Part 2

Wenäjän tila olikin silloin semmoinen, että suuri syy oli toivoa retkelle hyvää onnea. Wenäjän ruhtinailla oli ollut tapana jakaa valtansa perinnöksi pojillensa. Siitä oli Rurikin valta murennut moneksi ruhtinaskunnaksi, jotka keskenään yhä elivät sodassa. Juuri vähä ennen Tuomaan retkeä oli toinen tapaus vielä heikommaksi masentanut Wenäläisten voimat. Keski-Aasian kedoilta oli Itä-Europan päälle vyörynyt lukemattomat joukot Mongolin kansaa. Niinkuin heinäsirkkain pilvet syövät nurmen paljaaksi, että maa peninkulmittain on mustana multana, niin olivat nämät lukemattomat _Mongoli_-laumat peittäneet pian koko Wenäjän. Kaupunkien ja kylien tuhkat ja asukasten veriset ruumiin näyttivät joka paikassa mitä tietä he olivat kulkeneet. _Novgorodin_ mahtava vapaakaupunki, jonka liitossa tai alamaisuudessa suomensukuiset heimot Pohjois-Wenäjällä seisoivat, oli yksinään säilynyt Mongolien hävityksistä, mutta senkin täytyi heille maksaa vuotuista veroa.

Nytpä näkyi tätäkin Wenäläisyyden viime tukea tuho lähestyvän länsipuolelta. Wuonna 1240 tuli ristijoukko sangen monessa laivassa ja useampain piispain ja suurten herrain kanssa Nevajoen suuhun, siihen missä se ottaa Inkerijoen vedet yhteyteensä. Siinä oli ruhtinas _Aleksanteri Jaroslavinpoika_ heille vastassa, Novgorodin ja Laatokan kaupunkien väen kanssa. Nyt syntyi Heinäk. 15 p. tuima tappelu, jossa vihdoin Wenäläiset pääsivät voitolle. Ristimiehet mättivät kaksi laivaa täyteen suurten herrainsa ruumiita, muut tapetut hautasivat suureen hautaan rannalla, ja läksivät sitten yöllä matkoilleen. Tämä tappelu pelasti Wenäjän perikadosta ja uljas Aleksanteri ruhtinas on siinä voittanut ikuisen kunnian. Wenäläiset hänet ovat panneet pyhäin miestensä joukkohon ja palvelevat häntä vielä nytkin _Aleksanteri Nevskin_ (Nevalaisen) nimellä. Pietarin kaupungissa, joka tappelutanterelle on rakettu, näytetään Nevskin luostarissa Aleksanteri ruhtinaan arkkua, joka on puhtaasta hopeasta ja koristettu Nevan tappelun kuvilla.

Näin oli Tuomas piispan toivo ratki rauennut. Samassa oli myöskin tyhjäksi käynyt hänen tuumansa saada Suomea eri valtakunnaksi. Olisko sen toteen tulo ollut Suomen kansalle vahingoksi vai onneksi, siitä Wiron esimerkki tuskin sallinee epäilyksen sijaa. Itsenäinen pappisvalta Suomessa olisi niinkuin sielläkin tarvinnut rautaiset ritarit tuekseen. Niille olis täytynyt palkinnoksi antaa maat ja manteret, ja Suomen kansaa olisi sorrettu orjalaumaksi, niinkuin on käynyt Wirolais-veljiemme Suomenlahden eteläpuolella.

Nevajoen tappelusta yltyen alkoivat nyt pakanat vieläkin tuimemmin ahdistella Suomen seurakuntaa. Waan Tuomas piispa, siitä tuskissaan ja kristin-uskon voitosta Suomessa epäillen, pyysi vihdoin paavilta luvan piispaviraltaan erota. Tähän tekoon ei häntä saattanut ainoasti tuska toivonsa tyhjäksi menosta, vaan myöskin omantunnon kalvava vaiva. Hän oli nimittäin yhden paavin kirjeen vääristänyt ja silvottanut viattoman ihmisen kuoliaksi. Näin murretulla mielellä ja voimalla vetäysi väsynyt vanhus v. 1245 Gottlantiin. Siellä hän, Mustain Weljein luostarissa vielä kolme vuotta elettyään, viimeinkin pääsi levolle vaivoistansa ja laskettiin Wisbyn kaupungissa hautaan.

5. Birger Jarlin retki.

Tuomaan jälkeen tuli Turun piispaksi _Bero eli Björn_. Tämä ei yrittänytkään enää tulla toimeen omilla voimillansa, vaan kääntyi kohta Ruotsin kuninkaasen, Eerikki XI:een, pyytäen häneltä turvaa ja apua. Jos sen saisi, lupasi hän antaa kuninkaan omaksi sen veron, minkä Suomalaiset siihen asti olivat suorittaneet piispalleen.

Ruotsissa oli tuo pitkä eripuraisuus nyt viimein viihtynyt ja mahdollista oli siis taaskin kääntää kansan voimat ulospäin, Sentähden suostuikin Eerikki Xl piispan pyyntöön ja lähetti nostokäskyn ympäri koko Ruotsin maan. Kuninkaan käskyä noudatettiin kiivaasti; aateliset ja talonpojat varustivat kilvan itsiään. Seinästä temmattiin isien vanhat miekat, jotka siinä kauan olivat riippuneet ruostumassa; rautakypärät, paidat ja kintaat hiottiin kirkkaaksi ja laivat työnnettiin vesille. Päämieheksi pani kuningas lankonsa _Birgerin_, joka oli mahtava ja miehuullinen _Jarli_ eli ruhtinas Folkungein suurta sukua.

Myötäistuulella lähdettiin sitten v. 1249 merta kyntämään ja pian hohtivat laivain kullatut kokat _Hämeen satamassa_, joka luullaan olleen nykyisessä Pohjan pitäjässä. Hämäläiset tiesivät heidät tulevaksi ja olivat valmiit vastustamaan, vaan Ruotsin ritarein rautapaidat kestivät pakanain nuolia ja voitto jäi viimein vieraille. Saaliiksi saivat Ruotsalaiset paljon kultaa, hopeaa ja karjaa. Mitkä Hämäläisistä taipuivat kristin-uskoon ja kasteesen, ne saivat elää rauhassa; mutta vastahakoiset karkoitettiin taikka tapettiin. Heidän sijaansa asetti Birger pitkin rantamaata ruotsalaisia asukkaita. Siitä sai Hämeen etelärannikko nimen Uusimaa, koska siihen uusia asukkaita oli tullut. Birger ei rannikolle pysähtynyt, vaan meni talvella myös Hämeen sydänmaille. Siellä rakensi hän linnan Wanajaveden rannalle, joka pitäisi voitetut Hämäläiset kurissa. Tämä oli Hämeenlinnan alku.

III. Karjalan valloitus.

1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.

Hämeen valloitettua pyysivät Ruotsalaiset levittää valtaansa vielä idemmäksi, Karjalaisten maahan. Wuonna 1256 purjehti suuri joukko Ruotsin, Warsinais-Suomen ja Hämeen sotureita Narvajoelle, joka oli Inkerin ja Wiron välillä rajana. Siihen he yksin neuvoin Wiron ritarein kanssa rakensivat Narvanlinnan ja heittivät sen näiden liittomiestensä haltuun. Ruhtinas Aleksander Nevski silloin oli kaukana Wenäjän sydänmailla; mutta sieltä takaisin tultua päätti hän kohta kostaa vihollisten retken. Waikka jo talvi läheni, läksi hän Novgorodin väen kanssa liikkeelle. Hän ei ollut virkkanut kellekään mihin oli mentävä ja väkensä luuli heitä vaan vietävän lyhyelle retkelle Wiroa vastaan. Kun sitten ruhtinas, Inkerinmaalle tultua, ilmoitti aikovansa mennä Hämeesen asti, palasi metropolita (ylimmäinen pappi) ynnä enin osa Novgorodilaisia kotiinsa, heitä kun, näet, peloitti tuo pitkä matka näin myöhään syksyllä. Mutta Aleksanteri ei siitä ollut milläänkään; hän keräsi Inkerinmaalta ja Karjalasta suuret joukot lisäksi ja kulki pitkin merenrantaa edelle. Tätä retkeä kertoelevat Wenäjän aikakirjat kovin vaivaloiseksi. Teitä ei ollut minkäänlaisia, vaan täytyi mäkiä, louhikoita myöten osoitella. Sen lisäksi oli melkein koko vuorokausi syksyinen pimeys ja senkin vähän mitä päivää oli, pimensi sakeat sumut. Monta miestä Aleksanterin joukosta nääntyi kesken tietä. Mutta vihdoin päästiin kuitenkin perille, hävitettiin pitkin meren rannikkoa Sveain maata (Ruotsalaisten uudispaikkoja Uudella maalla) ja Hämettä. Asukkaat osaksi tapettiin, osaksi vietiin vangiksi, varsinkin pienet lapset. Talot poltettiin, kirkot saastutettiin ja saalista saatiin runsaasti.

Hävitys oli niin suuri ollut, että tieto siitä tuli Romaan asti paavin korviin. Tämä lähetti käskyn Pohjanmaiden papeille että saarnattakoon ristisotaa pakanoita vastaan. Lieneekös tätä käskyä noudatettu vai ei, siitä ei meillä ole tietoa; mutta se on varmaa ainakin, ettei seurannut mitään uutta retkeä silloin eikä koko kolmeen vuosikymmeneen sen perästä. Luultavasti olivat Ruotsalaiset viimeinmainitusta ja entisistäkin retkistänsä havainneet, että sodista Karjalassa aina vaan seurasi heidän omille alusmaillensa kostoa ja hävitystä. Juuri näinä kolmena kymmenenä vuonna kallistuivat asiat Karjalassa semmoiselle kannalle, että sen maakunnan valloitus sitten onnistui paremmin. Lujasti olivat Karjalaiset tähän asti aina seisoneet Novgorodin puolella ja olleet osallisna kaikissa sen sodissa. Kun Novgorodille välin syntyi riitaa omain ruhtinainsa tai muiden Wenäen pienten hallitsijain kanssa, niin seurasi sen sotajoukkoja aina Karjalankin uroita. Ja Novgorodin tähden olivat Karjalaiset, veren siteistä huolimatta, eläneet alituisessa sodassa heimolaistensa Hämäläisten kanssa. Mutta nyt alkoi jostakusta meille tuntemattomasta syystä epäluulo ja viha purkaa Karjalaisten ja Wenäen ystävällistä väliä. Jo vuonna 1269 arveli ruhtinas _Jaroslav_, Aleksanteri Nevskin veli, käydä Karjalaisia kurittamassa; sen kerran kuitenkin estivät hänet Novgorodilaiset pyynnöillään. Mutta 1278 meni ruhtinas _Dimitri Aleksanterin poika_ Novgorodin ja Susdalin miesten kanssa Karjalaan, ryösti koko maan ja vei paljon asukkaita vangiksi. Siitä päivin alkoi Karjalaisten mieli kääntyä länteenpäin.

2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.

Ruotsalaiset tätä eripuraisuutta kohta käyttivät hyväkseen. Heitä tuli v. 1284 _Trundan_ johdon alla Nevajokea myöten Laatokkaan. Siellä he alkoivat Karjalaisilta ajaa veroa; mutta Novgorodilaiset paneutuivat väijyksiin Nevajoen suuhun ja kun Ruotsalaiset saaliinensa palasivat sinne, tapettiin enin osa heitä.

Paremmin onnistui toinen yritys, joka tapahtui muutamia vuosia myöhemmin. Ruotsissa oli silloin kuninkaana _Birger_, Birger Jaarlin pojanpoika. Hän oli vielä ala-ikäinen ja hänen nimessään hoiti hallitusta lankonsa, marski (sotapäällikkö) Torkel Knuutinpoika. Tämä keräsi koko Ruotsinmaalta suuren joukon sotaväkeä ja läksi v. 1296 Karjalan maata Ruotsin vallan alle laskemaan. Hän astui maalle Suomenveden pohjukassa ja rakensi lujan kivilinnan saareen, joka oli kaitaisen salmen suussa; sille linnalle pani hän nimeksi Wiborg (Wiipuri). Sen piti olla turvana Wenäläisten päällekarkauksia vastaan ja samassa ikeenä, joka pitäisi Karjalaiset kurissa. Nämät eivät näy tehneen suurta vastarintaa Ruotsalaisille, ja Torkelin sanotaan, ennen kuin samana kesänä läksi Ruotsiin, saaneen 14 kihlakuntaa valtansa alle taipumaan. Torkelin muassa oli tullut Westeråsin piispa Pietari; se kasti Karjalaiset kristin-uskoon.

Lähtiessään oli Torkel pannut uuden linnan isännäksi uljaan ritarin, jonka nimi ei ole meille säilynyt. Tätä hätyyttämään tuli jo ensi talvena vähäinen Novgorodilais-joukko ruhtinas _Roman Gliebovitshin_ johdossa. Wenäläiset yrittivät Maalisk. 10 p. rynnäkköä linnaa vastaan. Mutta juuri tappelun aikana lauhtui pakkanen, ja salmet linnan kummin puolin, missä väkevänlainen virta käypi, tulivat sulaksi, niin ettei vihollinen pääsnyt yli. Kun sen lisäksi hevosilta loppui heinät, niin läksivät Wenäläiset sillään kotia. Ruotsalaiset heidän lähdettyään jatkoivat valloitustointansa ja joutuivat viimein Laatokan rannalle, missä Karjalaisilla oli Wuoksen suussa pienoinen Käkisalmen linna (Wenäen aikakirjat sitä mainitsevat nimellä Korela = Karjalan linna). Sen valloittivat Ruotsalaiset v. 1295. Siihen jätettiin _Sigge Lake_ pienen joukon kanssa ja muu Ruotsin väki palasi jälleen Wiipuriin, luvaten sieltä lähettää ruokaa ynnä muita tarpeita. Mutta avun lähetys viipyi kovin kauan ja sillä välin kerkesivät Wenäläiset sinne tulla. Linnaväki piti urhoollisesti puoltansa, mutta ruoka heiltä pian loppui. Kuusi vuorokautta olivat melkein ruo'atta, ja kun ei Wiipurista kuulunutkaan apua, niin päättivät raivata itsellensä tien vihollisten läpi. He ryntäsivät ulos linnasta, tappoivat suuren joukon Wenäläisiä, mutta itsekin siihen kaikki kaatuivat, paitsi kaksi miestä, jotka saattoivat pahat sanomat Wiipuriin. Wenäläiset voitostaan olivat niin riemuissaan, että Jumalalle kiitokseksi rakensivat uuden kirkon Novgorodin kaupunkiin. Käkisalmen linnan he vahvistivat vielä entistäänkin lujemmaksi ja varustivat vahvalla joukolla, ettei jälleen joutuisi Ruotsalaisten käsiin.

3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.

Tästä surkeasta seikasta tiedon saatuansa varusti marski Torkel Knuutinpoika kohta toista retkeä. Hän kokosi vielä suuremman sotajoukon kuin ensikerralla, niin että sillä täytyi 1,100 alusta, jonka vertaista laivastoa ei vielä koskaan ollut nähty Itämeren vesillä. Näillä laivoillaan purjehti hän v. 1300 Karjalaan. Tällä kertaa laski hän Nevajoen suuhun ja rakensi linnan sen varrelle, juuri siihen niemekkeesen joka Ohtajoen yhtymäpaikassa pistää Nevaan. Hänellä oli joukossaan taitava, Romasta tullut mestari, joka linnaan laittoi vahvat kivimuurit, muuriin kahdeksan tornia, ja torneihin ampumareijät, mistä kaikellaisilla nakkauskoneilla sopi ampua kiviä vihollista vastaan. Linnalle pantiin uhka-ylpeä nimi _Maankruunu_ (Landskrona), koska sen piti hallita ja kurissa pitää koko Karjalan maa.

Noin 800 miestä väkeään lähetti Torkel Nevajokea myöten Laatokkaan tiedustelemaan eikö jo Wenäen väkeä näkyisi tulevaksi. Tämän joukon ajoi kova myrsky Laatokan Karjalanpuoliselle s.o. pohjoiselle rannalle ja pidätti heitä siinä viisi vuorokautta, jolla ajalla he kävivät rantakyliä polttamassa. Kun sitten kuudentena vuorokautena myrsky asettui, palasivat miehet Pähkinänsaareen, joka on Nevajoen niskassa. Tuskin olivat sinne joutuneet, niin näkivät Wenäläisten lähenevän tuhannella aluksella. Heidän ei siis ollut siinä viipymistä, vaan täytyi vetäytyä takasin pääjoukon luokse.

Lähemmäksi tultuaan Wenäläiset kyhäsivät suuria lauttoja, latoivat niihin korkeita risu- ja havuröykkiöitä, sytyttivät lauttansa tuleen ja laskivat ne virtaa myöten menemään, niin polttaaksensa Ruotsalaisten laivat. Mutta nämät olivat varoillaan; he vetivät vahvat rautavitjat poikkipuolin jokea, niin ettei tulilautat pääsneetkään laivain luoksi, vaan paloivat siinä typötyhjään poroksi. Wenäläiset tuosta astuivat maalle ja kävivät rynnäköllä käsiksi. Heitä oli 30,000 ja Ruotsalaisia paljoa vähemmän. Wenäläiset harppasivat ojan yli, jolla linna oli ympäröitty ja pyrkivät päästä muurille. Mutta eipä sinne ollutkaan pääsemistä niin helpolla. Ruotsalaisten päälliköt: _Matti Kettilmundin poika, Henrik von Kyrnen, Pietari Porsse_ y.m. töytäsivät heille uljaasti vastaan ja muu väki perässä. He syöksivät vihollisen muurin luota, harppasivat itsekin heidän jäljissään ojan yli ja kävivät pelkäämättä kimppuun. Nyt nousi melkoinen meteli ja monta urosta vaipui veriinsä kummin puolin.

Wähä erillä muista seisoi Wenäläisjoukko, noin tuhat miestä luvulta. Sitä vastaan ajaa karahutti nuori Matti Kettilmundinpoika huutaen:

Oisiko sitä urosta Kuka kanssani tulisi Teräsmiekan mittelöhön Rautakalvan katselohon?

Waan ei uskaltanut kukaan tulla hänen kanssaan miekkasille, vaikka hän siinä seisoa kokotti illan pimeään asti. Ja aamulla kun luultiin tappelun alkavan tuimemmalta, niin ei yhtään Wenäläistä enää näkynyt, eikä kuulunut. Kaikki olivat yöllä lähteneet kotia.

Tämän tappelun perästä palasi marski Torkel Knuutinpoika väkinensä takaisin Ruotsiin, mennessänsä vielä polttaen kyliä Inkerin rannikkoa pitkin. Mutta Maankruunun linnaan hän jätti rohkean ritari _Stenin_ ja hänen kanssaan 300 vahvaa miestä. Syksyn tullen alkoi tämän linnaväen käydä pahasti. Wastaraketun linnan muurit olivat vielä kovin kosteana; siitä ruokavarat kävivät pilalle ja väkeen tarttui kerpuuki, johon monta miestä kuoli ja jäljelle jääneistäkin tulivat useimmat kykenemättömiksi. Juuri silloin, v. 1301, tulivat Wenäläiset taas linnaa piirittelemään. He löivät vaajoja eli paaluja Nevajoen suuhun, ettei apua pääsisi tulemaan, ja sitten kävivät linnan kimppuun. Wähäinen Ruotsalaisjoukko tappeli tuimasti puolestaan ja kun lopulla linna syttyi tuleen, niin ettei muureilla enää voitu seisoa, he kellariin vetäytyen vielä tekivät jonkun aikaa vastarintaa. Siinä he melkein kaikki tapettiin; jotkut henkiin jääneet vietiin vangiksi Wenäelle. Waan linnan tasoittivat voittajat tantereksi. Näin raukesivat Ruotsalaisten suuret tuumat. Jos Maankruunu olis pysynyt pystyssä, niin olis Ruotsi kenties ijäksi päiväksi tullut koko Karjalan ja Inkerinkin valtiaaksi.

4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.

Kukaties olisi Torkel Knuutinpoika kolmannenkin kerran tullut Karjalaan; mutta pari vuotta tämän perästä hän sai urhotöistänsä pahan palkinnon. Birger kuninkaan käskystä pantiin häneltä kaula poikki. Mutta sota ei sentähden siihen loppunut. Tuon tuostakin kävivät Ruotsalaiset Wenäjän alaista Karjalaa hävittämässä ja Wenäläiset puolestansa ryöstelivät Länsi-Suomea. Niin tulivat Ruotsalaiset v. 1313 Laatokan kaupungin eteen, juuri kun linnan isäntä paraan väen kanssa oli sotaretkellä Suomessa, polttivat kaupungin ja veivät paljon vankeja ja saalista. Seuraavana vuonna nousi Käkisalmen läänissä suuri kapina Wenäläisiä vastaan. Karjalaisia oli siellä asuva venäläinen pajari (herra) _Boris Konstantinin poika_ kovasti sorrellut, niin että suurin joukoin pakenivat Ruotsin puolelle. Wiimein nousivat tuskissansa, tappoivat Käkisalmessa asuvat Wenäläiset ja kutsuivat avuksi Ruotsin väkeä. Mutta Novgorodilaiset päällikkönsä Feodorin johdossa riensivät sinne, valloittivat kaupungin uudestaan ja teloittivat Karjalaiset ynnä heidän ruotsalaiset auttajansa. Turhaan yrittivät Ruotsalaiset sitten v. 1322 Käkisalmea valloittaa.

Wenäläiset puolestaan tulivat v. 1313 Uudenmaan rannalle, kulkivat jotakin jokea myöten _Wanai_ nimiselle linnalle (kukaties Hämeenlinna Wanajan pitäjässä) ja palasivat runsain saaliin Pernajanjokea myöten. Wiisi vuotta tämän retken perästä uskalsivat mennä Turkuun asti, jonka polttivat ynnä myös Kuusiston kartanon, joka Suomen piispalla oli asuntona. Joku aika näkyy Wiipurinkin linna olleen Wenäläisten käsissä, koska sen takaisin saamisesta hieroeltiin kauppaa vuosina 1320 ja 1321 venäläisen linnan isännän _Effleron_ kanssa. Hän näkyy antaneen sen suurenmoisesta rahasummasta. W. 1322 meni ruhtinas _Juri_ (Yrjö) Novgorodin väen kanssa sitä uudestaan valloittamaan. Mutta sillä kertaa sitä ei saatukaan, vaikka Wenäläisillä oli kuusi suurta nakkauskonetta muassansa.

Seuraavana vuonna teki viimein rauha lopun näistä kumminpuolisista retkistä. Saksan kaupungit Itämerellä, joiden kaupalle tästä lakkaamattomasta sodasta oli haittaa, rupesivat sovinnon välittäjiksi. Wenäjän ja Ruotsin lähettiläitä yhtyi Pähkinäsaareen, johon Wenäläiset juuri olivat rakentaneet linnan, ettei viholliset enää pääsisi Nevajoen kautta Laatokkaan. Siinä sovittiin sillä lailla, että ijanikuista rauhaa kestäisi Ruotsin ja Novgorodin välillä. Wiipuri sekä Karjalan kolme läntistä kihlakuntaa, _Äyräpää, Jääski ja Savo_ jäisivät Ruotsille, vaan Novgorodin alla pysyisi itäinen Karjala Käkisalmen linnan kanssa. Silloin määrätty raja kävi merestä pitkin Rajajokea sen lähteisin asti, sieltä pohjoseen päin kääntyen Sääjokea myöten Wuoksijokeen, sen perästä Antrein ja Ruokolahden pitäjien itäreunaa myöten Sääminkiin, ja sitten nykyistä Savon ja Karjalan rajaa pitkin. Wielä määrättiin että ulkomaan kauppiaat Wiipurin linnaväen ja porvarien estämättä saakoot purjehtia Novgorodiin Nevajoen kautta. Uutta linnaa älköön rakettako kummallekaan puolelle rajaa, ja jos pahantekijöitä pakenee puolelta toiselle, niin lähetettäköön ne takaisin siihen valtakuntaan mihin kuuluvat. Tämä sovinto vahvistettiin Wenäläisten tavalla ristiä suutelemalla ja niin oli Ruotsi saanut valtaansa Suomen maan.

IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.

1. Lappalaiset muinaisaikoina.

Lapin kansa tätä nykyä elää hitustelee Pohjan perimmässä nurkassa. Niinpä ei ole aina ollut. Aikoja on ollut, jolloin Lappalainen yksinänsä samoeli Suomen saloja ja yksinänsä hiihti Skandinavian harjanteita myöten. Ei ole sitä seutua Suomenmaassa eikä koko Skandinavian saarennossakaan, mistä ei löytäisi jotakin jälkeä näistä Pohjan alku-asukkaista. Lapin nimi on monin paikoin kiintynyt järviin ja vuorihin. Niin on esim. muita lukematta, Suomen eteläisimmällä liepeelläkin Lappiveden selkä Saimaan järveä ja Lappträski Uudella maalla. Monin paikoin saloin sydämessä ovat nytkin vielä näiden poloisten kylmille jääneet kodat nähtävänä, taikka kaivelemme maasta heidän kalujaan ja aseitansa.

Mutta sitten oli etelästä tullut vierahia Lapin laajoille rajoille; väkevämmät, viekkahammat olivat Lappalaisen perinnöstä vieneet palan palansa perästä. -- Siihen aikaan koska Birger Jaarlen miekka kukisti Hämeen kansan, oli Lappalainen, miesparka, jo kauan jättänyt Ruotsin sekä Norjan eteläiset seudut. Hän oli jo aikaa sitten siirtänyt majansa perimmäiseen Pohjahan, Rutjan kolkoille rannikoille. Eikä ollut sielläkään enää täyttä turvaa. Wanhastaan jo kävi Norjan miehet joka vuosi veroa kiskomassa hänen saaliistaan.

Suomessakin olivat jo eteläiset rannat toisen kansan, Suomalaisten, hallussa. Mutta runsas puoli Satakuntaa, Hämettä ja Savonmaata oli vielä Lappalaisen omana ja koko Pohjanmaata rantoinensa hallitsi hän yksinään. Näissä avaroissa autioissa, näissä äärettömissä erämaissa sai hän mielin määrin kuljeskella peuroinensa. Metsät ja vedet olivat hänellä tyhjentymättömänä aittana, jonka aarteet täytti kotitarpehet ynnä myöskin riitti kaupiteltavaksi. Wirrat vilisi lohista, järvet haueista ja muista kaloista. Soita myöten luntusteli haarasarvet hirvet suurin laumoin; karhut loikkui joka korvessa; joka puussa kapsahteli näätää, kärppää, oravaa; teiri-, pyy- ja metsoparvet pyrähteli joka lehdossa; järvein, jokein pinta oli täynnä vesilintuja.

Lappalainen oli tarkka ampumaan. Pienestä lapsesta hän jo jännitteli jousta ja palttinapalanen oli palkintona sille, kuka paraten pilkkuun laski. Pojat ja tytöt tätä harjoittivat kilvan, ja vaimot eivät olleet huonompia metsänkävijöitä kuin miehetkään.

2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty.

Muutamia vuosikymmeniä Birger Jaarlen retken perästä tuli hänen poikansa Maunu Ladonlukko Ruotsin kuninkaaksi. Tämä kohta alkoi miettiä, millä keinoin myös saisi Pohjanmaan ynnä Lappalaiset valtikkansa alle. Sotaretkellä ei heitä käynyt kukistaa; sillä heillä ei ollut vakavia asuntoja taloissa ja kylissä, ja tavoitappas kiinni kansaa, joka yhä muuttelevi saloissa ja korvissa. Jos heitä mieli saada alamaisiksensa, ei ollut muuta kuin istutella uutisasukkaita heidän maahansa, niin että heitä likeltä voi pitää silmän alla. Sen nähden Maunu itse ei lähtenytkään sotaan heitä vastaan, vaan julisti sen lupauksen, että ken saattaisi Lappalaiset Ruotsin kruunun alle, se omanaan ne saisi pitää. Ainoasti joku määrä nahkakihtelyksiä piti siitä vuotuisesti maksettaman kruunulle.

Tämä kehoitus ei ollut turhaan lausuttu. Sen kuultuansa yltyi joukko miehiä Pirkkalan ja Rengon pitäjistä, kuten vanha nimistö tietää. He yhdistyivät tätä tointa varten seuraksi tai yhteydeksi ja saivat nimeksensä _Birkarlit_, Pirkkalaiset (Birkarlaboa) eli _Lapinkävijät_. Lieneekö nämä miehet olleet Suomalaisia vai Ruotsin sukua, siitä on vielä tätä nykyäkin riita oppineilla. Ehkä oli kumpiakin joukossa. Se vaan on varmaa että vähän ajan perästä me tämän seuran näemme olevan aivan suomalaisen.

3. Matti Kurki ja Potko.

Wesilahden pitäjässä Satakunnan maakunta asui silloin väkevä ja urhoollinen mies, _Matti_ nimeltään. Siitä miehestä ja hänen nimestänsä kuuluu kansan suusta tämä tarina. Wenäen suurruhtinaalla palveli Potko niminen sotamies, joka varrelta ja voimiltansa oli enemmän Hiiden sukua kuin ihmisen. Tämän miehen oli suuriruhtinas kerran lähettänyt Ruotsin kuninkaan luoksi, Ruotsin uljainta urosta kaksimiekkasille vaatimaan. Sen oli, näet, Wenäläinen tehnyt Ruotsin miesten pilkaksi ja häväistykseksi, kun ei luullut sitä miestä löytyvän, ken uskaltaisi Potkon kimppuun käydä. Ei Ruotsin ritareista tähän tappeluhun kukaan rohjennutkaan ruveta. Waan hädissänsä muisti toki kuningas, että onhan Matti tuolla Wesilahdella, joka ei itse perkelettä pelkää.

Matin luoksi Potko nyt käskettiin menemään ja Matti kohta olikin tappeluhun valmis. Sen vaan pani hän ehdoksi, että sotaleikki lykättiin huomisaamuun asti. Wenäläisen koko ruumis oli, näet, kovin lumottu, niin ettei siihen pystynyt rauta eikä teräs. Sen tempun Matti tiesi ja tiesi myös, että Potkon nukkuessa voisi tämän taian tyhjäksi tehdä. Kun sitten Potko yöllä oli uniin vaipunut, niin Matti luki väkevimmät loihtunsa ja lamautti sillä hältä taian.