Part 1

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA IV

Sigismund ja Kaarle IX

Kirj.

J. KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.

SISALLYS:

Sigismund ja Kaarle IX.

1. Kaarle herttua. 2. Upsalan kirkolliskokous. 3. Sigismund tulee Ruotsiin. 4. Sigismundin kruunaus. 5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua. 6. Linnaleiri ja talonpojat. 7. Nuijasodan alku. 8. Ilkkaisen sota. 9. Savon kapina. 10. Pohjoispohjalaisten kapina. 11. Santavuoren tappelu. 12. Klaus Flemingin kuolema. 13. Klaus Fleming. 14. Arvi Stålarm ja Kaarle herttuan ensimäinen retki Suomeen. 15. Kaarle herttua valloittaa Turun linnan. 16. Makkararetki. 17. Suomalaisten hankkeet. 18. Herttua Kaarlen toinen retki Suomeen. 19. Viipurin valloitus. 20. Kaarle herttua Turun linnassa. 21. Juhana Fleming. 22. Arvi Stålarmin ja Aksel Kurjen lopullinen kohtalo. 23. Liivinmaan sota. 24. Kaarle IX, "hyvä kuningas". 25. Sigfrid Aaroninpoika Forsius. 26. Metelit Venäjällä ja Viipurin liitto. 27. Eevert Horn. 28. Sotaretki Venäjälle. 29. Moskovan vapautus. 30. Petos Kljushinossa. 31. De la Gardie Novgorodissa. 32. Eevert Hornin kuolema. 33. Rauhansovinto Stolbovassa.

SIGISMUND JA KAARLE IX.

1. Kaarle herttua.

Uuden, nuoren hallitsijan kansat tavallisesti ottavat suosiollisin mielin ja suurin toivein vastaan. Mutta niin ei ollutkaan laita, kun Juhanan poika _Sigismund_ peri Ruotsin kruunun. Päinvastoin ajateltiin surulla ja pelolla nyt alkavaa hallitusaikaa, kun vieraassa maassa asuva, kiivas katolismielinen kuningas oli ohjaava maan onnea. Muutamat korkeat aatelisherrat tosin toivoivat itselleen tästä hallituksesta etua, kun he muka saisivat kuninkaan nimessä pitää vallan käsissänsä. Mutta muu kansa pahasti pelkäsi, että sen itsenäisyys, jonka se vasta äsken oli Kustaa Vaasan johdolla saavuttanut, jälleen katoaisi. Ruotsin vapaa valtakunta, niin arveltiin, oli aikaa myöten joutuva vain Puolan alusmaaksi.

Vielä enemmän pelättiin uskon puolesta, ja tämä pelko oli kaikille Ruotsin vallan asukkaille yhteinen. Sigismundin tiedettiin antautuneen kokonaan jesuiittojen johdettavaksi ja seuraavan kaikkia näiden puhdistetun uskon verivihollisten neuvoja. Varsinaisesta Puolasta hän oli jo hävittänyt protestantit peräti. Epäilemättä oli hän katsova velvollisuudekseen yrittää saada Ruotsissakin samaa aikaan.

Ainoa toivo ja turva Ruotsin kansalla tässä mielenahdistuksessa oli se, että Sigismundin setä, _Kaarle, Södermanlannin herttua_, pitäisi heidän puoltaan. Ja hänessä olikin mies vaikkapa suuria vaaroja torjumaan. Kaarlella Ruotsin miehet näkivät vanhan, rakkaan "Kyösti-kuninkaansa" toimet ja taidon, joita sekä Eerikki että Juhana olivat olleet vailla. Hänellä he tiesivät myös olevan enemmän rohkeutta kuin isävainajallakaan. Kaarle oli hallinnut herttuakuntaansa älyllä ja huolella, niin että se vaurastumistaan oli vaurastunut, sillä välin kuin muissa osissa valtakuntaa Kustaa Vaasan perustama ja alulle panema teollisuus ja varallisuus oli melkein hävinnyt. Varsinkin näkyivät herttuan toimen hyvät hedelmät Vermlannissa, joka ennen hänen aikaansa oli ollut melkein autiona salona. Siellä nyt suitsusi tiheässä sulattojen mustat savut ja kaikui kankipajojen ankara kalke, valmistaen sen maakunnan parasta aarretta, rautaa, ihmisten tarpeiksi. Ja jylhimmilläkin takamailla, vuorien kupeilla, hamaan Norjan rajalle asti raivasi kirves ja tuli yhä uutta alaa viljelykselle. Herttua näet oli tuottanut sinne ahkeria suomalaisia Savosta, jotka osasivat kaskia kaataa ja polttaa. Näiden savolaisten jälkeläisiä elää siellä nytkin sekä Ruotsin että Norjan puolella rajaa, ja on heistä joku osa yhä vielä säilyttänyt kotimaansa kielen ja tavat.

Olipa Kaarle paitsi sitä säilyttänyt herttuakunnalleen toisenkin, vielä monta vertaa kalliimman perinnön isänsä ajoilta. Liturgiasta johtuva vaino rasitti Juhanan aikana kaikkia muita Ruotsinvallan asukkaita, mutta Kaarlen alamaiset olivat saaneet täydessä turvassa ja rauhassa palvella Jumalaa puhtaan Lutherin opin mukaan. Huolimatta veljensä kehoituksista ja käskyistä Kaarle oli aina estänyt liturgian tuottamista herttuakuntaansa. Päinvastoin suojeli ja elätti hän luonansa kaikkia niitä pappeja, joiden omatunto ei alistunut Juhana kuninkaan sääntöihin.

2. Upsalan kirkolliskokous v. 1593.

Samaa lujuutta ja hartautta puhdistetun opin puolesta Kaarle herttua osoitti nytkin. Kuninkaan kuoltua hän heti otti hallituksen käsiinsä ja julisti aikovansa pitää sitä yhdessä valtaneuvosten kanssa, kunnes kuningas itse tulisi maahan. Ensi toimekseen hän sitten ehdoitti valtaneuvoksille, että valtiopäivät olivat kutsuttavat kokoon. "Meillä on", lausui hän, "paljon syytä pelätä kuningasta, joka katsoo omantunnonasiakseen kaikessa totella paavia. Senvuoksi, vaikka olemmekin velvolliset tunnustamaan hänet kuninkaaksemme, pitää meidän asettaa hänelle muutamia ehtoja, jotka koskevat maamme lakia ja alamaisten oikeuksia. Ja ennenkuin hän on vannotulla valallaan vahvistanut ne ehdot, ei meidän pidä sallia kruunausta." Valtaneuvoksia tämä rohkea tuuma säikähdytti, sillä valtiopäivien kokoonkutsuminen oli oikeastaan kuninkaan yksinomainen oikeus. Välttäisihän, arvelivat he, pappiskokous, koska kuitenkin vain uskonasioista on keskusteltava. Mutta Kaarle herttua pani vastaan. "Ei!" intti hän kiivaasti, "meidän pitää uskonasioistammekin itse päättää ja säätää. Meidän ei käy, katolisten tavoin, jättää niitä paavin paljaspäisten, voideltujen kätyrien haltuun!" Sigismund, saatuansa tiedon herttuan hankkeesta, kielsi kokouksen ankarasti, vaan Kaarle ei pitänyt siitä mitään lukua.

Tämän päätöksen mukaan kokoontui kokous alussa vuotta 1593 Upsalaan. Siihen oli saapunut papisto sangen lukuisasti edustettuna, valtaneuvosto sekä muutamia muita aatelismiehiä. Kaikkiansa oli läsnä 332 pappia, joista neljä piispaa. Suomesta ei kuitenkaan ollut tullut muita kuin piispa ynnä kaksitoista pappia tai Turun koulumiestä. Talvinen aika oli muut estänyt.

Maalisk. 3 päivänä alettiin ensimäinen kokous rukouksella ja latinalaisella virrellä Veni Sancte Spiritus.[1] Senjälkeen keskusteltiin seitsemästä väitöslauseesta, jotka sisälsivät sen, että raamattua oli pidettävä kristinuskon ainoana lähteenä ja sen rinnalla myös annettava arvoa kirkonisille ja uskontunnustuksille. Sitten luki ja selitti piispa Olaus Martini Augsburgin uskontunnustuksen, ja sen tehtyänsä hän kysyi korkealla äänellä: "Tahdotteko te joka mies pysyä tässä uskossa ja opissa?" Ja kaikki läsnäolijat nousivat istuimiltaan ja vastasivat juhlallisesti: "Me tahdomme niissä pysyä aina viimeiseen hengenvetoon asti!" -- "Nyt", huusi silloin kokouksen puheenjohtaja, nuori professori Nikolaus Bothniensis innoissansa, "nyt siis on koko Ruotsinvalta yhtenä miehenä, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!"

Sittenkin puheenjohtaja kehoitti nyt vielä niitä nousemaan ja astumaan esiin, joilla ehkä olisi jotain sanottavana liturgian puolustukseksi. Vaan eipä noussut ketään. Päinvastoin ne, jotka Juhana kuninkaan aikana olivat siihen suostuneet, koettivat puhdistaa itseänsä ja pyysivät anteeksi. Turun piispa Eerikki Sorolainen sanoi katsoneensa liturgian vain koskevan ulkonaisia menoja ja sopivan yhteen Lutherin opin kanssa. Muutamalta oppimattomalta Länsi-Pohjanmaan papilta kysyttiin, mitä hän liturgiasta piti. "Minä sen annan", vastasi tämä. -- "Kellekä sen annat?" tiedusteli puheenjohtaja. -- "Minä annan sen pirulle", selitti pappi. -- "Annatkos pirulle sinun elättäjäsi, joka sinua niin monta vuotta on lihottanut?" pilkkasi puheenjohtaja.

Yhdessä liturgian kanssa hyljättiin tässä kokouksessa myös koko joukko muitakin, siihen asti vielä käytännössä olleita katolisia kirkonmenoja, ja kiellettiin kaikki muu jumalanpalvelus paitsi luterilainen. Se Ruotsin alamainen, joka siirtyi toiseen uskoon, oli maanpakolaisuudella rangaistava. Maaliskuun 20 p:nä kirjoittivat kaikki läsnäolevat nimensä _Upsalan päätöksen_ alle, joka siitä lähtien melkein meidän aikoihimme asti on ollut Suomenkin kirkon ojennusnuorana. Paljon siinä tosin on moitteen sijaa, jos sitä nykyiseltä kannalta katselemme. Erittäinkin loukkaa meitä se kova kuri, jolla se hallitsee ihmisten ajatuksia uskon asioissa, vainoten vierasuskolaisia melkein yhtä armottomasti kuin katolinen kirkko. Mutta tämä kovuus oli siihen aikaan välttämätön. Jos katolisille olisi pienintäkin jalansijaa maassa sallittu, niin he olisivat pian viekkaudella tai väkivoimalla anastaneet vallan käsiinsä ja sortaneet protestantteja.

Kokouksen loputtua päätös lähetettiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa jokainen pappi sekä myös etevimmät aatelismiehet saivat sen allekirjoituksellansa vahvistaa; sitä paitsi sen vahvistukseksi painettiin kaupunkien ja kihlakuntien sinetit sen alle. Suomessakin tehtiin samoin, niinkuin muissakin valtakunnan osissa. Vaan kuitenkin kesti vielä useampia vuosia, ennenkuin Upsalan päätös pääsi meidän maassamme täyteen voimaansa. Pari katovuotta seurasi peräkkäin juuri lähinnä seuraavia aikoina. Sen johdosta oppimaton talonpoikainen kansa alkoi nurista ja valittaa, että Jumala muka rankaisi heitä siten, kun Häntä ei enää palveltu entisellä juhlallisuudella. Jopa tapahtui väkivaltaakin paikkapaikoin. Muutamassa kirkossa papin alkaessa toimittaa jumalanpalvelusta uudella, koruttomalla tavalla, läsnäolevat sotamiehet tempasivat hänet pois saarnatuolista, laahasivat hänet ulos kirkosta ja viskasivat viimein pahanpäiväiseksi piestynä kirkkotarhan muurin yli. Eikä ollut tälle rahvaan röyhkeydelle hillitsijää, sillä Suomen ylimaaherra, vapaaherra _Klaus Fleming_ ei itsekään totellut Upsalan päätöstä. Klaus herra oli kuninkaalle umpiuskollinen. Hänen mielestään oli siis vasten kuninkaan tahtoa ja kieltoa tehty päätös aivan mitätön, voimaton, "mokoma vasikannahka" vaan, hänen omia sanojaan käyttääksemme. Koska piispa oli toimittanut pois pyhäinkuvat ynnä muut sellaiset koristeet Turun tuomiokirkosta, tuotti Fleming kuninkaan käskystä ne takaisin paikoillensa. Tätä asiaa koskevan kuninkaallisen kirjeen hän sitten syksyllä 1596 luki kansalle, joka oli kokoontunut Heikinmarkkinoille Turkuun, ja suomensi lukiessaan sanat aivan väärin. Hän näet julisti kuninkaan käskynä, että uskonmenot joka paikassa, missä kansa sitä halusi, olivat pidettävät vanhoillansa. Samassa tilaisuudessa valitti piispa hänelle yllämainitusta papille tehdystä väkivallasta. Mutta Fleming vain pilkkasi vastaukseksi. "Jos", päätti hän, "pappi on viskattu muurin yli kirkkotarhasta ulos, niin enpä minä siihen muuta neuvoa tiedä, kuin että annetaan sotamiehille käsky viskata hänet taas samaa tietä kirkkotarhaan, ja vieläpä kovemmalla vauhdilla."

3. Sigismund tulee Ruotsiin.

Ottaaksemme selkoa siitä, miten Upsalan päätös Suomessa pantiin toimeen, olemme rientäneet useampia vuosia eteenpäin; mutta nyt tulee meidän kääntyä jälleen muihin seikkoihin, jotka tapahtuivat heti mainittujen valtiopäivien perästä.

Loppupuolella kesää 1593 Sigismund suoriusi lähtöön Varsovasta, käydäksensä uudessa valtakunnassaan. Hänen matkansa meren rannalle kävi Länsi-Preussin maakunnan kautta, joka siihen aikaan oli Puolan alusmaana, ja jossa kansa enimmäksi osaksi oli luterilainen. Näitä kuningas matkansa varrella kohteli sellaisella tavalla, joka vielä enensi Ruotsin miesten pelkoa. Monessa paikassa karkoitettiin luterilaiset pois kirkoistansa ja heitä kiellettiin jumalanpalvelusta julkisesti pitämästä. Danzigin kaupungissa nousi tämän johdosta kova kahakka porvarien ja kuninkaan puolalaisten henkivartijain välillä, niin että suuri joukko ihmisiä sai surmansa. Ja että Sigismund Ruotsissakin aikoi levittää katolinuskoa, se saatettiin arvata siitä, että hänellä oli muassansa useita jesuiittoja ynnä muita katolisia pappeja soittoniekoiksi puettuina. Olipa vielä päälliseksi parvessa erinäinen paavin lähettiläs eli legaatti, nimeltä Malaspina, jonka neuvoja Sigismund kaikissa asioissa noudatti.

Danzigissa oli Ruotsin valtakunnan laivasto, viisikymmentä alusta, jo varalla; valtioamiraali Klaus Fleming oli ne tuonut Suomesta sinne, saattaaksensa kuninkaan meren yli Ruotsiin. Mutta Sigismund vuokrasi kuitenkin itseänsä, puolisoansa ynnä hoviseuraansa varten sievän hollantilaisen kauppalaivan, joka sattui olemaan satamassa. Sillä Ruotsin ja Suomen alukset olivat epämukavia ja könttyräisiä, niin etteivät päässeet muuta kuin myötätuulessa kulkemaan. Niihin pantiin kuninkaan saattoväkeen kuuluvat sotamiehet ja palvelijat. Syyskuun 30:nä päivänä, Mikonpäivänä, nousi Sigismund maihin Tukholman linnasillan luona. Hän oli tahallaan juuri sen päivän valinnut, sillä Pyhä Mikael oli hänen suojeluspyhänsä, ja kuningas toivoi voivansa kukistaa luterilaisuuden Ruotsin valtakunnassa, samoinkuin Pyhä Mikael oli kukistanut pimeyden ruhtinaan.

Tukholmassa oli Kaarle herttua kuningasta vastaanottamassa yhdessä valtaneuvosten kanssa, ja niin myös arkkipiispa pappeineen. He lausuivat Sigismundin tervetulleeksi tähän valtakuntaan, mutta samassa he myös vaativat, että hänen tuli vahvistaa Upsalan päätös ja lähettää pois jesuiittansa, varsinkin paavin lähettiläs. "Tuo paha oka",[2] sanoivat he, "pistää kansaa kipeästi silmään." Vaan kuningas ei suostunutkaan tähän pyyntöön. Päinvastoin hän näytti aivan selvästi, etteivät muut kuin katolinuskoiset voineet toivoa häneltä suosiota. Hänen seuralaisinansa ja neuvonantajinansa oli, paitsi muassa tulleita muukalaisia, ainoastaan pari katolinuskoista ruotsalaista herraa. Ainoa protestantti, jota hovissa suvaittiin, oli Suomen ylimaaherra _Klaus Fleming_; sillä hän ei ollut Upsalan päätöksessä ollut osallisena eikä sitä jälkeenkäänpäin allekirjoittanut.

Kolme kuukautta kului täten turhiin ehdoitteluihin ja väittelyihin. Viimein kuitenkin neuvoskunta suostui siihen, että valtakunnan säädyt kutsuttaisiin Upsalaan. Näiden avulla he toivoivat paremmin saavansa kuninkaan taipumaan hänelle asetettuihin ehtoihin. Mutta Sigismundkin yritti siellä viekoitella puolellensa valtiopäivämiehiä, varsinkin talonpoikia. Klaus Fleming kutsui hänen käskystänsä suuren joukon talonpoikaissäädyn jäseniä luokseen pitoihin, juotti heidät juovuksiin ja vei sitten heidät yhdessä muutamien omien alustalaistensa kanssa kuninkaan puheille. Tälle he olutinnossansa nyt vakuuttivat olevansa valmiit suostumaan kaikkeen, mitä hän tahtoi. "Papit", niin he huusivat, "yksin ovat syynä siihen, että Teitä vastaan, kuninkaallinen majesteetti, on hangoiteltu ja juoniteltu." Mutta humalasta selvittyään talonpojat pian jälleen muuttivat mielensä. Kaarle herttua, joka oli oikea rahvaan mies ja osasi seurustella talonpoikien kanssa, selitti heille tarkkaan asian oikean laidan. Nyt he taas olivat tappaa erään säätyveljensä, joka uskalsi väittää, etteivät Klaus Fleming ja Malaspina sittenkään olleet niin mustat, kuin miksi heitä mustattiin. Jopa rupesivat muutamat tarjoamaan kruunua Kaarle herttualle. "Me rukoilisimme", lausui vanha Upsalan nimismies, "että te, herttuallinen korkeus, olisitte niin armollinen ja rupeaisitte meille kuninkaaksi. Olettehan tekin Kyösti-kuninkaan poika, ja osaisitte varmaan yhtä hyvin kuin se vainajakin hallita maan ja kansan hyväksi. Sigismundista sitä vastoin ei näytä olevan mihinkään." Mutta Kaarle käski heidän vaikenemaan sellaisista asioista.

Viekoittelun rauettua tyhjiin kuninkaan neuvonantajat keksivät toisen keinon. Kaarle herttua oli murhattava; siten kaikki vastarinta oli itsestään masentuva. Niinpä eräänä aamuna, kun Kaarle taas oli tullut kuninkaan puheille, puolalaiset henkivartijat kävivät paljastetut miekat kädessä oven eteen seisomaan ja estivät herttuan seuralaisia pääsemästä sisään. Mutta tässäkään vaarallisessa tilassa ei Kaarlen luja luonto pettänyt. Rohkeasti niinkuin ainakin hän ilmoitti taas Sigismundille: "Jos ette te, kuninkaallinen herra, meidän ehtoihimme suostu, niin me emme salli teidän kruunaustanne." Puolalaiset odottivat keskustelun aikana vain kuninkaan viittausta, karatakseen miehissä vihatun herttuan päälle. Mutta Sigismund, vaikka hän olikin suostunut neuvottuun murhakeinoon, ei nyt ratkaisevalla hetkellä tahtonut kuitenkaan antaa käskyä. Tämmöinen oli hänen pehmeä, saamaton luonteensa: voimaton vastustamaan kiusausta ja voimaton toimeenpanemaan päätetty pahaa. Tämänkin vehkeen rauettua puolalaiset päättivät tehdä toisen yrityksen salaa, kuninkaan tietämättä. Herttua piti murhattaman omassa majatalossaan. Mutta asia tuli jollakin lailla Kaarlen tietoon, ja kun murhaajat yöllä saapuivat paikalle, oli hän jo poissa kaupungista. Kaukaa kankaalta paistoivat nuotiotulet hänen leiristänsä.

Seuraavana aamuna tuli herttualta kirje Sigismundille. "Sekä minä että säädyt", kirjoitti hän, "olemme nyt jo kolmatta viikkoa olleet täällä, turhaan odotellen vahvistusta vaatimuksillemme. Nyt me olemme jo tähän viivyttelemiseen kyllästyneet, ja jollette te, kuninkaallinen majesteetti, anna suostumustanne vuorokauden kuluttua, niin minä lähden pois ja käsken valtiopäivämiehetkin kaikki kotiin." Sigismund pahassa pulassansa taas kääntyi ainaisen neuvonantajansa, paavin legaatin puoleen. Ja nytpä Malaspinakin katsoi suostumisen välttämättömäksi. "Mutta eihän", lohdutti hän, "vääräuskoisille vannottuja valoja ole synti rikkoa." Tätä neuvoa seuraten taipui siis Sigismund kun taipuikin ja vahvisti Upsalan päätöksen. Suuri oli tietysti kansan riemu, ja valtiopäivämiehet riensivät kaikki tuomiokirkkoon kiitosvirttä veisaamaan Jumalalle. He eivät aavistaneetkaan, että kuningas oli jo sydämessään rikkonut antamansa juhlallisen lupauksen.

4. Sigismundin kruunaus.

Nyt vietettiin kruunaus täydellä loistolla ja juhlallisuudella. Kun arkkipiispa oli kruunaussaarnan pitänyt, astui Sigismund alttarin eteen vasemmassa kädessään pärmäkirja, joka sisälsi Upsalan päätöksen vahvistuksen. Herra Eerikki Sparre lausui kruunausvalan, jonka kuningas toisti polvillaan oikean käden sormet ylös kohotettuina. Vähitellen alkoivat kuitenkin Sigismundin sormet vaipua alemmaksi, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut tällä ulkonaisella merkillä vahvistaa valaa, jota hän ei aikonut pitää. Mutta Kaarle herttua huomasi tämän juonen ja teki sen johdosta muistutuksen, jonka jälkeen Sigismund sitten piti sormensa kohossa loppuun asti. Vesteroosin piispa painoi kruunun Sigismundin päähän, sillä kuningas ei sallinut uuden arkkipiispa Angermannuksen sitä tehdä, koska hän oli tunnettu ylen kiivaaksi luterilaiseksi. Sigismundin käytyä nyt valtaistuimelle istumaan, tuli Kaarlen vuoro vannoa hänelle uskollisuusvalansa. Samettityyny tuotiin nyt esille, jolle herttuan piti laskeutua vasemmalle polvellensa. Mutta siksi hän oli liian ylpeä, väitti vain, ettei hän ollut taivuttanut polveaan ennenkään Sigismundin isän, Juhana kuninkaan, kruunauksessa. Hän laski vain hattunsa, joka oli herttuakruunulla koristettu, tyynylle alamaisuuden osoitteeksi, ja vannoi sitten valansa seisoallaan pitäen valtakunnan lipusta kiinni.

Kruunauksen jälkeen, niinkuin tämmöisissä juhlissa oli tapana, suotiin armonosoituksia ja pidettiin kaikellaisia pelejä. Sigismund ei kuitenkaan sivaltanut ainoatakaan Ruotsin herraa ritariksi; tällä tavoin hän tahtoi osoittaa heille mielipahaansa. Paitsi muita pelejä pidettiin sitten myös turnaus, jossa tapahtui seuraava huvittava seikka. Eräs puolalainen herra ratsasti röyhkeästi esiin tantereelle ja vaati Ruotsin herroja taisteluun, uhaten parhaankin voittavansa. Tulipa hänelle silloin vastaan ritari, jonka kypärän ristikko oli suljettu, niin ettei kasvoja voitu tuntea. Ankaran tappelun jälkeen puolalainen vierähti voitettuna satulasta maahan, ja kun voittajan päästä sitten riisuttiin kypärä, valahti sen alta pitkiä, tuuheita kähäriä esiin. Nainen se olikin, joka uhkaylpeän muukalaisen oli kurittanut. Helppo on arvata, kuinka neidon kansalaiset tästä riemastuivat, ja kuinka suuri sitä vastoin oli puolalaisten harmi ja häpeä.[3]

Kruunauksessa vannottua valaansa ei Sigismund monta päivää pitänyt pyhänä. Upsalan päätöksen mukaan ei ollut katolinen jumalanpalvelus sallittu Ruotsissa muualla kuin kuninkaan omassa hovikappelissa. Siitä huolimatta Sigismund antoi nyt pari kirkkoa Tukholmasta uskolaisillensa käytettäviksi. Niissä jesuiitat julkisesti pauhailivat luterilaista väärää uskoa vastaan, vaan kun luterilaiset papit alkoivat saarnata vastaan, kielsi kuningas heitä ankarasti. Verisiä tappeluita sattui joka päivä puolalaisten henkivartijain ja porvarien välillä, ja kuningas tuomitsi aina edelliset syyttömiksi. Suuttumus tästä muuttui pian peloksi, kun saatiin kuulla, että Puolasta oli vielä enemmän sotaväkeä tulossa. Puolalaisten saavuttua Tukholmaan asettui Ruotsin miesten pelko kuitenkin jälleen. Ainaisen tapansa mukaan oli Sigismund taas toimittanut asiansa puolinaisesti. Tuotettu lisäväki ei ollut millään muotoa riittävä, jos tahtoi väkisin kukistaa vastarinnan Ruotsissa. Sen Sigismund itsekin pian huomasi, ja alkoi nyt suoriutua lähtöön, aikoen tulla toisten takaisin suuremmalla voimalla ja sopivammassa tilaisuudessa. Paljon apua hankkeillensa hän toivoi näet olevan siitä kateudesta ja eripuraisuudesta, jonka hän tiesi kytevän herttuan ja valtaneuvosten välillä, vaikka he nyt uskonasiassa olivatkin pitäneet yhtä. Tätä eripuraisuutta vielä enentääkseen kuningas, Malaspinan neuvosta, ei määrännytkään tarkkaan, millä tavoin valtakuntaa hänen poissaollessansa oli hallittava. Hän vain sanoi jättävänsä hallituksen herttualle ja neuvoskunnalle yhteisesti. Mutta kuinka suuri osa vallasta kumpaisellekin oli tuleva, siitä ei saatu häneltä mitään määräystä. "Anna vääräuskoisten riidellä ja raadella toinen toisiansa", arvelivat kuninkaan neuvonantajat; "sitä helpompi on sitten kukistaa heidät kaikki." Paitsi tätä koetti Sigismund vielä toisellakin keinolla heikontaa vastustajainsa voimaa, joiden haltuun hänen täytyi jättää Ruotsinvallan hallitus. Hän asetti näet joka maakuntaan uskottuja miehiään maaherroiksi, joiden piti kaikissa tärkeissä asioissa totella ainoastaan hänen omia käskyjänsä, huolimatta Tukholmassa olevista hallitusmiehistä. Suomenmaan ynnä myös ylimmäisen vallan Vironkin ylitse sai Klaus Fleming, ja ruotsinpuolisista maakunnista suotiin suuri osa hänen langoilleen, Stenbockeille. Taalainmaa sai katolinuskoisen Eerikki Brahen maaherraksensa, vaikka Upsalan päätös nimenomaan sääti, ettei kukaan katolilainen saisi pitää minkäänlaista kruununvirkaa Ruotsin valtakunnassa.

Täten mielestään kaikki viisaasti ja taitavasti järjestettyänsä Sigismund astui laivoihinsa ja purjehti Puolaan takaisin. Matkalla kohtasi heitä raju myrsky ja ukkonen iski sen aluksen mastoon, jossa Malaspina oli. Sen seikan ruotsalaiset sitten selittivät siten, että Jumala muka oli tahtonut osoittaa vihaansa _Antikristuksen_[4] pahanilkiselle lähettiläälle. Malaspina puolestaan arveli laivallensa tapahtuneen turmion noitien syyksi, joita tuo jumalaton, pakanallinen Ruotsinmaa muka oli aivan täynnä.

5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua.

Kaarle herttuan ensi toimia kuninkaan lähdettyä oli se, että hän eroitti virasta kaikki ruotsinpuolisiin lääneihin asetetut maaherrat. Samoin aikoi hän Suomessakin tehdä; mutta Klaus herraa ei voinutkaan paljaalla kynänpiirrolla saada pois. Hänellä oli luonansa ja käskynalaisenaan melkein koko valtakunnan laivasto ynnä suuri osa armeijaa, joka venäläisten vuoksi yhä vielä majaili Suomessa. Väkivaltainen menettely hänen suhteensa oli siis sangen arveluttava asia. Viekkaus oli ainoa mahdollinen keino, mutta sitä osasi Klaus herra vastustaa yhtä suurella viekkaudella.