Part 3

Koulussa oli kolme tai neljä luokkaa; alaluokilla opettivat yläluokkien paremmat oppilaat, yläluokilla opettaja itse. Opetus alkoi aivan ensimäisestä alusta, aapisesta. Vaan äidinkieltä ei koulussa opetettukaan lukemaan; opetettiin ainoastaan latinaa. Latinankielellä siihen aikaan koko jumalanpalveluskin toimitettiin, latinankielisiä olivat kaikki kirjat, joista voi jotakin oppia saada, latinaksi olivat alussa kaikki yksityistenkin välikirjat kirjoitetut, ja nytkin käytettiin sitä kieltä kansain ja kuningasten liittokirjoissa. Äidinkieltä melkein kaikissa maissa pidettiin halpana. Täällä pohjoisessa kirjoitettiin kuitenkin jo yksityisten asioita koskevat tuomiot maan kielellä, Ruotsissa ruotsiksi, vaan suomenkieltä ei kirjallisissa toimissa käytetty ennenkuin katolisen uskon hävittyä. Tämän latinankielen tarpeellisuuden tähden oli se pääaineena senaikaisessa opetuksessa; muuta kieltä ei ollut oppilasten lupa käyttää keskenänsä eikä opettajaa puhutellessa; jos ken vahingossa tuli sanoneeksi jonkun sanan äidinkielellä, se siitä sai aika selkäsaunan. Kun oppilaat olivat oppineet sisältä lukemaan sekä kirjoittamaan, ryhtyivät he latinan kielioppiin käsiksi, jonka sääntöjen harjoitukseksi luettiin joitakuita muinaisajan tai uudempiakin latinankielisiä runoelmia. Tätä kaikkea sanottiin nimellä grammatica. Lisäksi harjoitettiin rhetoricaa, s.o. niitä lausetapoja, joita käytettiin kirjeissä suurille herroille, piispoille y.m. Viimeksi tuli logica, s.o. jonkunlainen ajatusoppi. Koko tätä oppimäärää nimitettiin nimeltä trivium (kolmihaara). Sen jälkeen alkoi toinen, quadrivium (nelihaara) niminen oppimäärä, johon kuului luvunlasku (arithmetica), mittausoppi (geometria), tähtitiede (astronomia) ja veisuu (musica). Tämä viimeksimainittu oli välttämättömän tarpeellinen papille, koska jumalanpalvelus enimmäkseen vain oli virsien veisaamista ja messuamista. Myöskin piti oppia kristinuskon pääkappaleet: Isämeidän, uskontunnustus, Ave Maria (Rukous Neitsyt Maarialle) ja Davidin seitsemän katumuspsalmia. Korkeammissa kouluissa sen lisäksi vielä harjoitettiin hiukan jumaluusoppia ynnä kirkko-oikeuden (kanonisen oikeuden) ensimäisiä alkeita. Kreikankieltä ei luettu, sentähden että se muka oli pakanallinen; hepreaa ei myöskään, koska se oli Vapahtajan surmaajien kieltä; historiasta ja maantieteestä ei tiedetty mitään, vielä vähemmän luonnontieteistä. Ei edes raamattuakaan luettu, sillä sen lukeminen oli maallikoilta kovasti kielletty eikä pidetty sitä papeillekaan tarpeellisena.

Kesäisin joutoaikoina kävivät köyhät teinit maaseudulla apua kerjäämässä ja saivat mistä rahaa, mistä viljaa, mistä nahkoja. Mutta koska he näillä retkillänsä tekivät talonpojille väkivaltaa sekä harjoittivat kaikellaista muutakin koiruutta, niin kiellettiin, vaikka nähtävästi ilman seurausta, v. 1489 koko kerjuullakäynti.

Yliopistoa siihen aikaan ei vielä ollut Ruotsissa eikä Tanskassa, saatikka sitten Suomessa. Kun kotoinen koulu oli läpikäyty, täytyi siis hakea syvempää ja laveampaa oppia kaukaisilla ulkomailla. Semmoisiin matkustamisiin eivät kaikkien varat riittäneet; useimmat sentähden menivät koulusta suoraan pappisvirkoihin; muutamat olivat jo ennenkin koulusta eronneet ja ruvenneet jonkun aatelisherran sihteeriksi. Mutta ne rikkaat, joiden varat vain suinkin kannattivat, ja joskus köyhemmätkin, joiden matkan kirkko otti kustantaaksensa, riensivät ulkomaille; sillä siellä saatavaa maisterinnimeä pidettiin hyvin suuressa arvossa ja oli se ikäänkuin portaana korkeampiin kirkollisiin virkoihin.

Kolmessa yliopistossa varsinkin oli suomalaisten tapana käydä näinä aikoina, nimittäin Pragissa Bööminmaalla, Leipzigissä Saksassa ja Ranskan pääkaupungissa Parisissa. Niistä viimeksimainittu oli kaikkein vanhin, suurin ja kuuluisin. Sentähden keräytyikin sinne kaikista Euroopan maista oppilaita, jotka kotiperänsä mukaan olivat jaetut neljään kansakuntaan. Pienin niistä, jota aluksi nimitettiin englantilaiseksi, sittemmin saksalaiseksi, sisälsi Saksan, Englannin ynnä kaikki Pohjoismaat. Siihen siis kuuluivat meidänkin miehet.

Parisiin tultuansa nuoret oppilaat antautuivat jonkun heidän kansakuntaansa kuuluvan maisterin johdon alaiseksi, joka piti heille ajatusopillisia luennoita, luetti heillä muutamia määrättyjä kirjoja, käytti heitä muiden maisterien väittelyitä kuuntelemassa ynnä harjoitti heitä itseäänkin väittelemiseen. Kaksi vuotta kului näissä toimissa; sitten oli oppilas valmis rupeamaan _bakkalarioksi_, s.o. julkisessa väittelyssä puolustamaan muutamia opinkappaleita. Bakkalarion tuli nyt edelleen harjoittaa väittelyä sekä kuunnella siveysopin, luonnontieteiden ja sielunopin luentoja, vieläpä harjoittaa hiukan mittausoppia ja tähtitiedettä. Sen tehtyä tuli hänen suorittaa tutkinto näissä aineissa ja sillä tavoin hän pääsi _lisensiaatiksi_. Sitten hänen oli lupa itse pitää luentoja ja opettaa, vaan ennenkuin hän siihen toimeen rupesi, oli kuitenkin vielä yksi temppu tehtävä. Hänen oli nimittäin kansakuntansa pedellin (vahtimestarin) seurassa käytävä kaikkien maisterien luona heidän suostumustaan anomassa. Sen saatuaan teki hän valan rehtorin edessä, luvaten pitää kunniassa yliopiston, tiedekunnan ja kansakuntansa oikeudet, säännöt ja tavat. Sitten kulki hän määrättynä päivänä suurella juhlamenolla kansakuntansa kouluihin. Se maisteri, jonka johdolla hän siihen asti oli opiskellut, piti hänelle puheen ja painoi hänen päähänsä maisterilakin. Nyt oli oppilaasta tullut täydellinen maisteri, joka arvonimi nyt aina kulki hänen nimensä edellä. Useimmat, näin pitkälle päästyään, kiirehtivät kotiin johonkuhun kirkolliseen virkaan; vaan olipa niitäkin, jotka vielä jäivät lukujansa jatkamaan. He pitivät nyt tästälähin luentoja varhain aamulla taiteiden tiedekunnassa, johon he kuuluivat, kävivät sitten luentoja kuuntelemassa jumaluusopin tiedekunnassa, päästäksensä aikaa myöten jumaluusopin tohtoreiksi, johon tavallisesti kului vielä kuusi vuotta.

Niistä monista suomalaisista, jotka tämän aikakauden kuluessa kävivät Parisin yliopistoa, saavutti siellä suurimman maineen Maunu Tavastin sukulainen, Olavi Maununpoika. Hän tuli Parisiin v. 1425 ja piti bakkalarioväitöksensä v. 1427 yhdessä neljän muun suomalaisen nuorukaisen kanssa. Seuraavana vuonna hän suoritti myöskin lisensiatitutkinnon ja pääsi maisteriksi eli yliopiston opettajaksi. Sen jälkeen hän vielä oleskeli yhdeksän vuotta Parisissa, jatkaen opintojansa, kunnes hän pääsi jumaluusopin bakkalarioksi. Tällä pitkällä ajalla saavutti hän tiedoillaan ja taidoillansa niin suuren arvon ja suosion kansakunnassaan, että hänet monta monituista kertaa valittiin prokuratoriksi (esimieheksi) ja rahanvartijaksi. Eikä hän ollut saavuttanut mainetta ainoastaan oman kansakuntansa parissa; muutkin kansakunnat näkyvät tunteneen hänet ja pitäneen häntä kunniassa; sillä kahdesti hänet valittiin koko yliopiston rehtoriksi, jolla juhlatiloissa oli sijansa kardinalien rinnalla ja parlamentinneuvoston edellä. Myöskin oli hän niiden lähettilästen joukossa, jotka v. 1436 yliopiston puolesta kävivät Ranskan kuninkaan luona anteeksi pyytämässä, että yliopistokin silloisessa keskinäisessä sodassa oli ollut kuninkaan vihollisten puolella. Parisissa kaksitoista vuotta oppia harjoitettuansa palasi Olavi Maununpoika viimeinkin kotimaahan. Täällä hän nousi arvosta toiseen, kunnes hänet viimein Maunu Tavastin jälkeen, joka oli kustantanut hänen olonsa Parisissa, valittiin hänen sijaansa piispaksi. Hän kuoli v. 1460.

KAARLE KNUUTINPOIKA BONDE.

1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa.

Kaarle Knuutinpojasta on jo edellisissä kertomuksissa ollut puhetta. Me olemme nähneet, kuinka hän v. 1435 pantiin valtamarskiksi, kuinka hänet sitten seuraavana vuonna valittiin valtionhoitajaksi ja vihdoin v. 1448 Ruotsin kuninkaaksi. Mutta hänestä on meillä nyt vielä enemmänkin puhuttavaa, sillä häntä on puoleksi pidettävä Suomen miehenä. Hän näet oli tiedonannon mukaan syntynyt Turussa (v. 1408), missä hänen isänsä, valtioneuvos Knuutti Bonde, oli linnanisäntänä, ja asui myös monet vuodet Suomessa, joka yhteen aikaan oli kokonaan annettu hänelle läänitysmaaksi.

Niin kauan kuin Kristoffer Baijerilainen pyrki Ruotsin kuninkaaksi, hän kaikin tavoin koki taivuttaa mahtavaa Kaarle Knuutinpoikaa puoleensa. Hän lupasi, ettei hänen koskaan tarvitsisi joutua vastuuseen siitä, mitä hän valtionhoitajana oli tehnyt, ja antoi hänelle läänitysmaaksi koko Suomenmaan ynnä vielä Ölannin saaren sen lisäksi. Mutta tuskin oli kuningas 1441 saanut kruunun päähänsä, hän rupesi jo keinoja miettimään, joilla voisi vähentää Kaarle Knuutinpojan valtaa; sillä se peloitti häntä kovasti, varsinkin kun kruunausjuhlassa, missä pitkä ja kaunis marski astui pienen, paksun kuninkaan rinnalla, ääniä oli kuulunut kansan joukosta, että marski oli kuningasta jalompi ja paremmin kruunun arvoinen kuin hän. Hyvin oli siis kuningas iloissaan, kun Kaarle Knuutinpojan vanha vihollinen, Krister Niilonpoika Vase, tuli hänen luokseen valittamaan, että hänelle tapahtuisi vääryyttä, jos Viipurin linna, joka siihen asti oli ollut hänen hallussansa, nyt annettaisiin Kaarle Knuutinpojalle. Tämän valituksen tunnusti Kristoffer heti oikeaksi ja määräsi, että Krister Niilonpoika saisi pitää Viipurin Vapunpäivään saakka, sitten saisi hän sen sijaan Raseporin linnan neljäksi vuodeksi ja sittemmin Korsholman linnan ynnä Pohjanmaan useammaksi vuodeksi. Vasta sen jälkeen saattoi siis Kaarle Knuutinpoika päästä koko Suomen lääniherraksi. Mutta tämä kuninkaan sanansasyöminen olikin vain alkua. Kaarle Knuutinpoika läksi nyt läänitysmaahansa ja tuli Martinpäivänä Turun kaupunkiin. Vaan ei aikaakaan, niin lähetti kuningas käskyn hänelle, vaatien häntä niinpian kuin meri olisi sulana saapumaan Tukholmaan ja vastaamaan muutamista kanteista, joita oli nostettu hänen valtionhoitajana muka tekemiensä vääryyksien johdosta. Kaarle totteli tätä käskyä, mutta toi mukanaan 500 ritaria ja huovia, sillä hän pelkäsi jotain kavaluutta kuninkaan puolelta. Kuningas, nähdessään Kaarlen niin hyvin varustettuna, ei uskaltanut hänelle tehdä väkivaltaa, mutta vaati kumminkin Turun ja Hämeen linnat pois häneltä. Kaarle antoikin viimein Turun linnan käsistään, kuitenkin sillä ehdolla, että hän paikalla saisi Viipurin Vaselta. Siinä syrjäisessä rajalinnassa hän toivoi toki saavansa viettää rauhallista elämää. Kuninkaan suostuttua tähän hän purjehti Tukholmasta Viipuriin, jonka hän saikin kohta riidatta haltuunsa, sillä vanha Krister Niilonpoika oli juuri tähän aikaan kuollut.

Viipurin linnassa asui Kaarle Knuutinpoika seitsemättä vuotta edelleen, viettäen siellä riemuista ja komeaa elämää. Hän koristi linnan huoneita, jotta sen komeampaa linnaa ei siihen aikaan kuulu olleen koko Ruotsin valtakunnassa. Myöskin on mainittu, että hän kaivatti sinne lammikoita, joissa hän kasvatti hyvänmakuisia ja kalliita kourukaloja. Kuinka hän muuten aikaansa vietti ja millä tavalla Viipurin linna hänen aikanaan oli koristettu, siitä ei ole sen enempää tietoa. Mutta kuitenkin voimme saada siitä käsitystä, jos otamme huomioon, mitä historioitsijat tietävät sen ajan aatelisten elämästä yleensä ja etenkin mitä Olaus Magnus kertoo Pohjoismaiden herroista erikseen.

Suurien herrojen asunnot eivät siihen aikaan olleet yhtään niin tilavat ja mukavat kuin nykyaikoina. Varsinkin olivat ikkunat hyvin pienet ja kapeat, jotta vihollisen olisi vaikeampi ampua sisään. Sisäänpäin ne kuitenkin levenivät, ja koska seinät olivat hyvin paksut, syntyi sillä tavoin joka ikkunan eteen suuri komero, jossa saattoi istua ja katsella ulos maailmaan. Tapeteista ei vielä mitään tiedetty; mutta ripustettiinpa kuitenkin seiniin rouvien ja aatelisneitojen ompelemia verhoja, jopa välistä suurina juhlina silkkikankaitakin. Miesten huoneitten seinille ripustettiin myöskin rautapaitoja, kypärejä, rautakintaita, keihäitä, kilpiä, rautajousia ynnä isännän vaakunoita.

Aatelisherrojen tärkein toimi näinä rauhattomina aikoina oli _sota_. Läänitysmaansa kaikkine kruununveroineen he saivat kuninkaalta sillä ehdolla, että he sodan syttyessä aina olisivat valmiit avustamaan häntä määrätyn sotamiesparven kera. Siitä syystä heitä lapsuudesta asti opetettiin sotatemppuihin ja aikamiestenkin harjoitukset sekä toimet rauhan aikana olivat sodan valmistusta.

Pienet aatelispojat lähetettiin tavallisesti seitsen-vuotisina pois kotoa jonkun mainion ritarin luo kasvatettaviksi. He palvelivat _hovipoikina_ sekä herraa että rouvaa ja harjaantuivat ratsastamiseen ja aseitten käyttämiseen. Ratsastamaan oppiessaan heidän täytyi istua hevosen selässä, suuri rautakypärä päässä ja pitkä keihäs kädessä. Sillä tavoin tottuivat he jo pienestä alkaen siihen raskaaseen rautapukuun, johon senaikuiset sotaherrat olivat kiireestä kantapäähän puetut.

Kun hovipoika oli täyttänyt 14 vuotta ja oppinut aseita käyttämään, tehtiin hänestä _knaapi_. Nyt sai hän toimekseen pitää isäntänsä aseet puhtaina ja hoitaa hevosta; hän sai seurata hänen kanssaan sotaankin hevosmiehenä, yllään rautapaita, kypärä ja lyhyt miekka.

Useampia vuosia uskollisesti palveltuaan ja urhoollisuuttaan osoitettuaan, pääsi knaapi viimein _ritariksi_. Vähintäin hänen kuitenkin piti olla 21 vuoden vanha. _Ritariksilyönti_ tapahtui hyvin juhlallisella tavalla. Knaapi valmistausi siihen rukoilemisella, paastolla ja ripilläkäynnillä, ja sitten hänet vietiin valkeihin vaatteisiin puettuna suurella saattojoukolla kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen oli päivälliset, joissa ritariksi pyrkijä istui eri nurkkapöydässään saamatta nauraa, puhua tahi mitään nauttiakaan. Illalla hänet vietiin taas kirkkoon, jossa hänen tuli valvoa koko yökausi aseittensa ääressä. Seuraavana päivänä pidettiin taas jumalanpalvelus, knaapin miekka siunattiin, ja hän itse vannoi pyhän valan, joka näillä Pohjanmailla kuului seuraavalla tavalla: Niin auttakoon minua Jumala ja Pyhä Neitsyt ja pyhä Eerikki, sillä tahdon kaikin voimin hengellä ja tavaralla suojella katolista uskoa ja pyhää evankeliumia ynnä sen pappeja sekä heidän vapauksiaan ja etujaan ja vastustaa kaikkea vääryyttä, vahvistaa oikeutta sekä rauhaa, turvata orpoja, neitoja, leskiä ja köyhiä, olla uskollinen kuninkaalle sekä kotimaalleni ja käyttää aseitani Jumalan kunniaksi viimeisiin voimiini saakka. -- Sen jälkeen lankesi knaapi polvilleen, ja kuningas, jolla yksin oli siihen oikeus, löi häntä kolmasti miekan lappealla selkään. Nyt toiset herrat ja naisetkin tulivat pukemaan uutta ritaria rautapukuun, vyöttivät hänelle miekan vyölle, kiinnittivät kultakannukset ritariuden merkiksi jalkoihin ja antoivat käteen keihään sekä kilven. Nyt oli hän kaikkien muiden herrojen vertainen ja ainoastaan kuningas oli häntä korkeampi.

Leikit ja huvituksetkin, joita sotaharjoitusten loma-aikoina pidettiin ritarien linnoissa, olivat sitä laatua, että ne voimistivat ruumista ja rohkaisivat mieltä. Hovipoikaset juoksivat kilpaa tai nakkelivat kiviä. Knaapeilla ja huoveilla, s.o. ritarien palkatulla sotaväellä, oli toisellaiset leikit. Kesällä esim. heitä kävi aina kaksi miestä yhteen veneeseen, toinen soutajaksi, toinen seisomaan etukokkaan, pitkä, sommalla varustettu seiväs kädessä. Näin soudettiin kaksi venettä täyttä vauhtia vastakkain ja etukokassa seisojat koettivat seipäillään sysätä toisiansa veteen. Vyöhön oli heillä sidottu nuora, josta heidät veteen loiskahdettuansa jälleen hinattiin veneeseen. -- Toista leikkiä pidettiin talvella suuren nuotiotulen ääressä, joka linnan pihassa paloi kaiken yötä vartiaväkeä varten. Tämän valkean ympärillä tanssivat miehet piirissä, toisiansa kädestä kiinni pidellen. Kesken vauhtia heittivät he sitten irti, jolloin tavallisesti joku kaatui röykkiölle. Hänen täytyi sitten rangaistukseksi, kun muka oli tulen saastuttanut, tyhjentää pohjaa myöten suuri oluthaarikka. Tämä rangaistus ei kuitenkaan kuulu juuri peloittaneen miehiä, vaan päinvastoin heidän sanotaan tahallaan heittäytyneen röykkiölle. Väliin myöskin heitettiin arpaa, kenen piti valkean yli hypätä.

Ritarit puolestansa harjoittivat metsästystä huvituksenaan. Lintuja ja jäniksiä pyydettäessä usein käytettiin kesytettyjä ja siihen opetettuja haukkoja. Metsään lähtiessä pidettiin kädessä kaikella tavoin koristettua haukkaa, jonka pää oli pienellä myssyllä peitetty, mutta heti kun saalis ilmautui, päästettiin haukka irti ja se kiiti nuolen nopeudella jälestä; eikä aikaakaan niin se tarttui saaliiseen kiinni ja toi sen herrallensa, josta se sai sisukset palkakseen. Tämmöisillä retkillä naisetkin olivat mukana, istuen tasaiseen juoksuun opetettujen ratsujen selässä. -- Hauskempi oli kuitenkin miesten lähteä hirviä ampumaan, jota jaloa eläintä silloin vielä oli runsaasti Suomen metsissä. Mutta kaikkein paras oli kontioiden kimppuun käydä, joita tätä nykyäkin vielä joskus kaadetaan Pohjois- ja Itä-Suomessa. Karhunpyynti ei nykyäänkään ole aivan vaaraton, mutta siihen aikaan, jolloin pyssyillä ampuminen vasta oli alullaan ja mesikämmenen rinta oli keihäällä lävistettävä, se vielä vähemmän oli lapsenleikkiä. Sitä suurempi oli ilo ja kunnia voittajalle.

Peijaisia ei karhulta suinkaan puuttunut; sillä sen ajan miehet olivat vahvat juomisessa jos muissakin töissä. Juomingeissa käytettiin monellaisia juoma-astioita. Lasi- ja savi-astioita ei paljon nähty; tavalliset astiat olivat vaskesta, tinasta tai raudasta. Käytettiinpä myöskin leveitä hopeamaljoja, suuria juomasarvia sekä Länsi-Götinmaalla sorvattuja ja vernissalla kiilloitettuja pikareita koivun visasta. Näitä viimeksimainituita vieraat juotuansa nakkelivat rikki lattiaan. Mutta Suomessa aivan omituinen juoma-astia oli _kousa_ nimeltään. Se oli kuusenjuuresta tehty iso haarikka, sisältä ontoksi näverretty ja ulkopuolelta monenlaisilla, kähäräksi vuolluilla lastuilla koristettu. Päältäpäin oli kaksi juurenhaaraa punottu yhteen kaarenmuotoiseksi sangaksi. Siitä se on tainnut tullakin _haarikka_ sana. Kun palvelijat astuivat saliin, tämmöiset haarikat kädessä, niin näytti siltä, sanoo Olaus Magnus, kuin olisi hirvilauma lähestynyt. -- Juomana oli tavallisesti olut, jota Suomessa erinomaisen taitavasti osattiin panna. Mutta suurilla herroilla oli myöskin kaukaa ulkomailta tuotuja viinejä. Usein juotiin kilpaa, ken kerrassaan tai kahdella, kolmella yrittämällä sai sarven tai haarikan tyhjäksi; osa vieraita lopuksi kaatuikin pöydän alle, mutta ken humalassaan riitaa nosti, se rangaistiin sillä tavalla, että pantiin nuorakiikkuun istumaan laudan terävälle laidalle ja hinattiin ylös lakeen. -- Pidoissa ja muissa tilaisuuksissa pelattiin myöskin korttia, sakkia ja heitettiin nappulaa.

Mutta komein ja loistavin kaikista ritarien huvituksista oli turnaus. Sitä varten ympäröitiin kenttä matalalla aidalla, jonka takana katselijat istuivat ja seisoivat. Aitauksen sisään kokoontuivat taisteluun halukkaat ritarit, sekä he itse että heidän ratsunsa täydessä rautapuvussa. Merkin annettua ajaa karahutti aina kaksi kerrassaan vastakkain, yrittäen pitkillä, kärjettömillä peitsillään työntää toisensa hevosen selästä. Tavallisesti lensikin toinen taistelijoista maahan, mutta välistä, kun molemmat olivat taitavia, peitset vain taittuivat pirstaleiksi, ratsumiesten horjahtamatta satulasta. Ken useimmat muut oli voittanut, sai palkinnokseen kalliit aseet, seppeleen tai muuta sellaista. Ja vielä suuremmaksi kunniaksensa sai hän nämät lahjat kauneimman rouvan tai neidon kädestä. Lopuksi aina pidettiin suuret tanssit.

Kaarle Knuutinpojan hovissa tämmöistä turnausta tuskin lienee pidetty, sillä siihen aikaan ne olivat muuallakin Euroopassa häviämäisillään. Mutta tansseja ei suinkaan puuttunut. Niissä miehet väliin tanssivat yksinään, väliin naisten kanssa. Suuren paaston edellisellä viikolla esim. tanssivat nuorukaiset, paljastetut miekat kädessä, joita he vuoroin ojensivat suoraan eteensä, vuoroin ylös. Lopuksi he asettuivat kuusikulmaan. Samallaista tanssia tanssittiin vanteillakin, kulkuset polvissa. Tanssittaessa laulettiin lauluja esivanhempien urhotöistä. Vaan olipa kuitenkin soittoniekkojakin eli _leikareita_ apuna, jotka soittivat rumpua, torvea ja huilua tai muulla tavalla huvittelivat vieraita; ne olivat melkein aina ulkomaalaisia, sillä Pohjan kansat pitivät tätä virkaa häpeällisenä. -- Naisten kanssa enimmiten tanssittiin piiritansseja, joissa myöskin laulettiin vanhanaikuisia lauluja.

Naiset muuten, korkeasukuisetkin, toimittivat emännän virkaa, kehräilivät ja ompelivat, leipoivat ja panivat olutta palvelijoittensa kanssa. Mutta paitsi sitä osasivat he hienompaakin työtä tehdä; heidän ompelemansa olivat kalliit verhot, joita seinille ripustettiin, ja monasti tuli heidän hyppystensä työ kirkkojen alttareiden koristeeksi. Myöskin harjoittelivat he harpun soittoa, ja jos paitsi pappia talossa oli joku lukutaitoinen, niin se tavallisesti oli rouva ja hänen tyttärensä.

Lopuksi tämänaikuisten aatelisten puvusta pari sanaa. Aatelisnaiset käyttivät ruumiinmukaisia liivejä, joissa oli kapeat hiat; vyöllä kultasäikeistä kudottu leveä vyö taikka kahden sormen levyinen hopea- tai kultakisko; hameet olivat niin pitkäliepeiset, että rouvan astuessa palvelustyttö tai hovipoika tuskin jaksoi kantaa sitä jäljessä. Vaatteet usein olivat silkistä, sametista ja kultakankaasta, kärpän- tai sopulin nahkoilla reunustetut. Päässä oli kultainen, kalleilla kivillä koristettu seppele ja sen päällä hieno, ulkomaalta tuotu liinanen. Miehet, niinkuin jo mainittiin, olivat sodassa kokonaan raudalla peitetyt. Mutta kotona oli heillä kalleista kankaista tehdyt lyhyet nutut ja ahtaat housut, päässä pikkuinen lakki, tavallisesti sulkasella koristettu. Kumpaisillakin, sekä miehillä että naisilla, oli kummalliset, pitkään suippuun päättyvät kengät.

Tällaista elämää lienee Kaarle Knuutinpoikakin viettänyt kaukaisessa linnassaan. Mutta tulipa hänelle v. 1448 sanoma Kristoffer kuninkaan kuolemasta, ja silloin hän paikalla 800 ritarin ja huovin kera purjehti Tukholmaan. Entisestä jo tiedämme, että hänen puolueensa siellä pääsi voitolle ja hän valittiin kuninkaaksi.

2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana.

Monessa suhteessa Kaarle VIII olikin kuninkaaksi hyvin sovelias. Vartaloltansa hän oli pitkä ja vahva, kasvojen piirteet kauniit ja jalot. Sanojansa hän osasi sulosti ja taitavasti ladella, ja hänen äänensä oli niin voimakas, että se suurimmassakin miesjoukossa selvään kuului taaimmaisille asti. Hänen älynsä oli luonnostaan terävä ja huolellisesti tiedoilla harjoitettu. Kaarlella oli paljon enemmän oppia kuin muilla sen ajan herroilla; latinaakin hän puhui selvästi niinkuin paras munkki. Mielenlaadultaan hän oli iloinen ja lempeä eikä hän koskaan säästänyt varojansa, kun hän niillä saattoi ilahuttaa ystäviänsä ja palvelijoitansa. Siitä syystä oli hänen hovijoukkonsa aina sangen suuri, sillä mielellään jokainen rupesi näin anteliaan herran palvelukseen.