v. 1353 valittaa paaville, että hänen tuomiokirkossaan vielä näkyi

1318 vuoden hävityksen jälkiä, mutta varmaan tiedetään kirkossa jo siihen aikaan löytyneen monta alttaria ja kuoria, jotka todistavat, että jumalanpalvelus oli järjestetty kristikunnan suurten kirkkojen loistavan tavan mukaan. Hemming lahjoitti Turun piispanistuimelle hiipan ja piispansauvan sekä kirkolle kirjaston, jossa oli 40 eri teosta, niiden joukossa raamattu, virsikirja, Vanhan ja Uuden Testamentin tekstiä käsitteleviä postilloja y.m. Sitä paitse toimitti uuttera piispa paavilta synninaneita niille, jotka olivat alttiit koristamaan Turun tuomiokirkkoa. Kaksi Avignonissa kirjoitettua bullaa, toinen vuodelta 1342, toinen annettu yhdeksän vuotta myöhemmin, sisältävät semmoisia määräyksiä. Hemmingin aikana ja hänen piispanistuimensa turvissa syntyi myöskin Suomen ensimmäinen koulu. Nämäkin toimet todistavat, miten väsymättömästi hän työskenteli katolisuuden palveluksessa.

Hemmingin valta Suomessa oli tavattoman suuri. Onneton se, joka ei totellut hänen käskyjään. Ruotsin kuninkaankin täytyi vaieten kokea, miten Turun mahtava piispa kumosi hänen määräyksiään, esim. kun oli kysymys kirkon saatavista. Ainoastaan kymmeneen pitäjään sai kuningas määrätä papin; muiden seurakuntien opettajat asetti piispa heidän virkoihinsa. Tämä sopimus tehtiin vuonna 1352. Ainoastaan yhdessä kirkkonsa etua koskevassa kysymyksessä osotti Hemming liiaksikin suurta myöntyväisyyttä. Hän suostui nim. siihen kuningas _Maunu Eerikinpojan_ määräykseen, että Räävelin hiippakunnan _Paadisten_ Cistersiensiluostarille luovutettiin koko Porvoon pitäjä ja sen kappelit. Täten irroitettiin melkoinen osa maatamme Turun hiippakunnasta vieraan maan luostaria rikastuttamaan. Korvaukseksi perusti mainittu kuningas kaksi uutta kaniikivirkaa Turun tuomiokirkkoon, määräten niiden omistajille muutamia kruunun tiluksia. Vaan jos Hemming olisi käsittänyt, miten riittämätön tuo korvaus rahallisessakin suhteessa oli, niin ei olisi hän varmaankaan koko asiaan suostunut.

Kaikkialla koko maassa koetti Hemming pitää silmällä seurakuntien tilaa. Tuon tuostakin kävi hän tarkastusmatkoilla, saapuen kerran Tornioon asti, missä hän erään vanhan kertomuksen mukaan muun ohessa vihki hautausmaankin. Samalla matkalla kerrotaan hänen Ruotsin puolisella rannalla kohdanneen Upsalan arkkipiispan, jonka nimi myöskin oli Hemming, sekä sopineen hänen kanssaan heidän hiippakuntien välisistä rajoista. -- Hemmingin väsymättömän työn hedelmiä olivat myöskin nuo monet uudet kirkot, jotka hänen aikanaan rakennettiin maan eri osissa.

Keski-ajan vaatimusten mukaan oli Hemming hurskas mies. Jo hänen oma aikansa piti häntä erinomaisessa arvossa. Niinpä oli hän esim. likeisessä ystävyydessä Ruotsin kuuluisan pyhimyksen Birgittan kanssa. Muun ohessa löytyy Birgittan n.s. "Ilmestyksissä" seuraava kertomus [Biografinen Nimikirja siv. 287.]: "Kerran Kristuksen morsian (Birgitta) istui pidoissa Turun piispan Hemmingin kanssa ja söi Jumalan kunniaksi esiintuotuja herkkuja, jolloin piispa ajatteli sydämmessään: miksi tämä rouva, jolla on Pyhän Hengen lahja, ei pidätä itseään herkullisia ruokia syömästä. Birgitta ei silloin mitään tiennyt hänen ajatuksistaan; vaan illalla rukouksissa ollessa hän kuuli hengessä äänen, joka hänelle ne ilmoitti, ja nyt hän heti piispalle kertoi tämän ilmestyksen. Mutta kun piispa tämän kuuli, tunnusti hän niin pöydässä ajatelleensa, jonka tähden hän nöyrtyneenä ja anteeksi anoen pyysi Birgittaa rukoilemaan edestänsä. Kolmantena päivänä, kun sama Birgitta rouva rukoili, ilmestyi pyhä neitsy Maria hänelle, lausuen: sano piispalle, koska hänen on tapana alottaa kaikki saarnansa minua ylistämällä, ja koska se tuomio, jonka hän sinusta pöydän ääressä lausui, ei lähtenyt kateudesta, vaan rakkaudesta, ja rakkaus ansaitsee lohdutusta -- sano hänelle siis, että minä tahdon olla hänelle äitinä ja esittää hänen sielunsa Jumalalle ja olen hänelle selvittävä, että hän itse on seitsemäs eläin niistä eläimistä, jotka ennen olen sinulle osottanut, ja että hänen pitää tuoman Jumalan sanoja kuningasten ja paavien eteen". Semmoista oli ajan uskonnollinen katsantotapa. Mielikuvituksen kiihottamana liikkui se rohkeasti luulojen maailmassa, ymmärtämättä sitä sanaa, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellä".

Kaikki voimansa uhrasi Hemming piispa saadaksensa legendain uskontoa juurtumaan Suomalaisten sydämmiin, koettaen sen ohessa, kuten olemme nähneet, kaikin tavoin mahtavuuteen korottaa sitä kirkkoa, jonka aistillisen, loistavaan ulkomuotoon pukeutuneen jumalanpalveluksen turvissa ihmiset olivat alttiit jos mitä uskomaan. Kuoltuaan saavutti Hemming, kuten vasta saamme nähdä, vielä suuremmassa määrässä kuin eläessään, eksyneen keski-ajan kunnioituksen. Historia on vähentänyt tätä liiallista kunnioitusta, mutta se todistaa kuitenkin, että Hemming eksyneen katsantotapansa uhallakin on vaikuttanut paljon hyvääkin Suomen kirkollisten asiain järjestäjänä, aikana, jolloin kansamme ulkonaisten sääntöjen kautta oli kasvatettava tulevaisuudessa käsittämään kristinuskon hengellistä, uudestasynnyttävää voimaa.

Hemmingin jälkeinen piispa oli _Henrik Hartmanninpoika_. Epäilemättä on tämä mies sama Henrik Hartmanninpoika, joka v. 1340 valittaa paaville, että Turun dominikanimunkit kulkivat pitäjästä toiseen, pitäen jumalanpalvelusta ja messuja kannettavien alttarien ääressä ja kiskoen kansalta rahaa, siten ryöstäen itselleen papeille maksettavat palkat. Hän oli siihen aikaan kirkkoherrana Sääksmäellä. Viisi vuotta myöhemmin tavataan hän tuomiorovastina Turussa. Piispaksi päästyään matkusti Henrik Avignoniin. Matkan tarkoituksena oli silminnähtävästi rahalla saada paavia suostumaan Turun tuomiokapitulin vaaliin. Urbanus V oli nim. jo ennen Hemmingin kuolemaa pidättänyt itselleen oikeuden yksin määrätä hänen jälkeisensä. Paavikunta tarvitsi rahoja, ja köyhä Suomikin oli kartuttava sen äärettömiä tuloja! Henrik kuoli kotimatkalla Avignonista (1368), ostettuaan piispanvirkansa paavilta. Muuta hänestä ei tiedetä.

Saatuansa tiedon Henrik Hartmanninpojan kuolemasta, kokoontuivat Turun tuomiokapitulin jäsenet uutta piispaa valitsemaan. Useimmat äänet sai _Johannes II Pietarinpoika_. Hän oli kotosin Ruotsista ja oleskeli siihen aikaan Franskassa, harjoittaen opintoja Pariisin yliopistossa, jonka rehtoriksikin hän samaan aikaan kolmeksi kuukaudeksi oli valittu. Paavi julisti nytkin Turun tuomiokapitulin vaalin mitättömäksi, vaan Johannes kiiruhti Roomaan, missä paavi silloin oleskeli, ja sai häneltä Turun piispanviran.

Johannes Pietarinpoika oli jäntevä mies, joka vielä jyrkemmin kuin Hemming puolusti kirkon oikeuksia maallista valtaa vastaan. Paavikunnan silloinen kurjuus ei näkynyt kaukaiseen Suomeen, eivätkä tänne kuuluneet Vikleffin y.m. herätyshuudot: "Pietarin istuimen" vanhojen muistojen turvissa hallitsivat Turun piispat vastustusta tuskin kokemattakaan katolisen kirkon vallanhimoisen papiston ohjeiden mukaan. Kun esim. Viipurin linnan päällikkö _Sune Hakoninpoika_ ei taipunut kirkolle luovuttamaan muutamia tiluksia, julisti piispa hänen kirkonkiroukseen. Muillakin keinoilla kartutti Johannes Pietarinpoika kirkon tuloja ja papiston etuja, lisäten jumalanpalveluksen loistoa perustamalla muun ohessa kaksi uutta alttaria tuomiokirkkoon. Nousiaistenkin kirkkoa koristeli hän, etenkin sitä paikkaa, jossa "pyhän" Henrikin maallisia jäännöksiä oli säilytetty, ennenkuin ne muutettiin Turkuun. -- Johannes Pietarinpoika kuoli v. 1370.

Ihmeteltävällä sitkeydellä koetti kurja paavikunta yhä edelleen vain valvoa etujaan Suomessakin. Kun Turun tuomiokapituli v. 1370 valitsi uuden piispan, julisti paavi vaalin mitättömäksi. Luultavasti käytettiin jälleen rahoja, koska valittu, _Johannes III Westfal_ (1370-1384), kuitenkin jäi virkaansa. -- Uusi piispa, joka oli suomalainen syntyperältään ja sitä ennen oli ollut kaniikina, myöhemmin tuomiorovastina Turussa, astui edeltäjäinsä jälkiä. Kirkon ulkonainen mahtavuus ja papiston maalliset edut ovat hänen silmämääränään. Tuomiokirkon kuoreja ja tiluksia lisätään, papiston saatavat turvataan, piispanistuimen loisto karttuu, vaan Jumalan sana on kansalle yhtä tuntematon kuin ennen, Suomen kansa vain harjaantumistaan harjaantuu katolisen kirkon ijestä kantamaan. Milloin on aamu vihdoinkin koittava, koska Suomessakin herätyshuuto kaikuva? "Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra".

Piispa Johannes Westfalin ajoilta on kuitenkin säilynyt yksi kertomus, joka ansaitsee suurempaa huomioa. Olemme maininneet miten Hemming sopi Ruotsin silloisen arkkipiispan kanssa Turun ja Upsalan hiippakuntien välisistä rajoista. Johannes Westfalin aikana syntyi riita saman kysymyksen johdosta. Arkkipiispa hänen nimensä oli _Birger_ -- väitti Upsalan hiippakunnan ulottuvan Oulujokeen ja samannimiseen järveen asti, vaan, perustuen vanhojen ihmisten todistukseen ja omaan varmaan tietoonsa, näytti Johannes Westfal toteen, että Kemin, Iin, Oulujoen y.m. niillä seuduin löytyvät seurakunnat aina olivat kuuluneet hänen hiippakuntaansa. Mahtavan _Bo Joninpojan Gripin_ avulla sai hän asian niin ajetuksi, että Kaakamajoki määrättiin rajaksi. -- -- Jo oli siis ristinmerkki pystytetty Suomen pohjoisimmissakin osissa! Hän, jonka armosta se tänne tuotiin, oli myös opettava pohjolan asukkaita sen merkitystä uskossa käsittämään.

V.

"Pyhä" Birgitta.

Rukoillessani kuule minua, minun vanhurskauteni Jumala, joka minun lohdutat ahdistuksessani: ole minulle armollinen ja kuule minun rukoukseni. Ps. 4: 2.

Jota suuremmassa määrässä kristikunnan turmelus karttui, sitä hartaammin etsivät kaikki hurskaat ihmiset sitä pyhitystä, jota paitse ei kukaan saa Jumalaa nähdä. Niidenkin joukossa, jotka eivät asettuneet taisteluun kirkon erehdyksiä vastaan, vaan kuuliaisina mukaantuivat sen ohjeiden ja määräysten mukaan, syttyi keskiajan loppupuolella siellä täällä uskon sammuva lamppu uudelleen todistukseksi, ettei Herran Henki vieläkään ollut kokonaan poistunut seurakunnasta. Neljännentoista vuosisadan hurskaista ihmisistä vetää muiden kera huomiomme puoleensa "pyhä" _Birgitta_ [Tämä oli hänen alkuperäinen nimensä, vaikka sen verosta hyvin usein tavataan toinenkin muoto nim. _Brigitta_.].

Harvat naiset ovat saavuttaneet niin suuren maineen, kuin tämä Ruotsin kuuluisa pyhimys. Kaikkialla oli hänen nimensä tunnettu ja kunnioitettu. Birgitta oli ylhäistä sukua, vaan tämän maailman kunnia ei milloinkaan viehättänyt häntä. Jo lapsena loi hän silmänsä taivasta kohti, etsien Jumalan valtakuntaa ja sen katoomattomia tavaroita. Nuorena meni Birgitta naimisiin _Ulf_ nimisen korkeasukuisen laamannin kanssa. Heidän avioliittonsa oli onnellinen, sillä Ulfkin oli noita keski-ajan hurskaita, jotka tahtoivat antaa paraan rakkautensa Herralle. Heillä oli monta lasta, joita he kasvattivat "kurituksessa ja Herran pelvossa". Birgitta oli 40 vuoden ikäinen, kun hän v. 1344 miehensä ja muutamien lastensa seurassa teki pyhiinvaellusretken Espaniassa löytyvään _Kompostellaan_, missä vanhan tarun mukaan apostoli Jaakopin hauta oli. Ulf palasi Ruotsiin ja rupesi munkiksi Alvastran luostarissa, missä hän lyhyen ajan kuluttua kuoli, vaan Birgitta lähti Roomaan. Siellä saavutti "pyhä rouva" vuosi vuodelta yhä suuremman maineen. Roomalaiset ihmettelivät kaukaisen vieraansa hurskasta, itsensäkieltämisen koulussa kehittyvää elämää ja tuota salaperäistä, kristillistä valistusta, joka ilmaantui hänen sanoissaan. Itse väitti Birgitta saavansa välittömiä ilmoituksia Jesukselta, jolle hän oli sydämmensä pyhittänyt. Monta vuotta oleskeli hän pyhässä kaupungissa, puhuen usein rohkeita sanoja paavikunnan turmeluksesta ja ennustaen ihmisille vanhurskaan Jumalan uhkaavia tuomioita. "Koko maailma on kypsynyt perikatoon syöstäväksi", huudahtaa hän "mutta tuomio on Jumalan huoneesta alkava".

Jo kauan oli Birgitta miettinyt uuden nunnayhdistyksen perustamista, jonka turvissa hurskaat naiset kaukana maailman turmeluksesta saattaisivat Herraa palvella. V. 1370 vahvisti Urbanus V tämän yhdistyksen säännöt. Jokaisessa _Birgittiniläisluostarissa_ oli asuva 60 nunnaa, joiden johtajana oli _abedissa_, ja sitä paitse eri rakennuksessa 17 papiksi vihittyä, priiorin johtamaa munkkia, sekä 8 maallikkomunkkia. Emäluostariksi määrättiin kuningas _Maunu Eerikinpojan_ v. 1346 perustama _Vadstenan_ luostari. Sen ensimmäinen abedissa oli Birgittan tytär _Katarina_, joka jo vuodesta 1357 muutamien sinne asettuneiden nunnien kera oli siellä oleskellut.

V. 1370 teki Birgitta pyhiinvaelluksen Jerusalemiin. Siellä vietti hän sanomattoman onnellisia päiviä. Pyhät muistot täyttivät hänen sielunsa ja mielikuvituksessaan näki hän siellä "kauniimman ihmisten lapsista". Ijankaikkisen autuuden esimaku sydämmessään palasi Birgitta halpaan huoneesensa Roomaan, missä hän, hartaasti rukoiltuaan ja kilvoiteltuaan uskossa Herraan, v. 1373 kuoli. Jonkun ajan kuluttua muutettiin hänen luunsa Vadstenaan.

Vaikka tämä merkillinen nainen suuressa määrässä olikin antautunut keski-ajan mystisyyden haaveksivain unelmain valtaan, edustaa hän monessa suhteessa aikakautensa paraimpia ajatuksia. Hänen silmissään säteili monesti uskonpuhdistuksen koittava valo, eikä pelännyt hän julkisesti lausua mitä hänen sydämmessään liikkui. Anekaupasta lausui hän: "tuolla taas Juudas myy Kristuksen; kaikki lain käskyt uupuvat tuohon yhteen: maksakaat rahoja". Kristuksen nimessä puhuu hän Gregorius XI:lle: "miksi minua vihaat ja ryöstät laumani? Melkein kaikki johdatat sinä helvetin tuleen". Birgittan luonteessa oli jotain profeetallista; ihmeteltävän tarkat olivat monesti hänen aavistuksensa tulevien aikojen vaiheista. Monesta historiallisesta tapahtumasta, niinkuin esim. Konstantinopolin valloituksesta, ennusti hän selvillä sanoilla. Mutta etenkin koskivat hänen uhkaavat ennustuksensa turmeltuneen, lokaan uupuneen paavikunnan kukistumista.

Birgittan ajatukset ovat meille säilyneet hänen "Ilmestyksissään", jotka hän itse ainakin suureksi osaksi kirjoitti ruotsiksi. Ne käännettiin sittemmin latinaksi. Sydämmestään luottaen kirkkoon, ei hän sen opin puutteita nähnyt, ollen tässä suhteessa kokonaan eksyneen aikansa kannalla. Tuohon pintapuoliseen käsitykseen, että ihminen hyvillä töillään ansaitsisi Jumalan armon ja ijankaikkisen autuuden, ei hän kuitenkaan sortunut. Hänen parannuksensa kyllä ulkonaisesti pukeutui ruumiin kidutuksiin y.m. senaikuisiin hartausmenoihin, mutta se oli _sydämmen_ parannusta myöskin, sitä parannusta, jonka kyyneleet Jesus Kristus yksin kelpaa pyhkimään pois. Huomaamatta kuinka paljon hän erosi kirkon silloisesta opista, perusti Birgitta autuutensa toivon Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa. Sentähden lausui hän myöskin: "jos ihminen tuhat kertaa antaisi surmata itsensä Jumalan tähden, niin hän ei kuitenkaan voisi ainoatakaan syntiä sovittaa. Kaikki on armoa vain. Itsestäni en voi muuta kuin syntiä tehdä".

Ei kukaan väijynyt Birgittaa; vapaasti sai hän ajatuksensa ilmaista, vaikka ne monesti säälimättä paljastivat kristikunnan, semminkin paavikunnan paheita. Tuo ihmeteltävä pyhimys kaukaisilta mailta, joka kristikunnan pääkaupungissa pyhitetyllä elämällään ja salaperäisen viisailla sanoillaan niin voimallisesti saarnasi Kristuksesta, voitti Roomalaisten ja koko kristikunnan yksimielisen kunnioituksen. V. 1391 korotettiin Birgitta pyhimysten joukkoon.

VI.

Pisan kirkolliskokous (1409).

-- Herra pysyy ijankaikkisesti, hän on valmistanut istuimensa tuomioon.

Ja hän tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa, ja hallitsee kansat oikein. Ps. 9: 8-9.

Nimettömän tuskan valtaamana etsi neljännentoista vuosisadan kristikunta valoa pimeässä. Mystikkojen syvät huokaukset, "Jumalan ystäväin" herättävät saarnat, Vikleffin jalo taistelu totuuden puolesta -- nämä, samoinkuin lukemattomat muut samaan suuntaan tähtäävät ilmiöt, ennustavat suurta muutosta kirkon vaiheissa. Mutta ennenkuin tämä muutos tapahtuu, paljastaa katolinen kirkko yhä selvemmin kykenemättömyytensä tyydyttää kristikunnan heräävän omantunnon vaatimuksia. Levoton on aika, täynnä tuskaa ja kaikenkaltaista onnettomuutta. Hirmukuoleman kauhut saarnaavat voimallisesti tämän elämän katoavaisuudesta ja Jumalan vanhurskaudesta, pakottaen lukemattomien sydämmestä tuon tuskallisen kysymyksen: mitä minun pitää tekemän, että ijankaikkisen elämän saisin? Paaviin, "Pietarin jälkeiseen", "Kristuksen sijaiseen", luo pimeydessä haparoiva kristikunta silmänsä, pyytäen neuvoa, huutaen apua; vaan siksi surkea on paavikunnan alentuminen, siksi julkinen paavien vankeus Avignonissa, että oppimattomatkin alkavat epäillä. Ja kun ei apua missään näy, kun turmeltunut kirkko ei voi johdattaa korvessa vaeltavaa kansaa, silloin syntyy jälleen uusia lahkoja, toinen toistaan kamalampi, tuomioksi elävältä kuolleelle kristikunnalle. Neljännentoista vuosisadan vaiheissa hämmästyttävät _Flagellantit_ (ruoskijat) maailmaa hurjalla herätyshuudollaan, ja samaan aikaan ilmaisee _Tanssijain_ lahko mitä surkeimmalla tavalla, kuinka kauas kristikunta on eksynyt raittiin ja raamatun mukaisen kristinuskon suoralta tieltä. Tuntematta "Jumalan karitsaa, joka poisottaa maailman synnin", koettivat edelliset tyydyttää omaatuntoansa ruumiinkidutuksilla. Suurissa joukoissa kulkivat he seudusta toiseen, ruoskien verisiä selkiään ja veisaten jyrkyttäviä katumusvirsiään. Paavi Klemens VI kielsi v. 1350. Flagellanttein retket, vaan tämä ei auttanut. Kuni lumivyöry kasvoi heidän joukkonsa, yhä hurjimmiksi kiihtyivät heidän meluavat huutonsa. Ennen pitkää kuului heidän huuliltaan mitä ankarinta moitetta kirkkoa ja sen turmeltuneita, nautintoon ja hekumaan uupuneita paimenia vastaan. Ainoastaan säälimättömät ruumiinkidutukset -- niin he saarnasivat -- kelpaavat synnit sovittamaan. Vaikka inkvisitsioonin verikoirat ahkeraan koettivat heitä pakottaa vaikenemaan, ei liikettä saatu kokonaan masennetuksi: Flagellanttein kamalat huudot kuuluivat siellä täällä uskonpuhdistuksen aikoihin asti.

Yhtä raivoisa kuin Flagellanttein liitto oli Tanssijain lahko, vaikka sen erehdykset pukeutuivat toiseen muotoon. Hurjasti huutaen tunkeutuivat he kirkkoihin ja muihin julkisiin paikkoihin, kuohuttaen mieltään ja väsyttäen ruumistaan huimaavalla tanssilla, kunnes monesti pyörtyneinä kaatuivat maahan. Vielä viidennellätoista vuosisadalla tavataan heitä paljo.

Herra se on, joka näin "tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa". Eikö paavikunta, joka yhä edelleen säätää turmiollisia lakejaan kristikunnan noudatettaviksi, vihdoinkaan ole ajatteleva mitä sen rauhaan sopii? Kirkkohistoria vastaa tähän kysymykseen kertomalla paavien istuimen vaipumisesta vielä surkeampaan alentumisillaan.

Ainoastaan kuolema oli estänyt Gregorius XI:ttä muuttamasta takaisin Avignoniin, sillä tukalalta tuntui hänestä Roomassa olo. V. 1378 kokoontuivat kardinaalit uutta paavia valitsemaan. "Me tahdomme roomalaista paavia, surmatkaat nuo franskalaiset koirat!" huudettiin kaduilla. Useimmat äänet sai neapelilainen _Urbanus VI_. Hän oli ankara itseänsä kohtaan, oppinut ja tavallansa kykenevä mies, mutta samalla raaka ja maltiton. Koettaen parannella kirkon hallitusta, kartutti hän vain onnettomuutta, hankkien itselleen katkeria vihamiehiä etenkin franskalaisissa kardinaaleissa. Nämä pakenivat Roomasta, julistivat Urbanuksen vaalin mitättömäksi ja valitsivat _Klemens VII:nen_ paaviksi (1378). Urbanusta kannattivat Saksa, Englanti, Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi, Puola, Preussi ja Italia: jota vastoin Länsimaiden muu kristikunta oli Klemensin puolella, joka otti asuakseen Franskassa. Ääretön sekasorto oli tämän paavikunnan kahtia hajoomisen seurauksena. Toinen paavi kirosi toisen, julistaen vastustajansa puolustajat pannaan. Onnettomat ihmiset eivät tienneet, kenen puoleen kääntyä, keneen turvata; ei löytynyt sitä ihmistä, joka ei olisi ollut kirkonkirouksen alaisena. Moni hurskas mies ja nainen kuoli epätoivoon, toiset ostivat synninaneet milloin miltäkin paavilta, kirkon jo ennen kehno kuri lannistui lannistumistaan, kerjäläismunkkien paheet kävivät julkisemmiksi, lahkolaisten huudot yhä hurjemmiksi. Ikäänkuin kuolemaan vihittynä huokaelee kristikunta syntivelkansa tuomitsemana. Koko ilma on myrkytetty.

Tarpeetonta on mainita kaikkien niiden kurjien paavien nimet, jotka tänä onnettomana aikana, toisiaan kiroten, julistaen kansoja pannaan ja kiskoen rahaa kristikunnalta, edustavat paavikunnan surkeutta. Todistukseksi miten alastomana turmelus esiintyi, mainittakoon vain, ettei kenenkään enää tarvinnut itse lähteä paavin luokse häneltä saadakseen synninaneet; ken ainoastaan "Pietarin jälkeiselle" lähetti sen summan, joka olisi kulunut matkaan, hän oli kaiken vanhurskauden täyttänyt. Jotta enemmän rahoja karttuisi, lyhennettiin riemuvuosien välinen aika 83 vuodeksi, "koska Jesus oli vaeltanut maan päällä 33 vuotta".

Mutta jo alkavat ihmiset kyllästyä tuohon paavien kurjaan riitaan, jota paitse koko kristikunnan karttuva turmelus vaati kaikkia ajattelevia ihmisiä taisteluun häväistyn kirkon pelastamiseksi. Semminkin Pariisin yliopistosta kuuluu yhä voimallisempia herätyshuutoja, ja niiden kaiku herättää ennen pitkää koko kristikunnan unesta. Jo v. 1381 oli _Henrik Langensteinistä_, joka oli teologian professorina mainitussa yliopistossa, sydämmeen koskevin sanoin puhunut paavikunnan turmeluksesta ja kirkon onnettomasta tilasta, vakaasti vaatien ruhtinaita ja papistoa, ylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä tekemään parannusta, koska kaikkien yhteinen synti oli onnettomuuden syynä. Eikä siinä kylliksi. Yliopiston mainio kansleri _Juhana Charlier_, tavallisesti tunnettu nimellä _Gerson_, otti johtaaksensa taistelua paavikuntaa vastaan, todistaen puheilla ja kirjoituksilla, että yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi ja siis oikeutettu ottamaan kirkon häiriön tutkittavakseen. Häntä kannatti tehokkaasti _Nikolaus Clémangesta_, jota pidettiin Pariisin etevimpänä opettajana. Avignonin paavi _Benediktus VIII_ kohteli yliopiston vaatimuksia mitä ylönkatseellisimmalla tavalla, pyytäen muun ohessa pilkallisesti Pariisin teologeja rukoilemaan paavin puolesta, koska heillä muka oli kirkon korkein valta ja voima. Yhä rohkeammaksi tuli yliopiston vastarinta. V. 1395 se julkisesti kieltäysi paavia tottelemasta. Pitkien rettelöiden jälkeen, joiden kestäessä paavikunnan kurjuus tuli yhä julkisemmaksi, vastustus yhä vakaammaksi, lupasi yliopisto v. 1403 totella Benediktusta, kuitenkin sillä ehdolla, että hän viimmeistään vuoden perästä kutsuisi kokoon yleisen kirkolliskokouksen sekä panisi sen päätökset toimeen. Saman lupauksen antoi, kardinaaleinsa pakottamana, myöskin Rooman paavi. Paavinistuimen hätyytetyt edustajat alkoivat nyt tuumia, mihin toimiin olisi ryhtyminen. Kumpi oli kutsuva vaaditun kirkolliskokouksen kokoon? missä oli se pidettävä? mikä valta sillä oli oleva? -- nämä y.m. arveluttavat seikat, joista tehokkain tietysti oli paavien keskinäinen viha, viivyttelivät asian ratkaisua vuosi vuodelta. Sitä jyrkemmin vain vaati etenkin Pariisin yliopisto tuon kauan kaivatun yleisen kokouksen kokoonkutsumista, jotta tuo ilettävä kakspaavisuus vihdoinkin saataisiin lakkautetuksi ja muut paheet poistetuiksi Herran seurakunnasta. Vihdoin saatiin asia ajetuksi niin pitkälle, että kardinaalit kutsuivat kristikunnan yleiseen _kirkolliskokoukseen_. Se pidettiin _Pisassa_ v. 1409.

Kuten jo mainitsimme, oli Gerson, joka kokouksen kokoontuessa oli kardinaalina, ollut näiden tuumien varsinaisena johtajana. Merkillisin muista saapuvilla olevista oli Pariisin yliopiston silloinen kansleri _Pietari d'Ailly_. Kokous, joka alkoi Maaliskuun 25 p:nä, oli hyvin loistava ja sitä kesti Elokuuhun asti. Paitse 22 kardinaalia, 16 arkkipiispaa, 80 piispaa ja 300 poissa olevien piispojen ja luostarinjohtajain valtuuttamaa edustajaa oli kokoukseen saapunut 300 jumaluusopin tohtoria, lähetyskuntia monesta hovista ja yliopistosta y.m. Ensin haastettiin molemmat paavit kokoukseen vastaamaan siitä sekasorrosta, jonka alaisena kirkko, kahden paavin johtamana kuin se oli, niin kauan oli kärsinyt. Gerson oli jo ennen ilmaissut muutamissa kirjoissa mitään peittelemättä koko kristikunnan mielipahan, lausuen muun ohessa sen ajatuksen, että Kristus itse yksin on kirkon pää sekä että yleinen kirkolliskokous on oikeutettu erottamaan paavin hänen virastaan, koska sen valta on paavin valtaa korkeampi. Vaikkei hän itse sitä mielipidettä kannattanut, oli hän kirjoissaan myöskin antanut sijaa niidenkin väitteille, jotka arvelivat, että koko paavikunta oli lakkautettava. Uuden ajan henki alkaa jo liikkua kristikunnassa, vaatien sitä vihdoinkin särkemään kahleensa. Ja tätä henkeä uskaltavat nuo molemmat kurjat paavit niihin määrin vastustaa, etteivät edes kokoukseen saavu! Lyhyt oli heitä koskeva keskustelu. Kokous päätti yksimielisesti, että molemmat paavit olivat virastaan erotettavat ja jokainen pannan uhalla kiellettävä heitä tottelemasta. "Nyt on Lusifer syösty alas" huudahti Gerson. Mutta varhaista oli hänen riemunsa.

Kokous määräsi _Aleksanteri V:nen_ kristikunnan paaviksi. Hän oli jo 70 vuoden ikäinen eikä mitenkään pystynyt asemaansa puolustamaan. Eikä ollut Pisan kokouksestakaan apua, miten paljon siitä oli toivottukin. Aleksanteri julisti sen päätetyksi, ennenkuin mitään parannusta oli saatu aikaan, luvaten kolmen vuoden kuluttua jälleen kutsua kristikunnan kokoon. Virastaan erotetut paavit eivät luopuneet, niin että kahden paavin sijaan oli saatu kolme. Sekasorto tuli vain yhä arveluttavammaksi.

Pisan kokous oli ensimmäinen noista kolmesta suuresta yleisestä kirkolliskokouksesta, jotka ottivat uudistaaksensa rappiotilaan joutunutta kirkkoa. Ne ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä _"reformeeraavat_ (parantavat) _kokoukset"_. Jossain määrin ansaitsevat ne tämän nimen, sillä epäilemättä ovat nekin valmistaneet tietä uskonpuhdistuksen suurelle työlle, mutta keski-ajan kuolemaan tuomittu katsantotapa painoi niihinkin leimansa, sen eksynyt henki johdatti monet päätökset aivan väärään suuntaan. Reformeeraavat kokoukset ottivat turvataksensa vain kirkon häiriöön joutunutta ulkonaista järjestystä, mutta mikä todellisuudessa oli kirkon rappiotilan syynä, sitä ne eivät älynneet, siinä suhteessa olivat niiden edustajat arveluttavan sokeat. Tärkeä oli tuo painava sana: "yleinen kokous on paavia korkeampi", sillä se lausuu keski-ajan paavikunnan kuolemantuomion, tärkeä myöskin yritys tehdä loppu tuosta onnettomasta kakspaavisuudesta, jonka turmelemana kristikunta vuosikymmeniä oli ollut, jota paitse emme suinkaan saa halveksia kokouksen tarkoitusta puhdistaa kirkkoa "pään (paavin) ja jäsenten suhteen", mutta sannalle olivat kuitenkin kaikki nämäkin tuumat rakennetut. Syvempään oli synti juurtunut, tehokkaampaa uskonpuhdistusta kirkko kaipasi. Jos milloinkaan soveltuivat kristikuntaan viidennellätoista Vuosisadalla profeetan tuomitsevat sanat: "mitä varten teitä enemmän lyödään, koska te aina harhaelette? Koko pää on sairas, ja koko sydän on väsynyt".

VII.

Juhana Hus.

-- valistakoon teidän valkeutenne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät työnne, ja kunnioittaisivat teidän Isäänne, joka on taivaissa. Math. 5: 16.

Vaiennut oli Vikleffin ääni, mutta toinen uskonsankari oli astuva hänen sijalleen taistellaksensa vielä valtaavammin kuin hän sorretun totuuden puolesta. Ei Herralta konsanaan välikappaleita puutu; kun Hänen hetkensä on tullut, löytää Hän ne aina. Älkäämme myöskään kummastellen sitä oudoksuko, että keski-ajan suurin uskonsankari astuu esille syrjäisestä Böhmistä. "Tuuli", Pyhän Hengen tuuli, "puhaltaa kussa hän tahtoo".

Toiset ovat arvelleet, että osa vainotuita Valduslaisia pakeni Böhmiin, virittäen siellä aikojen kuluessa uskon sammuvaa lamppua, kunnes sen valo keski-ajan loppupuolella kirkkaana loisti koko kristikunnan nähtävänä. Oli miten olikaan: jo neljännentoista vuosisadan keskipaikoilla kaikui sieltä voimallisia, suuria ennustavia herätyshuutoja, vaikkei niiden merkitystä vielä siihen aikaan Euroopassa ymmärretty. Keisari _Kaarle IV:nen_ v. 1348 perustamassa _Pragin_ yliopistossa virkistyivät tieteelliset harrastukset ennen pitkää arvaamattomaan eloon, innokkaasti kannattaen tuota heräävää uskonnollista elämää, jonka jaloksi edustajaksi Herra oli valinnut _Tsjekien_ pienen kansan. _Konrad Waldhausenista_ (k. 1369) saarnasi kerjäläismunkkien jumalattomuudesta kuni Elias Baalin profeetoja vastaan, ja _Miliks Kramsierista_ (k. 1374) ennusti voimallisesti, että Herra väleen oli rakentava Siionin hävitetyt muurit. Etenkin Pragin ylioppilaat kuuntelivat innostuneina näitä uuden ajan vartijaääniä, ja niiden kaiku sai itse kansankin monessa paikoin ihmetellen kyselemään: "vartija mitä yö kuluu?" Vielä rohkeammin kuin nämä uskonsankarit puhui _Mattias Janov_, jonka tapana oli sanoa: "toiset kantakoot rinnallaan pyhäinjäännöksiä; minä kannan kädessäni raamattua, tuota pyhiinvaellukseni uskollista ystävää". Taistellessaan kirkon turmelusta vastaan, jonka hän Jumalan sanan valossa näki ihmeen selvästi, loi hän uskonsa kirkkaan silmän tulevaisuuteen, odottaen turvallisesti apua Herralta. "Nostakaat päänne ylös, sillä teidän lunastuksenne lähestyy" todisti hänen profeetallinen äänensä. Janov kuoli v. 1394.

Näiden herätyshuutojen kaikuessa, syntyi v. 1369 _Husineksin_ kylässä talonpoikaisista vanhemmista, jotka eivät ole nimeksikään tunnetut, uskonsankari _Juhana Hus_. "Jotka alimmaisesta suvusta ovat ja ylönkatsotut maailmassa on Jumala valinnut, ja ne, kuin ei mitään ole, että hän ne, jotka jotakin ovat, turhaksi tekisi".

Husin nuoruudenajasta emme mitään tiedä, kunnes hän, harjoittaessaan opintoja Pragin yliopistossa, alkaa vetää ihmisten huomion puoleensa. Tutkittuaan etenkin jumaluusoppia, sai hän maisterinarvon v. 1396. Hän oli siihen aikaan vielä harras katolilainen, koettaen tyydyttää omaatuntoansa tarkkaan noudattamalla kirkon vaatimuksia. Kun riemuvuotta vietettiin v. 1393, uhrasi hän viimmeiset roponsa ostaaksensa synninpäästön. "Oi, miten pettyvät kaikki" kirjoittaa hän sittemmin, sokeuttaan ajatellessaan, "jotka polvistuvat paavin eteen, pitäen oikeana kaikki mitä hän säätää! Niin minäkin tein, ennenkuin tunsin pyhän raamatun ja kalliin Vapahtajani". Muistellessaan entistä elämätään, valittaa hän sitäkin, että kernaasti käytti kauniita vaatteita sekä monesti tuhlasi aikaansa turhamieliseen pakinaan, peleihin ja muihin syntisiin toimiin. Tuo on heränneen, Pyhän Hengen koulussa araksi käyneen omantunnon valitus, sen tunnustusta, joka tietää, että "kaikki, kuin ei uskosta ole, se on synti". Maailman vaatimusten mukaan eli Hus nuorena nuhteettomasti.

Vikleffin mielipiteet olivat jo siihen aikaan hyvin tunnetut Pragissa, ja hänen kirjojaan luettiin ahkeraan yliopistossa. Epäilemättä oli syynä siihen muun ohessa sekin seikka, että likeinen liitto vasta oli solmittu Böhmin ja Englannin hovien välillä. Viimmemainitun valtakunnan kuningas _Rikhard II_ oli nim. nainut keisari Kaarle IV:nen tyttären _Annan_, joka oli Böhmin prinsessa. Sitä paitse oli hyvin tavallista, että Pragin ylioppilaat harjoittivat opintoja Oxfordissakin, missä etenkin jumaluusopin tutkiminen ripeästi oli edistynyt. -- Vuodesta 1398 alkoi Hus pitää luentoja Pragissa. Ei ollut vaikea huomata, että hän oli hyvin mieltynyt; tuohon Englannin kuuluisaan uskonpuhdistajaan, vaikkei hän suinkaan ottanut kannattaakseen kaikkia tämän mielipiteitä. Vikleffin suuri elämäntyö teki Husiin syvän vaikutuksen, ja jota paremmin hän siihen tutustui, sitä innokkaammin antautui hänkin totuuden suureen taisteluun. V. 1401 sai Hus _Betlehemin-kappelin_ [Monessa paikassa oli kristikunnassa yksityisten toimesta perustetta laitoksia, joissa Jumalan sanaa saarnattiin kansan kielellä. Semmoinen oli Betlehemin-kappeli Pragissa.] saarnaajaviran ja vihittiin samana vuonna papiksi. Sen ohessa piti hän luentoja yliopistossa, ollen siihen aikaan myöskin filosofisen tiedekunnan dekaanuksena. Augustinuksen ja Vikleffin kirjoituksia tutki hän ahkeraan, mutta etenkin luki hän raamattua, rukoillen valoa Herralta ja kehittyen kirkkaudesta toiseen. Innokkaasti kannatti häntä tuo sittemmin kuuluisa _Hieronymus_, joka vasta oli palannut Pragiin, harjoitettuaan opintoja Oxfordin yliopistossa. Yhä syvempään juurtuivat Vikleffin jalot aatteet Böhmiläisiin, niin että yliopiston jäsenet jyrkästi kiellettiin julkisesti tahi salaa lukemasta 45 harhaoppisiksi tuomittua englantilaisen uskonpuhdistajan väitettä (1408). Husin välityksestä muutettiin tämä päätös kuitenkin niihin määrin, ettei kukaan harhaoppisessa tahi muuten loukkaavassa tarkoituksessa saisi noita kielletyltä lauseita levitellä.

Rohkealla saarnallaan oli Hus hankkinut itselleen monta vihamiestä. Pragin piispakin _Sbynko_, joka alussa kannatti häntä, alkoi vähitellen kuunnella vastustajain yhä karttuvaa moitetta. Ketään säälimättä ja ihmisten mieltä kysymättä iski Hus nim. hengen miekalla ajan paheisin, vetäen munkkien ja papiston synnit, kansan surkean tilan ja kirkon turmeluksen Jumalan muuttumattoman sanan tuomion eteen. Kauas kuului hänen valtaavan saarnansa kaiku, herättäen hämmästystä uskonpuhdistuksen ystävissäkin, leppymätöntä vihaa totuuden vastustajissa.

Pragin yliopistoon kuului paitse Böhmiläisiä myöskin paljo Saksalaisia. Ajan ristiriitaiset olot synnyttivät ennen pitkää eripuraisuutta näiden kansanheimojen välillä. Hus rakasti isänmaatansa jalon sydämmen palavalla rakkaudella. Kaikki voimansa oli hän altis uhraamaan korottaaksensa kansansa siveellistä tilaa. Hän tahtoi sitä vapauttaa taikauskon ja tietämättömyyden orjuudesta virittämällä sille Jumalan sanan valoa, joka yksin pimeyden varjot poistaa. Suuret ja monet olivat esteet, mutta ikäänkuin iloiten vain siitä, että niin paljon oli tehtävänä, ryhtyi hän innosta sykkivin sydämmin vaikeaan työhönsä. Samoinkuin Vikleff, asettui hän kansan oikeuksien puolustajana taisteluun noita mahtavia sortajia vastaan. Jos mikään, niin oli uskonpuhdistuksen työ kansallinen työ, jos ketkään, olivat uskonpuhdistajat kansallismielisiä miehiä. Jo kauan olivat yliopiston saksalaiset jäsenet karsain silmin seuranneet Böhmiläisten heräävää kansallistunnetta ja Husin yhä kasvavaa mainetta. Häiriöä kartuttamassa oli kakspaavisuus, jonka tuottamat haitat, niinkuin tiedämme, siihen aikaan olivat nähtävinä miltei kaikkialla. Sbynko ja suurin osa Böhmin papistoa kannatti Rooman paavia. Heihin liittyi Pragin yliopiston saksalainen puolue, jota vastoin Husin johtamat Tsjekiläiset vaativat yliopistoa asettumaan puolueettomalle kannalle koko kysymyksen suhteen. Yliopiston päätös oli ratkaistava äänestyksen kautta, vaan saksalaisella osastolla, johon kuuluivat Puolalaiset, Baijerilaiset ja Saksilaiset, oli kolme ääntä, Tsjekiläisillä ainoastaan yksi. Hus huomasi, että Saksalaiset, joita arkkipiispa ja papisto kannattivat, yhä tehokkaammin vastustelivat uskonpuhdistuksen alkavaa työtä Böhmissä. Vasta oli Sbynko heidän kehottamana julkisten, Pragin kirkkojen oville naulattujen julistusten kautta häväisten tuominnut hänen kerettiläiseksi, ja nyt hän koetti sortaa Böhmiläisten oikeuksia heidän omassa yliopistossaan, vaatimalla heitä kokonaan mukaantumaan Saksalaisten mielipiteiden mukaan. Ja nämä mielipiteet kannattivat sitä paitse tuota vanhaa, mädännyttä katolisuutta, jonka raskaan ikeen alaisena Böhmin heräävä kansa huokaeli ja jolle hän Jumalan sanan valaisemana ja omantuntonsa vaatimana oli julistanut sotaa. Siihen asti oli Hus toivonut saavansa aikaan jonkunlaisen uskonpuhdistuksen parantelemalla vallitsevaa järjestystä ja sen avulla; nyt alkoi hän yhä selvemmin nähdä, että tuo oli mahdotonta. Sankarin urhoollisuudella kääntää hän aseensa itse tuota kirkon lahonnutta hallitusmuotoa vastaan, jonka turvissa valhe niin kauan oli kristikuntaa turmellut, ja kaikkia niitä vastaan, jotka sen puolustamina harjoittivat pimeyden töitä. Böhmin kansa oli vapautettava paavikunnan turmiollisesta vallasta, maalliseen mahtavuuteen turvautuvan ahneen papiston sorrosta, ja tulevaisuus perustettava raamatun erehtymättömän sanan kalliolle. Eikä oman kansan onni yksinään ollut hänen silmämääränään: koko kristikunnan johdattamista orjuudesta vapauteen, pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon hän tarkoittaa tuo urhoollinen uskonsankari, jonka ääni viidennentoista vuosisadan koittaessa kaikuu Böhmin vuoristossa. Turhaan koetti Sbynko virittää juoniaan, turhaan oli hän kieltänyt Husia saarnaamasta. Uskonpuhdistaja ei totellut, ja hänen ystäväinsä luku kasvoi päivä päivältä. Ja kun Pragin yliopiston paavikuntaa koskeva päätös oli tehtävä, ratkasi kuningas _Wenseslav_, joka, samoinkuin Hus ja hänen ystävänsä, tahtoi pysyä puolueettomana, Saksalaisten ja Böhmiläisten välisen riidan siten, että edellisillä oli oleva ainoastaan yksi ääni, viimmemainituilla sitävastoin kolme. Suuri muutos tapahtui nyt yliopiston oloissa. Noin 2000 saksalaista ylioppilasta lähti pois Pragista, jatkaaksensa opintojaan muualla (1409). Muukalaisuus Böhmissä sai tuntuvan iskun ja heräävä kansallisuus virkosi uuteen eloon. "Jumala olkoon kiitetty, nyt olemme sulkeneet Saksalaiset pois" lausui Hus, ennustaen suurta tulevaisuutta Pragin yliopistolle ja Böhmin kansalle. Eikä hän pettynyt, sillä suuri oli todellakin tuon pienen kansan tehtävä uskonpuhdistuksen jalossa työssä oleva. Mutta taisteluilla ja kovilla kärsimisillä oli tämä maine ostettava!

Vielä samana vuonna määrättiin Hus Pragin yliopiston rehtoriksi. Häneen loivat kaikki silmänsä, hän oli, niinkuin eräs senaikuinen kirjailija sattuvasti lausuu, "Israelin sotajoukon johtaja". Muukalaisuuden rakentama salpa, joka oli estellyt Pragin yliopiston taistelua totuuden puolesta, oli särjetty, ja Hus saattoi nyt vapaasti jatkaa työtään. Mutta poismuuttaneet Saksalaiset kiihottivat myöskin kaikkialla uskonpuhdistajaa vastaan karttuvaa vihaa, herättäen katolisuuden vallanhimoisia puolustajia vihdoinkin näkemään, mitä tuolla syrjäisessä Böhmissä oli tekeillä. Hus älysi jo siihen aikaan selvästi, että taistelu oli kiihtyvä yhä kiivaammaksi, monesti aavistaen, että marttyyrikruunu oli oleva hänen palkkansa.

Heti kun Aleksanteri V oli valittu paaviksi, toimitti Pragin toimelias arkkipiispa lähetystön Roomaan. Se valitti "Pietarin jälkeiselle", että Vikleffin harhaoppi levisi Böhmissä ja Mährissä. Paavi kiitti Sbynkoa hänen tehokkaista toimistaan harhaoppisuuden estämiseksi, käskien häntä sen ohessa vaatimaan asianomaisilta Vikleffin kirjoituksia. Niinikään kiellettiin kaikkia Jumalan sanaa julistamasta muissa kirkoissa kuin niissä, joissa vanhoista ajoista oli saarnattu. Hus antoi itse arkkipiispalle noin 200 nidosta Vikleffin kirjoituksia, vakuuttaen, että hän julkisesti oli tunnustava vääräksi kaikki niissä tavattavat harhaoppiset väitteet, jos niin semmoisia löytyisi. Ei tarvinnut Sbynkon ja hänen hengenheimolaistensa kauan etsiä huomataksensa harhaoppisuutta Vikleffin teoksissa. Kesäkuun 10 p:nä 1410 tuomitsi Pragissa pidetty kirkolliskokous kirjat poltettaviksi, jota paitse kappeleissa saarnaaminen ankarasti kiellettiin. Päätöksestä huolimatta julisti Hus Betlehemin-kappelissa autuuden sanomaa kansalle, iskien vielä rohkeammin kuin ennen katolisen kirkon turmelukseen. Niin hän esim. eräässä saarnassa suoraan lausui että paavin bulla, johon perustuen arkkipiispa ja Pragin kirkolliskokous oli ryhtynyt noihin väkivaltaisiin toimiin, oli rahalla ostettu. Kun Sbynko arkkipiispallisen talonsa kartanolla juhlallisesti poltti nuo harhaoppisiksi tuomitut kirjat, ei enää voitu hillitä kansan vihaa. Julkisesti laulettiin Pragin kaduilla pilkkalauluja arkkipiispasta, ja kun tämä Heinäkuun 22 p:nä toimitti messua, hyökkäsi raivoisa ihmisjoukko kirkkoon, josta Sbynko töin tuskin pääsi pakenemaan. Samaan aikaan oli eräs toinen pappi saada surmansa kiihkoisan kansan kädestä. Ihmeteltävällä maltilla esiintyi Hus näissä melskeissä. Hän kyllä. joskus kiivastui saarnatessaan, lausuen esim. kerran: "välttämätöntä on totisesti, että vyötämme kupeemme, niinkuin Mooses vanhanliiton aikana käski, ja tartumme miekkaan puolustaaksemme Jumalan lakia", vaan tuo oli lihallisen mielen hetkistä voittoa vain, jota kannattamasta hän kaikkia vakaasti varoitti. Hengen miekkaan hän turvautui ja totuuden omaan isälliseen voimaan. Jo sekin seikka, että hovi puolusti Husia, todistaa selvästi, ettei hän väkivaltaista uskonpuhdistusta tarkoittanut.

Vaikka sekä hovi että Pragin kaupungin maistraatti koetti puolustaa Husia Roomassa, tuomitsi paavi hänen kirkon kiroukseen. Päätös julaistiin Pragin kirkoissa Maaliskuun 15 p:nä 1411. Kun ei sekään auttanut, vaan Hus yhä edelleen raamattu kädessä taisteli vainotun totuuden puolesta, julisti Sbynko koko kaupungin pannaan. Kaikki oli turhaa: voimallisemmin vain kaikui uskonpuhdistajan ääni, ja sykkivin sydämmin kuuntelivat sitä yhä suuremmat väkijoukot. Tällä kannalla olivat asiat, kun Sbynko kuoli (1411).

Aleksanteri V:nen jälkeinen _Juhana XXIII_ tarvitsi rahoja puolustaakseen asemaansa Pisan kokouksen erottamaa Rooman paavia vastaan, joka ei vieläkään ollut vallastaan luopunut. Hän toimitti suuret anekaupat, ja kauppiaat saapuivat ennen pitkää. Böhmiinkin. Voimallisesti taisteli Hus saarnatuolista ja kateederista tuota törkeää väärinkäytöstä vastaan. "Paavin aneet" -- niin hän todisti -- "eivät ihmisiä hyödytä, elleivät sitä ennen ole kääntyneet Jumalan puoleen. Kristuksen viisaat papit eivät ehdottomasti sano katuvaiselle: sinä olet syntivelastasi vapaa, vaan he lisäävät tämän ehdon: jos kadut syntisi etkä enää tahdo syntiä, tehdä ja turvaat Jumalan armoon. Ei Rooman paavi eikä kukaan muu pappi ole oikeutettu pyrkimään maalliseen valtaan ja rikkauteen, sillä Kristus sanoo: 'kansain kuninkaat vallitsevat heitä, ja joilla valta on heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta te ette niin'. Miksikä ei Rooman paavi pelkää aneristin pystyttämällä suostua lukemattomien ihmisten kuolemaan, hän kun on tilaisuudessa lupaamaan sitä suurempaa synninpäästöä, jota useammat ihmiset hän surmauttaa? Hän ei ole noudattanut Jesuksen esimerkkiä, joka, kun viholliset hätyyttivät Häntä ja Hänen vapisevaa joukkoansa, lausui: 'jos minua etsitte, niin antakaat näiden mennä', vaikka Hänellä oli valta ainoalla sanalla lyödä kaikki maahan. Moni oppimaton maallikko luulee tietämättömyydessään, ettei kukaan saa paavia vastustaa. Mutta se väite, ettei paavi saata erehtyä, on väärä ja Jumalaa pilkkaava väite, sillä muutoin olisi hän synnitön, niinkuin Kristus; joka viisas on, hän kysyy ensin mitä raamattu todistaa ja luottaa siihen. Kristuksen opetuslapsen tulee hengessä valvoen tutkia paavin bullia. Jos hän niissä huomaa semmoista, joka sotii Kristuksen lakia vastaan, niin tulee hänen urhoollisesti seisoen Kristuksen puolella, bullia vastustaa". Samaan tapaan puhui Hieronymus ja böhmiläisen herätyksen muut johtavat henkilöt. Kuin mahtava kevättulva kasvoi uskonpuhdistuksen ystäväin innostunut joukko. Paavin bulla poltettiin, ja kolmessa kirkossa keskeyttivät huudot: "sinä valehtelet; semmoista ei ole Hus meille opettanut" anekauppiain saarnat. Kirkon mahtavat hallitsijat turvautuivat väkivaltaan, pakottaaksensa kansaa kuuliaisuuteen: kolme nuorta miestä, jotka olivat vastustusta johtaneet, tuomittiin kuolemaan. 200 ylioppilaan kera saapui Hus raadin eteen, rukoillen armoa tuomituille. Se oli turhaa: nuorukaiset mestattiin. Haikein sydämmin saattoi kansa nuo veriset uhrit Betlehemin-kappeliin, missä ruumiit siunattiin haudan lepoon.

Taistelun helteessä vahvistui Hus suurta työtänsä jatkamaan. Herra puhdistamistaan puhdisti hänen uskoansa lihallisen innostuksen kiivaudesta, johon hän alussa joskus eksyi, jotta hänen silmästään säteilisi ainoastaan uskonpuhdistajan kirkas, Pyhän Hengen virittämä valo. Se näkyi, tämä valo, kauas, eivätkä sietäneet totuuden vastustajat sitä katsella. Roomasta saapui v. 1412 uusi bulla. Se tuomitsi Husin valtionkiroukseen, säätäen, että tuomio oli juhla- ja pyhäpäivinä julistettava kaikissa kirkoissa, sekä uhaten pannalla jokaista maata, kaupunkia, kylää, joka ottaisi kirotun vastaan. Böhmin kansa uhkasi nostaa kapinan. Sitä estääksensä poistui Hus kuninkaan pyynnöstä Pragista, kunnes myrsky vähän asettuisi. Mutta ei hän silti vaiennut. Monesti kaikui hänen valtaava äänensä maaseudulla, missä hän taivasalla saarnasi Kristusta lukemattomille väkijoukoille. Pragiin saapui tuon tuostakin uskonpuhdistajan ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Ne puhuivat valistuneen kristityn, urhoollisen uskonsankarin jaloa kieltä. Odottaessaan likenevää myrskyä, lausui hän muun ohessa: "tietäkäät, etten ole pakeneva, jos kohta minun täytyisikin antaa tämä kurja ruumiini kuolemaan, sillä minä tiedän, että evankeliumin totuus päivä päivältä yhä leviää". Samaan aikaan kirjoitti Hus myöskin merkillisimmän kirjansa: _"Kirkosta"_. Perustuen Vikleffin oppiin, puolustaa hän sitä käsitystä, että tosi kirkko, johon näkyväinen ja turmeltunut täällä ajassa on yhdistetty, on Kristuksen ruumis ja valittujen yhdistys. Jos hän kehittäessään tätä katsantotapaa joskus eksyikin halveksimaan näkyväistä kirkkoa, sai hän kuitenkin lausutuiksi uskonpuhdistuksen opin pääpiirteet. Tiedemiehenä hän ei ole saavuttanut Vikleffin mainetta, mutta saarnaajana on hän vaikuttanut sitä enemmän.

Näiden vaiheiden ohessa alkoi kristikunnassa jälleen kuulua kehotuksia kirkon edustajille kokoontumaan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se kehotus koski Husiakin, kutsuen häntä koko kristikunnan, kuullen puolustamaan sitä oppia, jota hän syrjäisessä Böhmissä oli saarnannut. Rukoillen ja ammentaen viisautta ja voimaa Jumalan sanan elävästä lähteestä, valmistautui uskonpuhdistaja tuohon viimmeiseen suureen taisteluun. "Meidän kanssamme" kirjoitti hän ystävilleen "on totinen Jumala, kaikkivaltias ja vanhurskas auttaja, joka on vakuuttanut: katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti".

VIII.

Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu. Hieronymus Pragilaisen marttyyrikuolema.

Joka voittaa, hänen minä teen patsaaksi minun Jumalani temppelissä, ja ei hänen pidä silleen sieltä lähtemän ulos ja tahdon kirjoittaa hänen päällensä minun Jumalani nimen ja minun kaupunkini, sen uuden Jerusalemin nimen, joka taivaasta, minun Jumalaltani tuli alas, ja minun uuden nimeni. Ilm. k. 3: 12.

Mitään aikaansaamatta kirkon tilan parantamiseksi kuoli paavi Aleksanteri V v. 1410. Hänen jälkeisekseen valittiin raaka, oppimaton ja siveetön Juhana XXIII. Yhä edelleen koettivat Pisan kokouksen erottamat paavit säilyttää asemaansa, ja toinen heistä, Gregorius XII, sai Neapelin kuninkaan avulla Juhanan karkoitetuksi Roomasta. Karttumistaan vain karttui kirkon häiriö, ja yhä kuuluvammin vaadittiin uuden, yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista, jotta vihdoinkin tuo onneton monipaavisuus saataisiin poistetuksi. Turhaan koetti kurja Juhana lyödä tuuleen näitä vaatimuksia. Hän pelkäsi tilintekoa ja noita paavikuntaa uhkaavia uuden ajan ääniä, mutta valtaansa ei hän tahtonut menettää ja, suostuen keisari _Sigismundin_ vaatimukseen, kutsui hän kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Tukalalta hänestä kyllä tuntui etenkin se käsky, että kokous oli pidettävä Saksanmaalla eikä, niinkuin hän oli toivonut, Italiassa, missä hänellä oli enemmän kannatusta, vaan siihenkin täytyi hänen taipua. Joulukuussa v. 1413 kutsui hän kristikunnan edustajat _Kostnitzissa_ pidettävään kirkolliskokoukseen. Avauspäiväksi määräsi hän Marraskuun 1 p. 1,414.

Uteliaina loivat ihmiset silmänsä tuohon Bodenjärven kuuluisaan kaupunkiin. Kaikki ajattelevat älysivät kokouksen tehtävän tärkeäksi, painavaksi. Läheltä ja kaukaa lähtivät kristikunnan johtavat henkilöt matkalle korjataksensa Siionin hajonneita muureja. Loistavan saattojoukon seuraamana -- siinä kerrotaan olleen 1600 hevosta -- saapui Juhana XXIII Kostnitziin. "Tuohan on kuin kuoppa, jossa kettuja pyydetään" sanotaan hänen huudahtaneen, katsellessaan Rhein-virran laaksoa, missä kaupunki sijaitsee.

Valmistuksiin kului muutamia päiviä. Vasta Marraskuun 5 p:nä avasi paavi kokouksen. Harvoin, jos milloinkaan ennen, oli kirkko lumonnut maailmaa suuremmalla ulkonaisella loistolla kuin tässä tilaisuudessa. Kokoukseen oli saapunut 33 kardinaalia, 346 arkkipiispaa ja piispaa, kuuluisimpain yliopistojen edustajia, lukuisa joukko, abbotteja, tohtoreita ja munkkeja sekä lähes 2000 ruhtinasta, kreiviä, ritaria y.m. korkea-arvoisia herroja. Alussa keskusteltiin keskustelujärjestyksestä, äänestystavasta ja muista valmistavista kysymyksistä. Paavin valtaa koetettiin kaikin tavoin rajoittaa. Jo neljännessä istunnossa julistettiin kristikunnan päätöksenä se väite, että kokous oli _yleinen kirkolliskokous_, koska sen jäsenet olivat kokoontuneet Pyhän Hengen nimessä, Siihen tapaan oli kyllä jo ennenkin kirjoitettu ja puhuttu, vaan kristikunnan päätöksenä ei tätä väitettä milloinkaan vielä paavikirkon aikana oltu lausuttu. Tärkeä oli tämä päätös, sillä se vaati jokaista, itse paaviakin, ehdottomasti tottelemaan kokouksen päätöstä. "Jumalalta" -- niin lausuttiin -- "on Kostnitziin kokoontunut kristikunta saanut vallan tutkia kirkon tilaa ja ratkaista kaikki uskontoa koskevat kysymykset; jokaisen täytyy noudattaa sen erehtymättömiä päätöksiä". Ei aivo kristikunta enää kantaa paavikunnan raskasta ijestä; vapaamman ajan henki on jo vaikuttamassa maailmassa, vaatien ihmisiä vihdoinkin särkemään nuo orjuuden alentavat kahleet, joiden pakottamina he kautta vuosisatojen ovat polvistuneet paavin valtaistuimen juuressa. Tuo oli ehdottomasti oikeutettua, jaloa, jos asiaa maailman mielen mukaan arvostelemme, vaan jos yritystä Jumalan sanan valossa tutkimme, täytyy meidän suuressa määrässä rajoittaa tämä kiitoslause. Paavikunnan syntimitta on kyllä täysi, sen tuomitsemisen hetki on joutunut, vaan tuomarina on ihmisviisaus, eikä Jumalan erehtymätön sana. Luulouskon ohjaamana ja ihmishengen neuvomana aikoo kristikunta ryhtyä korjaelemaan Siionin muureja; parannusta tekemättä toivoo se paranevansa, totuuden sanaa tottelematta luulee se voivansa erehtymätöntä totuutta maailmalle julistaa. Se kyllä näkee kirkon silmiinpistävimmät paheet ja on ne tuomitseva, mutta sen tuomion alaiseksi on myöskin puhdas p. raamattuun perustuva totuus sortuva. Kostnitzin kokous on kyllä tavallaan oleva uskonpuhdistava kokous, vaan keski-ajan valetotuuden pettämänä on se toimittava monta pimeyden tekoa.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen oli kokous määrännyt monipaavisuuden poistamisen. Se mielipide lausuttiin, että noiden kolmen paavin tulisi viipymättä luopua virastaan. Mutta liittyen Pisan kokouksen päätökseen, jonka mukaan Juhana XXIII oli pidettävä ainoana laillisena paavina, kääntyi kokouksen huomio nimenomaan häneen. Lyöden tuuleen ajan painavat kysymykset, oli Juhana siveettömällä elämällään röyhkeästi pilkannut levottoman, paavikunnan paheisin kyllästyneen kristikunnan luottamusta, ja turhat olivat hänen yrityksensä koettaa säilyttää asemaansa. Eivät auttaneet uhkaukset: uuden ajan henki pakotti ne vaikenemaan; eikä ollut hänellä apua tuosta viekkaasta tekopyhyydestä, jonka kirjavaan vaippaan paavit niin monesti olivat pukeutuneet ja jolla hänkin vielä keski-ajan paavikunnan haudan partaalla koetti verhota itseään. Kostnitzin kirkolliskokous riisti sen hänen hartioiltaan ja asetti hänen alastomana kristikunnan tuomioistuimen eteen. Vakavia, uhkaavia sanoja lausuttiin hänestä jo ensimmäisissä istunnoissa. Kokouksen johtavat henkilöt, d'Ailly, Gerson y.m. vaativat jyrkästi hänen erottamistansa. Ei ollut Juhanalla ennen pitkää muuta neuvoa kuin luvata luopua virastaan. Vaan ei hän silti aikonut lupaustaan täyttää. Eräänä iltana, kun kokouksen jäsenet olivat katselemassa kaupungin läheisyydessä toimeenpantuja turnaajapeliä, pakeni hän salaa Itävallan herttuan luo, joka oli luvannut suojella häntä. Kokous ei kuitenkaan tästä hämmästynyt; se jatkoi työtään, väittäen voivansa suorittaa tehtävänsä ilman paavittakin. Toukokuun 29 p:nä 1415 julisti se Juhanan virkansa menettäneeksi. Näin uhkaavaan vastarintaan paavikuntaa vastaan ei ollut keski-ajan kristikunta vielä asettunut. Eipä kummallista, että myöskin Gregorius XII ja Benediktus XIII, jotka, huolimatta Pisan kokouksen päätöksestä, siihen asti olivat koettaneet varjo-valtaansa puolustaa, alkoivat taipua. Edellinen luopui vapaaehtoisesti Heinäkuun 4 p:nä, jälkimmäinen pyysi kokoukselta valtakirjaa, ja kun ei siihen suostuttu, täytyi hänenkin tyytyä erottamistuomioon, joka julistettiin pari viikkoa myöhemmin.

Näin suoriutui kokous ensimmäisestä tehtävästään. Monipaavisuus oli poistettu kirkosta. Mutta pieni oli tämä voitto eikä suinkaan omiaan antamaan keski-ajan sairaalle, kuumeenkaltaisesta unestaan heräjävälle kristikunnalle sitä rauhaa, jota se kaipasi. Arveluttavampaa laatua oli kirkon turmelus -- ei ollut se autettavissa kuin perinpohjaisen parannuksen nöyryttävällä tiellä. Onko Kostnitzin kokous, kuuliaisena yksin Herran kutsuvalle äänelle, altis särkemään synnin kahleet, onko keski-ajan erehdyksiin perehtynyt kristikunta nyt vihdoinkin "ymmärtävä totuuden" ja siten vapautuva valheen orjuudesta? Kostnitzin kaduilla liikkuu iloisia ihmisiä, satoja porttoja on saapunut kaupunkiin, ravintolat ovat täynnä meluavia ihmisiä, ruoka- ja juomatavaroitten menekki kauhean suuri. Kaikki todistaa, etteivät nuo arvokkaat isät, jotka ovat ottaneet parantaakseen kirkon vammoja, aivo tehtäväänsä toimittaa itsensäkieltämisen tukalalla tiellä. Mutta kaiken tämän mieltä masentavan turmeluksen uhallakin näemme kuitenkin siihen aikaan Kostnitzissa koittavan aamunkin enteitä. Kolkossa vankilassa huokaelee kahleissa mies, joka on syvään perehtynyt parannuksen tien salaisuuksiin. Kristikunnan surkea tila on kipeämmin koskenut häneen kuin keneenkään sen ajan ihmisistä, ja hänkin on ryhtynyt taisteluun sorretun totuuden puolesta. Mutta hän taistelee toisilla aseilla ja paremmalla menestyksellä kuin kokous. Häntä vastaan on suruton maailma, paavikunta, kirkko -- vieläpä Kostnitzin kokouskin, mutta hänen kanssaan on se Herra, joka on heikoissa voimallinen. Mies on Juhana Hus.

Mitä suurinta huomioa oli tuo valtaava böhmiläinen herännäisyys, jonka pääpiirteistä edellisessä luvussa kerroimme, herättänyt miltei kaikkialla kristikunnassa. Sen vaiheita oli keisari Sigismundkin levottomuudella seurannut, sen johtajia kun syytettiin jos minkälaisesta kerettiläisyydestä. Saatuaan aikaan Kostnitzin kokouksen, antoi hän tämän tehtäväksi muun ohessa tutkia myöskin Husia ja hänen puoluelaisiaan vastaan tehtyjä syytöksiä. Noudattaen Sigismundin kutsumusta, lähti Hus viipymättä matkalle. Uskonsankarin luottamuksella loi hän vakaan katseensa Kostnitzia kohti, missä lukemattomat viholliset häntä odottivat. Keisari oli luvannut hänelle suojeluskirjan, jonka turvaamana hänen muka ei tarvitsisi mitään pelätä, vaan ei hänen urhoollisuutensa siitä riippunut eikä muista maallisista tukeista: häntä tuki elävä usko Jesukseen Kristukseen, jonka sorrettua totuutta hän syrjäisestä isänmaastaan nyt lähti tämän maailman mahtaville tunnustamaan. Hus oli vakuutettu siitä, että tämä matka oli hänen viimmeinen matkansa, vaan eivät masentaneet kuolemanaavistukset hänen mieltään -- ne päinvastoin puhdistivat hänen uskoaan ja valmistivat häntä siihen suureen taisteluun, johon Herran armo oli hänen valinnut. Ristiinnaulitun kuninkaan sankarit ovat kehittyneet kirkkaudesta toiseen juuri kuolema silmiensä edessä, ja yksi niitä oli Hus. "Lähden nyt monta ja mahtavaa vihollista vastaan", kirjoitti hän. ystävilleen Pragiin "mutta minä turvaan pelastukseni Jumalaan. Rukoilkaat, rakkahani, väsymättä minun edestäni, että lujana pysyisin Hänen totuudessaan. Jos kuolemani on Hänelle kunniaksi, niin hän sitä jouduttakoon. Vaan jos palajaminen teidän luoksenne on pelastukselleni hyödyllistä, niin rukoilkaamme, että palajan kokouksesta synnittä s.o. niin, ettei evankeliumin arvo minun kauttani ole tullut häväistyksi". Joka näin puhuu, hän on oppinut rukoilemaan: "tapahtukoon Sinun tahtosi", ja joka niin rukoilee, hän ei voi häpeään joutua.

Keisarin käskystä seurasi Husia matkalla böhmiläinen suojelusjoukko, jota paitse muutamia hänen ystäviään, niiden joukossa jalomielinen ritari _Juhana von Chlum_, oli liittynyt seuraan. Uteliaina tunkeutuivat ihmisjoukot kaikkialla katselemaan tuota kuuluisaa miestä, joka ketään pelkäämättä lähti taistelemaan totuuden suurta taistelua. Jo Marraskuun 3 p:nä saapui Hus Kostnitziin. Kaksi päivää myöhemmin annettiin hänelle Sigismundin suojeluskirja. Minkä arvoinen se oli, sai hän piankin kokea.

Niinkuin tiedämme, oli Hus puolustamalla oman kansansa oikeuksia Pragin yliopistossa kipeästi loukannut Saksalaisten ylpeyttä. He vihasivat häntä siitäkin syystä katkerasti. Miettien kostoa, olivat sitä paitse muutamat hänen omista kansalaisistaan, jotka totuuden tähden vihasivat häntä, kiiruhtaneet Kostnitziin tehdäksensä uskonpuhdistajan aseman niin vaikeaksi kuin mahdollista. Heidän toimestaan naulattiin kokouksen ensi päivinä kaikkien kirkkojen oville ilmoituksia Husin kerettiläisyydestä, jotta yleinen mielipide heti alussa olisi häntä vastaan. -- "Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä, ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun tähteni".

Husin vihamiesten toimesta levisi kaupungissa jo kokouksen alussa se huhu, että hän aikoi paeta Kostnitzista. Huhu oli kerrassaan perätön, mutta vihamiehet älysivät käyttää sitä hyväksensä. Marraskuun 28 p:nä kutsuttiin uskonpuhdistaja piispan asuntoon, missä Juhana XXIII:kin siihen aikaan asui. Chlum kielsi Husia lähtemästä, vaan tämä noudatti käskyä. Kardinaalit olivat koossa, ja uskonpuhdistajalle ilmoitettiin, että häntä oli syytetty kerettiläisyydestä. Lyhyt oli tutkinto. Chlum, joka vetosi keisarin suojeluskirjaan, sai käskyn poistua, ja sotilasten vartioimana vietiin Hus ensin erään Kostnitzin tuomioherran asuntoon ja sieltä kaupungissa olevan Dominikani-luostarin vankilaan, joka oli mitä kolkoimpia ja inhottavimpia. "Nyt olet meidän vallassamme" sanottiin hänelle "etkä pääse pois, ennenkuin olet maksanut viimmeisen rovon". -- "Vanhurskaalle tapahtuu paljo pahaa, mutta Herra hänen niistä kaikista päästää".

Jo matkalla Kostnitziin sai Sigismund kuulla, miten Husia oli kohdeltu. Hän toimitti heti käskyn kaupunkiin, että uskonpuhdistaja laskettaisiin vapauteen, uhaten väkisin avata vankilan, ellei hänen tahtoansa noudatettaisi. Samaan aikaan naulasi Chlum tuomiokirkon ovelle vastalauseen valtakunnan lakien solvausta vastaan. Ei mikään auttanut. Turhaan koetti Sigismund, saavuttuaan kaupunkiin, vaatimustaan uudistaa. Hänelle selitettiin, että kirkon oikeus kerettiläisen suhteen oli ruhtinaan sanaa korkeampi sekä että uskonheittiölle antaman lupauksen pitäminen ei suinkaan ollut velvollisuutta, vaan päinvastoin syntiä. Kun Sigismundia vielä uhattiin silläkin, että kokous, jolta hän toivoi suuria, olisi hajoava, jos hän häiriten estäisi sen toimia, luopui hänkin uskonpuhdistajan oikeutta valvomasta. -- "Ota vaari minun rukouksistani, sillä minua vaivataan sangen: pelasta minua vainollisistani, sillä he ovat minua väkevämmät".

Kirkas on marttyyrein kruunu taivaan hääsalissa: ei saavuteta sitä kuin syvimmän itsensäkieltämisen tiellä. Mitä Hus kurjassa vankilassaan kärsi, sen tietää yksin Herra. Historia todistaa ainoastaan, että uskonpuhdistajan terveys tuossa kauheassa luolassa ennen pitkää kävi niin huonoksi, että varovaisuus vaati asianomaisia siirtämään häntä parempaan vankilaan. Jo ennenkuin keisari oli myöntänyt Husin asian tutkimista, pidettiin hänen kanssaan yksityinen tutkinto Joulukuun 1 p:nä. Hän pyysi saada käyttää asianajajaa avukseen, vaan kun siihen ei suostuttu, lausui hän turvallisesti: "olkoon sitten Jesus Kristus, jonka tuomioistuimen eteen teidän kerta täytyy esiintyä, minun asianajajani. Hänelle olen asiani uskonut, niinkuin Hän uskoi asiansa Isällensä". Keskustelu oli yhtä lyhyt kuin hyödytön, niinkuin muutkin hänen kanssaan pidetyt samankaltaiset. Niiden päätarkoitus olikin vain tuskauttaa tuon vihatun miehen taistelua vankilan yksinäisyydessä. -- "Älkää oudoksuko sitä hellettä kuin teille tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin outoa tapahtuisi; vaan iloitkaat, että te Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja riemuitsisitte".

Tuskin oli Hus ehtinyt koota vähän voimia sairautensa jälkeen, ennenkuin hänen vastattavikseen lähetettiin 42 kirjallisesti tehtyä syytöstä, jotka perustuivat osittain vihamiesten kertomuksiin, osittain hänen lausumiinsa väitteisin. Hänelle ilmoitettiin myös, että kokous oli tuominnut Vikleffin kerettiläisistä pahimmaksi, jotta Hus älyäisi, että hänen asiansa oli käsiteltävä yhteydessä tuon vihatun englantilaisen uskonpuhdistajan kirottujen väitteiden kanssa. Kesäkuun 5 p:nä esiintyi Hus ensi kerran kokouksen edessä. Kalpeat olivat hänen kasvonsa, vaan ylönluonnollista urhoollisuutta ja horjumatonta vakavuutta säteili hänen katseensa. Kokouksessa huudettiin ja meluttiin niihin määrin, ettei Hus saanut sananvuoroakaan. Hän lausui kummastuksensa siitä, ettei voitu ylläpitää parempaa järjestystä. Kaksi päivää myöhemmin tuotiin Hus toistamiseen kokouksen tutkittavaksi. Muun ohessa syytettiin häntä siitäkin, että hän, perustuen Vikleffin oppiin, hylkäsi muuttumisopin. Hus vakuutti tämän syytöksen olevan perättömän, sanoi päinvastoin aina hyväksyneensä kirkon ehtoollisopin, sillä poikkeuksella kuitenkin, että hän kannatti Böhmiläisten tapaa jakaa kalkkia maallikoillekin. [Tämän johdosta otti kokous kysymyksen keskusteltavakseen, tullen siihen päätökseen, josta ennen (katso II osa) on mainittu.] Vaan ei hän silti suurta edeltäjäänsä kieltänyt. Päinvastoin tunnusti hän rohkeasti, että hän monessa suhteessa oli aivan samaa mieltä kuin englantilainen uskonpuhdistaja. Kun häneltä kysyttiin, oliko hän lausunut tahtovansa olla siellä, missä, Vikleff oli, ja hän siihen myöntämällä vastasi, kaikui kokoussali ivallisen ilon purkauksista. Asiallista väittelyä ei ensinkään tarkoitettu, Husia vaadittiin vain luopumaan "harhaoppisista väitteistään". Turhaan vakuutti uskonpuhdistaja, ettei hän suinkaan ollut saapunut Kostnitziin itsepäisesti puolustaaksensa mielipiteitään, vaan että hän oli altis kuulemaan, missä hän mahdollisesti oli erehtynyt sekä luopumaan kaikesta, joka ei ollut p. raamatun mukaista. Tuolla ylönkatseellisella ylpeydellä, jolla totuuden vastustajat kaikkina aikoina ovat lyöneet tuuleen kohtuullisimmatkin vaatimukset, jotta heidän luultu rauhansa ei joutuisi kerrassaan häpeään, kohdeltiin Husiakin tässä tilaisuudessa. Sigismundkin uhkasi peruuttaa suojeluskirjansa, ellei hän taipuisi. Vaan ei horjunut uskonsankarin usko. Sanaakaan peruuttamatta poistui hän kokoussalista. "Rohkeutta, mestari Hus" lausui hänelle ovella jalo ystävänsä Chlum "luopukaa kernaammin hengestänne kuin totuudesta". "Autuas on se mies, joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin hänen pitää elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä rakastavat".

Seuraavana päivänä tuotiin Hus jälleen kokouksen eteen. Tällä kertaa koskivat syytökset pääasiallisesti hänen kirkosta lausumiaan mielipiteitä. Vetäen puolustuksekseen muun ohessa Augustinuksen ja Bernhard Klairvauxlaisen käsityksen, tunnusti hän suoraan, ettei kukaan ole tosi kristitty sillä perusteella vain, että hän kuuluu kirkkoon, vaan ainoastaan se, joka seuraa kristuksen askeleita. Kuinka vähän Hus pelkäsi tämän maailman mahtavia, todistaa sekin seikka, että hän, viitaten Herran Saulille lausumiin sanoihin: "että sinä olet minun sanani hyljännyt, niin minäkin olen sinun hylkäävä", yllämainittuun rohkeaan väitteesensä lisäsi tämänkin: "ei ole kukaan kuningas Herralle otollinen, joka elää synnissä". Sigismund säikähtyi, vaan d'Ailly lausui: "ei siinä kylliksi, että olet kirkkoa solvannut, sinä asetut vielä kuninkuuttakin vastustamaan". Suurta vihaa herätti uskonpuhdistaja silläkin väitteellään, että paavikuntaa ei ensinkään tarvittaisi, "koska lukemattomat hurskaat paimenet menneinä aikoina ovat voineet hoitaa Herran seurakuntaa paavin välityksettä". Husille ilmoitettiin, että 60 oppinutta tohtoria, joille kokous oli uskonut hänen oppinsa tutkimisen, olivat päättäneet, että hänen tulisi tunnustaa erehtyneensä, valalla vakuuttaa ainaiseksi luopuvansa harhaopistaan, julkisesti peruuttaa se sekä tulevaisuudessa puolustaa kirkon oppia; ellei hän siihen suostuisi, odottaisi häntä suuri vaara. Turhaan rukoili Hus, ettei häntä pakotettaisi valehtelemaan, vaan turhaan koetettiin myöskin saada hänen vakuutustaan horjumaan. Hän ei taipunut kokouksen päätökseen, vaan vastusti sitä, vakuuttaen alistuvansa ainoastaan raamatun sanan alle. Tällä jalolla tunnustuksellaan viittaa hän uskonpuhdistuksen aamukoittoon, jonka julistajana hän, keski-ajan pimeää pelkäämättä, kirkon ja maailman pilkkaamana ja näennäisesti Herrankin hylkäämänä, voimallisena uskossa Jesukseen seisoo Kostnitzin kokouksen edessä. Poistuessaan kokoussalista, lausui hän tyyneesti: "olen vedonnut Kristukseen. Hänen tuomioonsa minä tyydyn, sillä Hän ei perusta sitä vääriin todistuksiin eikä tuomitse kirkkoisienkään väitteiden mukaan, sillä hekin ovat joskus erehtyneet, vaan Hän tuomitsee totuudessa". -- "Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta ette ole maailmasta, vaan minä valitsin teidän maailmasta, sentähden maailma vihaa teitä".

Seuratkaamme uskonsankaria hänen vankilaansa. Ei se lihaa ja verta miellytä, mutta uskon silmä tajuaa sen rauhan satamaksi, monen palavan rukouksen todistuksenmajaksi. Kaikki kertoo kärsimisistä ja taisteluista, vaan samalla autuudesta ja voitosta. Usein on tässä kolkossa vankilassa kuulunut kilvoittelevan uskon huokauksia, mutta monesti myöskin ristin Herran ylistystä. Ihmeellisesti asettui täällä Husin ennen joskus liiaksi kiivas luonto, nöyrtyi ja tyyntyi Pyhän Hengen koulussa. Sen huomaamme semminkin niistä kirjeistä, joita hän "kahleissa ja odottaen kuolemaa" täältä kirjoitti ystävilleen Böhmiin. Ne sisältävät horjumattoman uskon kiitosta sille Herralle, joka koetuksen pätsissä valmistaa syntisiä ihmisraukkoja perimään taivaan ikuista iloa. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vihollisista, ei kostonhimoa eikä tyytymättömyyttä: esirukousta, rakkautta vain ja kärsivällisyyden toivorikasta kieltä! Se on Herran voitto, jota heikot ihmissanat älkööt yrittäkö kuvata! -- Turvallisesti odotti Hus uskossa Jesukseen marttyyrikuoleman kauhuja. Eikä epäillyt hän totuuden voittoa, vaikkei hän saisi uskonpuhdistuksen aamua nähdä. Niinpä kirjoittaa hän vankilastaan: "hanhi [Tällainen sana hus merkitsee hanhi.] on hiljainen eläin, joka ei pääse korkealle lentämään; sentähden se ei voi siteitään rikki repiä. Mutta tulee toisia lintuja, jotka Jumalan sanan voimalla kohoavat korkeammalle, ja ne tekevät lopun vihollisten hyökkäyksistä". Eräässä toisessa kirjeessä lausuu hän saman turvallisen toivon näillä sanoilla: "toivon Jumalaan, että Hän minun jälkeeni on lähettävä urhoollisempia sankaria kuin nyt löytyy, jotka paremmin pystyvät ihmisille todistamaan antikristusta vastaan". -- "Ja minä näin toisen enkelin lentävän taivaan keskitse, jolla ijankaikkinen evankeliumi oli, jota hänen pitää niille ilmoittaman, kuin maan päällä asuvat, ja kaikille pakanoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille".

Oli Heinäkuun 6 p. 1415. Kristikunnan edustajat olivat kokoontuneet Kostnitzin tuomiokirkkoon langettamaan Husin tuomioa. He istuivat korkeilla tuoleilla ja vielä korkeammalla keisari Sigismund, Pidettiin messua. Marttyyri odotti kirkon esihuoneessa: kerettiläisenä hän ei saanut olla saapuvilla niin pyhässä toimituksessa. Vasta sen päätyttyä tuotiin hän sisälle. Keskellä kirkkoa oli pöytä, jolle oli asetettu pappispuku. Hus asettui sen ääreen. Eräs piispa astui saarnatuolille. Saarnatekstinä oli Room. 6: 6 "me tiedämme, että meidän vanha ihminen on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa, että synnin ruumis pitää turmeltuman". Näitä pyhiä sanoja sovitteli saarnaaja Husiin, jota hän sormellaankin osotti, kehottaen keisaria hävittämään kerettiläisyyttä ja luvaten hänelle suurta nimeä aikakirjoissa, jos hän surmauttaisi tuon turmioa tuottavan miehen. Turhaan koetti marttyyri puolustaa itseään. Kun ei häntä kuultu, lankesi hän polvilleen ja rukoili hetken hiljaa. Kun häntä syytettiin siitäkin, että hän oli kokouksen päätöksestä vedonnut Kristukseen, lausui hän tyyneesti: "katso, Herra Jesus Kristus, miten tämä kirkolliskokous ylönkatsoo sinun lakiasi". Nyt astui paavin tuomari esille, ilmoittaen että Hus oli tuomittu virkansa menettäneeksi ja maallisen oikeuden huostaan annettavaksi. Saatuansa tietää että kirjansakin olivat tuomitut poltettaviksi, kysyi marttyyri: "mitenkä saatatte kirjojani kirota? Minä vain soisin, että niitä korjattaisiin p. raamatun mukaan. Ettehän niitä tunne, moni niistä on kirjoitettu Böhmin kielellä, jota ette ymmärräkään". Kaikki turhaa. Marttyyri polvistui jälleen, rukoillen niiden puolesta, jotka hänen näin julki vääräin todistusten perusteella tuomitsivat. Kirkon holvit kaikuivat paatuneitten naurusta! Tämän jälkeen puettiin Hus pöydällä olevaan pukuun ja hänelle annettiin kalkki käteen sillä kehotuksella, että hän vihdoinkin peruuttaisi harhaoppinsa. Kun hän yhä vain pysyi lujana uskossa, riistettiin häneltä pappispuku sekä kalkki näillä sanoilla: "kirottu Judas, me otamme sinulta tämän kalkin, jossa on Kristuksen veri maailman lunastukseksi". Marttyyri vastasi: "ja minä turvaan Jumalaani ja Vapahtajaani ja olen varma, ettei hän milloinkaan ole minulta ottava pois pelastuksensa kalkkia. Varmaan uskon, että vielä tänä päivänä saan siitä juoda Hänen valtakunnassaan". Husin päähän pantiin perkeleitten kuvilla maalattu paperilakki, johon oli kirjoitettu: "pääkerettiläinen", ja hänelle lausuttiin: "me annamme sielusi perkeleelle". Hän vastasi: "minä uskon sen hyvän Vapahtajamme Jesuksen Kristuksen käsiin. Minun kurjan syntisen tähden on Hän kantanut orjantappurakruunua. Sentähden kannan minä Hänen nimensä kunniaksi ja Hänen totuutensa tähden kernaasti tätä kruunua -- se on paljon keveämpi!" -- "Tästedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, sinä päivänä minulle antaa, mutta ei ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestystänsä rakastavat".

Maallisen oikeuden rangaistavana vietiin Hus kaupungin ulkopuolelle, missä rovio oli pystytetty. Jätettyään hyvästi vankilan vartijoille, joita, hän hellästi kiitti hyvästä kohtelusta, astui marttyyri, suuren aseellisen vartijaston ja lukemattoman kansanjoukon saattamana, vakavin askelin kohti kuolemaa. Saavuttuaan paikalle, rukoili hän polvistuen. Pyöveli vaati häntä nousemaan ylös ja sitoi hänen rautaisilla ketjuilla paaluun. Kauas kuuluivat marttyyrin sanat, kun hän korkealla äänellä lausui: "Herra Jesus Kristus, kernaasti ja nöyrästi tahdon kärsiä tämän kauhean kuoleman Sinun pyhän evankeliumin ja totuuden julistamisen tähden". Rovio sytytettiin. Liekeistä kuului marttyyrin veisuu: "Jesus, elävän Jumalan Poika, armahda minua". Hetken kuluttua se vaikeni. Kun rovio oli palanut maahan, viskattiin tuhka Rheinvirtaan. -- "Ja he huusivat suurella äänellä sanoen: autuus olkoon meidän Jumalallemme, joka istuimella istuu, ja Karitsalle!"

Juhana Husin nimi on kirkkohistorian jaloimpia. Urhoollisesti hän taisteli keski-ajan koko katsantotapaa vastaan, kehottaen kristikuntaa särkemään niitä raskaita kahleita, joilla paavikunta ja kirkon hengellinen ylimyskunta oli sen vanginnut. Syrjäisessä isänmaassaan puolusti hän rohkeasti kansan oikeutta päästä pimeydestä itsetietoisuuteen ja valoon, saarnaten ja kirjoittaen sen omalla kielellä, jota hänen ihmeellisesti valistunut mielensä koetti korottaa kirjakieleksi, niinkuin se hänen kauttansa tavallaan semmoiseksi kohosikin, mikäli siihen aikaan vielä mahdollista oli. Tässäkin suhteessa on hän raivannut tietä uskonpuhdistukselle. Vaan paljon enemmän on hän toimittanut. Hänen kauttansa on evankeliumin valo ihmeen kirkkaana loistanut maailmalle, ennustaen turmeltuneelle kirkolle paavikunnan perikatoa, unestaan heräjävälle kristikunnalle onnellisempaa aikaa. Semminkin kehottaa hänen viimmeinen taistelunsa meitä kiittämään ja ylistämään kirkon uskollista Herraa, jonka lähettiläs hän oli.

Ei tyytynyt Kostnitzin kokous Husin marttyyrikuolemaan, sen sokeus ja Kristus-viha vaati toisenkin uhrin. Olemme ennen puhuneet Hieronymus Pragilaisen jalosta taistelusta totuuden puolesta. Hän oli seurannut Husia Kostnitziin, vaan kun näki, ettei voinut auttaa jaloa ystäväänsä, poistui hän salaa kaupungista. Pian saavuttivat kuitenkin lähetetyt vainoojat hänen, ja hän tuotiin vankina takaisin. Yöt päivät kiusattiin häntä vankilassa, kunnes hän häätyi kieltämään uskonsa. Vapauteen häntä ei kuitenkaan laskettu, sillä arvokkaat isät huomasivat, että miehen sydämmessä liikkui toisia ajatuksia kuin hän pakosta oli lausunut. Eräänä päivänä, kun hän jälleen oli kutsuttu kokouksen tutkittavaksi esittämään epäiltyä uskoansa, poisti Herran pelko ihmispelon hänen sydämmestään. Valtaavan kaunopuheliaasti tunnusti Hieronymus kyynelsilmin heikkoudesta ja kuolemanpelosta kieltäneensä totuuden ja luopuneensa jalosta ystävästään, joka urhoollisesti oli kestänyt marttyyrikuoleman kauhut. Rukouksissa oli hän vankilassa taistellut Herran kanssa ja saanut Häneltä syntinsä anteeksi: nyt hän ei enää pelännyt, nyt oli hän altis kuolemallaan vahvistamaan sitä uskoa, jota hän oli saarnannut Böhmissä. Koettamattakaan vihaansa hillitä, tuomitsi kokous Hieronymuksen heti poltettavaksi. Sääliväisyydestä tahtoi pyöveli sytyttää rovion takapuolelta, vaan Hieronymus esti häntä sitä tekemästä, lausuen: "ei niin, jos olisin kuolemaa peljännyt, en olisi tänne tullut". Tämä tapahtui Toukokuun 30 p:nä 1416.

Sokeuden pimittämänä kokosi Kostnitzin kokous syntiä synnille. Sitä kesti vielä kaksi vuotta: vasta Toukokuun 16 p:nä 1418 julisti paavi _Martinus V_, joka monien rettelöiden jälkeen oli valittu Juhana XXIII:nen jälkeiseksi, sen päättyneeksi. Turhaan koetettiin päättäjäisjuhlallisuuksia tehdä mitä loistavimmiksi: haikein sydämmin valittivat kaikki ajattelevat ihmiset, ettei kristikunta Kostnitzissa mitään pysyväistä hyvää ollut saanut aikaan. Vaan ei kuulu vieläkään synnintunnustus kristikunnan huulilta, vaikka marttyyrien veri huutaa kostoa Jumalalle. Kuinka pimeä on vielä keski-ajan yö, miten kovat ihmisten sydämmet! Ylpeänä ratsasti uusi paavi kaupungista loistavan saattojoukon seuraamana. Sigismund talutti hänen hevostaan, kaksi muuta ruhtinasta kannattivat jalustimia -- mutta Husin isänmaassa nousi kansa kostamaan marttyyrein kuolemaa, ja vanhurskaan Jumalan tuomio likeni likenemistään keski-ajan turmeltunutta kirkkoa.

IX.

Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.

-- Herran ja Gideonin miekka. Tuom. k. 7: 20.

Monesti oli Böhmin herännyt kansa koettanut suojella suurta uskonpuhdistajaansa Kostnitzin kokouksen väkivallalta. Vastaukseksi lähetti sille kokous kertomuksen Husin tuomiosta sekä ankaran uhkauksen kaikille, jotka eivät heti luopuisi hänen kirotusta opistaan. Semminkin vaadittiin Böhmin husilaismielisiä pappeja jakamaan Herran ehtoollista kirkon säätämän tavan mukaan, jonka Kostnitzin kokous oli vahvistanut. Toiset heistä olivat nim. p. ehtoollisessa jakaneet viiniä maallikoillekin. Mahtisanallaan luulivat nuo arvoisat isät voivansa masentaa vapauteen pyrkivän kansan pyhimpiä oikeuksia ja tukehuttaa sen evankeliumin valosta syttynyttä uskonnollista innostusta! Lyhytjärkinen tuuma! Böhmiläiset asettuivat vastarintaan kostaaksensa rakastetun Husin kuolemaa ja puolustaaksensa vapauttaan. Katolismielisiä munkkeja, piispoja ja pappeja karkotettiin, heidän asuntojaan hävitettiin, ja moni heistä pelasti tuskin henkensä. Kuningas _Wenzeslaw_, Sigismundin veli, ei tehnyt mitään estääksensä näitä väkivaltaisuuksia. Päinvastoin syytti hän keisaria lupauksenrikosta, kartuttaen tällä sytykkeellä kapinan tulta yhä enemmän. Hänen suostumuksellaan kokoontui böhmiläinen ja mähriläinen aatelisto Syyskuun 2 p:nä 1415 Pragiin laatimaan vastausta Kostnitzin kokouksen kirjoitukseen. Kokouspaikaksi määrättiin Betlehemin-kappeli. Husin kallis muisto, josta kaikki täällä kertoi, jalostutti hänen tänne saapuneita surevia kansalaisiaan, kehottaen heitä urhoolliseen taisteluun sorretun totuuden puolesta. Vaatien Kostnitzin kokoukselta tiliä Husin tuomiosta, vakuutti tänne kokoontunut aatelisto hänen saarnanneen ja kirjoittaneen p. raamatun mukaan. Niinikään lausui se vakaan, uhkaavan vastalauseen sitä kohtelua vastaan, jonka alaisena Hieronymus juuri siihen aikaan huokaeli, valittaen pelkäävänsä pahinta hänenkin suhteen. Kirje päättyy sillä ilmoituksella, että Böhmin ja Mährin kansa oli altis mitään vaaraa pelkäämättä viimmeiseen verenpisaraan puolustamaan kaikkia hurskaita evankeliumin julistajia. Hieronymuksen kuolema todistaa, etteivät kirkon mahtavat ylimykset ensinkään ottaneet kuullaksensa niitä totuuden varottavia ääniä, joiden kaiku Böhmin vuoristosta jo kuului koko Euroopassa. Ei ollut vaikea aavistaa, mitä tämmöinen menettely oli vaikuttava uskonnollisen ja kansallisen herännäisyyden jalostuttamaan, vaan vielä tunteittensa vallassa olevaan kansaan -- mutta Kostnitzin kokous ei aavistanut mitään! Se oli paatunut Husin rovion ääressä.

V. 1419 kuoli kuningas Wenzeslaw. Vihattu keisari Sigismund, joka oli veljensä valtikan perillinen, tahtoi nyt omistaa Böhmin kruunun. Sitä solvausta eivät enää kestäneet Husin kansalaiset. He tarttuivat aseisin vapauden ja totuuden mahtavia sortajia vastaan. Böhmiläisten vastarinta ryhmittyi kahden puolueen taisteluksi. Toisen muodosti aatelisto, toisen kansa. Edellisen pääpaikkana oli Pragin kaupunki ympäristöineen, jälkimmäinen kokoontui _Taborin_ vuorelle, jolle se rakensi samannimisen kaupungin. Sotajoukon johtajaksi rupesi _Juhana Ziska_. Hän oli siihen aikaan jo 60 vuoden ikäinen, vaan nuoruuden innostuksesta tykki sydämmensä. Hämmästynyt paavi antoi saarnata ristiretken noita uppiniskaisia vastaan, jotka, huolimatta yleisen kirkolliskokouksen päätöksestä, uskalsivat puolustaa kuolemaan tuomittua kerettiläistä ja kannattaa hänen harhaoppiaan. Saksalaiset olivat hyvinkin alttiit noudattamaan tätä kehotusta, semminkin Sigismund, joka ei tahtonut menettää Böhmin kuningaskruunua ja sitä paitse oli ruvennut "harhaoppisuuden" kiivaaksi vastustajaksi. Böhmiläisiä vastaan lähetettiin sotajoukko toisen perästä, vaan mahdoton oli niiden rakentaa salpoja tuon pienen kansan yhä vain hurjistuvalle voittoretkelle. Keisarin veltostunut ritaristo ja kurittomat palkkajoukot eivät voineet vastustaa taitavan Ziskan urhoollisia sotilaita, jotka taistelivat jalojen aatteiden innostuttamina, _Deutschbrodin_ verisessä tappelussa (1422) lyötiin valtakunnan yhtyneet sotajoukot, ja Böhmiläiset alkoivat tunkeutua rajamaihinkin. Lukien ahkeraan Vanhan Testamentin sotahistoriaa, pitivät Husilaiset itseään Jumalan kansana, joka oli kutsuttu kostamaan Filistealaisille, Moabilaisille, Midianilaisille y.m., kuten he vihollisiaan nimittivät. Ei lannistunut heidän uskonnollinen innostuksensa, sillä se oli alkunsa, saanut totuuden elävästä lähteestä ja imi siitä vieläkin nestettä, vaikka se valitettavasti vuosien kuluessa eksymistään eksyi ammentamaan voimia muualtakin. Missä Böhmiläisten liput, jotka olivat merkityt kalkin kuvalla, liehuivat, siellä vapisivat kaupungit ja kylät, sillä niiden perikato oli varma.

Vähitellen tapahtui kuitenkin käänne sodan vaiheissa. Löytyi Husilaisia, jotka eivät hyväksyneet sitä jyrkkää kantaa, jolle kansallispuolue oli asettunut. Semminkin Ziskan kuoleman jälkeen (1424) vieraantuivat molemmat husilais-puolueet toisillensa. Sävyisämpi, joka on tunnettu nimellä _Kalikstinit_, [Nimi johtuu latinalaisesta sanasta calix, joka merkitsee kalkki.] oli taipuvainen solmimaan rauhaa kirkon kanssa, jos sille myönnettäisiin muutamia tärkeitä oikeuksia; toinen puolue, _Taborilaiset_, sitä vastoin asettui yhä jyrkemmin raamatun puustavin kannalle, hyljäten ehdottomasti kaikki, jota ei raamattu suoraan käske. Sodan melskeissä hurjistuneena ja voitoistaan yltyneenä, ei tahtonut se rauhasta ensinkään tietääkään, ennenkuin vapaasti saisi järjestää jumalanpalveluksensa oman katsantotapansa mukaan. Sota jatkui ja kävi vuosi vuodelta yhä verisemmäksi. Arveluttava oli paavin asema. Ei hän kernaasti olisi tahtonut kutsua levotonta kristikuntaa uuteen kirkolliskokoukseen, vaikka Kostnitzin kokouksessa tehty päätös velvoitti häntä sitä tekemään, vaan Husilaisten voittoretket kävivät siksi uhkaaviksi ja kirkollismielisten vaatimukset jyrkiksi, ettei hänellä ajanpitkään muuta neuvoa ollut. Martinus V kutsui kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli pidettävä _Baselissa_ ja alkava v. 1431. Kuolema vapautti hänen kuitenkin tuolle vastahakoiselle matkalle lähtemästä. Kokouksen toimeenpaneminen jäi Martinuksen jälkeisen, paavi _Eugen IV:nen_ toimeksi.

Baselin kirkolliskokous ei alkanut läheskään niin loistavasti kuin edellinen. Ikäänkuin aavistaen koko tuuman mitättömyyttä, eivät saapuneet kirkon edustajat kokoukseen kuin hyvin harvalukuisasti. Mutta etenkin oli paavilla ja hänen kannattajillaan syytä tyytymättömyyteen. Kokous näet ryhtyi heti hieromaan rauhaa noiden kirottujen Husilaisten kanssa. Saatuansa tämän tietää, lähetti Eugen bullan kokoukseen, vaatien sen lakkauttamista. Syyksi sanoi hän Baselin husilaissodan vuoksi vaarallisen aseman. Vaan paavin kiellosta ei huolittu. Kokous jatkoi tointaan, ja v. 1433 saapui Baseliin 300 Husilaisten edustajaa ilmoittamaan, millä ehdoilla Böhmiläiset suostuisivat rauhaan. Uteliaisuudella ja levottomuudella olivat kirkon edustajat odottaneet noita urhoollisia sankareita, joiden nimi siihen aikaan täytti koko Euroopan pelvolla. Lähetystöä kohdeltiin kuten voittajaa ainakin. Salataksensa omaa kurjuuttaan, olivat kirkon edustajat määränneet, että kaikki huvitukset, joita tämänkin kokouksen aikana arvokasten isien viihtymisen vuoksi tuon tuostakin pantiin toimeen, lakkautettaisiin, kunnes Böhmiläiset olivat poistuneet kaupungista. "Eivät jumalattomat kestä tuomiota, eivätkä syntiset vanhurskasten seuraa". Lähetystöä, jonka johtajana oli tuo pelätty sotapäällikkö _Prokopius_, kohdeltiin suurella kunnioituksella. Husilaisten käsitys uskonnollisissa asioissa erosi kuitenkin siksi paljon kirkon edustajain kuolleista kaavoihin ja muotoihin jähmettyneestä, kauas totuuden sanasta eksyneestä katsantotavasta, ettei vielä saatu sopimusta aikaan, vaikka keskusteluja kesti 50 päivää. Kyllästyneinä lähtivät Böhmiläiset pois Baselista, suostuen kuitenkin siihen ehdotukseen, että kokous saisi lähettää lähetystön Pragiin asiasta likemmin keskustelemaan. Miten muuttuneet olivat olot Kostnitzin kokouksen ajoilta! -- Hartaasti toivoen tuota uhkaavaa husilaissotaa loppuvaksi, käytti Baselin kokous hyväkseen Böhmiläisten lupaa, jonka mukaan Husilaisten vaatimuksista vielä keskusteltiin Pragissa. Vaan ei sielläkään ollut helppo saada rauhaa aikaan. Kaikin tavoin koettivat kuitenkin katolisuuden ystävät tarkoitustaan saavuttaa. Kun eivät muut keinot auttaneet, alkoivat he yllyttää Kalikstinein ja Taborilaisten välillä vallitsevaa erimielisyyttä, kunnes se kiihtyi eripuraisuudeksi ja katkeraksi vihaksi. Tähän ansaan kietoutuneina, suostuivat Kalikstinit (1433) solmimaan rauhaa kirkon kanssa seuraavilla ehdoilla: 1:ksi: Jokainen Böhmiläinen on oikeutettu p. ehtoollisessa nauttimaan viiniäkin; kuitenkin tulee papiston opettaa kansalle, että kirkon tapa jakaa alttarin sakramenttia on yhtä oikea ja tuottaa yhtä suurta siunausta. 2:ksi: Esimiestensä asettamat papit julistakoot vapaasti ja uskollisesti Jumalan sanaa. 3:ksi: Papiston paheet ovat rangaistavat jumalallisen lain ja kirkkoisien määräysten mukaan. 4:ksi: Papit ovat oikeutetut hoitamaan kirkon tiluksia, vaan heiltä vaadittakoon siinäkin toimessa uskollisuutta.

Paljon jyrkemmät olivat Husilaisten vaatimukset v. 1421, jolloin he, kokoontuneena Pragiin, keskustelivat ja päättivät, millä ehdoilla he suostuisivat sopimaan kirkon kanssa. Vaan ei ilmaisekaan sopimus tuo kuin Kalikstinein laimeaksi käynyttä vastarintaa. Että Taborilaisten katsantotapa oli sama kuin ennenkin, se tuli piankin ilmi. Pragissa v. 1434 pidetyillä valtiopäivillä lausuivat he mitä jyrkimmän vastalauseen kirkon kanssa solmittua liittoa, vastaan, kielsivät kerrassaan paavin oikeuden määrätä mitään hengellisissä asioissa, vaatien näiden alistamista ainoastaan raamatun sanan alle. Vihan vimmassa poistuivat he valtiopäiviltä, uhaten epäluotettavia kansalaisiaan verisellä kostolla. Kalikstineillä ei ollut muuta neuvoa kuin joko luopua päätöksestään tahi ryhtyä taisteluun Taborilaisia vastaan. He vetosivat miekkaan, eikä aikaakaan, ennenkuin Husin urhoolliset kansalaiset, joita tämän maailman mahtavat siihen asti turhaan olivat koettaneet masentaa, seisoivat aseissa toisiaan vastaan. Sigismundin sodan alussa lausuma ennustus: "Böhmiläisiä eivät voi kukistaa muut sotajoukot kuin heidän omansa" toteutui _Böhmischbrodin_ verisessä tappelussa (1434). Kalikstinit voittivat, Prokopius ja hänen veljensä, jotka johtivat Taborilaisten sotajoukkoa, kaatuivat ja heidän kera suuria osa noita urhoollisia sankareita, jotka olivat vannoneet viimeiseen verenpisaraan puolustaa Böhmin uskonnollista vapautta kirkon ylimyksiä ja tämän maailman mahtavia vastaan. Erämaana oli Husin isänmaa, raunioina sen kaupungit ja kylät, hävitetyt sen pellot, hautausmaina sen nurmet ja laaksot. Kenen oli syy? Keski-ajan turmeltunut kirkko, joka ei aavistanutkaan omaa syntivelkaansa, todisti: "Jumala on tuominnut kerettiläiset", vaan Herran todistus kuuluu: "joka paljon on rakastanut, hänelle monta syntiä annetaan anteeksi".

Näiden vaiheiden ohessa oli Baselin kokous jatkanut pintapuolista työtään. Eugen IV, joka, kuten mainitsimme, jo alussa julisti sen lakkautetuksi, koetti vastakokouksilla tehdä Baselissa laaditut päätökset mitättömiksi. Ensin kutsui hän kannattajansa _Ferraraan_ (1438), josta kaupungista kuitenkin rutto heidät ennen pitkää karkotti. Seuraavana vuonna kokoontuivat he _Florensiin_ jatkamaan työtään. Eugen julisti Baselin kokouksen pannaan. Tämä vastasi valitsemalla uuden paavin, herättäen siten hetkeksi uuteen eloon monipaavisuuden onnettomuutta, jonka poistamista varten kristikunta niin kanan oli taistellut. Surkea on todellakin kirkon tila! Eikä sitä paranna tuo paavin miltei naurettava yritys koettaa tukea valtaansa solmimalla liittoa itäisen kirkon kanssa. Turkkien ahdistamana oli näet Itä-Rooman keisari _Juhana VII Paleologus_ etsinyt turvaa länsimaan kristikunnalta. Kauan epäiltyään, kummanko puoleen hän kääntyisi, Baselin kokouksen vai paavinko, solmi hän vihdoin liiton viimmemainitun kanssa (1439). Vaan ei ystävyyttä kauan kestänyt, eikä siitä muuta apua ollut kuin muutamia turhia juhlamenoja, joilla keski-ajan turmeltunut kirkko vielä koetti maailmaa lumota. Tuo kirkkojen entinen yksimielisyys ei ollut saavutettavissa muutamilla myönnytyksillä ja sopimuksilla -- sen aikaansaaminen edellytti silloin, niinkuin aina, ehdotonta kuuliaisuutta yksin totuuden erehtymättömälle sanalle!

Turhaan ponnisti Baselin kokous viimmeiset voimansa näyttääksensä kristikunnalle, että "yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi". Kun sen jäsenet vihdoin (1443) hajosivat, oli Eugen IV yhä edelletä paavina. Näyttää siis kuin olisi paavikunta voittajana suoriutunut noista yleisistä kirkolliskokouksista, joista olemme kertoneet. Hämmästyttävällä röyhkeydellä olivat paavit tämän taistelun vaiheissa julistaneet muuttumattomia vaatimuksiaan kristikunnalle, ja näyttipä hetkeksi kuin olisi Herran seurakunta yhä edelleenkin tuomittu näihin vaatimuksiin suostumaan. Niin ajattelivat ainakin paavit itse, sillä he eivät huomanneet, että "yö kului". Mutta historia todistaa, että ihmiskunnan kehitys alkaa kulkea uutta uraa, jolla se on valmistava perikatoa keski-ajan paavikunnalle. Aamuruskon koittaessa näkyy kaikkivaltiaan Jumalan käsi. Se tarttuu kirkon eksyneen laivan peräsimeen ohjatuksensa sen kulkua kohti rauhan satamaa.

X.

Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.

-- Jokainen luulee tiensä oikeaksi, vaan Herra koettelee sydämmet. San. l. 21: 2.

Olemme viitanneet paavien väsymättömiin pyrintöihin säilyttää hallitsija-asemaansa kristikunnassa. Siitä he eivät vielä siihen aikaankaan luopua tahtoneet, kuin jo kaikki enteet ennustivat perikatoa tälle yritykselle. Ei niin kaukaista maata Euroopassa, etteivät "Pietarin jälkeiset" koettaneet sen oloja halliten johtaa. Niinpä tiedämme esim. että he, halveksien Turun tuomiokapitulia, koettivat anastaa itselleen oikeuden yksin asettaa virkaansa Suomen piispan. Vaan taitavasti valvoi kapitulikin puolestaan etujaan, jos kohta se ajanhengen tahraamana ei suinkaan ollut arka keinojen suhteen. Tämän näemme selvästi Juhana Westfalin kuoleman jälkeen. Hänen jälkeisekseen valitsivat Turun kaniikit _Bero Balkin_, joka heti vaalin jälkeen riensi Avignoniin saadaksensa paavin vahvistusta. Ei hän sinne tyhjänä lähtenyt -- se olisi tosiaan ollut hukkamatka! -- vaan varustettuna hyvällä kukkarolla. Hankkiaksensa valitsemalleen piispalle riittäviä lunnaita, oli kapitulin kiireessä täytynyt myydä tuomiokirkon tiluksiakin. Paavi tyytyi rahasummaan: Turun piispaksi pääsi _Bero II Balk_ v. 1385.

Tämä mies oli syntynyt Vehmaan pitäjän Palkisten talossa. Viimmemainittu nimi muistuttaa tuosta vanhasta aatelissuvusta, johon hän kuului. Nuorena oli hän harjoittanut opintoja ulkomaan yliopistoissa ja saanut maisterin arvon, mutta noita jaloja herätyshuutoja, joita siellä siihen aikaan jo kaikui, "ei hän kuulevin korvin kuullut". Hänen toimensa piispana osottavat selvään, että hän oli vento vieras kirkon jo alkaneelle suurelle uudistamistyölle. Bero oli noita keski-ajan sokeita paimenia, joiden silmämääränä oli loistava jumalanpalvelus ja kirkon maallinen valta. Semmoisena oli hän kyllä uuttera, vaan ei ole todistus tämä omiaan ennustamaan valoisampaa tulevaisuutta syrjäisen Suomen Siionille. Kerrassaan arvottomiksi emme kuitenkaan saa Bero piispan toimia tuomita. Niidenkin kautta valmisti kaikkivaltias Jumala isänmaatamme uskonpuhdistuksen aikaa vastaanottamaan, vaikka ne aivan toista tarkoittivat.

Jotta Turun tuomiokapituli paremmin voisi tehtäviään toimittaa, perusti Bero siihen arkkidiakoninviran (1389), toimittaen sen omistajalle useita lahjamaita. Tuomiokirkon rikastuttaminen ja siellä pidettävän jumalanpalveluksen korottaminen mitä suurimpaan loistoon näkyy olleen hänen hartain huolensa, ja paljon hän siinä suhteessa vaikuttikin. Ollen hyvässä sovussa kuningas _Eerikin_ ja _Margareeta_ kuningattaren kanssa, sai hän heiltä suurta rahallista apua pyrinnöilleen. V. 1403 lahjoittivat nämä ruhtinaat Turun tuomiokirkolle 300 naulaa hopeaa (noin 14,000 nyk. Smk.) sillä ehdolla, että "tuomiopäivään asti" kerta päivässä _missa aurorae_ [Latinalainen sana _aurora_ merkitsee aamunkoitto. Kysymyksessä oleva messu sai tämän nimen, koska se määrättiin toimitettavaksi varhain aamulla.] niminen messu kirkossa luettaisiin heidän, heidän vanhempainsa ja ystäväinsä sielujen edestä. Tuomiokirkkoa koristettiin ja laajennettiin. Niinpä rakennettiin siihen vanhojen lisäksi uusia, komeita kuoreja ja niihin hankittiin alttareita messujen toimittamista varten. Tällä tavoin karttui myöskin tuomiokirkossa palvelevien pappien luku. Heidän palkkaamisekseen lahjoittivat hurskaat ihmiset, yhä uusia elatus- ja palkkatiloja.

Muistellessamme Turun silloisen tuomiokirkon sen ajan oloihin katsoen melkoisen suureksi kasvanutta omaisuutta, emme suinkaan saa unohtaa niitä pyhäinjäännöksiä, joita siinä säilytettiin. Meidän käsityksemme mukaan ei niiden arvo ollut suuri, vaan keski-aika piti niitä tavaroista kalliimpina. Todistuksena on sekin seikka että niiden kunnioittamista varten Beron aikana määrättiin eri juhlapäivä (1396). Jotka saapuivat tähän juhlaan ja oikeassa mielessä sitä viettivät -- niin sanottiin -- he pääsivät pyhimysten ansion ja siitä vuotavan ilon osallisuuteen. Miten lukemattomia eksytyksiä on katolinen kirkko totuuden nimessä kylvänyt meidänkin esi-isiemme sydämmiin!

Bero piispa ei pitänyt huolta ainoastaan Turun tuomiokirkosta: hän valvoi myöskin laajan hiippakuntansa parasta, koettaen kaikkialla saada katolisuuden valtaa maassa turvatuksi, taatuksi. Suomen sydänmaissa ja sen pohjoisimmissakin osissa syrjääntyi hänen aikanaan pakanuus kristinuskon tieltä. Hänen ajoiltaan mainitaan monta uutta kirkkoa (Ruskossa, Säkylässä, Köyliössä, Laitilassa, Pälkäneellä y.m.), joista useat epäilemättä syntyivät uutteran piispan toimesta.

Valtiollisellakin alalla esiintyi Bero. Hän matkusti muutamia kertoja Ruotsiin, missä otti osaa verraten tärkeitäkin kysymyksiä ratkaistaessa. Suurempaa etevyyttä hän ei kuitenkaan näissä toimissa näy osottaneen, vaan hallituksen suosiossa hän elämänsä loppuun asti pysyi. Sen huomaamme siitäkin, että hän v. 1409 sai Maskun ja Piikkiön pitäjät lahjaksi.

Bero Balk kuoli Kesäkuun 29 p:nä 1412.

XI.

Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.

-- vartija, mitä yö kuluu? Jes. 21: 11.

Tämä mainio mies syntyi Mynämäen pitäjän Alasjoen talossa Lokakuun 14 p:nä 1357. _Tavastien_ suku oli jo siihen aikaan mahtava. Maunun isä, _Olavi Tavast_, joka oli rikas rälssimies, oli hänen syntyessään Hemming piispan voutina Kuusiston linnassa. Tämä seikka määräsi epäilemättä suureksi osaksi pojan tulevaisuuden. Varmaan huomasi tuo kirkon etuja tarkkaan valvova piispa nuorukaisen suuret lahjat, eikä suinkaan tunnu oudolta erään historioitsijan oletus, että Maunu hänen kehotuksestaan päätti ruveta papiksi. Vaan oli miten olikaan: ei erehtynyt Kuusiston linnanvoudin poika valitessaan tämän elämänuran, sillä hänestä tuli Suomen kirkon mainehikkain katolinen piispa.

Maunun nuoruudenaika on kokonaan tuntematon. Sitä tärkeämpi on ensimmäinen hänen miehuudenajaltaan säilynyt tieto, semminkin kun se on omiaan muistuttamaan meitä siitä armosta, joko "koittona ylhäältä etsi" 14:nen ja 15:nen vuosisadan kristikuntaa. Kirkkomme aikakirjoihin on merkitty, että Maunu Tavast sai maisterin arvon Pragin yliopistolta v. 1398. Mahdoton on olettaa, ettei tuo tavattoman lahjakas mies, jonka tietohalu oli ohjannut hänen askeleensa syrjäisestä Suomesta Böhmin kuuluisaan opinahjoon, tutustunut Husiin ja kuunnellut hänenkin luentojaan. On kyllä totta, että nämä luennot alkoivat vasta viimmemainittuna vuonna, totta myöskin, etteivät tuon suuren uskonpuhdistajan mielipiteet siihen aikaan vielä olleet vakaantuneet vaan olipa Pragin yliopistossa jo ennen hänen esiintymistäänkin uuden ajan hengen tuulahdus vaikuttanut etenkin nuorisoon, vaatien sitä taisteluun pimeyden ja valheen varjovaltoja vastaan: ken pystyy väittämään, ettei Herra näissä vaiheissa etsinyt sitäkin miestä, jonka elämäkertaa tässä silmäilemme? Minkä vastauksen oli Maunu Tavast, palattuaan takaisin Suomeen, antava pimeässä haparoivan kansansa utelevaan kysymykseen: "vartija, mitä yö kuluu?"

Luultavasti oli Maunu Tavast, lähtiessään Pragiin opintojaan jatkamaan, kaniikina Turussa. Sittemmin oli hän jonkun aikaa kuningas _Eerik Pommerilaisen_ kanslerina, vaikka tämä eräässä kirjeessä vuodelta 1406 nimittää häntä ainoastaan "rakkaaksi papiksensa". V. 1410 pääsi Maunu Turun tuomiokirkon arkkidiakoniksi ja kaksi vuotta myöhemmin, kun Suomen piispanistuin Beron kuoleman kautta tuli joutilaaksi, Turun piispaksi. Noudattaen edeltäjäinsä esimerkkiä, matkusti hän Roomaan, missä hän paavi Juhana XXIII:nen käskystä vihittiin virkaansa p. Katarinan kirkossa (1412).

_Maunu II Olavinpoika Tavast_ oli jo 55 vuoden ikäinen, kun hän ryhtyi johtamaan Suomen kirkkoa. Mutta eivät ilmaise hänen toimensa ikäkulun väsymystä, vaan päinvastoin innostuneen miehen murtumatonta voimaa. Käydessään ulkomailla oli hän nähnyt, kuullut ja oppinut paljon eikä aikonut hän olla sitä käyttämättä Suomen kirkon hyväksi. Vaan ristiriitaisia olivat äänet, joita hän kristikunnan emämaissa kuuli, monenkaltaiset ne opetukset, joita häntä oli kehotettu noudattamaan. Etenkin Roomassa käydessään oli hän kokenut, miten levoton aika oli. Husin herätyshuutojen kaiku kuului kaikkialle, herättäen innostusta, hämmästystä ja vihaa; Pisan kokous oli puhunut rohkeita, ennen kuulumattomia sanoja turmeltunutta paavikuntaa vastaan, ja Pariisissa, johon kaupunkiin Maunu paluumatkalla poikkesi, puhuttiin uudesta yleisestä kirkolliskokouksesta, joka oli ryhtyvä yhä tehokkaampiin toimiin puhdistaaksensa kirkkoa "pään ja jäsenten suhteen". Suomessa ei näistä painavista kysymyksistä paljo tiedetty, täällä oltiin entisillään tahi oikeammin: katolisen kirkon erehdykset juurtuivat juurtumistaan kansaan. Oliko Suomen uusi piispa hoitava kirkkonsa peräsintä niin, että tuo uuden ajan tuulahduskin, jonka virkistyttävää ilmaa hänkin oli vähän hengittänyt, pääsisi vaikuttamaan laivan purjeisin, vai oliko hän ohjaava sen kulkua samaa sumuista tietä, jota se niihin asti oli kulkenut? Vastauksena ovat miehen vaikutus ja toimet Turun piispana, joita tässä lyhyesti tahdomme tarkastaa.

Palattuaan kotia Roomasta, ryhtyi Maunu Tavast heti jatkamaan edeltäjäinsä toimia. Niiden silmämääränä oli, kuten tiedämme, hankkia Suomen kirkolle maallista rikkautta, loistoa sen jumalanpalvelukselle, arvoa ja valtaa sen papistolle. Johdonmukaisemmin ja tuntuvammin kuin kukaan ennen häntä työskenteli Maunu Tavast tuohon suuntaan, eikä ole kukaan kirkkomme paimenista sittemminkään niin tehokkaasti toiminut katolisuuden palveluksessa.

Jo edellisten piispojen aikana olivat ihmiset harjaantuneet pitämään kirkolle annettuja lahjoja erinomaisen ansiokkaina ja Jumalalle otollisina. Maunu Tavast ei suinkaan tätä eksynyttä ajanhenkeä vastustanut. Päinvastoin koetti hän sekä kehotuksilla että omalla esimerkillään saada sitä juurtumaan yhä syvempään Suomalaisten sydämmiin. Eikä hän turhaan työtä tehnyt, jos asiaa katolisen kirkon kannalta arvostelemme. Miltei kaikki Suomen Siionia koskevat, niiltä ajoilta säilyneet kirjeet, ovat lahjakirjoja kirkon hyväksi. Ne kartuttivat ennen arvaamattomassa määrässä sen omaisuutta, antaen sille siten tarpeellista alueellista apua, vaan eksyttivät samalla esi-isiämme yhä pitemmälle keski-ajan vaarallisimman erehdyksen mutkaisella polulla. Piispa itse kulki oppaana edellä. V. 1421 rakennutti hän tuomiokirkkoon "omansa ja vanhempainsa sielujen pelastukseksi, kaikkien pyhien enkelien ja pyhän Birgittan kunniaksi" _pyhän ruumiin kuorin_. Siinä palvelevan papin tehtävänä oli usein lukea messuja kuorissa. Perustuskirja säätää, että pyhän ruumiin kuorin pappisvirka etupäässä oli uskottava Tavastein suvun jäsenelle. Piispa oli yksissä tuomiokapitulin kanssa hänen valitseva. Varojaan säästämättä lahjoitti Maunu, joka erinomaisella lemmellä näkyy suosineen etenkin tätä perustamaansa laitosta, sen alttarille monesti suuria lahjoituksia. -- Monta muuta uutta alttaria syntyi Suomen emäkirkossa Maunu Tavastin aikana. Niistä mainittakoot Johanneksen, p. Annan, p. Andreaan, Pietarin, Paavalin ja p. Kolminaisuuden alttarit. Tietysti oli Maunun mahdoton itse kustantaa kaikkia näitä laitoksia, sillä niihin yhdistetyt pappisvirat kysyivät päivä päivältä yhä suurempia varoja, vaan hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Ruhtinaat ja ruhtinattaret, valtakunnan mahtavat ylimykset, virkamiehet, porvarit, talonpojat kaikki kiiruhtivat kilvan rikastuttamaan kirkkoa, siten päästäksensä Turun mahtavan piispan suosioon ja hankkiaksensa sieluillensa rauhaa elämässä ja kuolemassa. Täten kohosi semminkin tuomiokirkon komeus ennen aavistamattomassa määrässä. Kaniikein luku karttui kuudesta kymmeneen, ja heitä auttamaan liittyi kuoripappien yhä lukuisammaksi kasvava joukko, joka ihanalla veisullaan sai jumalanpalveluksen viehättävän kauniiksi. Messuja pidettiin joka päivä aamusta iltaan, ja joka tuomiokirkossa tahi muualla tuon kuuluisan piispan näki, huomasi miehen koko käytöksestä ja erittäin siitä hartaudesta, jota hän jumalanpalvelusta toimittaessaan aina osotti, ettei hän tavan ja maallisen etunsa vuoksi vain paimenvirkaansa noin hartaasti toimittanut. Ankarasti hän valvoi kirkon kuria, vaatien etenkin itseltänsä tarkkaan sitä pyhyyttä, jolla keski-ajan hurskaat pyrkivät Jumalan ja pyhimysten suosioon. Piispanistuimensa ja isältään perimänsä talojen tulot käytti hän paitse kirkon rikastuttamiseksi suureksi osaksi myöskin köyhien hyväksi, rakensi sairashuoneita, puolusti sorretuita, tuki orpoja ja vaivaisia, holhoi ja, kieltäen itseään, autti. Aikakirjoihimme on myöskin merkitty, että raskasten verojen ijes Maunu Tavastin toimesta nostettiin monen köyhän seudun asukasten niskoilta, hallitus kun miltei aina oli altis noudattamaan Turun jalon piispan esityksiä. Etenkin jos otamme huomioon, miten irstaisuus, voitonpyyntö ja muut silmiinpistävät paheet olivat yleiset sen ajan papistossa (Maunu Tavastin oma arkkipiispa, Upsalan piispa _Johannes Jerechini_ esim. erotettiin virastaan siveettömän elämänsä tähden), ei ole kumma, että hän vuosi vuodelta tuli yhä kuuluisammaksi. Piispankronika kertoo hänen istuneen "kuin toinen Joosef ylimysten ja valtaneuvosten kesken" sekä ihmisten "palvelleen häntä kuin kuninkaallista majesteettia". Hän oli -- niin todistaa sama kronika -- "suuri toimissaan, niinkuin nimeltäänkin" [Latinalainen sana _magnus_ (Maunu) merkitsee suuri.].

Maunu Tavastin mainetta kartutti arvaamattoman suuressa määrässä hänen pyhiinvaellusretkensä Palestinaan, jolle matkalle hän piispana ollessaan lähti. Vaikka vuosiluku on tuntematon, on kertomus täysin luotettava. Sekin todistaa Maunu piispan olleen noita keskiajan hurskaita, jotka, kuuliaisina katolisen kirkon erehtyneelle uskolle, olivat alttiit sitä sydämmestään kannattamaan ja sille uutta elinvoimaa hankkimaan vielä silloinkin, kun totuuden Henki yhä kuuluvammin vaati kristikuntaa astumaan pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. -- Matkalla kävi Maunu myöskin Venedigin rikkaassa kaupungissa. Siellä hän osteli kaikenkaltaisia koristuksia ja kalleuksia tuomiokirkkonsa tarpeeksi. Niistä ansaitsevat etenkin muistamista: iso hopearisti, moniaat puhtaasta kullasta tehdyt astiat p. ehtoollista varten, hopea-kotelot, joihin p. Henrikin luut kätkettiin, kalliit kirkonvaatteukset, hopealla koristetut evankeliumi- ja epistolakirjat sekä arvokas kirjakokoelma, sisältävä jumaluustiedettä ja kirkkolakia käsitteleviä kirjoja.

Luonnollista on, että Turun tuomiokirkon komeus ja sen jumalanpalveluksen loisto kehottivat esi-isiämme koettamaan saada köyhän Suomen muitakin Jumalalle pyhitettyjä rakennuksia edes jossain määrin tuon kuuluisan emäkirkon kaltaisiksi. Uusia kirkkoja rakennettiin monessa paikoin, vanhoja laajennettiin ja koristettiin. Niin esim. perusti kuningas _Kaarle Knuutinpoika_ Viipurin kirkkoon kolme alttaria. Ne pyhitettiin Johannekselle, p. Katariinalle ja p. Annalle. Kaikkialla oli Maunu piispan uskonnollinen innostus, hänen esimerkkinsä ja valtaava henkensä kehottamassa, johtamassa. Jota vanhemmaksi hän tuli, sitä innokkaammin vain hän valvoi katolisuuden etuja laajassa hiippakunnassaan. Todistuksena on muiden uutterain tointen kera seuraavakin. Ennen on kerrottu, miten koko Porvoon pitäjä Hemmingin aikoina joutui Paadisten luostarin haltuun. Kun kuningas Maunu Eerikinpoika, joka, kuten tiedämme, sai mainitun piispan tähän lahjoitukseen suostumaan, syöstiin valtaistuimelta, korjasivat Viipurin linnan haltijat kysymyksessä olevan alueen kruunulle. Paadisten luostari ei tietysti ollut siihen tyytyväinen, vaan uudisti tuon tuostakin vaatimuksiaan, tottunut kuin se oli hyväksensä käyttämään tuon verraten varakkaan alueen veroja. Epäilemättä olisi tämän johdosta syntynyt pitkiäkin rettelöitä, ellei Maunu Tavast olisi ryhtynyt tehokkaisin toimiin niiden estämiseksi. Hän käytti nim. tuosta kuningas Eerikin ja Margareeta kuningattaren lahjoituksesta melkoisen summan (noin 2000 nyk. S. markkaa), ostaen sillä Porvoon pitäjän ainaiseksi vapaaksi Paadisten luostarin vaatimuksista. Tuossa ruhtinaallisessa lahjoituksessa siten syntynyt vailinki korvattiin hiippakunnalle takaisin saadun alueen maksamilla veroilla.

V. 1429 hävitti tulipalo suurimman osan Turkua. Liekit eivät säästäneet tuomiokirkkoakaan, ne painoivat siihenkin hävityksen leiman. Vaan ei masentanut tämäkään kohtaus murtumattoman piispan intoa. Muutaman vuoden kuluttua korotti hänen rakas kirkkonsa entistä komeampana huippuaan taivasta kohti, läheltä ja kaukaa jälleen kutsuen ihmisiä messuja kuulemaan ja lumoavaa hartautta nauttimaan Suomen kuuluisimpain pyhimysten muistorikkaassa temppelissä. Mahdollisesti lähti Maunu yllämainitulle matkalleen pyhään maahan juuri tämän tulipalon johdosta, Herran haudalla etsiäksensä lohdutusta surussaan ja hankkiaksensa kirkollensa koristuksia tulen hävittämien kalleuksien sijaan. Vaan olkoon asian laita miten tahansa, sen ainakin varmaan tiedämme, että Suomen asukkaat hänen toimestaan heti ryhtyivät kuuluisaa tuomiokirkkoansa korjaamaan ja kauniiksi sisustamaan. Yksissä Ruotsin piispojen kanssa julisti Maunu Tavast v. 1441 40 päivän synninaneet kaikille, jotka määrättyinä juhlapäivinä saapuivat tuomiokirkkoon tahi Suomen hiippakunnan muihin kirkkoihin ja niitä lahjoituksilla muistivat. Vielä anteliaampi oli Baselin kirkolliskokous. Se lähetti seuraavana vuonna kirjeen Suomeen, luvaten synninpäästöä aina 20 vuodeksi jokaiselle, joka oli altis uhraamaan rahoja tulen turmeleman tuomiokirkon hyväksi. Muitakin samankaltaisia kirjeitä saapui katolisen kirkon ylimyksiltä Maunun aikana ja epäilemättä etenkin hänen ilmoitustensa johdosta Turkuun. Eivätkä ne vaikutuksetta olleet: köyhän Suomen kirkko rikastumistaan rikastui. Tämä seikka kyllä taivutti kansan mieltä siihen käsitykseen, että kaikki maallinen työ ja toimi on velvollinen etupäässä tarkoittamaan kirkon etua, siten opettaen esi-isiämme sielunsa autuudeksi uhraamaan kaikki, mutta he eksyivät samalla myöskin yhä kauemmas siitä sanasta, joka todistaa: "Jumala on henki ja oikeat rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa".

Olemme nähneet, miten uutterasti Maunu piti huolta katolisuuden voitosta Suomessa. Häntä uskollisemmin ei ole kukaan palvellut tätä aatetta, eikä pysty kukaan todistamaan, että hänen mielensä tässä palveluksessa yltyi vallanhimoisen kirkkoruhtinaan kovasydämmisyydeksi ja ylpeydeksi, kuten useampain keski-ajan eteväin piispojen kävi. Omaa etuansa valvoi hän ainoastaan niihin määrin, kuin hänen käsityksensä kirkon kunniasta sitä vaati. Arka oli hän kyllä piispallisen arvonsa suhteen, vaan kirkon eikä oman maineensa tähden. Ja ken uskaltaa väittää, ettei tuo kaunis liekki, joka säteili hänen silmistään, hänen harjoittaessaan verratonta armeliaisuuttaan köyhiä kansalaisiaan kohtaan, rukoillessaan tahi jumalanpalvelusta toimittaessaan, ollut rakkauden Herran virittämä, vaikka siihen liittyikin paljo keski-ajan eksyneen hengellisyyden valevaloa?

Mainitsemiimme todistuksiin Maunu Olavinpojan Tavastin toimista Turun hiippakunnan piispana, liittyy vielä semminkin yksi, jota emme saa unohtaa. Tarkoitamme hänen laajassa hiippakunnassaan toimittamiaan tarkastusmatkoja. Miten vaivaloiset nämä, matkat olivat, voimme päättää esim. siitä, että Maunun toimesta rakennettiin majatalo sille 18 peninkulmaa pitkälle asumattomalle taipaleelle, joka siihen aikaan erotti Sysmän ja Savon kirkot toisistaan. Semmoisissa erämaissa liikkui hän vielä päälle 80 vuoden vanhana, tarkastaen pappien työtä, varottaen, nuhdellen, neuvoen ja kehottaen seurakuntia. Missä tahansa hän levähti, jos erämaan synkissä saloissa tahi asutuissa seuduissa, siihen asetettiin hänen pieni kappelinsa, ja muassaan olevat papit toimittivat siinä jumalanpalvelusta, jota hän itse aina johti. Ihmetellen, kunnioittaen katseli kansa kaikkialla tuota Suomen kirkon hurskasta piispaa, jonka esimerkki niin valtaavasti kehotti kaikkia irtautumaan maallisista ja ylentämään sydäntään Herran puoleen. Hän oli -- niin arveltiin -- likeisesti sukua niille pyhimyksille, joista hän puhui ja joiden kanssa hän niin ahkeraan seurusteli. Ei kuulunut Suomen erämaihin husilais-sodan melskeen kaikua eikä niitä ääniä, jotka vaativat kristikunnan kansoja taisteluun paavikirkon valeita vastaan: täällä polvistuivat ihmiset nöyrinä vanhan piispansa kera pyhimysten kuvien edessä keski-ajan yön kuutamossa. Mutta siunausta siitäkin oli, sillä "laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja aivan hyvä".

Vähitellen oli Suomessa ruvettu perustamaan koulujakin lasten opettamista varten. Ne olivat tietysti siihen aikaan vielä hyvinkin vähäpätöisiä, vaan arvaamattoman suuresta merkityksestä kuitenkin. Maunu Tavast kannatti niitä kaikin tavoin, hankkien muun ohessa paavilta anekirjoja niille, jotka rahalla, ruualla tahi vaatteilla auttoivat köyhiä koululaisia. Että Suomessakin tietohalu vähitellen alkoi herätä, huomaamme semminkin siitä, että moni nuorukainen täältä matkusti ulkomaille, Pariisissa, Pragissa y.m. opintojaan jatkaakseen. Tuo on unestaan heräjävän kansamme totuuden kaipua, joka sillekin ennustaa uskonpuhdistuksen aamun koittoa.

Myöhään oli Suomi päässyt kristinuskon osallisuuteen. Sentähden eivät katolisen kirkon laitokset täällä saavuttaneet sitä kukoistusta, kuin Euroopan sydänmaissa. Niinpä löytyi täällä ennen Maunu Tavastin aikoja esim. ainoastaan viisi luostaria. Näistä olemme jo maininneet Turun Dominikani-luostarin. Myöhemmin perustettiin Viipuriin kaksi luostaria, toinen noudattava Dominikanein, toinen Fransiskanein ohjesääntöjä. Viimmemainittuun munkkikuntaan kuuluivat niinikään muut kaksi, Rauman ja Ahvenanmaan luostarit. Kuten olemme nähneet, edustaa Maunu Tavast kaikissa toimissaan keski-ajan uskonnollista katsantotapaa, suosien sydämmestään myöskin munkkilaitosta, vaikka uuden ajan heräjävä tuulahdus jo monessa paikoin tuomiten likenee luostarien muureja, uhaten paljastaa näiden takana piileilevät paheet. Uuden luostarin perustaminen köyhään Suomeenkin oli jo kauan ollut hänen hartain toivonsa. Etenkin viehätti Maunua Birgittan maine: hänen perustamansa munkki- ja nunnayhdistykseen kuuluvaksi aikoi vanha piispa aikomaansa luostaria, jos hänen onnistuisi saada se aikaan. V. 1438 sai hän asian niin pitkälle ajetuksi, että Ruotsista saapui kirje, joka kehotti häntä Suomen valtiomiesten kera valitsemaan paikkaa aivotulle luostarille. Muutaman vuoden kuluttua (1443) perustettiin Raision pitäjään, nyk. _Naantalin_ alueelle, _Vallis gratiae_ [Vallis gratiae merkitsee armon laakso; siitä ruotsalainen niini Nådendal (Naantali).] niminen _Brigittiläis-luostari_. Maunu piispa oli ensimmäinen toimessa. Hänen kustannuksellaan rakennettiin luostarikirkon pääkuori ja sakaristo, jota paitse hän kehotuksillaan sai ihmisiä lahjoittamaan laitokselle maita ja muita lahjoituksia.

Maunu Tavastin toimet valtiollisella alalla eivät kuulu kirkkohistoriaan. Se kuitenkin mainittakoon, että hän monesti otti valtionkin asioihin osaa, osottaen aina horjumatonta uskollisuutta kuninkaallensa. Vielä v. 1448 kävi hän Ruotsissa, ollen saapuvilla kuningas _Kaarle Knuutinpojan_ kruunajaisissa. Tämän jälkeen hoiti hän vielä kaksi vuotta paimenvirkaansa, kunnes hän, väsyneenä raskaasta elämäntyöstään ja 93 ikävuoden painamana, luopui piispanvirastaan 1450. Turkuun rakentamastaan komeasta piispantalosta siirtyi hän nyt Naantaliin, missä oli valmistanut itselleen pienen asunnon lähellä luostaria. Siellä sammui vanhuksen elämä v. 1452. Hän haudattiin pyhän ruumiin kuoriin.

Olemme viitanneet siihen, että Maunu Tavast oli yksi niitä, joiden aikaa uskonpuhdistuksen aamukoitto valaisi. Sen merkitys ei hänelle kirkastunut, vaikka hän kävi sitä läheltä katsomassa. Raamattu todistaa: "joka on totuudesta, hän kuulee totuuden äänen". Mihin määrin näiden sanojen tuomitseva puoli soveltuu häneen, sen tietää Herra yksin. Vaan emme silti saa jättää niitä huomioon ottamatta, arvostellessamme Suomen katolisen ajan etevintä piispaa. Hänen monessa suhteessa jalo muistonsa on oikeutettu sitä vaatimaan. Ja jos sen kautta himmeneekin tuon maineen loisto, niin ei vähene sen Herran kunnia, jonka viinimäessä Maunu Tavast verrattomalla ahkeruudella teki työtä. Ei voinut vielä tämäkään Suomen Siionin vartija vastata esi-isiemme huokaukseen: "mitä yö kuluu?" mutta horjumaton oli Herran lupaus "nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitses".

XII.

Tuomas Kempiläinen.

-- me otamme siitä vaarin, ja sitä pyytelemme, että me Herran tuntisimme, sillä hän koittaa niinkuin kaunis aamurusko, ja hän tulee meille niinkuin sade, niinkuin ehtoosade aikanansa maan päälle. Hos. 6: 3.

Monenkaltaisia aseita käytti Herra keski-ajan loppupuolella herättääksensä nukkuvaa kristikuntaa synnin unesta. Eivät ansaitse huomiota ainoastaan nuo suuret uskonsankarit, jotka julkisesti uskalsivat vastustaa kirkon turmelusta: moni muu totuutta etsivä henkilö, jonka maine ei ole niin kuuluisa, on heidän kera valmistanut uskonpuhdistuksen suurta aikaa. Kernaasti myönnettäköön, etteivät, nämä Siionin muurien vartijat niin selvään kuin nuo taistelun suuret johtajat käsittäneet aikansa kipeintä tarvetta eivätkä niin rohkeasti astuneet sorrettua totuutta puolustamaan, vaan ei heidän työnsä silti hedelmätön ollut. Tarkoitamme semminkin yhä edelleen kukoistavan mystisyyden edustajia ja heidän syvää, hartaiden rukousten pyhittämää miettimistään Jumalan sanan ääressä. Heidän hiljaisista kammioistaan on moni valonsäde lähtenyt ulos meluavaan maailmaan herättämään ja virkistyttämään pimeässä haparoivaa kristikuntaa ja johdattamaan ihmisten askeleita rauhan tielle. Yksi näitä miehiä oli _Tuomas Kempiläinen_.

Semminkin Alamaissa virkistyi mystisyys keskiajan loppupuolella uuteen eloon. Hurskaat, syvämietteiset henkilöt liittyivät siellä monessa paikoin yhdistyksiinkin, edistääksensä sitä jumaluusoppia, jonka pääasiana on sydämmen hartaus ja elämän yhteys Jumalan kanssa. Kuuluisin näistä yhdistyksistä oli _Deventerin_ koulu, jonka perusti ennen mainitun Ruysbrockin hengenheimolainen _Gerhard Groot_ (k. 1384). Laitos, jonka jäsenet ovat tunnetut nimellä "yhteisen elämän veljekset", saavutti ennen pitkää suuren maineen. Grootin kuoltua rupesi yhdistyksen johtajaksi _Florentinus Radewyns_. Etenkin hänen aikanaan vaikutti se suuria. Monessa paikoin liittyi näet hurskaita, taivaan valtakunnan aarteita etsiviä nuorukaisia toisiinsa, muodostaen Deventerin koulun mallin mukaan pieniä, yhteistä hartautta ja uskonnollista miettimistä varten perustettuja yhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli säilyttää ja kirkkaammaksi kehittää ajan uupuvaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Arvaamattoman suuri oli näiden yhdistysten työn siunaus. Keskiajan laskeva aurinko loi siihen kaunista valoa. Hiljaa työskentelivät noiden vaatimattomien yhdistysten jäsenet, vaan paljon he saivat aikaan. He lukivat ahkeraan, miettivät, saarnasivat, perustivat kouluja ja levittivät pieniä hartauskirjoja siunaukseksi ja kehotukseksi aikakauden levottomille, kirkon turmelukseen ja alituisiin riitoihin kyllästyneille ihmisille.

Eräänä päivänä v. 1393 saapui "yhteisen elämän veljesten" luo eräs 13 vuoden ikäinen poika, etsien rauhaa tykkivälle sydämmelleen, ravintoa isoovalle sielulleen. Hän oli kotosin lähellä Kölniä olevasta pienestä Kempenin kaupungista. _Tuomaan_ -- se oli pojan nimi -- vanhemmat olivat hurskaita eivätkä tahtoneet estää, poikaansa lähtemästä hakemaan viisauden helmiä, vaikka he olivat varattomia eivätkä voineet hänen koulunkäyntiään kustantaa. Kentiesi aavistivat he, että Herra oli ottanut pitääkseen huolta lapsen kasvatuksesta, toimittaaksensa hänen kauttansa suuria valtakuntansa palveluksessa. Tarkka on hurskaan äidin silmä, eikä rakenna Jumalaa pelkäävän isän toivo sannalle.

Florentinus otti Tuomas Kempiläisen Deventerin kouluun, antoi hänelle kirjoja sekä hankki hänelle ylläpidon erään hurskaan rouvan kodissa. Nuorukainen edistyi tavattoman nopeasti, saavuttaen nöyrällä ja hurskaalla käytöksellään ennen pitkää "veljesten" ystävyyden ja rakkauden. Seitsemän vuotta harjoitettuaan opintoja Deventerissä, rupesi Tuomas Florentinuksen kehotuksesta _Zwollen_ lähellä olevan p. Agneksen luostarin munkiksi. Siellä hän siitä alkaen oleskeli elämänsä loppuun asti. Hän kuoli v. 1471.

Näin lyhyt on tämän miehen elämäkerta, ja kuitenkin on hänen nimensä tunnettu, hänen maineensa suuri koko kristikunnassa. Hän on nim. kirjoittanut erään kirjasen _"Kristuksen seuraamisesta"_, jonka vertaisia ei löydy monta. Siitä on ilmaantunut tuhansia eri painoksia, jotka, käännettyinä kaikille euroopalaisille kielille, ovat kertoneet maailmalle mitä tuo ihmeellisen syvämietteinen, ristin tien salaisuuteen perehtynyt hurskas munkki mietti pienessä kammiossaan Zwollen luostarissa. Väittäkööt meidän aikamme pintapuoliset kristityt, joiden nautinnonhimoinen uskonto pyrkii yhä enemmän vapautumaan Herran todistuksesta: "joka tahtoo minun opetuslapseni olla, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä joka päivä päällensä ja seuratkoon minua", Tuomas Kempiläisen kirjan kaipaavan "Jumalan lasten uskon rohkeutta" ja evankeliumin lohdutusta: jotka niin puhuvat, he eivät tiedä mitä sanelevat. On kyllä totta, ettei Tuomas, keski-ajan sumujen ympäröimänä kuin oli, pystynyt täydellisesti kehittämään esim. vanhurskauttamisoppia, mutta kaikkialla hän kuitenkin sen ytimeen tähtää eikä hän ketään harhateille johdata silloinkaan, kun hän selvään ilmaisee, minkä ajan lapsi hän on. Elämän tien pääpiirteet kirkastuivat hänelle rukouksissa Herran puoleen monesti ihmeen kirkkaiksi, ja hänen ajatuksensa ja sanansa saivat Pyhän Hengen koulussa, jota hän uskollisesti kävi, tuon pyhän leiman, jossa Herran työ tunnetaan. Miten ihmeellisesti Herra ohjasi häntä, hänen kirjoittaessaan tätä, tuhansien luettavaksi määrättyä kirjaa, näkyy siitäkin, ettei siinä ainoassakaan paikassa puhuta Marian avuksihuutamisesta, vaikka Tuomas Kempiläinen oli tämän pyhimyksen mitä hartaimpia ihailijoita. Tuomas Kempiläinen on itse kokenut mitä hän on kirjoittanut. Siitä hänen kirjansa herättävä voima ja vakuuttava uskottavaisuus. Lukemattomat suruttomat on se herättänyt synnin unesta, lohduttanut murheellisia, tukenut horjuvia, rauhoittanut rauhattomia, luonut totuuden valoa ristin tiellä vaeltavien askeleita valaisemaan. Ja sama voima on sillä vielä tänä päivänä, sillä tämä voima on Herran salatun viisauden voima. Ei istunut sen tekijä turhaan kirjoituspöytänsä ääressä!

Paitse yllämainittua kirjaa löytyy muitakin Tuomas Kempiläisen kirjoittamia teoksia, sillä ei hän muuta tehnyt pitkän elämänsä aikana kuin luki, rukoili, mietti ja kirjoitti. Sentähden sanotaan hänen myöskin erään kuvansa alle, jonka muuan munkki löysi, kirjoittaneen nämä sanat: "olen etsinyt rauhaa, vaan en löytänyt sitä kuin yksinäisyydessä ja kirjojeni ääressä". -- Lainaamme tähän lyhyen otteen Tuomas Kempiläisen etevimmästä teoksesta, yllämainitusta "Kristuksen seuraamisesta" nimisestä kirjasesta:

"Sieluni, jos omistaisit kaikki maalliset tavarat, niin et kuitenkaan saattaisi olla onnellinen ja autuas, sillä kaikki onnesi ja autuutesi on Jumalassa, joka on kaikki luonut. Tätä autuutta eivät tämän maailman hullut kiitä, vaan Kristuksen uskolliset odottavat sitä, ja ne, jotka ovat puhtaat sydämmestä ja pitävät kanssakäymistä taivaissa, nauttivatkin joskus sen esimakua. Turha on kaikki inhimillinen lohdutus eikä sitä kauan kestä; autuaaksi tekevä ja totinen se lohdutus, jonka totuudesta sisällisesti saamme. Hurskaalla on aina lohduttajansa Jesus, jolle hän sanoo: ole, Herra Jesus, aina ja joka paikassa minua läsnä. Ja jos lohdutuksesi minulta puuttuisikin, niin olkoon tahtosi ja sallimasi koetus paras lohdutukseni. Sillä et Sinä aina riitele etkä vihastu ijankaikkisesti." (Ps. 103: 9).

XIII.

Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.

Voi kauheata, rietasta ja väkivaltaista kaupunkia!

Ei hän tahdo kuulla, eikä antaa, itseään kurittaa; ei hän tahdo uskaltaa Herran päälle, eikä pidä itseään Jumalan tykö.

Hänen päämiehensä ovat hänessä niinkuin kiljuvat jalopeurat, ja hänen tuomarinsa niinkuin sudet ehtoolla, jotka ei mitään jätä huomeneksi. Sef. 1: 1-3.

Kovia iskuja oli paavikunta saanut noilta yleisiltä kirkolliskokouksilta, jotka viidennentoista vuosisadan alkupuolella kokoontuivat puhdistamaan turmeltunutta kirkkoa "pään ja jäsenten puolesta". Sopisi odottaa, että "Pietarin jälkeiset" vihdoinkin alkaisivat huomata, "mitä heidän rauhaansa sopi", etenkin kun samaan aikaan Vikleff, Hus y.m. Herran valitut lähettiläät yhä kuuluvammin vaativat ajan ilmiöitä Jumalan erehtymättömän sanan tuomioistuimen eteen, mutta entistä hurjemmin vain kulki paavikunta eteenpäin onnettomalla tiellään. Synnin viinistä juopuneina kuin ovat, eivät paavit huomaa, miten heidän valtaistuimensa perustukset horjuvat. "Jumala itse on lähettänyt heille väkevän eksytyksen", etteivät he enää mitään pelkää. Yhä edelleen luulee Rooma voivansa maailmaa hallita, vaikka Herran tuomio likenemistään likenee sen veripunaisten syntien tahraamaa piispanistuinta. "Voi kauheata, rietasta ja väkivaltaista kaupunkia!"

Taitamattomasti menetteli Baselin kokous taistelussa Eugen IV:ttä vastaan. Tiedustelematta Euroopan kansojen mielipidettä, asiasta, erotti se hänen virasta (1439), luullen mahtisanallaan voivansa pakottaa kristikuntaa kuuliaisuuteen. Työläästi se muutamia vuosia pysyi koossa, kunnes sen jäsenet hajosivat, turhaan ponnistettuaan heikkoja voimiaan valitsemansa paavin suojelukseksi. Ei siinä kylliksi, että Eugenin onnistui pysyä paavina: paavikunnan mahtavuus sai uuden tukeen tästäkin voitosta, vaikka voitto kyllä itse teossa oli enemmän kuin epäiltävä. Eräs sen ajan kuuluisimpia henkilöitä _Eneas Sylvius_, joka Baselissa oli esiintynyt Eugenin kiivaana vastustajana, meni ensin keisarin palvelukseen, vaan lähti myöhemmin Roomaan, polvistui paavin eteen ja sai häneltä piispanhiipan palkinnoksi. Samaan tapaan menetteli moni muukin Eugen IV:nen vastustajista. Turvallisempi oli ajan turmeltuneista lapsista paeta paavikunnan kehnoon satamaan kuin lähteä taistelemaan ristiriitaisten aatteiden kuohuvalle merelle! Näin asiain ollen onnistui paavikunnankin vielä muutamia vuosia säilyttää näennäistä valtaansa. Eugenin jälkeisen _Nikolaus V:nen_ (1447-1455), jonka siveellisyys on ajan turmeluksen, semminkin paavien siveettömän elämän ilahuttavana vastakohtana, ei enää tarvinnut kokea mitään vastarintaa: yksimielisesti tunnusti kristikunta hänen johtajakseen. Kyllä koettivat muutamat ruhtinaat saada paavikuntaa kirkon lakina tunnustamaan, että yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi, mutta jo Nikolaus V:nen jälkeinen _Kalikstus III_ todisti pelkäämättä keisari _Fredrik III:lle_, ettei hän aikonut noudattaa Kostnitzin ja Baselin kokousten päätöksiä. Vielä rohkeammin edusti yllämainittu Eneas Sylvius, päästyään paaviksi v. 1458, samaa turmiollista valtiotaitoa. Hän on paavina tunnettu nimellä _Pius II_. Nuoruudessaan oli hän elänyt hyvin siveettömästi, eikä suinkaan hänen elämänsä sittemminkään ollut nuhteetonta; päinvastoin edustaa hän vielä paavinakin aikansa kevytmielistä, mädännyttä katsantotapaa. Sitä paitse oli hän myöskin luopumalla Baselin kokouksessa lausumistaan mielipiteistä pilannut maineensa, vaan eivät riittäneet nämäkään seikat miehen rohkeutta masentamaan. Uutterasti hän työskenteli heikontaaksensa yleisten kirkolliskokousten vaikutusta ja saadaksensa maailmaa jälleen taipumaan Rooman yliherruutta nöyrästi tunnustamaan, kuten muinoin noina paavikunnan mahtavuuden aikoina.

Näiden vaiheiden ohessa oli uhkaava pilvi idästä noussut turmeltunutta kristikuntaa varoittamaan. Turkkilaisten kasvava valta likeni likenemistään Itä-Rooman vanhaa pääkaupunkia valloittaaksensa senkin Muhamedin uskonnon kodiksi. Kautta vuosisatojen oli Konstantinuksen mainehikas kaupunki voitollisesti luotaan torjunut vihollisjoukkojen rynnäköt, vaan jo oli sen perikadon hetki joutunut. Voidaksensa rakentaa salpoja Islamin tunnustajain voittoretkelle, oli kreikkalainen kirkko, kuten tiedämme, siihen aikaan osottanut suurta myöntyväisyyttä liittymään roomalaiseen, joka koetti sitä ystäväkseen saada, vaan juopa oli aikojen kuluessa käynyt niin suureksi, ettei pysyväistä liittoa saatu aikaan. Kuitenkin olivat paavit yhä edelleen hyvinkin alttiit kehottamaan läntisen kristikunnan kansoja auttamaan Konstantinopolin keisaria hänen taistelussaan uskottomia vastaan. Siihen heitä kehotti Turkkilaisten kasvava valta, joka uhkasi Roomankin kirkkoa perikadolla. He kehottivat kristikuntaa tarttumaan aseisin, jotta yhteinen vihollinen saataisiin karkoitetuksi, siten koettaen eloon virittää tuota ristiretkien aikakauden innostusta, jonka turvissa paavikunnan maine muinoin oli niin suureksi kasvanut. Mutta valjenneet olivat nuo kristikunnan nuoruudentoiveet vuosisatojen rasittavissa vaivoissa, laskemassa keski-ajan aurinko. Eivät saavuttaneet paavien kehotukset mitään yleisempää kannatusta. Siellä täällä vain ryhdyttiin toimiin, vaan vaikuttimena oli voitonhimo tahi joku muu itsekkäinen etu. Niin esim. varustivat Venedigin ja Genuan kaupungit melkoisen laivaston puolustaaksensa Itä-Rooman keisarikuntaa, sillä Turkkilaisten rynnäköt tuottivat tappioa heidän kukoistavalle kaupalleen. Ainoastaan Unkarilaisissa huomaamme uskonnollistakin innostusta, heidän seuratessaan urhoollisen _Juhana Hunyadin_ lippuja, jotka väleen voitollisina liehuivat taistelussa Islamin hurjia tunnustajia vastaan. Vaan Itä-Rooman perikatoa eivät hekään voineet estää. Huhtikuussa v. 1453 saapui 250,000 miehen suuruinen turkkilainen sotajoukko Konstantinopolin edustalle, ryhtyen kaupunkia piirittämään. Urhoollisesti taisteli kuuluisan valtakunnan viimmeinen keisari _Konstantinus XI_ pienen sotajoukkonsa kera voimallista vihollistaan vastaan, vaan turhaa oli tämä taistelu. Toukokuun 29 p:nä tekivät Turkkilaiset suuren rynnäkön, joka heille kaksi tuntia kestävän kovan taistelun jälkeen avasi kaupungin portit. Urhoollisesti oli keisari taistellut, virittäen loistoa ikivanhan valtakunnan viimmeisille päiville. Hän otettiin vangiksi ja mestattiin. Hänen kera sai surmansa 2,000 kristittyä. Kaupungin kaikista kirkoista paitse yhdestä, joka ikäänkuin pilkaksi jätettiin Jesuksen tunnustajille, riistettiin ristin merkki ja niistä tehtiin muhammedilaiset moskeat. -- Vanhurskaudessa kosti Herra, jonka pitkämielisyyden turvissa Itä-Rooman keisarikunta niin kauan oli säilynyt, vihdoin tämän turmeltuneen valtakunnan suuret synnit. Ei saanut Sofiankirkko enää nimeksikään olla Hänen kunniansa todistuksenmajana!

Konstantinopolin valloitus vaikutti huomattavan käänteen länsimaiden oloissa. Turkkilaisten ikeen alla eivät kristityt helposti viihtyneet, vaikkei heitä väkivallalla pakotettu uskonnostaan luopumaan. Etenkin oppineet ja sivistyneet kammoksuivat noita raakoja pakanoita, jotka säälimättä tallasivat heidän kalliimmat muistonsa jalkojensa alle. Sentähden he joukottain siirtyivät kristittyihin maihin, vieden muassaan sivistyksensä aarteet. Siten koteutui kreikkalakien sivistys semminkin Italiaan, missä jo ennestään vanhan klassillisen kirjallisuuden tutkiminen oli vireillä. Kotimaastaan paenneet Kreikkalaiset kartuttivat tätä ihmiskunnan kehitykselle niin tärkeää innostusta, virittäen tieteen valoa oppimattomuuden pimeästä pyrkivän ihmiskunnan tielle. Siten syntyi humanismi, tuo sivistyshistorian huomattava ilmiö, joka koetti saada yleisinhimillistä sivistystä elpymään muinaisen kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden kasvavasta juuresta. Yleensä humanismin edustajat kyllä vieraantumistaan vieraantuivat kirkolle, luoden monesti kristinuskolle hyvinkin vaarallisia. Jumalan sanaa vastustavia tuotteita, vaan heidän kauttansa levisi myöskin vanhojen kielten taito, jota paitse uskonpuhdistuksen suuri työ olisi ollut mahdoton. Huomattava on myöskin, että karttuva sivistys jo semmoisenaankin oli omiaan poistamaan lukemattomia ennakkoluuloja, joiden sumuisessa ilmassa keski-ajan uskonnolliset erehdykset olivat syntyneet ja karttuneet, "Herra on valmistanut istuimensa taivaassa, ja hänen valtakuntansa hallitsee kaikkia".

Vaikka Konstantinopolikin oli Turkkilaisten hallussa, niin eivät paavit luopuneet toiveistaan saada tätä kristikunnan uhkaavaa vihollista Euroopasta karkoitetuksi. Pius II meni innostuksessaan niin pitkälle, että itse lupasi ruveta ristijoukon johtajaksi, vaan ei auttanut sekään. Eikä olisi hänen persoonansa tosiaankaan ollut omiaan innostuttamaan sotilaita. Kun yleisestä ristiretkestä ei mitään tullut, pyysi hän ainakin saada seurata erästä venetialaista laivastoa, joka lähti Turkkilaisia hätyyttämään, vaan kuoli (1464), ennenkuin ehti satamaan, missä laivasto oli. Häntä seurasi paavina ensin _Paavali II_ ja tämän jälkeen _Siktus IV_. Molemmat elivät hyvin siveettömästi, ikäänkuin uhalla kartuttaen paavikunnan jo ennen kauhean suurta syntivelkaa. Viimmemainittu esim. rohkeni kartuttaa paavinistuimen tuloja verottamalla Rooman porttoloita, ja ikäänkuin pilkataksensa vanhurskaan Jumalan lähenevää tuomioa, ryhtyi hän komeilla palatseilla koristamaan turmeltunutta pääkaupunkiaan. Yhä syvempään vain uupui paavinistuin irstaisuuden ja muiden syntien lokaan hänen jälkeisensä _Innocentius VIII:nen_ aikana. Julkisesti harjoitti hän mitä ilkeintä siveettömyyttä, toimittaen monille lapsilleen hyvää toimeentuloa vatikaanin runsaista varoista. Vaan ei hän silti luopunut edeltäjäinsä unelmista saada kristikuntaa lähtemään ristiretkelle Turkkilaisia vastaan. Kunnioitusta hänkin vaati paavin arvolle, kuuliaisuutta käskyilleen! Innocentius VIII on kuuluisa siitäkin, että nuo hirveät noitatuomiot hänen käskystään tulivat yleisiksi. Katolinen kirkko ei näet ollut voinut poistaa noitumisen pakanuuden ajoilta perittyä taikauskoa, kristikunnasta, vaan sitä harjoitettiin paljon vielä viidennellätoista vuosisadalla. Etenkin olivat naiset alttiit luottamaan loihtimisen tenhovoimaan, herättäen salaperäisillä noitatempuillaan monessa, paikassa hämmästystä, levottomuutta. Moni etevä mies oli koettanut saada näitä kirkkoa ja kristinuskoa solvaavia tapoja hävitetyiksi kristikunnasta, vaan turhaan. Eikä tuo kummaa ollutkaan. Kun totuuden tunnustajat poltettiin roviolla, kirkon oppi erehtymistään erehtyi ja paavinistuin uupui yhä inhottavampaan lokaan, kun luostarit turmeltuivat, papit tahrasivat maineensa synnin poluilla ja inkvisitsioonin kidutuskoneet vain vaativat ihmisiä uskomaan -- silloin säilyi, vieläpä yltyikin ajan levottomissa aalloissa tuon yleisen tyytymättömyyden rinnalla taikauskokin. Luonnollista on, että Innocentius VIII:nen sen kukistamiseksi määräämät pakkokeinot ainoastaan lisäsivät onnettomuutta. Lukemattomia noitia kidutettiin, poltettiin tahi surmattiin muulla tavoin paavin käskystä. Eivät olleet vatikaanin salit, eivät Rooman porttolat omiaan häntä muistuttamaan, miten kauhean suuri semminkin hänen syynsä taikauskon yhä karttuvaan valtaan oli. Eivätkä tuohon suuntaan myöskään ajatelleet inkvisitsioonin verikoirat, he vain kylmäkiskoisesti tekivät tehtävänsä autuaaksitekevän kirkon, nimessä. Mutta ei nukkunut Hän, "joka maan piirin vanhurskaudessa tuomitsee".

Jo joutui keski-ajan ilta, vaan tilintekoa pelkäämättä harjoitti Rooman paavi veripunaisempia syntejä kuin konsanaan ennen. "Pietarin istuimella" istui siihen aikaan _Aleksanteri VI_ (1492-1503). Tässä hirviössä olivat kaikki paheet ikäänkuin solmineet liiton. Ei ainoatakaan valonkohtaa hänen hallituksessaan: kaikki on pimeää, kuni synnin yö. Turhaan koettaisimme kuvata paavinistuimen kurjaa tilaa tämän viidennentoista vuosisadan viimmeisen paavin aikana. Tuo olisi vain mitä inhottavimpien syntien ja rikosten luettelemista. Kauhistuksella kuuli maailma kertomuksen paavin ja hänen lastensa, _Lucretia Borgian_, _Caesar Borgian_ y.m., hurjasta elämästä kristikunnan pääkaupungissa. Turhatko olivat siis ponnistukset olleet, kun sielunvihollinen saavutti yhä suurempaa valtaa? Toivottomuuteenko oli kristikunta tuomittu nääntymään, synnin lokaanko oli kirkko ainaiseksi vajoova? Tuohon suuntaan eksyi ajatuksissaan moni hurskas ihminen, nähdessään keski-ajan kauniiden unelmain ja toiveiden haihtuvan ja tähtien sammuvan sen taivaalla. Mutta horjumattomana pysyi silloinkin raamatun todistus: "Jumalan merkit ovat suuret ja hänen ihmeensä voimalliset; hänen valtakuntansa on ijankaikkinen valtakunta, ja hänen valtansa pysyy suvusta sukuun".

XIV.

Böhmin veljet.

Ei heidän pidä hukkaan työtä tekemän, eikä turmeluksessa synnyttämän; sillä he ovat Herran siunattuin siemen ja heidän jälkeentulevaisensa heidän kanssansa. Jes. 65: 23.

Työläs oli Böhmin tointua husilaissodan iskemistä vammoista, ja vielä kolkommalta näytti sen tulevaisuus hengellisessä suhteessa.

Taborilaisten nimi katosi ennen pitkää historiasta, eivätkä voineet Kalikstinitkaan säilyttää saavuttamaansa itsenäisyyttä: he uupuivat väleen väsyneinä katolisen kirkon helmaan. Vaan jos tarkemmin silmällemme Husin isänmaan oloja Böhmischbrodin tappelun jälkeen, huomaamme kuitenkin tuossa monen kovan onnen kestäneessä kansassa pienen jäännöksen, joka yhä edelleenkin "säilyttää Herran kärsivällisyyden sanan".

V. 1436 pääsi vihattu Sigismund Böhmin kuninkaaksi. Hän kyllä hallitsijavalallaan vakuutti noudattavansa Baselin kokouksen Husilaisille lupaamia rauhanehtoja, vaan ei estänyt valakaan häntä toimimasta katolisen kirkon ohjeiden mukaan. Seurauksena oli uusia levottomuuksia. Sigismundin seuraavana vuonna sattunut kuolema lisäsi vain häiriöä: onnetonta maata hävittivät jälleen kansallissodat, kun näet ei sovittu uuden kuninkaan vaalissa. Siihen aikaan oli piispana Pragissa kalikstini _Juhana Rokynczana_. Hän saarnasi rohkeasti katolisen kirkon turmeluksesta, moittien semminkin papiston maailmallista mieltä, ylöllisyyttä ja muita syntejä. Nämä saarnat sekä ennen kaikkea menneiden aikojen jalot muistot synnyttivät kalikstineissa puolueen, joka ei ollut altis suostumaan tuohon kirkon kanssa solmittuun rauhaan, vaan vaati Herran turmeltuneen seurakunnan perinpohjaista puhdistamista. Rokynczanan ystäväin luku karttui päivä päivältä. Kuuluisin heistä on _Pietari Keltschitzista_. Tämä mies, joka jonkun aikaa, oli harjoittanut opintoja Pragin yliopistossa, kylvi lukuisilla kirjoittamillaan kirjoilla, josta semminkin "Uskon verkko" niminen oli omiaan herättämään suurta huomioa, herätyksen ja virkistyksen siemeniä Husin uupuneisin kansalaisiin. Asettuen paljoa jyrkemmälle kannalle kuin Kalikstinit, ei hän toiselta puolen hyväksynyt Toborilaistenkaan katsantotapaa, vaan koetti saada vielä hereellä olevia kansalaisiaan luopumaan viimmemainittujen liiallisuuksista. Semminkin vastusti hän kaikkia lihallisia keinoja evankeliumin sanaa puolustettaessa. Luoden Jumalan sanan ääressä valistuneen katseensa kristikunnan menneisin vaiheisin, väitti Pietari Keltschitzilainen kirkon turmeluksen alkaneen Konstantiuus Suuren ajoista. "Silloin" -- niin kuuluvat hänen sanansa -- "teki paavi keisarin, joka pakanana ja uskoansa muuttamatta otettiin kirkon yhteyteen, osalliseksi Kristuksesta, ja Konstantinus puolestaan teki paavin maailmasta osalliseksi. Siitä ajasta alkaen ovat paavikunta ja keisarikunta toisiaan tukeneet". Herran painava sana "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta" kirkastui ihmeen selvästi tälle miehelle, ja hän herätti monta sen totuutta miettimään. Ei saattanut Rokynczanakaan, joka itse kiivaasti taisteli kirkon turmelusta vastaan, nimittäen muun ohessa paavia antikristukseksi, olla mieltymättä Pietari Keltschitzilaisen jyrkkään katsantotapaan, vaan ei uskaltanut hän silti liittyä siihen pieneen joukkoon, joka otti sitä elämässään noudattaakseen. Ja kuitenkin todisti hän itsekin samaan aikaan: "me kalikstinit emme suinkaan vielä ole saavuttaneet oikeaa oppia. Me kiinnitämme huomiomme ulkonaisiin seikkoihin, moitimme noita huonoja hedelmiä, vaan emme uskalla itse juureen koskea. Mutta meistä on lähtevä kansa, joka tähtää syvempään. Se kansa on toimittava Jumalalle otollisen ja ihmisille siunausta tuottavan teon". Miten vaikea on totuuden ystäväinkin Herran tähden "myydä kaikki!"

V. 1457 erosivat Pietari Keltschitzilaisen mielipiteen tunnustajat kirkosta. He ovat tunnetut nimellä _Böhmin veljet_. Rukoilemalla olivat he pyytäneet yleisesti kunnioitettua Rokynczanaa rupeamaan johtajakseen, muistuttaen häntä kristityn pyhästä velvollisuudesta, joka vaati häntä kärsimään pilkkaa ja vainoa Herran ylönkatsotun ja köyhän kansan kera. Piispa ei tahtonut virastaan luopua ja koetti kaikin tavoin vakuuttaa noita jyrkän totuuden edustajia siitä, että hänen luopumisensa kirkosta vain tuottaisi hänelle, niinkuin heille itsellekin, uusia vaikeuksia. Heidän ystävänään lupasi hän kuitenkin aina pysyä. Veljeskunnan johtajiksi rupesivat sittemmin Rokynczanan sisarenpoika _Gregorius_ sekä _Mikael Bradacz_.

Tuosta vähäpätöisestä juuresta elpyi ennen pitkää tuuhea puu. "Veljiin" liittyi Valduslaisia ja Taborilaisia. Viimmemainittujen kuvaus ja lihallinen mieli oli palanut koetusten pätsissä, ja veljeskunnan tosi kristillinen elämä, johon ristin Herran nöyryys ja rakkaus painoi leimansa, pyhitti heitä yhä edelleen. Miten kaukaa tämä Böhmin veljien liittoon yhtynyt Taborilaisten pieni jäännös oli sukua noille hurjille sotilaille, jotka husilaissodan aikana saivat niin monet kristityt seudut pelosta vapisemaan, todistaa etenkin se seikka, että nimeä "Taborilainen" veljeskunnan jäsenistä oli mitä pahimpia haukuntanimiä. -- Tämän ohessa todistaa kirkkohistoria Böhmin veljien ahkeraan ammentaneen viisautta Jumalan elävästä sanasta, jonka neuvoja ja vaatimuksia he tarkkaan sovittivat kaikkiin oloihin. Veljeskunnan seurakuntien kuri oli vakaa vieläpä ankarakin. Siinäkin suhteessa koettivat he noudattaa apostolisen aikakauden esimerkkiä.

V. 1461 tapahtui "Böhmin veljien" vaiheissa tärkeä käänne. Kun heidän lukunsa päivä päivältä karttui, luovutti nim. kuningas _Yrjö Podiebrad_, joka neljä vuotta sitä ennen oli päässyt Böhmin kuninkaaksi, Rokynczanan ehdotuksesta heille syrjäisen seudun Glatz nimisessä kreivikunnassa, siten estääksensä heitä muualla oppiansa levittämästä. Vaan ei auttanut tämä keino häntä pitkälle. Tuskin olivat näet "veljet" ehtineet vähän kotiutua uusiin asumapaikkoihinsa, ennenkuin heidän luoksensa joukottain riensi totuutta etsiviä ihmisiä, pappeja, porvareita, talonpoikia, kaikkialta. Kuningas säikähtyi. Miten suureksi oli tuo maan uskontoon tyytymätön joukko lopulta kasvava ja mitä valtiollisia häiriöitä oli se vielä vaikuttava? Löytyi yksi keino, monesti koetettu ja taattu tuon "liiallisen uskonnollisuuden" masentamiseksi: väkivalta. Podiebrad vetosi siihen. Vaan eivät turvanneet nämä Husilaiset enää miekan terään, niinkuin heidän veljensä muinoin. Hengen miekka oli heidän aseensa, usko heidän kilpensä, rukous ja Herran ylistys heidän linnansa. Moni "veli" heitti henkensä rovion tulessa, toisia mestattiin tahi surmattiin muulla tavoin. Urhoollisesti kestivät veljet vainon kauhut, saarnaten marttyyrikuolemallaan maailmalle, ettei Husin henki vieläkään ollut Böhmissä kuollut. Vuorirotkoissa ja muissa piilopaikoissa rukoilivat eloon jääneet "veljet" apua siltä Herralta, joka on luvannut auttaa kaikkia vainottuja ja sorrettuja. Miten virkistivät rukoukset, kuinka voimallinen oli Herra heidän heikkoudessaan! Vainojen riehuessa valitsivat "veljet" ensimmäiset "vanhimpansa", jotka eräs valduslainen piispa vihki virkaan.

Vähitellen koitti Böhmin veljille rauhallisempi aika, jonka kestäessä he yhä lisääntyivät ja kehittivät seurakuntaelämäänsä. Viidennentoista vuosisadan lopussa oli heillä Böhmissä ja Mährissä yhteensä lähes 400 seurakuntaa. Yksityisseikoissa heidän oppinsa kyllä monesti eksyy harhateille, vaan pääsuunta on oikea. Älkäämme sitä oudoksuko, että uskonpuhdistuksen kirkkokin monesti on tuominnut Böhmin veljiä hyvinkin ankarasti, sillä niin jyrkkään itsensä- ja maailmankieltämiseen kuin he, ei se milloinkaan kokonaisuudessaan ole ollut altis suostumaan. Joka Jumalan sanan valossa tutkii tämän historian suurelta näyttämöltä siimekseen pakotetun veljeskunnan vaiheita, hänen täytyy myöntää sen vaikuttaneen suuria totuuden taistelussa maan päällä. Semminkin huomaamme viidennentoista vuosisadan lopussa, jolloin _Lukas Pragilainen_ ryhtyi puhdistamaan Böhmin veljien tunnustusta ja uudestaan järjestämään heidän seurakuntaelämäänsä, heissä paljon tosikristillisyyden hedelmiä, joita silloisessa kristikunnassa turhaan muualta etsimme. Vielä uusimman ajan historia kertoo Böhmin veljistä todistukseksi, että se seurakunta, joka rakentaa Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle, ei ole kuolemaan tuomittu, miten pimeyden varjovallat koettavatkaan sitä sortaa. Böhmin veljiin soveltuvat profeetan sanat: "ei heidän pidä hukkaan joutuman eikä turmeluksessa synnyttämän; sillä he ovat Herran siunattuin siemen ja heidän jälkeentulevaisensa heidän kanssansa".

XV.

Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.

Moni sanoo: kuka osottais meille hyvää? Mutta nosta sinä Herra meidän päällemme sinun kasvois peite. Ps. 4: 7.

Olemme nähneet, miten kristinusko vähitellen kotiutui Suomeen. Monen erehdyksen turmelemana oli kyllä se pelastuksen sanoma, jota katolisen aikakauden vaiheissa esi-isillemme julistettiin, vaan se oli kuitenkin evankeliumin sanomaa taivaan valtakunnan lähestymisestä, eikä sen vaikutus täälläkään turha ollut. Eivät kansat muutaman vuoden kuluessa pääse pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon: pitkä on matka ja vaivaloinen tie, ja sentähden edellyttää heidän kääntymisensä vuosisatoja kestävää valmistusaikaa. Monen pitkän vuosisadan vaiheissa valmistui Suomen kansakin katolisen kirkon hoitamana totuuden puhdasta sanaa vastaanottamaan. Ennenkuin keski-aika kului umpeen, oli ristin merkki asutussa Suomessa kaikkialla osottamassa, etteivät esi-isämme enää olleet pakanoita. Suomen seurakuntien luku oli jo viidennellätoista vuosisadalla melkoisen suuri ei ainoastaan Varsinais-Suomessa, jonka asukkaat ensin kääntyivät kristinuskoon, vaan maan itäisissä ja pohjoisissakin osissa.

Suuri osa isänmaatamme oli siihen aikaan vielä asutonta erämaata. Etenkin Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomen pitäjät, jos semmoisista ensinkään saattaa puhuakaan, olivat tavattoman laajat, jonka vuoksi niiden asukkaat itsekin joskus pyysivät uusien seurakuntien perustamista. Siinä tarkoituksessa saapui esim. Akkaan, Sääksmäen seurakuntaan kuuluvan kappelin asukkaita v. 1483 Turkuun sinne kokoontuneelta pappiskokoukselta pyytämään omaa kirkkoherraa, johon piispa yksissä tuomiokapitulin kanssa, tutkittuaan, voisiko tuo eri seurakunnaksi pyrkivä kappeli kirkkoherraa palkita ja olisiko se altis häntä kunnioituksella kohtelemaan, suostuikin.

Kun Maunu Tavast luopui piispanvirastaan, valitsi Turun tuomiokapituli hänen jälkeisekseen _Olavi Maununpojan_, joka niinikään kuului Tavastein sukuun. Toiset arvelevat hänen olleen tuon kuuluisan piispan sisarenpojan, toiset hänen oman poikansa. Tämä mies on keski-aikamme historiassa saavuttanut suuren maineen semminkin siitä syystä, että hän kauan aikaa suurella menestyksellä harjoitti opintoja Pariisin yliopistossa. Hän saapui sinne noin v. 1425 ja sai maisterin arvon 1428. Kaksi eri kertaa oli hän tuon kuuluisan opinahjon rehtorinakin, ensikerran Joulukuun 15 p:stä 1432 Maaliskuun 24 p:ään 1433 sekä sittemmin Syyskuun 24 p:stä 1434 vuoden ajan. Tuo on epäilemättä omiaan herättämään huomioa, vaan Suomen kirkolle eivät Olavi Maununpojan tieteelliset pyrinnöt eikä hänen ulkomailla saavuttamansa arvo näy tuottaneen suurta hyötyä. Ainakaan eivät aikakirjamme siitä mitään tiedä kertoa. Keväällä v. 1433 kävi hän Suomessa. Siihen aikaan nimitti hän itseään "Kirkkonummen kirkkopapiksi", josta, näkyy että hänelle opintojen harjoittamista varten oli annettu kirkollinen virka kotimaassa. Jotta köyhän ja syrjäisen Suomenkin miehet pääsisivät tilaisuuteen ulkomaan yliopistoissa seuraamaan ajan tieteellisiä pyrintöjä, oli näet lahjakkailla, kirkon palvelukseen pyrkivillä nuorukaisilla tämä etu monesti tarjona. Olavi Maununpojan elämänvaiheista, mikäli nämä koskevat kirkkohistoriaa, ei muuta tiedetä kuin että hän, v. 1438 oli tuomiorovastina Turussa sekä, kuten mainitsimme, v. 1450 valittiin piispaksi. Tuomiorovastinviran sai hänen jälkeensä Konrad Bitz. Olavi Maununpoika Tavast kuoli v. 1460 ja haudattiin suuren edeltäjänsä viereen p. ruumiin kuoriin. Hänen jälkeisekseen Turun piispanistuimelle valittiin _Konrad Bitz_ (1460-1489), joka vihittiin virkaansa Sienan kaupungissa Italiassa.

Yhä tuntuvampaa haittaa kirkkomme rauhalliselle työlle tuottivat uniooni-aikakauden levottomat vaiheet. Ne vaativat pappejakin ottamaan osaa noihin alituisiin valtiollisiin rettelöihin ja mullistuksiin. Jo tuomiorovastina oli Bitz tehokkaasti toiminut valtiollisellakin alalla. Hän oli näet Olavi Maununpoika Tavastin ja muutamain muiden mahtavain Suomen miesten kera johtamassa tuota Juhannuspäivänä v. 1457 pyhän Gertrudin veljeyden salissa pidettyä kokousta, jossa Suomalaiset, liittyen Ruotsin arkkipiispan kapinallisiin hankkeisin, suostuivat _Kaarle Knuutinpojan_ erottamiseen Ruotsin hallituksesta ja _Kristian I:sen_ unionikuninkaaksivalitsemiseen. Sittemmin esiintyi hän monesti vielä tuntuvammin valtiollisten taistelujen näyttämöllä, osottaen itsepintaista jäntevyyttä, vieläpä suurta sotataitoakin. Hänen toimestaan varustettiin tuomiokirkkokin suojelusmuurilla ja muilla sotavarustuksilla.

Emme ole maininneet näitä seikkoja ainoastaan täyttääksemme Suomen kirkkohistorian vajavia sivuja, vaan osottaaksemme, miten keski-ajan kirkko täälläkin takertui tämän maailman ansaan. Oudoksuisimmeko, että maamme piispat ja sen papisto näissä meluavissa melskeissä kävivät yhä kuurommiksi ajan kipeimmälle tarpeelle?

Konrad Bitz oli oppinut mies. Kuten edeltäjänsä Turun piispanistuimella, oli hänkin nuoruudessaan harjoittanut opintoja ulkomaalla. Leipzigin yliopisto oli hänelle antanut maisterin arvon noin v. 1438. Vaan ei tuonut hänkään kirkon emämaista kansallemme mitään tietoja uskonpuhdistuksen alkaneesta työstä. Kaikki toimensa piispana, puhumattakaan miehen esiintymisestä valtiollisella alalla, todistavat hänen olleen noita keski-ajan kirkkoruhtinaita, joiden pääpyrintönä oli kirkon maallisen mahtavuuden ja loiston korottaminen. Hänen toimestaan sai tuomiokirkko kaksi uutta kuoripappia sekä Pyhäinmiesten nimisen kuorin. Niinikään rakennutti hän moneen seurakuntaan kivikirkot entisten kehnojen puukirkkojen sijaan. Väsymättömällä innolla valvoi hän tämän ohessa myöskin kansan perehtymistä katoliseen uskontoon. Ensimmäinen Suomen kirkon tarvetta varten toimitettu kirjakin "Missalae ecclesiae Aboensis" (Turun kirkon messukirja) ilmaantui hänen aikanaan. Se painettiin Lybeckissä v. 1488. Nimilehti kuvaa p. Henrikiä, joka jaloillaan tallaa Lallia; viimmemainitun kädessä on piispanhiippa ja kirves. Oikealla puolella polvistuu Konrad Bitz, vasemmalla hänen tuomiorovastinsa. Itsekin tahtoi Konrad piispa elää jälkimaailman muistossa. Kirja lähetettiin kaikkiin Suomen seurakuntiin jumalanpalveluksessa noudatettavaksi. Joka kerta, kuin pappi siitä luki messun, sai hän, Konrad piispan lupauksen mukaan, 40 päivän synninaneet.

Tuomiokapitulin työnjärjestys saavutti Konrad Bitzin aikana entistä paremman säännöllisyyden ja vakavuuden. Sen jäsenet, ajoista useat siihen asti olivat oleskelleet seurakunnissaan, velvoitettiin nim. aina asumaan Turussa. Jotta he voisivat tätä määräystä noudattaa, hankki Konrad piispa heille palkankorotuksen, luovuttaen heille osan tuomiokirkon kymmenyksistä. Miten suuri silloisten piispojen valta oli, näemme siitäkin, ettei tähän palkanmääräykseen vaadittu kansan eikä hallituksenkaan suostumusta. -- Tuomiokapitulin varsinaiseksi työpäiväksi määräsi Konrad Bitz keskiviikon, jolloin kaikkein jäsenten välttämättömästi tuli olla sen istunnossa saapuvilla.

Kristinuskon vaiheista isänmaassamme Konrad piispan aikana ansaitsee mainitsemista hänen riitansa. Naantalin luostarin kanssa. Se alkoi v. 1462. Syynä näkyy olleen luostarin höltynyt kuri. Piispan valituksen johdosta lähetti Vadstenan emäluostari kaksi miestä Naantaliin asiaa tutkimaan ja tarkemmin määräämään sikäläisten nunnien ja munkkien ohjesääntöjä. Koska Naantalin luostari, meidän oloihin katsoen, saavutti melkoisen maineen, vaikka sen aika olikin lyhyt, on syytä tässä vähän silmäillä sen asukasten elämää. Johtajatar eli abedissa oli tavallisesti aatelissukua. Hänen asetti virkaan Vadstenan luostari, jolle kuitenkin nunnat ja munkit ensin antoivat lausunnon ehdotetun soveliaisuudesta. Samoin valittiin myöskin se munkki, joka yksissä abedissan kanssa valvoi luostarin järjestystä. Muista virkamiehistä mainittakoon toimitsija, jolle luostarin taloudenhoito oli uskottu. Hänen tuli tarkastaa luostarin tiluksia ja taloja, pitää kirjaa tuloista ja menoista sekä valvoa palvelijain työtä. Vuosittain oli hän velvollinen abedissalle tekemään tili toimestaan. Semminkin täytyi nunnien, joiden luku oli paljo suurempi kuin munkkien, tarkkaan noudattaa luostarin sääntöjä. Kaikki sopimaton, maailman tapoja muistuttava käytös, oli heiltä ankarasti kielletty. Ruualla oltaessa, luki yksi nunnista ääneen. Atrioitsevia valvoi abedissa sekä joku vanha, luotettava sisar, jota sanottiin priiorissaksi. Kun lukijattaren ääni abedissan viittauksesta vaikeni, korottivat kaikki kätensä taivasta kohti, lausuen kolmasti Ave Maria rukouksen. Luostarinkirkon jumalanpalvelus toimitettiin tietysti yleisen tavan mukaan. Nunnien täytyi aina olla heille määrätyillä paikoilla. He olivat ankarasti kielletyt katselemasta seurakuntaa; luoden silmänsä lattiaan, tuli heidän korottaa sydämmensä Jumalan puoleen. Miten paljon teeskentelyä ja vilppiä tämäkin määräys oli omiaan synnyttämään ja kartuttamaan, on helppo aavistaa. Ja kuitenkin saapuivat juuri hurskaimmat ihmiset luostariin, siellä elääksensä ja sinne kuollaksensa. He etsivät totuutta ja olivat alttiit luopumaan jos mistä saavuttaaksensa vihdoinkin sitä rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Miten suuri Naantalinkin luostarin maine oli, sen huomaamme noista runsaista lahjoituksista, joilla esi-isämme sitä tuon tuostakin muistivat. Niiden vaikuttimena oli monesti levottomuus lahjoittajan sielun kohtalosta kuoleman jälkeen. Sentähden määräsi moni lahjansa ehdoksi, että munkit ja nunnat sitoutuisivat rukoilemaan hänen edestänsä, pyysi saada viimmeisen leposijansa luostarin pyhässä maassa, vaati itselleen oikeutta asua luostarissa sitoumatta noudattamaan munkki- ja nunnaelämän sääntöjä y.m.

Suomen vanhin koulu oli, kuten tiedämme, Turun katedraalikoulu. Siinä opetettiin laulua, jotta saataisiin jumalanpalveluksen veisu paremmalle kannalle, latinan kielioppia, kaunopuheliaisuutta sekä logiikan ajatusmuotoja. Rehtorina oli tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen. Sitä paitse löytyi luostarikouluja, tietämätöntä montako, sekä muutamia kaupunkikouluja. Kuten olemme maininneet, saivat oppilaat, jotka miltei kaikki olivat peräti köyhiä, lupa-aikoina kerjäämällä hankkia itselleen varoja koulunkäyntinsä jatkamiseksi. Rehtorin tuli heille kulloinkin määrätä joku pitäjä tätä varojenkeräämistä varten. Tämä antoi monesti aihetta hyvinkin oikeutettuihin valituksiin sekä papiston että kansan puolelta. Teinit -- niin nimitettiin koululaisia siihen aikaan -- sekaantuivat, usein pappien toimiin, ottivat toimittaakseen sakramentteja, antoivat ihmisille synninpäästön sekä harjoittivat väkivaltaa ja muuta ilkeyttä. Monesti tapahtui, että rehtorit anastivat itselleen teinein kokoomat varat, korvaten tätä vääryyttä ehdottamalla semmoisiakin papeiksi vihittäviksi, jotka olivat huononmaineisia eivätkä olleet ehtineet saavuttaa vaadittavia tietoja. Kirkkomme uutterat piispat koettivat kyllä estää näitä, samoinkuin muitakin ajan raakuuden ja siveettömyyden turvaamia paheita, vaan ei ollut tuo mikään helppo tehtävä. Semminkin tiedämme Konrad Bitzin siihen suuntaan työskennelleen. Eräässä kirjeessä vuodelta 1482 nuhteli hän ankarin sanoin niitä rehtoreita, jotka yllämainitulla tavalla olivat väärinkäyttäneet virkaansa, uhaten heitä kirkon pannalla, jolleivät vastedes paremmin velvollisuuksiaan muistaisi. Etenkin moitti hän tuota turmiollista tapaa papiksi vihittäviksi ehdottaa "oppimattomia, siveettömiä, kivuloisia ja turmeltuneita koululaisia". "Epäilemättä" -- niin lausuu hän muun ohessa -- "tahtoo Jumala kirkkonsa palvelukseen kernaammin muutamia hyviä pappeja, kuin monta kelvotonta". Vaan miten ankarat nämä y.m. piispan uhkaukset olivatkin: raakuuden ja siveettömyyden vastarinta oli vielä sitkeämpää.

Konrad Bitzin toimesta ilmaantui moniaita uusia sääntöjä Suomen kirkon noudatettaviksi. Esipuheessa lausutaan muun ohessa: "koska useat kirkolliset oikeusjutut viimme aikoina ovat olleet niin arveluttavaa laatua, että kirkon kurin voimaa väkivaltaisestikin on solvattu, on tuomiorovasti yksissä tuomiokapitulin kanssa päättänyt antaa vannotetun kirjurin tarkkaan kirjoittaa kaikki oikeusjutut, jotta eivät oppimattomat maallikot tässä suhteessa näyttäisi pappeja etevämmiltä. Älköön kukaan kuitenkaan siitä syystä, että näin myöhään olemme ryhtyneet tähän toimeen, syyttäkö meitä ja meidän edeltäjiämme huolimattomuudesta tahi laiskuudesta, sillä muinoinen kansa, joka oli uskollisen kuuliaisuuden ja suotavan rauhallisuuden lapsi, totteli ilolla ja vastustuksetta mitä vain pyhä äiti, kirkko, näki hyväksi sen noudatettavaksi säätää. Mutta nykyinen kansa, jonka hermot ovat raudasta, jonka otsa on kuparia ja rakkaus kylmyyttä, vihaa ruttotautisen tavoin jokaista, joka sitä tavottaa, yrittäen vastarintaakin, jos vain mahdollista on. Sentähden olemme hankkineet kolme kirjaa, johon tuomiokapitulin keskustelut ja päätökset merkitään: ensimmäinen on sisältävä kirkon säännöt, toinen kaikki kirkolliset ja kolmas kaikki yhteiskunnalliset oikeusjutut". Ja mitä sisältävät nämä Konrad piispan näin juhlallisesti julkaisemat säännöt? Vähäpätöisiä määräyksiä tuomiokapitulin jäsenten, kirkkoherrojen y.m. pappien sekä lukkarien velvollisuuksista ja oikeuksista. Ne muistuttavat hyvin paljon Hemmingin säännöistä, joista ennen olemme kertoneet. Samaa tarkkaa, huolenpitoa kirkon maallisesta mahtavuudesta, jumalanpalveluksen loistosta, papiston arvosta ja piispan vallasta tapaamme kaikkialla, vaan emme sanaakaan, joka ennustaisi valoisampaa aikaa Suomen syrjäiselle Siionille. Ja kuitenkin likenee Suomenkin kansa likenemistään uuden ajan kynnystä!

Vastaanottaessaan virkansa paavilta, oli Bitz, noudattaen ajan tapaa, valalla vakuuttanut määräajan kuluttua käyvänsä paavin puheilla. Tätä lupausta hän ei täyttänyt. Pääsyynä oli epäilemättä maamme syrjäinen asema, jota paitse meidän tulee muistaa, että myöskin tuomiokirkon riittämättömät varat sekä nuo alituiset sodat, jotka hänen piispana ollessaan rasittivat Suomea, olivat suureksi esteeksi tuommoiselle matkalle. Mahdollisesti oli tämä valanrikko syynä niihin tunnonvaivoihin, joiden rasittamana piispa elämänsä loppupuolella näkyy olleen. Vai kalvoiko noiden sotaisten yritysten muisto, joihin hän niin monesti oli ryhtynyt ja joissa niin moni hänen tähtensä oli verensä vuodattanut, hänen omaatuntoaan? Herra yksin tietää mitä ja kuinka hän katui. Historia kertoo ainoastaan, että Turun silloinen tuomiorovasti, _Maunu Stiernkors_, v. 1483 sai paavilta, jolle piispa oli hätäänsä valittanut, käskyn julistaa hänelle synninpäästön tavallisen kaavan mukaan. Myöskin vapautti paavin kirje Bitzin 5:ksi vuodeksi velvollisuudesta käymään Roomassa. -- Konrad Bitz kuoli Kuusiston linnassa Maaliskuun 13 p:nä 1489.

Suomen kirkkohistoria keski-aikana on, kuten olemme nähneet, suurimmaksi osaksi piispojen historiaa. Tuota emme saa oudoksua, kun muistamme, että silloiset piispat olivat kirkon miltei itsevaltiaita hallitsijoita. Jota vähemmin muut pystyivät suunnittelemaan kirkot kehitystä, sitä selvemmin näkyy uskonnollisen elämän kaikissa ilmiöissä piispojen niihin painama leima. Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Suomen kirkon vaiheisin viidennellätoista vuosisadalla, tulee meidän vielä mainita yksi noista kirkkomme mahtavista johtajista. Tarkoitamme Konrad Bitzin jälkeistä, ennenmainittua Maunu Stiernkorsia, joka piispana on tunnettu nimellä:

_Maunu III Stiernkors _(1489-1500). Hän kuului Tavastein sukuun, sillä äitinsä oli Maunu Tavastin veljentytär. Olemme ennen huomauttaneet tuon suuren piispan hellyydestä sukulaisiaan kohtaan, eikä tarvinnut Maunu Stiernkorsinkaan kaivata hänen mahtavaa suosiotaan ja johdatustaan. Epäilemättä päätti nuorukainen muun ohessa juuri hänen kehotuksestaan ruveta papiksi. Ulkomailla oleskeli hän kauan ja pääsi noin v. 1457 maisteriksi Pariisissa, missä hän tämänkin jälkeen jatkoi lukujaan. Stiernkorsin luonne oli vakaa ja järkähtämätön, mutta samalla hellä ja sydämmellinen. Ellei hän olisi ollut pakotettu ottamaan osaa ajan valtiollisiin melskeisin, olisi hän epäilemättä ehtinyt toimittaa paljon kansansa kasvatuksen tosi hyväksi, sillä selvemmin kuin kukaan hänen edeltäjistään älysi hän, mitä Suomi kaipasi. Mutta vaikeat olivat olot, ja synkältä näytti kansamme tulevaisuus. Stiernkors rakasti köyhää isänmaatansa, eikä hän saattanut olla välinpitämätön sen kovan kohtalon suhteen, kun nim. unioonitaistelujen lisäksi kirkon rauhallista työtä häiritsemään liittyivät Venäläisten kauheat sotaretket, jotka uhkasivat isänmaatamme perikadolla. Meidän, suotuisamman onnen lasten, on miltei mahdoton ensinkään laskea niitä valtiollisia vaikeuksia, joita vastaan Maunu Stiernkorsin täytyi taistella, hoitaessaan vartijatointaan sorretun Suomen muureilla. Älkäämme siis sitä kummastelko, että hän piispana sai verraten vähän aikaan.

Oltuaan monta vuotta tuomiorovastina, valittiin Stiernkors Konrad Bitzin kuoltua Turun piispaksi. Hän ei lähtenyt Roomaan vihittäväksi, vaan matkusti Upsalaan, jonka arkkipiispa paavin käskystä vihki hänet virkaan (1490). Jäntevästi puolusti hän kirkkonsa oikeuksia tämän maailman mahtavain väkivallalta. Kun esim. Sten Sture Vanhempi, joka paavilta oli hankkinut itselleen luvan saada mielensä mukaan asettaa muutamia piispanvirkoja, muiden kera Turunkin, ja luultavasti tämän luvan turvissa aikoi ryhtyä kirkkomme omaisuuttakin valtiolle anastamaan, sai hän kokea, että Turun piispanistuimella oli mies, jota ei sopinut kohdella miten tahtoi. Paaviakin uskalsi Stiernkors vastustaa, siten todistaen olevansa sen ajan lapsia, jonka taivaalla uskonpuhdistuksen koitto jo ruskotti. Huolimatta kanonisen lain määräyksestä oli näet "Pietarin jälkeinen" kysymättä Turun piispan ja tuomiokapitulin mielipidettä asettanut virkoihinsa muutamia pappia Suomessa ja Ruotsissa. Stiernkors kirjoitti heti arkkipiispallensa, vaatien häntä valvomaan, ettei Ruotsin kirkko sortuisi väkivallan orjuuteen, ja kehottaen häntä tarkkaan pitämään huolta siitä, ettei muukalaisille sen virkoja uskottaisi. Vakaasti vakuutti hän aikovansa vastustaa paavin mielivaltaista menettelyä, jos kohta valtakunnan muut piispat siihen tyytyisivät km. "Omaisuuteni ja henkeni" -- niin kuuluivat hänen sanansa -- "olen valmis uhraamaan kirkon vapauden edestä".

Stiernkors älysi, ettei kirkon silloinen jumalanpalvelus, jonka, juhlamenojen merkityksestä oppimattomalla kansalla ei voinut olla kuin korkeintain himmeä aavistus, riittänyt neuvomaan ihmisiä, kristinuskon salaisuuksia käsittämään. Se kaipasi opetusta, tarvitsi tietoa perehtyäkseen uskonnon salaisuuksiin. Tästä painavasta asiasta nosti piispa kysymyksen Turussa v. 1492 pidetyssä pappiskokouksessa. Paljo valoa lähti tästä tuumasta Suomen synkkiin saloihin. Jo samana vuonna ilmaantunut uusi kirkkosääntö velvotti näet pappeja joka kerta jumalanpalveluksessa kansan omalla kielellä seurakunnilleen lukemaan "Isä meidän" ja "Ave Maria" rukouksen, apostolisen uskontunnustuksen sekä rippikaavan, jotta kansa ne oppisi ja pääsisi käsittämään kristinuskon pääkohdat. Muitakin Suomen kirkolle varsin tärkeitä sääntöjä sisältävät Stiernkorsin kirkkosäännöt. Vakaasti kehottavat ne muun ohessa sielunpaimenia viipymättä ja omaa etuaan katsomatta lähtemään sairasten, luo, etenkin jos nämä ovat köyhiä, "koska ei mikään ole Jumalan kuvaksi luotuja ja Kristuksen pelastamia sieluja kalliimpaa". Valoisamman ajan enteenä muistettava on niinikään se määräys, joka velvoittaa pappeja saarnatuoleilta neuvomaan seurakuntalaisiaan "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" kastamaan lapsiaan, jos kastetta toimittamaan ei ehditä saada pappia. Jos kykenemme ajatuksissa asettumaan Stiernkorsin ajan kannalle, täytyy meidän myöntää, että nämä säädännöt ovat omiaan meissä herättämään kunnioitusta häntä kohtaan. Ne osottavat hänen todella tarkoittaneen kirkkomme parasta, jos kohta hän monessa suhteessa vielä onkin tuon eksyneen katolisen katsantotavan orjana. Hän ei tyydy siihen, että kansa ulkonaisesti vain taipuu kirkon käskyjä noudattamaan -- hän tähtää syvempään, ollen altis tunnustamaan, että paljon, paljon vielä puuttui. Miten tarkkaan hän seurasi kaikkia oloja, todistaa sekin hänen kirkkosäännöissään tavattava määräys, etteivät papit vastedes muista erillään olevissa huoneissa saisi ripittää naisia, koska tuo oli antanut aihetta siveettömyyteen ja siten tuottanut pahennusta vain. Siveyden ja kristillisyyden vuoksi kielsi hän niinikään, heti piispaksi päästyään, nuo koululaisten monesta syystä moitittavat keräysmatkat, kehottaen sen sijaan kirkkoherroja "siivojen miesten kautta" kokoamaan teineille almuja sekä lähettämään siten hankitut varat Turkuun ansiokkaimmille jaettaviksi.

Maunu Stiernkorsin nimi on historiamme jaloimpia. Mitä hän noina kovina vuosina, jolloin Venäläiset hävittäen valloittivat suuren osan maatamme, teki Suomen puolustukseksi, ei ole konsanaan unohduksiin joutuva. Jos kukaan, niin on hän sanoillaan ja toimillaan osottanut rakastaneensa tätä köyhää maata ja sen koetuksen koulussa karastunutta kansaa. Mutta hänen toimensa viittaavat sitä paitse mihin suuntaan Suomi on kehittyvä voidaksensa luoda itselleen tulevaisuutta, jos kohta hän ei pystykään tietä raivaamaan. Stiernkors kuoli Maaliskuun 12 p:nä 1500.

Vielä näiden tapahtumain jälkeen viihtyivät pari vuosikymmentä katolisen kirkon erehdykset isiemme maassa. Kertomus tästä ajasta ei enää kuulu viidenteentoista vuosisataan, jonka vuoksi sen liitämme uuden ajan johdatukseen. -- Miten vaillinaiset piirteemme kirkkomme vaiheista noina keski-ajan pimeinä vuosisatoina olivatkin olleet, näkynee niistäkin, ken kansan tosiparasta silloinkin valvoi. Häntä, esi-isiemme suurta, uskollista Jumalaa kiittäkäämme ja ylistäkäämme. Ja jos Hänen armostaan Suomen kansaan edes jossain määrin soveltuvat apostolein sanat "muinoin te olitte pimeys, mutta nyt te olette valkeus Herrassa", niin rukoilkaamme Häneltä armoa "vaeltamaan niinkuin valkeuden lapset".

XVI.

Juhana Wessel.

Joka totuuden puhuu, se vanhurskauden ilmoittaa. San. l. 12: 17.

"Me uskomme evankeliumiin Jumalan tähden, kirkkoon ja paaviin evankeliumin tähden, emmekä päinvastoin". Nämä sanat olivat ensi kerran luettavina eräässä noissa keski-ajan iltahämärässä ilmaantuneissa monissa kirjoissa, joiden tehtävänä oli ennustaa kristikunnalle valoisamman ajan koittoa, Kirjan tekijä -- hänen nimensä oli _Juhana Wessel_ -- ei ollut noita julkisuuden taisteluissa kuuluisiksi tulleita sankareita, joiden ääni ukonjyrinän tavoin keski-ajan loppupuolella tuon tuostakin kuului nukkuvan kristikunnan maissa: hän työskenteli kirjojensa ääressä, ja kun hän saarnasi, kehotti hän rakkauteen ja rauhaan. Vaan paavikunnan perikatoa ennusti hänenkin hiljainen äänensä, ja suuria hän syrjäisessä asemassaan toimitti. Tehokkaasti otti hän osaa tuohon suureen tehtävään, jonka tarkoitus oli herättää kristikuntaa keski-ajan sitkeästä unesta. Silmäilkäämme sentähden miehen elämäntyötä.

Wessel oli alamaalainen ja yksi Tuomas Kempiläisen oppilaita. Jo tämä seikka oli omiaan kääntämään hänen huomionsa ijankaikkisen elämän salaisuuksiin. "Yhteisen elämän veljet" olivat, kuten tiedämme, kyntäneet syviä vakoja hänen isiensä maahan, ja semminkin kehotti häntä tuo hänen syvämietteinen opettajansa jatkamaan tätä suurta työtä, etenkin koska inkvisitsioonin pakkokeinot olivat saaneet monen sikäläisenkin saarnaajan vaikenemaan. Wesselin luonnonlahjat olivatkin siihen erinomaisen sopivat. Hän oli lahjakas, hurskas ja opintoihin hyvin mieltynyt. Tutkittuaan skolastikkojen ja mystikkojen teoksia, saavutti hän ennen pitkää tavattoman maineen, ja hänen ympärilleen kokoontui läheltä ja kaukaa tiedonhalukkaita nuorukaisia. Mutta ei suuri oppinsa vain hänelle tätä mainetta hankkinut: se riippui ennen kaikkea hänen tosi kristillisestä valistuksestaan, ja sen hän oli saavuttanut rukouksissa kirjojen kirjan ääressä. Sentähden oli myöskin nöyryys hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan. "Joka raamattua lukiessaan" -- niin lausuu hän -- "ei pidä itseään yhä vähäpätöisempänä eikä, tyytymättömänä itseensä, nöyrtymistään nöyrry, hänelle on noiden pyhien kirjojen lukeminen turhaa, vieläpä vahingoksikin".

Ollen Herran Hengelle kuuliainen, oli Wessel tullut siihen vakuutukseen, että ainoastaan Jumalan sana on ehdottomasti erehtymätön. Paavikin oli hänestä erehtyvä ihminen. Kaikki hänen toimensa, samoinkuin kirkkoisien väitteet ja kirkolliskokousten päätökset, arvosteltakoot p. raamatun sanan mukaan. "Kirkko ei kyllä saata erehtyä" lausuu hän, "vaan mikä on kirkko? Se on pyhäin ihmisten yhteys, johon kuuluvat kaikki tosi uskovaiset -- ne, joilla on _yksi_ usko, _yksi_ toivo ja _yksi_ rakkaus Kristuksessa". Rohkeita sanoja keski-aikana! Ne herättivätkin hämmästystä ja vihaa monessa paikoin, vaan ikäänkuin näkymättömän vartijajoukon suojelemana sai niiden lausuja rauhassa jatkaa paavikunnalle ja silloiselle uskonnolliselle katsantotavalle vaarallista työtään. Herra ei vaatinut häntä marttyyrikuoleman tuskia kärsimään. Kentiesi hän ei olisi niitä kestänyt!

Wessel edustaa myöskin uskonpuhdistuksen toista suurta perusaatetta: sitä totuutta, että ihminen ei pääse vanhurskaaksi Jumalan edessä lain töiden, vaan yksin uskon kautta. Mutta hän puhuu siitä hyvin varovasti, ikäänkuin kuiskaten. Sen totuuden julistaminen oli uskottu toiselle ja rohkeammalle miehelle. Sen sijaan on hän moittien kosketellut katolisen kirkon sakramenttioppia. Hyläten esim. muuttumisopin, kallistui hän Zwinglin sittemmin lausumaan käsitykseen, jonka mukaan leipä ja viini ainoastaan kuvaavat Herran ruumista ja verta.

Wessel kuoli Gröningenissä v. 1489. Ettei häntä syyttä ole luettu uskonpuhdistuksen edelläkävijäin joukkoon, sen todistavat muun ohessa seuraavat Lutherin hänestä lausumat sanat: "jos olisin lukenut hänen kirjojaan, ennenkuin ryhdyin työhöni, näyttäisi kuin olisin ammentanut kaikki hänen teoksistaan, sillä niin likeisesti ovat henkemme sukua". -- Eivät puhdista ilmaa ainoastaan myrskyt ja rajuilmat: hiljaa humiseva tuulonenkin karkottaa monet sumut ja vahingolliset huurut. Semmoisen hiljaisen tuulosen tehtävää toimitti viidennentoista vuosisadan iltana Juhana Wessel tosi hyödyksi monelle oman aikansa lapselle, siunaukseksi syntymättömille sukupolville.

XVII.

Girolamo Savonarola.

-- -- -- rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ja kiivaus on vahva niinkuin helvetti: hänen hiilensä hehkuvat ja ovat Herran tuli. Kork. v. 8: 6.

Kirkon turmelus ja kristikunnan onneton tila oli nähtävänä semminkin Italiassa. Turhaan olivat nuo keski-ajan suurimmat runoilijat _Dante_ (k. 1321), _Petrarka_ (k. 1374) ja _Boccaccio_ (k. 1375), jotka juuri tässä maassa virittivät säveleitään, koettaneet tyydyttää ajan tarpeita, johdattamalla ihmisiä mielikuvituksen kukkanurmille, turhaan yritti tuo suureksi osaksi heidän kauttansa herännyt sivistystyö, jota humanistat sittemmin jatkoivat, luoda onnellisempaa tulevaisuutta levottomalle kristikunnalle: toivotonna huokaeli ihmishenki, koditonna haparoi usko, eksyen monesti etsimään, leposijaa jumalankieltämisen autioilla kankaillakin. Todellisuuden tuuli oli poistanut unelmain näyt, osottaen kaikille ajatteleville, miten köyhä, onneton kristikunta oli. Mutta vielä silloinkin vaati kirkko ehdotonta kuuliaisuutta käskyilleen; Kristuksen nimessä sanoi lokaan uupunut paavikunta laativansa lakeja maailmalle. Onneton se, joka ei vastustamatta totellut, epäilyksettä uskonut!

Mutta mahdoton oli totuutta ainaiseksi kahlehtia. Jota surkeammaksi kirkon ja paavikunnan tila kävi, sitä kuuluvammin kaikui myöskin, kuten tiedämme, herätyssaarnaajain ääni, ja ennenkuin viidestoista vuosisata vieri pois, täytyi "Pietarin jälkeisen" kokea, että tämä ääni uskalsi julistaa noita uhkaavia tuomionsanojaan aivan hänen läheisyydessäänkö. Aleksanteri VI:nen tahrattua hallitsijaistuinta lähestyy tuon lukemattoman, kuuliaisuuteen yhä alttiin joukon kera eräs kalpea munkki. Vaan hän ei polvistu, kuten muut tekevät -- hän korottaa uhkaavana kalean kätensä paavia kohti, ja kiivautta salamoi hehkuva katseensa. Italiakin on kutsuttu asettamaan herätyssaarnaajan uskonpuhdistuksen edelläkävijäin riviin, ja ylistäen Herraa piirtää kirkkohistoria lehdilleen _Girolamo Savonarolan_ nimen.

Tämä merkillinen mies syntyi Ferrarassa v. 1452. Isänsä, joka oli rikas aatelismies, aikoi kasvattaa häntä maailmaa palvelemaan, vaan jo varhain osotti poika pyrkivänsä aivan vastakkaiseen suuntaan. Hän puhui vähän, oli synkkämielinen ja etsi tuon tuostakin yksinäisyyttä. Sisarustensa leikkiessä, istui hän kirjojensa ääressä tahi nähtiin hänet kyyneleet silmissä rukouksissa polvistuvan Herran edessä. Tuon suruttoman kodin ilma tuntui hänestä yhä tukalammalta, kunnes hän salaa lähti erääsen Bolognassa olevaan Dominikani-luostariin, siellä viettääksensä Herralle pyhitettyä elämää. Savonarola oli siihen aikaan 23 vuoden ikäinen. Hänen jo ennestään riutunut terveytensä heikontui heikontumistaan luostarielämän kärsimisistä, joiden alaiseksi hän säästämättä itseään säälimättä antautui, mutta sielunsa säikeet jännittyivät ja yhä rohkeampana kohosi henkensä henkimaailman yli-ilmoille. Nuori munkki luki ahkeraan Tuomas Aqvinolaisen. Augustinuksen y.m. kirkon etevimpäin kirjailijain teoksia, mutta rakkain kaikista kirjoista oli hänelle raamattu, jonka hän muutaman vuoden kuluttua osasi miltei ulkoa. Semminkin mieltyi hän profeetain ennustuksiin ja Ilmestyskirjan näkyihin, sovittaen niitä yhä rohkeammin omaan aikaansa ja pyrkien noiden Jumalan valaisemain lähettiläin tavoin julistamaan turmeltuneelle kristikunnalle totuuden säälimätöntä saarnaa. Savonarola oli vakuutettu siitä, että Herra itse oli hänen kutsunut toimittamaan profeetan suurta tehtävää kristikunnassa, jotta ihmiset vihdoinkin alkaisivat ajatella, mitä heidän rauhaansa sopi.

Aluksi eivät Savonarolan saarnat miellyttäneet Italialaisia. Heidän korvansa olivat harjaantuneet runoilijain hienoihin, kauniisti sointuviin sanoihin: tuon ankaran parannussaarnaajan ääni oli karkea, loukkaavat hänen vertauksensa, korutonta kielensä. Harvat olivat alttiit sitä kuulemaan ja vielä harvemmat suostuivat hänen kehotuksiinsa luopumaan maailmasta ja ryhtymään taisteluun sorretun totuuden puolesta. Vasta v. 1484, jolloin Savonarola esiintyi saarnaajana Bresciassa, alkoi hän herättää huomioa. Jo siihen aikaan kokoontui tuhansia ihmisiä hänen saarnojaan kuulemaan.

V. 1489 kutsuttiin Savonarola Florensissa olevaan Dominikani-luostariin, jossa hänelle uskottiin nuorten munkkien opetus. Sitä paitse oli hän esiintyvä saarnaajana. Florens oli siihen aikaan suuressa maineessa. Siellä olivat näet kaupungin valtiollisen mahtavuuden kera tieteet ja taiteet päässeet verrattomaan kukoistukseen ja sen asukkaita kiitettiin mitä onnellisimmiksi ihmisiksi. Vaan tuon loistavan vaipan alla turmeli synnin rutto kansaa, neuvoen sitä yhä rohkeammin tukehuttamaan omantunnon ääntä ja leikkinä pitämään Jumalan pyhät vaatimukset. Savonarola älysi kansansa surkean tilan. Eikä siinä kylliksi: hänen Jumalan sanan ääressä kirkastunut silmänsä näki, miten turmeltunut, mädännyt koko kristikunta oli, älysi että kirkko, jota hän sydämmestään rakasti, kaipasi perinpohjaista puhdistusta ja uudistusta. Hän ryhtyi taisteluun. Ennen pitkää kävi luostarikirkko liika ahtaaksi hänen yhä lisääntyvälle kuulijakunnalleen, eikä aikaakaan, niin tämä ei enää saanut sijaa kaupungin suuressa tuomiokirkossakaan. "Kirkko on uudistettava;" huusi hän pyhää kiivautta säteilevin silmin "väleen kohtaavat Jumalan rangaistukset koko Itaaliaa, Herran miekka on korotettu koko maanpiirin yli". Ei hän säästänyt ketään, sillä ei hän ketään ihmistä pelännyt. Semminkin iski hän kovasti pappien ja munkkien tekopyhyyden turvissa kopeileviin riveihin, ennustaen perikatoa paavikunnalle ja sen kurjalle palkkaväelle.

Oudolta kuuluivat tuon iloisen kansan korvissa, joka sukupolvesta toiseen oli harjaantunut tyhjentämään tämän maailman ilomaljoja ja häiriytymättä nukkumaan synnin unta, Savonarolan ankarat tuomiot. Moni mahtava herra suuttui ja mietti kostoa, kansan huulilta kuului monesti uhkauksia, papisto oli raivossa ja vatikaanissa valmistettiin kirkonkirouksen bullaa, mutta yhä kirkkaampana välkkyi sanan miekka tuon rohkean munkin kädessä. "Teidän syntinne" huusi hän Florensin asukkaille -- ja rusentavan ukkosen tavoin tärisytti hänen sanansa kaiku koko Italiaa "teidän syntinne tekevät minusta profeetan. Tähän asti olen, toimittaen Joona profeetan virkaa, varoittanut Niniveä. Vaan minä sanon teille: jos ette tahdo minua kuulla, niin on minusta tuleva Jeremias profeeta, joka ennustaa Jerusalemin perikatoa ja sitten itkee hävitetyn kaupungin raunioilla. Sillä Jumala tahtoo kirkkonsa uudistaa, eikä ole tuo vielä konsanaan verenvuodatuksetta tapahtunut".

Florensin hallitsijana oli siihen aikaan kuuluisa _Lorenzo Medici_. Kansalaisensa kiittivät hänen viisasta hallitustaan, kaukaisiin maihin levisi hänen nimensä kunnia ja valtakuntansa maine. Savonarola ei ottanut osaa tuohon yleiseen ylistykseen, vaan moitti yhtä ankarasti kiitetyn ruhtinaan kuin muiden kansalaisten maailmallista mieltä ja kevytmielistä elämää, sillä ei riittänyt tieteiden ja taiteiden verho, ei maailman kunnia eikä mainehikkaan hallituksen loisto häneltä salaamaan syntiä, ja sitä vastaan hän taisteli, missä ikänä se majaili. Ei suostunut hän noudattamaan maailman lasten kohteliaisuutta, ei liehakoiden heitä palvelemaan. Kun Savonarola esim. valittiin luostarinsa priioriksi, ei hän taipunut käymään kunniaterveisillä Lorenzon luona, vaikka edeltäjänsä aina olivat tuota tapaa noudattaneet. Hän oli altis kunnioittaen palvelemaan ainoastaan niitä ihmisiä, jotka tahtoivat vaeltaa elämän kapealla tiellä. Turhaan koetti Lorenzo voittaa tuota ankaraa munkkia puolelleen: Savonarola kieltäytyi jyrkästi millään ehdolla solmimasta liittoa maailman kanssa. Ja turhaan koetti kurja Aleksanteri VI:kin, joka yhä levottomampana seurasi taistelun vaiheita, saada tuon vaarallisen rauhanhäiritsijän intoa asettumaan. Kun hän muun ohessa tarjosi Savonarolalle kardinaalinviran, sai hän vastaukseksi: "en pyydä muuta punaista hiippaa kuin marttyyrin".

Mutta miten todellista Savonarolan jumalanpelko oli ja miten altis hän olikin uhraamaan kaikki Herran tähden, ilmaantui vuosi vuodelta yhä selvemmin, että hän ainakin yhdessä suhteessa arveluttavasi erehtyikin. Nuo vaikeat olosuhteet, joissa hän eli, kiivas luontonsa ja hillitsemätön mielikuvituksensa estivät häntä maltillisesti muistamasta, "ettei Jumalan valtakunta tule niin, että sitä nähdä voidaan". Uskonnollisen innostuksensa valtaamana, ei hän. tyytynyt uskossa odottamaan, niinkuin "Herran kärsivällisyyden sana" vaatii, sekä eksyi tarkoituksensa saavuttamiseksi käyttämään semmoisiakin apukeinoja, joita sama sana kieltää Herran lähettilästä käyttämästä. Jos kukaan, tahtoi Savonarola tarkkaan erottaa, Jumalan valtakuntaa ja maailmaa toisistansa, mutta kun hän ryhtyi; taisteluun ajan turmelusta vastaan, sortui hän turvaamaan maallisenkin vallan miekkaan. Lujasti toivoi hän, että totuuden voitto ennen pitkää oli maahan kukistava kaikki pimeyden voimat, jos; kohta hänen täytyisikin taistelussa kaatua. Siten takertui, kuten väleen saamme kokea, hänen jalo työnsä valtiollisten tuumien verkkoon eikä päässyt kristikunnalle tuottamaan uskonpuhdistuksen hedelmiä.

Lorenzo Medicin kuoltua (1492) syntyi Florensissa arveluttavia valtiollisia rettelöltä. Epäluotettava kansa sanoi Medicein suvun kukistaneen valtion vapauden ja syöksi Lorenzon pojan valtaistuimelta. Savonarola oli ennustanut tätä, samoinkuin muitakin siihen aikaan sattuvia tapahtumia, ja innostunut kansa, joka kunnioitti häntä Jumalan lähettämänä profeetana, uskoi hänelle kaupungin hallituksen. Toivoen Herran väellä voivansa pyhittää Florensia Jumalan valtakunnan kodiksi, ryhtyi Savonarola riemusta tykkivin sydämmin työhön. Eivätkä hänen toiveensa siihen rajoittuneet: koko kirkon uudistus oli hänen elämänsä päämääränä. Hän oli vakuutettu siitä, että Jumalan hetki oli tullut, ja profeetan horjumattomalla luottamuksella ennusti hän perikatoa paavikunnalle ja koko keski-ajan turmeltuneelle katsantotavalle. Vaan hän unohti, että Herran valtakunta on hengellinen valtakunta, jonka edustajat eivät saa turvautua maailmallisiin apukeinoihin. Niinpä hän esim. tervehti Franskan kuningasta _Kaarle VIII:tta_, joka sotajoukollaan siihen aikaan esiintyi Italiassa, näillä sanoilla: "Jumala tahtoo kirkkonsa uudistaa suurten onnettomuuksien kautta. Sinä olet se Jumalan rangaistuksen ase, josta ennustaen olen puhunut. Tulosi on täyttänyt kaikkien Kristuksen ystäväin sydämmet ilolla. Me toivomme, että Herra sinun käsivartesi kautta on kukistava ylpeät ja korottava nöyrät".

Aluksi onnistuivat Savonarolan toimet. Florensin asukkaat näyttivät olevan alttiit ehdottomasti noudattamaan jalon johtajansa opetusta: pelikortit, kevytmieliset kirjat, vieläpä runoilijain teoksetkin hävitettiin, teaatterit suljettiin, kaikki julkiset huvit lakkautettiin, ylellisyys kiellettiin jyrkästi y.m. Veriviholliset syleilivät toisiaan, rikokselliset ilmoittivat rikoksensa, ollen alttiina jos kuinka luutuvilla uhrauksilla lähimmäisilleen tuottamiaan tappioita korvaamaan, tuon vasta niin kevytmielisen Florensin kadut kaikuivat ristin Herran ylistystä tahi kuului niillä särjettyjen sydänten rukousta: parannusta teki koko kaupunki. Itse tuon ankaran parannussaarnaajan, synkkämielisen Savonarolan silmä säteili iloa hänen nähdessään, miten kotikaupunkinsa oli muuttunut. Mutta ei hän siitä itseään kiittänyt, eikä tahtonut hän valtakunnan hallitsijana olla. Herralle ainoalle omisti hän kaiken kunnian, ja tuomiokirkon saarnatuolille kirjoitettiin hänen esityksestään: "Jesus Kristus on Florensin kuningas".

Suuren maineen ja vallan oli Savonarola saavuttanut, mutta suuret olivat myöskin ne vaarat, jotka häntä väijyivät. Solmimalla liiton Kaarle VIII:nen kanssa, oli Florens saanut koko Italian vihollisekseen, ja kun mainittu kuningas, jolta Savonarola oli niin suuria toivonut, palasi kotia osottamatta minkäänlaista taipumusta kirkon uudistamiseen, kävi tuon rohkean miehen asema yhä arveluttavammaksi. Paavikin liittyi nyt julkisesti hänen vastustajiinsa, kieltäen häntä pannan uhalla enää saarnaamasta (1496). Savonarola ei säikähtynyt. "Minun täytyy saarnata" todisti hän, "sillä Jumala vaatii minua; jos kohta minun täytyisi taistella koko maailmaa vastaan, olen kuitenkin lopullisesti voittava". Ei aikaakaan, ennenkuin koko maailma todellakin asettui häntä vastaan. Kansan suosio alkoi horjua, ja taitavasti käytti Aleksanteri VI hyväksensä sen yhä muuttuvaa mielipidettä. Hän uhkasi Florensia kirkon rangaistuksella, ellei tuo häiritsevä melske lakkaisi. Samaan aikaan hän kuitenkin kiihotti Florensilaisten syvään juurtunutta, hetkeksi vain asettunutta vallan- ja saaliinhimoa lupaamalla heille rahaa, jotta saisivat Pisan kaupungin haltuunsa. Savonarola ei peräytynyt, vaikka hän selvään näki, miten hänen ystäväinsä luku päivä päivältä väheni. "Usko" niin lausui hän eräässä saarnassaan "voi kaikki, se voittaa kaikki vastustukset ja ylönkatsoo maallista elämää, sillä se halajaa taivaallista. Se aika joutuu, josta olen teille sanonut: vaaran hetki on käsissä -- se hetki, joka on ilmaiseva, ken todellakin on Herran puolesta. Ei yksikään ihminen koko maailmassa, eivät ylhäiset eivätkä alhaiset saata kerskata siitä, että olisivat voineet minua estää tehtävääni toimittamasta. Olen valmis antamaan henkeni sen totuuden edestä, jota olen kutsuttu julistamaan. Vasta sitten olen vaikeneva, kun näen saarnani tuottavan vahinkoa". Mutta tuskin oli hän saanut nämä sanat lausutuiksi, ennenkuin kirkossa syntyi kauhea meteli. Kuului miekkojen kalsketta, rummut ja torvet soivat, ovet särjettiin, kuulijat karkotettiin paikoiltaan. Töintuskin pääsi Savonarola pakenemaan luostariinsa. Sen puutarhassa jatkoi hän keskeytettyä saarnaansa, lausuen muun ohessa sinne kokoontuneille munkeille: "jota kauemmin Herran päivä viipyy, sitä ankarammin on se ansion mukaan kostava jokaiselle. Jumalattomat eivät tahdo uskoa, eivät kuulla, mutta he kaatuvat siihen kuoppaan, jonka itse ovat kaivaneet, he uurtavat muurin alustaa, ja muuri on kaatuva heidän päällensä, ja silloin minä, ylistäen Herraa, ilolla muutan pois tästä elämästä".

Väsymättä levittivät Savonarolan vihamiehet hänestä mitä valheellisimpia ja ilkeimpiä huhuja, toimittaen kostonhimoiselle paaville uusia syytöksiä, jotta tuo vihattu rauhanhäiritsijä vihdoinkin saataisiin poistetuksi. Vaikutus oli väleen nähtävissä: Aleksanteri VI julisti Savonarolan pannaan. Vaan ei vaiennut parannussaarnaaja vieläkään. Yhtä voimallisena kuin ennen puhui hän kirkon turmeluksesta, yhtä horjumaton oli hänen uskonsa totuuden voittoon. Kun hän maaliskuun loppupuolella v. 1498 viimmeisen kerran seisoi saarnatuolilla, lausui hän: Jos minulta kysytte, miten tämä taistelu on päättyvä, niin vastaan: voitolla; vaan jos kysytte, mikä meitä lähinnä odottaa, vastaan: kuolema, sillä mestari heittää pois vasaran, kun Hän sitä on käyttänyt. -- Rooma ei ole sammuttava tätä tulta, ja jos se sammuu, on Jumala sytyttävä toisen; -- niin, toinen tuli on jo kaikkialla sytytetty, vaikkeivät sitä tiedä.

Epäluotettava on ihmisten suosio, pettävä heidän ystävyytensä. Sama kansa, joka vasta oli ylistänyt Savonarolaa pilviin asti, pitäen häntä Jumalan lähettämänä profeetana, koetti nyt kilvan keksiä hänelle jos minkälaisia herjausnimiä. Eräänä yönä ryntäsi aseellinen joukko Savonarolan luostariin ja otti hänen vangiksi. "Hänen täytyy kuolla" oli Aleksanteri VI lausunut "oli hän sitten vaikka Johannes Kastaja". "Olen valmis, kun Herrani kutsuu" kuului marttyyrin vastaus.

Vankilassa valmistautui Savonarola rukouksissa tuohon viimmeiseen suureen taisteluun. Jesukseen Kristukseen, jota hän vuosi vuodelta yhä selvemmin oli oppinut tunnustamaan langenneen ihmisen ainoaksi auttajaksi, turvasi hänen kilvoitteleva uskonsa. Turhaan koettivat vihamiehensä mitä julmimmilla kidutuksilla saada häntä peruuttamaan kirkosta lausumiaan sanoja. Uskonsankarin urhoollisuudella kesti hän kaikki tuskat. Kun hän sitten Toukokuun 23 p:nä vietiin surmattavaksi, todisti koko hänen käytöksensä, että Herra oli hänen "kruunaava armolla ja laupeudella". Florensin torille oli pystytetty hirttopuu, jonka juuressa oli rovio. Saapuvilla oleva piispa lausui Savonarolalle: "täten erotamme sinun taistelevasta seurakunnasta", vaan tyyneesti vastasi marttyyri: "niin, vaan ette kunnian seurakunnasta". Korottaen kätensä siunaukseksi, jätti Savonarola hirttopuusta hyvästi tuolle jumalattomalle joukolle, siten julistaen vielä kuolemassaankin, että hänen myrskyisän elämänsä työ alusta loppuun asti oli tarkoittanut lähimmäistensä pelastusta. Kun rovio oli palanut maahan, viskattiin tuhka Arno-virtaan, jotta ei mikään enää muistuttaisi tuosta kirotusta kerettiläisestä, joka oli uskaltanut soimata tuota "ainoata, autuaaksi tekevää kirkkoa".

Savonarolan teoksista on "Ristin voittoriemu" kuuluisin. Se sisältää jaloja todistuksia kristinuskon puolustukseksi epäuskon hyökkäyksiä vastaan. Vankilassa ollessaan kirjoitti hän 51:sen salmin selityksen. Semminkin se todistaa, että hän katuvaisena syntisenä etsi ja löysi armoa sen Herran luona, joka todistaa: "maailmassa on teillä tuska, mutta olkaat hyvässä turvassa, sillä minä voitin maailman". -- Kernaasti myönnämme, ettei Savonarolan taistelu ollut omiaan uudistamaan kirkkoa, mutta jos kohta hän ei kelvannutkaan uskonpuhdistajan suurta työtä toimittamaan, niin on hänen herätyshuutonsa voimallisesti raivannut tietä uskonpuhdistukselle, ja siinä on mainetta kylliksi vaatimaan hänen nimelleen huomattavaa sijaa kirkkohistoriassa. Hän kuoli totuuden veritodistajana, ja se kunnia on vielä suurempi, mutta sitä "ei ole silmä nähnyt eikä korva kuullut".

XVIII.

Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.

-- -- kaikki profeetain näyt ovat teille niinkuin lukitun kirjan sanat. Jos joku sen antais sille kuin lukea taitaa, ja sanois: lue tätä, niin hän vastaa: en minä taida, sillä se on lukittu.

Eli jos joku antais sille, joka ei lukea taida, ja sanois: lue tätä, niin hän vastaa: en minä taida ensinkään lukea. Jes. 29: 11-12.

Olemme seuranneet kirkon vaiheita paavikunnan 70 vuotisen vankeuden jälkeen, kunnes näimme viidennentoista vuosisadan taisteluineen ja kärsimisineen kuluvan umpeen. Nähdessämme totuuden tulisoiton tuon tuostakin yhä kirkkaammin valaisevan kristikunnan maita, kysyimme monesti: eikö jo sorru pimeyden valtakunta, eikö Herran kunnia väleen ilmaannu maan päällä? Ja kuitenkin kun uuden ajan kynnykseltä katselemme tuon pitkän taistelun vaivoista uupunutta kristikuntaa: mitä näemme? Sammunut on totuuden valo, ja orjana huokaelee kristikunnan usko paavikirkon kahleissa. Ne kestävät, nämä kahleet, yhä edelleen, eivätkä ihmiset enää näy koettavankaan niitä murtaa, vaikka ne ovat haurastuneet marttyyrien rovioiden tulessa ja ruostuneet heidän verestään. "Herra, kuinka kauan sinä tätä katselet?"

Kuten monesti olemme koettaneet osottaa, eksyi kirkko keskiajan pimeässä eksymistään pitämään koko kristittyä maailmaa näkyvänä Jumalan valtakuntana, vaatien itselleen yhä suurempaa valtaa kaikkialla. Hengellinen leima on painettuna kaikkiin ilmiöihin, turnaajapeleihin, niinkuin luostarielämään, valtion toimiin, kuten jumalanpalveluksen menoihin. Tieteet ja taiteet, trubadurien lemmenlaulut ja virrensepittäjäin säveleet, koulut, yliopistot, ammattikunnat, sanalla sanoen kaikki mahtui ja sopi tuohon maalliseen Kristus-valtakuntaan, jonka johtajana "Pietarin jälkeinen" oli. Monessa suhteessa jalo oli kyllä tuo keski-ajan rohkea ajatus saada koko maailmaa edustamaan Jumalan valtakuntaa, vaan kuolemaan oli se tuomittu, sillä Herra todistaa: "ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta". Vähällä ei kristikunta kuitenkaan tästä aatteesta luopunut. Innostuneen nuorukaisen tavoin taisteli se sen puolesta, kunnes tappiot alkoivat käydä siksi julkisiksi, että sen toivotonna täytyi heittää aseensa maahan. Kirkko oli toivonut voittavansa maailman, vaan maailma olikin sen voittanut.

Niin -- toivottomalta näyttää kirkon tila, jos katselemme ainoastaan tuon pitkän taistelun kaikille näkyvää tulosta, mikäli tämä tulos keski-ajan lopussa ilmenee, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme, emme saata olla huomaamatta, että Kaikkivaltiaan viisas neuvo kaiken tuon nimettömän onnettomuuden uhallakin on pelastava Hänen kirkkonsa perikadosta ja luova kristikunnalle uuden, valoisamman tulevaisuuden. Vikleff on tuomittu kerettiläiseksi, Husin äänen ovat liekit tukehuttaneet ja tuo pieni joukko, joka hänen isänmaassaan jatkoi totuuden taistelua, on pakotettu peräytymään taistelutantereelta, mystikkojen leirissä sammuvat kynttilät, pimeyden ruhtinas riemuitsee Savonarolan rovion ääressä -- mutta ajan suunta on kokonaan muuttunut, ja taivaan reuna ruskottaa. Varttunut sivistystyö uurtaa paavikunnan perustuksia, _Kolumbuksen_ laivat laskeuvat ankkuriin Amerikan rannalla ja _Guttenbergin_ suuri keksintö levittää tiedon aarteita kaikkialle, vaatien jokaista omatakeiseen miettimiseen, itsetajuntaan, vapauteen. Ja vaikka suurin osa ihmisiä ei vielä ensinkään osaa lukea, vaikka kirjojen kirja on "suljettu" niiltäkin, jotka ovat kutsutut muita neuvomaan, niin ovat kuitenkin ne ehdot jo olemassa, jotka kristikunta tarvitsee, voidaksensa ryhtyä uskonpuhdistuksen suureen työhön. Eikä ole Herran seurakunta niin turmeltunut, ettei se enää tahtoisi jatkaa totuuden suurta taistelua, eikä kirkko niin syvään lokaan uupunut, että tuo kauan aiottu uudistustyö, johon niin monesti turhaan oli ryhdytty, siitä syystä olisi mahdotonta. Herran armosta on säilynyt pieni joukko, jonka Hän vielä tuntee omaksensa. Jesuksen Kristuksen valtakunta ei ole kukistunut tuossa kovassa taistelussa, jonka alaisena se keski-ajan pitkien vuosisatojen vaiheissa on ollut. Sen voitto on ennen pitkää maailmaa hämmästyttävä, kun Herran hetki on tullut.

Vaikka kaikki ponnistukset kirkon uudistamiseksi näihin asti olivatkin olleet turhat, ei onnellisemman ajan toivo kuitenkaan vielä viidennentoista vuosisadan lopussakaan ollut kokonaan masentunut. Siellä täällä kuuluu ennustavia ääniä, jotka todistavat pian tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta. Hus, Savonarola y.m. suuret uskonsankarit, joista ennen olemme kertoneet, eivät suinkaan olleet tuon keski-ajan onnellisimman toivon ainoat edustajat: lukemattomat muutkin ajattelivat samaan tapaan, ennustaen parempaa aikaa Herran taistelevalle seurakunnalle. Niinpä lausui esim. viidennentoista vuosisadan lopulla Fransiskani-munkki _Juhana Hilten_, joka moittien oli puhunut luostarinsa turmeluksesta ja siitä syystä suljettiin vankilaan: "kernaasti kärsin kaikki Kristuksen tähden, koska en ole vastustanut itse munkkilaitosta, vaan ainoastaan siinä ilmaantuneita paheita. Mutta v. 1516 on toinen tuleva; häntä ette voi masentaa, vaan hän on kukistava teidät". Eräs toinen munkki, _Andreas Proles_ (k. 1503), joka oli _Himmelpforte_ nimisen luostarin priiori, puhui niinikään monta huomattavaa sanaa ennen pitkää tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta, todistaen, että "paavin valta on sortuva, sillä se on kohonnut liika korkeaksi". Usein sanoi hän munkeilleen: "olette kuulleet raamatun todistuksen, että Jumalan armo olkoon ainoa kerskauksemme. Veljet, kristinusko kaipaa perinpohjaista uudistusta". Kun häneltä kysyttiin, miksi ei hän ryhtynyt kirkkoa uudistamaan, vastasi hän: "olen jo vanha ja sitä paitse semmoiseen työhön aivan kykenemätön. Mutta Jumala on herättävä nuoruuden voimalla ja hengellä varustetun sankarin, joka on alottava uskonpuhdistuksen ja vastustava erehdyksiä; te opitte käsittämään hänen siunausta tuottavaa virkaansa". -- Tuommoiset ajatukset ovat koittavan aamun enteitä, miten pimeä vielä onkin. Hän, joka on "maailman valkeus", on nytkin virittämässä toivon valoa kristikunnassa, jotta Hänen omansa eivät uupuisi epätoivoon, kun keski-ajan kolkko ilta joutuu. Jesus Kristus ei ole kirkkoansa vieläkään hyljännyt, vaikka sen syntivelka onkin kauhean suuri. Hän on väleen kirkastava itsensä opetuslapsilleen ja opettava heitä käsittämään, miten uskollisesti Hän paavikirkonkin aikana, kaiken inhimillisen heikkouden, valheen ja turmeluksen uhallakin, valvoi valtakuntansa parasta vanhurskaudessa, totuudessa ja armossa.

Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda. Katso käsiini olen minä sinun kirjoittanut, sinun muuris ovat alati minun silmäini edessä.

Jes. 49: 15-16.