Part 1

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA II

Kustaa Vaasa

Kirj.

JULIUS KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:

Kustaa Vaasan hallitus.

1. Pietari Särkilahti. 2. Vesteroosin valtiopäiväpäätös. 3. Vesteroosin päätöksen toimeenpano Suomessa. 4. Katolisten kirkonmenojen poistaminen Suomesta. 5. Suomalaisen kirjallisuuden alku. 6. Uskonpuhdistuksen vaikutus. 7. Kreivisota. 8. Talonpoikaismetelit Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana. 9. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming. 10. Kauppa ja elatuskeinot Kustaa Vaasan aikoina. 11. Maanviljelys ja talonpoikainen kansa Kustaa Vaasan aikana. 12. Suomen sydänmaiden asutus. 13. Ruotsin ja Venäjän väli Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolella. 14. Venäläisten ensimäiset retket Suomeen. 15. Jaakko Baggen retki Pähkinälinnaa vastaan. 16. Venäläisten toinen käynti Viipurin edustalla. 17. Rauhansovinto. 18. Vähäisen tavoista uskonpuhdistuksen aikakaudella. 19. Yleinen katsaus Kustaa Vaasan hallitukseen.

Viiteselitykset.

KUSTAA VAASAN HALLITUS.

1. Pietari Särkilahti.

Samoihin aikoihin kuin tanskalaiset lopulta ajettiin pois Suomesta, palasi nuori suomalainen pappi, _Pietari Särkilahti_ kotimaahan. Hän oli vanhan tavan mukaan käynyt ulkomailla oppiansa täydentämässä ja toi nyt kanssaan Wittenbergissä saadun maisteri-arvonsa. Olipa hänellä paitsi sitä oppia, josta mainittu arvonimi oli vakuutena ja todistuksena, toinenkin vielä paljoa kalliimpi saalis mukanansa. Wittenbergin yliopistossa kaikuivat näet silloin parasta aikaa suurten uskonpuhdistajien, Lutherin ja Melanchtonin äänet. Ihminen, niin he opettivat, ei voi omien töittensä nojalla päästä autuaaksi, vaikka kuinka paljon hyvää tekisi. Vielä vähemmän voivat kirkoille tai luostareille tehdyt lahjoitukset, toivioretket eli vaellukset pyhille paikoille, paastot tai muut ruumiin kidutukset saattaa ihmistä taivaaseen. Kaikkein vähin apu viimeinkin on aneista eli synninpäästökirjoista, joita paavin lähettiläät myöskentelevät, huutaen:

Kun raha arkkuhun kilahtaa, niin sielu kiirastulesta vilahtaa.

Nämät kaikki ovat vain pappien valheita, keksityt syötiksi, joilla ongitaan rahoja tyhmän kansan kukkaroista. Täten saaduilla varoilla papit sitten elävät laiskuudessa ja hekkumassa. -- Saarnansa todistukseksi uskonpuhdistajat aina viittasivat itse raamattuun ja kehoittivat kuulijoitansakin lukemaan omin silmin tätä silloin kiellettyä kirjaa. Särkilahti, niinkuin monet sadat muut nuorukaiset, noudatti tätä neuvoa ja näki ihmeeksensä, miten suuri eroitus oli Jumalan omalla sanalla ja sillä opilla, mitä katolinen papisto levitteli. Pyhän innon vallassa hän riensi kotimaahan sielläkin aukaistakseen ihmisten silmät totuudelle.

Asianhaarat Suomessa olivat hänen yritykselleen erittäin edullisia. Innokas ja mahtava katolinen piispa olisi tietysti voinut voimallisesti estää uuden opin levittäjää. Mutta Suomen hiippakunta oli paraikaa varsinaista päämiestä vailla. Hukkuneen Arvi Kurjen sijaan Turun tuomiokapituli kyllä 1523 vuoden lopulla valitsi Linköpingin tuomiokirkon dekaanin _Eerikki Sveninpojan_. Mutta tämä ei saanutkaan paavin vahvistusta virkaansa, koska levottomien aikojen tähden ei oltu voitu lähettää Roomaan suurta rahasummaa, niinkuin tavallisesti tällaisissa tapauksissa tehtiin. Umpisilmäisessä ahneudessaan auttoi siis paavi täten itse kirkkonsa hajoamista pohjan perillä. Ainoastaan valitulla piispalla ei näet ollut likimainkaan sama valta kuin paavin vahvistamalla ja vihkimällä. Edellinen ei saanut pappiskokelaita vihkiä, eikä pyhittää uusia kirkkoja, luostareita, kelloja, messuvaatteita y.m. Kansan ja alhaisen papiston silmissä ei hänen sanallaan siis voinut olla täyttä arvoa ja voimaa. Oli tosin silloin Turussa vihittykin piispa, ulkomaalainen virkaheitto, nimeltään _Vincentius_, jonka Kustaa kuningas oli lähettänyt apulaiseksi yllämainituita toimituksia varten. Mutta siitä ei asia paljon parantunut: sillä tämmöisestä jaosta piispan arvo ja valta vielä enemmän kärsi.

Kaiken lisäksi oli Eerikki Sveninpoika hyvin hiljainen ja siveä mies. Tietäen että kuningas suojeli uutta oppia, ei hän uskaltanut sitä paljon vastustella. Samaten Vincentiuskin, jota Kustaa vähää ennen oli jostakin uppiniskaisuudesta pitänyt linnassa, liikkui varsin varovasti. Jäipä viimein Turun hiippakunta vuoden ajaksi aivan kaitsijatta, kun Eerikki tuskissansa ja epäilyksissänsä oli v. 1527 virasta luopunut.

Estämättä sai siis Särkilahti työtänsä toimittaa. Voimallisesti hän saarnasi Turun tuomiokirkossa ja mursi teoillaankin vanhan opin säännöt rikki. Saksasta tullessaan oli hän näet jo tuonut kanssansa nuorikon, vaikka naiminen katolisilta papeilta oli jyrkästi kielletty. Vaatipa hän myöhemmin itselleen takaisin maatilan, jonka hänen esivanhempansa olivat Naantalin luostarille lahjoittaneet. Valitettavasti lakkautti aikainen kuolema liiankin pian hänen toimensa, sillä hän kuoli nähtävästi jo vuonna 1529. Mutta työ, jonka hän oli alottanut, ei kuitenkaan sentähden jäänyt kesken. Saarnoillaan hän oli jo saanut kylvetyksi totuuden siemeniä monen nuoren papin sydämeen. Nämät oppilaat nyt kävivät työhön kiinni ja jatkoivat, mitä ei Särkilahden sallittu loppuun saattaa.

Tiedot tämän merkillisen miehen elämästä ovat muuten varsin niukat. Hän tuli ja meni niinkuin ukkosen salama, joka puhdistettuaan ilman katoaa. Hänen vanhempansa olivat Turun pormestari Niilo Särkilahti, piispa Maunu Stjernkorsin serkku; äiti Kirves-sukua. Kumminpuolin oli meidän uskonpuhdistajamme siis perin suomalaista aatelista sukuperää. Isän suku varsinkin, jonka asuntona oli Särkilahden kartano Taivassalossa, oli katolisen aikakauden mainioimpia, mahtavimpia. Viraltaan oli Pietari Särkilahti kanunkina eli tuomiokapitulin jäsenenä, lopulta n.s. arkkiteininä Turussa.

2. Vesteroosin valtiopäiväpäätös.

Niinkuin jo mainittiin oli Kustaa Vaasa uuden uskon saarnaajille suosiollinen. Lybeckissä ollessaan hän oli jo tutustunut uskonpuhdistajien oppiin ja sen oikeaksi huomannut. Nytpä, kuninkaaksi tultuansa, oli hänellä myös tärkeitä valtiollisia syitä suosia sitä. Ruotsin kruunun raha-asiat olivat näet sangen surkeassa tilassa. Sen tulot olivat aikojen kuluessa yhä enemmän vähentyneet. Suurin osa veroja tuli maatiloista. Mutta niistä oli suuri joukko aatelisherrojen hallussa; vielä suurempi joukko oli testamenttien kautta joutunut kirkkojen tai luostarien omaksi. Kumpaisetkin olivat aivan vapaat kaikista kruunun veroista. Mistäpä nyt Kustaa ottaisi rahaa sen suuren velan suorittamiseen, jonka hän vapaussodan aikana oli saanut Lybeckin kaupungilta? Mistä saada palkkaa sille sotavoimalle, jota tarvittiin valtakunnan suojana Kristiernin yhä vielä uhkaavia hankkeita vastaan? Jäljellä oleva vähäinen parvi verollisia talonpoikia ei jaksanut suorittaa kruunun tavallisiakaan menoja, saatikka sitten niin suuria ylimääräisiä. Tästä kaikesta pulasta saattoi uuden opin vallallepääsy pelastaa, sen käsitti kohta Kustaan terävä järki. Sen seurauksena oli Saksassa joka paikassa ollut kirkon omaisuuden luovutus kruunun tarpeihin. Samalla lailla oli nyt Ruotsin valtakunnassakin tehtävä.

Tämä keino oli vaarallinen, sitä ei kuningas salannut itseltään. Tietysti ei papisto suostuisi muuten kuin väkisen luopumaan aarteistansa; luultavasti se myös yllyttäisi oppimatonta kansaa vastustamaan kuninkaan muka jumalatonta hanketta. Mutta toiselta puolelta Kustaa luotti siihen, että oma etu oli taivuttava enimmän osan kansaa hänen puolellensa. Vieläpä hän luotti siihen, että hän kykeni viisaasti ja varovasti ajamaan asiata.

Päätöksissään oli Kustaa Vaasa kaiken aikansa järkähtämätön. Minkä hän oli nähnyt hyväksi, sen hän myös pani toimeen esteitä ja vaaroja pelkäämättä. Mutta hän pani sen toimeen hiljaa ja varovasti, koetellen aina taivuttaa kansaa kernaasti myöntymään. Vasta kun neuvot ja selitykset eivät auttaneet, ryhtyi hän väkinäiseen pakoitukseen. Joskus myöskin, kun vastarinta oli liian voimakas, peräytyi hän päätöksessään; vaan eipä hän sitä silti unhoittanut. Niin pian kun hänelle oli voimaa tarpeeksi karttunut, toi hän tuumansa uudestaan esiin ja vei sen sitten perille.

Tässäkin asiassa kuningas noudatti taitavaa menettelytapaansa. Ensi alussa hän ei ilmoittanut päättäneensä tehdä perinpohjaista muutosta kirkon ja uskon asioissa. Uskonpuhdistajien oppia ei hän ottanut omakseen, vaikka salli heidän levittää sitä suojeluksensa alla. Itse sitä vastoin hän vain selitti talonpojille sekä porvareille, että heidän verokuormansa tulisi helpommaksi, jos kirkonkin omaisuudesta saisi ottaa valtiolle apua. Aatelistoa sitä vastoin hän houkutteli sillä toivolla, että he saisivat takaisin ne maatilat, jotka heidän esivanhempansa olivat kirkon omaksi lahjoittaneet.

Maallikkosäätyjen avulla oli Kustaa Vaasa jo hallituksensa ensi vuosina useamman kerran saanut kirkolta melkoisia summia kiskotuksi. V. 1525 valtiopäivillä oli tällä tavoin määrätty koko sen vuoden kirkonkymmenykset sotajoukon elatukseksi, vieläpä lisäksi olivat ratsuväen hevoset pantu laitumelle luostarien maille. Seuraavana vuonna oli taas 2/3 kymmenyksistä otettu valtiovelan lyhentämiseksi. Näiden valmistavien puuhien jälkeen Kustaa vihdoin katsoi soveliaan hetken tulleen pappisvallan perinpohjaiseen kumoamiseen.

Juhannuksen aikana 1527 kokoontuivat säädyt kuninkaan käskystä Vesteroosin kaupunkiin. Siinäpä kohta alussa saatiin nähdä outoja asioita. Pidoissa, jotka kuningas ennen valtiopäivien avaamista piti säädyille, eivät piispojen sijat olleetkaan niinkuin muulloin lähinnä kuninkaan istuinta. Siinä nyt istuivat valtaneuvokset sekä ritarit; piispat saivat sijansa vasta näiden alapuolella. Tästä jo kaikki arvasivat kuninkaan tarkoituksen ja odottivat seuraavan päivän kokousta liikutetuin sydämin, ken toivon, ken pelon vallassa.

Istunnon alotti seuraavana päivänä kuninkaan kansleri _Laurentius Andreae_ pitkällä puheella kuninkaan puolesta. Hän muistutti mieleen, että Ruotsi oli Kustaalle kiitollisuudenvelassa siitä, että se nyt oli päässyt vapaaksi vieraasta vallasta. Perästäkin päin, jatkoi hän, on kuningas aina kaikella tavalla pitänyt maan etua silmämääränään. Mutta kruunun nykyisillä vähillä tuloilla on hänen mahdoton edelleen hallita. Aateliset ovat aikojen kuluessa lahjoitelleet maitaan kirkoille ja luostareille; niiden sijaan on heille aina täytynyt antaa kruununtiloja elatukseksi. Se seikka vaatii parannusta, muuten on koko valtakunnan turmio tarjona. Tuskinpa oli kansleri puheensa päättänyt, niin nousi rohkein Ruotsin papeista, Linköpingin piispa _Hannu Brask_, häntä kiivaasti vastustamaan. "Me emme ole", huusi hän, "vannoneet uskollisuudenvalaa ainoastaan kuninkaalle, vaan myös paaville, kirkkokunnan päällikölle. Ilman hänen suostumustaan emme saa sallia mitään uskon muutosta eikä kirkon omaisuuden ryöstöä!" -- Kuningas puhkesi nyt itse sanoihin ja kysyi aateliston mieltä asiasta. Mutta heidän vastauksensa oli aivan toinen, kuin mitä Kustaa Vaasa oli toivonut. Mahtava _Tuure Roos_, joka samoinkuin muutamat muut hänen säätyveljistänsä kadehti entisen vertaisensa valtaa, rupesi Braskin puolta pitämään. Korkealla äänellä vastasi hän piispan olevan aivan oikeassa sen mukaan, mitä hän ymmärtää saattoi. -- "No, eipä minua sitten kummeksutakaan", ärjäsi suuttunut kuningas, "että talonpoikainen kansa niin usein nostaa meteliä, koska heillä on tämmöisiä esikuvia. Tämä siis on palkintoni kaikista huolistani sekä vaivoistani. Te haluaisitte varmaan, että minua iskettäisiin kirveen terällä päähän, vaikkei kukaan uskalla tarttua kirvesvarteen! Te sanotte tahtovanne minua teidän kuninkaaksenne ja herraksenne, vaan kuitenkin asetatte pipit ja papit ynnä muun paavin karjan minua ylemmäksi. Parasta onkin, että luovun hallituksesta ja lähden pois koko maasta. Valitkaa itsellenne kenen haluatte sijaan." Näin puhuen hyrskähti Kustaa kovaan itkuun, nousi sitten äkkiä ja läksi ulos salista.

Valtiopäivämiehet jäivät hämmästyksissään seisomaan. Sen jokainen ymmärsi, että Kustaan luopuminen rohkaisisi Ruotsin ulkovihollisia, vieläpä lisäksi epäilemättä sytyttäisi sisällisen eripuraisuuden. Kuitenkin kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin papisto ja vastahakoinen aatelispuolue taipui. Viimeinpä talonpojat ja porvarit uhkasivat tappavansa kaikki niskoittelevat herrat, jollei sovintoa kuninkaan kanssa kohta saataisi aikaan. Kustaan luo lähetettiin lähettiläät anomaan, että hän peruuttaisi sanansa. Ensi aluksi hän ei tahtonut ottaa heitä kuullaksensa. Vasta kolmannen lähetyskunnan, joka nöyrästi polvillaan ja kyynelsilmin häntä rukoili, onnistui saada kuninkaan mieli taivutetuksi.

Valtiopäiväpäätös tehtiin nyt aivan kuninkaan mielen mukaan. Piispoilta piti heidän asuntolinnansa otettaman pois ja saatavat vähennettämän, etteivät enää, niinkuin monesti ennen, voisi tehdä vastarintaa kuninkaalle. Samoin myös oli tuomiokapituleille, kirkoille sekä luostareille sen verta tuloja jätettävä, minkä he välttämättömästi tarvitsivat. Kaikki Kaarle Knuutinpojan aikuiset kirkolle lahjoitetut tilat saisivat lahjoittajien perilliset ottaa takaisin taikka, jos ne olivat myödyt tai pantatut, lunastaa. Yllämainittua aikaa vanhemmat lahjoitukset sitä vastoin oli kruunu perivä. Sakot kirkkolain rikkomisesta piti tästä lähtien tulla kuninkaalle eikä piispoille. Pappien riita-asioita ja rikoksia ei annettu enää piispojen tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan tavallisiin käräjiin. Pappien virkaanasettaminen sekä eroittaminen huonon käytöksen tähden oli oleva kuninkaan vallassa. Viimeiseksi vielä säädettiin, ettei kukaan saisi estää Jumalan puhtaan sanan saarnaamista.

3. Vesteroosin päätöksen toimeenpano Suomessa.

Näitä päätöksiä Kustaa rupesi heti panemaan toimeen. Suomessa näkyy kuitenkin kirkon omaisuuden ryöstö tapahtuneen varovaisemmin ja osaksi myöhemmin kuin Ruotsissa. Kuusiston linna, Turun piispojen vanha turvapaikka, purettiin tosin raunioiksi jo v. 1528 ja siihen kuuluvat maatilat otettiin kruunun omaksi. Mutta muut maatilansa sekä saatavansa sai piispa pitää sillä ehdolla, että hän kruunulle vuotuisesti suorittaisi 3,000 markkaa sen aikuista rahaa. Samaten myös tuomiokapitulin jäsenille jätettiin heidän maansa ja tulonsa vuosiveroa vastaan. Kirkoista ensi aluksi vietiin vain liiat kellot Lybeckin velan maksuun. Kaupunkien kellot otettiin jo v. 1532, vaan maaseurakunnat saivat pitää omansa vielä kaksi vuotta kauemmin. Ruotsissa näet oli kellojen oton johdosta noussut vaarallinen talonpoikaiskapina, jonka kuningas pelkäsi ehkä myös leviävän Suomen puolelle. Enimmät kulta- ja hopea-astiat pysyivät vieläkin kauemmin Suomen kirkkojen hallussa. Vasta v. 1547 korjasi Kastelholman linnanvouti kuninkaan käskystä Ahvenanmaan kirkkojen koristukset. Turun ja Raseporin lääneissä tapahtui lopullinen ryöstö vasta v. 1558, ja tästä runsaasta saaliista saattoi päättää, että kirkot olivat luultavasti säilyneet siihen saakka jokseenkin koskematta. Muista lääneistä ei meillä ole tietoja. Kirkon maatilukset sitä vastoin näyttävät heti tulleen otetuiksi.

Pahimmin ja ensiksi kaikista paljastettiin luostarit. Turun luostari paloi v. 1537, jonka jälkeen sen raunioiden tiilit vietiin linnan muurien korjausta varten. Munkit määrättiin, sitä myöten kuin tilaisuutta sattui, maapitäjiin kirkkoherroiksi. Rauman luostarin asukkaat ajettiin seuraavana vuonna väkipakolla pois asunnoistaan. Silloin näet oli enin osa kaupunkia palanut, ja luostarin rakennus tiluksineen annettiin seurakunnan kirkkoherralle pappilaksi. Viipurinkin molemmat luostarit olivat jo v. 1541 aivan autioina. Silloin kuningas salli porvarien käyttää toista niistä tavara-aittana: se oli nykyinen suomalainen kirkko. Toinen purettiin, ja tiileillä korjattiin kaupungin muuria. Kökarista ei ole meillä tietoa. Ainoastaan Naantalin luostari sai vielä melkein vuosisadan loppuun viettää kituvaa elämää. Muutamat vanhat nunnat sekä munkit, jotka olivat kykenemättömät itseänsä elättämään, saivat siellä elää nytkytellä edelleen. Kaikesta muinaisesta rikkaudesta ei kuitenkaan ollut jäljellä muuta kuin kruununtalo, jonka maalla luostari seisoi.

Kruunun kera, joka tällä tavoin omisti itselleen enimmän osan kirkon säästöaarteita, alkoivat kohta alamaisetkin ahkerasti kilpailla. Jokainen, kellä oli vähintäkin oikeutta tai oikeuden varjoa, tuli osaansa saaliista vaatimaan. Mikä otti niityn, mikä kalaveden, mikä koko talon; porvareille kaupunkikartanot varsinkin kelpasivat. Moni anasti myöskin vain oman halun nojalla, ilman mitään oikeutta. Samaten lakattiin monin paikoin kirkon ja pappien saatavia maksamasta. Etenkin Suomessa oli talonpoikien parissa se luulo tullut hyvin yleiseksi, ettei enää ollenkaan tarvittaisi pappismaksuja eikä pappeja. Vielä enemmän oli aatelisto vapautunut tästä velvollisuudestaan. Moni heistä ei maksanut moniin vuosikausiin yhtäkään äyriä. Kuninkaan täytyi pian lähettää kirjeitä, joissa hän kielsi kirkon omaisuuteen koskemasta, jollei perintöoikeus ollut laillisissa käräjissä selvään todistettu ja tuomio sen lisäksi saanut hänen omaa vahvistustansa. Niinpä hän useat kerrat julisti ankaria käskyjä pappien saatavien maksusta. Mutta juuri näiden kuninkaallisten kirjeiden paljous näyttää, kuinka vähän ne vaikuttivat. Kustaan oli käynyt, niinkuin noidan sadussa: hän oli nostattanut haltijat esille, mutta ei kyennyt pitämään heitä kurissa.

Niin perinpohjainen oli kirkon omaisuuden ryöstö, että meille tuskin on säilynyt mitään kirkkojemme koristuksista katolis-ajalta. Kalliit astiat sulatettiin melkein kaikki ja lyötiin rahaksi. Messupukujen kulta- ja hopeakoristeet lienevät saaneen saman kohtalon. Itse rakennuksistakin, niinkuin olemme luostarien kohtalosta nähneet, moni purettiin. Messukirjoista sitä vastoin ovat useimmat, jos kohta huonossa asussa, säilyneet kummallisella tavalla. Niiden pärmänahkaisia lehtiä näet käytettiin kuninkaan voutien sekä muiden virkamiesten tilikirjojen kansiksi ja säilytettiin sitten valtakunnan arkistossa.

4. Katolisten kirkonmenojen poistaminen Suomesta.

Piispana Turussa oli tänä aikana _Martti Skytte_, vihitty virkaansa v. 1528 yhdessä useampien ruotsalaisten piispojen kanssa. Vasta nyt, Vesteroosin valtiopäivien jälkeen, Kustaa kuningas uskalsi sallia edellisinä vuosina tyhjäksi jääneitten piispansijojen täyttämisen. Tähän asti oli hän sitä estänyt, syystä että hän pelkäsi sitä suurempaa vastarintaa tuumillensa, mitä enemmän olisi piispoja. Nytkin hän vastoin vanhaa tapaa itse valitsi uudet hiippakuntien kaitsijat.

Suomen hiippakunnan suhteen saattaa hänen vaalinsa näyttää vähän kummalliselta. Sillä uusi piispa oli munkki, ja hän kuului dominikaaniveljeskuntaan, joka kaikkina aikoina on kaikkein kiivaimmin ja voimallisimmin puolustanut katolisen kirkon uskontoa uusia oppeja vastaan. Vieläpä oli Martti Skyttellä pelättävä valtakin, koska hän ylikaitsijana hallitsi kaikkia dominikaaniluostareita Ruotsin valtakunnassa sekä myös Norjassa ja Tanskassakin sen lisäksi. Mutta kuningas, joka tunsi miehensä perinpohjin, oli vaalinsa kuitenkin hyvin viisaasti tehnyt. Skytte oli juuri semmoinen mies, minkälaiseksi Kustaa kirkonpaimenensa tahtoi. Hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen mielenlaadultaan. Turhaa oli siis pelätä, että hän vastustaisi uusia muutoksia. Toiselta puolen oli myös hänen hiljaisuutensa parhaana takeena siitä, ettei hän ehkä, niinkuin muutamat piispat Ruotsissa, olisi liian innokas puhdistaja.

Itse opin ja menojen muutosten suhteen näet Kustaa kuningas vielä kauan aikaa edelleen noudatti suurta varovaisuutta. Uudet piispat vihittiin aivan katolisella tavalla. Ottipa vihkijä, Strengnäsin piispa Pietari, heiltä sen juhlallisen lupauksenkin, että he perästäpäin, niinpian kuin mahdollista, hankkisivat itselleen paavin vahvistuksen.

Melkein yhtä varovaiset olivat myös vielä v. 1529 pidetyn _Örebron_ pappiskokouksen päätökset. Lutherin nimeä ei uskallettu sielläkään mainita. Kirkonmenoihin niinikään ei koskettu yhtään, paitsi että muutamat pikkupyhät poistettiin. Kuitenkin on tämä kokous kirkkohistoriassamme sangen merkillinen sen johdosta, että sen päätökset valmistivat vastaista kirkonpuhdistusta. Useista katolisen kirkon menoista näet annettiin jo tässä tilaisuudessa protestanttisen opin mukainen selitys. Kuvien esim. sanottiin olevan kirkonseinillä Kristuksen sekä pyhien miesten muistona eikä sitä varten, että kansa niitä kumartaisi. Vihkivesi ei pese pois syntiä, vaan tuo ainoastaan kasteen mieleen. Toivioretket ovat tehtävät hyvien saarnaajien kuulemista varten, eikä synninaneen ansaitsemisen toivossa j.n.e. Näitä selityksiä piti pappien lukea kansalle kaikissa kirkoissa ja muutenkin saarnata ainoastaan Jumalan puhdasta sanaa, viran menettämisen uhalla. Mutta siksi että papit sekä papiksi aikovat itsekin saisivat tiedon Jumalan puhtaasta sanasta, oli tästä lähtien kaikissa kouluissa sekä tuomiokirkoissa joka päivä pidettävä luento pyhästä raamatusta.

Luterilaiset saarnaajat, joita kuningas tämän päätöksen mukaan lähetti jokaiseen hiippakuntaan, otettiin monin paikoin sangen huonosti vastaan. Papit sekä kouluteinit ajoivat heidät kivillä ja kangilla pakoon. Turussa ei tiedetä tämmöisiä vallattomuuksia tapahtuneen. Luultavasti esti sen Skytte piispa, vaikka kyllä, niinkuin hän kirjeessä kuninkaalle ilmoittaa, sielläkin "uusi oppi oli outo ja vastahakoinen" useimmille kanungeille.

Vuodesta 1540 alkaen käytiin Suomessa vihdoin vanhojen menojenkin kimppuun. Pari vuotta ennen oli kuninkaan hoviin tullut saksalainen pappi nimeltä _Yrjö Norman_, jolla oli Lutherin ja Melanchtonin suosituskirjeet matkassaan. Oikeastaan oli hän lähetetty Kustaan vanhimman pojan opettajaksi, mutta pian hän oli siinä määrin osannut taivuttaa puoleensa kuninkaan suosion, että hänet määrättiin kaikkien kirkko-asioiden ylimmäiseksi kaitsijaksi Ruotsin valtakunnassa. Siinä toimessa hän heti ryhtyi repimään juurineen viimeisetkin paavilaiset rikkaruohot ja muodostamaan Ruotsin valtakunnan kirkkoa samanlaiseksi kuin hän kotimaassaan Saksassa oli sen nähnyt. Nyt hylättiin kuolevien voiteleminen pyhällä öljyllä. Nyt kiellettiin pyhien miesten rukoileminen, vihkiveden käyttäminen ja palmujen vihkiminen ynnä monta muuta tämmöistä menoa. Nyt myös useimmat korkeat katoliset pappisvirat poistettiin, sitä myöten kuin niiden viimeiset pitäjät kuolivat. Loukasmessut, joita kuolleiden sielujen puolesta pidettiin, olivat enimmäksi osaksi jo aikaa sitten vaienneet, koska niitä varten lahjoitetut varat olivat ryöstetyt; nytpä ne kokonaan kiellettiin. Ehtoollisessa ruvettiin antamaan maallikoille kalkkia.

Näitäkään kuninkaan käskemiä muutoksia ei Skytte estänyt. Mutta luultavasti ei hän, joka sydämensä pohjasta vielä lienee ollut puolikatolinen, kuitenkaan voinut kokonaan salata mielipahaansa, sillä viime vuosina hän nähtävästi menetti kuninkaan suosion. Ottipa tämä viimein v. 1545 häneltä pois kaikki virkatilat ynnä kymmenysveron, mitkä hän siihen asti vielä oli saanut pitää. Syyksi sanottiin, että piispa ei ollut tarkoin suorittanut sovittua vuosimaksua. Skytten täytyi nyt tyytyä 16:een tilaan, jotka Kustaa hänelle elatukseksi määräsi, ynnä vapaaehtoisiin lahjoihin, joita hän saattoi kirkkoherroilta saada.

Pahoillamielin ja väsyneenä Skytte pari vuotta myöhemmin heitti virkatoimensa nuoremman apulaisen tehtäviksi. Parin vuoden kuluttua hän jouluk. 30 p. 1550 otti elämästäkin eron ja nukkui kuolemaan.

5. Suomalaisen kirjallisuuden alku.

Niinkuin olemme nähneet, oli hiljaisen Martti Skytten pääasiallisena ansiona uskonpuhdistuksen suhteen se, ettei hän sitä estänyt. Yksi hänen tekonsa on kuitenkin vielä mainittava, jolla hän välillisesti suuresti edisti tätä tointa. Hän näet käytti osan hänelle annetuista melkoisista piispan tuloistaan kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten oleskelua ulkomaan yliopistoissa. Tiedetään kahdeksasta nuorukaisesta, jotka tällä lailla hänen avullansa valmistuivat taitaviksi isänmaan palvelijoiksi. Heidän joukossaan on _Mikael Agricolan_ nimi ja toiminta kaikkia muita kuuluisampi ja siunatumpi.