Part 1

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 1

Pakanuuden aikakausi

Kirj.

J. KROHN

Hämeenlinnassa, painanut G.E. Eurén, v. 1869. Omalla kustannuksella.

Näytetty: K.G. Renvall.

SISÄLLYS:

Pakanuuden aikakausi.

I. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat. II. Karjalaiset Wienan vesillä. 1. Otherin retki Wienan suulle. 2. Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle. 3. Bjarmein elatuskeinot ja tavat. 4. Mitä suomalaista kansaa olivat Bjarmit? 5. Bjarmein häviö. III. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen. IV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina. 1. Miesten työt ja toimet. 2. Sota. 3. Vaimoin elämä ja toimet. 4. Hallitus ja lait. 5. Huvitukset. V. Muinais-Suomalaisten uskonto. 1. Uskonnon yleinen luonne. 2. Ukko, ilman jumala. 3. Maailman luominen. 4. Taivaan haltijat. 5. Veden jumalat ja haltijat. 6. Metsän jumalat ja haltijat. 7. Maa-emän haltijat. 8. Tuonela ja Manala. 9. Hiisi ja Lempo. 10. Sukkamieli. 11. Juhlat. 12. Uhrit ja pyhät paikat. 13. Tietäjät.

I. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat.

Pohjan perille, mihin suomalaiset heimot ovat asettaneet asuntonsa, luopi aurinko koko pitkän talven aikana vaan harvat karsaat sätehet, ikään kuin suoden näille raukoille rajoille ainoasti sen, mikä liikeni onnellisemmilta etelä-mailta. Samaten on historiankin valo vasta myöhään koittanut näille heimoille; kauan aikaa valaisivat heitä ainoasti ne harvat, karsaat sätehet, jotka naapurein historiasta ulottuivat tänne. Ei ole kumma siis jos Suomen kansan lapsuuden historia on himmeämpi, vähemmin tietty kuin useimpain muiden. Selviä, aivan varmaan eroitettavia kuvia, jommoisia ainoasti historian täysi valo tuottaa silmien eteen, ei voi tämäkään kertomus esivanhempaimme vanhimmista oloista luvata esittää lukijoillensa. Suomalaisen on jo siihen tyytyminen, siitä iloitseminen, jos aikojen hämärästä siellä täällä häämöittääpi joku haamu niin selvästi että hän sen taitaa suvukseen tuntea.

Pohjois-Europa ja Aasia on ollut ja on osaksi vieläkin suomalaisten kansain vanhana perintömaana. Heidän rajansa ulottuivat kuitenkin muinais-aikoina paljokin etelämmälle kuin tätä nykyä. Etelämpänä ovat nähtävästi meidänkin esivanhempamme asuneet. Mutta missä ja milloin he ensiksi erosivat muista heimolaisistaan, se on ja pysynee ijät päivät salaisuutena. Wolgan rannoille viittaavat vanhimmat meille tietyt jäljet. Siellä elää näet nytkin vielä _Mordvan_ kansa, jonka kieli on niin likeistä sukua meidän kielen kanssa, että molempain on välttämättömästi pitänyt joskus elää vierekkäin, levätä metsässä yksillä nuotiovalkeilla.

Aivan selviksi muuttuvat kuitenkin Suomalaisten jäljet vasta toisessa, vähä pohjoisemmassa pesäpaikassa, missä he monta vuosisataa viettivät. Tämä heidän kotinsa oli Äänisjärven sekä Laatokan ympäristö ynnä Neva-joen varret ja sen suuta läheinen Suomenlahden eteläinen rantamaa. Näillä seuduin ovat paikkain nimet (paitsi myöhemmin lisään tulleita venäläisiä) kaikkityyni selvästi suomalaisia, todistaen että Suomalaiset olivat ensimmäiset, jotka tämän maan omakseen ottivat. Samoille seuduille, siitä järjestyksestä päättäin, mihin ne ovat naapurikansain suhteen asetetut, näkyy myös historioitsija Jornandes viittaavan, kun muiden Gotilais-kuninkaalle Hermanarikille alamaisten kansain joukossa mainitsee _Thiudos_. Wenäläiset näet ovat kaikkina aikoina nimittäneet suomalaisia heimokuntia _Tschudeiksi_. Jornandeksen mainitseminen antaa meille myös ensimmäisen varmaan vuosiluvun kansamme historiassa. Gotein valta hajosi näet vuonna 375 Kristuksen jälkeen. Luultavasti ei ollut Gotein valta meidän esivanhempiemme yli mitään suurempaa kuin että he ottivat näiltä veroa. Kuitenkin on meidän kieleemme vielä jäänyt muutamia Gotilaisia sanoja muistiaisiksi siitä ajasta. Semmoisia näkyvät esim. olevan _paita, koira, ainoa, airut_ (Kalevalassa sama kuin lähettiläs) y.m.

Wiidettä vuosisataa kului sitten ennen kun taas luotettavia tietoja Suomalaisista tuli muille kansoille. Silloin, yhdeksännellä vuosisadalla, he jo olivat levinneet useammalle haaralle pesäpaikoiltansa. Liivinmaan Wäinäjoen suulle ynnä Kuurin niemimaalle aina Preussin nykyiselle rajalle asti oli heidän läntisin haaransa, myöhemmin _Liivin_ ja _Kuurin_ kansan nimellä tuttu, siirtynyt, kukistaen allensa maan alkuperäiset lättiläiset asukkaat. Luoteessa jo taisteli itäisin haara Karjalaiset Pohjanlahden perukalla siellä silloin asuvaa, nyt kuulumattomiin hävinnyttä Kainun kansaa vastaan. Sinne he olivat tulleet Kemin- ja Oulun-jokia myöten ja pitkin Jäämeren etelä-rantaa hamasta Wienanjoen suusta. Siellä oli heillä tähän aikaan jo suuri kukoistava valta, niinkuin myös varmoista sanomista tiedämme.

II. Karjalaiset Wienan vesillä.

1. Otherin retki Wienan suulle.

Kahdeksannen vuosisadan loppupuolella oli Skandinavian s.o. Ruotsin, Norjan ja Tanskan kansoissa syntynyt merkillinen liike. Pienillä pursillansa olivat näiden maiden rohkeat urhot alkaneet käydä yhä kaukaisemmille uskaljaammille retkille meren selkien taakse. Saaliin himo ei ollut näihin retkiin ainoana yllyttimenä. Yhtä voimallisesti vaikutti myös toinen jalompi tunne, maineen ja kunnian halu. Mitä oudompi tie, mitä vaarallisempi matka, sitä halullisemmin sinne _vikingit_ pyrkivät.

Haluttipa kerran muutamaa mahtavaa Norjalaista, nimeltä _Other_, lähteä tiedustamaan kuinka pitkälle Pohjoseen päin maata ulottuisi ja olisiko sillä maailman äärimmäisellä perukalla ihmisiä asumassa. Pohjois-Norja, nykyiset Lappmarkit ja Finnmarkit, oli näet siihen aikaan vielä yksistään Lappalaisten hallussa, ja Etelä-Norjan miehille tuiki tuntematon.

"Kolme päivää", näin kertoi myöhemmin Other matkansa Englannin mainiolle kuninkaalle Alfredille, "kolme päivää purjehdin rantaa myöten Pohjoseen päin ja tulin silloin äärimmäiseen paikkaan, missä asti meidän valaskalan-pyytäjät olivat käyneet. Wielä kolme päivää kuljin tuosta yhä edelleen samaa suuntaa; vaan sitten näkyi ranta kääntyvän itään päin, koska meidän siinä täytyi odottaa länsituulta. Neljä päivää tätä suuntaa purjehdittuamme, tuli rannassa taas uusi mutka; meidän täytyi nyt kääntyä etelään päin. Wielä viiden päivän perästä tulimme suuren virran suuhun (nähtävästi Wienanjoki). Tähän asti olivat rantamaat olleet aivan viljelemättömät, asumattomat, paitsi että joskus näkyi muutama harva lappalainen kala- tai metsämies. Mutta tuon joen varrella oli maa vahvasti asuttu, josta syystä emme uskaltaneetkaan kulkea edemmäksi ylös virtaa, vaan käännyimme jälleen kotimaalle."

Ennen lähtöään oli Other käynyt maan asukasten puheilla, joille panee nimen _Beormat_. He olivat hänelle antaneet kaikellaisia tietoja sekä omasta maastaan että myös sen takana olevista. Pahaksi onneksi jätti kuitenkin Other ne jutut kertomatta, arveli ei tietävänsä olivatko totta vai valetta, kun ei hän omin silmin ollut voinut nähdä kaikki. Tämän hänen liikanaisen arkatuntoisuutensa tähden olemme jääneet ilman monta, epäilemättä tärkeää tietoa esivanhempaimme olosta. Sen vaan Other vielä lisäsi Beormain kielen hänen mielestään olleen melkein yhden kuin Lappalaisien, joita hän kotiseuduillansa tunsi.

2. Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle.

Nyt kun tie oli tietty, väylä viitattu, alkoi Norjalaisia tihiästi käydä "Bjarmein" luona "Wienaan" eli _Winon_ suulle. Toisinaan mentiin sinne rauhalliselle kaupanteolle, sillä Bjarmeilla oli paljo haluttavia kauppatavaroita. Toisinaan käytiin sotimassa ja ryöstämässä, ja välistäpä olivat molemmat tarkoitukset yhdistettynä; ensin vaihdettiin kaluja, sen perästä miekan lyöntiä. Semmoisesta retkestä juuri on meille säilynyt huvittavainen kertomus.

Talvella v. 1026 käski Norjan kuningas Olavi Pyhä yhden miehistään, Karlen Halogalantilaisen, kaupparetkelle Bjarmein maalle. Tavarat ja laivan antoi kuningas, josta hänen piti saada puolet voitosta; toinen puoli oli jäävä Kartelle ja muulle laivaväelle osaksi. Aikaiseen keväällä Karle jo purjehti kotiseudullensa, Halogalantiin Pohjois-Norjassa. Siellä hän otti seuraansa veljensä Gunsteinin ynnä muita miehiä, niin että heitä tuli 25 urosta aluksessa; omiakin kauppatavaroitaan sälyttivät he siihen vielä kuninkaan laittamien lisäksi. Wieläpä yhtyi samaan matkueesen toinenkin laiva; siinä purjehti kuninkaan läänitysmies Ruijassa _Thorer Hund_, 80:n miehen kanssa. Kauppaansa, niin sovittiin, piti kunkin laivaväen harjoittaa erikseen; mutta tappelun vaarat piti olla yhteiset ja sotasaalis jaettaman kahtia, osa kumpaisellekin laivalle.

Wienanjoelle jouduttuaan Norjalaiset laskivat aluksensa siihen rantaan, missä tavallinen kauppapaikka oli, ja tavarain vaihteleminen alkoi. Rahaa ei näet silloin vielä paljo yhtään käytetty kaupan välittimenä. Thorer sai tavaroistaan runsaasti oravan, majavan sekä sopulin nahkoja; samaten Karlekin vaihtoi itselleen suuret tukut turkiksia. Tällä tavoin kauppansa tehtyä, Norjalaiset sanoivat jälleen irti rauhan, jonka tullessaan olivat solmineet, ja purjehtivat ulos joen suusta. Nyt kutsui Thorer molempain alusten miehet kokoon ja kysyi heiltä; "haluttaisko ketään mennä maalle saaliin saantiin;" -- "Halua olis kyllä," kuului siihen vastaus, "jos vaan ei ole kovin vaikea siihen päästä käsiksi." -- "Saalista on runsaasti," vakuutti taas Thorer, "jos hyvin käy. Mutta voipi myös sen sijaan tulla surma osaksi." -- Yhtähyvin lupasivat miehet kaikki tulla mihin hän tahtoi viedä heidät, kun vaan saaliista olisi varmaa tieto. Ilmoittipa nyt Thorer tässä maassa olevan tapana että jonkun kuoltua perintö jaettiin hänen ja perillisten välille. Wainajan osa, välistä puolet, välistä kolmas osa tai vielä vähempi kätkettiin kalmistoon. Siellä oli siis paljo rikkautta saatavana.

Illan suussa läksivät Norjalaiset ryöstöretkelleen; ainoasti muutamat jätettiin laivoihin vartijoiksi. Ensin kuljettiin lakeaa maata, vaan sitten tultiin suureen metsään. Thorer astui siihen ensimmäiseksi sisään ja käski muiden ääneti seurata. Myöskin käski hän heidän mennessä kolota kuoret puista pitkin tietä, että sitten yön pimeällä kiireesti osattaisiin takaisin. Wiimein aukesi retkeläisten eteen taas aava, puuttomaksi raivattu paikka. Keskellä näkyi korkealla aituuksella ympäröitty tarha, jonka portti oli lukittuna. Sen tarhan vartijoina oli kuusi Bjarmia, joista aina kaksi vuorostansa valvoi osansa yötä. Tällä kertaa oli kuitenkin niin onnellisesti sattunut, että edelliset vartijat, mitään vaaraa aavistamatta, jo olivat levolle lähteneet ennen kuin toiset sijaan tuli. Wastustamatta saivat siis ryöstäjät käydä aiottuun työhönsä käsin.

Thorer hakkas kirveensä aituuksen ylireunaan kiini ja kiipesi sen nojalla yli; samaten Karlekin. Yhdessä he sitten sysäsivät irti telkimet ja avasivat kumppaneilleen portin. Wirkkoi nyt Thorer: "tässä tarhassa on kumpu, missä on kultaa ja multaa sekaisin; se pitää löytää. On tässä myös Bjarmein jumala, nimeltä _Jomale_, vaan siihen älköön kukaan koskeko." Kummun löydettyänsä mättivät miehet siitä helmolhinsa minkä kerkesivät, saivat paljo kultaa, saivatpa multaakin sekaan. Sitten läksivät pois tarhasta. Jonkun matkan kuljettuansa huomasivat kuitenkin Thorerin jääneen jäljelle. Karle kohta palasi katsomaan mikä kumppanille oli tullut. Siinäpäs hän sai kumman nähdä. Se sama mies, joka niin ankarasti oli kieltänyt jumalan kuvaan koskemasta, oli sen kanssa par'aikaa itse täydessä puuhassa. Hän oli ryöstänyt kuvan polvilla seisovan hopiamaljan täynnä hopiarahoja; niitä hän nyt kaateli nuttunsa helmaan ja ripusti maljankin käsivarteensa hahloista. Tään nähden ei Karlekaan tahtonut osattomaksi jäädä. Jumalan kaulassa oli kalliit, paksut kultavitjat. Niitä haluten Karle löi kirveellä poikki nuoran, jolla niiden päät olivat niskassa kokoon sidottuna; mutta isku oli niin ankara että Jumalan koko pääkin samassa romahti maahan. Karle otti vitjat ja kiireesti lähdettiin nyt pakoon.

Syytä olikin todella kiirehtiä; sillä kova romahdus oli viimeinkin herättänyt kuvan uneliaat vartijat. He juoksivat tarhaan katsomaan, ja nähtyänsä ryöstön torahuttivat torviaan. Siitä muutkin seudun asukkaat heräsivät, eikä aikaakaan, niin alkoi joka haaralta kuulua torven toitottamista sekä huutoja. Metsän reunalle tultuansa Norjalaiset jo näkivät suuret Bjarmi-joukot edessään lakealla. Surma olisi nyt ollut tarjona, jos ei Thorer olisi ollut yhtä taitava loihtija kuin urhoollinen sotasankari. Hän piroitti näet jotakin tuhkan tapaista pussistaan tielle sekä väkensä päälle. Siten hän taisi laittaa kumppalinsa näkymättömiksi; sillä vaikka Bjarmit suurella pauhinalla yhä juoksivat heidän sivuitsensa, eivät ne saaneet kuitenkaan mitään vahinkoa tehdyksi. Aivan eheinä pääsivät ryöstäjät takaisin laivoillensa.

Näin onnellisesti ei kuitenkaan aina käynyt tämmöisillä Bjarma-retkillä. Tämän maan asukkaat olivat sangen urhoollista kansaa ja kehuttiin paitsi sitä ylen mahdillisiksi loitsijoiksi. Usein siis saivat ryöstäjät surman ainoaksi palkakseen. Mutta sitä suuremmassa kunniassa pidettiin niitä, jotka sieltä onnellisesti palasivat. Bjarman-kävijä tuli erittäin uskaliaan, pelottaman urhon nimitykseksi.

Wienalaisetkin puolestaan kävivät joskus kostamassa näitä ryöstöretkiä, puolestansa hävitellen ja riistellen Norjan vallan alle nyt jo joutunutta Ruijaa. Täynnä ovat Lappalaisten tarut muistoja tuimista tappeluista Karjalaisten kanssa ja aikakirjoissakin on tuon tuosta säilynyt tieto vuosiluvuista, joina tämmöisiä retkiä oli tapahtunut.

3. Bjarmein elatuskeinot ja tavat.

Nämät matkakertomukset ovat meille jo antaneet jonkunlaisen kuvauksen Bjarmein kansasta. Mutta me voimme saada sen vielä paljo selvemmäksi kokoilemalla kaikki mitä muissa Skandinavilaisten tarinoissa on heistä mainittu. Woimmepa siihen vielä lisätä Wienan rannoilla nyt asuvien Wenäläisten jutut pakanallisesta _Tschud_-kansasta, jolta heidän esi-isänsä ovat maan vallanneet. Kumpaisetkin sanovat näiden Wienalaisten ahkerasti viljelleen maata. Myös pitivät suuret karjat. Skandinavit kehuivat Bjarmeja mainioiksi sepiksi; niinikään Wenäläisetkin muistelevat Tschudein olleen taitavia käsitöitten mestareita.

Erittäin tärkeänä elatuskeinona, paitsi jo mainittuja, oli Wienan rantalaisilla kaupankäynti. Niinkuin edellisestä tarusta näimme, kaupittelivat Bjarmit paraastaan kaikellaisia turkiksia, jotka siihen aikaan olivat yleisesti pukimina ja pidettiin kalliissa arvossa. Niitä hakemassa kävivät Norjalaiset myöskennellen sitten muille läntisille kansoille. Toiselta puolen vietiin Bjarmein tavaroita myös toista tietä kaukaisille itämaille. Wilkas kauppaliike kulki silloin Wienan itäistä lähdehaaraa ylös. Siitä vietiin veneet tavaroineen kapean taipalen yli yhteen Kama-joen lisähaaraan, ja menivät sitten taas vesimatkaa Kamaa sekä Wolgaa alaspäin. Wiimeinmainitun virran partaalla seisoi suuri ja rikas _Bolgarin_ kaupunki, mihin Aasian karavaneja (kauppias-matkueita) saapui Pohjan perän tuotteita vastaan ottamaan ja omia teoksiaan sijaan tuomaan. Kamankin haarajoella kukoisti silloin mahtava kaupunki nimeltä _Tscherdyn_. Kumpaisestakin on vielä rauniot jäljellä, joista niiden muinaisen avaruuden voi arvata; myöskin on niiltä paikoilta löydetty paljo kulta- ja hopeakaluja. Itse Bjarmein maassa, Wienan varrella, ei näy olleen mitään varsinaista kaupunkia kaupan keskuksena. Ainakaan ei ole semmoisesta mitään jälkiä löydetty. Olipa kuitenkin vähä ylempänä joen suusta, kuin nykyinen Arkangeli, kauppapaikka, jota Wenäläiset nimittävät _Kolmogory_ ja Skandinavit _Holmgård_ s.o. Saarela.

Siinä samassa paikassa nähdään nytkin vielä synkkä kuusikko, missä kansa tarinoipi Tschudein temppelin muinoin seisoneen; sen jäänöksiäkin sanovat entisinä aikoina vielä olleen nähtävänä. Tämä ynnä ennen kerrottu taru kalliisti koristetusta Jumalan kuvasta on kaikki mitä tiedämme Wienalaisten uskonnosta. Saman verran on myös säilynyt tietoja heidän valtiolaitoksestaan. Skandinavian tarut mainitsevat usein Bjarmein kuninkaita. Siitä kuitenkaan ei sopine päättää että koko maa oli yhden hallitsijan valtikan alla; sillä kuninkaan nimi oli Skandinaveilla tapana antaa myös omille pienille nurkka-ruhtinaille. Luultavasti oli Bjarmeillakin sama patriarkallinen hallitusmuoto, jonka myöhemmin saamme nähdä suomalaisille heimoille omituiseksi, että nimittäin kukin kyläkunta oli erikseen _vanhimpansa_ hallittavana. Sen todistaakin kauppakirja, jonka muutama Wenäläinen 14:n vuosisadan alussa teki Wienalaisten kanssa. Kaupan vahvistajina on siinä mainittuna neljä vanhinta, jotka heimonsa puolesta sovinnon solmivat. Kolmella heistä on selvät suomalaiset nimet: Asikka, Harakkinetz (-nen) ja Routa.

4. Mitä suomalaista kansaa olivat Bjarmit?

Mihin suomalaisten heimokuntaan Bjarmit olisivat luettavat, siitä on ollut erimieliä. Bjarman nimi, jolla Skandinavit Wienan rantamaata ynnä sen asukkaita mainitsivat, on nähtävästi yksi kuin _Perm_ ja _Permalaiset_, joita vieläkin meidän aikoinamme käytetään. Mutta Permiksi sanotaan nyt paljo eteläisempi kuvernementti pääkaupunkineen, ja Permalaisiksi (Wenäjäksi: Permjaki) nimitetään pientä heimokuntaa, joka on hyvin likeistä sukua Syrjänein kanssa, jopa myös toisinaan eteläisin osa itse varsinaista Syrjänin kansaa.

Toiselta puolen useammat seikat puhuvat sen arvelun puoleen, että Wienan asukkaat olivat ei ainoasti meidän esivanhempiemme sukulaisia, vaan varsinaiseen Suomen kansaan kuuluvia. Sen todistaa nimi Tschud, jolla Wenäläiset aina vaan tarkoittavat varsinaisia Suomen heimokuntia; sen todistavat myös paikkain nimet, jotka Wienan alajuoksussa enimmiten ovat suomalaiset. Nykyisten venäläisten asukasten muodossa, sukunimissä sekä murteessa on myös paljo jälkiä suuresta sekaannuksesta Suomalaisten kanssa. Eikä ole Kolmogoryssa olleen epäjumalan nimi _Jomale_ millään tavalla selitettävä Syrjänin kielestä, vaan silminnähtävästi väännös suomen sanasta Jumala. -- Woimmepa vielä tarkemmin saada määrätyksi mikä suomalainen heimokunta se oikeastaan asui Wienan vesillä. Se oli nimittäin esivanhempiemme itäinen eli _Karjalais_-haara. Kauvan aikaa nimittävät vielä venäläiset valloittajat Wienan meren eteläisenkin samoin kuin läntisen rannikon _Karjalais-rannaksi_. Ensimmäisiä näille seuduin rakennettuja luostareita on _Korelsko-Nikolski_ niminen. Sama nimi _Korelskaja_ on myös sangen monella kylällä siellä. Nykyisten Wienalaisten sukunimissäkin on monta, jotka osoittavat niiden kantajain alkuperää; semmoisia ovat esim. Korielin, Korelski, Korielkin y.m. Onpa paikkanimissä koko joukko, jotka eivät voi tulla muusta kuin Karjalan murteesta. Olkoot esimerkkeinä _Mutsch_-ostrov (mutscho Wenäjän Karjalassa = nuorikko), _Kond_-ostrov (kondii Wenäjän Karjalassa = karhu) y.m.s. Ja viimeinkin on Wiena, jolla nimellä Bjarmein suuri joki oli tuttu Skandinaveille, vieläkin Wenäjän Karjalaisten puheessa tavallisena nimityksenä noille samoille seuduille.

Kuinkapa me tämän ristinriitaisuuden ratkaisemme? Kenties ulottuivat Syrjänein asunnot vielä Otherin aikoina Wienan suulle asti, missä useammat paikkanimet todistavat heidän oleskelleen ennen Karjalaisten tuloa. Huomattava on että Other ei vielä kerro Jomalen kuvasta ja että Syrjäninkin kielen voi sanoa Lapin kielen heimolaiseksi. -- Sittemmin, koska Karjalaiset olivat valloittaneet tuon takamaan eli Perämaan Wienan suulla, taisi tämä Skandinaveille jo tuttu nimi siirtyä heihin. Täydellistä selkoa ehkä saataneen joskus vasta tarkempain tutkintoin perästä.

5. Bjarmein häviö.

Wenäläisten tarinain mukaan olivat Tschudit rauhallista kansaa, joka ei syyttä noussut sotaan naapureitaan vastaan. Mutta jos vihollinen heidän päälleen ryntäsi, niin he kuitenkin, sen skandinavilaiset ja venäläiset tiedot yksimielisesti vakuuttavat, urhoollisesti pitivät puoltaan. Heidän kylänsä olivat helpomman suojeluksen tähden rakennetut korkeille vaaroille. Paitsi sitä oli heillä muutamilla jyrkillä paikoilla erityiset linnat, joihin hädän tullessa pakenivat kaluineen. Missä ei luonnon luomat esteet jo vaikeuttaneet rynnäkköä, siihen rakensivat korkeat multavallit ja kaivoivat syvät haudat, niinkuin vieläkin on monin paikoin nähtävänä niillä seuduin. Näiltä valleiltaan Tschudit vierittävät puita sekä suuria kiviä vihollisten päälle. Myös ampuivat joutsillaan nuolia, ja sanotaan tässä taidossa olleen aika mestarit. Kun he joskus kävivät vihollisen maalla kostamassa, kulki osa heitä virtaa pitkin venheillä, toinen osa ratsasteli rantoja myöten.

Kristin-uskoon eivät he tahtoneet taipua hyvällä, eikä väkisenkään. Pietari nimisen papin, joka oli tullut heille saarnaamaan, he sitoivat hevosen häntään kiinni ja antoivat hänen näin laahata perästä siksikun loukkautui kuoliaksi. Ja kun venäläiset viimein alkoivat voitolle päästä, enin osa Tschudeja ei kuitenkaan luopunut vanhasta uskostaan eikä vapaudestaan. Harvat vaan taipuivat voittajille kuuliaisiksi ja ottivat kasteen. Useimmat muuttivat pois maasta tai kaatuivat sitä puolustaissa. Monasti, kun ei pelastuksesta enää ollut toivoa, nuot jäykät Suomalaiset vetäytyivät maaluoliin, joita heillä niinkuin Wirolaisillakin näkyy olleen turvapaikkoina. Siellä ne mursivat maahan laen tukina olevat pönkät ja hautasivat itsensä sillä tavoin tavaroinensa vihollisen näkyvistä.

Näin tarinoipi Wenäjän kansa muinaisista Wienan asujista, ja venäläisistä aikakirjoista saamme myös jonkunlaisen selvän siitä milloin valloitus tapahtui. Aikaisin, jo 12:n vuosisadan alussa, olivat Wienan Karjalaisten itäiset naapurit, Syrjänit sekä Jugrit (sen puoliset Ostjakit) joutuneet mainion venäläisen vapaakaupungin, Novgorodin alamaisiksi. Mutta Wienan vesille pääsivät Wenäläiset vasta paljo myöhemmin, vasta yllä mainitun vuosisadan lopulla tiedetään ensimäisen luostarin perustetuksi siihen paikkaan, missä Wienan latvahaarat yhtyvät. Seuraavan vuosisadan alussa perustivat Wenäläiset samaan kohtaan _Ustjugin_ kaupungin. Näistä seikoista näemme että he silloin jo olivat saaneet lujan jalansijan Wienalaisten rajan veräjällä. Tällä tavoin oli myös Bjarmein vanha kauppatie katkaistu. Siitä syystä luultavasti tulikin v. 1219 Bolgarilainen sotajoukko Ustjugiin ja valloitti kaupungin; mutta vähän ajan päästä joutui se jälleen Wenäläisten valtaan. Etuisa Itämaan kauppa nyt kääntyi toiseen suuntaan ja alkoi käydä Novgorodin kautta. Sen todistaa tämän kaupungin juuri samaan aikaan paisuva rikkaus. Bjarmein aarrelähde sitä vastaan ehtyi kuivaksi. Sentähden lakkasivatkin juuri nyt Norjalaisten Bjarma-retket. Wiimeinen, josta on tietoa, tapahtui v. 1222.