Part 4

Ilman jumalana Ukko hoiti ja hallitsi kaikkia ilmassa olevia ilmiöitä. Hän synnytti voimallansa pilvet taivaalle ja johti niiden kulkua. Niitä yhteen sysäämällä, lomituksin louksahuttamalla piroitti hän niistä milloin sadetta, milloin lunta, milloin rakeitakin. Tällä lailla hän voimallisesti vaikutti kaikkiin ihmisten ulkotöihin, varsinkin maanviljelykseen, jonka menestyminen kokonaan on säiden soveljaisuuden nojassa. Ukkoa rukoeltiin että antaisi oraille nouseville, touvoille tohiseville menestykseksi vuotaa taivaasta simaista eli metistä sadetta. Toisin kerroin taas pyydettiin häneltä poutaa ja kuivattavaa tuulta, koska heinät oli niitettävät tai elo leikattava. Niin-ikään oli metsämiehelle Ukon apu välttämätön, vaikka kyllä löytyi erinäiset metsän haltijat. Ukkohan yksin voi antaa uutta lunta, hienoista vitiä, jotta pyytäjän sukset pääsivät liukkaasti kulkemaan maita ja soita myöten. Toisinaan myös pyydettiin häneltä utua, ettei metsän elävät huomaisi lähelle hiipivää metsämiestä. Kalastajakin, vesille lähtiessään, anoi Ukolta tuulta. Samoin myös kaikki matkustajat rukoilivat häntä; sillä maata myöten kulkija tarvitsi lunta ja aaltojen kyntäjä myötäistä tuulta. Wiimein oli Ukko karjanhoidossakin tärkeänä auttajana. Talven yli, niinkauvan kun karja navetoissa pidettiin, se oli yksistään Ukon suojan alla. Ja myös kesällä, vaikka silloin metsän jumalat sillä olivat varsinaisina hoitajina, otti Ukko siitä toimesta paljo osaa.

Wielä suojeli Ukko ihmisten sekä karjan terveyttä ja paranteli kaikkinaisia tauteja. Erittäinkin oli hän lapsensynnyttäjäin apuna. Yläällä Ukon luona seisoi amme täynnä tenhollisimpia lääkkeitä ja voiteita. Niitä rukoeltiin häntä piroittamaan maahan metisenä sateena. Taikka pyydettiin että hän muuttaisi medeksi löylyn saunassa, johon aina vietiin sairaat parannettaviksi; sillä hänen piti sammuttaa kivun polttava tuska. Haavat paranteli Ukko sillä keinoin että painoi paksun peukalonsa reijän eteen ja esti veren juoksun.

Tautien luultiin olevan pahoja olentoja, joita pahansuovat ihmiset noitien avulla noitivat toisten ihmisten kiusaksi. Sentähden anottiin myös, tauteja parannettaessa, että Ukko miekallaan ja nuolillaan kurittaisi, rankaisisi näitä pahoja olentoja ynnä heidän nostajiaan. "Tuo mulle tulinen miekka, säkeneväinen säilä, jolla kaataisin maalliset kateet ja voittaisin vedelliset velhot!" näin rukoili ahdistuksessa oleva. Samaten Ukko, kun häntä rukoeltiin, ampui kuolijaksi muitakin pahantekijöitä, varkaita ja murhamiehiä, taikka esti heidän pakoansa rajuilmoilla, vastaan tulevilla kovilla myrskyillä. Joskus myös sadatettiin Ukon nimen kautta tauteja vihollisen päälle.

Aivan luonnollista oli myös että sota-jumalana palveltiin tätä samaa väkevää, tulilajeilla varustettua Ukkoa. Tappeluun lähtijä anoi itselleen hänen säkenöivää miekkaansa, joka joukolle piti, satalukujakin vastaan kesti. Niinikään hän myös pyysi turvakseen Ukon tulista turkkia, ettei pää pahoin menisi raudan kirkkahan kijassa. Sotajumalana oli Ukolla erinäinen nimi, _Turisas_, jota ei Suomalaiset muissa tiloissa näy käyttäneen hänestä. Wirolaisilla oli sotajumala myös nimeltä _Turis_ tuttu, mutta tavallisesti käytettiinkin hänestä kuitenkin Ukko-jumalan yleinen nimi _Taara_. Wiipurin seudulla, Äyräpään kihlakunnassa, kuuluu olevan _Tyrjän-vuori_, joka oli Ukolle sotajumalana pyhitetty. Siellä kuultiin hänen aina, kun sota läheni maata, lyövän päristelevän suurta rumpuaan ja niin muodoin ennustelevan mitä tulossa oli.

Moninaiset olivat, niinkuin tästä näkyy, Ukon varsinaiset toimet; mutta eipä hänen vaikutuksensa niissäkään rajoissa pysynyt. Tottumus siihen että hän niin monessa tilassa auttoi, ja luottamus Ylijumalan suurempaan voimaan tekivät että ihmiset usein kutsuivat häntä avukseen semmoisiinkin töihin, jotka oikeastaan olivat hänen toimi-alastansa ulkona. Hänen puoleensa käännyttiin missä tuskassa hyvänsä, koska muiden jumalien apu oli riittämättömäksi nähty. "Kuu ei tuosta kyllin liene," rukoeli hädän alainen, "niin huokaan ylemmäksi itse taivahan Ukolle!"

3. Maailman luominen.

Waikka Ukko näin voimallinen ja monitoimellinen oli, eipä kuitenkaan arveltu maailman luomista yksistään hänen työksensä. Meidän vanhat runomme ovat tämän asian suhteen sekavat ja ristinriitaiset; mutta Wiron luomistarut verrattavaksi otettua, voimme kuitenkin päästä hyvin todenmukaiseen käsitykseen siitä mitä esivanhempamme maailman synnystä arvelivat.

Itse kädellään näkyy Ukko luoneen ainoasti elementit; hän oli eroittanut veden ilmasta, vedestä maatanut manteren. Mutta kaikki oli häneltä vielä jäänyt muodottomaksi, järjestymättömäksi. Nykyisen maailman muodon rakentamisen alku aineista antoi Ukko _Ilman impien ja Kalevan poikien_ toimeksi, jotka hän oli ennen kaikkea luonut.

Ilmasta, missä elämä tuntui kovin yksinäiselle, laskeusi vanhin Ilman immistä alas meren lainehille, muuttuen sillä tavoin _Weden emoksi. Sotka_, suora lintu, tai Wiron tarujen mukaan _päivän pääsky_, joka myös kuului Ukon luomien Ilman impien joukkoon, muni veden emon polvelle munan. Tämä muna vierähti meren pohjaan ja särkyi sipaleiksi. Mutta olipa ihmettä! näistä kappaleista syntyi kaikellaista mitä maailman rakennukseen tarvittiin. Munasen alainen puoli asettui alaiseksi maa-emäksi, meren ja maan yhteiseksi perusteeksi. Munasen ylinen puoli kaariutui taivaan kanneksi, sulkien maailman päältäkinpäin määrättyihin rajoihin, yläpuoli ruskeaista tuli auringoksi paistavaksi, yläpuoli valkeaista kumoittavaksi kuuksi; mitä munassa oli kirjavaa, siitä tähtöset syntyi, mitä mustaa, se oli pilvien alku. Wirolaisen tarun mukaan Ilman immet vielä kutoivat kaikellaiset kauniit kankaat, punaiset aamuin ja illoin ripustettavaksi päivän veräjille, kirjavat vesikaaren vyöksi, kuulle kultaiset vaatteet, päivälle paistavan puvun.

Nytpä taas tuli Kalevanpoikien vuoro aloitettua työtä jatkamaan. Ilmarinen, sepistä suurin, jolla jo syntyissänsä oli vasara kädessä, pihdit pivossa, nousi ylös ilmojen päälle. Siinä hän kalkutteli, takoen ylen taitavasti. Hän teki taivaan kannen kaikin puolin niin sileäksi ja tasaiseksi, ettei tunnukaan vasaran jälki eikä näy missä paikoin pihdit ovat kiini pitäneet. Wirolaisten taruissa hän se myös on, joka pistää ilman pielet maa-emähän, kuljettaa kuun kodan paikalleen, panee tähdet kiinni taivaan kanteen, auttaa auringon ylös sille tehtyyn pesään. Wäinämöinen, vanhin ja viisain Kalevan pojista, näkyy saaneen veden ja manteren tarkemmin järjestääksensä. Uidessaan molempien vielä määräämättömällä rajalla käänsi hän välistä käden maata kohden, siihenpä kohta niemi sikesi. Missä hän kyljin maahan kääntyi, siihen tuli sileät rannat; missä pään toukkasi rantaan, siihen laittoi lahdelmat. Jalalla kun potkaisi pohjaan, siihen synnytti kalahaudat; syvimmät paikat saatiin kyntämällä ja kuokkimalla semmoisiksi. Keskiseljille hän kasvatti salakarit, loi luotoset. Samoin myös se epäilemättä on hän, vaikkei runo sitä nimenomaan virka, joka järvet ja lammitkin laski paikoilleen, oli mylleröittänyt mäet ja luonut kokoon louhikot.

Wieläpä oli manner kolkkona, autiona. Ei heilunut sen päällä heinän kortta eikä kuulunut puun latvan puhinaa. Senkin maan koristamisen kaikellaisilla kasveilla toimitti Wäinämöinen apulaisensa _Pellervoisen_ kanssa. Maat kylvettiin, suot kylvettiin, auhdot ahot kylvettiin, paasikotkin panetettiin. Mäjille kylvettiin männiköt, kummuille ihanat kuusikot, kanervat kankaille, nuoret vesat noroille. Nousi näin jokainen puun laji sille soveliaimmalle paikalle, nousi viimein myös tammi, jumalan pyhä puu. Kukatkin kasvoi nurmille, marjanvarret maille, ruohot kasvoi kaikellaiset, monenmuotoiset sikisi. Kaatoipa nyt Wäinämöinen kaikkein viimeiseksi kasken ja kylvi siihen ensimmäiset ohran siemenet.

Elävät eivät saaneet alkuansa yhdessä muun luomisen kanssa, eikä kaikki yht'aikaa. Heidän syntynsä oli hyvin erilainen, sen verta kuin runot siitä kertoilevat. Karhu esim. sikisi sillä tavoin, että Ilman impi, pilven äärtä myöten astuessansa, pudotti kuontalostansa pienen villatupsun mereen; siitä sen metsän emäntä korjasi ja tuuditti kultalatvaisen kuusen oksassa, kunne mesikämmen valmiiksi joutui. Pahat elävät, esim. käärme, sitä vastaan olivat Hiiden luomia. Syöjätär oli vesille sylkenyt; sen syljen korjasi Hiisi ja muodosti käärmeeksi, pistäen sille silmät, hampaat, y.m. kaikellaisista pahoista aineista. -- Elottomista luontokappaleista oli taas rauta taivaallista sukuperää. Kolme luonnotarta eli Ilman impeä oli suohon lypsäneet maitoansa. Siitä tuli ruoste, raudan alku, ja sentähden on rautaa kolme eri lajia, koska se kolmen neidon rinnoista on valunut.

4. Taivaan haltijat.

Nuot kolme Ilman impeä, jotka raudan ruosteen synnyttivät, oli Ukko luonut käsiänsä yhteen hieromalla. Mikä lie muiden heidän sisarustensa synty ollut, siitä ei runot mitään virka, mutta luultavasti olivat hekin saaneet Ukon käden voimalla olennon sekä hengen. Aina edelleenkin, kun luomistyö jo oli valmistettu, pysyivät nämät immet taivahisen taaton palvelijoina toimitellen hänen käskyjänsä. Yksi heistä, eroitukseksi muista, kunnioitettiin nimellä _kave_ s.o. eukko. Niin-ikään mainittiin häntä usein vanhin vaimoista, ensi-emä itselöistä. Tämä oli varsinkin avullinen tauteja parantaessa. Ylä-ilmoista, missä hän soitteli vaskisella veneellä, pyydettiin häntä alas haavoja lääkitsemään. Utuneulalla ompeli hän rikkouneet suonet kokoon, sitoi vammat silkkinauhoilla ja melaeli suonia myöten saattaakseen veren jälleen tavalliseen juoksuunsa. Samaten tuli hän kutsuttaessa purkamaan kaikenlaiset muut ihmisiin puuttuneet kivut, ja toi helpoittavaa voidetta lapsen tuskassa oleville naisille.

Kaikilla muillakin _Ilman immillä eli Luonnon tytöillä, Luonnottarilla_, oli asuntonsa ylä-ilmoissa. Mitkä istuivat ruskoreunaisten pilvein päällä tai kiikkuivat vesikaaren notkelmalla. Tavallinen toimensa oli kehrääminen ja kutominen. Wiron tarujen mukaan he, niinkuin jo luomishistoriassa näimme, kutoivat päivän paisteen kultaista, kuutamon hopeista kangasta, vesikaaren kirjavaa vyötä, aamu- ja iltaruskon punaisia uutimia ynnä veden pitsi peittoa. Suomen runo myös kertoelee _Utu-tytöstä eli Terhenettärestä_, joka taivaasta seuloi hienoa sumua maahan, sillä estäen tai auttaen ihmisten toimia. Likeistä sukua hänen kanssaan oli _Auteretar_ (toisinaan myös mieheksi arveltu _Auterisen_ nimellä), joka laittoi löylyn saunoissa terveelliseksi, niin että paransi kaikkinaiset taudit. Paljo on runoissa myös puhetta _Päivättärestä, Kuuttaresta, Otavattaresta sekä Tähdettärestä_, jotka kaikki, varsinkin edelliset kaksi, olivat taitavat kulta- ja hopeakankaita kutomaan. He istuivat työtä tehdessään sinisen salon sivulla, lemmen lehden liepehellä tai myös punaisen pilven äärellä, pitkän kaaren kannikalla. Heidän kirjakyntiset hyppysensä helskyttivät kangaspuita levähtämättä ajalla tulettomalla, tulen tietämättömällä. Näin syntyivät ihmeen ihanat vaatteet, joiden vertaisia ei maalliset kutojat voikaan saada toimeen. Kummako siis jos nuoret neidot halulla katselivat niitä ja jolloinkulloin rohkenivat pyytää niitä itselleen. Eikä olleetkaan taivaan kutojat yhtään itarat; anteliaasti jakelivat he anelijoille lahjaksi kultiaan, hopeitaan.

Asuipa taivaskappaleissa miehisetkin haltijat. _Päivä-poika ja Kuu-poika_ olivat komeita miehiä, kulkivat kullassa kuhisten, hopeassa helkkäellen. Poika _Pohjantähti_ oli heitä nöyrempi, mutta sitä armahampi ihmisille lempeän luonteensa tähden. Kaikkein kolmen asunnot, _Päivälä, Kuutola sekä Tähtelä_, olivat erin-omaisen koreita, täynnä hopeisia tupia, kultaisia kammioita. Terävillä silmillään he näkivät kaikki mitä maan päällä tapahtui; he tiesivät salaisimmatkin asiat, jotka ihmisiltä olivat peitossa. Siitä syystä rukoeltiin heitä, samoin kuin myös yllämainittuja neitosia, ilmoittamaan mistä kadonneet tavarat olisivat löydettävät, mistä eksyneet ihmiset olisi tavattavat ja varkaat keksittävät. Myös näyttivät he tietä oudoille matkustajille. --

Päivä-pojalla paitsi sitä oli suuri valta vuodentuloon; jos hän suuttui, taisi hän heleällä heinä-ajalla antaa lakkaamattomat satehet, kalliilla kaurankylvö-ajalla sitä vastaan ponnetonta poutaa. Samoin oli ihmisten sekä karjain terveys ja menestys suuresti hänen armonsa nojassa. Siksi pitikin häntä hartaasti rukoella, lauhkeasti puhutella: "nouse aina aamusilla, tämänkin päivän perästä, tee meille terveyttä, siirrä saalis saataviin, pyytö peukaloimme päähän, onni onkemme nenähän!" Toisinaan myös pyydettiin häntä nukuttamaan vihollista, että hänen tietämättänsä päästäisi täysin turvin saalista ryöstämään.

Kuukin voimallisesti vaikutti ihmisten toimiin. Kaikki tärkeät työt, erittäinkin kutominen, verkkojen laittaminen, lampaitten keritseminen, olivat alulle pantavat enenevällä kuulla; sitten menestyivät hyvin. Wirolaisillakin oli sama ajatus. Heidän runonsa ja tarunsa mainitsevat kuun vaikutuksen tärkeäksi kaikissa yrityksissä. Mutta varsinkin riippui terveys ynnä lempi- ja naima-onni kuusta. Enenevällä kuulla kastelivat neitoset kasvojaan pyhissä lähteissä, tervehtien kuuta loihtusanoilla. Tällä lailla pysyivät kauan aikaa nuorina, ihanoina. Enenevällä myös piti kosia ja häät viettää; sitten tuli kaikkinainen menestys taloon.

Sattuipa välistä että päivän tai kuun lempeät kasvot peitettiin ihmisiltä ja pimenivät. Silloin, näin esivanhempamme luulivat, taivaskappaleet olivat joutuneet pahojen, ihmisille vihollisten henkien kynsiin. Nämät henget olivat ne muka vuoreen sulkeneet, tai toisien tarujen mukaan yrittivät syödä ne suuhunsa. Kutka nuot häijyt päivän ja kuun ryöstäjät olivat, siitä tarut ovat eri-mielin. Mikä mainitsee _Louhen_, Pohjolan pahan emännän, mikä _Kuumeet_, mitkä _Rahkon_.

Ilmassa _Tuulenkin_ haltija vielä asui. Häntä kutsuttiin avuksi vesille lähdettäissä. Hänen piti paisuttaa purjeet ja tuuditellen ajaa venettä eteenpäin, ettei olis tarvis väsyttää sormia soutamisella. Tässä toimessa oli hän siis kaikille ihmisille avullisna, hyödyllisnä. Mutta hänen luonteensa oli kovin vaihtelevainen. Noidan tai muun pahansuovan mieliksi hän usein myös yltyi hurjaksi, esti veneen kulkua, kaikin voimin vastaan ponnistellen, jopa monasti sitä kaatamaankin yritti. Hänen näin riehuessa istui tyttärensä _Tuuletar_ aaltojen harjalla, kutoa helskytellen veden emännän vaahtoista vaippaa. Toinenkin paha tapa oli Tuulella, että hän samaten noitien käskystä kuljetti tauteja ihmisten asunnoille. Muuttumattomasti lempeä sitä vastoin oli _Etelätär_, luonnon eukko, myös nimeltä _Suvetar_ tuttu, lämpimän etelätuulen haltija. Se toi metistä sadetta kanssa pilvissä ja piroitti sitä alas voiteeksi haavoille sekä muille kivuille. Samoin myös peitti hän karjat laitumella hienoilla helmuksillaan, niin ettei sateet eikä muut tuulet pääsneet vahinkoa tekemään.

Wirolaiset arvelivat tuulen olevan lempeän, helläsydämisen _Tuulen-emän_ hallussa, joka toi hempeät henkäyksensä avuksi kohta kun jossakin havaitsi tuskaa tai kipua. Siihen luottaen talonpojat nytkin vielä hirttävät käärmeen tai hakkaavat kirveen puuhun sitä suuntaa kohti, mistä tuulta olis tarvis. Tuulen-emä paikalla rientää elävän tai puun kipua huojentamaan, ja taijan tekijä saapi suodun tuulensa. Toiselta puolen tuntevat hekin noitien nostamia tuulia, jotka tuottavat tauteja tai muuta pahaa.

Tuulen sikiöitä näkyy myös vielä olleen _Pakkanen_, joka sanottiin _Puhurin tai Hyytämöisen_ pojaksi. Aivan varma ei hänen sukuperänsä kuitenkaan ole. Paremmin tunnemme hänen syntymä-sijansa. Se oli Pohjolan kodan perässä, Pimentolan pirtin päässä. Siellä kyy oli hänellä imettäjänä, pohjatuuli tuudittajana. Ettei tällaisten katsojain hoidossa lapsi voinut tulla hyväntapaiseksi, on helppo arvata. Tulikin siis hänestä vallaton veitikka, joka kylmi kaikki, mitä eteen sattui. Wirolaisen tarun mukaan oli Pakkasella kolme poikaa. Ensiksi lähetti hän aina nuorimman, heikoimman pojan ulos, sitten muut, kunkin järjestään. Wiimeinpä, kuin piti tulla oikein aika kylmä, niin että linnut ilmasta putosi, silloin ukko Pakkanen itse läksi työhön.

5. Weden jumalat ja haltijat.

Weden ylimpinä hallitsijoina olivat _Ahti eli Ahto_ ynnä hänen puolisonsa _Wellamo_. Ahti oli vanha, kunniallinen ukko, ruohoparta leuvassa, päällään vaahtinen vaippa. Wesien valtiaana nimitettiin häntä veden isännäksi, aaltojen kuninkaaksi, satahaudan hallitsijaksi. Wellamo niin-ikään oli rehevä, kaunis, puhdas-muotoinen eukko, puettu sinilakkiin, rytiseen eli kaislaiseen paitaan (josta syyksi usein ruokorinnaksi sanottiin) ja hienohelmaiseen hameesen. Päällimmäisnö piti hän _Tuulettaren ja Aallottaren_ tekemää vaahtivaippaa. Mielenlaadultaan veden emäntä kuvattiin hyvin vakaiseksi, mutta kuitenkin ehtoisaksi, ihmisille armolliseksi.

Ahti ja Wellamo asuivat _Ahtolassa_. Tämä heidän asuntonsa oli meren pohjassa, utuisen niemen nenässä, terhenisen saaren päässä. Siellä oli syvyydessä aaltojen alla, mustien mutien päällä pikku pirtti, ahdas kammari kirjavan, paksun paaden kyljessä. Kaikkina aikoina eivät he kuitenkaan tässä yhdessä paikassa asuneet, vaan kävivät usein katsastamassa heidän valtansa alle myös kuuluvia maavesiä.

Tällä parikunnalla oli suuri joukko lapsia sekä palvelijoita, melkein kaikki neitosia. Tavallisesti sanottiin he kaikki yhteisellä nimellä _Wellamon neidot tai Wellamon väki_, niin ikään _Weden väki_. Useammat asuivat meressä itse Ahtolan talossa. Mutta oli kuitenkin muutamilla eri asuntopaikkansa heille uskottuja toimia myöten. _Aallotar_, se liikutteli laineita, kulkien suurilla seljillä. Sisarekset _Sotkottaret_ pulikoivat rantaruo'ikossa, kaiten karjaansa, sorsapoikuuksia. Joutohetkinänsäpä he niinkuin muutkin Wellamon neitoset mielellään silittelivät pitkiä hiuksiansa kultaisilla sukimilla, harjoilla hopeapäillä. -- Koskessa asui _Kosken tyttö, Kuohu-neiti_, halliten sen viljaisia pyörtehiä. Hänen puoleensa kääntyi koskenlaskija rukouksillaan, anoen että hän istuisi kihokivelle ja asettaisi aallot sylillä, kohentaisi kuohut kourilla, niin ettei se pirskuisi veneen partaan yli. Myöskin piti hänen kehrätä sininen lanka ja pauna se viitaksi siihen mistä paras veneväylä kävi. Koskea laskettaessa pyydettiin avuksi toistakin semmoisissa paikoissa asuvaa neitoa, nimittäin _Melatarta_, joka taitavalla kädellään johti veneen kulun vaarallisten paikkojen sivuitse. Kaikkein kovimmissa koskissa ei kuitenkaan näiden haltijain apu ollut riittäväinen; piti kutsua avuksi itse Ahti, vuon valio, ynnä akka kuohun korvallinen. Edellinen silloin teki kosken kivet sammalen pehmoisiksi ja veneen kepeäksi kuin hauvin vuolu; jälkimäinen riensi Kosken tytön avuksi aaltoja asettamaan. -- Muuten oli vielä joka noron lähtehessä erinäinen haltija, puhdasmuotoinen, hienohelmainen, lammin neito. Hän se juotteli, kasteli salossa käyvää karjaa, niin että se tuli kauniiksi ja lihavaksi. Hän myös soi terveyden sairaille, jotka lähteestä otetussa vedessä kylpi; etenkin paranteli se silmän vikoja.

Ahtolan miespuolisista palvelijoista mainitaan ainoasti _Pikku mies_, musta, raudankarvainen muodoltansa, joka oli ylen eriskummallinen veitikka. Aalloista yletessään ei hän ollut pitempi vaimon vaaksaa, korkeampi härän kynttä; mahtui makaamaan maljan alle, seisomaan seulan alle. Mutta ennen kun kerkesitkään häntä oikein katsastaa, olipa mies jo ihan toiseksi muuttunut. Jalan polkiessa maata, pää ylettyi pilviin asti; partaa oli polviin, tukka takana kantapäihin saakka. Syltä oli silmien väli, syltä housut lahkehesta, puoltatoista polven päästä, kaksi syltä alireunasta. Pukunsa ja aseensa olivat eritiloissa erilaiset, mutta ylen ihmeelliset. Toisinaan oli hänellä päässä paadesta tehty kypäri, jaloissa kiviset kengät, kädessä kultaveitsi. Wälistä taas oli kaikki asunsa vaskesta valettu. Waskihattu riippui alas hartioille, vaskisaappaat oli jaloissa, vaskikirjaiset vaskikintaat käsissä. Waskivyö oli vöillä, vyön takana vaskikirves, yhtä suuri kuin mies itsekin. Tämmöinen rautakourainen, väkevä uros saattoi olla monessa tilaisuudessa tarpeen; siis kutsuttiinkin häntä usein avuksi. Hän se oli kaatanut Wäinämöisen summattoman suuren tammen, joka esti päivän ja kuun kumottamasta. Hän se myös oli tappanut äärettömän lihavan sonnin Pohjolan pitoja varten, sonnin, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä. Kalastajillekin hän joskus tuli avuksi, jolloin hotaisi koko hongan rannalta, kiinnitti paaden sen nenähän ja ajoi tarpoellen suuret kalalaumat nuottaan. Yhdessä paikassa Kalevalassa on tämä aaltojen uros nimitetty _Tursaaksi_. Saman niminen olento toisen kerran kohotti päänsä aalloista ja nosti Pohjolan emännän pyynnöstä ankaran myrskyn Wäinämöistä vastaan. Tämä hänen silloin tempasi korvista kiinni ja pakoitti vannomaan ettei enää koskaan nousisi veden pinnalle pahaa tekemään. Luultavasti oli tässä mainittu _Iki-Turso_ sama kuin meidän tuttavamme meren pikku mies.

Weden väkeä ylimalkaankin pidettiin hyvin voimallisina. Heitä kutsuttiin turvaksi moninaisissa tiloissa. Taisteluun mahtavia noitia vastaan lähdettäissä pyydettiin auttajiksi paitsi muita haltijoita myös kalpamiehet kaivoista, joutsimiehet joista, veden emäntä väkinensä, veden vanhin valtoinensa. Niin-ikään arveltiin umpilammin lapsinensa ja itse veden emännän olevan apuna noidan lähettämiä tauteja parannettaissa.

Tavallisimmin tarvittiin ja pyydettiin kuitenkin veden jumalalain apua koska vesillä oltiin. Merimatkalle lähtijä rukoili Ahtia että antaisi apua airoille, jopa että antaisi omat aironsa, jos pyytäjän airot olivat liian pikkaraiset, ja että itse istuisi soutamaan. Myrskyn noustua kutsuttiin Ahti asettamaan lapsiansa, Wellamo kieltämään väkeänsä, etteivät kovin vallattomina riehuisi. Kalastaja niin-ikään kääntyi Ahdin puoleen, anellen että hän virvillä hosuen ajaisi kalakarjansa nuottaan. Wellamolle tarjosi hän tätä nuottaansa uudeksi pukimeksi, kehuen sitä aivinaiseksi liinapaidaksi, jonka Päivätär oli kehrännyt, Kuutar kutonut. Se oli muka paljo ihanampi Wellamon tavallista kaislapaitaa.

Waivaa maksoikin silloin vielä paljo paremmin kuin tätä nykyä miellyttää veden väki itselleen suosiolliseksi.

Ahtolan aitat, sen kalaiset kaarteet ja lohiset lonkerot syvällä vesien pohjassa, mihin ei päivän säteet ikinä paistaneet, olivat silloin vielä täynnä äärettömiä aarteita. Siellä ei ollut ainoasti kaikellaista kalaa mitä vaan ajatella taitaa; siellä oli paitsi sitä myös kaikki tavarat, jotka aikain kuluessa olivat uppouneet veteen haaksirikoissa tai muissa vahingoissa. Olipa Ahti Wäinämöisen ensimmäisen, kala-luisen kanteleenkin korjannut omakseen, oli samaten saanut enimmän osan _Sammon_, tuon ihmeellisen taikakalun muruja. Silläpä ei siitä ikänä vesi puuttune varoja, veden Ahti aartehia. Hukkuneet ihmisetkin lisäsivät hänen väkensä lukua.

Näitä saama-aarteitansa ei Ahti antanut yhtä kernaasti kuin perittyä kalarikkauttaan. Harvoin vaan heltyi hänen mielensä kuulemaan sen rukouksia, ken jotakin veteen pudonnutta takaisin pyysi. Säälipä kuitenkin kerran köyhää paimenpoikaa, joka ainoata, upouutta veistänsä itki. Koettaakseen pojan mieltä toi Ahti ensiksi yhden omia veitsiään, kullasta tehdyn. Rehellinen poika ei tunnustanut sitä omakseen. Samaten myös ei ottanut vastaan hopeista veistä, jota Ahti hänelle näytti. Wiimein toi Ahti oilean veitsen paimenen käteen ja lahjoitti molemmat muutkin vielä palkinnoksi lisään.

6. Metsän jumalat ja haltijat.

Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltijat olivat esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka pää-asiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltijain apua. Ukko, ylä-ilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.