Part 2

Yhtähyvin kesti vieläkin aikaa ennen kun Wienan rantamaat kokonaan joutuivat Wenäläisten alle. Näillä seuduin näkyy Suomalaisten itsenäisyydellä olleen viimeinen turvapaikkansa. Wahvistuneena Wienan latvapuolelta pois tungetuilla heimolaisillaan ynnä myös Hämäläis-joukoilla, jotka Äänisen ja Laatokan väliseltä maalta pakenivat Wenäläisten laajenevaa valtaa, he pitivät lujasti puoltaan siinä paikassa missä Wytschegda-joki Wienaan laskee vetensä. Näillä tienoin erinomaisen tiheät Tschudi-linnat seisovat vieläkin todistajina Tschudein jäykästä vastarinnasta. Novgorodilaiset silloin näkyvät ryhtyneen toisiin keinoihin; he pitivät rauhaa Wienalaisten kanssa ja kokivat valloittaa maata vähitellen rauhallisella ostamisella. Neljännentoista vuosisadan alussa olivat sillä tavoin jo niin kauvas pääsneet että yksi heidän pajarinsa (ylimys) itse Kolmogoryssa istui. Mutta erään nuoren päällikön liika hätäisyys hävitti jälleen melkein kaikki nämät voitot. Posadnik (maaherra) Bartolomein poika _Luka_ läksi muiden nuorten soturein kanssa Wienanjoelle, aikoen loputkin Karjalaisia kerrassaan kukistaa. Mutta heidän julmat hävityksensä vaikuttivat juuri päinvastoin tarkoitusta. Karjalaiset nousivat miehissä aseisin ei ainoasti vielä itsenäisellä meren rannikolla, vaan niissäkin seuduin, jotka jo olivat aikaa sitten valloitetut. W. 1364 läksi Novgorodista kaksikin sotajoukkoa Wienalaisia vastaan, toinen merenrantalaisia, toinen ylempänä joen rannalla asuvia kukistamaan. Waan _Nukurjan_ luona teloitettiin Wenäläiset peräti. Wasta alussa 15:ttä vuosisataa saivat Novgorodilaiset viimein pysyvän jalansijan Wienan mailla. Sen todistavat siihen aikaan Wienan suulle ynnä vähä lännemmäksi meren rannalle rakennetut luostarit.

III. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen.

Nykyinen Suomenniemi, niinkuin olemme nähneet, ei ollut esivanhempiemme alkukotina. Ennen heitä asui siellä jo Lappalaisia. Näiden oloa maamme eteläisimmälläkin rannalla todistavat ne monet paikat, joihin Lapin nimi on kiintynyt. Niinpä on esim. _Lapin_ pitäjä Rauman kaupungin seudulla ja _Lappträskin_ pitäjä Uudenmaan Ruotsalaisten alueella. _Lappivedeksi_ sanotaan Saimaan eteläisin selkä. Tällä viimeksimainitulla tienoolla arvelevat muutamat tutkijat vielä voivansa Ruokolahden pitäjäläisten lyhytläntäisessä vartalossa sekä muussa muodossa eroittaa heidän lappalaisen alkuperänsä. Onpa Lappalaisten jälkiä vieläkin etelämpänä suomalaisten heimoin asumassa maassa. Inkerinmaalla sanottiin vielä 16:n vuosisadan alussa, venäläisten maakirjain mukaan, Pähkinälinnan kaupungin osa, joka Nevajoen etelärannalle oli rakettu, olevan Lapin puolella (na Lopskoi storoná). Pohjais-ranta sitä vastaan nimitettiin Karjalan puoleksi. Samaten näkyy myös Watjan kielessä, joka ennen muinoin oli yleisempi Inkerinmaalla, selviä jälkiä sekaannuksesta Lappalaisten kanssa. Wielä suuremmassa määrässä, Tarton kielen omituisuuksista päättäin, se näkyy tapahtuneen muutamin seuduin Wironmaalla.

Lappalaisetkaan ei tainneet olla Suomen aivan ensimmäiset asukkaat. Suomalaisten tullessa näkyy meidän maassa löytyneen toinenkin kansakunta vielä. Wanhoissa tarinoissamme on paljo puhe _Jättiläisistä, Jatulin eli Metelin_ kansasta, joka muka olisi synkeissä korvissa sekä vuorilla pitänyt asuntoa. Tätä kansaa luultiin ennen paljaiksi tarinan kuvituksiksi. Mutta nykyiset tutkimukset paikkanimistä Suomessa näkyvät tekevän tarinat tosimuistoiksi. Näissä nimissä näet on hyvin suuri joukko, joita ei luontevasti, jos ollenkaan, käy selittää meidän omasta kielestämme. Sitä vastaan on useampi niistä saanut selvän selityksen Ostjakin kansan kielestä, joka nyt ainoasti tavataan kaukana meistä Uraali-vuorten takana, Siperiassa. Semmoisia nimiä on esim. _Lentiera_-järvellä Lieksan pitäjässä; suomeksi se on selitetty olevan sama kuin hanhijärvi. Niin myös on mainion _Imatran_ kosken laita, jonka nimi, suomeksi Emäjärvi, alkuansa lienee kuulunut Saimaan selkään, mistä Imatran vedet vyöryvät. Nämät tutkinnot ovat kuitenkin vasta niin alullaan ja oppineitten mielet niistä niin erilaiset että asiasta ei voi päättää täydellä varmuudella.

Laatokan ja Äänisjärven välillä asuessaan, jos ei jo ennen, olivat Suomalaiset jakauneet kahteen suureen heimokuntaan, kukin eri murteellaan, _hämäläiseen_ ja _karjalaiseen_. Edellisen asema oli lännessä ja etelässä; jälkimäinen oli pohjoisemmille ja itäisemmille seuduille asettunut. Tästä heidän keskinäisestä suhteestaan seurasi, että Hämäläiset ensiksi saapuivat nykyisille asuntomailleen. Tämä heimo oli jälleen hajonnut useammiksi pienemmiksi haaroiksi, jotka eri nimillään ovat tutut historiassa.

Kaikkein ensimmäisiksi liikkeelle taisi lähteä se Hämäläis-haara, joka sai nimeksensä _Liivin_ ja _Kuurin_ kansa. Näiden murteessa, eroitettuna kuin ne ovat eläneet muista heimolaisistaan, näkyy paljo vanhoja muualta pois kuluneita muotoja ja sanoja, osaksi samoja, jotka vielä tapaamme samaten erinäisyydessä eläneellä _Wepsän_ heimokunnalla Walgetjärven seuduilla Wenäjällä. Milloin Liiviläiset yhteisestä alkukodista läksivät, on mahdoton päättää. Niinkuin mainittu, tavattiin ne jo 9:llä vuosisadalla nykyisillä paikoillaan.

Samaten kuin Liiviläisten ja Wepsäläisten välillä, jotka nyt elävät kaukana toisistaan, olemme havainneet yhtäläisyyttä murteessa, samaten muutkin Hämäläis-heimon kaksi päähaaraa nähdään nyt hajallansa, kahteen eri paikkaan erinneenä. Ihmeellinen yhtäläisyys kielen muodoissa nähdään Räävelin murteen välillä, jota pitkin Wironmaan pohjoista rannikkoa puhutaan, ja sen, joka Turun rantamaalla on tavallinen, varsinkin missä tämä murre on pysynyt sekoittamattomampana esim. Uudenkaupungin ja Rauman seuduilla. Näiden molempain murteitten yhteys on kohta silmiin astuva ja monin verroin suurempi kuin ennen mainittuin, todistaen sillä selvästi että Turkulaiset ja Rääveliläiset ovat paljo myöhemmin eronneet toisistaan. Niin-ikään huomaitaan taas monessa tärkeässä suhteessa yhteyttä _Tarton_ murteen, Wiron sydänmaalaisten ynnä myös osaksi läntisen rannikon sekä saariston asukasten puheen välillä, ja sen mitä _Warsinais Hämäläiset_ meidän Hämeessä sekä Satakunnassa puhelevat. Nähtävästi ovat nämät molemmat Hämäläis-heimokunnan haarat, painuessaan Suomenlahden pohjukasta länteen päin, siinä kumpainenkin hajonneet kahdeksi parveksi. Toiset on jatkaneet tietään etelä-, toiset pohjoispuolitse tätä lahtea. Tämän asian voimme nykyisillä tietovaroilla jo päättää varmaksi. Warsin vaikeaa sitä vastaan on vielä sanoa, milloin tämä siirto tapahtui ja kumpainen näitä osakuntia ensiksi joutui perille. Wironpuoliset seikat antavat syytä siihen luuloon että Warsinais-Hämäläinen haara kulki ensinnä. Sillä Tarttolaisten kieli on monin suhtein sekä sanoissa että muodoissa Liivin kielen kaltainen. Paitsi sitä on siinä useimmat ainoasti Lapin vaikutuksesta selitettävät omituisuudet. Ja vihdoinkin ovat Tarttolaiset Rääveliläisiä etelämpänä. Suomen puolella sitä vastoin ovat päinvastoin Warsinais-Hämäläisten asuinsijat jäljempänä, idempänä, ja osoittaisivat myöhempää tuloa. Ehkä onnistunee vastaisille tutkijoille saada tämäkin sekava vyhti selvälle.

Muutamia seikkoja, jotka kukaties voisivat viitata milloin näiden Hämäläis-haarain muutto tapahtui, näemme kuitenkin mainittuna Wenäjän aikakirjoissa. Hämäläisiä parvikuntia ne mainitsevat vielä vuosien 1000 ja 1100:n välillä Laatokan itäpuolella asuvina. Wasta 12:n vuosisadan keskipaikoilla näkyvät Wenäläiset saaneen ne seudut kokonaan haltuunsa. Silloin kenties Warsinais-Hämäläiset ajettiin Suomeen. Sata vuotta ennen olivat ehkä Turkulaiset ja Räävelin Wirolaiset tulleet tungetuiksi asuinpaikoiltansa Neva- ja Kymi-joen sekä Laatokan välillä ja siirtyneet nykyiselle maalleen.

Tähän viimeinmainittuun aikaan näet tiedetään Karjalaisten saapuneen Laatokan läntisrannalle, jopa valloittaneen enimmän osan Inkerin maatakin itselleen. Todennäköistä on että he silloin työnsivät lännemmäksi näiden seutuin entiset asukkaat. Toinen osa jäi kuitenkin jäljelle ja suli yhteen Karjalaisten kanssa, niinkuin vieläkin Wiipurin rantalaisten sekakielestä on nähtävänä. Hämäläiset olivat kulullaan tulleet Laatokan eteläpuolitse; Karjalaiset sitä vastaan kiersivät sen pohjoispuolitse. Mutta mitä tietä he sinne olivat saapuneet, siitä ei ole mitään tietoa. Olivatko ensin käyneet Wienan vesillä ja sitten vasta painuneet länteen? Wai olivatko kohta alusta jakauneet, muutamat pohjoiseenpäin, toiset taas länttä kohti kulkien?

Koko maamme ei kuitenkaan kerrassaan saanut asukkaita, Sydänmaille ei vielä asettunut vakinaisia asukkaita eikä myös Pohjan rannikollekaan. Turkulaiset valtasivat omakseen Kokemäen joelle asti sen rantamaan, joka on eteläisen harjumme eteläpuolella; itäänpäin heidän murteensa ulottuu vielä nytkin, vaikka suuresti sekautuneena, Helsingin seuduille asti. Warsinaiset Hämäläiset poikkesivat rantaharjanteen yli ja ottivat asunnoikseen Päijänteen etelä puolen ynnä Tamperen seudut. Karjalaiset, Laatokan läntisrannalle jouduttuansa, levisivät lännessä hamaan Päijänteelle saakka, sekautuen siellä Hämäläisten kanssa. Etelämpänä tuli Kymijoki heidän rajakseen. Näkyy kuitenkin muutama karjalainen parvikunta joutuneen vieläkin lännemmäksi. Murteen omituisuuksista on tahdottu päättä että myös Loimaajoen notkelman ynnä Kokemäen joen suupuolen asukkaat olisivat itäsuomalaista sukuperää. _Karjalan_ kappeli ja Mynämäen pitäjä (ruotsiksi _Wirmo_ ehkä väännetty muinaisesta _Wiromaa_) kukaties osoittavat nimillään näiden Karjalaisten ja rantamaan Wirolaisen kansan rajaa.

IV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina.

1. Miesten työt ja toimet.

Hyvin vähäiset ovat ne kirjalliset tiedot, jotka ovat meille säilyneet esivanhempiemme olosta ja elosta, semmoisina kuin olivat pakanuuden aikoina. Heidän voittajansa ja käännyttäjänsä, Ruotsalaiset, olivat itsekin silloin vielä liian sivistymättömät, kirjallisiin toimiin taipumattomat, että olisivat muistoon panneet havaintonsa näistä asioista. Mutta muutamat siellä täällä löytyvät hajalliset tiedot lisäämällä siihen mitä Kalevala meille kertoelee ynnä myös vertaamalla mitä saksalaiset aikakirjat sisältävät Wirolaisten tavoista, voimme kuitenkin saada jonkunlaisen kuvan Muinais-Suomalaisten elämästä.

Suomenlahden etelä-puolella asuvilla heimolaisillamme, Liivin ja Wiron kansoilla, oli maanviljelys pakanuuden viime aikoina sangen kukoistavana ja silminnähtävästi pää-elatuskeinona. Ehkäpä sopinee siitä päättää että se myös lounaisrannikkomme asukkailla oli yhtä edistynyt. Liiviläisten tiedetään myös pitäneen mehiläis-puita. Suomessa niitä myös tavataan Turun puolella ynnä vähäisen Satakunnassa. Kukaties oli se taito jo tuotu muassa, koska ainakin edellisen seudun asukkaat muuttivat Suomeen.

Ylimalkaan oli kuitenkin silloin maanviljelys useimmille Suomen maan asujamille vaan syrjätoimena. Wakinaista peltoa ei tainnut olla paljo yhtään. Enimmiten harjoitettiin kaskenviljelystä, johon suurissa harvalta asutuissa saloissa olikin hyvä tilaisuus. Myös oli siitä se etu, ettei se estänyt, jos muiden silloin tärkeämpäin elatuskeinoin tähden tahdottiin muuttaa toiseen niille sopivampaan paikkaan. _Ohra_ on ollut Suomalaisten aikaisin viljalaji, niinkuin sen omakeksimä nimi todistaa. Hämäläis-haaralle oli samaten _nisukin_ vanhastaan tuttu. Rukiit sitä vastaan Suomalaiset oppivat vasta naapureiltansa tuntemaan. Kuitenkin tiedetään niitäkin edes etelä-puolella Suomen lahtea jo silloin viljellyksi.

Karjanhoito taisi olla paljo edistyneempi kuin maanviljelys. Nimestä päättäin olisivat Karjalaiset erittäin olleet ahkerat tähän toimeen. Mutta aivan suuret karjat ei kuitenkaan Suomen asukkailla liene ollut. Sen näyttää tapa, millä Ruotsin vallan ensiaikoina verot maksettiin. Uudenmaan ruotsalaiset asukkaat antoivat enimmiten karjan antimia. Muiden maakuntain suomalainen kansa puolestaan useimmin paikoin maksoi veronsa metsän nahkasilla.

Kalastus ja metsänkäynti ne olivat pakanuuden aikana esivanhempiemme paraina elatuskeinoina. Edellinen antoi ruokaa; toinen paitsi sitä myös kauppatavaraa, jota voitiin vaihtaa ulkomaalaisille suolaan sekä heidän teoskaluihinsa. Käytettiinpä muutamia tavallisempia nahkasia myös tavarain arvon määränä, rahana. Suomen asukkailla olivat varsinkin _oravat_ semmoisina kaupan välittäjinä. Siitä syystä saikin sana _raha_, alkuansa oravannahkan nimi, vähitellen nykyisen merkityksensä. Kalevalasta, jossa on kerrottu että Lemminkäisen hiihtosauvan varsi maksoi saukon, sompa ruskean reposen, näemme kuitenkin että myös muita nahkoja maksuna käytettiin. Eteläpuolella Suomen lahtea olivat näädän nahkaset tavallisimpina rahoina. _Nogatiksi_ (liivin sanasta _noog_ = nahka) sanottiin vielä kauan valloituksen perästäkin muutamaa hopearahanlajia. Siitä on tainnut sitten tulla näädän nimi: viroksi nugis, suomeksi muinoin nägätsi s.o. nahka-elävä. Nogatista tuli myös lättiläinen sana _naud_ = raha, joka viron kielellä merkitsee aarretta.

Kaikesta metsästämisestä vaarallisin ja siis myös kunniallisin oli karhun pyynti. Tätä eläintä ovat kaikki suomensukuiset kansat pitäneet erinomaisessa arvossa. Ei häntä koskaan mainittu oikealla nimellä, aina vaan kaikellaisilla lempisanoilla. _Mesikämmen, Otso_ (leveä-otsainen), _Metsän omena, Metsän kuningas_, tällä lailla häntä puhuteltiin. Kun karja laskettiin metsään, piti hartaasti ja imartelemalla pyytää että karhu menisi omia korpipolkujansa, kauvemmaksi karjamailta. Jospa kuitenkin sattui karjan likelle, piti pyytää häntä painamaan päänsä mättääsen ja nurmelle nukahtamaan ettei kellojen tärinä nostaisi paljoja haluja. Jospa himo tuli kovin voimalliseksi, olihan puun pökkelöt ja muurahaiskeot, joita hajoittamalla saisi vihaa tyydyttää. Ja nälän tuntuessa olihan sienet metsässä, oli marjoja sekä myös simaa mättäitten alla.

Talvella kun tultiin häiritsemään kontion lepoa, piti metsästäjän kauniisti pyytää anteeksi siitä. "Älä suutu", näin lauloi hän, "en minä sinua kaatanut. Itse vierit havulta; syksyiset säät on liukkaat, pilviset päivät pimeät. Risut ne rikkoivat rintasi, varvut vatsas hajoittivat!" Sanoman tultua taloon että suuri urhotyö oli hyvin menestynyt, lakaistiin kohta lattiat, siivottiin seinät, pestiin pöydät. Myös varusteltiin kaikenlaista ruokaa ynnä oluttakin pitoja varten. Koko kylän kansa keräytyi pitotaloon pyhävaatteissa, paraat korut päällään. Jopa joutuivat viimein metsämiehetkin kotia saaliinsa kanssa, kaikutellen saloa lauluillaan, soitannoillansa. Ovet paiskattiin selälleen, kaikki naisväki työnnettiin syrjälle ja korkia vieras kuljetettiin juhlallisesti tupaan, peräpenkille. Siellä ratkaistiin hänen päältään rahainen turkki, jota tehdessä taas piti pyytää anteeksi ja lohduttaa sillä ettei hänen taljansa joutuisikaan herjain hetaleiksi, vaivasten vaatteiksi, vaan ainoasti kelpo urhoin tarpeiksi käytettäisiin. Nyt lihat paistettiin ja syötiin, karhun synty-runoa laulettaissa. Wiimein vietiin pääkallo mäelle, jossa se ripustettiin pyhän puun oksalle, honkahan satahavuhun. Mutta kansa vietti vielä myöhäiseen yöhön _Karhun peijaisia eli Kouvon päällisiä_ (yksi karhun nimi oli myös kouko, s.o. vanha äijä) oluen juomisella sekä runoin laulamisella.

Niin tähdellisenä pidettiin metsänkäynti siihen aikaan, että se mies vasta oli täysi mies, ken siihen tarpeelliset temput tiesi. Erittäinkin oli tarkkuus ampumisessa suuressa arvossa. Wasta kun poika sen taidon oli oppinut, oli "tullut joutselle", tuli hän oikein mieslukuun otetuksi.

Käsitöistä näkyy sepän taito olleen vanhin ja suurimman arvoinen esivanhemmillamme. Siitä tulikin että sanaa seppä myöhemmin ruvettiin käyttämään kaikista käsitöitten mestareista; saatiin puuseppiä, rättiseppiä (molemmat Wirossa vielä nytkin merkityksessä nikkari ja kraatari), jopa myös runoseppiä. Lienevätkö Suomalaiset alkuansa itse keksineet sepän taidon vai naapureiltaan oppineet, siitä ovat tutkijat vielä erimielin. Mutta varmaa on että he jo ikivanhoina aikoina osasivat saada rautaa heidän järvissään ja soissaan makaavasta rautahölmästä, ja että naapureinsa tarinoissa aina ovat matkitut sangen taitaviksi takojiksi. Erittäinkin halulliset olivat Suomesta saadut sota-aseet. Suomen sepän takoma miekka tai nuoli, jota tehtäessä muka oli monta voimallista loihtua luettu, pystyi vaikka mihin. -- Paitsi metallikaluja osattiin tietysti Suomessa jo silloin puu-astioitakin tehdä ja huoneita salvota.

2. Sota.

Wielä on yksi miesten toimi mainittava, mihin Suomalaiset varsinkin pakanuuden viimeisinä aikoina näkyvät antauneen suurella ahkeruudella, niin että se ikään kuin elinkeinoksi muuttui. Tämä toimi oli sodankäynti. Samalla aikaa kuu Skandinavit, kristin-uskoon kääntyen, lakkasivat hävitysretkistänsä Etelä-Eurooppaan, alkoivat heidän slavinsukuiset naapuri-pakanansa Itämeren etelärannikolla ynnä suomalaiset heimot kummin puolin Suomenlahtea vuorostaan käydä heillä vieraina. Pienillä kannettomilla aluksillaan he purjehtivat rohkeasti Itämeren selkien yli ja ryöstelivät sekä Ruotsin itäistä rantamaata että myös Skoonea, joka silloin vielä kuului Tanskan vallan alle. Jos runoja on uskominen, käytiin kaksi kolme kertaa kesässä tämmöisillä retkillä. Erittäinkin ahkeroita merirosvoja näkyvät Wirolaiset olleen. Mannermaalla oli sotaretkien tavallinen aika Wiron puolella ja epäilemättä myös Suomessa joulujuhlien perästä, jolloin pakkanen oli tehnyt sillat joitten ja vesien yli ja lumella oli hyvä kulkea. Silloin kävivät soturit ratsunsa selkään istumaan tai myös rekeensä ja läksivät riemulauluilla verityöhönsä. Reet piti aina olla muassa saaliin kuljetusta varten. Wihollisen maahan tultua talot poltettiin, pellot hävitettiin, täys-ikäiset miehet tavallisesti tapettiin kaikki tyyni. Waimojen ja lasten tappamista sitä vastaan katsottiin luvattomaksi, häpeälliseksi. "Ei liene minua luotu naisia menettämähän", arveli Ilmarisenkin miekka, kun hän sillä aikoi vastahakoista morsianta hukata. Waimot ja lapset vietiin saaliiksi kotiin, joissa edellisistä muutamat joskus naitiin, muut ynnä lapset käytettiin orjina. Saaliiksi kelpasi muutenkin kaikki mitä vaan irtonaista taloissa oli: vaatteet, työkalut, ruoakset ja karjat.

Tämmöisestä perin-juurisesta hävityksestä säilyäkseen, paettiin, jos vaan ajallansa vielä saatiin sanoma vihollisen tulosta, kaikellaisiin turvapaikkoihin. Wirolaisilla oli paikottain maan-alaiset luolat, mihin perheineen, tavaroineen kätkeytyivät. Missä ei semmoisia ollut, paettiin sekä Wirossa että myös Suomessa jylhimpään korpeen. Siellä oli sitä varten rakennetut piilopirtit. Näiden piilopaikkojen ympäri hakattiin metsä murroksiksi, joiden takaa oli helpompi torjua pois vihollista, jos hän kuitenkin sinne osasi. Lujempana turvana olivat kuitenkin linnat, joita Wirossa oli joksensa tiheässä ynnä Suomessakin useammin paikoin. Semmoinen on esim. se, jonka jälkeä näkyy likellä Porvoota. Meidän mäkisessä maassamme ovat linnat vuorilla raketut; Wirossa sitä vastaan lakealla kankaalla. Siellä täytyi sentähden mättää kokoon erinomaisen korkeat multavallit suojaksi. Wallin ylireunalle tiedetään Wirolaisten, samoin kuin Bjarmalaisistakin olemme nähneet, vielä panneen lujan ja korkean sorto-aidan suurista puista. Wirolaisten linnain keskellä on aina kaivo. Piirittäjät puolestaan kaasivat myös murroksia ylt'ympäri linnan, ampuen niiden takaa jokaista kun linnan vallille tuli näkyviin. Sitten mättivät kokoon korkeat risuläjät, joiden polttamalla yrittivät sytyttää vallin päällistä sorto-aitaa. Wäkirynnäkkö viimein lopetti piirityksen; vihollinen pääsi sillä sisään taikka sai selkäänsä ja läksi pois.

Kalevalasta näemme Suomalaisilla olleen tapana että päälliköt kaksimiekkasilla joskus koettivat voimiansa ennen yleistä tappelua. Molemmat taistelijat silloin kävivät yhden härän vuodan päälle seisomaan. Ensiksi mitattiin miekat; kenen oli miekka pitempi se sai ensimmäiseksi sivaltaa. Toisen päällikön kaaduttua riensi hänen vimmastunut väkensä kostamaan ja niin alkoi yleinen kahakka. Wirolaisista ja Liiviläisistä on kerrottu että he taisteluun kävivät huikealla huudolla ja kilpien kalisuttamisella. Kurjensaaren sotaisat asukkaat aina huusivat "_Tour' abita_!" näin kutsuen sotajumalaansa auttajaksi. -- Wälirauha sovittiin Wirossa sillä tavoin että viholliset toisilleen lähettivät kumpikin yhden keihään; kun välirauha oli lakkautettava, laitettiin keihäs jälleen takaisin. Wakinaista rauhaa sovittaessa piti sovinto vahvistettaman juhlallisilla uhreilla.

Suomenlahden eteläpuolisista heimolaisista on se varmaa tieto, etteivät käyttäneet rautapaitoja. Tuskin niitä siis lienee ollut meidänkään esivanhemmilla. Mitä Kalevalassa on rautapaidoista sekä "luustoista" mainittu, lienee myöhempää lisäystä. Ainoana suojana oli kilpi, joka ainakin Kuurilaisilla oli tehty kahdesta laudasta ja viskattiin pois likelle tultua. Päässä ehkä jo kannettiin silloin vahvempana turvana jonkunlaista kypärää. Aseina olivat miekka, kalpa eli säilä; tappara eli sotakirves; tuura eli rautakanki; keihäs; joutsi nuolineen, jonka käyttämisessä Suomalaiset kehuttiin ylen tarkoiksi; nuija; linko _kivineen_; mainitaanpa Wirolaisilla myös ahraimet sekä viikatteet sota-aseina. Kalevipoika-runoissa on järjestetty virolainen sotarinta meille kuvattu. Keihäs-miesten piti olla keskellä eturivissä; niiden takana seisoivat tapparan kantajat. Nuijalla ja ahraimilla varustetut asetettiin niiden äärille, ja linkojat kummallekin puolelle aivan äärimmäisiksi. Joutsimiesten piti sotarinnan takaa mäen vietteeltä lennättää nuoliansa. Ratsumiesten, joiden sijasta ei kuitenkaan ole puhetta, piti rae-sateen tavalla tuiskahtaa päälle. Samain runoin mukaan oli Wirolaisilla myös liput kunkin joukon merkkinä. Kukaties on kuitenkin tämä kuvaus syntynyt myöhemmin, kun Wirolaiset olivat tottuneet edistyneempien kansain sota-temppuja näkemään. Lippu on sentään suomenkin kielessä alkuperäinen sana.

2. Waimoin elämä ja toimet.

Mitä sivistymättömämpi joku kansa on, sitä halvempana se pitää vaimojansa, sitä raskaammat työt se sälyttää heidän niskoilleen. Paras sivistyksen mitta on aina se, missä arvossa missäkin kansassa vaimot ovat. Meidän esivanhemmillakin olivat vaimot alkuaikoina epäilemättä paljaina työorjina. Kuitenkin näkyy heidän tilansa pakanuuden viime aikoina jo suuresti parantuneen. Näin ainakin voimme jollakin varmuudella päättää Kalevalan runoista, varsinkin koska myös Wiron vanhat runot useammin suhtein todistavat samaa.

Naimiskauppa, sen tämä vanha nimi jo selvästi osoittaa, oli alkuansa esivanhemmillamme työorjan myömistä, samaten kuin nytkin vielä on Siperiassa asuvilla suomensukuisilla kansoilla. Isä on syöttänyt tytön vahvaksi työntekiäksi; siitä vaivastaan hän tahtoo maksun; muulla keinoin ei anna häntä. Monastipa, kun kosijalla ei ole ostoon tarpeellisia varoja, hän tulee salaa ja ryöstää tytön väkisin. Nämät ryöstöt ovat sitä tavallisemmat, koska vanha laki käskee ottaa nainen vieraasta, usein vihollisesta suvusta.

Tämä raaka tapa, sen näemme sekä Suomen että Wiron runoista, oli meidän esivanhemmillamme jo suuresti sivistynyt, vaikka kyllä muutamia jälkiä muinaisista pitämyksistä vielä oli tallella. Pakanuuden viimeisinä aikoina suomalaisella ja virolaisella tytöllä jo oli valta valita kenelle tahtoi mennä. Usein tahtoi suku häntä toiselle, itsepäs hän otti toisen. Taikka jos pelkäsi pakoitusta sukulaistensa puolesta, niin hukutti itsensä pikemmin kuin että olisi myöntynyt. Kosiomaksu oli kyllä vielä jäljillä, vaan useammin muuttunut urhotöiksi, joilla morsian oli ansaittava. Kuitenkin olivat tyttöin ryöstöt vielä aivan tavalliset; sen näemme runoistamme, sen myös todistavat Saksalaisten aikakirjat Wirolaisista. Wanha vielä voimassa oleva tapa, joka kielsi oman heimon eli kylän tyttöjä naimasta, nähtävästi yllytti tämmöiseen väkivaltaan. Mutta runot näyttävät myös, kuinka väkinäinen teko jo oli naisten kohonneelle mielelle vastahakoinen. Näin ryöstetyt morsiamet usein hukuttivat itsensä tai olivat uskottomat miehillensä. He olivat jo liian jalot paljaaksi sotasaaliiksi.