Part 5

Salojen ylinnä hallitsijana oli _Tapio_, kummun ukko, metsäin l. korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä, naavaturkki yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen _Hippa. Kuippana_ oli taas toinen nimi, joka osoitti että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen rinnallansa rehoitti puolisonsa _Mielikki_ (välistä myös _Mimerkki ja Simanter_) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä mainittiinkin armaaksi anti-muoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi emännäksi. Samassa oli hänkin ylen tarkka ja taitava.

Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltijat paljo apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oli _Nyyrikki_, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli _Hillervo eli Tellervo_, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli _Tuulikki_, mielineiti; kolmas pieni _Tuometar_. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti kaikkia _Metsän tytöiksi tai Sinipiioiksi_; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltijana. Siellä oli _Hongatar_, hyvä emäntä, _Katajatar_, kaunis neiti, _Pihlajatar_, piika pieni, _Lemmes_, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltijakseen yhden Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävä-lajeillakin olleen eri haltijansa. _Käreitär_ esim. oli kettujen emona. _Hongatar_ oli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista saukosta. Paitsi yllä nimitettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetön. Mutta vaikka nimetönnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin mitään muuta hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä _metsän piikaa pikkaraista_, simasuuta, simapillin puhujaa.

Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä, jylhimmän korven keskellä. Siellä kunnioitti _Tapio- eli Tuomi-vaaran eli Lumimäen_ etelärinteellä, keskellä varvikkoa _Metsolan eli Tapiolan_ talo, muilla nimillä myös _Havulinnaksi, Lumilinnaksi, Sarvilinnaksi_ sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi puinen, yksi luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio väkenensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeaa olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kun hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.

Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan. Wälistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää eikä viitsinytkään nousta aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvennneissä ryysyissä, kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätön, koko katsanto kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle ettei hän ollut heille suotu vieras.

Toista aivan oli kun metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän mieliksi. Wielä enemmän tervetullut oli hän, jos paitsi sitä myös taisi laulaa mahtavat loihinlaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa metsän haltijain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiin hän pani kultakääreet, sormiin kultasormukset, päähän kultapätineet, korviin kultarenkaat, kaulaan heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki kullassa suhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin, kuiviin kantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen someimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.

Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltijain apu siihenkään että he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä sitä saavuttaissa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastin vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kun vilja oli laiska juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Panipa hän myös kämmenensä kummin puolin aidaksi, ettei elävät uralta poikkeisi. Jospa ne kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katsaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ettei mikään olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakiin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kun metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään sen kiinni, ettei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.

Kesä-ajoin nähtiin saloissa paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti huolta heistä. Mutta enimmitten oli tämä hoito kuitenkin metsän varsinaisten haltijain, Tapion väen toimena. Mielikki, laveakämmen karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa, Hongattaren ja Kajattaren ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin paikkoihin, ettei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katsoivat koivuvitsat ja ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kun lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieramiin sienet ettei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, etteivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.

Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja myös peltojen haltijaksi _Kekrin eli Köyrin_. Oliko tämä Kekri sama kuin Tapio, vai lieneekö se niinkuin luultavammalle näyttää, itse taivaan Ukon lisänimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.

7. Maa-emän haltijat.

Maasta eivät esivanhempamme pakanuuden aikakaudella paljo apua toivoneet. Wähäiselle maanviljelykselleen menestystä rukoillessansa kääntyivät he tavallisesti Ukon puoleen, jonka vallassa oli säidein sääteleminen. Arvelivatpa he kuitenkin maallakin olevan erinäinen haltija, jonka toimena oli edistää kasvavaisuutta. Tätä olentoa kutsuttiin nimillä _Maan emäntä ja Mannun eukko_. Hänen luultiin asuvan manteren alla. Hän pani turpeen tunkemaan, maan vääntämään, nosti viljan korret tuhansin nenin, hajotti varret sadoiksi haaroiksi. Myöskin kutsuttiin häntä avuksi noitain laittamia tauteja poistettaessa. Muutamain taruin mukaan oli tämä maan-emäntä ilman Ukon puolisona. Se olisikin aivan luonnollista, koska heillä oli yhteinen huoli maan viljavuudesta. Runot eivät kuitenkaan siitä virka mitään.

Noitia vastaan myös _pellon peri-isäntääkin_ kutsuttiin. Ehkä hän oli se sama _Pellervoinen_, joka Wäinämöistä autti puita istuttaessa. _Pellon Pekan_ nimellä oli hän toisten taruin mukaan ohrain hoitajana sekä oluenpanon auttajana. Humalalla muuten oli oma haltijansa, nimeltä _Remunen_. Paitsi näitä tietää piispa Agricola vielä mainita _Egrestä_ herneitten, papujen, kaalien, nauristen, pellavien sekä liinojen haltijana, ja _Köndöstä_ kaskien hoitajana. Edellinen näistä taitaa olla sama kuin Kekri poisheitetyllä s:lla, niinkuin suomen sanoissa toisinaan tapahtuu; jälkimäisestä ei ole mitään muuta tietoa.

Kivikuntaa hallitsi _Kimmo, Kammon_ poika. Häntä rukoeltiin vääntämään reijät kosken kallioihin, ettei vene niihin puuttuisi kiinni.

8. Tuonela eli Manala.

Muinais-Suomalaisten alkuperäinen käsitys kuolemasta oli semmoinen että vainajat _kukin kalmassaan_ (haudassansa) makasi unen horroksissa. Siitä unesta saattoi kuitenkin herättää häntä sillä, että hänen hautansa päälle astui. Silloin hän vastasi puheisin ja antoi neuvoja.

Myöhempinä aikoina muuttui Suomalaisten ajatus tästä asiasta, luultavasti naapurikansain vaikutuksesta. Pakanuuden viimeisinä aikoina oli heidän uskonsa semmoinen, että kuolleilla kaikilla oli yhteinen asuntopaikka, nimeltä _Tuonela eli Manala_. Tämä paikka kuvattiin olevan maan alla, pitkän matkan päässä, yhdeksän ja puolen meren takana. Tuonelan alustan rajana oli Tuonen joki, jonka mustat vedet vyöryivät vihaisena, kauheana koskena, palavina pyörteinä. Tuonelan joki sanottiin myös Manalan alusvedeksi, ja näkyy ympäröineen Tuonen vallan kaikin puolin, joka sentähden usein nimitettiin Manalan saareksi. Tuonen jokea ei mainittu koskaan ilman pelotta, niin hirmuinen oli sen luonne. Lujin, pyhin kaikista valoista oli se, joka sen pyörteen kautta oli vannottu.

Yli joen saatteli lyhykäinen _Tuonen tyttö_, matala _Manalan neiti_, kasvoiltansa musta, sydämeltään ilkeä niinkuin kaikki muukin Tuonelan väki. Itse Manan asunto oli niinkuin maanpäällisetkin talot. Siellä oli metsät ja kankaat, pellot sekä niityt; mutta kaikella Tuonen omaisuudella oli kamala, hirvittävä luonne. Sen saloissa samoelevat karhut ja sudet oli julmemmat maanpäällisiä. Tuonen joessa uivat hauvit summattoman suuret ja sangen vaaralliset pyytää. Se vasta aika uros oli, jota jonkun näitä otuksia sai saaliikseen. Manan pellon oraista oli käärme, myös Tuonen toukaksi sanottu, saanut häijyt hampaansa; ikenet oli sille pantu itse Kalman immen ikenistä. Olut, jota Tuonen tuvissa tarjottiin vieraalle, oli täynnä häijyjä eläviä; sammakot kuti sisassä, madot laidoilla mateli.

Kalman kartanon isäntänä oli _Tuonen ukko_ kolmisormi, toisin _Manaksi eli Manalaiseksi_ nimitetty. Emäntänsä _Tuonetar eli Manatar_, vanha koukkuleuka akka, yhä kehräeli rautarihmoja, vaskilankoja. Niistä Tuonen ukko kutoi rautaverkot, vaskinuotat, joita sitten _Tuonen poika_, koukkusormi, rautanäppi, lakkaamatta veteli poikki ja pitkin Tuonelan jokea. Sillä keinoin he estivät vainajia karkaamasta heidän vallastaan. Sentähden olikin, niinkuin sananparsi kuului, paljo Tuonelaan mennehiä, mutta vähä palannehia. Luonteeltaan oli Tuonen poika julma, verenhimoinen. Huvikseen ja aivan tarpeettomasti silpoi hän esim. kuoliaksi ammutun ja Tuonen jokeen pudonneen Lemminkäisen palasiksi. Lemminkäisen äiti haravoi kuitenkin poikansa jäsenet jälleen kokoon ja saattoi hänet takaisin henkiin. Siitä näkyy että Tuonelasta palaamista ei kuitenkaan pidetty mahdottomana.

Ei Tuoni käynyt itse tappamassa; hän vaan vartioitsi ja hallitsi kuolleita. Surmansa saivat ihmiset veden, tulen, raudan sekä tautien kautta. Jälkimäiset olivat kuitenkin Tuonen likeistä sukua. _Loviatar_, vanha vaimo, pahin Tuonen tyttäristä, ilkein Manattarista, jolla oli musta muoto, sokeat silmät sekä inhoittava iho, se se oli tautien emä. Pohjolan perillä, vesattomalla aholla oli hän synnyttänyt yhdeksän häijyimpää sikiötä. Nimiksi oli hän lapsilleen pannut: _pistos, ähky, luuvalo, riisi, rupi, syöjä, paise ja rutto_. Yhdeksänneksi pojaksi syntyi hänestä vielä _velho eli noita_, joka kateellisessa mielessään aina miettii vahinkoa muille ihmisille. Näillä Loviattaren lapsilla luultavasti oli joku ihmisentapainen näkö. Toiset taudit taas arveltiin eläväin näköisiksi, esim. _koi_, joka sonnia syö; _läävämato eli navettatoukka_, joka lampaitten villaa karisti; _vilutauti_, jota ainakin Wirolaiset pitivät harmaana hevosena, millä sairas ratsastaa hölkyttelee j.n.e.

Kaikkien tautien synnystä ei ole se varmaa tieto mikä yllämainitusta yhdeksästä; mutta kaikkityyni olivat kuitenkin toisen Tuonen tyttären _Kivutttaren, Kiputytön eli Wammattaren_ hallittavana. Tämä piti heidät kiinni _Kipuvuoressa eli Kipumäessä_, ja masenteli heidän liikaa vallattomuuttaan sillä että heitä kipukivellä jauhaeli. Kipukivi ja siis luultavasti koko Kipuvuori seisoi kolmen joen jakaimessa (ehkä Tuonen virrassa?). Kun taudit ja kivut ihmisiä vaivasivat, rukoeltiin Kivutarta avuksi. Hänen piti korjata kivut vaski vakkaseensa, viedä ne Kipuvuoren kukkulalle, masentaa niitä pienessä padassa keittämällä ja viimein pienestä reijästä tunkea vuoreen vankeuteen. Woimallisilla luvuilla saattoi siis taivuttaa Tuonenkin nurjia haltijoita armollisiksi. Samoinpa tuli Tuonen poikakin kutsuttaessa vuotavaa verta tukkimaan ja suonia sitomaan. Oikeastaan kuului tämä toimi kuitenkin erinäiselle haltijalle, nimeltä _Suonetar_, joka ei näy olleen Manan sukua. Hän kehräeli suonia vaskisella värttinällä ja solmiskeli katkenneita päitä jälleen yhteen.

Kuolleet ihmiset näkyvät Manalassa olleen palvelijoina ja käskyläisinä. Jokainen jatkoi siellä elämäänsä saman-ikäisenä ja saman puolisena kuin maan päällä. Niin myös jokaisella oli entiset aseensa. Nuoret miehet nähtiin Manalassa miekkoineen, keski-ikäiset keihäineen, vanhat sauvoinensa. Maan päällä pahuutta harjoittaneet saivat Tuonelta sen rangaistuksen että heille pantiin vuoteet kuumista paasista ja kyiset peitteet päälle.

Kuolleiden henkiä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti; sillä heidän luultiin muuten voivan paljo vahinkoa tehdä. Toiselta puolen oli heistä myös paljo apua, kun heitä osasi miellyttää; sillä he olivat sangen voimalliset. Tästä syystä uhrattiin heille kaikellaisissa tiloissa, jopa vietettiin erinäistä juhlaakin heille kunniaksi. Wainajien henkiä mainittiin useammilla nimillä, milloin _Manalaisiksi, milloin Männingäisiksi, Keijusiksi tai Peikoiksi_.

Yhtä näiden kanssa, varsinkin jos Wirolaisten taruista saa päättää, olivat _Maahiset_, pientä, maan sisässä asuvaa haltijaväkeä. Heidän kotinsa oli puiden, kivien ja välistä kynnystenkin alla. He olivat erin-omaisen kerkeät suuttumaan; jos heitä jollakin tavalla häiritsi tai pahoitti, he kohta lähettivät kaikellaisia tauteja, varsinkin maahisiksi nimitettyä syhelmää. Sentähden piti heille kaikellaisissa tiloissa uhrata että he suosiollisina pysyisivät. Wirolaiset arvelivat heitä kodinhaltijoiksi, joiden nojassa peltojen sekä karjan menestys ynnä muu talon onni oli. Heidän luultiin näyttävän itseään käärmeitten muodossa, josta syystä pieniä tämmöisiä elämiä taloissa syötettiin.

Wirolaiset ja Liiviläiset polttivat kuolleitansa. Saman näkyivät Warsinais-Suomalaisetkin tehneen, niistä haudoista päättäen, jotka on avattu. Kummallisesti kyllä puhuvat sekä meidän että Wiron runot kuitenkin kuolleista aina sillä tavalla kuin jos heidät olisi polttamatta haudattu. Wirossa ja Liivinmaalla oli tapana viettää peijaiset suurella juhlallisuudella, syömisellä, juomisella sekä myös valitushuudoilla. Aunuksen Karjalaisilla on nytkin vielä tapana laulaa kuolleitten ruumiille pitkät itkuvirret, ennen kuu ne hautaan viedään.

9. Hiisi ja Lempo.

Ilkeitä, niinkuin Tuonen väki, jonka kanssa ne ovatkin runoissa yhä sekoitettuna, olivat _Hiisi_ kansoinensa. Häijyn luonteensa vuoksi monasti nimitettiin _Paholaiseksi_; kolmas nimi vielä oli hänellä _Lempo_. Hiidellä oli _emäntä_, oli myös _poika ja tytär_. Muutenkin vielä kuului hänen taloonsa paljo kansaa, tavallisesti mainitut nimellä _Hiidet, Hiiden väki, Wuoren väki. Wuoren ukoksi_ sanottiin joskus Hiisi itsekin.

Wiimeinmainituin nimen olivat he siitä saaneet, kun heidän asuntonsa _Hiitola_ arveltiin seisovan jylhimmässä vuoren kolossa, synkimmässä hirsikorvessa, kaukaisella kankaalla. Nähdäänpä vieläkin tämmöisissä paikoissa _Hiiden linnat sekä Hiiden kiukaat_. Hiiden omana olevat elävät, samoin kuin Tuonenkin, olivat hyvin tuliset luonteeltansa, ja vaikeat, vaaralliset pyytää.

Hiiden paras huvitus ja varsinainen toimi oli turmion aikaan saaminen. Hän oli niinkuin jo kerrottiin, synnyttänyt käärmeen _Syöjättären_, toisen pahan hengen, syljestä. Samoin lähetti hän lintunsa, _Herhiläisen_ eli ampiaisen, Ilmarisen pojalle, kun tämä, ruosteesta rautaa synnytellessään, pyysi mehiläistä mettä tuomaan. Herhiläinen sen sijaan toi käärmeen kähyjä, Hiiden hirmuja, josta syystä rauta niin usein tekeekin turmiota.

Liian pelätty oli Hiiden häijyys, että häneen usein olisi käännytty rukouksilla. Silloin varsinkin pyydettiin häneltä apua, kun tahdottiin viholliselle oikein tuntuvaa vahinkoa saattaa, tehdä hänet kuuroksi, sokeaksi, vapisevaksi tai muuten vaivaiseksi. Niinikään kutsuttiin häntä varkaita rankaisemaan. Kaikki hänen luonansa tehdyt aseet pidettiin erinomaisen tehollisina pahaa tekemään, josta syystä niitä usein pyydettiin itselleen. Oikein vahva ja terävä miekka arveltiin olevan Hiidessä hiottu. Oikein tarkassa ja kuolettavaisessa joutsessa piti jänne olla Hiiden hirven suonista.

Waikka Hiisi näin hirveänä ja ilkeänä oli, arveltiin kuitenkin hänenkin voivan joskus tehdä hyvää. Ylimalkaan ei ollut Muinais-Suomalaisten arvelua myöten mikään olento yksistään paha tai yksistään hyvä. Me olemme nähneet että itse Ukkokin toisinaan antautui kostonhimon välikappaleeksi ja nosti myrskyjä rukoilijan vihollisia vastaan. Me olemme myös nähneet kuinka Tuonen nurja väki tauteja sekä synnytteli että jälleen paranteli. Samoin rukoeltiin Hiideltäkin hänen hevostansa tai hiihtoneuvojansa kivuille kyydiksi. Taikka uhattiin lainata Hiiden pata ja siinä keittää verta, jos ei se lakkaisi haavasta vuotamasta.

Koko Hiisi muuten ei ollutkaan alkuperäisesti suomalainen haltija. Sen nimi on väännetty lappalaisesta sanasta _Seida_, joka tarkoitti tämän kansan kodinhaltijoita. Nämät olivat oikeastaan samat kuin _Saivot_ eli vainajien henget, jotka myös Suomalaisten taruin mukaan olivat sangen voimalliset pahaa sekä hyvää tekemään. Toisen pahain hengen nimityksen esivanhempamme taas lainasivat slavilais-litvalaisilta kansoilta. _Piru eli Perkele_ oli näiden ukkos-jumala _Perttu eli Perkunas_.

10. Sukkamieli.

Muinais-Suomalaisilla oli myös rakkauden haltija, nimeltä _Sukkamieli eli Lempi_. Hänestä ei ole kuitenkaan paljo tietoja. Se oli "mielten kääntäjä", joka osasi taivuttaa vastahakoiset sydämet rakkauteen. Toiselta puolen se myös oli sama haltija, joka nosti epäluuloa ja eripuraisuutta aviopuolisoin välillä, niin että toinen tai toinen heistä alkoi mustin sukin käydä.

Neitoset varsinkin rukoilivat Sukkamielen apua. Jos ei nuoret miehet heidän mielestään olleet kyllin nopsaat kosimaan, he ottivat taikakeinot turvaksensa. He menivät salaa yöllä pyhälle lähteelle ja pesivät siinä kasvonsa; siitä tulivat silmät sirkeiksi, posket punaisiksi. Wielä parempi oli koko ruumis pyhällä vedellä kylvettää. Sitä varten ammennettiin vesi lähteestä kullatulla vaskikauhalla, ja kaadettiin kuumennetuille kiville. Tästä syntyi "lemmen löyly"; vasta piti olla korkean koivun lehdistä tehty. Näin tehtäessä luettiin _Lemmen nosto-sanat_. Yhdessä tämmöisessä luvussa rukoillaan Sukkamieltä näillä sanoilla: "mesilläs tuon mieli haudo, haudo mieli mielettömän, armahani armottoman!" Ja Sukkamieli, jos luvut ja uhrit (lähteesen vuollut hopeasipareet) olivat hänelle mieleen, teki neidon muodon ja varren viehättävän näköiseksi. Kaikkein nuorten miesten sydämet, taikka jos tyttö yhteen tyytyi, mielitetyn sydän syttyi kohta ilmileimuhun palamaan, eikä kihlat enää viipyneet kauan.

11. Juhlat.

Wuotensa näkyvät esivanhempamme aloittaneen aikaisemmin kuin me tätä nykyä. Kuu elo kaikki oli korjattu, karjat katoksen alle saatu ja teurastukset talveksi tehty, silloin heillä vuosi oli loppunut, toinen alkamassa. Silloin vietettiin _Wuoden-alkajaiset_, luultavasti Marraskuussa. Tämä juhla oli omistettu Ukolle ylijumalalle ynnä myös vainajain hengille, jotka, niinkuin olemme nähneet, taisivat olla kodin varjelijoita. Sentähden sanottiin tämä juhla myös _Henkien päiviksi_. Wuoden alkajais-ajalla oli näet hengillä lupa käydä maan päältä entisiä elomajojansa katsomassa. Tärkeä oli silloin pitää heitä hyvällä mielellä ja taivuttaa suosioon, sillä siitä riippui tulevan vuoden onni. Heitä varten lämmitettiin sauna, vastat ja löyly varustettiin valmiiksi niinkuin kylpijöille ainakin. Saunan lattialle vielä asetettiin pöytä, kukkuroillaan kaikesta herkun ruo'asta sekä juomasta. Talon-isäntä itse kävi näkymättömiä vieraita vastaanottamassa pihalla, ja saattoi heidät saunaan. Wuorokauden kuluttua meni hän uudestaan saunaan, josta saatteli heitä ulos, kulkien hatuttomin päin edellä ja yhä välistä kaataen olutta jäljilleen. Nyt tuli muukin talonväki sinne katsomaan; jos heidän mielestään ruoka oli väljennyt ja vesiastioissa nähtiin vastoista lähteneitä rikkoja, pidettiin se hyvänä merkkinä. Wainajat olivat muka käyttäneet vieraspidon hyväkseen ja toivo oli että palkinnoksi soisivat onnea taloon. Jos sitä vastaan veteen oli pudonnut päreen palasia tai hiiliä, silloin se ennusti katovuotta.

Kuolleet myös erin-omaisesti rakastivat hiljaisuutta, jonkatähden heidän juhlaansa vietettäissä piti välttää kaikkea jyskäämistä. Aatto-iltana peitettiin jo lattia pehkuilla, ettei kuuluisi jalkojen kopinaa, eikä mikään putoava römähtäisi. Niin-ikään käärittiin rievut oviin, kynnyksiin sekä saranoihin. Ihmiset myös olivat kaikesta kolistavasta puuhasta erillä. Hiljaisuuden rikkomista rankaisi Ukko seuraavana kesänä turmiollisilla ukkos-ilmoilla. Wirolaiset viettivät tätä juhlaa yhdeksän päivää perätysten. Luultavasti on kuolleitten juhlasta _Marraskuu_ (marras = riutunut, kuollut), Wirolaisilla _Koolja-kuu_ saanut nimensä.

Wiimeinmainitulla kansalla ovat useimmat tässä mainitut temput vielä tavalliset, vaan siirtyneet jouluun. Meilläkin nähdään vielä jouluna pehkut lattialla; vaan muut menot, missä vielä ovat säilyneet, vaarin-otetaan _Pyhäin-miesten päivänä_. Tätä nimitetään myös tavallisesti _Kekriksi eli Köyriksi_, joka, niinkuin ennen mainittiin, luultavasti on Ukon liikanimi peltoin sekä karjan hoitajana. Köyrin juhlamenoista voimme vielä lisätä muutamia edelliseen; sillä luultavasti olivat molemmat alkuansa yhtä juhlaa. Kekrin kunniaksi piti vahvasti juotaman. Olutta juhlaksi tehtäessä ei saanut kukaan maistaa saunassa imeltyviä maltaita. Ken kieltoa rikkoi, sen kaula rangaistukseksi turposi. Illalla söi talonväki naapurein kanssa talkkunaa maito-lämmityksen kanssa. Syönti oli toimitettava navetassa ja talkkuna niin puhtaaksi syötävä ettei mitään jäljelle jäänyt. Lopuksi jokaisen vieraan suutakin katsottiin, eikö hän posken sopessa vienyt jotakin kanssaan; sillä se olis vienyt talon onnen. Jos ei jaksettu ruokaa aivan loppuun syödä, säästettiin tähteet huomeiseksi ja syötiin silloin. Köyri-oluella kastettiin siipi, jolla voideltiiin lehmäin selkiä, ettei talven kuluessa taudit pystyisi heihin.