Part 3

Järven lahden keskellä oli pieni luoto, jota nytkin vielä mainitellaan Kurjen kiveksi. Siihen miehet aamusella soutivat kumpikin veneellänsä. Matti rantaan hypättyään survasi Wenäläisen venettä niin kovasti, että se vilisten meni yli koko selän toiseen rantaan asti. "Miksi niin teet?" kysyi Potko vihastuen. "Ken luodossa on lepopaikan saava," vastasi siihen Matti, "ei tarvitsekaan venettä palataksensa." Wimmoissansa sivalsi nyt Potko Mattia, niin että oikea käsi lensi maahan ja Matti itse painui polvilleen. "Kah, sinä hyppäät niinkuin kurki!" pilkkasi Potko Mattia. "Wielä minä lentääkin taidan!" huusi puolestansa Matti ja silpoi vasemmalla kädellä Potkon kaulan poikki. -- Tästä urhotyöstä sai Matti kuninkaalta Laukon kartanon Wesilahdella ja mainittiin siitä päivin Kurjen nimellä. Hänestä sikesi mainio Kurkisuku, josta sitten on kasvanut Suomelle niin monta kuuluisata miestä.

4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla.

Tämän Matti Kurjen valitsivat Pirkkalaiset päällysmiehekseen ja karasivat sitten n. v. 1280 paikoilla Lappalaisten päälle. Sota alkoi ensin Satakunnassa, jossa vielä muistellaan monta paikkaa toratantereiksi. Niin esim. on saari Wesilahden järvessä, joka kuuluu olleen sen seudun Lappalaisten viime turvapaikkana. Se on siitä saanut nimen _Wapaa Luoto_. Ei aikaakaan niin samosivat Pirkkalaiset yli Maanselän Pohjanmaalle. Ensi-yrityksellään he valloittivat koko eteläkulman Pohjanmaata ja panivat ensimmäiselle pitäjälle siellä nimen Kyrö, jotta muistettaisiin mistä paikoin siihen asukkaita oli tullut. Muutamia vuosia sen perästä he toisella yrittämällä etenivät Tornion- ja Keminjoen suuhun asti, johonka myöskin perustettiin uutisasunnot. Näin täytyi Pohjanranta suomenkielisillä asukkailla ja Lappalaiset karkoitettiin sydänmaihin syrjälle. Siinä saivat vielä jotkut vuosisadat kalastella, metsästellä, vaan saaliistansa täytyi maksaa runsaat verot Pirkkalaisille.

Tätä veroa Lappalaiset suorittivat nahkoina ja kaloina, jotka Pirkkalaiset sitten veivät Pohjanlahden rannoille. Siellä syntyi virtain suussa vireä liike ja monesta maasta keräytyi kansaa kaupalle. Kaikkein kuuluisinna Pohjanrannan kauppaloista oli Tornionjoen suu, jota silloin mainittiin nimellä _Satama_. Lapinverosta ja kaupastansa paisuivat Pirkkalaiset ylen rikkaiksi ja mahtaviksi. He elivät ylellisesti ja koreilivat aina punaisissa pukuimissa. Tätä heidän valtaansa Pohjanmaalla kesti melkein kolme sataa vuotta, kunnes Ruotsin kuningas Kustaa Waasa heiltä oikeudet hävitti.

5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla.

Noin 1300 v:n paikoilla, tai joku vuosikymmen myöhemmin kuin Pohjanmaalle oli asettunut Hämäläisiä, jo tuli sinne toisiakin asukkaita Ruotsista. Alussa ainoasti kalastivat meren rannikoilla sekä luodoilla. Waan vihdoin asettui sinne moniaita asumaan. Wähitellen kasvo Ruotsalaisten määrä, kun Länsi-Pohjanmaalta, Taalaenmaalta ynnä muista maakunnista yhä virtaeli heitä lisäksi. Tietysti ei Hämäläiset perinnöstään peräyneet hyvällä. Werisiä tappeluita kesti kauan heidän kesken ja nytkin vielä kytee näillä tienoin viha erikielisten asukasten välillä. Ruotsalaiset, joita kuninkaatkin puolustivat, tulivat vihdoin voitolle ja valloittivat kaidan kaistaleen pitkin Waasan läänin rantaa, Siellä kansa nytkin puhuu Ruotsinkieltä, mutta paikkain suomalaiset nimet vielä muistuttavat, keitä niillä mailla alkuansa oli asunut. Kun Ruotsalaiset saivat Suomen väen pakohon, näin kertoo kansain tarina, niin riemuissansa hurrasivat heidän jäljestänsä, ja siitä saivat liikanimen _Hurrit_, jolla heitä suomalaiset naapurinsa nytkin vielä mainitsevat.

V. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura.

Koska Saksan kauppamiehillä oli niin suuri osa Pähkinälinnan rauhasovinnossa, niin lienee tässä sopivainen tilaisuus vähän puhua näistä Saksalaisista ja heidän kaupastansa Suomen maassa.

Ammoisista ajoin oli Saksan laivoja käynyt kauppaa Suomen rannikoilla. Sen todistavat täällä löydetyt Saksan ja Anglosaksin (Englannin) rahat, joissa vanhimmissa on noin 800 vuosilukuna. Siitä ajoin on kielessämme sana saksa tullut merkitsemään yhtä kuin kauppamies. Siitä ajoin on sekin puheenparsi peritty, että ulkomaalta tänne tuotuja luontokappaleita ja kaluja mainitsemme Saksan nimellä. Nytkin vielä kuuluu Saksan lammet, Saksan kuuset, ja vanhoissa runoissamme yhä puhutaan Saksan palttinasta, Saksan saipuasta y.m. Kaupankäynti Saksalaisten kanssa on myöskin tuottanut kieleemme koko joukon Saksan sanoja, niinkuin esim. mylly, leiviskä, naula, haahlat, y.m.m.

Saksalaiset toivat tullessansa suolaa, kankaita ja kaikellaisia kaluja, mitä ei Suomessa osattu sepitellä; Suomesta he sen sijaan veivät karjan antimia, kaloja ja metsän nahkoja. Etenkin näkyy Suomalaisilla olleen runsaasti oravan nahkoja kaupaksi, joita silloin sanottiin _rahoiksi_. Oravan nahkoina verot maksettiin, oravan nahkoilla vaiheteltiin muita kaluja. Kun sitten myöhempinä aikoina yleisemmin ruvettiin käyttämään kulta- ja hopeapalasia ostoissa ja maksuissa, niin oravan nahkan alkuperäinen nimi _raha_ siirtyi niihin.

Tavallisesti taisivat ulkolaisten laivat tulla ja mennä kesäaikana; mutta jäi niitä aina joitakuita talveakin pitämään. Pitkää, pimeää talvikautta viettäessä tuli näiden _kestein_ eli vierasten kovin ikävä. Moni heistä sentähden sen ikävän lievitykseksi viekoitti itsellensä Suomen neitosen morsiameksi. Punalangat petti, kultakihlat vietti monesti viisahankin tytön mielen, niin että oli kovin kärkäs oudolle kättä antamaan, kysymättä kuinka kosijan laita oli. Sitten kun kevät tuli ja vedet suli, katosi usein sulhanenkin jäiden kanssa. Se oli purjehtinut takaisin omille maille, missä hänellä istui entinen emäntä, istui entiset lapset kodissa. Näin kertoo vanha runo talvikestein tavoista.

Kauppapaikkoina olivat Suomessa varsinkin jokien suut; siihen oli kestein hyvä laskea laivoillansa, siihen myöskin Suomen miesten helppo tuoda tavaransa sydänmailta. Semmoisena ikivanhana kauppapaikkana oli Kokemäenjoki, jonka varrella, Kokemäen pitäjässä kuuluu olleen muinainen _Teljän_ kaupunki. Se sanotaan olleen juuri siinä paikassa, missä Pyhän Henrikin saarnahuone vielä seisoo. Tämän saarnahuoneenkin tietää tarina alkuperiänsä olleen kauppapuotina ja sen lattian alta on nyky-aikana löydetty rautapaino vuosiluvulla 12-- (viimeiset kaksi numeroa ovat kuluneet tuntemattomaksi). Näillä paikoin näkyy muutoin vieläkin vähän kalkki- ja tiiliruhkaa. Kokemäen virrassa on useammin paikoin Saksankiven nimisiä paasia, missä muistellaan ennen muinoin kauppaa pidetyksi. Myöskin on niillä seuduin monta taloa _Saksan_ ja _Kestin_ nimellä.

Samanimisiä kyliä ja taloja on monessa paikoin pitkin Uudenmaankin rannikkoa, todistaen että siellä on ollut kaupankäyntiä Saksalaisten kanssa. Kymijoen suussa näkyy kanssa olleen tavallinen kauppapaikka, koska sitä jokea muinaisissa kirjoissa välistä nähdään _Ankoperjoen_ (Ostaja-joen) nimellä. Mutta kaikkein vilkkainna oli epäilemättä kauppaliike Nevajoella. Nevajokea myöten purjehtivat lännestä tulevat laivat Laatokkajärveen, siitä sitten kääntyivät etelään ja menivät _Welhojokea_ (venäjäksi: Wolchov) ylös Ilmenjärveen, jonka pohjoisrannalla kohosi Novgorodin korkeat kirkot ja avarat vara-aitat. Novgorodin torilla vaiheteltiin Lännen taitavain ja ahkeroiden mestarein käsialat niihin aarteisin, mitä luonto Itämailla lahjoitti anteliaalla kädellä. Paras voitto tästä kaupasta vuosi tietysti Wenäläisten hyväksi; mutta pirahteli siitä aina pisaroita Suomenkin heimokunnille, varsinkin Karjalaisille, joiden maassa tämän kauppaväylän portti oli. Nevajoen suussa ja Koiviston saaressa, vähän matkaa Wiipurista, huo'ahtelivat Saksan kauppiaat pitkästä merikulustaan, ja pitivät kauppaa asukasten kanssa.

Yhteinen etu ja yhteinen vaara yhdisti näitä kauppiaita 13:lla vuosisadalla liittokunniksi. Siihen aikaan oli varsinkin Saksanmaa täynnä pieniä linnoja, joista vapaaherrat ja ritarit väijyivät niinkuin haukat vuoripesästänsä. Sivutse kulkevista kauppa-kuormista ja laivoista he vaativat itsellensä veroa taikka ryöstivät tavarat kaikki tyyni. Tätä väkivaltaa vastaan ei kyenneet yksityiset kauppamiehet eikä kaupungitkaan suojelemaan tavaraansa. Sentähden rakensivat liitot keskenänsä, yhdistynein voimin pitääksensä suurisukuiset rosvot kurissa. Kuuluisimmaksi ja mahtavimmaksi näistä liitoista on tullut _Hansaliitto_, johon vähitellen yhdistyivät kaikki kaupungit Pohjois-Saksassa, Liivissä ja Wirossa ynnä Wisbyn kaupunki Gottlannin saaressa.

Hansalaisilla oli asiamiehiä kaikissa pohjaisten valtakuntain kaupungeissa, heidän lippunsa oli laivoilla tukevana turvana. Heillä oli suuret sotajoukot ja hyvin varustetut sotalaivastot; niillä he monta kertaa uskalsivat ruveta riitoihin ja sotiin Pohjan kuningastenkin kanssa ja tulivat tavallisesti voitolle. Lybekin kaupungissa yhteiset neuvottelut ja kokoukset pidettiin. Tätä liiton kukoistusaikaa kesti melkein 300 vuotta, siksikuin 1500 vuoden paikoilla uutten kauppateitten keksiminen ynnä muut syyt alkoivat sitä rauentaa.

VI. Kuninps Maunu Liehakko.

1. Maunun retki Wenäelle.

Pähkinälinnan sovinnon perästä pysyi rauha pari vuosisymmentä rikkomatta Wenäjän ja Ruotsin välillä. Ruotsin kuninkaana oli silloin ala-ikäinen lapsi, Birger kuninkaan veljenpoika _Maunu_, jonkatähden Matti Kettilmundiupoika, meille jo tuttu Nevan retkeltä, piti valtakunnan ohjat käsissään. Niin kauan kuin tämä urhokas ja viisas herra hallitusta hoiti, kävi kaikki hyvin Ruotsinmaalla. Mutta kuu sitten kuningas itse hallitsemaan rupesi, niin sai Ruotsin kansa parka kärsiä monta kovaa rasitusta. Sillä Maunu eleli aika ylellisellä tavalla ja oli muutenkin niin löyhämielinen ja turhamainen luonteeltaan, että siitä on saanut _Liehakko_ liikanimeksensä.

Turhamaisessa kunniahimossansa sai hän viimein senkin mielen päähänsä, että hänen pitäisi mennä Wenäjäin maata valloittamaan ja kastamaan sen kansan kristin-uskoon. [Katolin uskoiset eivät silloin pitäneet Kreikanuskoa pakanuutta parempana.] Se toivo häilyi vaan Maunun mielessä, että tämmöisellä uroteolla tulisi maailman mainioksi ja senlisäksi vielä kentiesi pantaisiin häntä pyhäin miesten joukkoon. Sitä vastaan ei hän punninnut vähääkään oliko hänellä ja Ruotsin kansalla kykyä niin suurta tuumaa toimeen saamaan.

Ruotsissa eli siihen aikaan korkeasukuinen rouva, nimeltä Brigitta, joka maailman turhiin menoihin kyllästyneenä asui perustamassansa Wadstenan luostarissa. Häntä pidettiin erinomaisen pyhänä vaimona ja luultiin hänen unissa sekä näöissä yhä saavan ilmestyksiä Jumalalta. Koska nyt tieto levisi kansaan kuninkaan aikomuksesta, tuli Pyhä Brigitta häntä siitä epäämähän. "Ensiksi", lausui hau, "laittele mitä on laittamista omassa maassasi, sitten vasta pyydä muiden maata lisään. Waan jos et sittenkään malta olla lähtemättä tälle retkelle, niin älä kumminkaan vie mukaasi muukalaista väkeä eikä omaa kansaasi muita kuin vapaehtoisesti parveen pyrkiviä. Jos edes tätä neuvoani tahdot noudattaa, niin olet saava suuren voittosaaliin!" Mutta kuningas vaan nauroi Pyhän Brigitan neuvoja ja varoituksia, sanoen ne ämmän joutaviksi loruiksi. Hän läksi kun läksikin sotaan v. 1348, vei kaikki omat miehensä mukahan ynnä niiden lisäksi suuret joukot Saksan ja Tanskan sotaväkeä, joiden palkkaamiseksi täytyi panna panttaukseen kuninkaan linnoja ja rasittaa kansaa raskailla veroilla.

Tultuaan Koiviston saareen Wiipurin tienoolla, lähetti Maunu semmoisen sanan Novgorodin kaupunkiin: "Laittakaa te tänne pappi ja minäkin panen papin puolestani; ne väitelkööt keskenänsä kenen lie usko parempi. Jos voittanee teidän pappinne niin minä kansoineni teidän uskoon rupean; vaan jos meidän voittaa niin pitää teidän kääntyä minun uskooni". -- Mutta Novgorodilaiset eivät siihen suostuneet, panivat vaan tämän vastaukseksi: "Konstantinopolista me olemme saaneet uskomme; sinne saat lähettää pappisi väittelemään patriarkan (ylimmäisen papin) kanssa. Me emme sinun kanssas huoli sanasotaan ruveta".

Tästä suutuksissaan läksi tuosta kuningas Inkerinmaalle, kastatti Inkerikot katolin uskoon ja sai Pähkinälinnan valtaansa. Linnassa oli koko joukko Wenäläisiä joutunut vangiksi ja ruvettiin nyt aprikoimaan, arvelemaan mitä niillä oli tehtävä. Ruotsin miehet neuvoivat ne kaikkityyni tappamaan, niin ei muka olisi heistä enää vasta vastusta. Mutta Saksalaiset ja Tanskalaiset, joiden mieli teki suurempaa saalista, käskivät ottaa kultaa, hopiaa lunnaiksi ja päästää miehet kotiin. Kuningas noudatti muukalaisten neuvoa, ajatti parrat Wenäläisiltä, kastatti heidät katolin uskoon, ja laski kotihin menemään, sillä välipuheella että toisivat kultaa lunnaikseen ynnä muunkin kansansa kastettavaksi. Näille toimille Wenäläiset muka läksivät, ja Maunu jäi leiriinsä odottamaan, kulutellen siinä ruokavarojansa joutilaisuudessa. Wenäläiset vihdoin palasivatkin Maunun luokse, mutta kullan sijasta heillä oli teräsmiekat kädessä, ja muun kansansa he toivat muassaan ei kastettavaksi, vaan tappelemaan. Pian tuli Maunu tuosta semmoiseen ahdinkoon, että kiitti onneansa kun vähäisen joukon kanssa pääsi eheänä pakoon. Sentähden tästä laulaakin Ruotsin riimikronika:

Siitä nähdä sai Maunu parka, Ett' oli kasvanut uusi parta; Jos olis ajanut heiltä poikki kaulan, Eip' olis joutunutkaan siihen paulaan.

Kuninkaan paettua rupesivat Wenäläiset Pähkinälinnaa piirittämään, joka vielä oli Maunun väen hallussa. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään ruudista eikä tykeistä. Linnaväki varjeli itseänsä nuolilla, jotka lennätettiin suurista, pontevista rautajoutsista, tai raskailla kivillä, jotka nakattiin omituisilla nakkauskoneilla. Samoilla neuvoilla koettelivat piirittäjätkin puolestansa tehdä vahinkoa. Mutta jos ei linnaa ollut aikaa niin kauan pitää piirityksessä kunne väen täytyi ruoan puutteesta heittäytyä vangiksi, niin oli ainoana varmana keinona väkirynnäkkö. Sen estämiseksi oli linnoilla aina syvät vesi-ojat ympärillänsä, josta talvella lohkoeltiin jäätä rikki. Muureille sitä vastaan vettä valettiin siks että pysyisivät liukkahana. Jos sitten vihollinen kuitenkin pääsi muurin edustalle ja rupesi tikapuilla ylös pyrkimään, niin ampui ja hakkasi heitä muurin päällä seisova linnaväki, ja vaimotkin sekä lapset auttelivat sillä että ryntääjien päälle pudottivat suuria kiviä tai valoivat kuumaa tervaa ja öljyä. Piirittäjät puolestaan vierittivät muurin edustalle suuria röykkiöitä risuja ja puita, jotka sitten sytyttivät, niin että tuuli ajoi liekin sekä savun linnaan ja linnaväen oli pakko muurilta väistyä. Tällä keinoin Wenäläiset tässäkin saivat Ruotsin miehet muurin päältä ja pääsivät sitten linnaan sisään. Suurin osa linnaväkeä oli tappelussa kaatunut, loppu vietiin vankeuteen Wenäjälle. Sota sitten vielä kesti pari vuotta edelleen, mutta v. 1351 tehtiin Tartossa Liivinmaalla uusi rauhasovinto 23:ksi vuodeksi.

Näin onnettomasti päättyi Maunu kuninkaan retki Wenäjätä vastaan, mutta Wenäen munkkein tarinoissa se on vieläkin onnettomammaksi kuvattu. Ne, näet, hokevat että Maunun laiva muka myrskyn ajamana oli rikkounut Walamon saaren rantaan Laatokan järvessä. Kuninkaan sanotaan silloin ypö yksinänsä pelastuneen surman suusta ja ylimielisyyttänsä katkerasti katuen kääntyneen Kreikan uskoon, ynnä eläneen lopun ikäänsä munkkina Walamon saaren luostarissa. Ennen kuolemaansa hän vielä oli muka testamentin kirjoittanut, jossa kaikin mokomin varoittaa Ruotsin kansaa ja kuningasta sotaan rupeamasta Wenäjän valtaa vastaan, koska siitä aina Jumalan kaikkivaltias käsi kostaa. Walamon luostarin kirkkotarhassa näytetään tätä nykyäkin vielä hautakiveä, johon on piirretty Maunun nimi ja kuolinpäivä.

2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin alaisuuteen.

Loppupuoli Maunu Liehakoin hallitusta oli vielä rasittavampi hänen kansoilleen. Ruttotauti raivosi niin kauheasti Pohjan perillä, että koko pitäjistä kuoli asujamet aivan sukupuuttoon. Sotavelkain maksamiseksi ynnä tuhlari-elämänsä ylläpidoksi kiskoi kuningas raskaat verot rahvaalta. Kaiken tämän pahan päälliseksi syttyi vielä viimein kapinoita ja keskinäistä sotaa valtakunnassa. Mutta Suomalainen ei voi kuitenkaan muilla kuin riemulisimmilla tunteilla muistella tätä aikaa, sillä sehän se on kansallemme tuottanut oikeuden, että saa itse olla päättämässä laeistaan ja veroistaan.

Kurja on useimmiten niiden kansain kohtalo ollut, jotka väkisen on käännytetty uuteen uskoon. Tuskin yksikään on saanut pitää itsenäisyytensä, juuri harva oman kielen ja kansallisuutensa, useimmat on sorrettu viheljäisimpään orjuuteen taikka juurta jaksain hävitetty niinkuin metsän petoja. Me vaan tarvitsemme silmät luoda tuolle puolle Suomenlahtea, nähdäksemme kuinka siellä on käynyt Wirolais-veljiemme. Wähää myöhemmin kuin Ruotsalaiset tulivat meille levittämään kristin-uskoa ja valtaansa, saapui Wiron ja Liivinkin maalle pappeja ja ritareita Saksasta. Näiden maiden kansa kastettiin väkisen kristin-uskoon, heidän maansa ryöstettiin ritarien omaksi ja asukkaat itse kukistettiin Saksalaisten orjiksi. Otsansa hiessä on siitä päivin maan omain lasten täytynyt raataa maata, ja viljan on sitten vieras aittoihinsa korjannut, antaen palkinnoksi ylenkatsetta ja ruoskaa. Ja ettei yksikään taitais tästä kurjuudesta päästä, niin säättiin kova kielto ettei saisi Wirolainen tulla edes porvariksikaan kaupunkeihin. Tämmöisestä onnettomuudesta on Jumalan armo meidän kansamme varjellut. Esi-isiemme täytyi kyllä myöskin antaa itsenäisyytensä kristin-uskon palkaksi. Mutta se vieras valta, minkä alle he joutuivat, oli jalon, vapaan kansan, joka heille soi saman vapauden mikä sillä oli itsellään. Suomen talonpoika pysyi vapaana miehenä omalla tahollaan, häntä ei estänyt mikään sääntö pääsemästä mihin virkaan ja paikkaan vaan kunnollansa kykeni. Ruotsin valta ei siis ole ollut sorroksi, vaan kasvatus-kouluna Suomalaisille, jossa eri heimokunnat ovat yhdeksi kansaksi liittyneet ja tämä Suomen kansa sitten täydellisemmin, kuin kenties muuten olis mahdollista ollut, tehnyt kristillisen sivistyksen omakseen. Wasta saamme nähdä kuinka Kaikkivaltiaan käsi, joka kaikkina aikoina on niin ihmeellisesti kainnut pientä kansaamme, jälleen lopetti tämän koulun, koska se kansallisuudellemme alkoi tulla vahingolliseksi.

Birger Jaarli ja hänen sukunsa, joiden hallitessa Suomi joutui Ruotsin valtaan, ovat ikimuistettavat niiden lakein suhteen, jotka he säätivät varjelukseksi alamaistensa hengelle ja tavaroille. Ihmiset siihen aikaan olivat kovin väkivaltaiset, niin että yhtenään tappoivat toisensa pikamielissään. Kun semmoinen murha oli tapahtunut, piti Ruotsalaisten tavan mukaan murhatun likimmän sukulaisen tappaa murhaaja kostoksi. Sen tehtyä hän vuorostansa joutui koston-alaiseksi, ja sillä lailla kesti sotaa vuosikymmeniä molempien sukujen välillä. Tätä tapaa kerrassansa poistaa olis ollut turha yritys. Mutta saadaksensa väkivallan edes vähän hillityksi, kielsi Birger Jaarli ihmistä tappamasta _kirkossa, keräjissä tai hänen omassa kodissaan_. Samaten piti naisten aina olla täydessä turvassa, vaikka heidän sukunsa kuinkin vihoin elivät. Näitä rauhalakeja sitten jokainen uusi kuningas vannoi pitää voimassa ja siitä niitä sanottiinkin _kuninkaan valaksi_. Ken sitä vastaan rikkoi, oli kuninkaan voimalla rangaistava.

Birger Jaarlin poika, Maunu kuningas, näitä rauhalakeja vielä lisäsi. Hän otti turvihinsa kaikki _lesket, orvot_ sekä kykenemättömät _vanhukset_; myöskin kielsi hän _maksutta vaatimasta yösijaa ja ruokaa talonpojilta_, niin kuin sen ajan mahtavilla oli tapana tehdä matkoillansa. Tästä Maunu saikin liikanimensä _Ladonlukko_, ja syyllä sanoo vanha ruotsalainen historioitsija että siitä nimestä on Maunu kuninkaalle paljon suurempi kunnia kuin jos hän olis ollut Ladonrikkoja niinkuin muut hänen aikuisensa kuninkaat.

Maunun pojan Birgerin hallitessa kukistettiin, niinkuin tiedämme, Karjalakin Ruotsin vallan alle. Sekin samassa tuli Ruotsin lain turvihin, mutta noilla rajaseuduilla näkyy kuitenkin väkivalta olleen julkisempi kuin missään muualla, koska kuningas antoi suojelus- ja rauhakirjan nimen-omaan sen maakunnan naisille. -- Ja Birgerin veljenpoikakin, tuo muuten pahamaineinen kuningas Maunu Liehakko, kuitenkin puolestansa jatkoi esi-isiensä tointa, säätäen että Ruotsin valtakunnassa _ei saisi vasta olla orjaa eikä orjan nimellistäkään_.

Laamanni se oli joka maakunnan keräjissä lautakunnan kanssa ratkaisi riidat ja tuomitsi rikokset. Suomikin sai jo v. 1324 oman laamanninsa. Muuten on mainittu Ruotsin kuningasten pitäneen suurta huolta että Suomeen pantaisiin virkamiehiksi ainoasti lempeitä ja viisaita miehiä. Sillä Suomalaiset sanotaan silloin olleen tylyä ja jäykkäluontoista kansaa, joita ei sopinut korskeasti kohdella; mutta lempeästi neuvoelevaa hallitsijaa he tottelivat mielellänsä.

Lain suojassa oli Suomessa ruvettu maata viljelemään yhä enemmän ja kansaa karttui karttumistaan lisään. Aivan toisennäköinen oli maamme ollut Ruotsalaisten tullessa, toisennäköinen oli nyt Maunu Liehakon aikana. Ennenkin oli kyllä vähän kaskea viljelty ja karjaa hoideltu, mutta pää-elatuksena oli kuitenkin ollut kalastus ja metsänkäynti. Nyt jo oli peltoa koko joukko ja toista yhä raivaeltiiin lisäksi. Pähkinälinnan rauhasovinnon perästä alkoivat kuninkaatkin kehoittaa uusia alamaisiansa saloihin uudistaloja perustamaan, luvaten siitä monivuotista veronvapautta.

Niinpä oli jo Warsinais-Suomi jotenkin hyvin viljelty ja asuttu; kirkkoja ja pitäjiä siinä jo mainitaan olevaksi koko joukko. Sama oli myös laita Uudellamaalla, missä ruotsalaiset uudis-asukkaat heti alusta enemmän harjoittelivat maanviljelystä ja karjanhoitoa kuin heidän suomalaiset naapurinsa. Useampia kirkkoja alkoi jo olla myöskin Hämeen ja Satakunnan eteläisemmissä seuduissa ynnä Ahvenan saaressa. Waan Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa niitä vasta oli joku harva. -- Linnojen turvissa oli vähitellen kasvanut pikkuisia kaupungeita. Wanhin niistä oli Turku; sen lisäksi tuli v. 1365 Ulvila Kokemäenjoen varrella joka sitten joen suuhun muutettuna on saanut nykyisen Pori nimensä, ja parikymmentä vuotta myöhemmin mainitaan myös Wiipurin linnan edustalla kauppala, vaikka se vasta v. 1403 sai varsinaiset kaupungin oikeudet.

Alussa olivat tietysti papit ynnä muut virkamiehet olleet ulkolaisia; mutta tähän aikaan alkoi jo Suomen miehiä olla korkeimmissakin viroissa. Ensimmäinen suomensukuinen Turun piispa oli Maunu n. v. 1300 paikoilla. Epäilemättä oli silloin jo monta Suomalaista alempina pappeina. Jopa saattoi varakas Suomalainen vaikka aatelissäätyynkin päästä. Ruotsissa ei, näet, silloin vielä ollut vakinaista sotaväkeä, vaan sodan tullen lähti kuninkaan käskystä yksi tai useampi mies talolta, kukin omin aseineen, eväineen. Köyhemmät tulivat sotaan jalkaväkenä, mutta varakkaammat ratsun selässä ja rautapuvussa, josta he saivat palkinnoksi aatelisarvon ja veronvapautta talollensa.