Part 1

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA I

Unionin aika

Kirj.

JULIUS KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:

Alkusanat

Piispa Maunu Tavast

1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä 2. Naantalin naisluostari 3. Turun tuomiokirkko 4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana 5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika 6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena

Kaarle Knuutinpoika Bonde

1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa 2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana

Sten Sture vanhempi ja pitkä viha

1. Sten Sture valtionhoitajana 2. Pitkän vihan alkuvuodet 3. Viipurin piiritys v. 1495 4. Viipurin pamaus 5. Suuren venäläissodan loppuvuodet 6. Sten Sture ja Hannu kuningas

Svante Sturen aika

1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi 2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke 3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa

Sten Sture nuorempi ja Kristiern tyranni

1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle 2. Kristiernin verilöylyt

Kristian tyranni ja Kustaa Vaasa

1. Kustaa Vaasa vapauttaa Ruotsin 2. Ensimäinen sota Suomessa 3. Tuomas junkkarin loppu 4. Tanskan vallan kukistus Suomessa

Viiteselitykset.

Alkusanat.

Kun Hilda Käkikosken Suomen historia nuorisolle tekijänsä kuoleman johdosta keskeytyi, eikä teoksen jatkajaa sen suunnitelman mukaan, minkä hän sille oli laatinut, ollut tiedossa, on Kansanvalistusseura päättänyt varhaisemman aikomuksensa mukaisesti ryhtyä jatkoksi mainitulle teokselle julkaisemaan Julius Krohnin "Kertomuksia Suomen historiasta". Tämä esitystapansa puolesta kirjallisuutemme mestariteoksiin luettava Suomen historia, jonka nyt professori _Kustavi Grotenfelt_ on tarkastanut historiallisen sisällyksen puolesta ja kirjailija _Helmi Krohn_ kielellisesti korjannut, sikäli kuin se nykyisen kielenkäytön kannalta on ollut tarpeellista, täyttää useampia tarpeita. Se soveltuu historiallista valistusta harrastavalle suurelle yleisölle ja myös historianopetuksessa käytettäväksi oppikirjan täydennyksenä; viime aikoina virinneissä itseopinnoissa se myös saanee suuren käytön. Näitä tarkoituksia varten kirja julaistaan pienempinä osina koulujen oppilaskirjastoihin hankittavaksi.

"Kertomuksien" jatkamisesta 17:nnen vuosisadan puolivälistä eteenpäin, mihin Krohnin teos päättyy, on neuvotteluja vireillä, mutta lopullisiin sopimuksiin ei niissä ole vielä päästy.

Kustantaja.

PIISPA MAUNU TAVAST.

1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä.

Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulman pitkä ja puolen leveä saari nimeltä _Kuusisto_. Sen itä-kulmalla on kumpuinen niemi, joka muinoin oli luotona, ja kummulla on kaksi muurin rauniota pystyssä ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämä muurit ja lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katolisten piispojen mainiosta asunnosta, _Kuusiston linnasta_, missä he muinoin elivät mahtavina ja loistavina, ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana, veristen venäläisten tai julmien juuttien hävitellessä maata. -- Kuusistossa oli Turun piispoilla ollut kartano aina 1200 luvun lopulta asti, vaan itse kivilinna tornineen muurineen rakennettiin vasta v. 1431.

Silloin oli Turun hiipan kantajana _Maunu Olavinpoika Tavast_, kaikista Suomen katolisista piispoista kuuluisin; eräs muinainen historioitsija mainitsee hänen olleen _jalon_ (magnus) ei ainoastaan nimeltä, vaan myös teoiltaan. -- Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen (nyk. Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjässä. Hän oli siis suomalainen syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:nnen vuosisadan lopulta 16:nnen keskipaikoille asti. Samaten hän oli, niinkuin nimestä sopii päättää, oman maamme kasvattamaa sukua. Tavastit olivat Suomen vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein mahtavimpia ja rikkaimpia.

Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: joko ruveta ritariksi tai sotaherraksi, tai antaa päänsä keritä ja vihkiä itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja mahtavaksi. Vaikka ei katsottukaan oikein sopivaksi, että korkeavirkainen pappismies tavoittelisi sankarin nimeä sotatantereella, niin oli hän kuitenkin kuninkaan neuvoskunnassa ritarin veroinen, ja hän saattoi hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään. Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Käytyään koulua kotimaassa, hän läksi ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän jonkun aikaa silloisen Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhteisen kuninkaan, Eerikki Pommerilaisen kanslerina[1] ja saavutti hänen suuren suosionsa, jossa hän aina edelleenkin pysyi. Sieltä hän kutsuttiin arkkiteiniksi Turkuun, jossa virassa hän oli jo v. 1410, jollei ennenkin, vaikkei siitä ole varmaa tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa _Bero Balk_, ja hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli piispaksi arkkiteininsä Maunu Tavastin. Hän läksi, niinkuin tapana oli, Roomaan paavilta vahvistusta vaaliin saadakseen ja viipyi paluumatkallaan koko talven Parisissa, ja kävi sitten Tanskassa suosijansa Eerikki kuninkaan luona, joka otti hänet suurella kunnioituksella vastaan ja lahjoitti hänelle runsaita armonosoitteita.

Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkkopaimenen esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkain piispat ja muut kirkko-ylimykset tavoiltaan turmeltuneita. Suurilla tuloillansa he elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röyhkeitä, vallanhimoisia ja käyttivät väärin hengellistä valtaansa maallisten etujensa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa vietti ihan toisellaista elämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä hän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja puutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri joukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin perustettiin hänen aikanansa Turkuun sairaala niitä onnettomia varten, jotka sairastivat spitalitautia. -- Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt omaksi hyödykseen, vaan koetti sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja varsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä, monasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja polkemista vastaan. Papistonsa tavoista ja toimista hän piti myöskin tarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa piispankäräjiä pitämässä. Näillä matkoillaan hän koki monta vaivaa ja vaaraa; sillä tiet, missä niitä sattui olemaan, olivat enimmiten vain ratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vain oli mahdollista, järviä ja jokia pitkin, jolloin koskipaikoissa ja kannaksissa kannettiin venettä maata myöten, tai säästettiin matkat talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä salolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut yhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa sille paikalle, Vahvajärven rannalle, nykyiseen Hirvensalmen pitäjään, uudistalon, vastaisten matkustajien suojaksi.

Miten Maunu piispa rakensi ja koristi kirkkoja sekä enensi jumalanpalveluksen loistoa, siitä tulee toisessa luvussa puhe. Mutta nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä. Katolinuskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja väliin koko viikkokaudet yhtä mittaa paastota, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä vihanneksiin. Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin vain vettä ja leipää. Paitsi sitä kiduttivat uskovaiset itseään jouhista kudotuilla paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, johon tarkoitukseen käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua ruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa tarkoin täytti näitä uskonharjoituksia, vaikkei siitä meille erikseen ole jäänyt tietoa. Sitä vastoin häntä nimenomaan kiitetään siitä, että hän oli ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa. Katolinuskoisen oli näet joka päivä luettava säädetty määrä rukouksia. Sitä varten oli heillä helminauha suurempine ja pienempine helmineen, joista toiset merkitsivät Isämeidän rukousta, toiset Ave Mariaa (rukous neitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa joka rukouksen jälkeen siirrettiin aina yksi helmi sormien lomitse, jotta tiedettäisiin, milloin säädetty määrä tuli täyteen. -- Paitsi yksityisiä rukouksiansa Maunu piispa kaikkialla, minne hän tuli, itse veisasi julkista messua kerran aamulla, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä sillä välillä. Kaikkien näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena vielä kävi Palestinassa, sillä pyhäin miesten ja varsinkin Vapahtajan haudalle vaeltamista pidettiin Jumalalle erinomaisen otollisena työnä.

Tässä lueteltujen ansioiden sekä myöskin suuren sukunsa ja mahtavuutensa vuoksi papisto häntä rakasti ja piti suuressa arvossa, niin että hän v. 1421 tuli yksimielisesti valituksi Upsalan arkkipiispaksi. Mutta ihmeellistä kyllä hänen suosijansa, Eerikki kuningas, ei suostunut tähän vaaliin. Sitä vastoin olisi Maunu kuoltuansa epäilemättä päässyt pyhien miesten joukkoon, jollei uskonpuhdistus sitä ennen olisi karkoittanut koko katolinuskoa menoineen kaikkineen Suomen maasta.

2. Naantalin naisluostari.

Edellisessä luvussa jo mainittiin, että Maunu Tavast piti harrasta huolta kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä rakkaudella.

Siihen aikaan näet arveltiin sen ihmisen elämän olevan pyhimmän ja Jumalalle otollisimman, joka kaikista maallisista töistä ja askareista luopuen vietti aikaansa alinomaisessa rukoilemisessa, virsien veisaamisessa ja jumalisten asioiden miettimisessä. Tämmöisiä maailman toimista eronneita ihmisiä sanottiin erakoiksi, jos he elivät itseksensä korvessa, ja _munkeiksi_ (miehiä) ja _nunniksi_ (naisia), jos he asuivat yhdessä yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkien ja nunnien asuntoja nimitettiin _luostareiksi_. Tämmöisiä luostareita oli kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljon ja monta monituista laatua, joilla kullakin oli omat sääntönsä ja asetuksensa, ja Suomessakin oli ennen Maunu piispan aikaa neljä, kaikki munkkeja varten varatut. Vanhin niistä oli dominikaani- eli mustainveljesten luostari Turun lähellä; paitsi tätä oli sittemmin vielä syntynyt dominikaaniluostari Viipuriin ynnä fransiskaani eli harmainveljesten luostari Viipuriin ja toinen Kökarin pitäjään Ahvenanmaalle. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä 1441 uuden fransiskaaniluostarin Raumalle. Mutta nämät viisi eivät suomalaisten mielestä vielä riittäneet; he olivat, niinkuin Naantalin luostarin perustuskirjassa sanotaan, jo kauan halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkien ja nunnien pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi ei ainoastaan heille itselleen, vaan koko heidän kansalleen, vieläpä tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko sille maalle, missä he asuivat.

Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä asiaa varten. Ensiksi aiottiin perustaa tämä luostari Pyhän Annan nunnakunnan sääntöjen mukaan ja rakentaa se likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä ei tullut mitään ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa esiin toisen ehdoituksen. Hän anoi lupaa ja apua Birgitan luostarin perustamiseen sekä nunnia että munkkeja varten, joka hänen mielestänsä oli hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja aneitten (synnin anteeksi-antokirjojen) jakamisen suhteen", kuin yksinomaan naisluostari. Tähän ehdoitukseen suostuttiin herrainpäivillä ja sitä varten luovutettiin eräs kruununtalo Maskun pitäjässä. Siihen haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Vadstenan luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian huomattiin paikka sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään _Ailoisten_ eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn sekä hänen rouvansa Lucia Olavintytär Skelge olivat lahjoittaneet sitä varten.

Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Johannes Kastajalle, Pyhälle Birgitalle ja Pyhälle Annalle ja joka nimeksensä sai _Vallis Gratiae_ (Armon laakso), ruotsiksi Nådendal (Naantali) rakennettiin nyt v. 1443 suurella uutteruudella ja innolla. Maunu Tavast laitatti siihen omalla kustannuksellansa korkean kuorin sekä sakariston ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä pyhiinvaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kaupungista paisui Naantalin kaupunki, joka nykyään on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa ei auttanut perustamaansa luostaria ainoastaan sen rakentamisen aikana, vaan jäljestäpäinkin hän yhä lahjoitteli sille omilla tai kirkon varoilla ostamiaan taloja ja väsymättä kehoitti muita samankaltaiseen anteliaisuuteen.

Naantalin luostarille, niinkuin muillekin, karttui suuria tuloja testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille annettavaksi, jotta heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja messuja; myöskin maksettiin suuria summia hautasijoista luostarin kirkossa tai hautausmaalla, sillä siten toivottiin pikemmin päästävän taivaaseen. Myöskin oli kaikkien munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden suoritettava pääsyraha, joka vastasi vuoden elatusta luostarissa; useat antoivat paljon enemmänkin. Paitsi sitä oli monta, jotka antautumatta luostarin ankarien sääntöjen alaisiksi pyrkivät vain luostarin muurien sisälle, saadakseen viettää ulkonaisten eli maallikko-veljien ja -sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa; nekin antoivat tullessaan runsaita lahjoja luostarille. Sen lisäksi lankesi luostarille kaikki sakot rikoksista, joita oli tehty sen asukkaita taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli aneitten myömisestä. Papisto oli näet ruvennut sille uskottua virkaa, syntien anteeksiantamisen julistusta katuville sillä tavoin väärinkäyttämään, että se alkoi rahasta jakaa anteeksianto- eli anekirjeitä, joissa muka oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi, aina sitä myöten kuinka paljon pahantekijä halusi maksaa. Eikä siinä kyllin, että jo tehdyistä synneistä kaupittiin anteeksiantoa, saipas sitä myös edeltäkäsin ostaa vasta-aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä viehätti tietysti suuresti sen ajan raakaa, oppimatonta kansaa, ja äärettömät summat virtailivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.

Luostarille usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikojen kuluessa karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turun lähipitäjissä: Nummella, Räntämäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa, Lemussa, Rymättylässä, Taivassalossa, Sauvossa, Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Vehmaalla, Laitilassa ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan, Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakunnassa, Janakkalassa Hämeessä, Pohjan, Karjan ja Porvoon pitäjissä Uudellamaalla ynnä Viipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös muutamia Ruotsinmaalla. -- Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja, pyhäinkuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikas oli aikanansa Naantalin luostari.

Luostarin rakennuksista ei enää ole jäljellä muuta kuin kirkko ja vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin vielä onnistuttu saamaan jokseenkin selvä käsitys siitä, kuinka avara ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta on hyvin ihana näköala. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta kirkon eteläpuolella olevaan ulkopihaan, jonka muurissa oli asuntoja ulkoisille eli maallikkoveljille ja -sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivaistukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjasto y.m. Siitä vei taas aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnien pihaan, joka sijaitsi pohjoispuolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat kaksikerroksisessa rakennuksessa; munkkien asunto oli vain yksikerroksinen. Nunnien pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa päästä, paitsi piispan, kun hän kävi luostaria tarkastamassa, ja häntäkin sisäänpäästettäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset koristukset ovat aikoja sitten ryöstetyt, on komea rakennus paksuine muurineen, jonka kaksi patsasriviä jakaa sisältä kolmeen eri osaan. Sen läntisessä päässä oli korkea kuori (nykyään kellotornin jalkana), missä nunnat juhlapäivinä pitivät jumalanpalvelustaan; munkeilla oli alttarinsa itäpäässä, missä nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi puuhunveistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvella kirkon pohjoispuolella, mihin ovi johti suoraan nunnien asunnon ylikerrasta; munkkien ja nunnien näet piti kirkossakin olla erillään.

Näiden muurien sisäpuolella kului munkkien ja nunnien elämä jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän määrä-ajan kuluttua pysyi päätöksessään, niin häneltä leikattiin hiukset, hänet puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen jälkeen hän ei enää saanut luostarista erota. Birgitan sääntöjen mukaan ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut päästä, ennenkuin 25 vuoden iässä.

Nunnia piti Birgitan luostareissa sääntöjen mukaan olla 60 ynnä sen lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täysi; mutta ettei luostarimme kuitenkaan ollut kovin köyhä asukkaista, näkyy siitä, että kerran 35 henkeä kuoli siellä ruttoon eikä sittenkään mainita sen jääneen autioksi. Luostarin päänä oli _abbedissa_; munkeilla oli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin _yliripittäjäksi_ (confessor generalis). Näiden virkojen ensimäisinä hoitajina olivat muutamat Ruotsista Naantaliin tulleet luostarin asukkaat, mutta pian suomalaisetkin niihin arvoihin pääsivät; viimeisestä abbedissasta tulee vielä vasta puhetta. -- Nunnien pukuna oli sarkainen paita, päällyshame oli myöskin harmaasta sarasta, samaten miehustakin, jonka hihat olivat niin pitkät, että sormien päätkin peittyivät. Tämän puvun päällä käytettiin päällysviittaa, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin rinnan yli puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli myssyn peitossa, joka niskasta kiinnitettiin neulalla kiinni. Sen päällä oli musta palttinainen huntu, joka kiinnitettiin neulalla otsaan sekä kummankin korvan kohdalle; huntuun kiinnitettiin vielä neulalla valkea liinavaate. Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä rinnan vasemmalle puolelle kaapuun ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen risti; diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä tulikielen tapaista punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.

Birgitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi aikova vannoi pyhällä valalla elävänsä naimatonna sekä olevansa nöyrä ja köyhä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä omaisuutta, eikä hän saanut sormin edes koskea kultaan ja hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja ommellessaan koruompeluja. Aamusella noustua piti nunnien olla aivan ääneti, kunnes suuri messu oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova: yksi paasto kesti adventista jouluun asti, toinen alkoi perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikonpäivään ja Pyhäinmiestenpäivästä adventtiin. Päivä ennen Maarian päiviä, apostolien päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina syötiin sunnuntaina, maanantaina, tiistaina ja torstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkaan ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. -- Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin kaiken päivää vähä väliä Neitsyt Maarian kunniaksi. Jotta nunnilla alituisesti olisi kuolema mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virsiä veisaamassa ja rukoilemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit, joilla oli multaa, ja niiden sivuitse kulkiessa tuli jokaisen lukea: "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman". -- Nunnilla oli kullakin pienoinen kamarissa, jossa he makasivat olkivuoteella, hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarukset neuloivat, kutoivat sukkia, ompelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa käytetty lääkärikirja on vieläkin tallella) ja viljelivät puutarhaa. Munkeillakin oli eri puutarhansa ja paitsi sen viljelystä ynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittivat opintoja. Mainioin Naantalin oppineista munkeista oli 15:nnen vuosisadan loppupuolella _Johannes Budde l. Reek_, joka käänsi useampia kappaleita raamatusta ruotsiksi ja kirjoitti useitten Ruotsin pyhien naisten elämäkertoja y.m. Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, tavallisesti oli kouluja, joissa ympäristön lapsia opetettiin.

Luostarit ovat nyt Suomesta hävinneet ja meidän aikamme ei suvaitsisikaan niiden perustuksena olevaa tekopyhyyttä; mutta aikanansa ovat ne kuitenkin olleet hyödyksi; niissä viljeltiin opintoja kaikessa rauhassa noina levottomina aikoina; niissä harjoitettiin myöskin kaikellaisia askareita ja taitoja, joita Suomen kansa vasta niiden kautta oppi tuntemaan. Rauman pitsit, Naantalin uuttera sukkienkudonta sekä varsinais-suomalaisten taipumus puutarhanhoitoon ovat muistomerkkinä luostarien asukasten muinaisista toimista.

3. Turun tuomiokirkko.

Meillä ei ole paljon muistomerkkejä katolisuuden aikakaudelta: ompa kuitenkin nuot iät kaikki kestävät kivikirkot maamme vanhemmissa rantapitäjissä ja varsinkin Turun tuomiokirkko, jaloin ja komein kaikista.

Sen rakentamista alettiin jo Tuomas piispan aikoina, luultavasti pian sen jälkeen, kun piispanistuin muutettiin Räntämäeltä Turkuun. Ensimäisen suomensukuisen piispamme, Maunun, aikana valmistui Turun kirkko v. 1300. Mutta silloin se ei ollut tämän nykyisen kirkon kokoinen eikä muotoinen. Itäänpäin se ei ulottunut kauemmaksi kuin nykyiseen ristikäytävään, laki oli paljon matalampi eikä sivukappeleita ollut yhtään. _Unikankaria_, jolle se on rakennettu, ympäröi luja, osaksi tiilistä, osaksi harmaasta kivestä tehty muuri, jossa oli ampumareikiä suojana vihollisten rynnäkköjä vastaan. Portteja muurissa oli kuusi, joista eteläinen ja itäinen holvattuja; näiden yläpuolella oli huoneita, joissa aneita kaupattiin.