Part 2

Tuon tuostakin tätä alkurakennusta sitten jatkettiin, ja lisättiin nuo pienet kuorit sen kylkeen. Maunu Tavastin tullessa piispaksi kirkko jo ulottui pituudeltaan nykyiseen korkeaankuoriin asti ja sivukappeleja oli seitsemän. Vaan hänen toimestansa kirkko vasta oikein komeaksi kasvoi. Hän kohotti katon nykyiseen korkeuteensa ja hankki vielä seitsemän uutta sivukappelia. Entiset kuorit olivat pyhitetyt Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Yrjänälle, Pyhälle Siprille, Pyhälle Katarinalle, Pyhälle Pärttylille, Pyhälle Henrikille ja Eerikille, sekä Pyhälle Laurille. Nytpä rakennettiin lisään Pyhän Ruumiin, Pyhän Kolminaisuuden, Pyhän Johanneksen, Sielun, Pyhän Paavalin ja Pietarin, Pyhän Annan ja Andreaksen, Pyhän Rouvan (eli Pappien) ja Kolmen Itämaan kuninkaan kuorit. Muut kaikki olivat muiden kustantamat Maunu piispan kehoituksesta ja neuvosta, mutta Pyhän Ruumiin kuorin oli piispa itse rakennuttanut omilla varoillaan ja varustanut sen hyvin komeilla koristuksilla. Alttari oli peitetty kalleilla vaatteilla, sen päällä seisoi kalleissa lippaissa pyhien luita ynnä muita kalleita kaluja, mutta kaikkein parhaana koristuksena oli sangen suuri ja kallisarvoinen monstransi.[2] Tässä kuorissa piti piispan asetuksen mukaan luettaman messuja joka päivä; messupapin elatukseksi oli piispa lahjoittanut useampia taloja ja rakentanut kivirakennuksenkin hänelle asuttavaksi. Samaan kuoriin on Maunu piispa myös haudattu.

Hänen aikanansa kohtasi tuomiokirkkoa suuri vahinko, sillä se paloi v. 1429. Mutta piispa korjautti sen niin suurella kiireellä, että se ennen hänen kuolematansa jälleen oli valmiina, ehompana entistänsä. Palestinassa käydessään teetti hän Venetsiassa uudet kalliit messupuvut, jotka hän toi tuomisina mukanansa. Muutenkin hän osti kirkkoon kaikellaista, joka teki jumalanpalveluksen loistavammaksi tai josta muuten papeilla oli hyötyä. Hän hankki koko joukon kirjoja, muiden muassa kauniisti kirjoitetut ja kullalla sekä hopealla koristetut evankeliumi- ja epistolakirjat, hän silautti Pyhän Henrikin pääkallon ja käsivarret hopealla, osti kultaisen kalkin, öylättimaljan ja kaulakoristeen ynnä ison, kalliin, hopeisen ristiinnaulitun-kuvan. Mitä koristeita sitäpaitsi vielä oli tuomiokirkossa, ei ole Maunu piispan elämäkerrassa mainittu. Mutta me voimme päättää sen siitä, miten katolisissa kirkoissa yleiseen oli tapana. Seinät olivat epäilemättä täynnä pyhien muotokuvia ja raamatun kuvauksia. Semmoisia onkin vielä muutamia tallella sakaristossa; ne ovat puusta, mutta maalatut ja hopealla sekä kullalla silanut. Samassa paikassa on myöskin nähtävänä alttarikaappi, johon on kuvattu Pyhä Henrikki tallaten jalallaan murhaajansa Lallin päätä. Patsaista muuten kerrotaan riippuneen lamppuja, joissa paloi vahakynttilöitä. Korkean alttarin sanotaan olleen kullatun ja ikkunoissa koreita maalauksia. Lattiana oli hautakiviä, sillä kirkossa lepäävän sielun luultiin pikemmin pääsevän kiirastulesta[3] taivaalliseen autuuteen, ja sen vuoksi maksettiin suuret summat kirkon permannon alla olevasta hautasijasta.

Tässä tuomiokirkossa pidettiin jumalanpalvelusta mitä komeimmilla menoilla. Säännön mukaan oli joka päivä seitsemän messua pidettävä kirkossa; mutta Maunu piispa määräsi kaikiksi välitunneiksikin messuja, niin että aamusta varhain sydänyöhön asti ei vaiennut virrenveisuu eikä haihtunut pyhänsavun suitsutus kirkossa. Pappeja tietysti piti sen tähden olla suuri joukko. Ennestään olikin tuomiokirkolla jo kuusi kanunkipappia (canonici) ja saman verran messupappeja (chorales); näiden lisäksi määräsi nyt Maunu neljä kumpaistakin lajia. Jumalanpalvelus oli enimmäkseen veisaamista; virsien sanat ja, mitä papit muuten lausuivat, olivat kaikki latinaa. Maunun aikana säädettiin kuitenkin Ruotsissa pidetyssä pappienkokouksessa, että pappien piti pyhinä lukea Isämeidän ja Pyhän Neitsyen rukous sekä uskontunnustus kansan kielellä.

4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana.

Siihen aikaan eivät piispat hoidelleet ainoastaan kirkon ja uskon asioita, vaan ottivat myöskin osaa valtiotoimiin. Heillä oli sija kuningasten neuvoskunnassa, heilläkin, niinkuin maallisilla herroilla, oli linnansa ja huovinsa (sotamiehensä), joilla he varjelivat maata vihollisilta, ja usein he itsekin olivat miekka kädessä mukana tuimimmassa tappelussa.

Maunu Tavastin rauhallinen mieli ei ollut sotaleikkeihin taipuva. Mutta opillansa ja kokemuksellansa oli hänkin aina valmis palvelemaan sitä valtakuntaa, johon hänen kotimaansa oli yhdistetty. Hänen jalo luonteensa ynnä hänen viisaat neuvonsa ja toimensa saattoivat hänet erinomaisen suureen maineeseen ja kunniaan. Kolme kuningasta peräkkäin hän näki Ruotsin valtaistuimella, ja kaikki kolme häntä pitivät suuressa suosiossa ja arvossa. Eerikki Pommerilainen, jonka sihteerinä hän oli ollut ennenkuin hän tuli piispaksi, soi hänen pyynnöstään Suomelle paljon hyvää, Kristoffer Baijerilainen koki häntä kaikin tavoin taivuttaa ystäväksensä, ja Kaarle Knuutinpoika kuunteli niin halukkaasti Maunun viisaita neuvoja, että hän kerran pidätti hänet koko talven luonansa eikä laskenut Turkuun palaamaan. Omassa maassa Maunu oli ikäänkuin hallitsijan vertainen; milloin hän läksi Ruotsiin herrainpäiville tai muille toimille, oli hänellä aina seuranaan suuri joukko Suomen aatelismiehiä sekä muuta väkeä. Ruotsissakin ynnä Tanskassa ja Norjassa häntä kaikki pitivät suuressa arvossa ja hänen nimensä maine oli levinnyt kauas Venäjälle ja muihin vieraihin maihin. -- Katsokaamme nyt kuinka hän aina käytti valtaansa ja voimaansa valtakunnan hyväksi ja kuinka hän varsinkin hellällä huolella koetti huojentaa kotimaansa, Suomen, raskaita rasituksia.

Ruotsin valtakunnan tila Maunun aikana oli rauhaton ja vaarallinen. Juuri samana vuonna kuin Maunu nimitettiin piispaksi, kuoli Margareta, ja hänen jälkeensä nousi yhdistyneiden maiden valtaistuimelle hänen sisarentyttärensä poika Eerikki Pommerilainen. Tämä alotti Holsteinin kreivejä vastaan suuren sodan, joka tuli kovin rasittavaksi kaikille kolmelle valtakunnalle. Mutta varsinkin sai siitä Ruotsi ja Suomi paljon kärsiä. Joka vuosi kutsuttiin aatelismiehet sotapalvelukseen, johon heidän täytyi varustaa itselleen aseet ja hevoset sekä kustantaa pitkät matkat ja kallis elatus kaukaisilla mailla; vieläpä heidän täytyi omasta kukkarostaan maksaa lunnaatkin, jos joutuivat vihollisten vangiksi. Tästä moni aatelinen köyhtyi peräti. Eipä käynyt talonpoikienkaan paremmin. Heille enennettiin veroja vuosi vuodelta ja tehtiin ne vielä raskaammiksi sillä keinoin, että ne olivat kaikki rahassa suoritettavat. Vanhastaan oli näet Ruotsin valtakunnassa ollut tapana, että talonpoika maksoi suurimman osan verojansa viljassa tai nahkoissa. Mutta näitä tavaroita oli vaikea kuljettaa niin pitkän matkan päähän kuin Tanskaan, missä kuningas nyt piti asuntoa. Sentähden muutettiin erään saksalaisen ritarin Königsmarkin neuvosta kaikki verot rahaveroiksi. Niitä oli talonpoika raukkojen vallan vaikea suorittaa, eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta sovitteluihin voutien kanssa. Nämät ottivat kyllä rahan asemasta tavaraa, vaan määräsivät sille niin halvat hinnat, että talonpojan täytyi veroiksi vetää paljon enemmän kuin oikeuden mukaan olisi tarvinnut. Siitä syystä hävisi moni talonpoika, ja talot jäivät autioiksi. Mutta kun samassa verotkin alkoivat vähetä, keksi Königsmark taas toisen sukkelan neuvon. Tehtiin näet se määräys, että koko pitäjän tai kihlakunnan oli veroista vastaaminen siten, että jos jotkut talot jäivät autioiksi, toiset saivat niidenkin verot maksaa. Kaiken tämän lisäksi voudit vielä vaativat laitonta veroa itselleen, ajoivat kyytiä talonpoikien hevosilla ja söivät ja joivat heidän taloissaan äyriäkään siitä maksamatta.

Näistä rasituksista tehtiin yhtenään valituksia kuninkaalle ja pari kertaa hän antoi, luultavasti Maunu Tavastin neuvosta, suomalaisille helpoitusta. V. 1414 määrättiin verot tarkasti ja kiellettiin kaikki laittomat veronotot. V. 1419 määräsi kuningas, etteivät voudit saisi vaatia talonpoikia useampiin päivätöihin, kuin mitä vanhastaan oli tapana, eikä ajaa kyytiä talonpoikien hevosilla; veroksi tuotujen tavaroiden hinnan määrääjiksi piti voudin ja rahvaan yhteisesti valita neljä arviomiestä; sydänmaalaiset saivat veronsa maksaa talvella, koska heidän oli kesällä vaikea päästä linnoihin. -- Lieneekö näistä asetuksista ollut apua Suomessa, ei tiedetä varmaan, mutta Ruotsissa ainakin sorrettiin kansaa valituksista huolimatta. Useampia kertoja oli varsinkin eräs taalalainen aatelismies, nimeltään _Engelbrekt_, käynyt kuninkaan luona voudeista valittamassa. Mutta asiat eivät siitä paranneet. Viimeinkin yllytti hän Taalain miehet kapinaan, nostatti muitakin maakuntia, jopa sai pian koko Ruotsin tottelemaan käskyjänsä. Se oli vuonna 1434. Korsholman linnassa, likellä nykyistä Vaasan kaupunkia, asui silloin ritari Puke, joka maaherrana hallitsi koko Pohjanmaata, sekä Suomen että Ruotsin puolella lahtea. Hänellekin Engelbrekt lähetti sanan kehoittaen häntä muistamaan, minkä hädän ja sorron alaisena kotimaa oli, ja osoittamaan olevansa uskollinen Ruotsin ritari. Puke nostatti maakuntansa miehet ja valloitti Faxeholman linnan Länsi-Pohjanmaalla, missä oli ulkomaalainen vouti. Sitten hän yhtyi väkinensä Engelbrektin joukkoon. Ahvenanmaalle lähetettiin Juhana Folkenpoika suomalaisen joukon kanssa. Siellä, Sundin pitäjässä, oli Kastelholman linna, jonka isäntänä oli Otto Pogvisch niminen ulkomaalainen. Tämä oli sanoiltaan uhka-ylpeä ja kehui hyvin tulevansa toimeen, vaikka kolme suomalaista hyökkäisi jokaista hänen miestänsä vastaan. Mutta kun suomalaiset tulivat, säikähtyi mies parka siihen määrään, että hän paikalla antautui, anoen vain, että hänen kurja henkensä säästettäisiin.

Koska muukalaiset tällä tavoin suljettiin pois koko Ruotsista ja Suomesta, täytyi kuninkaan ruveta sovitteluihin. Kumminkin puolin suostuttiin vihdoin siihen, että tulevana vuonna kutsuttaisiin kokoon kaksitoista viisasta miestä, neljä kustakin valtakunnasta, ratkaisemaan kuninkaan ja kansan välistä riitaa. Ruotsin valtakunnan puolesta lähetettiin sinne myöskin Turun piispa, Maunu. Nämät miehet päättivät sitten asian siten, että kuningas saisi panna vain kolmeen Ruotsin linnaan ulkomaalaiset isänniksi. Myöskin säädettiin, että kuninkaan poissaollessa Ruotsin hallitus laskettaisiin kahden Ruotsin miehen käteen. Toisen piti _marskina_ hoitaa sota-asioita, toisen _drotsina_ pitää huolta oikeudesta. Marskiksi valittiin nuori Kaarle Knuutinpoika Bonde ja drotsiksi vanha Krister Niilonpoika Vase. Suomelle tästä kokouksesta vielä seurasi erinäinen etu. Maamme jaettiin kahteen _laamannikuntaan_, koska ei yhden laamannin ollut mahdollista hoitaa niin suurta maata. Sen lisäksi asetettiin Turkuun _maan-oikeus_, ettei olisi tarvis matkustaa kuninkaalle asti valittamaan, kun ei tyydytty tuomarin päätökseen. Tässä maan-oikeudessa oli piispa esimiehenä.

Mutta Eerikki oli kovin petollinen eikä pitänyt minäkään sanansa syömistä; heti kokouksesta lähtiessään asetti hän vastoin sopimusta muukalaisia päällikköjä useihin linnoihin, vieläpä salli väkensä pitkin matkaa käydä Ruotsin rannikoita ryöstämässä. Tuosta nyt ruotsalaiset kovasti suuttuivat; he tosin eivät vielä kokonaan luopuneet hänestä, mutta valitsivat kuitenkin marski Kaarle Bonden valtionhoitajaksensa, antaen hänen käsiinsä koko kuninkaallisen vallan, kunnes kuninkaan kanssa saataisiin sovinto aikaan. Talonpojat olisivat mielemmin suoneet Engelbrektille sen viran, mutta suuret herrat häntä kovasti pelkäsivät ja vihasivat juuri sentähden, että hän aina piti rahvaan puolta. Jopa joku heistä vähän aikaa sen perästä hänet murhasi, eikä valtionhoitaja rangaissutkaan murhaajaa, näyttäen siten, miten mieleinen se teko hänestäkin oli.

Valtionhoitajan vaali oli tapahtunut alussa vuotta 1436, johon vuodenaikaan Suomesta ei ollut mahdollista päästä meren poikki Ruotsiin. Sentähden tuli kesäkuussa Maunu piispa, drotsi Vase, joka oli Viipurin linnan isäntänä, ynnä muita Suomen herroja Tukholmaan valtionhoitajalle uskollisuutta ja kuuliaisuutta lupaamaan. Taipuvaisuudestaan suotiin koko Suomenmaalle se etu, että veroa vähennettiin kolmanteen osaansa ynnä muutenkin helpoitettiin ulosottoja. Tästä asiasta annettu kirje sanoo tämän kaiken tapahtuneen siitä syystä että: "Suomalaiset ovat luvanneet olla uskollisia eikä ottaa ketään muuta hallitsijaksensa tänä eripuraisuuden aikana, kuin minkä valtaneuvokset ovat valinneet." Siitä siis taaskin näemme, ettei esi-isiämme kohdeltu ruotsalaisten alamaisina, ainoastaan yhdenvertaisina veljinä, jotka vapaaehtoisesti olivat suostuneet ruotsalaisten tuumiin.

5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika.

Valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika oli nyt mahtavin mies Ruotsin valtakunnassa. Mutta moni kadehti tätä hänen onneansa. Useat muut herrat milloin salaa juonittelivat, milloin nostivat ilmikapinoita häntä vastaan. Näissä oli osallisena myös tuttavamme Eerikki Puke, joka viimein v. 1437 sai maksaa hengellään tekonsa. Tieto on säilynyt myös siitä, että Maunu Tavastin piispana ollessa suuri kapina syttyi Satakunnassa v. 1438 erään Taavetti nimisen miehen johdolla. Maunu silloin käyttäytyi totisena kirkon miehenä ja suomalaisena; hän ei kukistanut kapinoitsijoita miekalla ja tulella, vaan hän lähetti heille lempeät, voimalliset sanansa ja asetti metelin sillä keinoin, jolloin Taavetti pakeni Tallinnaan.

Mielellään olisi nyt kunnianhimoinen Kaarle Knuutinpoika sen kuninkaallisen vallan lisäksi, mikä hänellä oli valtionhoitajana, myöskin tahtonut kuninkaallista nimeä. Kaikin tavoin hän koetti senvuoksi taivuttaa puolellensa mahtavaa Turun piispaa. Hän asetti näet Suomen maaherraksi Maunun langon, Niilo Olavinpojan, Särkilahden herran, ja antoi Suomen pohjoisen laamannikunnan Sune Stålarmille, joka myöskin oli Tavastien heimoa. Mutta Maunu Tavast oli siinäkin suhteessa tosi suomalainen, että hän niinkauan kuin mahdollista tahtoi pysyä uskollisena lailliselle hallitsijalle. Hän ei tahtonut luopua Eerikistä, ennenkuin vielä kerran olisi yritetty saada aikaan sovintoa hänen kanssansa. Kesällä 1437 oli Eerikki taas luvannut tulla Kalmariin Ruotsin herrojen puheille. He kokoontuivatkin sinne kaikki, vaan turhaan odotettiin kuningasta. Muut silloin suuttuivat ja läksivät kotiinsa; ainoastaan arkkipiispa, drotsi Vase, Turun linnanisäntä Hannu Kröpelin ja Maunu Tavast päättivät mennä kuninkaan puheille, koska hän ei heidän luokseen tullut. Lundin kaupunkiin saavuttuansa, joka silloin vielä kuului Tanskan vallan alle, he saivat kuulla tanskalaistenkin jo alkavan kyllästyä epäluotettavaan kuninkaaseensa ja aikovan kutsua toista sijaan. Tämä sanoma palautti arkkipiispan ja drotsin, vaan Maunu Tavast meni kuitenkin Kröpelinin kanssa Kööpenhaminaan Eerikin puheille ja sai häneltä uuden lupauksen, että hän muka tulisi Ruotsiin seuraavana kesänä.

Mutta sanaansa ei Eerikki pitänyt paremmin kuin edellisilläkään kerroilla, ja silloin vihdoinkin ruotsalaiset hänestä kokonaan luopuivat.

Tanskalaiset olivat tehneet samoin ja ottaneet kuninkaaksensa Eerikin sisarenpojan, Baijerin herttuan Kristofferin. Tämä nyt rupesi pyrkimään Ruotsinkin valtaistuimelle. Kauan aikaa sai Kaarle Knuutinpoika sen estetyksi, sillä hän tahtoi itse päästä kuninkaaksi. Mutta viimein laskettiin kuitenkin Ruotsin kruunu v. 1440 Arbogassa Kristofferin päähän. Maunu Tavastkin oli tässä vaalissa osallisena ja sai kuninkaalta vahvistuskirjan kaikkiin Suomen kirkon ja papiston etuuksiin. Myöskin vahvistettiin Suomelle ennen suotu veronhelpoitus.

Kristoffer kuningas oli rahanahnas ja kavala; sentähden on hänenkin aikansa huonossa muistossa. Sen lisäksi sattui vielä hänen hallitessaan yhtenään katovuosia, joihin sen ajan valistumattoman rahvaan mielestä kuninkaan jumalattomuus oli syynä, ja rahvas antoi hänelle liikanimeksi _Pettukuningas_. Hän kuoli jo v. 1448.

Nyt vihdoinkin pääsi Kaarle Knuutinpoika toivonsa perille; hän valittiin Ruotsin kuninkaaksi, ja pian tarjosivat norjalaisetkin hänelle kruununsa. Maunu piispa oli ollut kuninkaanvaalissa osallisena, ja siitä lähtien hän seisoi uskollisesti Kaarlen puolella. Semmoista luotettavaa ystävää tämä hyvin tarvitsikin, sillä, niinkuin vasta saamme nähdä, hänen ympärillään kuhisi juonittelijoita ja pettäjiä. Yhdessä tapauksessa varsinkin pelasti Maunu Tavastin uskollisuus Kaarlen hyvin suuresta vaarasta. Halmstadin kaupunkiin oli 1450 Ruotsin ja Tanskan herroja kokoontunut hieromaan sovintoa Norjasta, Gotlannista ynnä muista paikkakunnista, joita kumpainenkin kuningas vaati omaksensa. Siinä useimmat Ruotsin lähettiläät salaa olivat yksissä neuvoin tanskalaisten kanssa, ja ensi työkseen antoivat heille kaikki nuo riidanalaiset maat. Vaan kujeet eivät siihenkään vielä loppuneet. Petturit neuvottelivat tanskalaisten kanssa, miten he saisivat Kaarle kuninkaan pois Ruotsin valtaistuimelta ja Tanskan uuden kuninkaan Kristiernin hänen sijaansa. Yksi heistä, Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna), tuli Maunu piispaa samaan liittoon viekoittelemaan. "Nyt on rauha rakennettu Tanskan kanssa", sanoi hän; "nyt vaan me tarvitsisimme hyvää hallitusta! Teiltä, hyvä herra, tulin neuvoa kysymään, miten se paraiten saataisiin?" -- Piispa silloin vastasi hänelle: "Jumala suokoon, että jotain voisimme tehdä valtakunnan hyväksi! Neuvoillani ja toimellani autan kernaasti niinkuin ennenkin. Mutta nyt toivon valtakunnan hyvin menestyvän, sentähden en ole tuota kovin ajatellut." -- Virkkoipa taaskin Niilo herra: "Jos sen lupaatte pitää salassa, niin virkan teille parhaan neuvon valtakunnan parantamiseksi; vaan vannokaa, ettette sitä ilmoita kellekään ihmiselle!" Piispan vannottua ilmoittikin Niilo herra hänelle salajuonittelijoiden vehkeet. Ensin aiottiin vaatia Kaarlelta kaikki linnat valtioneuvosten käsiin. Jollei hän siihen suostunut, piti kutsua Tanskasta apua. Mutta jos hän suostuisi, niin oli sitä helpompi päästä hänestä ja antaa kruunu Kristiernille. Maunu Tavast kovin hämmästyi tästä kavaluudesta, vaan ei virkkanut mitään muuta kuin: "Tämmöisiä asioita minä en ymmärrä, hakekaa neuvoa viisaammilta, tähän ei minun älyni ylety!"

Kun sitten lähettiläät toimiltaan palasivat kuninkaan luokse, meni Maunu heti hänen puheillensa ja sanoi raskaasti huoaten: "Nyt minun täytyy näillä vanhoilla päivilläni rikkoa valani (hän oli jo yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha) ja se mieltäni kovasti pahoittaa. Vaan jos salaisuuttani en ilmoita, niin on se teille vahingoksi, herra kuningas, ja sillä rikkoisin teille antamani uskollisuusvalan. Käyköön kuinka käynee, minä tahdon teille olla uskollinen!" Näin sanottuaan hän ilmaisi kuninkaalle petturien salavehkeet, jotta ne saatiin estetyksi.

Tämä oli Maunu Tavastin viimeinen valtiollinen toimi. Vielä samana vuonna 1450 hän väsyneenä erosi piispanvirastaan, hallittuansa Turun hiippakuntaa kahdeksanneljättä vuotta. Loput elämäänsä hän eli kartanossa, jonka hän oli itselleen rakennuttanut vastapäätä rakasta Naantalin luostariansa, ja siellä hän nukkui kuoleman uneen kaksi vuotta myöhemmin, maalisk. 9:nä p:nä 1452.

6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena.

Oppia näinä aikoina eivät tarvinneet eivätkä harjoittaneetkaan muut kuin papit. Talonpoikien ja porvarien opista tietysti ei ollut puhumistakaan, koska suuret aatelisherratkin aivan harvoin osasivat lukea, vielä harvemmin kirjoittaa. Heillä oli vaakunansa piirretty miekkansa ponteen, jonka he painoivat vahaan vahvistettavien kirjoitusten alle, ikäänkuin puumerkin. Kaikki luku- ja kirjoitustyö oli yksinomaan pappien toimena, jonka tähden kuninkailla ja muillakin suurilla herroilla aina oli pappismies sihteerinä, niinkuin olemme nähneet Maunu Tavastin ennen piispaksi tulemistaan olleen Eerikki Pommerilaisella.

Sen verran oppia saivat papin-alut kouluissa, joita oli sekä _luostarikouluja_ että _kirkkokouluja_. Sitä paitsi oli kaupunkien kustantamia _kaupunkikouluja_. Ensinmainittuja oli yksi jokaisessa luostarissa, ja niissä opetettiin munkeiksi tai nunniksi pyrkijöille jumalanpalvelukseen kuuluvia temppuja ja oppia. Loppupuolella tätä aikakautta alkoi niissä kuitenkin käydä myös semmoisia lapsia, joita ei aiottu hengelliseen säätyyn. Koulu oli niinikään jokaisella suuremmalla kirkolla, etenkin tuomiokirkolla, missä papiksi aikovia ohjattiin. Suomessa tiedetään keskiajalla olleen kouluja: tuomiokoulu Turussa, luostarikouluja Turussa ja Viipurissa, minkä lisäksi myös Naantalissa pidettiin huolta luostarin jäsenten kirjallisesta edistyksestä, sekä kaupunkikouluja Raumalla ja Viipurissa.

Milloin ensimäinen koulu Suomeen perustettiin, siitä ei ole tietoa, mutta Turussa oli tuomiokoulu Suomen etevin koulu viimeistäänkin 14:nnen vuosisadan alkuajalta asti ja Viipurin koulua mainitaan ensikerran 15:nnen vuosisadan alussa. Kirkon kirkkoherra toimitti ensiaikoina koulunopettajankin virkaa, vaan loppupuolella 14:ttä vuosisataa tapaamme jo Turun koulussa varsinaisen opettajan.

Näihin kouluihin tuli enimmäkseen talonpoikien poikia, tulipa joukkoon joku aatelispoikakin, joka halusi päästä korkea-arvoisiin ja hyväpalkkaisiin piispan-, tuomiorovastin j.m.s. virkoihin. Katoliset papit eivät saaneet mennä naimisiin; sentähden ei heidän poikiaan voinutkaan olla koulussa. Kuri oli kouluissa ankara. Penkkejä ei suvaittu, vaan koululaisten eli teinien oli lattialla istuttava, joka oli oljilla, "pahnoilla" peitetty. Täten heidän piti oppia käyttäytymään nöyrästi ja kunnioittavasti opettajaa kohtaan. Vitsaa ahkerasti harjoitettiin, niinkuin moni niiltä ajoilta säilynyt kouluvirsi todistaa. Esim. seuraava:

Opin sauna, autuas aina, cosea vidzoill vihdoillan; ej saerasta sijt saunasta, enin kylmäld kylvetellän. Opin otta, carttain cohta tavoi taitamattomii; ett' on lyöty, siijt' on hyöty, seora taito ja toimi.

Vaikea olisikin kenties ollut pitää sen ajan vallatonta, väkivaltaisuuteen tottunutta nuorisoa muulla keinoin aisoissa.