Part 6

Toinen pää-juhla esivanhemmillamme oli _Wakkue eli Ukon vakat_ touvoin kylvön aikana. Silloin piti taivaan hallitsijalta rukoilla sopivaa säätä alkavaksi kesäksi. Talon paras lammas tapettiin uhriksi. Sen keitettyä lihaa ynnä myös antimia kaikista muistakin talon tavaroista pantiin tuohesta tehtyyn vakkaan. Tämä vakka sitten kannettiin uhria varten pyhitetylle vuorelle. Sinne jäivät ruo'at ynnä myös lisäksi tuotu olut yötä olemaan. Mitä aamusella oli uhrista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin joivat oluenkin, kaadettuansa tilkan Ukolle, ettei kesä tulisi kovin poutainen ja sateeton. Piispa Agricola kertoo että tässä juhlassa tytöt sekä akat juopuivat. Samalla tavalla Wironkin naisten tiedetään kevätjuhlana juoneen vahvasti; niillä näet, jotka sinä päivänä juomisesta punastuivat, piti koko vuosi pysymän punaiset posket.

Luultavasti yhtä Wakkueen kanssa taikka pikemmin sen jatkoa oli _Helaajuhlat_, joita ennen aikaan, varsinkin Hämeessä ja Turun seuduilla, yleiseen vietettiin. Täydellisimmin ja myöhimmin se on säilynyt Ritvalan kylässä Sääksmäen pitäjää. Siellä sitä sanottiin _Helkajuhlaksi_. Sekin oli naisten ja erittäin neitosten juhla. Illalla Helatuorstaina kokoontuivat kylän naiset keskelle kylää, asettuivat riveihin, neljä kuhunkin, ja läksivät runoja laulellen astumaan Helkavuorelle. Siellä olivat pojat sillä välin sytyttäneet suuren kokon, jonka ympärillä nyt vielä laulettiin sekä tansittiin. Myös oltiin hippasilla, leskisillä ynnä muilla senkaltaisilla kisoilla. Juhlaa jatkettiin vielä kaikkina seuraavinakin sunnuntaina hamaan Juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Kunakin juhlapäivänä laulettiin eri osa näitä pitoja varten tehtyjä runoja, järjestäen niin että viimeiset palat sattuivat viimeiseen juhlaan. Kokko-valkeasta on vielä se tieto että se piti sytytettämän kaksi kuivaa punta yhteen hieromalla. Tämmöinen _Kitkavalkea_ pidettiin näet pyhänä -- Pihkovan Wirolaisilla on myös vielä samallaiset pyhät samoilla ajoilla, ja arvelevat he voin siitä tulevan keltaiseksi kuin tuli sekä maidon niin puhtaaksi kuin taivaan tähdet. Samaten tanssivat neidot ynnä hedelmättömät vaimot tulen ympärillä toivoen edelliset sillä saavansa naimaonnea, jälkimäiset lapsia.

Kolmas suuri pyhä, jos nimittäin _Helaa_ oli yhtä Waskueen kanssa, vietettiin syksyn alussa kiitokseksi hyvästä vuoden tulosta. Sen nimi oli _Saukiäiset eli Willavuonan juhla_. Wiettoaika ei ollut yksi kaikin paikoin. Toiset pitivät jo Ollin päivän pyhänä. Silloin ei saanut kukaan niittää heiniä, muuten sudet ja karhut tekivät karjalle vahinkoa. Uhriksi oli jo keväällä valittu karitsa, sitä oli koko kesän keritty, joten se tuli paksuvillaiseksi. Siitä sen nimi _Willavuona_. Myös oli se syötetty oikein lihavaksi. Juhlapäivänä se tapettiin. Muutakin ruokaa ynnä olutta varustettiin lisäksi. Niitä sisään tuotaessa pirskotettiin lepän tai kuusen oksilla vettä kynnykselle, ja niin myös lattialle pöytään saakka. Sitten kaasi emäntä vähäisen joka lajia pöydän takana olevaan tuvan nurkkaan ynnä siihen kuoppaan pihalla, missä aattokoivu Juhannuksena oli seisonut. Sen perästä vasta saatiin käydä ruokaan käsiksi.

Meidän aikoihimme asti on paitsi näitä pääjuhlia vielä paikoittain säilynyt useampia viettopäiviä, joina kaikellaisia taikatemppuja tehdään. Mutta koska ne ovat erinäisille katolisille pyhille omistetut, niin lienevät luultavasti vasta myöhemmin alkunsa saaneet. Epäilemättä pakanuuden aikuinen sitä vastoin oli _Tuorstai-illan_ pyhittäminen "kalliina iltana". Se tehtiin Taaran eli Thärin kunniaksi. Sinä iltana ei saatu kaikkia töitä toimitella, erittäinkin oli pellaviin ja villoihin koskeminen peräti kielletty. Ken sitä vastaan rikkoi, siltä navettatoukka karisti pois lamnasten villan. Tämä tapa oli sekä Suomessa että Wirossa yhteinen. Jälkimäisestä maasta on myös se tieto että sairaat Tuorstaisin vietiin saunaan parannettaviksi. Tavallinen kylpyaika terveillä sitä vastaan oli Lauvantaina. Taara eli Ukko muka soi paremmin terveyttä omana juhlapäivänään.

12. Uhrit ja pahat paikat.

Juhlia katsellessa olemme jo tulleet nähneeksi useampia uhrin lajeja. Ukolle annettiin maistiaiset kaikellaisista talon varoista. Elävistä olemme nähneet varsinkin lampaita uhrattavan hänelle. Wirolaisilla oli vuohi erittäin pyhitetty Taaralle. Mutta teurastivat he myös härkiä, kukkoja sekä koiria. Wenäläisten aikakirjain mukaan oli niin-ikään Käkisalmen ja Inkerin läänien Karjalaisillakin vielä 16:lla vuosisadalla tapana uhrata härkiä ynnä muita eläviä la lintuja. Kukkoja Suomalaiset erittäin uhrasivat Tapiolle. Samalle haltijalle myös hopiaakin joskus annettiin. Wiimemainittu uhrilaji joko rahoina tai soljista vuoltuina sipaleina oli myös tavallisin veden haltijoille. Mutta kelpasipa näille myös vaski, jopa nuppuneulatkin. Ken tämmöiset uhrit uskalsi ryöstää, sitä jumalat rankaisivat halvauksella, sokeudella tai edes silmätaudilla.

Ankarina hätä-aikoina ei näitäkään uhreja pidetty riittäväisinä. Silloin piti antaa vielä kalliimmat. Wirolaisista on se tieto, että he pitkällisten ruttojen, katovuosien tai sotien lopettamiseksi uhrasivat omia lapsiansa. Niin myös kertoo Wenäläinen aikakirja Karjalaisista että he lapsiansa tappoivat. Ei kuitenkaan ole nimenomaan sanottu että ne uhrattiin; kenties ne vaan viskattiin korpeen, niinkuin monella muullakin pakanallisella kansalla on ollut tapana hukuttaa liiat lapset. Sotavankeja uhrattiin varmain tietoin mukaan kumpaisellakin Suomenlahden puolella. Hämäläiset, niin muutama paavin kirje valittaa, repivät vangituista kristityistä sisukset ulos ja uhraavat ne jumalilleen. Toisia vankeja taas ajavat pyhäin puittensa ympäritse, siksi kun uupuvat kuolijaksi maahan.

Temppelirakennuksia ei ole milläkään suomensukuisella kansalla ollut. Pyhinä paikkoina olivat korkeat vuoret, kirkkaat lähteet, kovat kosket, lehdot eli metsistöt ja yksityiset puut. Monta on semmoista paikkaa Suomessa, joiden nimeen pantu _Pyhä tai Ukon_ vielä muistuttaa muinaista pakanallista kunnioitusta. Lähteitä tiedetään useampia, mihin myöhempinäkin aikoma uhreja vietiin. Semmoinen on esimerkiksi _Eräpyhä_ Orihvedellä. Se löytyy kallioisella niemellä, jonka kukkulalla nähdään kivistä ladottu nelisoppi. Toinen on Laurinlähde Janakkalassa. Joka kyläkunnalla näkyy olleen yhteinen pyhä lehto, missä suurina juhlina uhrit toimitettiin ja iloa lyötiin. Tämmöisiä tuultavasti olivat esim. _Killanketo ja Kaunisnummi_ likellä Tursunperän kylää Mynämäellä. Sinne tuli vielä viime vuosisadan loppupuolella Mynämäen ja Nousiaisten pitäjäin nuoriso kokoon kilpaleikkejä pitämään. Luultavasti olivat nämät lehdot kaikki, niinkuin muutamista varmaan tiedämme, ympäröidyt tarhalla ettei pedot pääsisi uhreja korjaamaan. Lehdoissa seisoivat myös jumalain tuvat. Tavallisesti olivat ne puun kantoja, joiden huippu oli ihmisen pään muotoiseksi veistetty. Toisinaan taas olivat kiviä, eriskummallisia muodoltansa. Näin oli laita Wirossa, missä kivikuvat sanottiin nimellä _kivimal_. Kristin-uskon päästessä voitolle ne upotettiin vesiin tai kaivettiin maahan. Kalliilla valalla sitoutuivat niiden kätkijät piilopaikkaa salassa pitämään, ettei kuvat joutuisi muukalaisten saastuttamiin käsiin. Kumpaakin lajia on Suomessakin ollut. Sodankylässä näki Castrén niitä vielä; puiset sanottiin _Hurikkaisiksi_. Sukulaisemme Ostjakit, joilla myös on puunkannot jumaloina, pukevat ne koreiksi kalleilla turkiksilla ynnä kultaisilla ja hopeisilla kalkkareilla. Sama tapa taisi myös meidän esivanhemmilla olla, jos siitä saa päättää, mitä Bjarmeista on kerrottu. Paitsi näitä yhteisiä uhripaikkoja oli myös joka talolla oma yksityinen pyhä puunsa, jonka juuressa, Wirolaisilla ainakin, seisoi kivinen alttari, Siihen vietiin maistiaiset kaikesta mitä talossa keitettiin. Pyhinä puina, jotka Wirossa nimitettiin _Warjo- eli Hiidenpuiksi_, Suomessa _Karsikoiksi eli Pitämyspuiksi_, olivat edellisessä maassa tavallisesti tammet tai lehmukset; meillä korkeat koivut, kuuset tai pihlajat. Runoista näkyy kuitenkin että myös Suomalaiset, ennen kun pohjosemmalle siirtyivät, pitivät tammea pyhänä puuna.

Kodin haltijoille tavallisesti kaadettiin uhrit tuvan nurkkiin tai vielä paremmin lattian alle; sillä mitä likemmäksi rukoeltavaa haltijaa uhrattaessa tultiin, sitä helpommin hän kuuli rukoukset.

13. Tietäjät.

Tavallisesti oli kukin perheen-isäntä pappina talossaan. Hän se oli, niinkuin olemme nähneet, joka kotona tehtävät uhrit toimitti. Mutta suuriin yhteisiin uhreihin tarvittiin erittäisesti jumalain palvelukseen harjanneen miehen apua ja johtoa. Sen sanovat venäläiset aikakirjat selvillä sanoilla. Henrik Lättiläisenkin saksalaisessa aikakirjassa näemme kerran papin uhrauksessa neuvojana. Nämät esivanhempamme papit nimitettiin _Tietäjiksi, Noidiksi ja Arpojiksi_ (myös _intomiehiksi, myrrysmiehiksi, loitsijoiksi_). He olivat samassa myös lääkäreinä ja ennustajina.

Ei mihinkään sotaretkeen tai muuhun suurempaan yritykseen saatu ryhtyä ennen kun oli jumalilta tiedusteltu kuinka se olisi onnistuva. Siihenpä oli tietäjän neuvoa tarvis. Hän osasi arvat asettaa ja niitä selittää. Wirolaisilla oli yksi arvan katsomisen meno semmoinen että otettiin vaari mille puolelle uhri-eläin teurastettaessa kaatui. Jos oikealle, se ennusti onnea; jos vasemmalle, turmiota. Suomessa ei tiedetä tämmöistä temppua tehdyksi. Meillä katsottiin arpaa sillä lailla että solki pantiin seulain päälle ja tätä hytkytettiin. Siitä mihin ja kuinka arpa hyppi päätettiin vastaus tehtyyn kysymykseen. Tätä samaa temppua Wirolaisetkin osasivat käyttää. Lappalaisilla oli seulan asemesta _noita-rumpu_, jonka pinta oli piirustettu täyteen kaikellaisia kuvia. Siinä oli päivä, siinä kuu, siinä peurat, karhut ynnä kaikki muukin, mikä Lappalaisen elämässä eteen sattua voipi. Sitä myöten, mihin kuviin arpa hyppiessään seisahtui, noita teki ennustuksensa. Luultavasti oli Suomalaisillakin muinoin samallainen rumpu tavallinen, vaikka myöhemmin, kristin-uskon tultua, seula pantiin tuon liian pokanallisen kapineen sijaan. Arvan heitosta saivatkin tietäjät nimen arpojat, jolla venäläiset aikakirjat aina mainitsevat sekä Suomen että Wiron noitia.

Arvan katsominen ei kuitenkaan ollut ainoa keino, millä noita haki tietoa salaisista asioista. Mahtavia loihturunoja lukien ja samassa tanssien sekä hyppien kiihdytti hän itsensä yhä suurempaan intoon. Silmänsä tuijottivat tuimasti, koko katsanto vääntyi kamalaksi, vaahto valui suusta, ja viimein noita kaatui hermotonna maahan. Nyt hän oli _haltijoissa_ eli haltijain luona. Ruumiin maatessa niinkuin kuolleena, henkensä muka samosi kalana tai lintuna merten, manteretten yli ja tiedusteli tiedusteltavia. Useinpa kävi hän myös tällä tavoin Tuonelassa asti, jota juuri "haltijoissa olo" taitaa tarkoittaa. Tuonelan retket olivat vaarallisimmat, mutta myös hyödyllisimmät; sillä parhaat tiedot aina sieltä saatiin. Wirolaiset sentähden kunnioittivat nimellä _Manatarkat_ ainoasti rohkeimmat, taitavimmat noitansa, joilla arveltiin olevan tarpeeksi kykyä tämmöisiin retkiin.

Haltijoista palattuaan tietäjä ennusti tulevia asioita, kertoi mihin kadonneet karjat tai muut tavarat olivat joutuneet, nimitti varkaat ja virkkoi tautien synnyn ja syyt. Synnyn ja alun tietäminen näet oli esivanhempiemme mielestä aivan välttämätön, jos tahtoi jotakin pahaa poistaa tai pakoittaa jotakin luonnon voimaa itselleen kuuliaiseksi. Tauteja parannettaessa tietäjä meni sairaan kanssa sydän-yöllä saunaan, varustettuna noitapussilla, missä hänellä oli kaikellaisia lääkkeitä ja eriskummallisia taikakaluja. Lattiaan hän pisti nuolen, peloittaaksensa sillä muita noitia, jotka ehkä tahtoisivat tulla parannusta estämään. Samaten pyyhki hän seinät, laen sekä lavan vastalla, johon oli ottanut oksat nimettömästä lehdosta. Sitten, saatuansa taudin alkuperästä selvän, luki noita _kiisto-sanat_, manaten pahan takaisin syntymäpaikoilleen ja uhaten kovilla rangaistuksilla, jos ei lähtisi. Jospa ei sekään vielä auttanut, piti viimeiseksi keinoksi ottaa _hätäsanat_, pyhin, voimallisin kaikista loihturunoista. "Liikkui linnat", lauloi noita, "järvet järisi, vuoretkin vapisi, tullessa Jumalain tunnin, Herran hetken joutuessa. Etkös siitä, liika, lähde, etkös, paha, pakene? Jos et liiku, et pakene, otan kokolta kourat, verenjuojalta vekarat; niillä, sun konna, kouristan, niillä, sun ilkeä, asetan, pään pärisemättömäksi, hengen huokumattomaksi". Kaikki nämät loihtunsa luki tietäjä avopäin, tavallisesti polvillansa.

Noita, kuu osasi kaikki sekä lumous- että myös rukous-runot, taisi siis myös paremmin kuin tavalliset ihmiset taivuttaa jumalat ja haltijat ihmisille avullisiksi. Sentähden pyydettiin häntä usein rukoilemaan niitä tai näitä asioita muiden puolesta. Erittäinkin osasivat tietäjät laittaa tuulta merelle lähtijöille. He myöskentelivät heille tuulisolmut. Ensimmäisen solmun aukaistua tuli tavallinen purjetuuli; toinen solmu jo toi ankaran puhurin. Ja kolmannen solmun aukaiseminen teki että koko ilma hirmumyrskyksi riehahti, jotta merellä, maalla kaikki kaatui nurin niskoin.

Wenäläisten aikakirjain mukaan olisi Karjalaisten sekä Watjalaisten arpojat aina kutsuttu pienille lapsille nimiä panemaan, jonka he "omalla tavallansa" toimittivat. Niinikään saatettiin kuolleet kalmistoihin arpojan avulla ja johdolla. Ehkäpä nämät tavat kuitenkin olivat myöhempiä, kristittyin menoja myöten mukailtuja.

Noitavirkaa toimittivat sekä miehet että naiset. Tavallisesti meni loihturunoin sekä temppuin taito perintöön isästä poikaan, äitistä tyttäreen. Mutta otti tietäjä myös jolloinkulloin jonkun muun oppilaaksensa. Noidaksi opettelija piti kaikkein ensiksi uudesta ristittämän. Se toimitettiin vesikivellä, kovan kosken keskellä. Pyörteen kohina ja pauhu muka yksin voivat kiihdyttää oppilaan mielen tarpeelliseen intoon.

Taitavia noitia tietysti pidettiin esivanhemmillamme suuressa kunniassa. Wiisaus ja loihdun taito, näet, oli heistä urhouttakin kalliimpi. Muutamat mainiot tietäjät palveltiin kuoltuansa jumalina. Wäinämöinen ja Ilmarinen esim. tulivat ilman jumaliksi, heidän luultiin iskevän salamoita. Wäinämöistä kutsuttiin myös niinkuin Ukkoa tauteja parantamaan. Lemminkäinen tehtiin nimellä Ahti, vesien haltijaksi. Louhikin, Pohjolan emäntä, sekoitettiin Tuonen tyttären kanssa ja luultiin pahain tautien emäksi.

End of Project Gutenberg's Kertomuksia Suomen historiasta 1, by Julius Krohn