Part 5

Syysk. 15 p. alkoi Pähkinälinnan piiritys. Mutta se ei näyttänytkään menestyvän toivon mukaan. Rannassa ei ollut yhtään paikkaa, mihin olisi sopinut asettaa tykit. Joessa kyllä oli saari likempänä linnan muureja; mutta se taas oli niin linnalaisten tulen alla, ettei siihen voitu patteria rakentaa. Pähkinälinnan isäntä, _Pietari Golovin_, oli urhokas ja taitava mies, joka osasi hyvin käyttää kaikki vahvan asemansa edut. Kahdentoistapäiväisen piirityksen perästä päätettiin parhaaksi lähteä kotimatkalle. Mutta eipä sekään nyt ollut aivan helppo työ. Piiritettyjen avuksi saapui paraikaa 40,000:n miehinen armeija ruhtinas _Nogtevin_ ja hovimarsalkki _Sheremetjevin_ johdolla. He olivat alkaneet tappaa pääjoukosta eteneviä muonanhakijoita, jotta ruuasta tuli puute. Vähälläpä oli koko Nevajokeen saapunut ruotsalainen tykkivenheistö mennä hukkaan. Kova myrsky näet ajoi sen Nevan pohjoispuoliselle rannalle aivan linnan muurien alle. Venäläiset kohta karkasivat ulos sitä valloittamaan. Mutta Bagge kuljetutti kiireesti tykit rantaan, missä he vakavammalta perustukselta saattoivat ampua, ja paukutti niillä niin ankarasti, että ryntääjien täytyi tyhjin toimin palata. Tämän jälkeen johdatti Bagge kohta aluksensa joen suuhun pitkin matkaa yhä tapellen rantaa myöten seuraavien venäläisten kanssa. Kehuivatpa nämät saaneensa häneltä jaalan, jossa oli neljä tykkiä ja 150 miestä. Samaten täytyi palaavan maaväenkin yhä taistella takaa-ajavien vihollisten kanssa. Kuuden peninkulman päässä Pähkinälinnasta saavutti heidät itse venäläinen pääarmeija, mutta se torjuttiin takaisin.

Baggen joukkojen saapuessa Viipuriin oli itse Kustaa kuningaskin siellä heitä vastassa. Hädissään venäläisten uhkaavasta kostosta tämä nyt kirjoitti kirjeen Novgorodiin, lykäten koko Inkerin retken syyn Baggen hartioille, joka muka oli sen omin luvin tehnyt. Jos niin on, tuli sieltä vastaus, niin lähetä Bagge, Viipurin linnan isäntä, Maunu Niilonpoika ynnä muut syylliset päälliköt rajalle, tsaarin väen nähden mestattaviksi. Tämmöiseen ehtoon ei tietysti ollut suostumista. Ei ollut siis muu tarjona kuin kaikin voimin varustautua vastarintaan. Säännöllistä sotaväkeä oli nyt 6,000 jalkamiestä ja 6 lippukuntaa ratsumiehiä Viipurissa. Näiden lisäksi tuotiin nostoväkeä. Arpakapula kulki kylästä kylään ja käski aseihin Viipurin ja Savonlinnan lääneistä joka miehen; Hämeestä ja Uudeltamaalta piti tulla joka neljännen, Satakunnasta ja Varsinais-Suomesta joka viidennen miehen.[11] Olipa myös Ruotsin puolelta nostoväkeä hankkeissa. Aateliston, voutien sekä pappien piti varustaa miehensä pyssyillä ja hevosilla. Talonpojat tulivat jalkasin, puolet varustettuna suksilla ja jousilla, toiset puolet keihäillä. Koska heillä ei ollut rautapaitoja, käskettiin heidän tuoda mukanaan laudoista kyhättyjä kilpiä. Hevosmiesten päälliköiksi pantiin ruotsalaiset herrat _Lejonhufvud ja Grip_; Bagge ja Klaus Horn taas saivat jalkaväen komennettavaksensa. Ankarasti kielsi kuningas, etteivät he saisi enää tehdä päällekarkausta. Heidän piti tyytyä oman maan suojelemiseen. Kaikille teille oli murroksia kaadettava vihollisen esteeksi; sen keinon oli Kustaa oppinut kapinoivilta Smoolannin talonpojiltaan. Näin kaikki järjestettyänsä kuningas palasi jälleen Turkuun.

16. Venäläisten toinen käynti Viipurin edustalla.

Ennenkuin tämä nostoväki kerkesikään tulla koolle, venäläiset tulivat jo tammik. 12 p. 1556 äärettömin joukoin rajan yli. Erään vangiksi joutuneen pajarin tiedon mukaan heitä oli nyt 50,000 miestä, ja niissä 2,000 tsaarin uusia strelitsejä eli pyssymiehiä. Olipa vielä 2,000 tatarilaistakin, joita johti Astrakanin entisen hallitsijan (khaanin) poika _Kaibula_. Koko armeijan ylipäälliköiksi nimitettiin itse Novgorodin maaherra _Dimitri Paletskoi_ ynnä Moskovasta tullut ruhtinas _Pietari Shtenjatev_. Yksi osa venäläisiä tuli Käkisalmen, toinen Inkerin puolelta.

Tämmöistä ylivoimaa vastaan ei Kivennavan pieni varustus olisi mitään kestänyt. Sentähden vouti sen itse poltti ja pakeni joukkoinensa Viipuriin. Matkalla heidät kuitenkin saavutettiin ja yksi osa tapettiin. Kivennavalla jäi 7 kanuunaa ynnä paljon muita kiireen tähden hyljättyjä aseita vihollisen saaliiksi.

Tammik. 21 p. lähenivät venäläiset Viipuria. Viiden virstan päässä kaupungista joutui ensinnä kulkeva ratsumiesparvi kahakkaan Viipurista ulos lähetettyjen tiedustelijoiden kanssa. Etujoukon molemmat päälliköt, Rostovski ja Pushkin, saivat tässä surmansa, ja heidän miehensä hajosivat. Mutta tulipa pian taas viipurilaisten vuoro paeta, kun suurempi venäläisjoukko kahden Sheremetjev-ruhtinaan johdolla saapui perille. Virstan matkan peräydyttyään he seisahtuivat mäen kukkulalle, missä he toivoivat voivansa tehdä vastarintaa. Etupuolelta ei vihollinen päässytkään mäen kukkulalle, kun korkeaa kivikkoa oli kovin vaikea rynnätä ylös. Mutta he lähettivät yhden osaston takaa kiertämään, ja pakoittivat siten viipurilaiset vetäytymään muuriensa suojaan. Vasta tähän, kun jo kaupunginkin tykit alkoivat heihin ulottua, pysähtyivät takaa-ajajat.

Kolme päivää seisoivat nyt venäläiset Viipurin edustalla, ampuen tykeillään kaupunkia, joka ei kuitenkaan suuresti vahingoittunut. Tammikuun 23:n ja 24:n päivän välisenä yönä äkillinen säikähdys ajoi heidät karkuun. Luoteen puolelta oli näet kulku kaupunkiin yhä vielä auki, koska ei vihollinen ollut päässyt lahden yli sitäkin kulmaa saartamaan. Siltä puolelta tuotti mainittuna yönä linnaväki heinäkuormia latokartanosta kaupunkiin. Venäläisetpä, kun kuulivat rekien ratinaa ja hevoskavioiden kopinaa pitkältä sillalta, luulivat useampien tuhansien ratsumiesten saapuvan kaupungille avuksi. Päälliköt arvelivat nyt mahdottomaksi valloittaa kaupunkia ja veivät enimmän osan väkeänsä pois. Ainoastaan muutamia tuhansia jätettiin näön vuoksi autioon leiriin, etteivät Kustaan sotajoukot huomattuaan peräytymisen tulisi matkaa häiritsemään. Karanneen tatarilaisen kautta sai Bagge kuitenkin heti tiedon asiasta ja ryntäsi jo aamulla varhain kaupungista ulos. Leirin vartijat yrittivät vähän aikaa tehdä vastarintaa, vaan läksivät viimein pakoon. Heitä ajettiin vielä puolen peninkulman matkaa jälestä.

Sillä tavoin oli siis Viipuri nyt taas ikäänkuin ihmeen kautta pelastettu, samoin kuin 60 vuotta aikaisemmin Knuutti Possen aikana. Mutta rajaseudut, joiden läpi vihollinen oli kulkenut, olivat melkein autiona erämaana. Tullessaan ja mennessään olivat venäläiset tien varrella hävittäneet kaikki. Viipurin edustalla seisoessaan olivat he myös lähettäneet parvikuntia Vuoksen varrelle, jopa Saimaankin etelärannoille asti. Lavretsan pitäjässä (nähtävästi Lauritsalassa, Saimaan kanavan suussa) kertoo venäläinen aikakirja myös suuren joukon Ruotsin kuninkaan sotamiehiä tulleen tapetuksi. Asian laita oli sellainen, että huovit kuninkaan lähdettyä olivat ruvenneet ylellisesti juomaan ja tulleet niin huolettomiksi, että vihollinen äkkiarvaamatta pääsi heidän kimppuunsa. Ääretön joukko Viipurin läänin rajalaisia oli tässä sodassa saanut surmansa, sillä venäläiset ja varsinkin heidän kanssaan tulleet tatarilaiset eivät säästäneet vaimojen eikä lapsienkaan henkeä. Ääretön joukko oli myös viety vangiksi Venäjälle, missä heitä myötiin kymmenestä kopekasta miehet ja viidestätoista tytöt!

Kustaa kuningas, jota vanhoilla päivillään oli jo alkanut lapsettaa, säikähtyi tästä venäläisten retkestä aivan pahanpäiväisesti. Hän rupesi kiroilemaan niitä sotapäälliköitään, jotka perättömillä sanomillaan olivat houkutelleet häntä niin vaarallista sotaa alottamaan. Jopa hän oman henkensäkin puolesta hädissään käski Ruotsista aluksia, joilla hän vaikkapa jäälohkareitten välitse pääsisi Ahvenanmeren yli. Pohjanmaalle hän lähetti taas sellaiset käskyt, että pitkin rantaa oli varustettava hevosia ja koottava suojelusväkeä, jotta hän sitä tietä voisi pelastaa itsensä. Pelon aiheuttajana oli myös suuri pyrstötähti, joka tähän aikaan ilmestyi näkyviin. Se varmaan ennusti pahaa. Pahinta kuitenkin oli se, kun voudit vakuuttivat, että yhtä mahdotonta oli paeta kumpaa tietä hyvänsä. Vasta maaliskuun alussa sai kuningas kalliit luunsa korjatuiksi Ahvenanmaalle. Sillä välin olikin jo ensi pelko ennättänyt asettua, niin että Kustaa jonkun aikaa viipyi siellä, jopa myöhemmin vielä uskalsi palata Turkuunkin takaisin. Vasta heinäkuulla hän todella läksi Ruotsiin.

17. Rauhansovinto.

Tämmöisellä mielellä ollen kuningas tietysti hartaasti halusi rauhaa. Siihen olikin monta muuta tärkeämpää syytä. Puolasta ja Liivinmaalta ei kuulunutkaan luvattua apua; molemmat katsoivat edullisemmaksi antaa Kustaan yksinänsä taistella. Oman armeijankaan voimaan, vaikka se nyt oli kokonaan koolla, ei näkynyt olevan liioin luottamista. Ankarat puna- ja lavantaudit, jotka olivat aiheutuneet ahtaiden asuntojen ja huonon ruuan johdosta, vähensivät vähentämistään sen lukua.[12] Paljon myös karkasi nuoria sotureita, sekä suomalaisia että ruotsalaisia, jotka olivat kyllästyneet sodan vaivoihin. Tsaari Iivanakaan ei ollut vastahakoinen sovintoa tekemään. Äskeiset retket olivat saattaneet hänet siihen vakaumukseen, ettei Suomenmaa ollut aivan helposti anastettavissa. Paljoa helpompi ja monin verroin haluttavampi saalis kuin meidän kivikot ja kankaat oli hänelle tarjona Liivinmaalla, missä saksalaisten valta paraikaa oli hajoamaisillaan eripuraisuuden vuoksi. Kesäkuun 4 p. 1556 sovittiin siis sotalakosta _Alakylässä_, ja kohta sen jälkeen lähetettiin Turun kirkkoherra Knuutti Juhananpoika Moskovaan lähettiläille esteetöntä kulkua anomaan.

Passikirjan sieltä saatuansa lähtivät sitten lähettiläät uuden vuoden aikana 1557 liikkeelle. Arvokkaimmat henkilöt matkajoukossa olivat _Sten Lejonhufvud_ ja Upsalan arkkipiispa _Lauri Pietarinpoika_ Ruotsista ynnä Turun piispa _Agricola_. Rajalla otti heitä venäläinen pajari vastaan, joka siitä saattoi heidät eteenpäin. Ylimalkaan kohdeltiin heitä joka paikassa sangen hyvin. Sattuipa kuitenkin Novgorodissa eräs paha seikka, johon yksi heidän palvelijoistaan oli käytöksellään antanut syytä. Hän oli näet pilkoillaan kärventänyt majatalossa olevan pyhänkuvan kuhmulle. Siitä kun kaupunkiin levisi tieto, kansa vimmastuksissaan tarttui aseisiin ja ympäröitsi talon. Yksitoista päivää pidettiin lähettiläät tällä tavoin piiritettyinä ja töin tuskin saatiin kansa viimein viihdytetyksi sillä, että syyllinen annettiin sen käsiin. Hän pantiin rautoihin ja vietiin pois; enempää ei hänestä ikänä ole saatu kuulla.

Helmikuun 1 p. läheni viimein lähettiläiden joukko, 150:ssä reessä ajaen, satakirkkoisen Moskovan porttia. Siellä oli taas toinen pajari sadan sotamiehen kera vastassa. Tämä saattoi vieraat heille määrättyyn asuntoon. Hän piti myös huolen kaikista heidän tarpeistaan. Mutta muuten täällä olo tuntui melkein vankeudelta; sillä lähettiläät eivät saaneet kävellä kaupungilla eikä heidän seuraansa myös päässyt keitään muita paitsi muutamia tsaarin virkamiehiä. Kolmantena päivänä vietiin heidät itse tsaarin puheille, missä he saivat tuoda esiin lahjansa sekä ehtonsa. Edellisistä kallein oli kullattu hopeapikari, minkä kanteen tuntikello oli kiinnitetty. Novgorodin maaherralle ynnä muille korkeille herroille olivat he myös tuoneet kalliita majavan sekä mustanketun nahkoja; täytyipä tulkillekin ynnä palvelijoille lahjoittaa hopeapikareita tai maljoja. Nähtyänsä ja kuultuansa, mitä Kustaa kuningas oli lähettänyt, käski tsaari lähettiläät pöytäänsä, missä he saivat syödä kultaisista astioista. Päivällisen jälkeen juolahti hänelle mieleen panna patriarkkansa (Venäjän ylimmäinen pappi) ja Upsalan arkkipiispa taistelemaan uskonasioista. Tsaari tahtoi keskustelua pidettäväksi saksankielellä, jotta hän voisi sitä ymmärtää; mutta sitä kieltä ei patriarkka osannut. Sovittiin sentähden, että arkkipiispa puhuisi kreikkaa, ja että tulkki kääntäisi hänen lauseensa. Ruvettiin siis taistelemaan paastosta sekä pyhäinkuvien palveluksesta. Mutta ei aikaakaan, niin piispa Agricola purskahti kovaan nauruun. Kun syytä siihen tiedusteltiin, niin tulikin ilmi, ettei tulkki ymmärtänyt yhtään sanaa kreikankieltä. Sitä ei hän kuitenkaan ollut uskaltanut ilmoittaa, peläten että tsaari, joka oli tunnettu julmaluontoisuudestaan, hakkauttaisi häneltä pään poikki. Hädissään oli mies parka siis laskenut suustaan vain kaikkein hulluinta lorua, mitä sylki suuhun oli tuonut. Senpä oli Agricola ymmärtänyt, joka osasi sekä kreikat että venäjät. Tämän johdosta tsaari lakkautti taistelun ja ripusti arkkipiispalle raskaat kultavitjat kaulaan suosionsa osoitukseksi.

Sitten saatettiin lähettiläät jälleen majataloon takaisin, jonne tsaari lähetti heille simaa sekä muita juomia omissa astioissaan. Pajareja tuli myöhemmin hänen puolestaan vastaamaan tarjottuihin ehtoihin. Kustaa kuningas oli vaatinut, että hän vastedes saisi toimittaa asiansa suoraan itse tsaarin kanssa; se muka oli halventavaa hänen majesteetilleen, jos hänen pitäisi vain kääntyä läänin hallitsijan, Novgorodin maaherran puoleen. Mutta tätä vaatimusta ei tsaari ottanut korviinsa. Ruotsin kuninkaalle, vastasi hän röyhkeästi, ei ollut halventavaa, vaan päinvastoin suureksi kunniaksi, kun hän sai vaihtaa kirjeitä Novgorodin maaherrojen kanssa. Tiesikö hän, mitä sukuperää he olivat? He olivat aina Venäjän tai Liettuan suuriruhtinasten tai Kasanin khaanien sukua. Ja mitäpä teidän kuninkaanne oli? Hän oli kyllä nyt kruunattu kuningas, vaan ei siitä ollut pitkä aika, kun hän vielä oli härkiä ajanut.[13] Tätä en tahdo sanoa hänelle solvaisuksi, vaan siksi, että hän malttaisi vähän mieltänsä. Ja jos teidän kuninkaanne ei tiedä, minkälainen kaupunki Novgorod on, niin tuntenevat meidän Pihkovat ja Ustjugit ja monta muuta Novgorodin alle kuuluvaa kaupunkia, joista jokainen jo on suurempi kuin teidän Tukholmanne.

Kieltävä oli vastaus toiseenkin Kustaan esittämään ehtoon. Tämä oli tahtonut, että kaikki vangit kummankin puolin vapautettaisiin. Mutta tsaari ei puolestaan siihen suostunut, vaikka hän kyllä vaati, että Kustaa laskisi vangitut venäläiset irti. Ruotsalaisethan rauhan olivat rikkoneet, sanoi hän, sentähden on kohtuullista, että he saavat siitä jonkun rangaistuksen. Lunastakoot vankinsa niiden omistajilta, jos nimittäin nämä tahtovat myödä niitä. Vaan jos joku vangeista jo on kreikanuskoon kastettu, niin pitää hänen pysyä Venäjällä.

Ainoa, mihin tsaari suostui, oli se, että rauha uudistettaisiin entisillä ehdoilla ja rajoilla neljäksikymmeneksi vuodeksi. Tähän vastaukseen sekä kahteenkymmeneen suomalaiseen tyttöön, jotka tsaari Kustaa kuninkaalle vastalahjaksi lähetti, saivat lähettiläät tyytyä. He läksivät maaliskuussa Novgorodiin, missä maaherra pani nimensä sekä sinettinsä rauhakirjan alle. Sitten saatatti hän lähettiläät hyvissä turvissa rajalle asti. Yksi heistä, piispa Agricola, ei kyennytkään paljoa kauemmaksi. Hän oli matkalla sairastunut ja kuoli Kyrönniemen kylään huhtik. 9 p. Hänen ruumiinsa haudattiin Viipurin silloiseen tuomiokirkkoon, joka nyt on jauhomakasiinina. Jonkun aikaa myöhemmin tuli Novgorodista lähettiläitä Tukholmaan, jotka juhlallisella ristin suutelemisella vahvistivat rauhan.

18. Vähäisen tavoista uskonpuhdistuksen aikakaudella.

Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus antaa suuressa kertomuksessaan Pohjoismaista seuraavan todistuksen Suomen kansan luonteesta 16:nnen vuosisadan alkupuolella: "Kristinuskoon käännyttyään", sanoo hän, "on Suomen kansa oppinut hyviä tapoja; varsinkin ovat he erittäin vieraanvaraisia. Keskenään ovat suomalaiset hyvänsuopia, nöyriä ja hitaita vihaan. Vaan jos heitä kauan ärsyttää, niin yltyvät he viimein julmaan kostonhimoon. Heillä on komeat kirkot ja he ovat halukkaita uusia rakentamaan. Pappejansa he pitävät suuressa arvossa ja maksavat rehellisesti kymmenykset kaikesta tavarastaan".[14]

Tämä kuvaus kansamme luonteesta ylimalkaan näyttää todenperäiseltä. Pappien arvon ja kymmenysten maksun suhteen oli kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, uskonpuhdistus saanut suuren muutoksen aikaan. Hitaat vihassa ja pitkävihaiset ovat kaikkina aikoina suomalaiset olleet. Mutta heidän nöyryyttään on kuitenkin syytä epäillä. Muistakaamme esim., mitä Kustaa kuningas valittaa Lohjan talonpojista. Sanoopa Olaus Magnus itsekin toisessa paikassa heidän olevan tylyjä luonteeltaan, josta syystä muka sota-aseiden pito suuren rangaistuksen uhalla on kielletty. Ainoastaan kirveitä he saivat pitää kotona. Sen jälkeen hän laveasti kertoo, millä keinoilla rajalaiset varsinaisten aseitten puutteessa varjelevat itseään venäläisiä vastaan. Tämä asia on niin tarkasti ja niin monin sivuseikoin kerrottu, ettei voi uskoa sen olevan aivan tuulesta temmatun. Mutta tähän aikaan ei se kielto kumminkaan enää ollut voimassa. Olemmehan nähneet Suomen talonpoikien tulleen Venäläissotaan kaikellaisilla aseilla. Ja itsekin Olaus Magnus toisessa paikassa kertoo, kuinka kansa lähtiessään kirkkoon aina oli täysissä aseissa. Kirveet olivat muassa, kun välistä oli pakko raivata tietä korven kautta ja rakentaa portaat jokien yli. Jouset olivat mukana siltä varalta, että sattuisi autioilla taipaleilla karhuja ja susia vastaan, miekat ja keihäät väijyvien kaksijalkaisten vihollisten varalta. Keihäitä käytettiin myös apuna, kun purojen yli oli hypättävä. Kaikki nämät aseet asetettiin aina kirkon eteiseen, jota siitä syystä nimitettiin _asehuoneeksi_.

Väijyviä vihollisia olikin silloin matkan varsilla täysi syy pelätä, sillä miestappoja ja murhia sattui hyvin usein. Ihmiset ennemmin turvasivat oman käden oikeuteen kuin lakiin, josta niinkuin näimme, olikin sangen vähän suojaa. Eikä näitä rikoksia tapahtunut yksin alhaisen kansan parissa. Kustaan aikuiset tuomio-kirjat ja muut paperit sisältävät monta esimerkkiä siitä, miten voudit ja aatelisherratkin vuodattivat ihmisverta, kerrotaanpa pappienkin, rauhan saarnaajien, kolahuttaneen toisiaan päähän. Tämmöinen verityö hyvin usein synnytti toisia, sillä verikosto oli vielä täydessä voimassa ja laissakin eri tapauksissa sallittu. Oikeus sitä vastoin ei aina vaatinut murhaajan henkeä. Jos vaan murhatun sukulaiset suostuivat siihen, pääsi pahantekijä vain sakkorahoilla, jotka olivat murhatun jälkeenjääneille maksettavat. Jokseenkin suuri tämä maksu kuitenkin oli tavaroiden silloisiin hintoihin verraten. Meillä säilyneistä tuomioista näemme sen nousseen 100-120 markkaan, s.o. 50-60 ruistynnyrin hintaan. Varkauden syytteestä voitiin niinikään päästä sakoilla, mutta oli myös paljon esimerkkejä siitä, että varkaat hirtettiin. Rangaistuksista tietää Olaus Magnus vielä kertoa, että Suomen aatelismies, jos hän oli hirtettävä, sai kuitenkin kunnian vuoksi pitää _punaiset_ vaatteet yllään. Naisia taas ei hirtetty, vaan heidät haudattiin elävältä. Noidat poltettiin.

Uskonpuhdistus ei alkuaikoinaan meidän maassamme ylimalkaan parantanut tapoja, vaan päinvastoin pahensi ne. Paljon, mitä ennen pidettiin pyhänä, oli nyt halvaksi tehty; siitä ihmiset tottuivat kaikkea pyhää halveksimaan. Vallattomuus paisui hirmuisesti. Suurena syynä väkivaltaisiin tekoihin ynnä muuhun pahuuteen oli myös liiallinen oluen juominen. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirkkomäkeä, jossa ei Herran huoneen vieressä olisi seisonut olutjumalan temppeliä. Paitsi sitä oli niitä muuallakin ympäri pitäjää. Kustaa kuningas koki rajoittaa oluttulvaa hiukan siten, että hän kielsi useampien kuin 3-4 krouvin pitoa joka kirkkokunnassa. Paloviina, nykyinen pahantekijämme, oli silloin vasta tullut maahan, ja se oli vielä varsin viatonta. Sitä tuotettiin Saksasta ja käytettiin enimmäkseen vain lääkkeenä.

Rehellisyydestä ei meillä ylimalkaan ole tietoja. Mutta tuskinpa se oli erittäin kiitettävällä kannalla, koska aateliset ja virkamiehet, jopa kuningas itsekin, niin vähän välittivät toisen omistusoikeudesta. Siinäkin suhteessa uskonpuhdistuksen mukana johtunut kirkon omaisuuden ryöstö oli päästänyt irti ahneuden pahat himot. Kaikissa säädyissä vallitsi myös raakuus sekä käytöksessä että puheissa. Sekin epäilemättä uskonpuhdistuksen aikoina yltyi opin joutuessa rappiolle. Edellisessä olemme useamman kerran nähneet, miten kuningas itse käytti voimakasta, vaan jotenkin törkeätä puhetapaa. Samallaisia esimerkkejä tulee vielä usein esiin seuraavissa luvuissa Suomen etevimmistä miehistä puhuessa.

Raakuus oli läheisesti yhdistynyt taikauskoon. Me olemme nähneet, miten Kustaa Vaasakin pelkäsi viatonta pyrstötähteä. Niinikään oli usko loitsujen ja taikojen voimaan yleinen kaikissa säädyissä. Vanhimman, käsin kirjoitettuna säilyneen suomalaisen loitsurunon ruttoa vastaan oli v. 1564 pohjalainen kruununvouti eräälle tilikirjansa lehdelle kirjoittanut omaksi tarpeekseen.

19. Yleinen katsaus Kustaa Vaasan hallitukseen.

Me olemme nähneet, kuinka itsevaltaisesti, usein väkivaltaisestikin Kustaa Vaasa hallitsi kansaansa. Mutta tarkoitus hänellä epäilemättä oli hyvä. Hän tahtoi saattaa kansan toimeliaaksi ja varalliseksi, vaikkapa väkisenkin, jollei se itse ymmärtänyt omaa hyötyänsä. Yksityisten alamaisten etu ei kuitenkaan ollut hänen päätarkoituksenaan. Ensinnä hän aina piti silmällä koko kansan, valtion yhteistä etua, ja jos yksityinen etu ja oikeus oli sen tiellä, syrjäytettiin ne säälimättä. Lykkäsipä kuningas usein myös omat asetuksensa ja sääntönsäkin syrjään, jos niiden rikkomisesta saattoi olla kruunulle hyötyä. Vaikka esim. maakauppa oli ankarasti kielletty, sattui kuitenkin, että kuningas runsaasta summasta antoi jonkun talonpojan rauhassa harjoittaa kauppaa. Toisen kerran taas, vaikka hän ylimalkaan koetti kääntää kaupan pois Räävelistä, antoi Kustaa siihen luvan, jos rääveliläiset sallivat hänen pestata sotamiehiä heidän kaupungissaan. Lähettipä hän kerran verosta tulleita tavaroita itse tuohon vihattuun Lybeckiin kaupaksi, koska se sillä hetkellä näytti edulliselta.

Tämmöinen hallitus meidän aikanamme tuntuisi melkein jokaisen eurooppalaisen kansan mielestä kärsimättömältä tyranniudelta. Mutta siihen aikaan se oli pääasiassa tarpeellista isällistä hoitoa. Vaikka Kustaa keinoissaan joskus erehtyi, oli kuitenkin kansan toimeliaisuus ja varallisuus, niinkuin näimme, verrattomasti vaurastunut. Ja päätarkoituksessaan, valtion voiman enentämisessä, oli Kustaa vielä paremmin onnistunut. Vuotuiset kruunun tulot riittivät kaikkiin tarpeellisiin maksuihin; olipa pahojen päivien varaksi vielä oivalliset säästövarat kootut. Kuninkaallinen rahakammio, jota nimitettiin _herra Eskilin kamariksi_, oli lakea myöten ahdattu täyteen myntättyä rahaa sekä hopeakiskoja. Sotavoima ja laivasto olivat myös tarpeeksi suuret ja hyvässä kunnossa. Kansa, sekä ylhäinen että alhainen, oli Kustaan ankaran käden ohjaamana vieraantunut entisestä vallattomuudestaan. Naapurivallat pitivät kaikki Ruotsia arvossa. Tämmöinen oli se perintö, minkä Kustaa Vaasa jätti vanhimmalle pojalleen. Vanha kuningas erosi vaivalloisesta elämästään syyskuun 29 p. 1560. Hän oli silloin 63 vuoden vanha.

Viiteselitykset:

[1] Tanskassa ei tahdottu, niinkuin Lybeck vaati, sulkea Juutinraumaa Hollannin laivoilta.

[2] Hänestä sai tämä sota nimen _Kreivisota_.

[3] Hyvin usein myös aateliset nauttivat vaan tulot tuomarivirastaan, ja antoivat itse toimituksen jollekin oppimattomalle palvelijalleen "_lainlukijalle_", jonka huonon palkkansa tähden oli melkein pakko ottaa vastaan lahjoja.

[4] _Nimismiehet_ olivat silloin talonpoikia, jotka toimittivat kestikievarin ja muuten voudin käskyläisen virkaa.

[5] Sälytys sen ajan kielellä, niinkuin nytkin vielä viroksi, on sama kuin nykyinen lainasana "lästi".

[6] Tammisaaren oli Eerikki Fleming perustanut v. 1529.

[7] Eriskummallisuutena sopii mainita, että Suomen talonpojat nälänhädässään luulivat voivansa poistaa Jumalan vitsauksen sillä, että rupesivat Vanhan Testamentin tavoin lauvantaita pyhänä pitämään, joka kuitenkin pian kiellettiin.

[8] Fincke oikeastaan oli tuota katolisella aikakaudella aatelistoon kohonnutta, suomalaista _Renkosten_ sukua, joka kuitenkin nyt otti muukalaisen nimen (eräs Fincke-neiti oli mennyt naimisiin muutaman Renkosen kanssa). Samallainen muukalaistuminen valitettavasti tuli nyt Suomen aatelisten parissa yleiseksi.

[9] Toista muuttelevaa kansaa juuri näinä aikoina levisi Suomeen, nimittäin mustalaisia, jotka Ruotsista tullen ensin ilmaantuivat Ahvenanmaalle v. 1559.