Part 2

Agricola oli köyhän kalastajan poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden kartanon tiluksilla Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Ensimäisen oppinsa hän sai Viipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, muuttaessaan suomalaiseen virkaan Turkuun, taisi viedä tämän oppilaan mukanansa. Jo aikaiseen huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina ja Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna. Kohta paikalla annettiin hänelle nyt rehtorinvirka Turun koulussa, jota hän suurella taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa, jota vastoin tänä aikana kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat aivan rappiolle joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän myös autteli Skytteä piispankäräjien pidossa, saarnaten ja selittäen näissä tilaisuuksissa uutta oppia kansalle. Skytten viimeisinä aikoina, vuodesta 1548 alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle kokonaan; vieläpä piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa jatkaa tätä työtä. Kustaa kuningas näet tässäkin tapauksessa piti viisaimpana antaa piispan sijan olla muutamia vuosia tyhjänä, että kansa täten vieraantuisi pitämästä piispoja välttämättöminä. Vasta v. 1554 kuningas täytti jälleen tämän tyhjän aukon Suomen kirkossa, samalla kuitenkin piispanvallan vähennykseksi jakaen maamme kahteen hiippakuntaan. Turun hiipan hän antoi nyt Agricolalle; uudessa Viipurin hiippakunnassa, johon kuului Karjala, Savo, Uudenmaan itäpuoli ynnä Hämeen pohjoisseudut, tuli _Paavali Juusten_, toinen Skytten kasvateista, ensimäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää käytetty katolisia menoja; he ovat siis ensimäiset evankeliset piispat meidän maassamme.

Kauan aikaa ennen oli jo Agricola käsittänyt, että ainoa varman puhdistetun opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan kielelle. Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi, koska koulun jouduttua rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä alkukielellä eikä myöskään käyttää aikaisemmin julaistua ruotsalaista käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmestynyt painosta ennenkuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo toimittanut painosta _Aapiskirjan, Katkismuksen sekä Rukouskirjan_, joka viimeksimainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon muita aineita, esim. almanakan, suomennettuja kappaleita raamatusta sekä kirkkoisäin teoksista y.m. Uuden Testamentin suomennoksen perästä Agricola vielä toimitti suomeksi _Käsikirjan, Messukirjan, Davidin psaltarin_, jonka runopukuinen esipuhe sisälsi tietoja suomalaisten muinaisista jumalista, ynnä valittuja kappaleita _Profeetoista_. Useimmat näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria, kustansi Agricola omilla vähillä varoillaan.

Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on meidän nykyisten suomalaisten mahdoton edes käsittää. On muistettava näet, että suomenkieltä ei ollut ennen ikänä vielä käytetty kirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä oltu kieltämme juuri suullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että opetus kouluissa kävi kokonaan latinankielellä. Ensimäisen yrittäjän piti siis sekä määrätä suomenkielelle oikeinkirjoitussäännöt että lisäksi keksiä joukottain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaisia; oikeinkirjoitus niissä heiluu sinne tänne; samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikeinkirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanojen keksimiseen ja ylimalkain kääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme suomennoksia ja sata vuotta myöhemmin ilmestynyttä koko raamatun käännöstä, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin suuret.

Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin eriää. Hän oli näet, niinkuin itse sanoo, parhaasta päästä käyttänyt Varsinais-Suomen murretta, joka on ja silloin vieläkin enemmän oli vironkielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkaistuilta päätteiltään. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa" ikäänkuin on koko Suomen äiti, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan ensimäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös saada kunniasija. Mutta muidenkin maakuntien murteista hän sanoo tarpeen mukaan ottaneensa puheenparsia ja sanoja. Silminnähtävästi on hänen suomennostensa kieli sekoitettu Turun ja Viipurin murteesta. Pieni näyte siitä miellyttänee varmaan lukijoita.

Coska Phariseuset sen neit, sanoit he henen opetuslapsillens: Mixi teiden Mestarin jääpi publicanein ja synneisten cansa? Coska Jesus sen cwli, sanoi hen heille: Ei taruitze ne, iotca teruet on läkerite, waan iotca sairastawat.

Silloin Johanneksen opetuslapset käuit henen tygens ja sanoit: Mingetähden me ia Phariseuset nin palio paastwme, mutta sinun opetuslapses ei paastuua. Nin sanoi Jesus heille: Taitauatko ylghen poiat murehtij, nin cauuan quin ylkä on heiden cansans? Mutta ne peiuet tuleuat, coska ylkä heilde poisotetan, ia silloin heiden pite paastoman. Ei kengen paicka vanha verca wden verghan tilghalla; sille se paicka reueise quitengin henense pois wateesta, ia se aucku tule pahemaxi. Ei kengen mös pane torecta wijna wanhoin leilein, muutoin leilit pacahtauat.

Ja catzo, yxi waimo, ioca caxitoistakymmende wuotta oli punaist tauti sairastanut, hen käui henen tacanans, rupeis henen vatens leepesen. Sille hen oli sanonut itzellens: Jos mine waiuoin rupen henen vateens, niin mine tulen teruxi. Mutta nin Jesus kiensi henens ia näki henen ia sanoi: ole hyues turuas, tytteren j.n.e.

Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan. Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja messukirjan. Paitsi sitä on hän latinankielellä kirjoittanut sangen tärkeän teoksen, nimittäin ensimäisen Suomenmaan historian. Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikana vielä oli pysynyt melkein kokonaan latinaisena, sepitti _Jaakko Suomalainen_ (Turun koulun rehtori, k. 1588) ensimäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten Maskun kirkkoherra _Hemming_ (k. 1620) myöhemmin lisäsi uusilla virsillä. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään, aivan muuttumatonna niinkuin ne heidän käsistään läksivät. Merkillistä on varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli kansanrunoistamme otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena.

Ulottuipa Agricolan alottama kirjallinen työ myös kirkollista alaa kauemmaksikin. Tästä ajasta alkaen nähdään joskus, vaikka vielä hyvin harvoin, kuninkaallisia kirjeitä toimitettavan suomenkielellä; aivan ensimäinen oli kirjoitettu Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555. Aikaisemmin jo, samaan aikaan kuin Uuden Testamentin käännös ilmestyi, oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herra _Martti_ suomentanut koko Kristoffer kuninkaan Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta laista toimitti seuraavan vuosisadan alussa _Ljungo Tuomaanpoika_, Kalajoen kirkkoherra. Edellinen ei kuitenkaan tullut painetuksi ja jälkimäisestäkin painettiin vain pari arkkia. Valtiovarat kuluivat silloin alinomaisiin sotiin, niin ettei riittänyt tämmöisiin tarpeisiin.

Samassa kun suomenkieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis virallisellakin alalla astua ruotsin sijaan. Luultavaa on, että tämäkin muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut enemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsinkielen valtaan näissä asioissa vaikutti sen, ettei päästy yrittämistä edemmäksi. Parempaa valppautta sitä vastoin osoittivat meikäläiset, kun ruotsinkieli uhkasi tunkeutua kirkollisellekin alalle. Agricolan jälkeläiseksi oli näet Kustaa kuningas, joka viime aikoinaan kohteli suomalaisia epäluulolla, asettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä _Pietari Folling_. Tällä, niin Juusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää jumalanpalveluksesta suomenkieli, jota hän ei osannut, ja panna oma kielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujaa vastarintaa, jopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa virasta eroitetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.

6. Uskonpuhdistuksen vaikutus.

Suurimpia syitä Suomen kansalle kiittää Luojaa armollisesta johdatuksesta on se, että me jo näin aikaiseen saimme omistaa itsellemme kristinuskon puhtaimman muodon. Ainoastaan niiden kansojen parissa, jotka luopuivat vanhasta, ihmislisäyksillä saastutetusta uskonnosta, on näet sivistys ja valistus voinut tulla koko kansan, niin alhaisten kuin ylhäistenkin omaksi. Jumalan puhtaan sanan tunteminen vaikutti myös osaltaan sen, että kaikki tavat paranivat ja jalostuivat näiden kansojen parissa. Katolinen usko ei ollut voinut vähääkään hävittää vanhaa taikauskoa. Samoja loitsurunoja kuin ennenkin käytettiin yhä edelleen tauteja sekä muita tapaturmia vastaan. Ukon ja muiden jumalien sijaan oli vain pantu Kristuksen, Maarian sekä pyhäin miesten nimet. Maariaa esiin. kutsuttiin avuksi lapsensynnytystuskissa. Pyhä Yrjänä eli Jyry oli jälkimäisen nimensä tähden, joka muistutti Ukkoa, tullut karjan suojelijaksi. Pyhällä Olavilla näkyy olleen tekemistä viljan menestyksen ja Pyhällä Katrinalla lampaitten terveyden kanssa. Pyhät miehet ylimalkaan olivat saaneet entisten maahisten eli kotihaltiain arvon ja toimet. Kaikkia näitä palveltiin senvuoksi ja heidän päiviänsä vietettiin suurella juhlallisuudella. Sanalla sanoen vanha pakanallinen usko oli kansassa katolisella aikakaudella melkein muuttumatonna pysynyt; ainoastaan nimet olivat osittain tulleet toisiksi. Kauan, paikoittain meidän aikoihin asti, se on tunnustettava, oli uudellakin uskolla taistelemista, ennenkuin se sai nämät jäännökset oikein perinpohjin poistetuiksi.

Ulottuipa meillä uskonpuhdistuksen siunaus vielä paljoa ulommaksikin. Uskonpuhdistushan laski alun meidän kielemme viljelykselle ja sillä koroitti sen arvon raakojen nurkkakielien yli, jotka ovat tuomitut sivistyksen levitessä häviämään. Tämä viljelys, vaikka se kauan aikaa melkein yksistään pysyi kirkon rajoissa, valmisti kuitenkin kieltämme siten, että me nyt voimme käyttää sitä valtakielenämme kaikissa asioissa. Jollei suomea silloin olisi ruvettu kirkoissa käyttämään, niin ei nykyään voisi olla puhettakaan suomalaisesta kansallisuudesta. Enin osa kansaamme olisi sulautunut yhteen ruotsalaisten kanssa; ainoastaan korpien ja rämeitten takana olisivat siellä täällä jotkut raa'at mökkiläiset pitäneet sen omanansa.

Vielä aikaisemmin olisivat uskonpuhdistuksen siunaustatuottavat vaikutukset alkaneet meillä ilmaantua, jollei Kustaa kuninkaan ahneus olisi ollut haittana. Muissa maissa, joissa puhdistettu oppi pääsi valtaan, käytettiin runsas osa ryöstettyjä kirkonvaroja vanhojen koulujen ja yliopistojen ylläpitoon, vieläpä uusienkin perustamiseen. Mutta Ruotsin valtakunnassa kävi toisin. Kustaa Vaasa ei näyttänyt pitäneen kouluista suurta lukua. Hän antoi Sten Sture vanhemman perustaman yliopiston Upsalassa jälleen hävitä ja jätti sangen niukasti varoja kouluille. Niihin ei siis voitu saada kunnon opettajia. Kun samoihin aikoihin myös papinpalkkoja vähennettiin ja papinarvoa ylimalkaan halvennettiin, niin oli siitä myös seurauksena, että rikkaammat, korkeammat säädyt eivät enää, niinkuin muinoin, lähettäneet poikiansa kouluihin. Oppilaat olivat kaikki köyhiä talonpoikien tai porvarien lapsia, joilla ei ollut varaa pitkittää opintojansa ulkomailla. Tapahtui myös yhtenään, että kuningas tai hänen virkamiehensä väkisen ottivat nuoria teinejä kesken koulunkäyntiä kirjureikseen, josta syystä eivät alhaisemmatkaan vanhemmat mielellään tahtoneet lähettää lapsiansa niin turvattomalle, epätietoiselle tielle. Uskonpuhdistuksen ensimäisinä aikoina joutui siis korkeampi oppi niin Suomessa kuin Ruotsissakin sangen rappiolle.

7. Kreivisota.

Vaikka Kustaa Vaasan oli onnistunut karkoittaa tanskalaiset maasta, eipä hän kuitenkaan vielä saanut moneen aikaan elää täydessä rauhassa. Ei pelko ulkomaalaisista vihollisista lakannut silloinkaan, kun Kristiern Tyranni viimein v. 1532, niinkuin ennen on kerrottu, joutui Tanskan kuninkaan Fredrik I:n vangiksi. Kohta sen jälkeen näet syttyi taas ankara sota Kustaan ja hänen entisen liittolaisensa, Lybeckin kaupungin välillä. Heidän välinsä oli jo kauan aikaa ollut rikonnainen. Ruotsin kuningas valitti, että he kaikellaisilla tyhjillä syillä olivat ylen määrin koroittaneet heille maksettavaa velkaa. Lybeckiläiset puolestaan olivat vihoissaan siitä, että Ruotsissa vasten sovintoa sallittiin hollantilaisten juuri silloin alkaa kaupankäyntiä Itämerellä. Olipa Lybeckissä juuri näinä aikoina kaksi kunnianhimoista, alhaissäätyistä miestä päässyt ylimpään valtaan. Ne olivat seppä _Markus Meyer_ ja kankuri _Yrjö Wullenweber_, jotka kaupungin alhaisen kansan avulla olivat kumonneet entisen rikasten sukujen vallan ja ruvenneet edellinen pormestariksi, jälkimäinen raatimieheksi. Nämät miehet kiihoittivat lybeckiläisten muutenkin jo liiallista röyhkeyttä. Jollei Ruotsin ja Tanskan[1] kuninkaat, sanoivat he, jotka meidän avullamme ovat päässeet valtaan, tahdo tehdä meille mieliksi, niin voimmehan heidän kruununsa antaa jälleen Kristiernille takaisin. He kokosivat siis suuren sotavoiman ja määräsivät ylipäälliköksi _Oldenburgin kreivin_,[2] joka oli Kristiernin sukulainen, ynnä oman pormestarinsa Meyerin.

He toivoivat kumpaisessakin valtakunnassa saavansa puolustajia. Suomessa he olivat salaisen kirjevaihdon panneet alulle _Juhanan, Hoyan kreivin_ kanssa, jonka hallussa oli Viipurin, Savonlinnan sekä Kokemäen linnat alustoineen. Tämä oli saanut Kustaa Vaasan sisaren puolisokseen ynnä mainitut suuret läänitykset. Sittenkään ei se voinut kiinnittää röyhkeän saksalaisen uskollisuutta. Hän oli v. 1529 kuninkaan käskystä käynyt lybeckiläisten puheilla velan maksamisen johdosta ja ollut liian myöntyväinen sovinnon teossa. He olivat saaneet mielin määrin määrätä velan summan sekä muut ehtonsa. Sovinnon oli kreivi kunniasanallaan taannut. Sittenpä, kun ei kuningas tahtonut hänen antamiinsa ehtoihin tyytyä, Hoyan kreivi suuttui ja rupesi Lybeckin puolelle. Kustaan käskystä, joka näistä salavehkeistä oli saanut tiedon, vartioi _Eerikki Fleming_ valppaasti kaikkia kreivin tekoja; se luultavasti esti häntä Suomessa julkista sotaa alottamasta. Hän purjehti siis v. 1534 pois Viipurista. Fleming, joka häntä ajoi takaa, saavutti hänet ja hävitti laivat Räävelin edustalla. Mutta kreivi oli päässyt maalle, eikä Räävelin raati tahtonut luovuttaa häntä Flemingin käsiin. Pakolainen pääsi siis onnellisesti Lybeckiin, missä hän pääsi yhden armeijanosaston päälliköksi. Hänen linnansa Suomessa valloitti Fleming yhdessä vanhan sotatoverinsa Niilo Grabben kanssa lyhyen piirityksen perästä.

Tanskassa sitä vastoin Lybeckin apulaisten vehkeet näkyivät paljoa paremmin onnistuvan. Molemmat isoimmat kaupungit, Kööpenhamina ja Malmö, ilmoittivat heti julkisesti pitävänsä lybeckiläisten puolta. Niinikään myös talonpoikainen kansa sekä saarilla että Ruotsin puoleisissa mannermaakunnissa nousi aseisiin, polttaen aateliskartanoita, murhaten aatelisperheitä ja vaatien takaisin Kristierniä, joka oli koettanut vapauttaa heitä orjuudesta. Mutta Kustaa Vaasan voimallisella avulla nuori Tanskan kuningas Kristian III (Fredrik 1 oli kuollut 1533) sai kuitenkin sekä sisäiset että ulkomaiset vihollisensa kukistetuiksi. Ensiksi Ruotsin sotavoima vangitsi Meyerin ja karkoitti Hoyan kreivin, jotka Skoonessa komensivat vihollisen väkeä. Seuraavana vuonna 1535 suomalainen Eerikki Fleming, joka oli asetettu Ruotsin laivaston päälliköksi, sai loistavan voiton _Bornholman_ kohdalla. Sopimattoman tuulen vuoksi lybeckiläiset lyhyen vastarinnan perästä alkoivat painua Juutinraumalle päin. Mutta Fleming ei heitä niin helpolla päästänyt. Hän ajoi takaa amiraalilaivallaan, joka oli nimeltään Iso Kraveli, huolimatta siitä, että ensin hänen tanskalaiset ja preussiläiset liittolaisensa ja vihdoin myös melkein kaikki hänen omatkin laivansa jäivät hänestä jäljelle. Hän laski vaan eteenpäin, pitäen koko ajan silmällä vihollisen amiraalilaivaa "Mikaelia", joka pakeni hänen edestään "koukutellen", kertoo vanha aikakirja, "niinkuin kettu kahden koiran edessä". Saavutettuaan sen vihdoin ja upotettuaan sen pohjaan, ei hän siihenkään vielä tyytynyt. Hän laski nyt aivan vihollislaivaston keskitse ja ampua paukutti kaikille haaroille, kunnes lybeckiläiset peräti hajosivat pakoon. Edemmäksipä ei nyt kyennyt Iso Kravelikaan enää heitä seuraamaan; niin pahasti olivat sen omat mastot sekä purjeet vikaantuneet.

Myöhemmin saavutti ja hävitti kuitenkin Fleming Lybeckin laivaston tähteet ja auttoi sitten maaväkeä Kööpenhaminan sekä Malmön piirittämisessä. Lopun koko sodasta teki viimein voitto, jonka Kristian III saavutti Fyenin saarella. Siinä kaatui muiden muassa Hoyan kreivi, ja vanha ruotsalainen maapetturi, arkkipiispa Trolle sai myös surmahaavan. Vangittu Meyer teloitettiin, ja vastoinkäymisistä vihastunut kansa riisti Wullenweberiltä hänen virkansa. Lybeckissä pääsivät rikkaat suvut jälleen valtaan, mutta entistä mahtavuuttaan ei tuo ylpeä Hansa-kaupunki enää saavuttanut. Se oli ollut ja mennyt iäksi päiväksi. Tanskan valtakunnassa myöntyivät kaikki kuuliaisesti Kristian III:nnelle. Paha vaan, että samassa talonpoikien orjuus siinä maassa tuli uudestaan ja entistään lujemmin vahvistetuksi.

8. Talonpoikaismetelit Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana.

Näiden ulkomaisten hyökkäysten rinnalla häiritsivät Kustaa Vaasan hallituksen alussa sisällisetkin metelit useamman kerran valtakunnan rauhaa. Ruotsin talonpoikien aseisiin harjaantuminen ja sotainen luonne oli ollut hänelle parhaana apuna vapautussodassa. Mutta sama aseisiin harjaantuminen ja sotainen luonne tuotti hänelle myöhemmin myös monta huolta ja vastusta. Engelbrektin ja Sturen ajoista asti olivat talonpojat tottuneet nousemaan kuningasvaltaa vastaan, niinpian kuin se heitä rasitti. Voitettuaan äskettäin tanskalaiset oli heissä vielä vahvistunut luottamus omaan voimaan ja heidän ylpeytensä paisunut. Erittäinkin olivat taalalaiset, Kustaan ensimäiset ja parhaat sotakumppanit, tulleet röyhkeiksi ja vallattomiksi. Talonpojat eivät muistaneet, ettei heillä nyt ollut vierasta hallitsijaa, vaan omamaalainen, heidän itsensä valitsema kuningas, jonka etu oli yhteinen heillekin. Milloin missäkin maakunnassa he nostivat kapinoita, niinpian kuin joku asetus ei ollut heidän mielensä mukainen. Varsinkin puhkesi rahvaan tyytymättömyys uskonnon muutoksesta katolisten pappien saarnojen kiihoittamana yhä uusiin meteleihin. Sama Lybeckin velka, jonka vuoksi Hoyan kreivi luopui uskollisuudestaan, oli esim. myös syynä taalalaisten kolmanteen kapinaan, he kun eivät tahtoneet antaa liikoja kirkonkellojaan velan suorittamiseksi. Vaarallisin kaikista näistä talonpoikaiskapinoista, joka Smålannissa vv. 1542 ja 1543 syttyi, aiheutui kuitenkin aivan toisesta syystä. Sen maakunnan talonpojat olivat etupäässä vimmastuneet aatelisherrojen ja virkamiesten ankaran menettelyn ja vääryyden johdosta heitä kohtaan sekä myös useammista kuninkaan asetuksista, jotka tosin tarkoittivat hyvää, vaan väkivaltaisuudellaan häiritsivät rahvaan elämää. Kapinoitsijoiden päällikkönä oli rikas ja taitava talonisäntä, nimeltä _Dacke_, joka koetteli saada apua Kustaan ulkomaisiltakin vihollisilta. Olipa hän kirjeenvaihdossa myös Kaarle V:n, Saksan keisarin ja Kristiern Tyrannin langon, kanssa.

Tämä kapina oli viimeinen Kustaa Vaasan ajalla. Se ei ollut kyennyt järkähyttämään kuningasvaltaa, vaan päin vastoin oli syynä siihen, että se vielä vahvemmaksi vakaantui. V. 1540 Kustaa jo oli saanut aateliston sekä korkeimman papiston suostumaan siihen tärkeään muutokseen Ruotsin perustuslaissa, että kruunun valta ei enää olisi vaalinalainen, vaan tulisi Vaasan suvun perinnöksi. Nytpä kaikki säädyt, kokoonnuttuansa v. 1544 _Vesteroosiin_, vahvistivat juhlallisesti uudestaan tämän kruunun perintöoikeuden, jotta hallitus näinä rauhattomina aikoina tulisi voimallisemmaksi. Samassa tilaisuudessa he jo vannoivatkin uskollisuusvalansa Kustaan vanhimmalle pojalle, _Eerikille_.

Suomenmaa oli kaikkien näiden metelien aikana pysynyt kuuliaisena. Sen mahtavimmat aatelismiehet olivat Kustaa kuninkaan vanhoja sotakumppaneita ja hyviä ystäviä. Piispa Skyttessä, niinkuin olemme nähneet, ei ollut vastarinnan nostajaa, vaikkeivät kuitenkaan kaikki toimet olleetkaan hänelle mieleen. Suomalaiset talonpojat taas olivat syrjäisen asemansa vuoksi ottaneet varsin vähän osaa taisteluihin tanskalaisia vastaan ja siis vähemmän kapinoihin tottuneet, kuin heidän säätyveljensä Ruotsin puolella. Paitsi sitä ei pääsyytä ruotsalaisen rahvaan meteleihin, tyytymättömyyttä uskonnon muutokseen, näytä meidän maassa olleenkaan. Katolinen usko ei ollut meidän kansamme parissa vielä ehtinyt oikein juurtua eikä saavuttaa vanhan perintötavan pyhyyttä. Muistakaamme, ettei Hemming piispan autuuttamisjuhlassa uskallettu toimittaa kaikkia tavallisia temppuja "Suomen rahvaan pikamielisen ja röyhkeän luonteen tähden". Jos talonpoikien mieli oli vielä niin vähän katolinen katolisen uskon pesäpaikassa maassamme, niin miten sitten mahtoi ollakaan laita muissa maakunnissa.

Dacken kapinan valtiolliset syyt olivat kuitenkin Kustaan hallituksen loppupuolella Suomessakin sytyttämäisillään vaarallista meteliä. Oli näet nyt entisten kahden käräjien sijasta ruvettu pitämään niitä neljästi vuodessa, joten talonpoikien maksut olivat suuresti enentyneet. Sillä tuomareita suurine seuroinensa oli näissä tilaisuuksissa aina syötettävä ja juotettava rahvaan kustannuksella. _Lapveden_ kihlakunnan talonpojat, jotka luulivat herrojen panneen toimeen käräjien lisäyksen, lähettivät 1551 muutamia miehiä Tukholmaan kuninkaalle asiasta valittamaan sekä samalla anomaan, että he saisivat omiksi tarpeikseen käyttää ylijäävän käräjämuonan. Takaisin tultuansa lähettiläät rupesivat yllyttämään kansaa, sanoen kuninkaan myöntyneen kaikkiin heidän pyyntöihinsä. Kielsipä yksi heistä, _Maunu Nyrhi_, säätyveljiänsä peräti veroja maksamasta ja uhkasi kirveellä voutia, joka tuli niitä kokoamaan. Seuraavanakin vuonna, kun Henrik Horn ja Kustaa Fincke kuninkaan puolesta tulivat asiaa tutkimaan, Nyrhi uudestaan vakuutti kuninkaan luvanneen poistaa liiat käräjät. Herrat silloin kääntyivät lautamiehiin, joita oli neljäkolmatta, ja kysyivät, mitä he siihen sanoivat. Kohtapa yksi näistä, _Inki Multiainen_, nousi ja huusi useampaan kertaan: "Emme me huoli liikoja käräjiä! Emme me huoli liikoja käräjiä!" Herrat vaativat nyt lautakuntaa tuomitsemaan molemmat kapinoitsijat kuolemaan; mutta kesti kauan, ennenkuin he kehoituksillaan ja uhkauksillaan saivat lautamiehet siihen suostumaan. Ja kun Nyrhiä sekä Multiaista ruvettiin viemään mestattavaksi, ryntäsi kokoontunut kansa heidän päälleen ja yritti vapauttaa vangit: vaan sotamiehiä oli tarpeeksi tätä estämään, ja tuomio täytettiin. Siitä säikähtyneinä muut talonpojat nyt alistuivat. "Olisi ollut syytä", kirjoittivat Horn ja Fincke kuninkaalle, "mestata vielä useampia talonpoikia, vaan pelkäsimme, ettei rahvas sen jälkeen uskaltaisi enää käydä kuninkaan luona valittamassa, jos kaikkia Teillä käyneitä rangaistaisiin." Tämä viisas toimenpide, joka samalla ilmaisi sekä ankaruutta että malttia, nähtävästi esti yleisen talonpoikaiskapinan syttymistä Kaakkois-Suomessa. Sillä Jääskestä, Savosta, jopa Hämeestäkin oli talonpoikia ollut läsnä Lapveden tutkintokäräjissä. "Tahdomme nähdä", olivat he sanoneet, "mitä vapauksia lapveteläisille suodaan, niin mekin sen mukaan asiamme järjestämme."