Part 1

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 2

Katolinen aikakausi

Kirj.

J. KROHN

Hämeenlinnassa, painanut G.E. Eurén, v. 1868.

Näytetty! K.G. Renvall.

SISÄLLYS:

Katolinen aikakausi.

I. Warsinais-Suomen valloitus. 1. Pyhän Eerikin retki v. 1157. 2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli. II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus. 1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua. 2. Tuomas piispa. 3. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa. 4. Tappelu Nevajoella. 5. Birger Jarlin retki. III. Karjalan valloitus. 1. Karjalaisten ja Novgorodin väli. 2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna. 3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle. 4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha. IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus. 1. Lappalaiset muinaisaikoina. 2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty. 3. Matti Kurki ja Potko. 4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla. 5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla. V. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura. VI. Kuningas Maunu Liehakko. 1. Maunun retki Wenäelle. 2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin osallisuuteen. VII. Piispa Hemminki. VIII. Kalmarin liitto. 1. Albrekt Meklenburgilainen. 2. Margareta yhdistää Skandinavian vallat liitolla.

I. Warsinais-Suomen valloitus.

1. Pyhän Eerikin retki, v. 1157.

Kaks oli pyheä miestä Kaksi kansan ruhtinasta, Ristiveljeä jaloa; Yksi kasvoi Ruotsinmaalla, Toinen maalla vierahalla. Lapsi maalta vierahalta, Se on Hämeen Henrikki, Waan joka Ruotsissa yleni, Se on Eerikki ritari, Ruotsin kuuluisa kuningas.

Näin laulaa mainittu runo. Tämä Eerikki kuningas, jonka runo mainitsee, oli sitä nimeä yhdeksäs ja valittu v. 1150. -- Ruotsissa oli vanha tapa, että kun kuningas Moran keräjissä oli valittu, niin nostivat hänet miehensä kilpien päälle, ja sitten vannoi hän valan kansallensa. Eerikki oli vannonut kolme valaa. Ensiksi oli hän vannonut kristin-uskoa vahvistaa ja kirkkoja rakentaa, toiseksi oli vannonut hallita kansaa lailla ja oikeudella; kolmaspa valansa oli ollut _lähteäksensä sotahan pyhän uskon puolesta ja maan vihollisia vastaan_. Tämä viimeinen vala uhkasi esi-isiämme, Suomen kansaa!

Siihen aikaan kaikui kaikissa kristikunnan kirkoissa kiivas saarna, että muka Jumalalle otollisin työ on sota pakanoita ja uskottomia vastaan. Kuka semmoiseen sotaan läksi, sille Jumala antoi anteeksi suurimmatkin synnit; ken siihen sotaan kaatui, pääsi suoraa tietä taivaasen. Tuhansia ja satoja tuhansia oli tämä saarna nostattanut intoon. He möivät maansa ja tavaransa, ompelivat punaisen ristin rintaansa ja riensivät pyhään sotaan. Näitä retkiä sanottiin _ristiretkiksi_ ja niille lähteviä joukkoja _ristimiehiksi_.

Alussa olivat ristijoukot kaikki menneet Palestinan maalle, missä julmat Muhamedilaiset olivat haltijoina ja estelivät kristityitä käymästä Kristuksen pyhällä haudalla. Mutta nyt oli Palestina pelastettu vihollisten käsistä ja Jerusalemissa hallitsi kristitty kuningas. Sentähden rupesi pohjoisempain kristittyin kansain sota-into kääntymään toisahalle. Idässä päin Ruotsista ja Saksan koillisilla rajoilla istui vielä lukemattomat kansat pakanallisessa pimeydessään. Nekin nyt on saatettavat kristinkirkon laumaan, ja jos eivät hyvällä taipuneet, piti heitä tulen ja miekan avulla siihen pakoittaa. Saksalaiset karkasivat slavinsukuisiin kansoihin Itämeren etelärannoilla ja heimolaisihimme Wirossa. Ruotsalaiset puolestansa läksivät Ahvenan meren yli esi-isiämme vastaan. Pappien saarnasta kiihtyneenä päätti heidän nykyinen kuninkaansa Eerikki lähteä

paikalle papittomalle, Maalle ristimättömälle; Kivikirkot teettämähän, Kappelin rakentamahan.

Mutta oli Eerikillä toinenkin syy, minkätähden piti lähteä Suomalaisia vastaan. Ennen muinoin kun Ruotsalaiset vielä palvelivat epäjumaloita, olivat olleet mahtavaa ja pelättävää kansaa. Heidän laivansa kävivät kaukana hävittämässä ja ryöstelemässä Etelän kristityitä maita. Silloin olivat myöskin pitäneet kurissa merentakaisia suomalaisia heimoja ja välin heiltä ajaneet veroa. Mutta Eerikin aikana oli se valta jo kauan ollut rauenneena. Kristin-usko oli näet ensin levinnyt ja juurtunut Etelä-Ruotsiin eli Gotimnaalle. Pohjois-Ruotsissa sitä vastaan pysyivät Svealaiset pakanoina melkein Eerikin aikaan asti. Siitä oli Ruotsin kansassa syntynyt eripuraisuutta. Gotilaiset ja Svealaiset valitsivat kumpaisetkin kuninkaita ja kävivät sotaa keskenänsä. Tästä syystä heidän sotalaivansa saivat lahota teloilleen ja unouksiin joutuivat veron otot Suomen maasta. Päinvastoin nyt Suomalaiset vuoronsa kävivät vierahilla Ruotsissa. He purjehtivat pursillansa yli meren ja laskivat rantaan, missä heitä ei arvattu tulevaksi. Siinä tappoivat, polttivat, ryöstivät, riistivät, ja käänsivät sitten purtensa kotipuoleen.

Tuoden täytensä rahoja, Alaisensa aartehia.

Wielä on monta paikkain nimeä Ruotsin rannikoilla, jotka näitä esivanhempaimme retkiä muistuttavat mieleen, ja kansa niistä tietää jutella julmia tarinoita. Semmoisia ovat esim. _Estaskär ja Estaklippa_ Tukholman saaristossa, sillä siihen aikaan kutsuttiin usein Suomen maata _Österlanden_ (Itämaa) ja kaikkia suomensukuisia kansoja _Ester_ (Itäläiset).

Kuninkaaksi tultuaan Eerikki ensin vahvisti kristin-uskon Svealaisten maassa, missä vielä oli ollut pakanuuden jälkiä. Sitten kokosi miehensä sekä laivansa, ja lähti Ahvenan meren yli Suomeen. Hän laski maalle Aurajoen rantaan, jossa Suomalaiset heille olivat vastassa. Kuin paljon heitä oli ja kuka päällikkönä, siitä ei ole mitään tietoa. Se vaan on muistossa säilynyt, että suuri joukko kaatui, ja loput antoivat kastaa itsensä Kupittaan lähteessä likellä nykyistä Turkua. Mutta Eerikki kuninkaasta tarina vielä tietää, että kun muut kaikki voitosta iloitsivat hän yksinänsä rupesi katkerasti itkemään. Sitä hän niin katkerasti itki, että niin monta Suomalaista tappelussa oli kaatunut, joiden kastamattomat sielut hänen luulostansa olivat uhratut ikuiseen kadotukseen.

2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.

Pyhä Eerikki kuningas oli miekalla nöyryttänyt Suomalaisten jäykät niskat ja pakoittanut heidät kumartamaan Wapahtajan ristiä. Sen tehtyä hän läksi pois omille maille. -- Mutta toinen tärkeämpi työ nyt oli tehtävä. Suomalaisten mielet ja sydämet olivat vielä yhtä lujasti kiinni pakanuudessaan kuin ennen Eerikin tuloa, ja yhtä kaukana Kristuksen uskosta, johon heidät oli väkisen kastettu.

Kenen piti nyt heille tehdä tutuksi evankeliumin suloiset sanat, kenen taivuttaa heitä mielelläänkin suostumahan siihen mitä kielellänsä olivat tunnustaneet? Sen otti tehdäksensä Upsalan arkkipiispa Henrikki, joka Eerikin seurassa oli Suomeen tullut.

Englannin jumalisesta ja rohkeasta kansasta on kaikin ajoin lähtenyt innokkaimmat, urhoollisimmat uskonsaarnaajat pakanoiden maille. Sieltä oli meidän Henrikkikin kotoisin. Pelkäämättä astui hän Suomen synkkiin saloihin, vaelteli talosta taloon, kylästä kylään, saarnaten ja kastaen joka paikassa. Kokemäen pitäjässä Ylistaron kylässä näytetään vielä nytkin vanhaa tupaa, mikä muinoin oli Henrikillä ollut saarnahuoneena. Näin karttui karttumistaan kristittyin joukko ja yhä syvemmällä sydänmaissa kaikui saarna Kristuksesta. Mutta Köyliönjärven saaressa asui mahtava ja rikas Suomen mies nimeltä Lalli. Tämä ei tahtonutkaan millään muotoa suostua siihen uuteen oppiin, jonka vieraalta maalta tulleet viholliset olivat tuoneet mukanaan. Hän vihasi kovasti kristin uskoisia ja Henrikkiä kaikkein enimmän. Sillä hän oli kerran murhan tehnyt ja piispa hänelle siitä sakkoa päälle pannut.

Kerran matkaeli piispa talvella niillä seuduin, missä Lallilla oli talonsa. Hän ajoi, ajoi, niin kuin runo laulaa:

Kaksi päiveä kesäistä, Kaksi yötä järjestänsä, Eikä syödä, eikä juoda, Eikä purtua pidetä.

Tuli sillä tavoin Lallin talon sivutse ja poikkesi siihen ruokaa pyytämään. Lalli itse ei ollut kotona ja

Kerttu kelvotoin emäntä Suitsi suuta suunnatointa, Keitti kieltä kelvotointa,

eikä ruvennut ruokaa antamaan. Silloin piispan palveluspiltti [piltti = poika] herransa käskystä

Otti kyrsän uunin päältä Otti heiniä hevosen, Heitti penningin sijahan; Otti kellarist' olutta, Rahan vieritti sijahan.

Syötyänsä, juotuansa läksi sitten piispa matkalle jälleen, ajoi pitkin Köyliönjärven jäätä.

Wierasten lähdettyä tulee Lalli kotia, ja heti juoksee hänelle emäntä vastaan, valehtelee:

Jo kävi meillä vierahia, Ruoka-ruotsi, syömä-saksa: Joivat olven kellarista, Weden viskasin sijahan; Otin kyrsän uunin päältä, Kiven vyörytin sijahan. Ladoin heiniä ladosta, Heitin hiekkoja sijahan.

Lalli, tämän kuultuansa, suuttui silmittömäksi. Hän

Heti lappoi laapurinsa [= keihäs], Koppoi pitkän keihä'änsä. Lykkäsi lylyt lumelle, Joilla hiihti hirmuisesti: Tuli suitsi suksen tiestä, Savu sauvan somman tiestä,

Piispan piltti pikkarainen kuulee Lallin lähenevän, kysyy säikähtyen:

Ajanko tätä hevosta? Jo kuuluu kumu takana, Lalli hiihtäen tulevi, Pitkä keihäs kainalossa.

Mutta Henrikki tiesi tuhon hetken nyt olevan likellä eikä yrittänytkään pakoon päästä. Hän vaan neuvoi pilttiänsä:

Pilttiseni pienoiseni, Äl' aja tätä hevosta, Karkoittele konkaria: Kun mua tavoitetahan Tahikka tapettanehen, Käy sinä kivien taakse, Kuultele kiven takoa, Katsele takoa tammen Kuhunka luuni lentänevi, Suoneni siroittanevi. Ne sinä verkahan vetele, Sinilankoihin sitele, Aseta oriin rekehen. Kuu oronen uupunevi, Sitten härkä pantakohon; Kuhunka härkä uupunevi, Siihen kirkko tehtäköhön, Kappeli rakettakohon, Pappein saarnoja sanella Kansan kaiken kuultavaksi.

Näin lausuen lähetti piispa pojan piiloon, itsepä pysyi reessä ja surmattiin. Mutta piltti pikkarainen teki tarkoin mitä herra vainajansa oli käskenyt. Hän korjasi hajalle silvotut luut ja lihat kokohon ja vedätti ne hevosella, sitten härällä. Mihin härkä uupui, siihen rakennettiin kirkko. Se oli Nousiaisten kirkko, ensimmäinen Suomen maassa.

Kaikki jäsenet oli piltti pikkarainen korjannut, yksi vaan sormi kultasormuksen keralla ei löytynyt lumelta.

Niin sitten kesäsydännä Pienen jään palasen päällä Tuuli aalloissa ajeli Sormea pyhän urohon, Tunnusmerkiksi jaloksi Jottei suonut suuri Luoja Eikä sallinut Jumala Weden alle vaipumahan, Hukkahan tuleumahan Pyhän miehen peukaloa Sormea ison isännän.

Wielä tietää runo kuinka sitten kävi Lallin, piispan murhaajan:

Lalli, pahin pakanoista, Julmin juutasten seassa, Otti korkean kypärän Pyhän miehen, piispan päästä; Pani päähänsä omahan, Kallohonsa ilkeähän, Meni kilttinä [= ylpeä] kotihin.

Lausui paimen patsahalta: Mistäs on Lalli lakin saanut piispan hiipan hirtehinen?

Lalli nosti lakkiansa: Hivukset himahtelivat, Liukes luista irrallensa Kaikki kallosta kamara [= nahka].

Näin tämän pahantapaisen Piispa raukan raatelijan Tuli kosto korkealta, Makso maailman valtiaalta.

Toisellainen oli pyhän marttyrin, piispa Henrikin palkka. Häntä on Suomen kansa ijäti muistava ja kunnioittava uskon apostolinansa. Ja paavin uskoiset esivanhempamme hänelle osoittivat suuremmankin kunnian, kuin mitä kellekään ihmiselle oikeastaan sopii. He häntä lukivat pyhäin miesten joukkoon, he häntä pitivät Suomen maan ja kansan omituisena suojelus-pyhänä, joka muka Jumalan edessä seisoen yhä puhuu Suomen puolesta. Häntä rukoiltiin avuksi kaikellaisissa tuskissa, häneen luotettiin melkein yhtä lujasti kuin itse Jumalaan. Monta hoettiin ihmettä, jotka hän muka oli tehnyt. Niin esim. tarinoittiin eräästä munkista, nimeltä Erland, että hän kovasta pään kivistyksestä heti pääsi vapaaksi, luvattuansa Henrikin alttarin viereen ripustaa vaksipään. Sokea vaimo Kyrössä lupasi joka vuosi vaeltaa pyhän Henrikin haudalle rukoilemaan ja samassa sai hän näkönsä jälleen. Monta sairasta siitä paikalla parani, kun lupasivat Henrikinpäivänä pitää paastoa j.m.s.

Henrikin luut oli ensin haudattu Nousiaisten kirkkoon; mutta kun Suomen piispat n. v. 1300 muuttivat asuntonsa Turkuun, niin vietiin luutkin silloin uuteen tuomiokirkkoon. Niille teetätiin 14:llä vuosisadalla kallis hopeinen arkku, ja vielä sata vuotta myöhemmin silautti piispa Maunu Tavasi hopealla Henrikin pääkallon sekä käsivarret. Turun tuomiokirkossa saivat piispan luut levätä vuoteen 1713 asti, jolloin Wenäläiset ne ryöstivät sieltä ja veivät Pietariin.

Muutkin Suomen kirkot, jotka eivät saaneet sitä kunniaa mitä Turun tuomiokirkko, hankkivat koristukseksensa edes pyhän miehen kuvan. Tavallisesti näkyy hän maalattuna täydessä piispapuvussaan, sotatappara kädessä ja jaloin Lallia polkien. -- Kaksi juhlapäivää vietettiin ympäri Suomea ja pian muillakin Pohjan mailla pyhän Henrikin kunniaksi. Toinen oli Tammik. 19:s, Henrikin kuolinpäivä, toinen 18:s Kesäkuuta, jona hänen luunsa vietiin Nousiaisten kirkosta Turkuun. Komeimmin näitä juhlia vietettiin itse Turussa. Siihen keräysi väkeä läheltä ja kaukaa, kirkossa pidettiin juhlallista menoa, virsiä veisattiin Henrikin kunniaksi, ja hartahasti rukoeltiin häntä, että yhä edelleenkin puolustaisi Suomen kansaa; arkku luineen tuotiin esiin kansan katseltavaksi ja suudeltavaksi, aneita [syntein anteeksi antokirjoja] jaettiin j.n.e. Tälle juhlalle tullen, toi rahvas aina myöskin tavaroita kaupaksi, ja kirkkomenoin jälestä syntyi täten aina suuret markkinat. Pyhän Henrikin kunniaksi ei messuja enää pidetä Turussa, mutta Heikin markkinoille virtaa nytkin vielä kansaa läheltä ja kaukaa kaupunkiin. Ja Turun tuomiokapitelin sineetissä on hiippakunnan perustajan muistoksi vieläkin nähtävänä Henrikin peukalo kultasormuksineen.

II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.

1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.

Kristin uskon siemenet nyt olivat kylvetyt maamme lounaisrannikoille; mutta Eerikin kuoltua näytti siltä kuin pitäis hänen raivaamansa pelto jälleen jäädä kylmille. Ruotsissa riehui koko seuraava vuosisata viihtymätön riita kahden hallitsijasuvun välillä; sentähden ei voineet Ruotsin kuninkaat varjella uutta voittomaatansa Suomessa ja vielä vähemmän voivat laajentaa alueensa rajoja.

Toiselta puolen yltyi yltymistään Suomen heimokuntain viha ja vastustus Ruotsalaisten tuumia vastaan. Ja mikä muu, kuin halvin orjakansa oliskaan toisin tehnyt! -- Siihen asti olivat Suomen heimot eläneet vapaana ja palvelleet jumaloitaan isiltä perityllä tavalla. Nyt oli meren takaa tullut rautamiehiä ja niiden seurassa toiset mustat miehet. Nämät heille juttelivat outoja tarinoita ja käskivät palvella erästä Kristusta, josta ei Suomalaiset koskaan olleet kuulleet ennen. Useimmat näistä saarnaajoista eivät kansan kieltä ymmärtäneet vähääkään, niin että tulkin kautta täytyi selitellä joka sana. Tulkit puolestaan eivät selitettävää asiaa aina tarkoin tunteneet ja vääntelivät pappein oudot jutut vielä oudommaksi. Niin kerrotaan erään papin kerran sanoneen että Jesus on syntynyt _Jessen juuresta_ (suvusta). Sen tulkki kansalle selittää sukaisi, sanoen Jesuksen syntyneeksi _hanhen juuresta_ (gäss, näet, Ruotsiksi on hanhet, ja tulkki pettyi äänen yhtäläisyydestä). Kuulijat siitä tietysti purskahtivat nauramaan ja kun pappi käski tulkin paremmaksi kääntää, niin huusi mies parka tuskissansa: "No, jos ei lie ollut hanhen juuresta, niin tottahan oli hanhen varpaasta!" Semmoisia saarnoja Suomalaisille usein pidettiin ja ainoa minkä ymmärsivät uudesta opista oli että heidän täytyisi kumartaa niskansa vieraan vallan alle ja maksaa papeille kymmenekset kaikesta saaliistaan.

Sentähden ponnistivatkin Suomen pakanat kaikin voimin ettei heidän kävisi niinkuin veljiensä Turun rannikolla. Hämäläisiä vaara ensin uhkasi; he senvuoksi unhottivat vanhan vihan, joka oli ollut heidän ja Karjalaisten välillä, ja tekivät liiton näiden kanssa Ruotsinvaltaa vastaan. Siihen liittoon yhtyi vielä kolmanneksi Wenäläinen, joka myöskin pelkäsi Ruotsin vallan karttumista, varsinkin koska Ruotsalaiset v. 1164 jo olivat käyneet Laatokalla hänen omaa maataan ryöstämässä. Näin yhdistynein voimin rupesivat he Suomen pientä seurakuntaa ahdistelemaan. Kristityiksi käännetytkään Suomalaiset eivät olleet luotettavia liittomiehiä Ruotsille. Joka kerta kun heidän itäiset heimolaisensa heitä tulivat ahdistelemaan, he kyllä pakenivat Ruotsalaisten turviin, lupasivat vasta pysyä kristin-uskossa ja pyysivät opettajia sekä pappeja. Mutta tuskin oli puuska mennyt sivutse, niin ajettiin papit jällen pilkkaamalla heidän tyköänsä.

W. 1200:n paikoilla oli pyhän Henrikin työstä tuskin _jälkeäkään tallella_. Henrikin jälkeisen piispan, Rudolfin, olivat Karjalaiset vieneet vangiksi ja kotonansa sitten tappaneet. W. 1198 polttivat Novgorodin Wenäläiset Turun alkavan kaupungin tuhkaksi, jossa tilaisuudessa Suomen kolmaskin piispa Folqvinus tuli tapetuksi, ja v. 1187 olivat Karjalaiset käyneet itse Ruotsin sydänpaikkojakin hävittelemässä. Mälarijärven rannikko oli silloin Ruotsin paraten viljelty seutu; siellä oli tuo pakanuuden aikana kuuluisa _Sigtuna_. Se kaupunki hävitettiin silloin peräti, niin ettei ole koskaan sen perästä vironnut entiselleen. Woittosaaliinsa seassa veivät Karjalaiset, kansan tarun mukaan, Sigtunan hopeiset portit, ja onpa vielä nytkin Sofian kirkossa Novgorodissa nähtävänä kaksi ruotsalaisiksi sanottua kuori-ovea vaaleasta pronsista, joiden jutellaan olevan juuri sillä retkellä saadut. Silloin tapettiin myös Ruotsin arkkipiispa Juhana, joka asui Almarstäken linnassa Mälarin rannalla. Niin hirveä oli ollut Karjalaisten hävitys, että Ruotsalaiset vastaiseksi miettivät uusia varjeluskeinoja. He rakensivat linnan Mälarin suussa olevaan saareen ja siitä linnasta on sitten paisunut nykyinen Tukholman kaupunki.

2. Tuomas piispa.

Monta vuotta oli Suomen seurakunta myös paitsi kaitsijata sillä piispan virkaan siellä ei haluttanut ketään. Kylmä ja kolkko ilma teki elämän vallan vaivaloiseksi ja paimennettava kansa oli niin tyly ja uppiniskainen, että piispaksi pantu pikemmin oli vihitty marttyrikuolemaan kuin kunnia-istumelle nostettu. Wiimeinkin löytyi n. v. 1220 taas niin rohkea ja usko-intoinen mies että tähän virkaan uskalsi ruveta. Tämä mies oli _Tuomas_ kuuluva Mustainveljein eli Dominikon munkistoon. Tuomaskin, Suomen toinen apostoli, oli Englannista kotosin; hän oli tavoilta, avuilta sekä taidoltansa ylistetty mies, joka jo oli monta vuotta saarnannut Suomessa ja kristin-uskon tähden kärsinyt vainoa ja vaivaa.

Tuomas piispan oli nyt aivan uudestaan tehtävä se työ, minkä pyhä Henrikki 50 vuotta ennen oli saanut toimeen, eikä hän yllä mainituista syistä voinut toivoakaan sitä apua Ruotsista, mitä Suomen ensimmäisellä apostolilla oli ollut. Mutta hänen sydämessään näkyy syntyneen uljas ajatus -- se ajatus nimittäin että Suomeen perustaisi itsenäisen vallan, samalla lailla kuin juuri oli perustettu Liivin- ja Wironmaalle toisella puotia Suomenlahtea. Niitäkin maita par'aikaa käännytettiin, minkään kuninkaan tai muun hallitsijan avutta, ainoasti vapaehtoisilla sotureilla, joita sinne houkutteli pappein lupaama syntein anteeksi antamus sekä toivottu osa valloitetussa maassa. Samalla keinoin näkyy Tuomaskin toivoneen saada Suomen pakanat kukistetuksi. Liivin ja Wiron saarnaajat saivat apumiehensä Saksan ritareista; Tuomas puolestaan taisi hankkia väkensä enemmiten Skandinavian maista.

Askele askeleelta ja päivä päivältä edistyt hän sillä tavoin toimessaan, niin että katolisen kristikunnan ylimmäinen pappi eli paavi _Honorio III_ pian saattoi riemutellen mainita: suuren kansan, joka ennen oli epäjumaloita palvellut, nyt tulleen uudestaan käännetyksi Suomessa ja läntisissä maakunnissa (s.o. Warsinais-Suomessa ja Hämeen maassa). Mutta samassa kirjeessä eli bullassa paavi myöskin kovasti valittaa, että pakanalliset naapuriheimot jälleen yrittivät hävittää tätä uudispeltoa. Sen estämiseksi kieltää paavi kristityitä kauppamiehiä pakanoiden kanssa kauppaa käymästä ja varsinkin heille viemästä sota-aseita, hevosia, laivaksia ja ruokavaroja. Tätä kieltoa sitten vielä uudistettiin useammin kerroin.

8. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.

Näin voitti Tuomas vähitellen Hämäläisten vastarintaa ja kihlakunta kihlakuntansa perästä taipui uuteen uskoon ja kasteesen. Siitä suuttuivat Wenäläiset, jotka heitä siihen asti olivat auttaneet, ja kesällä 1227 kävi Novgorodin ruhtinas _Jaroslav_ Hämeen maata hävittelemässä. Kotiin tultuansa hän sitten lähetti pappinsa Karjalaan, jotka kastivat melkein koko kansan Kreikan uskoon. Samassa tilaisuudessa myös _Walamon_ luostari perustettiin. Wenäläisillä oikeastaan oli tapana antaa alamaistensa pysyä kunkin omassa uskossansa, ja tyytyä paljaisin veron maksuihin; mutta tällä kertaa he siitä tavasta poikkesivat, luullen että Karjalaiset paremmin pysyisivät heidän liitossaan, kun kumpaisillakin olisi yksi usko. Muuten oli tämä käännytys ainoasti nimeksi, sillä Karjalaiset vielä kauan pysyivät täydessä pakanuudessansa. Seuraavana vuonna varustettiin Suomen puolelta kostoretki. Kaksituhatta miestä, Hämäläisiä paraastaan, purjehti Nevajoelle ja sitä myöten Laatokkajärven vesille. Siellä Suomalaiset sitten hävittelivät Aunuksen rantoja ja saivat paljon saalista sekä vankeja. Mutta Laatokan kaupungin posadnikka (linnan isäntä) _Wladislav_ ei pelännyt Suomalaisten joukkoa, vaan läksi laivoinensa heitä vastaan. Koko päivä tapeltiin ja illalla vetäysi Wladislav saareen Nevajoen niskassa. Sinne panivat Suomalaiset yöllä lähettiläänsä käymään, tarjoten rauhaa ja sovintoa, sillä tieto oli heille tullut että Jaroslav ruhtinas Novgorodilaisten kanssa oli tulossa Wladislavin avuksi. Mutta kun ei Wladislav rauhan tarjomukseen suostunut, tappoivat Suomalaiset vankinsa, polttivat laivansa ja läksivät saloja myöten kotimailleen osoittelemaan. Waan harva heistä sinne pääsikään; sillä Inkerin ja Karjalan miehet tappoivat pakenijoista enimmät.

Tämän onnettoman retken perästä kiihtyi Itä-Suomalaisten vaino vielä tuimemmaksi. Karjalaiset, Inkerikot, Laplakot ja ja Watjalaiset [viimemmainitut kolme olivat Inkerinmaan asukkaita] hävittelivät yhä hirveämmin Suomen kristittyjen maata. Jopa vihdoin v. 1237 Hämäläisetkiin nousivat uuteen kapinaan. Armottomalla julmuudella raivoelivat he niitä vastaan, jotka kristin-uskostaan eivät luopuneet. He eivät säästäneet lapsiakaan, jotka uuteen uskoon olivat kastetut ja aika-ihmisiltä viiltelivät suolet vatsasta sekä uhrasivat heidät sitten epäjumaloilleen. Monesti myös he ajelivat heitä pyhäin puiden ympäri kunnes raukat nääntyivät kuoliana maahan. Papeilta silmät puhkaistiin, kädet ja jalat silvottiin ja sitten heidät poltettiin olkikupuihin käärityinä.

Monta kertaa olivat paavit Tuomas piispan anomuksesta kehoittaneet milloin Linköpingin ja Upsalan piispoja, milloin Kalpa-ritareita Liivinmaalla Suomen seurakunnan avuksi. Mutta tällä kertaa tarttui paavi _Gregorio IX_ tehollisempaan aseesen. Hän lähetti Ruotsin papeille käskyn saarnata ristisotaa Suomen pakanoita ja uskonheittiöitä vastaan. Ken pyhälle retkelle lähtisi, sen piti saada yhtä täydellinen anteeksi anto synneistään kuin Palestinan maalla sotimassa käynyt. Tämä käsky ja lupaus keräytti Tuomas piispan luokse summattoman joukon sotamiehiä: siihen oli tullut Ruotsin ritareita, siihen Norjan uroita, siihen myöskin uskollisuudessansa pysyneitä miehiä Warsinais-Suomesta ja Hämeenmaasta, Wirostakin yhdistyi ristijoukkoon Kalpa-ritareita.

4. Tappelu Nevajoella.

Tätä joukkoansa ei Tuomas piispa vienytkään luopuneita Hämeen lampaitansa vastaan. Niin suurin voimin toivoi hän saavansa tärkeämmät työt tehdyksi ja kykenevänsä itse sitä lähdettä tukkimaan, josta aina valui Suomen pakanoille apua ja yllytystä. Hän päätti mennä itse Wenäjälle sotimaan; sen kukistettua, oli Hämäläisten vastustus raukeeva itsestänsä.