Part 3

Häät vietettiin suurilla juhlallisuuksilla, runsaalla syömisellä sekä oluen juomisella, ja runoin laulamisella, joissa kumpaisellekin puolisolle esitettiin mitkä velvollisuudet heille oli uudessa säädyssä, ja annettiin heille hyviä neuvoja. Menot monellaiset olivat myös noudatettavat, joista muutamat ovat niin vanhaa alkuperää, että niitä nytkin vielä tapaamme Wirolaisilla samallaisina kuin meillä, jopa myös kauas ja ikivanhoina aikoina meistä eronneilla Madjarilaisilla. Wirolaisia tiedetään olleen tavallista pitää useampia vaimoja. Ettei monivaimoisuus Suomessakaan ollut aivan näkymätöntä, näyttää runo Lemminkäisestä, joka käskee mennä Pohjolan neitoa kosimaan, vaikka hänellä jo on Kyllikki puolisona. Hänen äitinsä epäys tässä tilaisuudessa: "kamala on naista kaksi yhdellä miehellä!" todistaa kuitenkin, jos ei se ehkä myöhempi lisäys liene, että jo semmoista tekoa luvattomana pidettiin.

Useammin paikoin Kalevalassa näemme että mies kosiessaan etupäässä piti silmällä mesileivän leipojan, kenstin kehrääjän ja kutojan, sanalla sanoen oivan työntekijän saamista taloonsa; täynnä ovat runot myös kuvauksia siitä kuinka naisen sääty, tyttö-oloon verraten, oli työläs ja huolettava. "Kuni huiskit hunnutoinna, sini huiskit huoletoinna; huntu vasta huolta tuopi, palttina pahaa mieltä!" näin laulettiin nuorikolle häissä. Naisilla olikin todella paljo ja raskasta työtä toimitettavana. Heitä kyllä ei, niinkuin esim. Pohjois-Amerikan indianilaisilla metsästäjä-heimoilla, käsketty kauvas korpiin ammuttua saalista noutamaan, kun puoliso illalla väsyneenä palasi eräretkeltään. Ei myös ollut maanviljelyksen raskas vaiva yksistään hänen olkapäillensä sälytetty. Siksi olivat Suomalaiset jo liian sivistyneet. Mutta sittekin tuli vaimoille usein kovin rasittava työ osaksi. Heidän toimitettavat olivat ne työt, joita naiset vieläkin yhä toimittavat suomalaisessa salossa. He auttoivat miehiä heinän lyömisessä, kasken poltossa sekä riihen puimisessa. Yksinänsä sen lisäksi hoitivat karjaa, kutoivat vaatteet, laittoivat ruuvat, pitivät tuvat sekä vaatteet puhtaana ja varustivat saunat. Mutta näiden töiden lisäksi, jotka enimmäksi osaksi kuuluvatkin naisille, tuli vielä erinomaisen vaivaloinen ja rasittava työ, josta nykyiset vaimot onnekseen jo ovat pääsneet. Tämä työ oli viljan jauhaminen. Silloin ei vielä ollut Suomessa myllyjä minkäänlaisia, ei tuulen eikä veden käyttämiä. Kaikki vilja oli jauhattava tuvassa seisovan kahden kiven välillä, joita piti käsillä vierittää. Monesti olivat raukat uupua ennen kun saivat talolle tarpeellisen jauhon jauhatuksi.

Rakkaus yksin vaan voi huojentaa näin vaivaloista elämää. Runoissamme onkin monta esimerkkiä että esivanhempamme, vaikka kyllä kosiessaan työntekijää hakivat, samassa myös hakivat itselleen sydänten kumppalia morsiamesta. Ilmarisen syvä suru, kuin hänen vaimonsa on kuollut, todistaa sen selvästi, ettei tämä ollut hänellä ainoasti työorjana. Olipa toinenkin rakkaus, joka epäilemättä suuresti sulostutti Suomen naisen päiviä; se oli rakkaus hänen ja lastensa välillä. Joka kerta kun siihen tilaisuutta on, kuvaavat runot tätä rakkautta niin hellästi, liikuttavaisesti, että ne paikat ovat kaikkein ihanimpia koko vanhassa runoudessamme. Paha rangaistus, sanovat runot, on sille tarjona, ken oman äitinsä, kantajansa mieltä pahoittaa. Emäntänäkin oli Suomen naisella suuri arvonsa ja jokseenkin vapaa valta kotitöitten piirissä. Leskenä oli hän koko talon hallitsijana. Alempaa arvoa miesten suhteen osoittavaa oli sitä vasten taas että naisille ei annettu osaa isän perinnöstä ja että he eivät saaneet istua pöydässä miesten kanssa, vaan piti näitä palveltuaan syödä ovempana lieden ääressä, niinkuin nytkin vielä on paikoin tapana. Samoin myös näkyy silloin olleen aivan tavallista että mies vaimoansa kuritti lyömisellä.

Wiimeeksi sananen vielä Suomen naisten puvusta siihen aikaan. Se taisi pää-asiallisesti olla semmoinen kuin nytkin vielä nähdään Jääskeläisillä Wiipurin seuduilla. Sen todistavat Kalevalan ja Wironkin runoin yhtä pitävät kuvaukset. Tytöt kävivät peittämättömillä hiuksilla, jotka muutamin seuduin olivat palmikoitut, toisin taas tasaisiksi leikatut. Kulmilla oli heillä punainen tai sininen lanka, Wirossa tämmöisillä nauhoilla kääritty sepel. Naidessaan saivat sitten hunnun päähän, erimuotoisen eri seuduissa. Waatteitten liepeet olivat monivärisillä nauhoilla päärmätyt tai langoilla kirjatut. Monastikin kudottiin myös hopea- ja kultalankaa itse kankaisin, niinkuin Liivinmaalla haudoista löydetyt vaatteet todistavat. Paitsi näitä koristuksia panivat suomalaiset immet vielä mielellään päälleen kaikellaisia helineita, kalkkareita. Kaulassa piti olla helmet, lasista, merikullasta tai hopeasta; niiden sijasta käytettiin myös lävistettyjä rahoja sekä muita metallinpalasia. Wyölläkin olivat tämmöisistä helisevistä koruista tehdyt vitjat. Käsivarsissa on käsikääreet, sormissa sormukset. Kaikkein kalleimpana kaunisteena oli ympyriäinen hopeasolki, joka rinnassa kiinnitti vaatteet; mitä suurempi se oli, sitä suurempi sen kantajan rikkaus. Näin koristettuna näyttivät naiset itseänsä pyhinä _kisoissa_ (leikeissä) ja _karkeloissa_ (tanseissa).

Miestenkin puku näkyy olleen semmoinen kuin nykyajan Jääskeläisillä. Se vaan eroitusta että silloin pidettiin _haventa_ (partaa) miehelle välttämättömänä koristuksena. Myöskin taisi patalakki olla hatun sijassa.

4. Hallitus ja lait.

Oikein vakinaista valtakuntaa ei Suomalaiset saaneetkaan rakennetuksi ennen kun joutuivat vieraan vallan alle. Ei ole ollut koskaan yhteistä kuningasta, joka olis yhdistänyt heidät kaikki mahtavalla valtikallansa. Siksi he asuivat liian hajallaan, liian avaralla alueella. Mahdollisempi ja luonnollisempi olisi ollut kuitenkin kunkin suuren heimokunnan yhdistyminen eri hallitsijansa alla. Mutta sitäkään eivät Suomalaiset tehneet. Ei ole milloinkaan ollut Karjalaisten, tai Wirolaisten, tai Warsinais-Hämäläisten kuningasta. Suomalaiset eivät rakastaneet yksinvaltaa. Heidän hallitustapansa oli aivan toisellainen.

Katsokaamme kuinka laita oli Wirossa, jonka hallitus-oloista meillä on jokseenkin laveat tiedot. Useammat (on 14:kin mainittu paikoittain) naapurikylät aina olivat yhdistetyt yhdeksi _kihlakunnaksi_. Jokaisella tämmöisellä kihlakunnalla oli ylinnä päällikkönä sen _vanhin_. Mitä toimituksia ja kuinka avara valta vanhimmalla oli, siitä ovat tiedot valitettavasti vaillinaiset. Luultavasti olivat he tuomareina; ainakin on yksi tilaisuus mainittu, jolloin Saksalaiset, yhden maakunnan kristin-uskoon käännettyään, asettivat juuri nämät vanhimmat tuomareiksi, arvattavasti totuttua tointa jatkamaan. Sodassa olivat vanhimmat päällikköinä. -- Useammat likinäiset kihlakunnat taas olivat yhtenä maakuntana. Aika ajoin pidettiin näissä aina _keräjät_, joihin maakunnan miehet tulivat kokoon yhteisiä, tärkeitä asioita keskustelemaan ja päättämään. Tässä päätettiin yhteiset sotaretket, otettiin vastaan muiden maakuntain tai muukalais-kansain lähettiläät, ja sovittiin niiden kanssa liitoista tai rauhasta. Ei näy mitään merkkiä siitä että vanhimmilla olisi ollut suurempi sananvalta keräjissä kuin muillakaan. Mutta arvata sopii että mainion arvoisan päällikön sana pidettiin painavampana. Keräjissä aina juotiin vahvasti mettä, joka sitä varten oli tehty. -- Olipa _Raigalan_ kylässä Harjun maakuntaa, noin keskipaikoilla Wirolaisten aluetta, yhteinenkin keräjäpaikka, mihin kaikkein ympäri asuvain kansain, se on nähtävästi kaikkein Wiron maakuntain lähettiläisten sanotaan tulleen kokoon kerta vuoteensa. Wäli-ajoillakin lähetti toisinaan joku maakunta sanansaattajia muille heitä yhteisiin tuumiin yllyttämään. Mutta sangen heikko tämä erimaakuntien keskinäinen side oli. Tärkeimmistäkin asioista kukin maakunta tavallisesti päätti itsekseen. Toinen saattoi vihollisen kanssa sovinnon solmia, toinen aivan likekkäin oleva jatkoi sotaa, tästä huolimatta. Uuden uskon nostaman eripuraisuuden syyksi pitänee kuitenkin arvata se seikka, että valloitus-sotien aikana kukistetut maakunnat auttoivat Saksalaisia vielä pakanoina olevia veljiänsä vastaan.

Suomen puolisista valtiollisista oloista ei meillä ole paljon mitään tietoja. Se vaan on mainittu että Karjalaisillakin Suomenveden pohjan ja Laatokan välillä oli maakunta- ja kihlakunta-jako. Wienan Karjalaisien olemme nähneet olleen vanhimpiensa hallituksen alla. Tästä voimme siis päättää hallitussuhteitten tällä itäisellä Suomen kansan haaralla olleen yhdelläisinä kuin Wirolaisilla. Sitä suurempi syy on vielä arvella samaa Länsi-Suomen asukkaista, jotka olivat vielä paljo likempää sukua Wirolaisten kanssa. Kenties oli kuitenkin Suomen puolella, missä asukkaita taisi olla harvemmassa ja enemmän hajallansa, maakuntien keskinäinen side vielä heikompi.

Kirjoitettuja lakeja Suomalaisilla ei ollut, sillä kirjoitus oli heille tuntentatoin taito. Mutta vanhat lakisäännöt, joita niin yksinkertaisissa oloissa tietysti ei tarvittu vielä monta, säilytettiin epäilemättä, samoin kuin Ruotsalaisilla samaan aikaan, tuomarin virkaa toimittamien vanhimpien muistossa. Jotkut jäljet näistä kansamme muinaisista omista oikeuskäsitteistä on vieläkin säilynyt Karjalaisten kesken, etenkin Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissä. Niihin kuului tuo jo mainittu, ettei naisilla ollut osaa perinnöissä. Kun tytär kerta oli naitettu ja myötäjäisensä saanut, hänellä ei enää ollut mitään oikeutta vanhempainsa pesään. Samoin poikakin, joka perheestä muutti ulos, sai silloin osinkonsa yhteisestä pesästä, mutta ei sen perästä enään ollut perinnössä osallinen.

Wapailla miehillä ei tainnut olla mitään sääty-eroitusta keskenään. Wanhimmat tietysti pidettiin virkansa tähden suuremmassa arvossa. Mutta suuresti epäiltävä on, vaikkei vaillinaiset tietomme siitä anna selitystä, että heidän virkansa olis ollut perinnöllisenä ja siis jonakuna aatelis-säätynä. Paitsi vapaita löytyi Suomalaisten keskellä myös orjiakin, sodasta oma-saamia vaimoja sekä lapsia taikka muilta ostettuja sotavankeja. Heitä käytettiin raskaampiin töihin.

Wirolaisten tiedetään valloituksen aikoina asuneen suurissa kansakkaissa kylissä. Sama tapa vallitsee yhä nytkin meillä Hämeen maassa. Ja Karjalassa pysyivät vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin useammat polvikunnat yhtä sukua hajoamatta yksillä tiloilla. Siitä sopinee päättää suurissa ryhmissä asumisen olleen yleisenä tapana muinaisilla Suomalaisilla. Noina alinomaisina sota-aikoina ei sopinutkaan olla muuten. Jos olis silloin jo hajottu yksinäisiin, toisistaan kauvas eroitettuihin taloihin, niin olisi vihollinen helpommin voinut hävittää heitä yksitellen.

5. Huvitukset.

Useimmat leikit, joita kansa nykyänsä Suomessa harjoittelee, lienevät nykyisempää syntyä ja suureksi osaksi naapurikansoilta lainatut. Alkuperäisesti suomalainen sitä vastaan on epäilemättä _arvoituksilla olo_. Pitkinä talvis-iltoina, kun päreen valossa koko perhekunta istui koossa tuvassa ja kukaties kyläläisiäkin vielä oli käymään tullut; silloin sopi niin hyvin huvitella arvoitusten esittämisellä ja arvaamisella. Ken määrättyä arvoitusten lukua ei osannut selittää, se tuomittiin pilkalla "Hymylään menemään". Hänelle laulettiin pitkä runo kuinka Hymylässä eletään, ja tehtiin kaikellaisia kujeita.

Paras huvitus oli kuitenkin runoin laulaminen ja kanteleen soitto. Niitä laulettiin taikka itsekseen tai myös kaksi yhdessä, jolloin toinen, _säestäjä_, aina kertoi esilaulajan sanat. Sillä välin tämä taas mietti jatkoa. Usein tehtiin runot juuri samassa kuin laulettiin. Useimmiten kuitenkin olivat vanhoja, jotka polvesta polveen menivät perintöön, Sisällykseltänsä nämät olivat monellaiset. Niissä oli lempi-, ilo- ja huolilauluja, joita varsinkin naiset laulelivat jauhinkiveä vierittäessään tai lasta liekuttaissa. Toiset laulettiin häissä; ne kuvasivat avioparin elämää ja neuvoivat, varoittelivat avioliittoon ruvenneita. Wielä toiset laulettiin eri juhlissa. Olipa myös loihturunoja, joilla, niinkuin edempänä saamme nähdä, luultiin voitavan saada luonnon voimat tottelemaan. Sukulaisuudessa näiden kanssa olivat rukous-runot, joilla jumalien apua anottiin.

Wiimein vielä oli runoja, joissa ylistettiin esivanhempain urhotöitä. Mainioimmat näistä ovat nyt kerättynä ja kokoon pantuna nimeltä _Kalevala_. Se kertoo meille kaikkein ensiksi, kuinka maailma luotiin ja tehtiin semmoiseksi kuin se nyt on. Sitten se kuvaelee esivanhempiemme taisteluita Suomen alkuperäisten asukasten, Lappalaisten kanssa. _Joukahainen_, laiha Lapin poika, joka on kuullut Suomen viisaan runoniekan _Wäinämöisen_ taidosta, tulee kilpalaulantoon hänen kanssaan. Turhaan koettelee hän vanhaa laulajaa voittaa; viimein hän epätoivoissaan tarttuu miekkaan, sillä lopettaakseen taistelon. Mutta Wäinämöinen laulaa hänet suohon, upottaen yhä syvemmälle. Päänsä päästimeksi lupaa silloin Joukahainen sisarensa Wäinämöiselle puolisoksi. Mutta _Ainikki_, lupauksesta kuultuansa, ei huolikaan mennä vanhan varaksi; kun ei hän muuta pääsösehtoa näe, hukuttaa hän itsensä mereen. Wäinämöinenpä, kun kerran kosiotuumille oli tullut, meni muualta onneansa hakemaan. Hän tuli Pohjolaan, jonka tyttö oli maan mainio, veden valio kauneudeltaan. Wastaukseksi kosintaan hänelle pannaan ansiotyö eteen, takoa kummallinen taikakalu Sampo, kaiken maallisen onnen suoja. Wäinämöinen, joka ei itse osannut takoa, läksi kotiin takaisin ja lähetti sieltä _Ilmarisen_, sepistä kuuluisimman, aivottua työtä tekemään. Pohjolaan tultuansa, Ilmarinen takoikin, kalkutti kokoon semmoisen myllyn, joka yhdessä laidassa jauhoi jauhoja, toisessa suoloja, kolmannessa rahoja. Tyttöä ei hän kuitenkaan tällä kertaa saanut vielä; sillä tämä ei vielä tahtonut kodista luopua.

Pian sen perästä tulee kolmaskin Kalevalan urho, nuori lieto _Lemminkäinen_ (myös _Kaukomieleksi ja Ahdiksi_ sanottu) Pohjolaan kosimaan. Se oli suuri veitikka, aika naisten naurattaja, tyttöin tanssittaja. Hänellä oli jo vaimo kotona, Kyllikki, jonka hän Saaresta oli ryöstänyt. Mutta hän oli siihen suuttunut, kun tämä aina kävi kylässä kisoissa ja leikeissä. Lemminkäisellekin pantiin useaimmat ansiotyöt eteen, jotka hän kaikki sai toimeen, paitsi viimeistä, nimittäin joutsenen ampumista Tuonelan joelta. Siinä näet eräs Pohjolan paimen ampui hänet kuolijaksi. Äitinsä kyllä haravoi Lemminkäisen jälleen ylös Tuonen joesta ja voiteli terveeksi, eläväksi; mutta urhon ei tehnyt enää mieli mennä Pohjolaan kosimistaan jatkamaan.

Wäinämöinen nyt taas vuorostaan suorihe kosioretkelle Pohjolaan. laittoi itselleen loihtimisella venheen ja läksi purjehtimaan Ilmarisen tietämättä. Tämän sisar kuitenkin havaitsi Wäinämöisen purren ja ilmoitti asian veljelleen. Tämä kohta läksi rantaa myöten ajamaan. Molemmat pääsivät yhtaikaa perille ja ilmoittivat asiansa. Pohjolan emäntä, _Louhi_, olis tahtonut vävykseen mahtavaa Wäinämöistä; mutta tyttö mielemmin valitsi nuoremman kosijan, Ilmarisen, joka paitsi sitä olikin jo ennen ansainnut hänet Sammon takomisella. Suuret, komeat häät juotiin nyt näille molemmille. Kaikki kansa oli niihin kutsuttu, paitsi Lemminkäinen, sentähden että hän oli niin hetas riitoja nostamaan. Hääjuhlan loputtua tuli Lemminkäinen kutsumatta kuitenkin Pohjolaan ja tappoi isännän kaksintappelussa. Pahaa tekoansa paeten piili hän sitten vuoden Saaressa; mutta siellä nosti hän taas kaikkein miesten vihan, sillä että itseensä heidän naisensa rakastutti. Töin tuskin pääsi hän viimein sieltä hengissä kotiin.

Ilmarinen miekkoinen oli Pohjolan mainion immen saanut puolisoksensa. Mutta kauan ei ollutkaan hänelle suotu pitää suloista toveriansa. Hänellä oli orja, nimeltä _Kullervo_, ostettu _Untamolta_, joka taas oli saanut sen sotavangiksi, koska poltti veljensä _Kalervon_ talon. Kullervo parka, jota kaikki ihmiset aina valjusti kohtelivat, oli siitä saanut tuiman, kostonhimoisen luonteen. Ilmarin emäntä oli kerran leiponut hänelle kiven eväskakkuun, jonka pani mukaan, kun orjan laittoi paimeneksi. Siihen kiveen oli Kullervon veitsi, ainoa perintönsä, särkynyt. Tuosta suuttuneena hän nyt ajoi lehmät suohon, toi niiden sijasta susi- ja karhulaumat taloon, jotka emännän repivät. Kullervo pakeni metsään ja löysi siellä vanhempansa, jotka kuolleiksi luuli. Kauan ei hän kuitenkaan siellä pysynyt, vaikka häntä ensisti hyvin vastaan otettiin. Hurja luonteensa teki että hän kaikki työt pilasi. Tekipä hän viimein vielä väkivaltaa omalle sisarellensa, joka metsään oli eksynyt ja jonka hän siellä tuntematta tapasi. Tyttö epätoivoissaan viskausi koskeen. Kullervo puolestaan koki masentaa omantunnon vaivansa kostoretkellä Untamoa vastaan, jonka hän tappoi kansoineen. Mutta ei pahan teon muisti siitä haihtunut; sentähden Kullervo viimein tappoi itsensä samaan paikkaan, missä sisarensa oli kohdannut.

Ilmarinen nyt meni uudestaan Pohjolaan, toista tytärtä kosimaan. Waan sitä eipä hänelle annettu, haukuttiin vaan häntä edellisen vaimon murhaajaksi. Suuttuneena ryösti Ilmarinen tytön väkisen. Waan kun tämä muista miehistä enemmän piti kuin hänestä, ei auttanut muu kuin muuttaa se kajavaksi karille. Hyvä sopu Pohjolan ja Kalevalan kansojen välillä nyt oli rikottu, ja Kalevalaiset rupesivat miettimään ryöstöretkeä, viedäksensä Pohjolasta Sampoa, onnen suojaa. Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kaikki kolme läksivät väkineen sotaan. Pohjolaan tultuansa Wäinämöinen suloisella kanteleen soitollansa nukutti viholliset uneen; heidän nukkuessaan otettiin Sampo ulos vuoresta ja vietiin Kalevalaisten laivaan. Nyt lähdettiin kiireesti purjehtimaan. Ei kestänyt kuitenkaan pitkää aikaa, niin Louhi jo joutui jäljestä väkinensä isossa sotapurressa. Tappelu syttyi, jossa Sampo meni palasiksi ja upposi mereen. Aallot ajoivat kuitenkin koko joukon sen kalliita muruja Suomenmaalle. Louhi puolestaan ei saanut muuta osaa itselleen, kuin Sammon kirjavan kannen. Siitä ajoin alkoi Suomessa viljan menestys ynnä muu onni, vaan Lappiin tuli elo leivätön. Turhaan koki Louhi kostoksi kaikin tavoin tehdä vahinkoa Kalevalan kansalle. Turhaan nosti hän karhun heitä vastaan, laittoi pahat taudit heidän päälleen, jopa viimein ryösti auringon sekä kuun taivaalta ja sulki ne kivimäkeensä. Mutta Kalevalan miehet kaatoivat karhun, Wäinämöinen paransi loihdullansa taudit ja Ilmarisen takoessa kahletta Louhelle säikähtyi tämä niin että päästi taivaan loistavat kappaleet jälleen ulos. Wäinämöinen lauloi ja soitti iloissaan niin suloisia runoja että kaikki ihmiset ynnä myös elävät ja jumalatkin heittivät toimensa ja tulivat kuultelemaan.

Ijäti ei kuitenkaan hänen riemunsa kestänyt. Neitti Marjatalle syntyi poika. Wäinämöinen sen tuomitsi tulella poltettavaksi, tai suohon hukutettavaksi. Waan päinvastoin se ristittiin Karjalan kuninkaaksi. Äissään läksi Wäinämöinen purjehtimaan ilmoja ja jätti vaan kanteleen Suomen kansan iloksi.

Näin laulavat vanhat runomme.

V. Muinais-Suomalaisten uskonto.

[_Muistutus_: Tätä lukua kirjoittaessa on koeteltu suomalaisia ja virolaisia taruja vertaamalla päästä sen perille mitä alkuansa oli Suomalaisten jumaluus-oppi. Muutamain suhtein on siis täytynyt erota Castrénista, jolla ei vielä ollut niin runsaita varoja Wirosta tarjona. Syyt, miksi kussakin paikassa niin on tehty, jääkööt tieteellisessä kirjoituksessa selitettäviksi. Tässä ei niille olisi sopiva sija; Muutamat pykälät, esim. kuolleitten palveluksesta ja juhlista, olen laittanut miten paraiten taisin panna kokoon tarjona olevista ristinriitaisista ja vaillinaisista aineista. Waan luultavaa kyllä on että niissä on paljokin väärin kerrottu. Eihän yrittänyttä laiteta. _Toimittaja_.]

1. Uskonnon yleinen luonne.

Meidän esivanhempamme käsityksen mukaan ei ollut luonnossa mitään aivan hengetöntä. He eivät puhutelleet ainoasti karhua niinkuin järjellä varustettua personaa, vaan myös semmoisissakin luontokappaleissa kuin esim. rauta olivat huomaavinansa inhimillisiä tunteita ja ajatuksia. Rauta oli synnytettäessä saanut sekaansa käärmeen myrkkyä; siitä oli muka koko sen luonne pahaksi turmeltunut. Se nyt piti vihaa ja äkää sydämessään ja tahtoi purra kaikkea, jota pääsi likelle. Mutta paitsi sitä että kaikki luodut näin olivat personoittuna, löytyi vielä luonnossa ääretön joukko olentoja, jotka _haltijoina_ pitävät huolta luontokappaleista. Jokaisella kiven, puun ja elämän lajilla, niin myös joka eri paikalla, jopa joka ihmiselläkin oli tämmöinen haltija, joka siitä piti huolta, ja auttoi, varjeli sitä. Jos ihminen tarpeikseen tahtoi käyttää jotakuta luotua kappaletta tai varjella itseänsä siitä, piti hänen kääntyä rukouksilla ja uhreilla näiden haltijain puoleen. Kaikki haltijat muuten ei olleet yhtä voimalliset. Nuot yllämainitut yhteen lajiin tai erityiseen paikkaan sidotut olivat mahtavampain haltijain palvelijoita, joilla kullakin oli suuret alueet, koko elementit hallittavana. Näitä olenneita sopisi siis eroitukseksi edellisistä nimittää _jumaliksi_. Mahtavin ja ylin kaikista jumalista oli taas ilman jumala, _Ukko_. Hän oli ikäänkuin heidän vanhimpansa. Mutta jumaluus-tarussakin osoittaikse taas sama yksinvallan pelko kuin valtiollisissa oloissa. Yli-jumalalla ei ole mitään valtaa pakoittaa muita jumalia tahtonsa mukaan. Nekin ovat kukin piirissänsä aivan itsenäiset, niinkuin suomalainen isäntä oli talossaan. Ainoa eroitus jumalilla on, että Ukon vaikutus on avarampi, voimallisempi. Sentähden häntä ylinnä rukoeltiin ja palveltiin.

2. Ukko, ilman jumala.

Ilman hallitsija näkyy olleen ensimäinen ja aikanansa ainoa, Suomalaisten palvelema jumala. Jumala olikin silloin hänen omituisena nimenään. Sen alkuperäinen merkitys, näet, tarkoittaa jumun eli jyrinän kotoa s.o. taivasta. Sillä nimellä oli vielä Bjarmein palvelema olento mainittu. Koska sitten myöhempinä aikoina ruvettiin ajattelemaan eri hallitsijoita olevan muillakin elementeillä, tuli myös heille jumala nimeksi, joten se sana sai yleisemmän merkityksen. Nyt pantiin ilman jumalalle nimi _Ukko_. Se oli kunnianimi, joka osoitti että häntä pidettiin _Yli-jumalana_, kaikista jumalista vanhimpana, etevimpänä. Samaa tarkoittivat myös "_Taatto_ taivahinen" ja "ilman _Isä_," jolla tavoin häntä toisinaan mainittiin. Wielä kuului hänestä joskus nimet _Pitkänen_, koska pitkänen eli salama oli hänen aseenansa, ja _Pananne_, koska jyrinä eli paukkuminen oli hänen äänenään. Wirolaisilla nimitettiin häntä useimmiten _Wanhaksi Isäksi tai Taaraksi_.

Itse nimestä Ukko jo näkyy että ilman jumalaa arveltiin vanhaksi mieheksi; muuta hänen ulkomuodostaan ei ole runoissa mainittu. Pukunapa oli hänellä sinertävät sukat, kirjavat kengät sekä tulinen paita. Wesikaarta eli ukonkaarta hän käytti joutsena, jolla ampui vaskiset vasamat, teräsnenäiset nuolet, rautaiset rakehet. Miekkansa, salama, oli tuliteräinen, säkeneväinen ja pidettiin tulisessa tupessa. Jolloinkulloin Ukko kultaista kurikkaakin käytti. Kauhistuttava oli hänen äänensä, koska hän jyrinässä puheli pilvien läpi. Niin suuresti pelkäsivät sitä ihmiset, etteivät tohtineet vihollistensa hirvitykseksikään pyytää Ukkoa jyrisemään.

Asuntonsa oli Ukolla yhdeksännen taivaan päällä, pilvien keskellä, itse taivaan navan kohdalla. Tie sinne kävi tähtien välitse. Mehiläinen, kerran sinne mennessään, lensi ensipäivän kuun kulmille, toisena otavan olkapäille, kolmantena seitsentähtisen selille. Sieltä sitten oli vaan palanen matkaa pyhän Jumalan perille. Siinä seisoi Ukko, vahvoilla hartiollaan kannattaen ilman kantta. Ei hän kuitenkaan siinä toimessa ollut yhä kiini; sillä taivaalle oli muutenkin pantu lujat pielet tueksi. Nähtiin siis hänen toisinaan käyskelevän pilven äärtä myöten, taivaan rajaa pitkin. Toisin kerroin hän taas ajoi toimituksilleen kirjavassa korjassa (reessä).