 1596 vuotivat jo ensimäiset veripisarat. Mainittua päivää, Katrinan päivää, siihen aikaan oli vielä tapana viettää kirkkopyhänä täydellä jumalanpalveluksella. Siitä syystä oli _Isonkyrön_ kirkonmäelle kokoontunut suuri kansan paljous. Olipa myös muutamia sotamiehiä saapuvilla, jotka pitäjässä asuivat. Siellä näin seistessään vastakkain, silmä silmää vastaan, riitaveljekset eivät malttaneet kauan olla hiljaa. Talonpojat rupesivat ensiksi laskemaan haukkuma- ja pistosanoja suustansa. "Katsoppas noita konnia", virkkoi eräs; "nehän ne meitä määrättömällä linnaleirillänsä syövät typityhjiksi." -- "Eipä haittaisi", lisäsi Pentti Piri, yksi Ruotsissa käyneistä, joka nyt oli täydessä humalassa ja siis rohkeimmillaan, "eipä haittaisi, jos heiltä sisälmykset revittäisiin ulos!" -- Sanasodasta syntyi pian nyrkkisota, ja siinä kahakassa soturit jäivät tappiolle, sillä heitä oli varsin vähän. Talonpoikien päämiehet tuosta nyt läksivät _Yrjänä Kontsaan_ luokse, jonka talo oli likellä kirkkoa, ja rupesivat juomaan olutta ensimäisen voittonsa kunniaksi. Mutta kesken parasta riemua kosto yhtäkkiä jo saavutti mässääjät. Sotamiehet olivat kokoonkutsuneet kaikki lähiseuduilla asuvat virkakumppaninsa, sekä ratsu- että jalkamiehet, ja palasivat nyt huovin Pietari Gumsen ja jalkaväen päällikön Lassi Niilonpojan johdolla takaisin. Mitäpä vastarintaa humalaiset talonpojat olisivat voineet tehdä! Hetkessä he olivat kukistetut ja sidotut, ja vietiin sitten Kyrön nimismiestaloon. Siellä nyt soturit vuorostaan alkoivat voittojuhlaa juoda. Mutta heidänkään riemunsa ei ollut kovin pitkällinen. Sydänyöllä, kun sotamiehet makasivat aivan päissään, karkasi suuri talonpoikaisparvi heidän päällensä ja vapautti vangit. Yksi jalkamies tappelussa menetti henkensä.

Tätä tapausta olisi vielä voinut luulla yksityiseksi kahakaksi, jotka Pohjanmaan puukkojunkkarien kesken aina ovat olleet tavallisia. Mutta viikkoa myöhemmin leimahti kapina jo uudestaan paljoa suuremmalla, kiivaammalla liekillä. Aiheen siihen antoi se, että muuan ratsumies Suomesta[6] oli tullut viljaa, heiniä ynnä muuta linnaleiriveroa kantamaan, ja samalla aikaa Lassi Niilonpoikakin vaati vuosimuonaa Pohjanmaalla asuvalle jalkaväelle. Kaikki linnaleirin rasitukset tulivat nyt täten talonpojille yhtä haavaa. Siitä hurjistuneina he tarttuivat aseisiin. Lapualaiset nousivat ensiksi ja ryöstivät heidän seurakunnassaan asuvan huovin talon paljaaksi; sitten he menivät Kyröön, jossa samoja töitä jatkettiin. Kostonvimma kiihtyi kostaessa yhä villimmäksi. Pietari Gumsen talossa ei ainoastaan ryöstetty tavaroita, vaan tehtiin vielä kaikellaista vallattomuutta päälliseksi. Ikkunalasit[7] särettiin ja kattohirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto romahtaisi kotiin tulevan väen niskoille. Lehmiltä päät leikattiin ja asetettiin ikkunoihin seisomaan, suut irvillänsä. Ja vihatun lainlukijan eli tuomarin sijaisen Eerikki Olavinpojan talo poltettiin tuhaksi. Tästä talosta talonpojat olivat toivoneet saavansa paljon hopeita saaliiksi, sillä lain vaaka noina surkeina aikoina ei punninnut oikeutta, jollei sitä vielä silaeltu. Mutta suureksi harmikseen ryöstäjät eivät löytäneet pienintäkään hopealusikkaa eikä pikaria; kaikki oli viety pois taikka kätketty. Vasta kun talo oli poltettu ja lähtöä jo tehtiin, huomasi eräs mies jotain kiiltävää valuvan ulos kiukaan raosta. Siihenpä kaikki nyt kiireesti käsiksi! Keihäillä ja tuurilla tehtiin rako väljemmäksi, ja silloinpa valahti siitä kaunis, kirkas hopealähde, joka ei näyttänytkään ehtyvän. Lainlukijan vaimo oli näet muurannut hopeansa kaikki kiukaan seinään, ja siinä ne olivat palon hehkusta sulaneet. Saalis punnittiin siinä paikassa ja se painoi koko kuusi leiviskää! -- Saipa Eerikki Olavinpoika vielä onneansa kiittää, kun ainoastaan hopeat häneltä siinä hukkaan menivät. Sillä surma oli tarjona kaikille huoveille ja virkamiehille, jotka joutuivat vimmastuneen rahvaan käsiin. Muutamat upotettiin jokeen jään alle; toiset sidottiin puihin, ja sitten talonpojat ammuskelivat heitä jousillansa, niinkuin pilkkataulua, kunnes kurja henki viimein lähti. Vaimoille ja lapsille ei sentään tehty mitään pahaa, olkoon se talonpoikien kunniaksi sanottu. Päinvastoin he pelastivat yllämainitun lainlukijan vaimon, joka pelosta mielettömänä ei osannut itse paeta ulos palavasta talostaan.

Menestys kiihdytti nyt pohjalaisten toivoa ja rohkeutta yli kaiken määrän. He eivät enää tyytyneet siihen, että olivat "itselleen itse rauhan toimittaneet", vaan päättivät lähteä Suomenkin puolelle siellä olevia säätyveljiänsä vapauttamaan. Matkalla piti nostettaman joka pitäjän miehet lisäksi, ja niin oli viimein koko Suomen talonpoikainen kansa yhtenä vastaanseisomattomana tulvana vyöryvä Turkuun ja kukistava Flemingin huovineen, päivineen.

_Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan_ miehet oikeastaan tämän rohkean päätöksen tekivät. He lähettivät kyllä sanaa hankkeestansa pohjoisillekin suomalaisille pitäjille, kehottaen heitä tulemaan kanssansa. Mutta he eivät kuitenkaan malttaneet odottaa näiden vastausta. Ruotsalaisista rantanaapureistansa he jo tiesivät, että ne eivät yhtyisi heidän tuumiinsa; siksi oli viha molempien eri kansallisuuksien välillä liian suuri. Sitä tarkemmin suupohjalaiset keräsivät kokoon kaikki omat miehensä. Ei kotiin saaneet jäädä muut kuin raajarikot ja ikäloput, eivätkä nekään muuten kuin erinäisen lupakirjan nojalla. Pyssyjä tällä tavoin kokoonsaadussa armeijassa tuskin mahtoi olla monta. Sitä vastoin oli sangen paljon ja taitavia jousimiehiä. Monella taisi myös olla keihäs tai miekka käsikahakkaa varten. Mutta kaikille ei näitä parempia aseita suinkaan voinut riittää. Suuret joukot siis, niinkuin vanha runokin todistaa, ottivat

"-- nuijat nurkasta, pimeästä pitkät varret, joilla huoveja hosuvat, ryyttäreitä rynkyttävät."

Aivan halveksittavia aseita nämät nuijat muuten eivät olleetkaan käsikahakassa. Ne olivat näet paksulla, raskaalla ponnella varustettuja karttuja, ja ponsi oli tavallisesti vielä täynnä rautanauloja, kärjet ulospäin. Niillä saattoi siis kyllä paiskata, niin että

"veri parskui paidan päälle, suolet sinkoili sisältä huoveista hosutetuista."

Näiden nuijien mukaan, jotka olivat suuren joukon aseina, sanottiinkin luultavasti tätä talonpoikaista nostoväkeä _nuijamiehiksi_, ja on koko heidän kapinansa saanut nimen _nuijasota_.

8. Ilkkaisen sota.

Eteläänpäin mennessänsä pohjalaiset jakaantuivat kolmeen joukkoon. Läntinen parvi, Martti Tommolan johdolla, kulki pitkin merenrantaa Poriin päin. Pouttukin oli tämän joukon seurassa, vaikka, kummallisesti kyllä, ei päämiehenä, jonka vuoksi hänen kerrotaankin olleen kovin nyreissään. Itäinen parvi, joka oli sangen vähäinen, läksi Martti Vilpunpojan päällikkyydessä Rautalammin ja Savon miehiä nostattamaan. Päävoima marssi keskitietä yliseen Satakuntaan. Sen lukumäärä oli noin 7-800 miestä ja ylimäisenä päällikkönä oli _Jaakko Ilkka eli Ilkkainen_ Ilmajoelta. Tämäkin mies oli kerran käynyt valitusretkellä Ruotsissa ja sen johdosta saanut istua Turun linnassa vankeudessa. Mutta hän oli silloin vapauttanut itsensä sukkelalla keinolla, oli nimittäin punonut köyden vaatteistansa, ja sen avulla pujottautunut muureja myöten alas. Epäilemättä oli tämä hänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa ollutkin syynä siihen, että hänelle nyt oli uskottu vaarallinen, mutta kunniakas ylipäällikön virka. Hänen allansa oli sitten tietysti muitakin johtajia, niiden joukossa myös _Yrjänä Kontsas_, jonka tuvassa ensimäistä voitonriemua oli pidetty.