Part 4

Kaikessa näemme siis Suomalaisten olleen Ruotsalaisten vertaisina; puuttuipa kuitenkin heiltä vielä yksi tärkeä oikeus: heillä ei ollut sanan sijaa kuninkaan vaaleissa ja valtiopäivissä. Senkin edun he nyt saivat seuraavalla tavalla. Kuningas Maunu Liehakko oli, niinkuin jo tiedämme, järin huono hallitsija, rasitti kansaa veroilla ja tuhlaeli rahaa juomaveljillensä. Siitä nousi viimein kansa kapinaan ja Maunun täytyi antaa puoli valtakuntaa pojallensa, _Eerikki_ hertualle. Tämän osaksi tuli Suomi, jolle hän teki paljon hyvää. Mutta parin vuoden päästä Eerikki herttua äkkiä kuoli; kansa kuiskutteli että hän muka oli saanut myrkkyä omalta isältään. Kun Maunu tuosta rupesi entiseen elämäänsä uudestaan, niin nousi taas kapina ja maahan kutsuttiin hänen nuorempi poikansa _Hokana_, Norjan kuningas. Tämä tullessansa tahtoi houkuttaa Suomen miehet puolelleen ja käski sentähden heidänkin laamanninsa ynnä kaksitoista talonpoikaa _Moran keräjiin_, missä kuningasvaali oli tehtävä. Sama oikeus, vakuutti vielä kuningas, olkoon heille suotu vastaiseksikin, sillä esivanhempamme ovat heitä aina kokeneet uskollisiksi ja rakkaiksi ja on siis kohtuullista että Itämaa (niin siihen aikaan nimitettiin koko Suomenmaata ja Suomi silloin vaan oli Turun seudun nimenä) saa olla samassa arvossa ja suosiossa kuin muut laamannikunnat ja hippakunnat Ruotsinvallassa. -- Kuitenkin oli tähän pantu siihen aikaan välttamätöin lisäys, nimittäin että kuningasvaalia ei sentähden saisi viivyttää, jos Suomalaiset talven tai myrskyin tähden eivät pääsisi yli meren tulemaan. Tämä ikimuistettava kirje on annettu Helmik. 15 p. 1362.

Mutta kuninkaan vaali Ruotsissa kävi seuraamalla tavalla. Noin peninkulman päässä Upsalasta on _Moran_ nurmi, jonka keskellä seisoi iso pyöreänmuototuen paasi matalain kivijalkain nojassa; sen ympärillä oli ringissä kakstoista pienempää kiveä. Siinä paikassa pidettiin _Moran keräjät_. Niihin kokoontuivat joka maakunnasta laamanni ynnä kakstoista taitavaa ja tunnollista talonpoikaa, jotka maakunnan rahvas oli valinnut edusmiehikseen. -- Ensiksi antoi Uplannin laamanni äänensä, sitten muut kukin järjestänsä. Ken enimmät äänet sai, se oli valittu Ruotsin kuninkaaksi. Hän nyt vannoi kansalle valansa, pitäen kätensä raamatun ja pyhäin luitten päällä. Sitten kohotti kättänsä ja vannoi pitää Jumalalle ja kansalleen kaikki mitä oli luvannut, millään muotoa rikkomatta, vaan päinvastoin lisäten sitä kaikenmoisella hyvällä, varsinkin kuninkaallisella suosiollansa. Sen perästä vannoivat laamannit ja talonpojat puolestansa uskollisuusvalan kuninkaalle, jolla valalla nyt oli sidottu "nuori ja vanha, syntynyt ja syntymätön, hyvän ja pahansuova, poissa ja läsnä olija." Wiimeiseksi nostettiin kuningas sen suuren paaden päälle seisomaan. Näin Ruotsin hallitsijaksi tultua, oli uuden kuninkaan sitten ratsastaminen ympäri valtakuntansa ja joka maakunnassa erikseen sama vala tekeminen ja saaminen. Tätä ratsastusta sanottiin nimellä _Eriksgata_. Suomessa eivät kuninkaat kuitenkaan liene usein käyneet, koska matka sinne oli niin kovin pitkä ja hankala.

VII. Piispa Hemminki.

Niissä suurissa hertoissa, jotka nimellä ja sinetillään vahvistivat Hokana kuninkaan merkillisen kirjeen, mistä viime kertomuksesta on ollut puhetta, oli myöskin Turun sen aikuinen piispa _Hemminki_. Tämä oli Ruotsalainen syntyisin ja virkahansa tullut v. 1338.

Sen ajan piispat olivat aika uhkeita ja mahtavia herroja. Summattomilla tuloillaan he saattoivat elää komeammin kuin rikkahinkaan aatelisherra ja ritari. Kuninkaan neuvokunnassa heillä oli ensimmäinen sija ja suurin sananvalta. Olipa usein nähty piispojen uskaltavan taisteluhun itse kuningasten kanssa ja monasti olivat näissä taisteluissa pääsneet voitolle. He pitivätkin itseään Jumalan käskynhaltijoina maan päällä, joiden sanaa kaikkein ihmisten muka täytyi totella, ja aloittivat kirjeitänsä näillä pöyhkeillä sanoilla: _Me, se ja se, Jumalan armosta sen ja sen hippakunnan piispa_... sillä osoittaen että mielestään olivat kuningasten vertaisia.

Turun piispa Hemminki, jos mikin, oli ankara kaikkea sitä kunnioitusta ja tottelemista vaatimaan mitä arveli tulevan itsellensä. Hän piti myöskin tarkan vaarin siitä että hänen ja kirkon saatavat lyhentämättä suoritettaisiin ja koki milloin tällä milloin toisella keinolla niitä vielä kartuttaa. Moseksen käsiin nojauten vaativat silloin papit kymmenekset kaikista maan antimista ja olivat hyvin kärkkäät osansa perimään niin pian kuin joku uusi elinkeino tuli tavaksi. Rahvas tietysti ei ollut kovin hyvillään noista piispan keksimistä uusista lisämaksuista. Milloin missäkin Suomen maakunnassa ilmestyi talonpojissa niskoittelemista, niin etteivät ruvenneetkaan maksamaan mitä piispa vaati. Silloin koetti Hemminki ensikeinonsa, että Maunu kuninkaalta, joka oli harras pappein ystävä, hankki kirjeet, missä talonpojat kotoaan käskettiin jok'ainoan äyrin maksamaan mitä vaan piispa oli päälle pannut. Mutta jos ei tämä välttänyt niin olipa hänellä vielä tehosampi temppu varalla. Tämä temppu oli _pannaan julistus eli kirkon kirous_. Pannan alainen ei saanut käydä kirkossa, ja jos siihen astui, niin kynttilät sammuivat, laulu vaikeni ja Herran huone pidettiin saastutettuna. Pannan alaisessa pitäjässä tai maakunnassa ei kastettu lapsia, ei vihitty avioparia, ei voideltu kuolevia pyhällä öljyllä, sanalla sanoen ei annettu mitään papillista apua ja sen lisäksi oli kaikki kanssakäyminen ja seuruus näiden onnettomain kanssa kielletty muilta kristityiltä. Semmoinen rangaistus taivutti pian jäykimmätkin niskat kuuliaisuuteen. Onpa kuitenkin mainittu että kerran Sääksmäkeläiset oikein hämäläisellä uppiniskaisuudella kestivät pitkän ajan tätä kirkon pannaa, johon heidät oli julistettu sentähden että olivat kirkkoherransa kanssa riidelleet kymmeneksestä. Mutta lopulla täytyi heidän kuitenkin myöntyä ja vielä päälliseksi maksaa kolme hopeamarkkaa sakkoa joka seitsemänneltä viikolta, minkä olivat pannan alla olleet.

Toinen kerta oli Hemminki Uusmaalaisten kanssa riidassa kymmeneksen maksosta. Sillä kertaa piispan hyvä ystävä Maunu kuningaskin päätti talonpoikain olevan oikeassa ja ratkaisi riidan, luultavasti hyvällä syyllä, heidän eduksensa. Mutta mitäs siitä. Piispa paikalla kirjeen julisti, jolla kokonaan kumosi kuninkaan tuomion, vakuuttaen että kuningas vaan pahanilkisten rauhanrikkojain neuvosta oli sekaantunut asiaan, jossa hänellä muka ei ollut mitään sanansijaa ollenkaan. Sillä maallikko, arveli piispa, olkoon hän kuinka hurskas hyvänsä, ei ole mahdollinen päättämään kirkon asioista. -- Siihen jäikin sitten asia, sillä Maunu Liehakossa ei ollut miestä Hemmingille vastahankaa vetämään. Hänessä ei ollut miestä edes suuttumaankaan piispalle, sillä tämän perästä niinkuin ennenkin antoi häin Hemmingille ja hänen kirkollensa yhä uusia etuuksia ja lahjoja. Niin esim. sai piispa vallan antaa kelle tahtoi melkein kaikki kirkkoherran virat Suomessa. Myöskin vapautti kuningas kaikki tuomiokirkon alla olevat talot ynnä niiden asukkaat kruunun veroista, ja lahjoitti vielä monta taloa lisäksi. Näitä etuuksia kartutti Maunun poika Eerikki herttua vielä sillä että vapautti kaikki piispan palvelijat ja lampuodit sotapalveluksesta. Samaten Albrekt Meklenburgilainen, joka v. 1363 tuli Ruotsin kuninkaaksi, vahvisti entiset etuudet ynnä vielä lisäsi uusia, esim. että milloin joku piispan palvelijoista rikoksesta sakkoon tuomittiin, niin menisi tämä sakko piispan kukkarohon.

Hemminki kannatteli piispa-arvoansa komealla ja loistavalla elannolla. Epäilemättä olivat, vaikkei siitä ole meille muistoa säilynyt, hänen aittansa ahdattuna herkuilla, hänen kellarinsa teloilla tynnyrit tynnyreitten päällä vanhinta viiniä, hänen arkkunsa täynnä kalleimpia kaluja. Sen me ainakin Hemmingistä tiedämme että hän linnassansa elätti neljäkymmentä ratsumiestä eli huovia. Sitä kysyttiinkin siihen aikaan kaikkein ensiksi, jonkun herran rikkautta ja mahtavuutta tiedusteltaessa, monenko miehen kanssa hän ratsastaa. Mitä suurempi joukko niitä oli, sitä korkeammassa arvossa herraa pidettiin ja sitä suurempi oli sillä sanansija noina aikoina koska asiat enimmiten ratkaistihin miekalla.

Mutta ei Hemminki kuluttanut kaikkia tulojansa omaksi loistokseen. Suurella hartaudella hän myös pani rahaa kirkkojen koristamiseen ja juhlallisiin kirkkomenoihin, jota siihen aikaan pidettiin olevan Jumalalle otollisimpia töitä. Warsinkin karttui Turun tuomiokirkkoon hänen aikanansa paljon uutta komeutta. Siihen rakennettiin useampia alttareita lisään, siihen ostettiin kaikenlaisia kalleita kaluja, joista erittäin mainitaan korea hiippa ja piispan sauva. Siihen laitettiin uusia pappispaikkoja; sillä mitä useampia pappeja oli läsnä jumalanpalveluksessa, sitä juhlallisempana pidettiin kirkkomenoa.

Pitipä Hemminki huolta muustakin kuin ulkonaisesta loistosta. Hän sääti papistolleen uuden kirkkolain ja matkusteli itse ympäri laajaa hippakuntaansa katsastamassa että tätä hänen lakiansa noudatettaisiin. Turussa hän kustansi koulua ja lahjoitti tuomiokirkkoon _kolmekymmentä kirjaa_. Meistä ei tämä lahja kyllä näytä kovin suurelta, mutta toista se oli siihen aikaan. Sillä kirjapainon taito oli vielä keksimättä ja jokainen kirja oli käsin kirjoitettava. Sekin jo oli hyvin kallista työtä, mutta kirjat tulivat siitä vielä kalliimmaksi kun niihin maalattiin kaikellaisia kuvia kullalla, hopealla ja kalleilla väreillä. Yhdestä ainoasta kirjasta silloin annettiin maksuksi 10-12 naulaa hopeaa taikka kokonainen talo.

Me nyt Hemminki piispan toimissa näemme kiitettävää ja moitittavaa sekaisin. Mutta hänen aikuistensa miesten silmissä oli hänessä tuskin mitään moitteen sijaa. Ne kyllä saattoivat olla hänelle vihoissaan, joilta hän oli kiskonut kohtuutonta maksua. Mutta ylimalkaan pidettiin silloin rahan haalimista kirkon ja pappein omaksi hyvin ansiollisena ja jumalisena tekona, ja piispan kopeus ei ihmeyttänyt paljon ketäkään, sillä kaikki todellakin katselivat häntä Jumalan sijaiseksi. Hemmingin muiden ansioitten lisäksi luettiin sekin että hän eli hartaassa ystävyydessä pyhän Brigitan kanssa, josta jo on ennen ollut puhetta. Kummako siis jos Hemmingin kuoltua v. 1366, se huhu levisi kansaan, että muka hänen ruumiinsa oli ruvennut ihmeitä tekemään. Sentähden ryhdyttiin pian hankkeisin että saataisiin häntä pannuksi pyhäin miesten joukkoon, pyhän Henrikin rinnalle. Tähän tarvittiin itse paavin suostumus, joka oli suurilla rahasummilla lunastettava ja itse juhlamenossa oli sitten niin monta kallista temppua että asia kauan aikaa jäi paljaisin hankkeisin.

W. 1514 vietettiin vihdoin viimeinkin Hemmingin _autuuttamisjuhla_, joka ensin oli pidettävä ennenkuin itse päätoimitukseen, _pyhitysmenoon_ saatiin ryhtyä. Tämä on Hemminki paralta jäänyt pitämättä, sentähden että koko katolin usko pyhineen juhlineen juuri siihen aikaan hävitettiin Suomesta. Mutta autuuttamisjuhlan menoista on meille tarkka kertomus säilynyt. Turun tuomiokirkon keskipaikkaan, patsasrivien välille, oli laudoista rakennettu lava, 4 kyynärää korkea ja 30 pitkä, jonka päälle oli asetettu alttari. Tällä lavalla saivat ainoasti korkeimmat herrat seisoa, nimittäin Upsalan arkkipiispa Jaakko Olovin poika, Turun piispa Arvi Kurki, Strengnäs'in piispa Mattias Ryning, valtionhoitaja Sten Sture ynnä valtioneuvokset ja arvokkaimmat pappismiehet Suomesta ja Ruotsista. Lavan yli riippui sata lamppua ja sen päällä seisoi niin monta kynttilää kuin vaan suinkin mahtui. Kaikkein patsasten juuressa suitsusi lattialla pyhää savua ja myrhamia. Keskellä kirkkoa riippui kolme suurta, kummin puolin maalattua vaakunaa: valtionhoitajan, arkkipiispan ja niiden välillä Hemminki piispan. Joka patsas oli koristettu Hemminki piispan muotokuvalla ja vaakunalla, valaistuna vaksikynttilöillä. Laen keskeltä, patsaitten keskikohdasta riippui viherjöitä lehviä ja kukkasseppeleitä, ja niidenkin väliin oli pantu kiinni pienempiä kuvia ja vaakunoita. Eikä ollut kirkko yksinänsä koristettuna. Kirkkotarha ynnä kirkon ja niiden taloin portit, missä suuret herrat olivat majassa, paistoivat kirjavalta lukemattomista viherjöistä lehvistä, kukkasista ja vaakunoista. Kaupungin kaduille oli ripoitettu lehtiä ja ruohoja, talot koristettuna kukkasseppeleillä ja viherjöillä oksilla; sillä sanottiin: kuka tässä maailmassa pyhää Hemminkiä kunnioittaa, sille hän taivahassa tekee samoin.

Itse juhlameno oli seuraavainen. Ensin kaivettiin Hemmingin luut maasta ja pantiin kullattuun arkkuun, joka kaikin puolin oli koristettu piispan vaakunalla. Sitten kannettiin arkku juhlallisessa saattovaelluksessa ja virsien veisaamisella korkeasta kuorista kirkon ympäri ja sitten lavalle. Kantamassa olivat valtionhoitaja ja korkeimmat herrat, muulla saattoväellä oli kädessä palavia tuohuksia. Arkkua alttarille asetettaessa veisasi arkkipiispa: _Veni sancte spiritus_ [Tule Pyhä Henki]. Sen perästä veisattiin litania ja Kyrie eleison, ja viimein arkkipiispa veisasi yksinään, johon laulukunta vastasi. Sen perästä vietiin arkku taas juhlavaelluksella ympäri kirkkotarhan ja taas takaisin lavalle. Nyt alkoi messu ja samassa kannettiin arkku korkealle alttarille tai muulle paikalle, mihin kansan oli helpoin päästä sitä suutelemaan, rukoelemaan ja lahjoja tuomaan. Waltionhoitaja ja piispat antoivat kukin kullatun ja hopeitetun leivän ynnä kullatun ja hopeitetun puolikon mesijuomaa tai viiniä, joka kaikki tuli palvelevien pappien omaksi. Sen perästä pidettiin lavalta puhe latinaksi ja ulkonakin kirkkotarhassa saarnattiin pyhästä Hemmingistä. Nyt teki arkkipiispa itse pyhän toimituksen ja samassa tehtiin "ihmeitä" kirkossa. Tulikieliä pantiin juoksemaan laesta lavalle ja lavalta takaisin lakeen, eläviä kyyhkysiä lenteli ympäri, tulta suussa; laesta piraeli öylättejä ynnä suuria, keltaisia, viherjöitä ja valkoisia kukkia; kyyhkysiä, pyitä varpusia ja muita pieniä lintuja pyrähteli sinne tänne; ruudilla täytettyjä tappurapalloja heitettiin sytytettynä alas niin että näyttivät salamoilta. Kun toimitus oli tehty, messu loppunut ja rukoukset sekä siunaukset luetut, meni kansa kotiin sianlihaa viiltämään, kellä sitä oli, ja hyvää Suomen olutta juomaan. Mutta suurille vieraille oli juhlallinen päivällinen laitettu, missä syötäessä luettiin vierasten kuullen pyhän Hemmingin ihmetöitä ja suitsutettiin pyhää savua.

Tämmöisissä juhlissa oli tapana saattovaelluksen päätyttyä heittää tuohukset käsistä rahvaalle, mutta tässä sitä ei tehty, sentähden että muka Suomen rahvas oli niin pikamielinen ja röyhkeä ja kukaties olis suuttunut lahjasta mitä heitettiin kuin koiralle.

VIII. Kalmarin liitto.

1. Albrekt Meklenburgilainen.

Hookana kuningas, jonka tyytymättömät Ruotsin hertat olivat kutsuneet Maunu Liehakkoa vastaan, sopi pian isänsä kanssa, ja tämä alkoi hallita yhä hullummasti. Wihdoin nousi siitä taas uusi kapina ja Meklenburgin herttuan poika Albrekt, Maunu Liehakon sisaren poika kutsuttiin maahan. Sekä Maunu että Hookana voitettiin, ja Albrekt tehtiin kuninkaaksi v. 1364. Hän meni sitten itse sotajoukkoneen yli Suomenmaata valloittamaan, joka hänelle onnistui sen perästä kun Turun linna pitkällisen piirityksen perästä oli antaunut. Albrekt koki kaikin tavoin taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa. Piispalle ja papistolle vahvisti hän entiset etuudet ja lisäsi uusia. Talonpoikasen kansan hyväksi salli hän murtaa maahan Kokemäen linnan, jonka voimassa pito oli seudun rahvaalle rasittavainen, ja soi myös Kokemäen joella olevalle Ulvilan kylälle kaupungin-oikeudet.

Tämän kaupungin aikana ratkaistiin pitkällinen riita Upsalan arkkipiispan sekä Turun piispan välillä, joka on siitä merkillinen että sen kautta Suomenmaan rajat Ruotsia kohden määrättiin semmoisiksi kuin ne sitten vuoteen 1809 asti pysyivät. Kumpaisetkin kirkko-ylimykset, jotka hartaasti halusivat rikasta lohitihuntia pohjoisista virroista, tahtoivat laajentaa alustansa piirit niin kauas kuin suinkin mahdollista. Upsalalainen väitti Helsinglannin, joka hänen allensa kuului, aina ulottuneen Oulujoelle saakka. Hänen virkaveljensä Turussa puolestaan toi Turun kaupungin pormestarin ja raadin ynnä myös Pirkkalan Lapinkävijät todistajiksi että Kemi ja Ii niin kauan aikaa ovat kuuluneet Turun hiippakuntiin, ettei kukaan muistakkaan toisin olleen. Kuningas Albrekt ratkaisi riidan arkkipiispan eduksi; mutta drotsi (ylituomari) _Bo Juhonpoika Grip_, mahtavin mies valtakunnassa, koska sillä oli koko Suomi ynnä myös paljo maata Ruotsissa läänityksenä, päätti Turun piispan olevan oikeassa. Sillä kannalla asia pysyikin edelleen, ja Kaakamajoki, joka Kemiin laskee, tuli molempain hiippakuntain rajaksi.

Albrekt kuningas, joka Ruotsin herrain kapinan kautta oli kruunun saanut, menetti sen myös samalla tavalla. Ruotsin herrat suuttuivat häneen pian, kuu havaitsivat Saksasta tulleen hallitsijan enimmiten suosivan omia kansalaisiansa. Saksalaisille paraat läänit annettiin, Saksalaisia pantiin linnain haltijoitsi; sillä heihin arveli kuningas voivansa paraiten luottaa. Wiimein, koska Albrekt, mahtavan Gripin kuoltua, tahtoi jälleen ottaa kruunun omaksi vainajan äärettömät läänitykset, tarttuivat perilliset sukulaisineen, ystävineen aseisin. Kun eivät voineet toivoa päästä omin voimin voitolle, niin kutsuivat hekin apua ulkomaalta, nimittäin _Margaretan_, Tanskan ja Norjan hallitsijan. Tämä miehevä nainen oli perinyt edellisen valtakunnan isältään, kuningas Waldemar III:lta; Norjassa oli hän Hookana kuninkaan leskenä, miehensä ja poikansa kuoltua, myös ottanut hallitus-ohjat käsiinsä. Nytpä hän voitettuansa Albrektin v. 1389, sai Ruotsinkin kruunun kolmanneksi. Kauan aikaa kesti kuitenkin vielä rauhattomuutta. Saksalaisia merimiehiä kävi, sillä nimellä että tahtoivat tuoda Albrektin miesten haltuun jääneelle Tukholman kaupungille muonavaroja (siitä sanotut Witalie- eli Muonaveljiksi), rosvoamassa Ruotsin rannikoilla. Suomessakin he tekivät samoin ja siellä heidän liittolaisekseen nousi Bo Gripin poika, Knut, joka näkyy tahtoneen anastaa maata itselleen. Hän nosti kapinan v. 1395 eikä saatu häntä kukistetuksi ennen kuin kolmen vuoden päästä. Olipa yhteen aikaan koko Pohjanmaa hänen ja Witalie-veljesten käsissä.

2. Margareta yhdistää Skandinavian vallat liitolla.

Skandinavian kaikkein kolmen kruunun yhdistys hänen päähänsä synnytti Margaretan mieleen suuren, rohkean ajatuksen. Hän päätti tehdä tämän yhteyden ijan-ikuiseksi. Sillä laillahan oli noista kolmesta, keskenään usein riitaisesta, pienestä valtakunnasta tuleva yksi ainoa mahtava. Kalmarin herrainpäivillä v. 1397 saikin hän Tanskan, Norjan ja Ruotsin herrat sitostumaan tähän tuumaan. Niiden kesken piti vasta olla lakkaamaton rauha ja kaikilla kolmella yhteinen kuningas. Kuitenkin oli kukin maa hallittava erinäisten lakiensa mukaan ja virkamiehet otettavat sen omista lapsista. Se oli mainio _Kalmarin liitto_, joka tästä lähtein toista vuosisataa määräeli Pohjan maiden kohtaloa.

Sovun, rauhan ja enennetyn rauhan sijasta Kalmarin liitto kuitenkin vaan tuotti entistä pahempaa eripuraisuutta, alin-omaisia sotia ja voimattomuutta liittouneille kansoille. Kuninkaat asukselivat enimmiten Tanskassa, pitäen sitä päämaanansa ja aina harrastellen ennen muita sen etuja. Norjan ja Ruotsin täytyi vetää sinne raskaita veroja, ja kärsiä Tanskalaisten ynnä muiden muukalaisten sortoa, jotka vastoin liiton ehtoja lähetettiin hallitsemaan.

Näistä haitoista ynnä myös sodista ja hävityksistä, joihin ne olivat syynä, sai Suomikin runsaan osansa. Mutta ylimalkaan oli kuitenkin tämä 15:s vuosisata Suomalaisille monin puolin edullinen. Tärkeää oli että Ruotsalaiset, juuri sinä aikana kun suurempi viljelys ja sivistys meidän maassa alkoi varttua, olivat itse toisen kansan vallan alla. Sen kautta sai kansamme muodostua vapaammin, vähemmän vieraan vaikutuksen alaisna. Turun piispat olivat näinä aikoina Suomen oikeat hallitsijat, ja he olivat tällä vuosisadalla kaikki jaloja, rehellisiä Suomen miehiä. He pitivät hartaasti maansa ja kansansa puolta.

End of Project Gutenberg's Kertomuksia Suomen historiasta 2, by Julius Krohn