Part 4

Ylimalkaan Kustaa Vaasan hallitus, vaikkei hän aina osannut valita kaikkein soveliaimpia keinoja, kohotti suuresti kaupan ja teollisuuden tilaa maassa. Samaten merenkulku virkosi aivan uuteen eloon. V. 1559 oli koko valtakunnassa yhteensä 62 laivaa ulkomaan kauppaa varten, paitsi 32 pienempää alusta, jotka purjehtivat vain Inkerinmaan rannoille.

11. Maanviljelys ja talonpoikainen kansa Kustaa Vaasan aikana.

Suuren huolen piti Kustaa Vaasa myös maanviljelyksen edistymisestä. Hänen keinonsa tässä asiassa, vaikka ne olivatkin viisaammat ja enemmän tarkoituksenmukaiset kuin kaupan alalla, olivat kuitenkin sangen väkivaltaisia. Hän määräsi, miten talonpoikien tuli hoitaa talouttansa (esim. että heidän piti välttämättömästi pitää sekä lehmiä että lampaita ja vuohia); muuten heitä oli _rangaistava_. Eikä tämä ollutkaan mikään tyhjä uhkaus vain. Se talonpoika, jonka talous ei ollut täydessä kunnossa, _ajettiin pois_ maaltansa ja toinen asukas pantiin sijaan. Kustaa Vaasalla oli näet se mielipide, että muka kaikki maa, mikä ei ollut aatelisten rälssimaata, olisi kruunun omaa. Talonpojat olivat muka vaan kruunun lampuoteja, jotka veroa vastaan saivat viljellä maataan. Jolleivät he sitä kelvollisesti tehneet, piti heille meneteltämän samoin kuin aatelismiehet tekivät yksityisille alustalaisilleen. Vasta Kustaan toisen pojan, Juhanan, hallitessa alettiin antaa lupaa verotalojen perinnöksi ostoon.

Tämän luullun omistusoikeutensa nojalla kuningas myös, kun hän hallituksensa lopulla tahtoi perustaa omilla palvelijoillaan hoidettavia kruunun _karjataloja_, otti itsevaltaisesti siihen tarpeeseen ne talot, mitkä hänestä näyttivät soveliaimmilta. Entisille omistajille hän antoi toista maata, mikä otettiin sellaisista taloista, jossa muka oli "liikaa". Joskus vaan, jos karkoitetut olivat vanhoja, kykenemättömiä, maksettiin heille muutamia markkoja kruunun varoista. Alkuperäisesti oli Kustaan aikomus perustaa yksi tämmöinen karjatalo kuhunkin pitäjään. Niissä hän tahtoi oikein suuressa määrin pitää kaikellaista karjaa ynnä hevosia. Jokaisessa talossa oli täten elätettävä pieni sotamiesparvi. Sillä tavoin toivoi kuningas saavansa suuremman armeijan rajojen suojaksi, rasittamatta silti alamaisiaan. Todenteolla ei tämä aikomus kuitenkaan näy tulleen tarkoin täytetyksi muualla Suomessa paitsi Savossa. Muissa maamme osissa näyttää karjataloja olleen sangen harvassa. Samalla lailla kuningas antoi voutiensa etsiä sopivia koskipaikkoja, mihin hän rakennutti myllyjä sekä suuria kalanpyydyksiä; sillä virratkin ja vedet olivat hänen mielestään kruunun omat.

Talojen poisotto ei muuten ollut ainoa väkivaltaisuus, mikä talonpoikaiselle kansalle tapahtui kuninkaan toimesta. Yhä vaan hän myös kirjoitteli voudeilleen ja käski heidän toimittaa hänelle työväkeä Suomesta Ruotsissa tehtäviä kruununtöitä varten. Jollei tätä työväkeä hyvällä saatu lähtemään, niin otettiin ne väkisin ja vietiin sotavoimalla. Rikkaammat ja taitavammat kuitenkin, niin kuningas usein valittaa, pääsivät tavallisesti sillä, että he lahjoivat voudin. Erittäinkin tuotti Kustaa itselleen salvomiehiä Suomesta. Käskipä kerran Savosta kaivonkatsojia, jotka osasivat hyvää vettä löytää. Toisen kerran taas hän halusi samasta maakunnasta saada "lääkäritaitoon" pystyviä talonpoikia. Nähtävästi oli Savon loitsijaukkojen maine hänen korviinsa asti joutunut.

Mutta jos Kustaa Vaasan koura usein oli kova ottamaan, niin olipa se myös hätäaikoina taas aulis apuun. Katovuosia sattui silloinkin sangen usein. Etenkin oli 1550-luvun edellinen puolisko onneton.[7] Nälkävuodesta 1551 piispa Agricola on Jeremias profeetan kirjan reunaan pannut hirvittävän kuvauksen. Petäjän kuoret, vehka ynnä oljet ja akanat olivat yleisenä ruokana; haavankuoret olivat leipänä ja viidan lehdet kaalina. Maanteiden vieristä löydettiin kuolleita ihmisiä, kaikellaista tieltä noukittua likaa suussa. Samaten valittaa hän muutamassa ruotsinkielisessä kirjeessään: _Suomen_ ennen olleen _suotuisan_ maan (_Finland_ var ett _fijnt_ land), vaan nyt ei enää antavan mitään viljaa. Tämmöisinä aikoina kuningas koki auttaa puutetta niin paljon kuin voi. Hän kehoitti aatelisia sekä porvareita, kellä oli säästössä viljaa, myömään sitä kohtuulliseen hintaan. Kruununkin varoista hän antoi tarvitseville, ei kuitenkaan lahjaksi, vaan rahasta tai nahoista ynnä muista tavaroista, taikka myös lainaksi. Erittäinkin hän piti huolta hyvien kylvösiementen hankkimisesta; ne olivat toimitettavat Pohjanmaalta tai Norjasta, koska etelästä tulevat siemenet eivät Suomessa aina kypsy.

Ylimalkaan oli tähän aikaan vielä maanviljelys meidän maassamme sangen huonolla kannalla. Tavallisinakin vuosina pidettiin erinomaisena Jumalan armona, jos yhdestä kylvetystä tynnyristä saatiin kolme tynnyriä satoa. Tämä kuitenkin koski ainoastaan varsinaista peltomaata, jota luultavasti pidettiin huonosti lannoitettuna. Kasket sitä vastoin antoivat tavallisesti paljon parempia tuloksia kuin nykyään, koska siksi kaadettava metsä, asukasten harvalukuisuuden vuoksi, kerkesi kasvaa suuremmaksi. Paitsi yleisesti viljeltyä ruista, ohraa ja kauraa mainitaan tähän aikaan myös vehnää Turun puolella ja tattaria Savossa. Papujakin viljeltiin yleisesti; herneitä eli riistoja vähemmän. Etelä-Suomessa viljeltiin vielä pellavaa, hamppua sekä humalaa, joista viimeksimainituista osattiin tehdä hyvää olutta.

Maanviljelijän sivuelatuskeinoista oli tervan- sekä sysienpoltto silloin sangen tärkeä. Kalastus antoi myös sekä kotona syötävää että muualle myötävää. Niinikään oli metsästys vielä sangen tuottava. Tuhansittain jäniksiä, teeriä sekä pyitä tuotiin vuosittain Savonlinnaan veroksi; Porvoonkin läänistä sai kruunu metsoja sekä teeriä sadottain. Hirviä tapettiin joka vuosi Satakunnassa ja Pohjanmaalla niin paljon, että niitä verotavaroiden joukossa luetellaan. Kuitenkin alkoi levenevä viljelys jo vähän supistaa metsänsaalista. Savossa metsännahka-vero tästä syystä muutettiin muiksi aineiksi. Kuuluipa myös valitus, että hirvet tässä samassa maakunnassa jo olivat melkein hävinneet.

12. Suomen sydänmaiden asutus.

Tärkein Kustaa Vaasan toimenpide Suomen maanviljelyksen edistämiseksi ei muuten ollutkaan viljelystavan parantaminen, vaan viljelysmaitten laajentaminen. Piispa Maunu Tavastin ajoista saakka, jolloin matkustaja Mikkelin ja Sysmän välillä ei vielä tavannut yhtään ihmisasuntoa, oli tosin kansa paljon karttunut ja levinnyt. Siitä huolimatta olivat pääasiallisesti vain rantamaat asuttuja. Niillä seuduin oli jo asukkaita sangen tiheässä. Etelä-Savossakin kuuluu olleen 1200-1300 talonpoikaa pitäjässä. Joka paikassa, Kustaa Vaasan omien sanojen mukaan, oli vielä suomalaisten vanha asumistapa vallalla. Suvut, vaikka kuinkakin suuriksi sikiytyivät, pysyivät hajoamatta yksillä tiloilla. Sisämaa, pohjoinen Savo ja Häme ynnä Satakunnan sekä Pohjanmaan takamaat olivat yhä vielä aivan autioina "erämaina", sen ajan puheenpartta käyttäen. Ainoastaan joitakuita jäljellejääneitä lappalaisperheitä asuskeli niissä vuoden umpeensa. Siitäpä erämaat olivatkin saaneet nimityksen _Lapit_. Maakuntien etelä- ja rantapuolella asuvilla suomalaisilla talonpojilla oli tapana ainoastaan _erä_retkillään (metsästys- ja kalastusretkillä) käydä niissä. Kohta Pietarin päivän jälkeen läksi kylistä aina suuri osa "joutselle tulleita" miehiä erämaihin. Työnsä tehtyään he palasivat asuntopaikoilleen, kätkien erämaahan saaliinsa, jotka sitten rekikelillä noudettiin.

Vaikka nuo takasalot olivat laajoja, niin eivätpä ne kuitenkaan antaneet sovun sijaa ihmisten liialliselle ahneudelle. Vanhastaan oli riitaa Hämeen ja Satakunnan asukkailla savolaisten kanssa, jotka kävivät oman maakuntansa rajojen ulkopuolella naapuriensakin pyyntikankailla. Samallaisia riitoja oli myös Pohjan-Kyrön hämäläisten ja rantamaan ruotsalaisten välillä. Poltto, ryöstö ja murha olivat vanhempina aikoina olleet aivan tavallisia näiden naapurusten välillä; sen näemme Kaarle Knuutinpojan aikuisista rajatuomioista. Nämät riidat, jotka alkuperäisesti myös olivat olleet eri heimokuntien ja kansallisuuksien taistelua, eivät olleet vieläkään peräti asettuneet. Tuli niistä valituksia viimein Kustaa kuninkaankin korviin. Sepä nyt veti hänen huomionsa noille kaukaisille saloille. Hän katsoi parhaaksi muuttaa nuo erämaat viljamaiksi. Sillä tarkoituksella hän lähetti v. 1550 kehoituksen kaikkiin Suomen maakuntiin, että liiat asukkaat kustakin talosta lähtisivät sinne uusia taloja itsellensä raivaamaan.

Savolaiset eivät tämmöistä käskyä tarvinneetkaan. Heissä näkyy vanha vilkas ja uskalias karjalaisluonne olleen vielä vireillä. Alinomaiset rajamelskeet ylläpitivät tätä henkeä, eikä ollut koko Savossa yhtään aatelisherraa, joka sorrollansa olisi masentanut kansan rohkeutta. He olivat jo edellisellä vuosikymmenellä omin päin ruvenneet levittämään asuntojaan pohjoiseenpäin. Alussa kuninkaan voudit typeryydessään olivat sakoittaneet heitä muka luvattomasta viljelyksestä. Mutta toimelias _Kustaa Fincke_,[8] v. 1547 tultuaan Savonlinnan isännäksi, rupesi uudisasutusta edistämään. Että Savon miesten muuttointo kuninkaan kehoituksesta vielä enemmän kiihtyi, on helposti arvattava. V. 1552 oli jo Pohjois-Savossa niin paljon asukkaita, että siitä saatettiin tehdä erityinen kirkkokunta, nimeltä _Tavisalmi_. Siihen kuuluivat nykyiset Leppävirtain, Kuopion, Maaningan, Pielaveden, Iisalmen sekä Nilsiän pitäjät.

Tämä Savon miesten uutteruus ja uskaliaisuus sai pian suuren, arvaamattoman palkinnon. Muut maakunnat eivät olleet yhtä kerkeästi täyttäneet kuninkaan käskyä. Pohjanmaan rannikkoruotsalaisia oli kyllä alkanut asettua Maanselän kupeille asti, vaan heidän asutuksensa kävi hitaasti. Hämäläiset puolestaan olivat, kuninkaan käskystä huolimatta, jättäneet asian aivan "entiselleen". Silloinpa Kustaa jo v. 1551 laittoi Savon miehille sanan, että saisivat Pohjois-Hämeenkin ottaa omaksensa. Sinnepä heitä rupesikin kilpaa virtaamaan vanhastaan tutuille riitamaille. Tällä tavoin syntyi _Rautalammin_ pitäjä, mistä myöhemmin Laukkaat, Viitasaaret ja Saarijärvet ovat lohjenneet. Ulottuipa se Satakunnan koilliskulmankin yli, missä nykyiset Keuruun ja Ruoveden pitäjät ovat enimmän osan asukkaitansa saaneet Savosta. Samaten antoi Kustaa savolaisille myös luvan lähteä Pohjanmaan eli Korsholman läänin takamaille, jotta nekin pikemmin täyttyisivät. Siellä tuli _Lappajärven_ seutu Savon uudisasukasten pääpesäksi; ennen sinne siirtyneet ruotsalaiset sulautuivat heihin, jättäen ainoastaan joukon ruotsalaisia sanoja paikkakunnan murteeseen. Levisipä muutamia savolaisparvia sieltä Kauhajoelle, jopa yli Pohjanmaan rajan sille puolen Satakuntaa, Normarkkuun asti, likelle Kokemäenjoen suuta.

Toiset suuret savolaisparvet taas muuttivat Oulunjärven seuduille. Tästä asutuksesta on meillä laveimmat tiedot, niin että voimme kuvailla mielessämme, miten se ylimalkaan kävi. Ensi vuonna uudisasukkaat hakkasivat kaskensa valmiiksi ja asuivat majoissa, elättäen itseänsä kaloilla sekä metsän saaliilla. Toisena vuonna jo leipääkin saatiin; silloin myös rakennettiin varsinainen asuintalo. Ensimäiset kolme vuotta olivat uudisasukkaat vapautetut kaikista veroista. Näitä kun sitten ensikerta otettiin, oli jo talojen luku täällä 131, ja v. 1560 lohkaistiin _Oulunjärvi_ (nykyinen Paltamo, Sotkamo ja Hyrynsalmi kappeleineen) eri kirkkokunnaksi Limingasta, mihin se alussa luettiin.

Tämä viimemainittu oli tärkein kaikista savolaisten valloituksista; sillä se ei ainoastaan vallannut viljelykselle uutta alaa, vaan myös vakuutti Suomenmaan rajat. Tähän asti oli näet yhä vielä Ruotsin ja Venäjän raja Pohjan perillä ollut sangen epätietoinen ja riidanalainen. Olipa jo näille samoille Oulunjärven seuduille alkanut asettua venäjänkarjalaisia. Mutta Savon miesten väekäs tulo ratkaisi nyt asian. Venäjän puolelta tulleet asukkaat taisivat joko paeta pois tai sulautua yhteen, ja tuo avara kulma oli iäksi päiväksi liitetty meidän maahamme.

Aivan rauhassa ei tämä valloitus saanut kuitenkaan tapahtua. Venäjän puolelta tehtiin partioretkiä Oulunjärven uusia asukkaita vastaan. Sentähden kuningas lähettikin sinne parven sotamiehiä heille suojaksi. Sentähden hän myös rakennutti Oulunjärveen kolme pientä alusta, joiden piti estää venäläisten kulkua vesiä myöten ainoalla silloin olevalla tiellä. Mutta olipa uudisasukkailla paitsi näitä vielä toisetkin viholliset. Perä-Pohjan rannikkolaiset näet kävivät alussa myös heitä ahdistamassa, kun eivät tahtoneet suoda heille vanhoja kalastuspaikkojaan. Samasta syystä tappelivat myös Lappajärvellä tulokkaat rannikkomaan ruotsalaisten kanssa. Vimmatuimmat kaikista olivat kuitenkin hämäläiset. Liian myöhään havaittuaan, että heidän olisi pitänyt totella kuninkaan kehoitusta, he riensivät miehissä erämailleen omistusoikeuttansa puolustamaan. He ryöstivät ja polttivat monta uudistaloa sekä savolaisilta että myös rannikkoruotsalaisilta ja tappoivat asukkaat. Kauan aikaa kesti, ennenkuin he tyytyivät siihen, mikä ei enää ollut autettavissa. Vielä v. 1582 täytyi silloisen kuninkaan Juhana III:n antaa rautalampelaisille suojeluskirja.

Lappalaisparat menettivät taas erämaiden asutuksen kautta avaran alan ja heidät ajettiin Pohjan tuntureille. Heillä ei siis olisi syytä kiittää Kustaa Vaasan hallitusta, jollei sama kuningas v. 1554 myös olisi vapauttanut heitä pirkkalaisten orjuudesta. He tulivat nyt kuninkaan voutien hallittaviksi niinkuin muutkin alamaiset.[9]

13. Ruotsin ja Venäjän väli Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolella.

Suomen kansa, niinkuin näimme, oli rauhallisena pysynyt kaikkien kapinoiden aikana, jotka Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolta häiritsivät. Eivätkä ulkovihollisetkaan sinä aikana ahdistaneet siltä kulmalta. Suureksi helpoituksekseen sai siis Kustaa vaikeimpana aikanaan käyttää kaikki voimansa valtakunnan läntisellä ja eteläisellä puolella. Huolellisesti olikin viisas kuningas alusta alkaen koettanut lujittaa sovintoa venäläisten kanssa. Kohta, kun Suomi oli tanskalaisista vapautettu, hän lähetti Knuutti Kurjen, Björn Klaunpojan ynnä Turun kanungin Johanneksen Novgorodiin. Siellä he tämän kaupungin maaherran kanssa uudistivat Svante Sturen aikana 60:ksi vuodeksi solmitun rauhan. Seuraavana vuonna piti taas Venäjältä tulla lähettiläitä Tukholmaan tätä rauhaa puolestansa vahvistamaan. Mutta heitä ei näkynyt, ei kuulunut. Silloin Kustaa v. 1527 lähetti Eerikki Flemingin itse suuriruhtinaan luokse peläten, että kenties Novgorodin maaherra ei ollutkaan toimittanut edellistä rauhantarjousta perille. Moskovassa tuli nyt vakinainen sovinto toimeen vanhoilla ehdoilla: kauppa molemmin puolin piti olla esteetön, rajalaisten ryöstöretket rangaistavat ja korvattavat ynnä viimeiseksi raja tarkemmin käytämän vasta määrättävällä ajalla. Silloisen suuriruhtinaan Vasili IV Iivananpojan kuoltua lähetti Kustaa taas v. 1537 miehiänsä uudistamaan sovintoa uudenkin hallitsijan Iivana IV:n kanssa. Silloin päätettiin, että rajankäynti oli tehtävä kymmenen vuoden perästä.

Vaikka tällä tavoin molemmat valtakunnat yhä lujensivat keskinäistä sopuansa, ei sillä kuitenkaan saatu täydellistä rajarauhaa aikaan. Pientä sissisotaa kesti melkein lakkaamatta rajalaisten välillä. Enimmiten tämä sota oli vain kummankinpuolisten talonpoikien keskinäistä ryöstelemistä. Mutta usein rajalinnojen isännätkin tulivat siihen osallisiksi siten, että he ottivat veronsa saaliista ja jättivät pahanteon rankaisematta. Tapahtuipa myös, eikä niinkään harvoin, että juuri nuo kuninkaan tai suuriruhtinaan käskyläiset, joiden virkana oli estää rajameteleitä, vartavasten itse palkkasivat ja lähettivät väkeä rajan yli hevosia tai muuta tavaraa varastamaan. Varsinkin oli tämä vanhan sissipäällikön _Niilo Grabben_ tapana, joka 1540-luvun alkuvuosina hallitsi Viipurin lääniä. Kuninkaan täytyi useammat kerrat lähettää hänelle kovat nuhteet siitä. Huomattavaa on kuitenkin, ettei Kustaa niin kovin itse tekoa nuhdellut, vaan paljoa enemmän sitä seikkaa, ettei kruunulle mitään osaa saaliista annettu. Kirkot Viipurin läänissä, valitti hän, ovat täynnä ryöstettyä tavaraa, enkä vielä ole siitä nähnyt ainoatakaan äyriä. Ahneus, Kustaa Vaasan perisynti, villitsi hänen viisautensa; myös oli nyt, kun asiat lännen puolella olivat vakaantuneet, hänen pelkonsa venäläisten suhteen vähentynyt. Täytyipä kuitenkin, kun venäläisten valitukset yhä enenivät ja he jo rupesivat julkisotaa uhkaamaan, viimein tehdä jotain heidän lepytyksekseen. Grabbe pantiin pois viralta ja uudelle linnanisännälle, _Maunu Niilonpojalle_, Ahtisten herralle, annettiin käsky menetellä varovaisemmin. Kokonaan ei kuningas nytkään kieltänyt kostamasta venäläisten ryöstöjä. Piti vain järjestää siten, kuin kaikki olisi yksistään ollut talonpoikien tekoa, ilman linnanisännän tietoa ja lupaa. Jos venäläiset nostivat sen johdosta kanteita, niin oli vietävä joitakuita miehiä, jotka muusta syystä jo olivat hengiltä tuomitut, rajalle ja mestattava valittajain nähden! Arvattavasti olivat myös venäläisten käskyt ja toimet yhtä totiset.

Kummin puolin oli tällä tavoin viha yhä kiihtymässä ja julkisota lähenemässä. Useissa kirjeissään Kustaa Vaasa nyt ilmoitti haluavansa käydä Venäjän kimppuun, jos vaan voisi olla varma rauhasta Ruotsin vallan muilla rajoilla. Iivana puolestaan, joka v. 1547 oli omistanut itselleen _tsaarin_ arvonimen ja perustanut pienen armeijan säännöllisiin sotatemppuihin harjoitettuja pyssymiehiä (strelitsit), mietti valtansa laajennusta kaikille haaroille. V. 1547 hän itse tuli Novgorodiin ja alkoi koota sotavoimiansa sinne. Suuresti pelättiin Suomessa hänen tulevan miekalla rajaa raivaamaan. Kaikki varustuslaitokset olivat maassamme pitkällisen rauhan aikana joutuneet aivan rappiolle. Viipurissa oli vain yksi _ainoa_ taitava tykkimies, sekin jo vanha ukko. Kaupungin muurit olivat monin paikoin hajallaan. Kiiruun tähden, kun ei luultu ennätettävän rakentaa niitä täyteen kuntoon kivestä, tukittiin aukot edes puisilla salvoksilla, jotka täytettiin hiekalla.

Hyväksi onneksi vaara kuitenkin tällä kertaa jälleen hälveni. Tatarilaiset tekivät ankaran hyökkäyksen Venäjälle, jopa polttivat itse Moskovan Kremlin linnoineen. Tsaarin täytyi viedä kaikki voimansa heitä vastaan.

14. Venäläisten ensimäiset retket Suomeen.

Kauan aikaa ei Suomi sentään saanutkaan olla rauhassa. Niinkuin ukkospilvi oli sota ollut pois siirtyvinänsä, vaan palasi pian kahta sakeampana, mustempana. Iivana lopetti voitollisesti sodan tatarilaisia vastaan ja hajoitti peräti heidän valtakuntansa Volgan rannoilla. V. 1552 joutui Kasan, v. 1554 Astrakan venäläisten haltuun. Nyt taisi siis tsaari täysin turvin kääntää kaiken voimansa länteen päin.

Riidat Suomen rajalla olivat sillä välillä yhä pahenneet. Länsipuolella Raja- ja Sääjoen lähteitä oli Hantolan (nykyisen Kivennavan) pitäjässä yhdeksän peninkulmaa pitkä ja viisi leveä maakaistale, jota venäläiset tahtoivat itselleen anastaa, vaikka se vanhojen rajakirjojen mukaan oli Ruotsin puolella. Kerran olivat he jo hävittäneet tämän "_Riitamaan_", niinkuin kansa sitä kutsui, aivan autioksi. Vaan Kustaa oli v. 1553 asuttanut sen uudelleen, luvaten kolmivuotisen verovapauden sinne siirtyville. Seuraavana vuonna venäläiset taas hävittivät nämät uudisasunnot ja veivät viljan kaskista. Suomen puoleltapa nyt tehtiin suuri kostoretki Inkerinmaalle, poltettiin monta kylää ja tapettiin muutamia tsaarin sotamiehiäkin. Surmattiinpa yksi heistä siihen aikaan joskus käytännössä olevalla hirveällä keinolla, että vihollinen pistettiin seipään nenään. Niinikään kiihtyivät rajametelit muuallakin pitkin koko rajaa perimmäiseen Pohjan porukkaan asti.

Vuosi 1555 jo kohta alkajaistuomisikseen toi suomalaisille vielä ankarampia uhkauksia. Tammik. 2 p. ilmaantui Viipurin edustalle kokonainen venäläisarmeija, 8,000 miestä luvultaan. Kolme päivää siellä seisottuansa he yrittivät Salakkalahden yli rynnätä linnaa vastaan. Mutta jää, joka siinä virtapaikassa aina on heikko, petti ryntääjien jalkojen alla, ja suuri joukko hukkui. Tähteet kiirehtivät omalle maallensa takaisin.

Kevättalvellapa vielä suurempi armeija, 30,000 miestä, marssi neljässä joukossa rajan yli. Pääosasto, 12,000, itse ylipäällikkö _Iivana Bibikovin_ johdolla, marssi Hantolan[10] äskenrakennettua rajavarustusta vastaan. Mutta sen isäntä, _Juhana Maununpoika_, ei säikähtänyt vihollisen lukua, vaikka hänellä oli ainoastaan kolme lippukuntaa sotamiehiä ja 400 talonpoikaa. Venäläisillä ei näet ollut yhtään säännöllistä sotaväkeä mukanansa, kaikki olivat vain talonpoikaista nostoväkeä. Juhana Maununpoika ei pysynyt linnassakaan heidän rynnäkköänsä odottaakseen. Hän riensi rohkeasti heitä vastaan. Molemmat sotarinnat kun olivat nuolen ampuman päässä toisistaan, seisahdutettiin. Bibikov otti tuopillisen viinaa, joi sen suomalaisen päällikön terveiksi, ja viskasi sitten astian maahan. Juhana Maununpoika puolestaan vastasi laukaisemalla pari pientä tykkiä. Se tervehdys oli niin tulinen, että 300 vihollista sai iäksi päiväksi tarpeensa; itse päällikkökin oli kaatuneiden joukossa. Tästä säikähtyneenä pakenivat venäläiset, kunnes saivat toisen, eri haaralta tulevan osastonsa avuksi. Mutta Juhana Maununpoika löi heidät taaskin hajalleen; niinpä vielä kolmannenkin kerran. Näistä tappeluista, jotka taisteltiin maaliskuun 9 p:nä _Valkjärvellä_ ja 11 p:nä _Kivennavan_ edustalla, saivat Suomen miehet saaliikseen 29 lippua, aseita 2,000:lle miehelle, 500 ratsua ynnä kaikki vihollisten muonavarat. Seurasivatpa vielä rajankin yli pakenevien jälkeen ja kokivat polttaen ja murhaten maksaa velkaa niin paljon kuin mahdollista. Suurempi vahinko kuitenkin jäi Suomen puolelle. Sillä paitsi hävityksiä Viipurin seuduilla, suitsusi myös suuri osa Oulunjärven uudistaloista kekäleinä, ja olipa yksi venäläinen parvikunta käynyt aina Iijoella asti kalamiehiä tappamassa.

15. Jaakko Baggen retki Pähkinälinnaa vastaan.

Sota kun näin yhä kiivaammin alkoi leimuta, Kustaa kuningas katsoi tarpeelliseksi itse tulla asioita likemmältä katselemaan. Hän saapui Suomeen elokuussa 1555, tuoden kanssaan niin paljon sotaväkeä kuin vain oli saanut kokoon. Varova ukko olisi mielemmin yhä vielä koettanut sovituskeinoja. Mutta Puolan kuningas Sigismund ynnä Liivin ritariston maamestari yllyttivät häntä, luvaten liittoa ja apua. Yllyttipä häntä myös hänen nuorempi poikansa _Juhana_, joka oli hänen matkassansa ja jonka mieli paloi sotakunniaa. Yllyttivätpä viimein niinikään Viipuriin kokoontuneet suomalaiset ja ruotsalaiset aatelisherrat. Heidän tietojensa mukaan kuului rajalta sangen ilahuttavia seikkoja. Tsaari muka oli kuollut ja Venäjällä yleinen kapina. Itsellään he vakuuttivat olevan 20,000 miestä koolla, huoveja sekä talonpoikia. Nyt oli tilaisuus, jos milloin, valloittaa Inkerinmaa Ruotsin kruunulle.

Nämät yllytykset ja vakuutukset tekivät lopun kuninkaan epäilyksestä. Viipurissa oleva sotavoima sai käskyn marssia Inkerinmaalle. Ylipäälliköksi asetettiin ruotsalainen _Jaakko Bagge_; hänen johdollansa komensivat suomalaiset _Henrik Horn, Niilo Boije ja Klaus Horn_ kukin osastoansa. Itse asiassa ei heillä ollut enempää kuin 4,000 tämmöiseen retkeen kelpaavata miestä; mutta hyvällä uskalluksella lähdettiin kuitenkin liikkeelle. Ratsuväki ynnä enin osa jalkaväkeä kulki maata myöten. Laivasto kiersi meren rannikkoa Nevajoen suulle. Siihen isot alukset seisahtuivat; mutta joukko saaristojaaloja, kussakin kolme kanuunaa ynnä 10-12 paria soutumiehiä, jatkoi matkaa jokea ylöspäin ja yhtyi maaväkeen Pähkinälinnan edustalla. Tällä oli ollut vaivalloinen retki tullessaan. Kuusikymmentä pajaria alustalaisineen oli hyökännyt heitä vastaan; ne oli täytynyt hajalle lyödä. Pahempi vastus vielä oli ollut siitä, kun venäläiset tapansa mukaan olivat vieneet pois kaikki ruoka-aineet ja polttaneet talot pitkin tietä, niin ettei tulijoilla ollut muonaa eikä suojaa saatavana. Itsekin olivat meidän miehet tehneet hävityksen vielä täydellisemmäksi, olivatpa kirkotkin saastuttaneet ja pyhäinkuvat rikkoneet.