v. 1205 kuoli, eivätkä sikäläiset tuomioherrat sopineet hänen

jälkeistään valittaessa, määräsi Innocentius kenestäkään huolimatta kardinaali _Tapani Langthonin_ virkaan (1207). Kun kuningas ei tahtonut suostua tähän laittomuuteen, kirjoitti Innocentius hänelle uhkaavan varoituksen: "Rakas poikani, älä paaduta itseäsi äläkä syöksy arvaamattomaan onnettomuuteen; sillä vaikka sinua rakastamme ja vaikka et kernaasti joutuisi kirkon rangaistuksen alaiseksi, niin täytyy meidän, ellet kolmen kuukauden sisään ole täyttänyt tahtoamme, erottaa sinut uskovaisten yhteydestä. Katso, joutsi on jännitetty, pakene, pakene sitä nuolta, joka ei lennä taaksepäin, jotta se ei iskisi sinuun syvää haavaa, jonka arpi ei katoa, vaikka haava paranisikin". Eikä ollut tämä vain tyhjä uhkaus. Kun ei Juhana taipunut näistäkään sanoista, julisti paavi hänen ja koko hänen maansa kirkonkiroukseen. Yhä vaan vastusti kuningas. Mutta Innocentius, jonka tapana ei ollut luopua vaatimuksistaan, vapautti nyt hänen alamaisensa uskollisuudenvalasta sekä kehotti Franskan kuningasta Filipiä valloittamaan Englannin. Joka ottaisi osaa tähän valloitusretkeen, saisi kaikki syntinsä paavilta anteeksi. Uhkaava vaara sai kehnon kuninkaan pelosta vapisemaan: hän oli altis suostumaan vaikka kuinka suuriin myönnytyksiin. Hierottuaan sovintoa paavin kanssa, vannoi hän tämän legaatille tyytyvänsä kirkon tuomioon ja antoi hänelle näin kuuluvan kirjoituksen: "Olen rikkonut kirkkoa vastaan; saadakseni Jumalalta armoa, luovutan minä -- en pakosta enkä pelosta, vaan Pyhän Hengen vaatimana -- koska ei minulla ole parempaa antaa, omien ja sukuni syntien lunnaaksi, Jumalalle ja Hänen apostoleilleen, Pietarille ja Paavalille, äidilleni, pyhälle roomalaiselle kirkolle, herralleni, paavi Innocentiukselle ja hänen katolisille seuraajilleen Englannin kuningaskunnan ynnä Irlannin, vasallina vastaanottaakseni nämä maat Jumalalta ja roomalaiselta kirkolta" (1213). Sitte lähti hän kirkkoon, riisui siellä kruunun ja muut kuninkaallisen vallan merkit päältään sekä vannoi omansa ja jälkeläistensä puolesta vasallivalan paaville. Ylpeänä tallasi paavin legaati Juhanan veronalaisuuden merkiksi hänelle antamat rahat jalkojensa alle. Vasta kun kuningas oli kutsunut takasin maanpakoon karkoitetun Langthonin, vapauttivat piispat Innocentiuksen käskystä Englannin kirkonkirouksesta. Mutta kohtasipa riemuitseva paavikunta juuri tässä maassa, jossa se vietti suurimman voittonsa, vastarinnan, jota vastaan se aikojen kuluessa oli oleva kerrassaan voimaton. Tarkoitamme uuden ajan vapaudenhenkeä, joka juuri samaan aikaan ensi kerran ilmenee, Ei suostunut Englannin kansa siihen orjanasemaan, johon kehno hallitsija oli sen koettanut laskea. Muutamat mahtavat paroonit ottivat Lontoon haltuunsa ja pakottivat Juhanan kirjoittamaan nimensä tuon kuuluisan _Magna Cartan_ alle, joka on Englannin vapaan hallitusmuodon perustus (1215). Innocentius kirosi tapansa mukaan, kielsi Juhanaa pannan uhalla voimassa pitämästä Magna Cartan määräämiä kansan oikeuksia, vaati uppiniskaisia parooneja kuninkaalta pyytämään rikoksensa anteeksi sekä toimittamaan lähettiläitä Koomaan paavin suusta kuulemaan, kummoinen Englannin hallitus oli oleva. Samalla verrattomalla johdonmukaisuudella ja rautaisella voimalla kuin aina muulloinkin masensi Innocentius tämänkin vastarinnan. Masennettuna, maahan tallattuna, täytyi Englannin totella. Mutta jos Innocentius olisi kuullut ja ymmärtänyt Englannin kansan tukehutetun vapauden huokaukset, niin olisi hän kauhistuen tietänyt, että ne valmistivat perikatoa sille aatteelle, jonka toteuttamiselle hän uhrasi neronsa ja voimansa. Mutta ei kuullut hänen korvansa näitä huokauksia eikä nähnyt hänen silmänsä noita uuden ajan valon enteitä, joita jo alkaa näkyä keski-ajan pilviin peittyneen taivaan reunalla.

Jo ennenkuin Innocentius ryhtyi yllämainittuun taisteluun Englannin kanssa, oli hän pakottanut Franskan mahtavan kuninkaan Filipinkin tunnustamaan, että kirkon valta oli kaikkea maallista valtaa suurempi. Filip oli nim. saanut piispansa julistamaan laittomaksi hänen tanskalaisen prinsessan _Ingeborgin_ kanssa, johon hän oli kyllästynyt, solmimansa avioliiton, sekä mennyt uusiin naimisiin. Tanskan kuningas _Knut_, joka oli Ingeborgin veli, pyysi Innocentiusta puolustamaan syyttömästi hyljätyn kuningattaren oikeutta. Heti vaati Innocentius Filipiä luopumaan luvattomasta avioliitostaan ja ottamaan Ingeborgin puolisokseen. Kuningas ei huolinut paavin uhkaavasta vaatimuksesta senkään verran, että olisi saapunut _Dijonin_ kirkolliskokoukseen, missä asia oli tutkittava. Hänen valtuuttamana esiintyi sen sijaan lähetyskunta, jyrkästi vastustaen kirkolliskokouksen oikeutta sekaantua koko kysymykseen. Mutta Innocentius oli edeltäpäin antanut legaatilleen käskyn epäröimättä ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin. Puoliyön aikana ilmoitti kirkonkellojen kumiseva ääni, että kirkon tuomio uhkasi Franskan kansaa. Sitten lähdettiin tulisoittojen valaisemassa juhlasaatossa tuomiokirkkoon, missä legaatti alttarilta "Jesuksen Kristuksen nimessä" julisti Franskan kuninkaan koko maan kirkonkiroukseen. Päätös ilmoitettiin 20 päivän perästä koko maassa. Kaikki jumalanpalvelus lakkautettiin, ainoastaan välttämättömimmät kirkolliset toimitukset toimitettiin ja nekin hiljaisuudessa, ikäänkuin varkain. Synkkämielinen alakuloisuus valtasi koko kansan, uhkaamalla uhaten milloin tahansa purkautua ilmi kapinaan. Mutta vielä oli kuningas taipumaton, väijyen leppymättömällä vihalla niitä pappeja, jotka, kuuliaisina paaville, tarkkaan noudattivat kirkonkirouksen määräyksiä. Vaan ei aikonut Innocentius peräytyä. Vielä oli hänellä yksi keino käyttämättä, joka oli masentava kopean kuninkaan. Filip tiesi sen, hän älysi, että koko kansa nostaisi kapinan häntä vastaan, jos paavi julistaisi _hänen_ pannaan. Peläten tätä iskua, lähetti hän lähettiläitä Roomaan pyytämään, että riitakysymystä uudestaan tutkittaisiin. Jyrkästi kieltäytyi Innocentius, mitään peruuttamatta vaati hän ehdotonta kuuliaisuutta. Vihasta kuohuen huudahti rohkea kuningas, tuo uljas ristiretkeläinen: "ennen tahdon ruveta uskottomaksi. Kuinka onnellinen on Saladin, hänellä ei ole paavia!" Mutta tämä oli hänen viimmeinen paavia vastaan lausumansa uhkaus. Jo v. 1201 sopi Filip julkisesti Ingeborgin kanssa ja rikkoi julkisesti toisen avioliittonsa.

Tällä tavoin hallitsi Innocentius tämän maailman mahtavia, kaikkialla toteuttaen periaatettaan: "hengellinen valta on aurinko, maallinen kuu, joka loistaa vain lainatulla valolla". Ennenkuin päätämme tämän merkillisen miehen elämäkerran, tulee meidän vielä silmäillä, miten hän valvoi kirkon hengellisiä etuja ja kristikunnan sisällistä kehkeytymistä. Tälläkin alalla esiintyy hän tuona voimallisena johtajana ja itsevaltiaana hallitsijana, joka säätää maailmalle lakeja. Vaan näissäkin toimissaan kääntää hän aikansa huomion ulospäin tuohon ulkonaiseen loistoon ja mahtavuuteen, johon koko hänen elämänsä työ tavalla tahi toisella tähtää. Taistelun melske estää ihmisiä kuulemasta sydämmen syvimpiä tykityksiä, ulkonainen loisto häikäsee heidän silmänsä, jos Jumalan sanan valossa tahtovat tutkia mitä tuon kiiltävän kuoren alla on. Tahallansako tahtoi Innocentius hallitsemaltaan kristikunnalta, joka polvistui hänen valtaistuimensa juuressa, salata totuuden, jotta pääsisi toteutumaan hänen lempiaatteensa: hengellisen vallan korottaminen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle? Koettakaamme vastata tähän kysymykseen tarkemmin silmäilemällä hänen vaikutustaan kristikunnan edustajana ja kirkon johtavana henkilönä.

Olemme nähneet, miten kristikunta murtunein voimin palasi kolmannelta ristiretkeltä. Jo hallituksensa ensimmäisenä vuotena kehotti Innocentius länsimaiden mahtavimpia ruhtinaita lähtemään uudelle ristiretkelle, jotta kristikunta vihdoinkin saisi omikseen nuo pyhien muistojen maat. Viittaamalla Jesuksen sanoihin: "joka minua tahtoo seurata, hän ottakoon ristinsä päällensä", esitti hän kehotuksensa ristin Herran ehdottamana vaatimuksena, väittäen noiden sanojen nimenomaan tarkoittavan juuri ristiretkiä uskottomia vastaan. Valtioviisauttako, tahallista Jumalan sanan väärentämistäkö oli tämmöinen puhe? Joka niin arvelee, hän ei muista, että Innocentius oli eksyneen aikansa lapsi, ja että häntä tässä elähyttää ajatus, jota ei ainoakaan hurskas ihminen siihen aikaan olisi tahtonut vastusta. Että tähän sitten epäilemättä liittyi vallanhimoisiakin tuumia, se on toinen asia, vaan se ei koske arvostelun ydintä. Ettei Innocentiuksen hallitsijasydän jäänyt kylmäksi tuolle keski-ajan monessa suhteessa valtaavan jalolle uskonnolliselle innostukselle, joka sai risti-joukot liikkeelle, se ei suinkaan tahrannut hänen mainettaan, sillä keski-ajan kristittynä on hän tietysti arvosteltava. Eikä sekään seikka alenna Innocentiusta jälkimaailman silmissä, ettei tämäkään ristiretki tuottanut mitään pysyväisiä hedelmiä, että se oli turhaa ponnistusta, niinkuin edellisetkin olivat olleet. Tuohan oli koko aikakauden yhteinen erehdys, josta ei häntä saa syyttää enemmän kuin muita sen ajan johtavia henkilöitä. Uskonnollinen innostus esti heitä ottamasta lukuun varovaisuuden ja maltillisen valtioviisauden vaatimuksia.

Mitä muutoin tämän _neljännen ristiretken_ vaiheisin tulee, ovat sen pääpiirteet seuraavat. Ristijoukot kokoontuivat _Venedigin_ mahtavaan merikaupunkiin, jatkaaksensa sieltä meritse matkaansa itämaihin. Autettuaan kaupungin hallitsijaa eräässä sodassa, antoivat ristiretkeläiset houkutella itsensä asettamaan Konstantinopolin karkoitetun keisarin _Iisak Angeluksen_ hänen valtaistuimelleen. Mutta kun heille luvattua rahasummaa ei maksettu, valloittivat he Konstantinopolin, joka nyt tuli uuden n.s. _latinalaisen keisarikunnan_ pääkaupungiksi (1204). Liiaksi varhain riemuitsi Innocentius tästä näennäisestä voitosta, sillä uusi valtakunta ei pystynyt mitään toimittamaan Palestinan valloittamiseksi. Vaan tästä huolimatta kehotti hän kristikuntaa jatkamaan taistelua uskottomia vastaan, luvaten jokaiselle Palestinaan rientävälle ristiretkeläiselle tahi yritystä muulla tavoin kannattavalle täyden synninpäästön. Mikä eksyttävä, vaarallinen lupaus! Jos Innocentius armonkerjäläisenä olisi nöyrtynyt Hänen eteensä, jolla ainoalla on valta antaa synnit anteeksi, niin ei olisi hän tähän tapaan puhunut. Mutta hän on pyrkinyt ja päässyt hallitsijan asemalle, jolta hän ei voinut käsittää evankeliumin salaisuutta, vaikka Valduslaiset sitä juuri siihen aikaan totuuden Hengen kutsumina maailmalle julistivat. -- -- Että Innocentius, innostuttaessaan kristikuntaa taisteluun uskottomia vastaan, edustaa sen ajanhengen vaatimuksia, joka ei vähällä aivo luopua pyhän maan omistamisesta, sen todistaa ennen kaikkea n.s. _lasten ristiretki_. Meidän raitisjärkisen aikakauden ihmisten on vaikea uskoa todeksikaan, että monta kymmentä tuhatta alaikäistä jätti hyvästi vanhemmilleen ja kodilleen uhrataksensa itsensä tuon saman suuria tavottavan aatteen edestä. Eräs franskalainen paimenpoika hänen nimensä oli _Tapani_ -- kulki v. 1212 kylästä kylään, kaupungista toiseen, kehottaen poikia ja nuorukaisia seuraamaan häntä ristiretkelle Palestinaan. "Herra Jesus Kristus anna meille pyhä risti", kaikui hänen hento äänensä, ja ennen pitkää oli hänen seuraajiensa luku kasvanut 30 tuhanteen. Kun heiltä kysyttiin, minne matkustivat, vastasivat he säteilevin silmin: "me menemme luokse Jumalan ja tahdomme etsiä ristiä tuolla puolen merta". Mutta väleen oli katkera todellisuus poistava nämä kauniit toiveet heidän sydämmistään. Saavuttuaan Marseilleen, joutuivat he orjankauppiasten käsiin. Viisi laivaa vei suurimman osan näistä keski-ajan mielikuvituksen eksyttämistä uhreista Egyptiin, missä he myytiin orjiksi, muut kaksi joutuivat haaksirikkoon Sardinian luona. Samaan aikaan lähti Mainzin seuduilta toinen parvi -- sen lukua arvostellaan 7,000 -- Genuaan, mistä jumalallisen ihmeen kautta toivoivat pääsevänsä pyhään maahan. Nämäkin lapset joutuivat matkalla rosvojen käsiin, ei ainoa heistäkään saanut nähdä pyhien toivojensa ihmemaata. -- "Nämä pojat ovat nuhteena meille" lausui Innocentius III, saatuaan kuulla tämän lasten ristiretken ihmeellisistä vaiheista. Älkäämme vastustako hänen sanojaan, vaikka ne suureksi osaksi perustuvatkin keski-ajan erehdyksiin, sillä ne sisältävät herättävän totuuden, joka meillekin voi paljon opettaa, jos vain oppia tahdomme.

Innocentius III:nen aika on ristiretkien aikakausi. Paljon verta silloin vuodatettiin "Jesuksen nimessä". Paitse noita varsinaisia ristiretkiä pyhään maahan, kertovat silloiset aikakirjat muistakin verisistä taisteluista pakanoita vastaan. V. 1202 astuu taistelutantereelle silloin perustettu _Kalpaveljesten ritarikunta_, joka tulella ja miekalla levitti kristinuskoa _Virossa, Liivin_ ja _Kuurinmaalla_. Yhdyttyään Saksalaisten ritarein kanssa (1237), pakottivat he myöhemmin _Preussinkin_ pakanalliset asukkaat, joiden keskuudessa jo aikuisemmin kristinuskoa oli saarnattu, kovan ja pitkällisen taistelun jälkeen nöyrtymään kirkon orjuuttavan ikeen alle. Sanomme sitä orjuuttavaksi ikeeksi, sillä semmoiselta se näistä pakosta kääntyneistä ihmisistä kauan tuntui. Vasta heidän lapsensa, jotka jälleen saivat autioksi hävitetyn maan kasvamaan, oppivat valistuneemman ajan koittaessa vähitellen käsittämään Jesuksen sanoja: "minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä". -- Innocentiuksen kunniaksi tulee meidän mainita, että hän, monesti ankarasti moittien kristittyjen julmuutta, kehotti ristiretkeläisiä sääliväisyydellä kohtelemaan pakanoita.

Mutta kertoopa kirkkohistoria toisestakin "ristiretkestä", jossa tuo mainehikas paavi ei suinkaan esiintynyt sääliväisenä ja jonka veriset vaiheet tuomiten todistavat häntä vastaan. Olemme kertoneet Valduslaisista ja heidän keski-ajan yön pimeässä virittämästään kirkkaasta valosta. Tätä valoa ei kirkko suvainnut, sillä säälimättä se paljasti eksyneen kristikunnan paheet, vetäen niitä Jumalan sanan tuomioistuimen eteen. Paavin kiellosta huolimatta jatkoivat he siunauksesta rikasta työtään, kooten evankeliumin saarnalla yhä enemmän sieluja Herralle. Etenkin huomattavana oli heidän vaikutuksensa Etelä-Franskassa, missä heitä _Albigeois_ nimisen maakunnan mukaan kutsuttiin _Albigenseiksi_. Tuon tuostakin valittivat piispat paaville "harhaoppisuuden" leviämistä, eikä ollut Innocentius III, jonka tuumiin näiden evankeliumin julistajain toimet eivät ensinkään soveltuneet, hidas ottamaan valituksia korviinsa. Ratkaisun hetki tuli, kun eräs hänen Albigensein luo lähettämänsä legaati matkallansa murhattiin. Tietysti syytettiin Albigensejä murhasta, ja Innocentius uskoi syytöksen todeksi, vaikka se oli aivan perätön. Hän tarttui kynään ja kirjoitti: "aseisiin kristityt sotilaat, ja sinä, kristitty kuningas [Hän tarkoitti Franskan kuningasta Filipiä, jota hän ennenkin oli muistuttanut kirkon ystäväin velvollisuuksista harhaoppisten kukistamiseksi.], kuule, miten veren ääni vaatii kostoa". Kaikille seikkailijoille antoi hän luvan ryöstäen hyökätä Albigensein rikkaisin maihin -- lupasipa heille synnit anteeksi, kun vain ottaisivat hävittääkseen nuo kirkon kirotut vastustajat. Saaliinhimo ja eksynyt, hurja uskonnollinen into kokosi ennen pitkää 100,000 miehen suuruisen ristijoukon, joka julman _Simon Montfortilaisen_ johtamana v. 1209 alkoi kauheaa verityötään noiden jalojen totuuden puolustajain riveissä. Albigensit, joiden päällikkönä oli _Toulousen_ kreivi _Raimund_, tuon ennenmainitun kuuluisan ristiretkeläisen polvelainen, koettivat puolustaa itseään, vaan kaatuivat joukottain totuuden marttyyreina. Sen voiton Herra heille soi, ja se on voitoista suurin. Etenkin verinen oli _Beziersin_ kaupungin valloitus. Kun ristijoukko rynnäköllä oli saanut kaupungin haltuunsa, alkoi kauhea hävitys; taistelussa kaatuneitten, poltettujen tahi muulla tavoin surmattujen luku oli 20,000. Joskus epäilivät itse nuo raa'at sotamiehetkin jatkaisivatko veristä työtään, koska kaupungissa saattoi löytyä oikeauskoisiakin, vaan paavin lähettiläs _Arnold_, joka tarkkaan valvoi herransa julistaman tuomion toimittamista, kehotti heitä vaatimalla tehtäväänsä toimittamaan, lausuen: "surmatkaat, surmatkaat, kyllä Herra löytää ja tuntee omansa". Tämmöiset kehotukset poistivat jälleen tuon hetkisen sääliväisyyden heidän sydämmistään. Nehän olivat paavin, Kristuksen sijaisen lähettilään sanoja! Julmemmin ei pakanallinen Rooma muinoin vuodattanut Jesuksen tunnustajain verta, kuin kristitty Rooma tässä tilaisuudessa. Veritodistajain kirkosta on tullut julma itsevaltias, joka säälimättä tahraa kätensä viattomalla verellä. Oi, että se toki jo näkisi, "mistä se on langennut", tahi ainakin lakkaisi vainoomasta tuota pientä joukkoa, joka, kuuliaisena Herran sanalle, virittää evankeliumin valoa yön pimeässä! Vaan se ei näe surkeata tilaansa, sillä se ei tahdo sitä nähdä, eikä lakkaa se Albigensejä vainoomasta. Raimund kreivi koetti aikaansaada sovintoa, ja itse Innocentiuskin näytti olevan siihen taipuvainen, mutta Simon Montfortilainen, joka paavin suostumuksella oli ottanut Albigensien alueen haltuunsa ja salaa oli liitossa tuon julman Arnoldin kanssa, esitti vastustajalleen niin ankarat ehdot, että Albigensit päättivät taistella viimmeiseen asti. Yhä hurjemmaksi kävi taistelu; mitä hirvittävimpiä ilkitekoja tehtiin molemmin puolin. Ihmisiä poltettiin, hirtettiin ja mestattiin joukottain, ei enää säälitty niitäkään, jotka, peläten kuolemaa, lupasivat olla kirkolle kuuliaiset. Tuon tuostakin koetettiin saada aikaan rauhaa, vieraat ruhtinaatkin puuttuivat tässä tarkoituksessa asiaan, vaan vallanhimoisen Simon kreivin verenhimo ei tyytynyt, ennenkuin Albigensit olivat kokonaan masennetut ja heidän maansa autiona erämaana. Kaksikymmentä vuotta kesti tätä veristä näytelmää. Sen loppuvaiheet eivät enää kuulu Innocentiuksen aikakauteen, jonka vuoksi niistä paremmin sopii kertoa toisessa paikassa, Kylliksi olemmekin silmäilleet tämän taistelun kauhuja, voidaksemme arvostella Innocentiuksen kantaa ajan painavimman kysymyksen suhteen. Totuuden Henki vaikutti voimallisesti näissä Albigenseissä, mutta -- miksi epäilisimme sitä lausua -- Innocentius rakasti enemmän pimeyttä kuin valkeutta. Ankaralta kuuluu tämä tuomio, vaan ken voi väittää, etteivät nämä samat ainakin suuressa määrässä sovellu häneen. Ylpeästi hän nimitti itseään Pietarin seuraajaksi, vaan miten noudatti hän Herran tälle apostolille lausumaa kehotusta: "ruoki minun karitsojani, kaitse minun lampaitani?" Parhaan ravinnon hän laumaltaan kielsi, karkottaen sitä miekka kädessä Jumalan sanan viheröitsevältä laitumella takaisin erämaahan. Totta on, ettei hän itse tätä laidunta tuntenut, mutta siitä emme saa yksin syyttää sitä eksynyttä aikaa, jonka lapsi hän oli. Vaan mihin määrin hän on syyllinen, sen tietää yksin sydänten tutkija, kaikkinäkevä Jumala. Hänen on lopullinen tuomio, eikä ihmisten.

Seitsemäntoista vuotta oli Innocentius johtanut kristikuntaa, verrattomalla nerolla ja taidolla oli hän korottanut kirkon ennen arvaamattomaan mahtavuuteen, vaan toteuttamatta oli vielä hänen lempitoivonsa: Herran haudan vapauttaminen uskottomain käsistä. Ei tahtonut hän luopua tuosta toivosta, ja siinä tarkoituksessa kutsui hän koko kristikunnan suureen kokoukseen Roomaan. Se pidettiin v. 1216 ja on kirkkohistoriassa tunnettu nimellä _neljäs lateraanikokous_. Ei milloinkaan ennen ollut maailma niin loistavaa kokousta nähnyt. Itämainen kirkkokin oli noudattanut kutsumusta, vaikka se jo aikoja sitten oli rikkonut kaiken yhteyden roomalaisen kirkon kanssa. Tämän vaikutti yhteinen vihollinen idässä, latinalaisen keisarikunnan perustaminen, joka liitti länsi- ja itämaat entistä likempään yhteyteen toisiinsa, vaan epäilemättä suuressa määrässä myöskin Innocentiuksen tavaton maine, joka täytti koko maailman hämmästyksellä ja uteliaisuudella. Nuo neljä patriarkkaakin olivat joko itse saapuneet Roomaan tahi lähettäneet edustajia. Paitse heitä nähtiin kokouksessa 71 arkkipiispaa ja metropoliittaa, 412 piispaa, 900 abottia, miltei kaikkein länsimaisen kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä y.m. -- yhteensä 2,283 henkeä. Innocentius avasi kokouksen juhlallisella puheella, jossa hän, viitaten ajan paheisin, etenkin lahkolaisten karttuvaan lukuun, moitti, pappia velvollisuuksien laiminlyömisestä ja kehotti heitä paremmin kuin ennen valvomaan kirkonkuria sekä ahkerammin saarnaamaan. Ei häntä pilkattu, hänen näitä lausuessaan, sillä hän oli itse etevä saarnaaja ja järjestyksen mies, joka inhosi epäsiveyttä ja jumalatonta menoa. Kuten edellisestä luvusta tiedämme, vahvisti kokous kirkon silloisen opin ja muun tavaksi tulleen järjestyksen. Moni näistä päätöksistä luo synkät varjot Innocentiuksen aikakauteen, vaan toiset olivat suureksi siunaukseksi keski-ajan kansoille, jotka vasta olivat oppimassa kristinuskon alkeita ja jotka sen mukaan olivat johdatettavat. -- Tuumiessaan yleistä ristiretkeä pyhään maahan, jonka ajatuksen innostuttamana kristikunta vielä lähes sata vuotta oli taisteleva, erehtyi kokous niinikään, vaan tämä erehdys on aivan toista laatua kuin siihen liittyvä tuuma, tulella ja miekalla taistella "harhaoppia vastaan", johon tuumaan kirkon johtajat nyt yksimielisesti sitoutuivat. Nuo kristikunnan turhat verenvuodatukset itämaissa eivät syökse kirkkoa perikatoon -- ne yritykset raukeavat itsestään, sillä ne perustuvat ihmisten unelmiin, jotka jo raitis järkikin ennen pitkää älyää vääriksi. Mutta totuuden vainoominen on perkeleen työtä, ja se seurakunta, joka hänen pettämänä näin julkisesti ottaa toimittaakseen tätä työtä, on perikadon partaalla.

Innocentius III on ihmiskunnan merkillisimpiä henkilöitä. Hänen tavaton hallitsijakykynsä laski maailman kansat ja ruhtinaat hänen valtaistuimensa juureen, nöyryyttäen heitä palvelemaan sitä aatetta, jonka toteuttamiseksi hän uhrasi kaikki voimansa. Tämä aate on paavikunnan korottaminen mahtavuuden ja kunnian kukkulalle. Arvosteltuna paavikunnan kannalta on Innocentius suuri, verrattoman suuri. Mutta itse aate on väärä, sillä se sotii kristinuskoa vastaan, ja on siis sortuva, miten jaloilta ja historiallisesti oikeutetuilta sen ilmiöt sitten monesti näyttänevätkin. -- Joka kieltäen itsensä ja maailman seuraa Jesusta, hän ei puhu eikä toimi Innocentiuksen tapaan. Pieneksi supistuu kristinuskon kannalta tämän paavikunnan mahtavimman edustajan maine.

Innocentius III kuoli Heinäkuun 16 p. V. 1216, 56 vuoden ikäisenä. Äkillinen kuumetauti tempasi hänen tämän elämän varjoelosta, missä silmä pettää ja lukemattomat äänet eksyttävät, todellisuuden vakaviin oloihin, missä erehtymätön _totuus_ yksin on tuomarina.

XIV.

Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.

Raadolliset ja köyhät etsivät vettä, ja ei ole; heidän kielensä kuivettuu janosta; mutta minä, Herra, tahdon heitä kuulla, minä Israelin Jumala en tahdo heitä hyljätä. Jes. 41: 17.

Kun kirkkohistorian suurelta näyttämöltä Euroopan sivistysmaissa palajamme syrjäiseen Suomeen, nähdäksemme mitä hedelmiä Henrik piispan täällä kylvämä siemen on kantanut, aukeaa eteemme kolkko näköala. Pakanain ympäröimänä ja monen myrskyn hävittämänä taistelee tuo pieni seurakunta kovaa taistelua, jossa sen heikot voimat monesti ovat kokonaan uupua. Historia ei pitkään aikaan kerro paljon mitään Suomen seurakunnan vaiheista Henrik piispan surman jälkeen, ikäänkuin epäilisi se lukea omakseen kansan, joka tällä tavoin on kohdellut evankeliumin saarnaajaa. Äänetönnä toimittaa pitkä hallayö tuhotöitään kirkon pienellä viljavainiolla esi-isiemme maassa. Toivottomalta näyttää pitkään aikaan kristinuskon tulevaisuus Suomessa.

Niistä niukoista tiedoista Suomen seurakunnan vaiheista Henrik piispan kuoleman jälkeen, jotka ovat tarjona venäläisissä aikakirjoissa ja muutamissa paavien kirjeissä, käy selville, että alituiset sodat hävittäen estivät kristinuskon juurtumista maassa. Pakanalliset Hämäläiset ja Karjalaiset, joihin Venäläiset monesti liittyivät, tekivät tuon tuostakin hävitysretkiä Lounais-Suomeen, eivätkä pysyneet Suomalaisetkaan alallaan, vaan hätyyttivät usein itäisiä naapureitaan sodalla. Niin tekivät he v. 1164 laivoilla jonkunlaisen ristiretken noita Ruotsin vallan yhteisiä vihollisia vastaan, tunkeutuen Nevajokea myöten aina Laatokan kaupunkiin, missä he kuitenkin lyötiin. Tämä retki on merkillinen siitäkin syystä, että se oli ensimmäinen noista Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista, joiden hävitysten alaisena isänmaamme sittemmin niin monesti oli. Ruotsin hallituksen toimeenpanema retki ei kuitenkaan liene ollut, vaan kirkonmiesten ja yksityisten ristiretkeläisten. Tästä emme suinkaan saa päättää kristinuskon vakaantuneen Varsinais-Suomessa. Kaikki osottaa päinvastoin, että itse kansa hyvinkin vastahakoisesti taipui uuden uskonnon ja vieraan vallan alle.

Miten tarkkaan Rooman paavit seurasivat lähetystointa etäisissäkin maissa, todistaa se seikka, että jo Aleksanteri III eräässä kirjeessä vuodelta 1171 tahi 1172 puhuu Suomen nuoresta seurakunnasta. Valittaen Suomalaisten epäuskollisuutta, kertoo kirje, miten he, vihollisten heitä hätyyttäessä, turvautuivat Ruotsalaisiin, vakuuttaen pysyvänsä kristittyinä ja pyytäen saarnaajia, jotka heille opettaisivat kristinuskoa, vaan että he, saatuansa rauhan vihollisiltaan, heti olivat alttiit luopumaan kirkosta. Aleksanteri kehottaa Ruotsalaisia pakottamaan Suomalaisia papeille luovuttamaan kaikki varustetut paikkansa, jos heillä semmoisia oli, tahi ainakin vaatimaan heiltä semmoista takausta, etteivät enää voisi pettää kirkkoa. -- Tämä merkillinen kirje osottaa selvästi, miten vaikea Suomen heikon seurakunnan tila oli noiden alituisten sotien hurjassa melskeessä. Jos sen säilyminen olisi riippunut ihmisten takauksista ja lupauksista, olisi se ollut perikadon oma, vaan sen tulevaisuus oli Herran hallussa ja sentähden se ei ollutkaan toivoton, vaikka kuinka pimeältä näyttikin.

Silminnähtävästi ei Suomi vielä siihen aikaan ollut eri hiippakuntana. Se näkyy selvästi yllämainitusta paavin kirjeestä, jossa puhutaan Ruotsin arkkihiippakunnasta. Sen alle kuuluvina sanotaan nim. _Skaran, Linköpingin_ ja _Vesteråsin_ hiippakuntain olevan, vaan Suomen piispaa ei mainita. Epäilemättä kuului Suomen seurakunta silloin vielä Upsalan hiippakuntaan, jonka piispa _Stefanus_ v. 1164, Aleksanteri III:nen ollessa maanpaossa Franskassa _Sensin_ kaupungissa, vihittiin Ruotsin arkkipiispaksi, kuitenkin sillä ehdolla, että hän ja hänen jälkeisensä yhä edelleen olisivat Lundin arkkipiispan ylivallan alaisina. Mainitaan kyllä kaksi Ruotsin miestä, _Rudolf_ ja _Folkvinus_, jotka p. Henrikin jälkeen paimenina hoitivat Suomen seurakuntaa, mutta vaikka heidän jälkeistään, piispa _Tuomasta_, Ruotsin piispankronikassa nimitetään Suomen neljänneksi piispaksi, olivat he selvästikin ainoastaan Upsalan piispan tänne lähettämiä lähetyssaarnaajia. Semmoisena vaikutti Rudolf Suomessa vuosina 1158-1178, vaan mitä hän tällä rauhattomalla ajalla sai aikaan Suomen sorretun seurakunnan hyväksi, siitä emme mitään tiedä. Yksi tieto hänestä on kuitenkin säilynyt. Se todistaa, että hän uskollisesti hoiti vaikeata paimentointaan loppuun asti, pakenematta niitä vaaroja, jotka alituisesti uhkasivat hänen pientä laumaansa. V. 1178 kävivät Karjalaiset -- niin kertoo kronika Suomen seurakunnassa, veivät Rudolfin vankina muassaan ja surmasivat hänen. Moni kuuluisa uskonsankari on turhaan toivonut saavansa tämmöistä muistopatsasta haudalleen!

V. 1186 tekivät Novgorodilaiset ryöstöretken Hämäläisten maahan. Kentiesi tarkoittivat Venäläiset jo tällä sotayrityksellä estää Ruotsin vallan leviämistä itäänpäin, taikkapa oli se vain noita tavallisia eri heimojen ja kansakuntien otteluja, joista keskiajan historia miltei joka lehdellä kertoo. Edellistä otaksumista kannattaa se seikka, että Karjalaiset, epäilemättä Novgorodilaisten yllytyksestä, tekivät sotaretken Ruotsiin asti. Eivätkä olleet nämä roomalaisen kirkon viholliset pohjassa vähäpätöisiä vihollisia, joita oli helppo pakottaa peräytymään. Ruotsinkin, joka siihen aikaan jo saattoi turvautua jonkunmoiseen sivistykseen ja jossain määrin järjestettyihin yhteiskunnallisiin oloihin, täytyi monesti pelätä heidän hurjaa sotaintoaan. Viimmemainitulla retkellään he esim. Polttivat kukoistavan _Sigtunan_ kaupungin ja surmasivat Upsalan silloisen arkkipiispan _Johanneksen_, joka silloin sattui olemaan niillä seuduin. Miten vaikea Suomen turvattoman, oman onnensa nojaan jätetyn seurakunnan asema oli näissä myrskyisissä oloissa, on helppo arvata. V. 1191 purjehtivat Novgorodilaiset ja Karjalaiset jälleen länteenpäin, ryöstäen ja hävittäen Hämäläisten aluetta, ja muutamia vuosia myöhemmin, v. 1198 uhkasivat he Suomen kirkkoa täydellisellä perikadolla. Suomalainen piispankronika kertoo nim., että he viimmemainittuna vuonna saapuivat _Turkuun_ [Ruotsiksi Abo, Åbo. Turkua pidettiin jo tähän aikaan Suomen pääkaupunkina, vaikka nimi vasta sanotussa piispankronikan kertomuksessa ensi kerran mainitaan historiassa.], jolla nimellä tarkoitetaan linnan ympärille vähitellen syntynyttä kaupunkia. Maahan tasotettiin nyt tämä Ruotsin vallan ja kristinuskon vankin tue Suomessa. Seurakunnan esimiehenä oli siihen aikaan Rudolfin jälkeinen Folkvinus. Mahdollisesti sai hän surmansa tässä tilaisuudessa, koskei hänen kuolemastaan missään mainita.

Tämmöisten koetusten myrskyissä laskettiin Suomen kirkon perustus. Kolmannentoista vuosisadan koittaessa, näkyi täällä kristinuskosta tuskin jälkiäkään enää. Hyödyllistä on meidän, koetuksiin harjaantumattomien, jotka nautimme tämänkin kovan taistelun hedelmiä, muistaa, miten vaikea kristinuskon istutus isiemme maassa oli. Totta on, että tämmöiset muistot eivät ole omiaan täyttämään sydämmiämme suruttomuuden kevytmielisellä riemulla, vaan nöyrtymisen tie onkin ainoa, jolla pääsemme käsittämään ja ylistämään Jumalan käsittämätöntä armoa. -- Opettakoot nämäkin Suomen kirkon kovat koetusvuodet, joiden verisiä vaiheita nyt olemme silmäilleet, meitä salmistan kanssa tunnustamaan: "ei meille Herra, ei meille, vaan sinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden".

Etteivät vihollisten hävitysretket kuitenkaan saaneet kristinuskon valoa Suomessa kokonaan sammutetuksi, todistaa se seikka, että suomalainenkin mies mainitaan niiden lähetyssaarnaajaa joukossa, jotka kolmannentoista vuosisadan alussa levittivät kristinuskoa _Virossa_. Hänen nimensä oli _Pietari Kaikkivalta_. Mutta tämä onkin ainoa tähän suuntaan viittaava näiltä ajoilta säilynyt todistus. Toisenkin kertomuksen ovat aikakirjat säilyttäneet, vaan se on aivan toista laatua. Tarkoitamme Innocentiuksen kirjettä Lundin arkkipiispalle vuodelta 1209. Siinä kuvataan Suomen seurakunnan tilaa mitä synkimmillä väreillä. Kysymys piispan eli seurakunnan johtajan asettamisesta isänmaahamme näkyy olleen paavin tarkoitus. Moittien Suomalaisten uppiniskaisuutta ja valittaen maan kovaa ilmanalaa, puhuu Innocentius sielunpaimenen vaikeasta asemasta tuossa pakanallisessa maassa, pitäen kelpo miehen saamista tähän vaikeaan virkaan miltei mahdottomana asiana. Vaikeuksien pakosta vapauttaa hän erään miehen, joka, vaikka olikin syntynyt laittomasta avioliitosta eikä kirkon sääntöjen mukaan äpäränä olisi saanut papinvirkaa toimittaa, muutamia vuosia oli Suomessa saarnannut kristinuskoa ja jota kirjeessä sanotaan hyvinkin kykeneväksi, siitä kiellosta, joka esti häntä sielunpaimenen työtä toimittamasta, sekä määräsi hänen Suomen piispaksi Kuka tämä mies oli, sitä ei tiedetä, ja vielä seitsemän vuotta myöhemmin näyttää Suomen kirkko olleen järjestämättä. V. 1216 kirjoittaa nim. Sama paavi Ruotsin silloiselle kuninkaalle _Eerik Knuutinpojalle_, antaen hänelle apostolisen vahvistuksen sen maan omistamiseen, "jonka kuninkaan edeltäjät ovat pakanain vallasta temmanneet". Sama kirje sisältää senkin määräyksen, että Suomeen oli asetettava yksi tahi kaksi piispaa, joiden lähinnä tarkastajana oli oleva Upsalan arkkipiispa.

Kauan etsivät nuo harvat Suomen kirkon raunioilla huokaelevat kristityt ravintoa sieluilleen, mitään löytämättä. Mutta "ei tahtonut Israelin Jumala heitä hyljätä", vaikka Hän heiltä kauan oli kasvonsa salannut. Väleen oli Hän jälleen korottava kätensä Suomen sorretun kirkon avuksi.

XV.

Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.

Kuule minun rukoukseni, Herra, ja ota minun huutoni korviis, ja älä vaikene minun kyynelteni tähden; sillä minä olen muukalainen sinun tykönäs ja vieras, niinkuin kaikki minun isäni. Ps. 39: 13.

Keski-aika on vastakohtien aika. Tämä totuus ilmaantuu selvästi uskonnollisenkin elämän ilmiöissä. Ulkonaisesti mahtavan kirkon helmassa pukeutuu kristillisyys kernaasti loistavaan muotoon, mutta ajanhenki synnyttää ennen pitkää aivan vastakkaisiakin pyrinnöltä, kehottaen ihmisiä etsimään tyydytystä sieluillensa mitä ankarimman itsensäkiduttamisen koruttomalla tiellä. Jos kukaan, niin on se mies, jonka elämäkertaa tässä aivomme silmäillä, omiaan edustamaan viimmemainittua katsantotapaa.

"Pyhä" _Fransiskus_ syntyi Assisin kaupungissa v. 1182. Hänen isänsä oli rikas kauppias. Pojan omituinen, eriskummallisiin taipuva luonne ja vilkas äly herättivät jo varhain vanhempain ja perheen tuttavain huomion. Jotain hänen hehkuva mielikuvituksensa halasi, vaan mitä, sitä ei hän eivätkä muut vielä tietäneet; tulevaisuus oli sen osottava. Nuorukaisena eli Fransiskus muutamia vuosia hyviä tuhlaavaisesti ja hurjasti. Muut moittivat häntä siitä, arvellen hänen ennen pitkää joutuvan haaksirikkoon, mutta hänen äitinsä (tarkka on äidin silmä!) Lausui: "hänestä tulee vielä Jumalan lapsi". Yhtäkkiä tapahtui Fransiskuksessa perinpohjainen muutos, vaan vielä toivottomammalta näytti monenkin silmissä nyt hänen tulevaisuutensa. Tuo suruton, elämän nautinnoihin mieltynyt nuorukainen, alkoi näet käydä arveluttavan miettiväiseksi ja alakuloiseksi. Ei häntä enää nähty tämän maailman iloisissa huvituksissa, vaan aivan toisenkaltaisissa toimissa. Kieltäytyen elämän välttämättömimmistäkin tarpeista, etsi hän, kerjäläisen pukuun puettuna, kurjimpia sairaita, etenkin semmoisia, jotka sairastivat inhottavia tauteja. Näitä hän lähestyi ja hoiti mitä hellimmällä rakkaudella; ilosta säteili hänen silmänsä, kun hän esim. Suuteli spitaalisten haavoja. Turhat olivat kaikki varoitukset ja nuhteet, eivät saaneet isän ankarat rangaistuksetkaan Fransiskusta luopumaan tuosta kummallisesta käytöksestä. Ihmiset pitivät häntä mielipuolena. Eräänä päivänä saapui hän kotikaupunkinsa _Portiunkula_ nimiseen kirkkoon, jonka hän oli lahjaksi saanut ja sittemmin korjannut ja kauniiksi koristanut. Siellä kuuli hän saarnan, jonka ohjeena olivat Jesuksen opetuslapsilleen lausumat sanat: "Ei teidän pidä varustaman itseänne kullalla eikä hopealla, eikä vaskea teidän vyöllenne, eikä. Evässäkkiä. Matkalle, eikä kengillä eikä sauvalla". Innostuksen tuli silmissään huudahti Fransiskus: "juuri tuota minä halajan", päättäen siitä hetkestä, kuuliaisena Herran käskylle ja luottaen yksin Hänen apuunsa, saarnata parannusta suruttomuuteen vaipuneelle kristikunnalle. Hän ei aivo omistaa _mitään_ maallista omaisuutta, sillä semmoiseen itsensäkieltämiseen vaativat Fransiskuksen käsityksen mukaan nuo Herran opetuslapsilleen lausumat sanat, vaan kurjimman kerjäläisen muodossa, eläen almuista, kulkea kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, herättääksensä ihmisiä synnin unesta. "Köyhyys on Kristuksen morsian, kaikkien hyveiden juuri ja kulmakivi. Älköön kukaan hävetkö kerjätä, sillä kerjäläinen valmistaa antajalle autuutta, koska Kristus on sanonut: autuaampi on antaa kuin ottaa" -- niin kuului tuon alttiiksiantavan Herran palvelijan eksynyt todistus. Ei mikään ravinto hänestä ollut niin hyvää kuin kerjätty leipä. Täydellä syyllä sanoo eräs kirkkohistorioitsija Fransiskusta kerjäläisleivän ahmatiksi. Miten taitavasti kietoo sielunvihollinen nöyrimmätkin ylpeyden ansaan!

Fransiskuksen esiintyminen, hänen nöyrä, ehdoton alttiiksiantavaisuutensa, joka tyytyväisenä kärsi jos minkälaisia solvauksia, hänen vakaat, pilkkaajille ja vihollisille yhtä ystävällisesti kuin ystäville kaikkialla lausumansa tervehdyssanat: "rauha olkoon teille" ja ennen kaikkea tuo innostunut, sydämmeen tähtäävä parannussaarna teki valtaavan vaikutuksen lukemattomiin. Moni heräsi synnin unesta todistukseksi, että tuo omituinen parannussaarnaaja kaiken eksytyksen uhallakin oli elon Herran viinimäkeensä lähettämä työmies. Jo v. 1210 oli Fransiskus koonnut ympärilleen 11 oppilasta, joiden joukossa oli yksi pappikin. Hän lähetti heidät, Herran esimerkkiä noudattaen, kaksittain maailmaan julistamaan ihmisille pelastuksen sanomaa. Heidän ohjesääntönsä oli yhtä yksinkertainen kuin se oli tarkkaan noudatettava. Se vaati _puhtautta, kuuliaisuutta_ ja _köyhyyttä_. Etenkin terotti Fransiskus munkeillensa viimmemainittua määräystä, pitäen sitä perustamansa munkkikunnan perustuksena ja voimana. "Palatsista on vaikeampi päästä taivaasen kuin mökistä. _Alastonna_ tulee sinun heittäytyä Vapahtajan syliin" lausui hän. Eräs toinen hänen todistuksensa kuuluu: "Jumalan Pojan kautta, joka meidän tähtemme tuli köyhäksi, on köyhyys tullut kuninkaalliseksi avuksi, valittujen leimaksi. Köyhä ihminen on Kristuksen kuva; joka köyhää soimaa, hän pilkkaa Kristusta. Köyhyys on munkkiyhdistyksen perustus. Jos munkit luopuvat köyhyyden vaatimuksista, kukistuu koko yhdistys".

Fransiskus on virittänyt uuden aatteen munkkilaisuuden historiassa. Kieltäen maailman, olivat munkit siihen asti eläneet erikseen muista ihmisistä, hankkien itselleen elatusta viljelemällä luostareinsa maita. "Ulos maailmaan" kuului Fransiskuksen kehotus, ja hänen munkkiensa saarna kaikui ennen pitkää kristikunnan kaikissa maissa. Mutta Fransiskanit eivät saaneet omistaa _mitään_; minkä elatukseen tarvitsivat, tuli heidän kerjäämällä hankkia.

Y. 1210 saapui Fransiskus pienen seuransa kera Roomaan, saadakseen paavin vahvistusta perustamansa munkkiyhdistyksen säännöille. Innocentius kohteli häntä ensin hyvin kopeasti, jyrkästi kieltäytyen hyväksymästä hänen esitystään. Pelkäsikö tuo mahtava paavi, joka oli pakottanut koko kristikunnan nöyrään kuuliaisuuteen, noita kurjannäköisiä kerjäläisiä, jotka pyysivät saavansa saarnata Jumalan sanaa ihmisille? Oliko hänen syytä olettaa, että he Valduslaisten tapaan vastustaisivat kirkkoa ja paavikuntaa? Fransiskuksen munkkisäännöissä oli määräys, joka riitti kumoamaan kaikki senkaltaiset epäilykset. Hän velvoitti nim. Munkkinsa uskolliseen kuuliaisuuteen kirkolle sekä sen määräämän opin ehdottomaan noudantaan. Hän vaati heitä jyrkästi vastustamaan kaikkea harhaoppisuutta, sitoen heidät lujilla siteillä katoliseen kirkkoon. Kirkkohistoria todistaakin, että harhaoppisuus väheni ja katolilaisuuden aate juurtui syvempään ihmisten sydämmiin kaikkialla, missä nämä munkit vain liikkuivat. Ei Innocentiuskaan heitä pelännyt, jos kohta se epäluulo, että kirkkoa vastustava henki, jonka vaikutus jo siihen aikaan siellä täällä ilmaantui, Fransiskaneinkin kautta pääsisi vaikuttamaan kansan syvissä riveissä, alussa häntä arvelutti. Silminnähtävästi ei häntä miellyttänyt Fransiskuksen kurjan halpa ulkomuoto, ja mitä uuden munkkikunnan sääntöihin tulee, piti hän niitä luonnottoman ankarina; niiden noudattaminen oli hänestä mahdotonta. Vihdoin hän kuitenkin antoi Fransiskaneille luvan saarnata. Heidän tuli vain joka paikassa, minne saapuivat, papistolta pyytää lupaa, ennenkuin saisivat esiintyä. Vaikkei Fransiskus vielä saanut vahvistusta säännöilleen, huomasi hän selvästi, että paavin mieli oli muuttunut. "Menkäät" -- niin lausui Innocentius nim., jättäessään hyvästi Fransiskaneille -- "saarnatkaat parannusta. Jos Jumalan armo lisää lukuanne, niin ilmoittakaat se meille; siinä tapauksessa myönnämme teille enemmän".

Lisääntymistään lisääntyi Fransiskanein luku, ja valtaava oli heidän vaikutuksensa katolisen kirkon palveluksessa, Etenkin oli perustajan esiintyminen omiaan herättämään ihmisiä välinpitämättömyyden unesta. Fransiskuksesta löytyy mitä kummallisimpia kertomuksia, joiden todenperäisyyteen emme suinkaan saa ehdottomasti luottaa, koska legendat ovat hänen elämäkertaansa ylinmäärin koristaneet. Vaan löytyypä paljon tosikertomuksiakin, ja nämä osottavat selvään, ettei hän suinkaan ollut mikään tavallinen mies, vaan yksi niitä, jotka todellakin ansaitsevat huomiotamme. Fransiskus oli harvinaisen runollinen henkilö. Itse hänen elämäkertansa heikkoihin puoliin, jotka monesti tekevät hänen esiintymisensä naurettavaksikin, painaa viehättävä, sydämmeemme vaikuttava runollisuus sovittavan leimansa, ohjaten ajatuksemme jokapäiväisen elämän pienistä oloista aatteiden yli-ilmoille. Joka näki hänen säteilevät silmänsä ja älysi mikä niille tuon omituisen loiston antoi, hän ei inhonnut Fransiskuksen ruokotonta ulkomuotoa, ei tuota pitkää, takkuista partaa eikä hänen kalpeita, kärsimisistä rujostuneita kasvojaan eikä halveksinut hän miehen ryysyistä ja likasta munkkipukua. [Fransiskanit käyttivät harmaata pukua, johon oli liitetty niskassa riippuva päähine. Vyön verosta käyttivät he köydenpäätä. Jalat olivat paljaat. Mallin sai Fransiskus Assisin seudun paimenilta, joiden puku oli semmoinen.] Päinvastoin oli hän altis kunnioittaen palvelemaan tuota "pyhää" miestä, jonka innostuneet sanat polttavan tulen tavoin tunkeutuivat sydämmeen, vaatien valtaavalla voimallaan sanankuulijoita kieltämään itsensä ja pyhittämään elämänsä Jumalalle. Vielä voimallisemmin kuin sanoillaan, jotka hänen kyyneleensä monesti keskeyttivät, saarnasi Fransiskus hurskaalla elämällään surutonta maailmaa vastaan. Yksinäisyyteen vetäytyi hän kernaasti, vaan ei hän silti yksinänsä ollut. Semmoisina hetkinä hän puhutteli Jumalaa ja pyhimyksiä, ja harrasta oli hänen rukouksensa. Monet yöt hän tällä tavoin vietti, antaen hehkuvalle mielikuvitukselleen rajattoman vallan, luoden itselleen jos kuinka autuaallisia hetkiä. Tällä tavoin harjaantui hän valittamatta kiduttamaan ruumistansa mitä luonnottomimmalla tavalla, vieläpä pitämään kituvan ruumiinsa tuskia nautintonakin. Näin eksyi Fransiskuksen hehkuva rakkaus, joka ei pitänyt mitään uhria liika suurena, keski-ajan pimeyden pettämänä, arveluttavan väärälle uralle. Mutta miten pimeä yö olikaan ja kuinka vaarallinen hänen erehdyksensä, ei sammunut tuo hänen palava rakkautensa Jumalaan ja lähimmäiseen, joka on lain ydin. Herra itse oli sen sytyttänyt ja Hän tahtoi sitä myös varjella haaksirikkoon joutumasta maailman tohinassa ja eksytysten aavalla merellä.

Perustettuaan useita luostaria Italiassa ja jätettyään munkkikuntansa johdannon _Elias_ nimiselle veljelle, lähti Fransiskus v. 1219 muutaman munkin seuraamana matkalle itämaihin julistaaksensa pelastuksen sanomaa pakanoillekin. Muut tahtoivat miekalla taistella "uskottomia" vastaan, Fransiskuksen lämmin sydän paloi rakkaudesta heihin. Egyptissä joutui hän sultaani Malek al Kamelin vangiksi, vaan hänen sanansa: "en tule ihmisten, vaan Jumalan lähettämänä näyttämään sinulle ja kansallesi autuuden tietä" sekä hänen muutenkin jalo käytöksensä tekivät sultaaniin syvän vaikutuksen, ja Fransiskus sai vapaasti jatkaa matkaansa. Muuten on tämä kronikan kertoma retki mitä yksityisseikkoihin tulee, niin epäluotettava, ettei kirkkohistoria siitä sen enempää kerro.

Palattuaan kotia, sai Fransiskus kuulla, että eripuraisuuden myrkyllinen siemen oli itämässä hänen munkkikunnassaan. Sen oli kylvänyt yllämainittu Elias, joka oli koettanut lieventää munkkikunnan ankaria sääntöjä. Etenkin tahtoi hän myöntää veljille maallista omaisuutta. Vastustajain johtajana oli _Antonius Paduasta_, joka saarnaajana oli saavuttanut äärettömän maineen ja jyrkästi vaati Fransiskuksen sääntöjen noudattamista, semminkin ehdotonta köyhyyttä koskevaa määräystä tahtoi hän säilytettäväksi. Fransiskus erotti Eliaksen yhdistyksestä, vaan sopi ennen kuolemaansa hänen kanssaan. Ajan höltynyt kuri, joka kaikkialla pyrki vallalle uskonnollisellakin alalla, valmisti kuitenkin ennen pitkää sijaa Eliaksen mielipiteille Fransiskaneinkin keskuudessa, etenkin kun paavitkin edustivat samaa katsantotapaa. Seuraus oli, että Fransiskanein luostarit, jotka tuon vaatimattoman perustajan määräyksen mukaan alussa olivat halpoja, mökin tapaisia rakennuksia, pian kasvoivat hyvinkin komeiksi ylöllisyyden kodeiksi. Tuota tarkkaa määräystä ehdottomasta köyhyydestä oli helppo kiertää. Luostari -- niin arveltiin -- sai olla rikas, kun vain sen asukkaat olivat köyhät.

Monta kertaa koetti Fransiskus turhaan saada paavin vahvistusta säännöilleen. Niitä pidettiin liika ankarina. Vasta _Honorius III_ vahvisti Fransiskanein munkkikunnan v. 1223. Perustuskirjassa sanotaan nimenomaan, etteivät munkit millään ehdolla saisi vastaanottaa rahoja eivätkä mitään omistaa, jota paitse heitä velvoitetaan kuuliaisuuteen paaville. Sillä välin oli munkkikunta jo levinnyt useihin maihin. Paitse Italiassa omisti se jo siihen aikaan luostareita Espanjassa. Franskassa, Kreikassa, Englannissa ja Unkarissa, ja v. 1220 päätti munkkikunnan yleinen kokous Roomassa lähettää saarnaajia Syyriaan, Egyptiin ja Airikaan.

Miten taipuvainen ajanhenki oli kannattamaan Fransiskuksen aatetta, näemme siitäkin, että jo v. 1213 syntyi _nunnayhdistyskin_, joka oli järjestetty _kerjäläismunkkien_ [Tällä nimellä kutsuttiin niitä munkkeja, jotka sitoutuivat elämään almuista. Niinkuin vasta saamme nähdä, syntyi samaan aikaan muitakin semmoisia munkkiyhdistyksiä.] Ohjesääntöjen mukaan. Eräs rikas 18-vuotias neiti Italiasta -- hänen nimensä oli _Klara_ -- joka oli tunnettu kauneudestaan, päätti nim. Jättää hyvästi maailmalle ja rikkaalle kodilleen pyhittääksensä elämänsä Herralle ja edistääksensä Hänen valtakuntaansa. Klaran esimerkin viehättäminä ja omantunnon rauhaa kaivaten, kokoontui hänen luoksensa muitakin naisia. Ennen pitkää muodostivat nämä pienen _kerjäläis-nunnayhdistyksen_, jonka johtajattareksi Klara rupesi. He ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä _Klaralais-nunnat_. Asettuen Fransiskuksen ylitarkastuksen alle, sai tämä nunnayhdistys häneltä vahvistuksen säännöilleen (1224).

Fransiskuksen tarkka silmä huomasi pian, etteivät kaikki, jotka pyrkivät hänen munkkikuntaansa, suinkaan ajanpitkään olisi alttiit noudattamaan hänen sääntöjään. Näitä kaikkia varoitti hän luopumasta omaisuudestaan, yhteiskunnasta ja perhe-elämästä, kehottaen heitä vain määräaikoina pukeutumaan katumuspukuun sekä muuten laikkaan noudattamaan hartautta ja tosi kristillisyyttä. Tällä tavoin syntyi hänen vaikutuksestaan maailman ja varsinaisen munkkikunnan välillä toimiva liitto, joka viritti sekin uutta elinvoimaa kuolleisiin ulkomuotoihin jähmettyneesen kirkkoon. Se on tunnettu nimellä _Tertiarein_ yhdistys.

Jo varhain alkoivat Fransiskuksen puutteesta ja alituisista kidutuksista riutuneet voimat uupua. Niitä kulutti sitä paitse mielikuvituksen hehkuva tuli, jonka uhriksi hän yhä innokkaammin antautui. Fransiskus eli täydestä sydämmestä tuota keski-ajan omituisen runollista uskonnollista elämää, joka, vieraana raittiin, Jumalan sanan määräämän totuuden vaatimuksille, ei älyä, että Herra itse tahtoo määrätä jokaisen kristityn ristin ja itse sen kantamiseen voimaa antaa. Fransiskus rukoili ja rukoili hartaasti, hän sepitti hengellisiä runoja, liikkui mielikuvituksessaan henkimaailman yli-ilmoissa; kaikki, aurinko, kuu, tähdet, eläimet, puut olivat hänestä hengen salaperäisiä ilmiöitä, joiden kanssa hän oli likeisesti sukua. Mutta miten lähellä hänestä Jumala olikin ja miten hänen sydämmensä riemuitsikin tuossa luulossa, oli hän kuitenkin kaukana totuuden oikeasta tunnosta. "Hän oli muukalainen ja vieras Herran tykönä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä", joiden eksynyt lapsi hän oli. Älkäämme silti häntä tuomitko. Jumala katsoo sydämmeen, ja Fransiskuksen sydän paloi rakkaudesta Häneen. Joka Jumalan sanan valossa tarkemmin tutkii tämän merkillisen miehen elämänvaiheita, hän ei voi muuta ajatella. Kernaasti unohtukoot Fransiskuksen taikauskoisen ajan väitteet, että hänen jaloissaan ja käsissään nähtiin ristiinnaulitun Herran merkit, jommoisilla kertomuksilla katolinen kirkko monesti on koettanut todistaa "pyhimysten" erinomaista pyhyyttä: mutta kirkkohistorian todistus hänen sydämmensä uhraavaisesta rakkaudesta, joka "kaikki uskoi, kaikki toivoi, kaikki kärsi, eikä koskaan väsynyt", ei ole milloinkaan unohtuva.

Fransiskus kuoli 45 vuoden ikäisenä v. 1226. Hän oli saapunut Portiunkulakirkkoon rukoilemaan, että "sisarensa", kuolema, tulisi. Hänen kuihtuneita jäseniään peitti erään veljen puku. Vielä kuollessaankin saarnasi hän köyhyydestä.

Fransiskanein munkkikunta on merkillinen ilmiö kirkkohistoriassa, niinkuin sen perustajakin epäilemättä on keski-ajan huomattavimpia henkilöitä. Herätyssaarnallaan ovat he vaikuttaneet arvaamattoman paljon hyvää aikana, jolloin kirkon hengellinen elämä oli kokonaan kuolla. Kuuluisin kaikista Fransiskanein lukuisista saarnaajista oli _Bertold Regensburgista_ (k. 1272). Häntä kuulemaan kokoontui monesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Hänen saarnansa, joista muutamia on säilynyt, olivatkin monessa suhteessa ihmeteltävän etevät.

Mutta ennen pitkää paljasti Fransiskanein munkkikunta maailman nähtäväksi ja pilkattavaksi sen turmeluksen hedelmiä, joiden siemenet jo alusta alkaen olivat itäneet sen helmassa. Ei tiennyt "pyhä" Fransiskus, kuinka turmeltunut ihmissydän on!

Pukunsa tähden olivat Fransiskanit tunnetut nimellä _"harmajat veljet"_; vaatimattomuuden osotteeksi käyttivät he itse niinenään _"pienemmät veljet"_. Tavattoman nopeasti kasvoi tämä munkkikunta, Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolella omisti se noin 8,000 luostaria ja siihen kuului 200,000 munkkia.

XVI.

Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229). Dominikanit.

-- teidän kätenne ovat saastutetut verellä, ja teidän sormenne vääryydellä; teidän huulenne puhuvat valhetta, ja teidän kielenne latelevat vääryyttä.

Ei ole yhtään, joka saarnaa vanhurskautta eli tuomitsee uskollisesti. Turhuuteen luotetaan ja puhutaan kelpaamattomia; onnettomuudesta ovat he raskaat ja, synnyttävät tuskan. Jes. 59: 3-4.

Neljäs lateraanikokous määräsi Simon Montfortilaisen Albigensein maan omistajaksi. Lukemattomain onnettomain verellä ja kyynelillä oli tämä omistusoikeus ostettu, vaan ei hän vieläkään saanut sitä rauhassa nauttia. Kirkko oli päättänyt kerrassaan sammuttaa sen tulen, jonka Valduslaiset ja heihin liittyneet uskonsankarit olivat virittäneet Etelä-Franskassa. Ristiretkeä jatkettiin. Sitä johti yhä edelleen Montfortin verinen kreivi. Mutta Raimundinkin lippujen alle kokoontui sotilaita; viimmeiseen asti tahtoivat Albigensit puolustaa uskoansa. Simonin sotajoukko karkoitettiin Toulousesta ja hän itse sai surmansa kaupungin edustalla. Mutta vähän sen jälkeen kuoli urhoollinen Raimundkin, eikä voinut hänen poikansa asemaansa säilyttää. Franskan kuningas _Ludvig VIII_, joka halvasta voitonhimosta otti toimittaaksensa kirkon verituomion, valloitti _Avignonin_ (1226), ja kun hän saapui Toulousen edustalle, luopui toivoton nuori _Raimund_ vastustuksesta, luovuttaen maansa Franskan kruunulle, Kaupunki toisen perästä antautui; Albigenseista pakenivat toiset Italiaan, toiset kääntyivät pakosta katoliseen uskoon, toiset taas koettivat salaa yhä edelleen palvella Jumalaa Valduslaisten opetuksen mukaan. Mutta löytyipä paljon niitäkin, jotka kärsimisiä ja kuolemaa pelkäämättä uskonsankareina ylistivät Herraa vankiloissa, mestauslavoilla ja rovioilla. Vasta v. 1229 päättyi tämä verinen sota. Sitä oli kestänyt 20 vuotta! Katolinen kirkko pystytti lippunsa Albigensein hävitetyssä maassa, joka nyt oli autiona erämaana. Mutta noiden lukemattomani uskonsankarein veri huusi kostoa paavikunnalle ja totuuden sortajille. Ei kuullut turmeltunut kirkko sitä huutoa, mutta Herra kuuli sen. Koston päivä oli tuleva.

Jo neljäs lateraanikokous laati sääntöjä, joista nuo julmat _inkvisitsiooni-oikeustot_ ennen pitkää saivat alkunsa. V. 1229 _Toulousessa_ pidetyssä _kirkolliskokouksessa_ määrättiin asia tarkemmin. Tuskin on katolinen kirkko milloinkaan pahemmin tahrannut mainettaan kuin tässä tilaisuudessa. Ei siinä kylliksi, että kaikki kansan kielellä löytyvät raamatut päätettiin poltettaviksi ja maallikkoja ankarasti kiellettiin lukemasta kirjojen kirjaa: Toulousen kokous on myöskin perustanut järjestetyn _inkvisitsioonilaitoksen_ "harhaoppisuuden" hävittämiseksi. Se nim. Päätti, että joka pitäjän piispan tuli asettaa vakituinen toimikunta, jonka tehtävänä oli "harhaoppisten" etsiminen ja oikeuden eteen vetäminen. Jokaiseen tämmöiseen toimikuntaan määrättiin kuuluviksi yksi pappi ja muutamia vannotettuja miehiä.

Mutta kaikkien inkvisitsioonin väkivaltaisuuksien uhallakin, ja vaikka kirkko tarkkaan piti huolta siitä, etteivät totuuden sorretut puolustajat saisi ravintoa sieluilleen Jumalan erehtymättömästä sanasta, ei Valduslaisten virittämä tuli milloinkaan kokonaan sammunut. Franskan ja Italian välisessä vuoristossa säilyi pieniä valduslaisia seurakuntia kautta vuosisatojen, ja ken arvaa, kuinka suuri heidän osuutensa on tuossa _vastustamattomassa_ herätyshuudossa, joka uuden ajan koittaessa saa paavikunnan perustukset horjumaan? Sitä totuutta, jonka perustuksena on Jumalan sana ja kallio Jesus Kristus, ei voi kukaan masentaa. Turhaan koettavat maailman myrskyt, turhaan helvetin portit sitä kukistaa.

Kun eivät piispat kirkon johtavaan vallanpitäjäin mielestä kylliksi ankarasti vainonneet harhaoppisia, tehtiin inkvisitsioonin suhteen muutoksia. V. 1232 asetti paavi _Gregorius IX_ uudet inkvisitsiooni-oikeustot. Näiden oikeustojen jäsenten tuli paavin nimessä vangita jokainen epäluulonalainen henkilö, kidutuksilla pakottaa häntä tunnustamaan harhaoppinsa sekä polttaa tällä tavoin syylliseksi tuomittu roviolla. Maallinen oikeus oli auttava tuomion toimeenpanemista. Tämä kauhea valta uskottiin Dominikanimunkeille, jotka hoitivat sitä säälimättömällä julmuudella. Emme siis väärin kohtele tätä uutta munkkikuntaa, jos kerromme sen synnystä yhteydessä niiden veristen muistojen kanssa, joita tässä luvussa olemme silmäilleet.

Dominikanein munkkikunnan perustaja on espanjalainen _Dominikus Guzman_. Hänen vanhempansa määräsivät hänen varhain "hengellistä säätyä" varten ja antoivat hänelle hyvän kasvatuksen. Jo nuorena oli Dominikus hyvin ankara itseänsä kohtaan. Köyhille oli hän armelias. Päätettyään opintonsa, aikoi hän ruveta Cistersiensein munkkikunnan jäseneksi, mutta samaan aikaan kutsui _Osman_ piispa _Diego_ hänen tuomiokapitulinsa jäseneksi. Dominikus antoi vihkiä itsensä papiksi ja vastaanotti tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin tapaamme hänen piispansa seurassa matkoilla Etelä-Franskassa (1204). Katolisen kirkon surkea tila ja "harhaoppisten" yhä kasvava luku koski syvästi häneen. Oi, jos olisi hän laskenut totuuden sanan, joka tällä matkalla kaikkialla oli hänelle tarjona, sydämmeensä, sillä tuo oli ratkaisun aika hänen elämässään! Mutta hän tukki korvansa sen ääneltä ja eksyi kauas rauhan tieltä. Montpellierin kaupungissa tapasi Dominikus muutamia Cistersiensimunkkia, jotka olivat sinne saapuneet Diegon kanssa keskustelemaan, mihin toimiin kirkon tulisi ryhtyä "harhaoppisten" kääntämistä varten. "Te kuljette" lausui hän "hevosilla, jotka kantavat vaatteenne ja ruokanne; sentähden vastustavat harhaoppiset teidän saarnaanne, lausuen: katsokaat, miten nuo ritarit saarnaavat Kristuksesta, Hänestä, joka matkusti jalkasin, huomatkaat, miten nuo rikkaat herrat kunnioittavat köyhiä ja ylenkatsottuja! Jos tahdotte nähdä työnne hedelmiä, niin täytyy teidän luopua kaikesta prameudesta ja apostolein tavoin kulkea seudusta toiseen halvissa vaatteissa ja avojaloin. Jos niin tekisitte, niin tekin saarnallanne jotakin vaikuttaisitte". Siitä hetkestä alkaen alkoi Dominikus harjoittaa ankaraa itsensäkidutusta, valiten monesti leposijakseen jonkun kirkon kovan kivilaattian. Hänen ihanteensa oli ankara munkkielämä. Päätettyään jäädä Etelä-Franskaan saarnaamaan eriuskolaisia vastaan, muodosti hän jonkun ajan kuluttua muutamien ystäväin kera pienen munkkiyhdistyksen, jolle muutamat Toulousen varakkaat lahjoittivat kaupungin lähellä olevan talon. Mutta tänne ei Dominikus kuitenkaan jäänyt, hän lähti katsomaan tuon verisen taistelun vaiheita, seuraten saarnaajana Simon Montfortilaisen sotajoukkoa. Mutta saarnaajasta tuli ennen pitkää inkvisitori: Dominikus tutki harhaoppisuudesta syytettyjä, tuomitsi heitä kuolemaan ja valvoi tarkkaan tuomion toimeenpanemista. Hän on astunut veriselle tielle, jolta hän ei enää palaja!

Kuten tiedämme, ei ollut Innocentius III halukas vahvistamaan Fransiskuksen munkkikunnan sääntöjä. Epäilemättä olisi hän kieltäynyt suostumasta Dominikuksenkin tuumaan perustaa munkkiyhdistys, ellei Anjoun piispa _Fulko_, joka säälimättä vainosi Albigensilaisia, innokkaasti olisi sitä kannattanut. Paavi suostui ehdotukseen, vaan vasta Honorius III antoi _Dominikanein munkkikunnalle_ vahvistuskirjan (1216). Ankara itsensäkieltäminen, köyhyys, paastoominen ja vaitioleminen olivat sääntöjen päämääräykset.

Jos toisiinsa vertaamme nämä molemmat kuuluisimmat kerjäläis-munkkikunnat, jotka niin tehokkaasti ottivat osaa kirkon vaiheisiin keski-ajan loppupuolella, ilmaantuu jo niiden synnyssä suuri erotus. Perustajain aivan erinkaltainen luonne painaa kumpaankin omituisen leiman. Fransiskus oli lempeä, runollinen henkilö, tunteiden mies kokonaan; Dominikus synkänluontoinen, miettivä, kova. Edellisen silmät säteilivät mielikuvituksen haaveksivaa toivoa, viimmemainitun katseessa kuvastui jääkylmä järki. Jo varhain ilmaantui Fransiskaneissa taipumusta kevytmielisyyteen ja harhaoppisuuteen. Dominikanein huomattavin ominaisuus oli julma suvaitsemattomuus. Vaikka vakuuttivat taistelevansa saman aatteen toteuttamista varten, vaikka katolisen uskon levittäminen ja harhaoppisuuden vastustaminen oli kummankin silmämääränä, huomaamme jo varhain kateutta heidän välillään, ja siitä syntyvä eripuraisuus synnyttää ennen pitkää kiivaita riitoja itse uskonnon pääkysymyksistä. Eivät voineet kerjäläismunkit uudistaa kristikuntaa, ne päinvastoin paljastivat vuosi vuodelta sen paheita mitä selvimmällä tavalla.

Sekä Fransiskanit että Dominikanit saavuttivat etenkin saarnaajina ja rippi-isinä tavattoman suuren maineen. Edelliset, jotka olivat maallikoita, vaikuttivat pääasiallisesti kansan syvissä riveissä, viimmemainitut sitä vastoin ylhäisissä säädyissä. Mutta muillakin aloilla saavuttivat he tavattoman suuren maineen ja vallan. Saarna, katumus, ruhtinasten opetus, kansojen johdatus, ulkonainen ja sisäinen lähetystoimi oli kolmannellatoista vuosisadalla suurimmaksi osaksi heidän, hallussaan. Moni heistä sai etevän sijan tiedemiesten riveissä, moni hallitsi paavina maailmaa. Mutta sannalle he rakensivat, ja lukemattomat veripunaiset synnit tahraavat heidän nimeänsä kirkkohistorian lehdillä. Olemme jo viitanneet näihin synteihin; tulevien aikojen vaiheet ilmaisevat niitä vielä selvemmin.

Näistä munkkikunnista kertoessamme, emme saa unohtaa _Augustinuksen_ munkkiyhdistystä, joka myöskin oli sitounut noudattamaan kerjäläismunkkien elämäntapaa, Se perustettiin myöhemmin, vasta v. 1256, on siitä merkillinen, että Luther kuului siihen.

XVII.

Thüringin kreivitär Elisabet.

Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden. Math. 5: 7.

Historia ei aina liiku julkisen elämän alalla, tarkastaen ainoastaan noita suuria, silmäänpistäviä tapahtumia, jotka herättävät ajattelemattomienkin huomioa; se kuvaa joskus yksityisen elämänkin näennäisesti vähäpätöisiä ilmiöitä, ikäänkuin kehottaen meitä hetken levähtämään kodin lämmittävän lieden ääressä. Älkäämme ylönkatsoko näitä historian meluavan taistelun riehussa meille tarjoomia hiljaisia lepopaikkoja, sillä niihin poikkeeminen ei suinkaan ole arvotonta. Tuon hiljaisen kotilieden valossa näemme monen jalon henkilön, jonka nimen aikakirjat ovat säilyttäneet, vaikka hän ei liikkunut julkisen elämän meluavalla näyttämöllä. Moni harras rukoilija, moni hurskas äiti ja tosi kristitty neitsy, jonka sydän vuosisatoja sitten lakkasi tykkimästä, lähestyy meitä muinaisuuden hämärästä, kertoen meille elämänsä vaiheet, kuvaten samalla sitä aikaa, joka niihin leimansa painoi. Keski-aika ei suinkaan ole köyhä tämmöisistä henkilöistä. Esimerkiksi mainittakoon tässä ainoastaan yksi noista monista jaloista naisista, jotka kodin syrjäisissä oloissa ovat edistäneet Jumalan valtakuntaa: _Thüringin kreivitär Elisabet_.

Tämä merkillinen nainen, joka oli Unkarin kuninkaan _Andreas II:sen_ tytär, syntyi Pressburgissa v. 1207. Jo neljän vuoden ikäisenä täytyi hänen jättää hyvästi lapsuutensa kodille, sillä hän oli kihlattu Thüringin 6 vuotta häntä vanhemmalle kreiville _Ludvigille_, ja ajan tavan mukaan oli Elisabet kasvatettava ylkänsä kodissa. Varhain täytyi siis tuon herttaisen lapsen oppia itsensäkieltämisen vaikeaa läksyä, ja joka vuosi kysyi häneltä tätä taitoa yhä suuremmassa määrässä. Thüringin hovissa elettiin kevytmielisen surutonta elämää, johon kaino ja alakuloinen Elisabet ei milloinkaan voinut harjaantua. Häntä alettiin senvuoksi katsella karsain silmin, ja nuoren kreivin äiti koetti kaikin tavoin saada kihlausta rikotuksi. Alituiset kokkapuheet, selkkaukset ja juonet ryöstivät Elisabetilta lapsuuden viattoman ilon ja nuoruuden toiveet. Mitä hän kärsi, sen tiesi yksin Herra. Hän kuuli onnettoman huokaukset ja otti hänen omakseen, harjoittaen häntä jo lapsuudesta tyytyväisenä vaeltamaan ristin tietä.

Vuodesta 1216, jolloin Ludvigin isä, kreivi _Herman I_ kuoli, oli hänen leskensä koettanut saada poikaansa luopumaan tuosta ikävästä morsiamesta, jonka jumalanpelko ja alakuloisuus häiritsi hovin iloa. Nuori kreivi, joka jo isänsä kuollessa oli täysi-ikäiseksi julistettu, ei kuitenkaan tähän suostunut. Päivä päivältä rakastui hän yhä hellemmin morsiameensa, oppien häneltä tuntemaan Herraa. Molemmat antoivat sydämmensä Jesukselle, pyytäen Häneltä siunausta aivotulle avioliitolleen, jota eivät hovin juonet saaneet estetyksi. Se solmittiin v. 1221. Ludvig oli silloin 20, Elisabet 14 vuoden ikäinen.

Onnellinen se avioliitto, joka solmitaan Herrassa, kun Hän yhä edelleen saa sitä ohjata! Monet viholliset, jotka kadehtivat Ludvigin ja Elisabetin onnea, koettivat jos kummoisilla kujeilla sitä sortaa, vaan Herra antoi heille voimaa kristillisellä mielellä kärsimään ja kestämään kaikki vastukset eikä sallinut epäluulon siemenen, jota etenkin koetettiin kylvää nuoren ruhtinaan sydämmeen, itää. Ennen oli Thüringin hovi tunnettu jumalattomuudesta, nyt se muuttui kristityksi kodiksi, levittäen siunausta ja herättäen hartautta maan asukkaissa. Etenkin kuuluisa on Elisabetin armeliaisuus köyhille. Miehensä suostumuksella kannatti hän Tertiarein yhdistystä sekä perusti _Eisenachiin_ fransiskaniluostarin, joka oli ensimmäisiä Saksassa. Samassa kaupungissa syntyi hänen toimestaan myöskin armeliaisuuslaitos köyhiä sairaita varten. Unohtaen ylhäisen säätynsä, kävi Elisabet itse sairasten luona, lieventäen heidän tuskiaan ja vuodattaen lohdutuksen öljyä heidän sydämmensä haavoihin. Ei niin kurjaa köyhää, että hän olisi epäillyt astua hänen likaiseen mökkiinsä, eikä niin inhottavaa tautia, että hän sitä olisi kammoksunut. Eikä ollut tuo teeskenneltyä nöyryyttä, se oli sydämmen rakkautta, Kristuksen rakkautta. Monesti pilkkasi maailma häntä, vaan tuo ei häntä epäilyttänyt, sillä hän palveli Herraa. -- Jos kaikki ruhtinattaret, luopuen maailman syntisistä huveista, tällä tavoin olisivat käyttäneet tavaransa, niin olisivat lukemattomat tuskan katkerat kyynelet muuttuneet ilonkyyneleiksi, monet kamalat kostonhuudot vaienneet ja antaneet sijaa siunauksille ja Herran kiitokselle. Suuri on kristillisen rakkauden voima. Se estää arvaamattomat onnettomuudet. Ja "autuaat ovat laupiaat, sillä he saavat laupiuden".

V. 1227 kohtasi Elisabetia kova isku. Hänen rakas puolisonsa, joka oli lähtenyt ristiretkelle Palestinaan, kuoli nim. Saavuttuaan Apuliaan. Suruun vaipuneen ruhtinattaren viholliset saivat nyt täyden vallan. He karkottivat Elisabetin pois hovista, kieltäen häneltä suojan Eisenachin vaivaislaitoksessakin, ja kerjäläisenä täytyi onnettoman etsiä suojapaikkaa mistä sai. Semmoisen tarjosi turvattomalle ruhtinattarelle hänen enonsa Bambergin piispa _Ekbert_, vaan uudet koetukset odottivat Elisabetia hänen kodissaan. Ekbert koetti nim. Pakottaa nuorta sukulaistaan menemään uuteen avioliittoon, ja paljon täytyi tuon tuskista uupuvan kärsiä, ennenkuin sai enonsa luopumaan tästä tuumasta. Mutta ihmeellisesti kesti hän tässäkin taistelussa, tyytyen Herran ihmeelliseen kuljetukseen. Ei valittanut hän toivotonna silloinkaan, kun Ludvigin maatuva ruumis tuotiin kotia. Kirstu asetettiin Bambergin tuomiokirkkoon, ja polvistuen sen ääressä rukoili Elisabet turvallisesti, uskoen puolisonsa ja itsensä Herran armon turviin. Jumala oli hänen sydäntänsä suurempi!

Jo v. 1225 oli _Konrad Marburgista_ päässyt Thüringin hovin rippi-isäksi, ja hänelle oli Ludvig Elisabetin pyynnöstä, lähtiessään tuolle viimmeiselle retkelleen, uskonut puolisonsa. Konrad oli etevä saarnaaja, oppinut, lahjakas mies, vaan samalla säälimätön, suvaitsematon ja luonnottoman kova. Yksityisessä elämässään oli hän nuhteeton ja itseänsä kohtaan ankara. Sydämmestään rakastaen katolista kirkkoa ja pyrkien parhaan ymmärryksensä mukaan valvomaan sen etua, oli hän vastaanottanut inkvisitsiooniviran Saksassa. Hänen ihanteensa oli ankara munkkielämä, itsensäkiduttamisen piti hän autuuden välttämättömimpänä välikappaleena ja ehtona. Säälimätön oli hänen sydämmensä, rautainen hänen kätensä. Ainoastaan keski-ajan eksynyt katsantotapa voi kärsiä hänen julmuuksiaan, eikä sekään kauvan niitä kärsinyt. Hän sai surmansa salamurhaajain kädestä v. 1233.

Tämän miehen johdatettavana oli Elisabet 6 vuotta. Mitä Konrad vaati, sen oli hän altis täyttämään. Olihan rippi-isää ehdottomasti totteleminen, niinhän opetti pyhä, erehtymätön kirkko, ja mikä oli tämä elämä? Lyhyt vaellus surun ja murheen laaksossa ijankaikkisuutta kohti! Elisabetin taipumus itsensäkidutuksiin, jota haaksirikkoon joutuneet toiveet ja eksynyt mielikuvitus olivat kiihottamistaan kiihottaneet, yltyi tuon luonnottoman miehen koulussa jos mihin luonnottomuuksiin. Jotta ei mikään sitoisi ruhtinatarta tähän elämään, vaati Konrad häntä luopumaan pienistä lapsistansakin ja jättämään nämä muiden kasvatettaviksi. Suuri oli uhri! Tuo helläsydämminen äiti, joka väsymättömällä rakkaudella oli hoitanut maansa köyhiä orpolapsia, ei saisi enää nähdäkään omia lapsiaan. Mutta kirkko vaati, ja nöyränä totteli Elisabet, vaikka hänen sydämmensä oli särkyä surusta ja kaipuusta. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli se, että hän noudatti Herran tahtoa, ja tuokin oli luuloa, eksytystä vain. Tuommoiseksi muuttui keski-ajan pimeinä vuosisatoina autuuden tie, kun eivät evankeliumin säteet päässeet sitä valaisemaan. Se on ihmeiden Jumalan salaisuus, että noiden parannusta tekeväin, kirkon lain rautaisen ikeen alle nääntyväin kyyneleissä vielä säteilee toivon valoa.

Nuori leski ja lapseton äiti saattoi nyt maallisten huolten häntä estämättä tehdä parannusta Konradin neuvon mukaan. Ja kovaa oli tämä parannus. Säälimättä Elisabetin riutuneita voimia, vaati rippi-isä mitä luonnottominta itsensäkidutusta; monesti paljasti tuo uupuva uhri verisen selkänsä hänen ruoskittavakseen. Keski-ajan uskonnollisiin erehdyksiin perustuva luonnoton julmuus: ja ehdoton alttiiksiantavaisuus tarjosivat toisillensa kättä. Kuinka kauhea on valheen valta maan päällä!

Pian loppuivat Elisabetin voimat. Herra vapautti hänen tämän elämän tuskista v. 1231. Hän oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen. Siunaten korotti kirkko hänen pyhimysten joukkoon. Se oli hänen monen kyyneltensä ja kovien kärsimisiensä helposti maksettu maallinen palkka. Mutta hellemmin häntä siunasivat kaikki nuo lukemattomat onnettomat, joita hän oli ruokkinut, pukenut, hoitanut, ja se palkka oli ylhäältä, sillä siinä kuului sen Herran kiitos, jolle Elisabet oli neuvonut holhottiansa sydämmensä antamaan ja jota ainoata hän oli kehottanut heitä ylistämään.

XVIII.

Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.

Senkaltaisen, viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Saarn. 1: 13.

Innocentius III:tta seurasi paavien istuimella lempeä ja hyväntahtoinen _Honorius III_ (1216-1227). Edeltäjältään oli hän perinyt tuon kristikunnan päättämän suuren ristiretken toimeenpanemisen, ja pyhän maan valloittaminen uskottomain käsistä näkyykin olleen hänen päähuolenaan. Paavikunnan kasvanut maallinen valta, johon hänkin sydämmestään oli mieltynyt, olikin omiaan eksyttämään häntäkin hänen edeltäjäinsä maailmallisia pyrintöjä kannattamaan. Saksan keisarina oli tähän aikaan _Fredrik II Hohenstaufi_. Äidiltään oli tämä ruhtinas perinyt etelämaalaisen tulisen rohkeuden ja epäluuloisuuden, isältään saksalaisen itsepäisyyden ja uljaan voiman. Karsain silmin katseli hän paavikunnan mahtavuutta, odottaen sitä hetkeä, jolloin saisi jatkaa tuota sukunsa jättiläistaistelua kirkon maallista valtaa vastaan. Mutta Honorius ei antanut hänelle tilaisuutta ryhtyä tähän taisteluun, jotta keisari häiritsemättä saisi valmistautua tuohon suureen ristiretkeen, johon hän jo aikuisemmin oli sitoutunut. Vaan turhaan odotti Honorius vuosi vuodelta, että Fredrik vihdoinkin valmistuisi. Kun hän v. 1227 kuoli, ei keisari vieläkään ollut täyttänyt kirkolle antamaansa lupausta. Paavin istuimelle astui nyt _Gregorius IX_. Hän oli silloin jo 80 vuoden ikäinen, mutta teräväjärkinen, voimakas ja kiivas. Innocentius III:nen aatteesen innostuneena, aikoi tämä mies uhrata kaikki voimansa täydentääksensä ja vahvistaaksensa paavin ylivaltaa kristikunnassa. Fredrik huomasi piankin, ettei uutta paavia ollut yhtä helppo kauniilla lupauksilla tyydyttää kuin Honoriusta, sillä Gregorius vaati jyrkästi häntä täyttämään tuota kirkolle antamaansa lupausta. Hän lähtikin matkalle jo samana vuonna, vaan sairastui heti kun laiva oli purjehtinut Brundisiumin satamasta, jonka vuoksi päätti lykätä yrityksensä toistaiseksi. Selityksistä huolimatta julisti Gregorius keisarin pannaan ja vapautti hänen alamaisensa heidän uskollisuudestaan, väittäen Fredrikin esteitä tekosyiksi, joilla tuo kavala viekottelija yhä edelleen aikoi kirkkoa pettää. Fredrik vetosi ruhtinaisiin, joille hän katkerilla sanoilla valitti paavin röyhkeyttä. Kuvattuaan kirkon menetystapaa, päätti hän kirjeensä näillä sanoilla: "Siten Rooma menettelee, sen tiedän omasta kokemuksesta. Kavalien sanojen takana, joissa on hunajaa ja öljyä, piileilee kauhea veren-imijä; nimittäen itseään äidiksi, kohtelee kirkko minua äitipuolen tavoin. Kun viholliset ja uskottomat hätyyttävät Roomaa, ryhtyy keisari aseisiin, tietäen mitä hänen virkansa ja kunniansa häneltä vaativat, mutta mitä me teemme, kristikunnan isän, Pietarin jälkeisen, Kristuksen maaherran meitä hätyyttäessä?"

Paavin kirouksesta huolimatta lähti Fredrik aivotulle ristiretkelle v. 1228. Hänen onnistui aikaansaada 10 vuotinen aselepo uskottomain kanssa. Mutta kun voittaja saapui pyhän haudan kirkkoon, ei ainoakaan pappi siunaten astunut häntä kohtaan, ei mitään jumalanpalvelusta toimitettu, äänetön hiljaisuus kaikkialla! Fredrikhän oli kirkonkirouksen alainen, ken olisi tahtonut häntä ystävänä lähestyä? Kun hän sitten palasi kotia, oli Apulian väestö paavin yllyttämänä nostanut kapinan häntä vastaan. Uusia vaikeuksia vain oli ristiretki hänelle tuottanut. "Kirottu olkoon rauha Kristuksen ja Belialin välillä" oli Gregorius lausunut, kuultuaan keisarin verraten onnellisista toimista itämaissa. Seuraavana vuonna solmivat nuo mahtavat viholliset kyllä rauhan, vaan heidän sydämmissään kyti leppymätön viha. Uudet rettelöt rikkoivat muutamien vuosien kuluttua tuon heikon ystävyydenliiton: v. 1239 julisti Gregorius jälleen Fredrikin pannaan. Kaikki viittaa yhä selvemmin siihen, ettei taistelu voi loppua, ennenkuin toinen noista mahtavista vihollisista on sortunut. Ja "tässä viheliäisessä vaivassa vaivaavat itseänsä" kristikunnan johtavat henkilöt vuosisatoja! Mutta näiden vaiheiden vaihtelevissa ilmiöissä, joissa inhimillinen turhuus ja kunnianhimo kuluttaa kristikunnan voimia, valmistaa "herrojen Herra, ja kuningasten kuningas" uutta, onnellisempaa aikaa eksyneelle ihmissuvulle.

Sekä paavi että keisari koetti kaikkialla kristikunnassa levittämillään kirjoituksilla voittaa yleistä mielipidettä puolelleen. Edellinen syytti vastustajaansa jumalanpilkkaajaksi, väittäen hänen monessa tilaisuudessa lausuneen harhaoppisia ja julki jumalattomia mielipiteitä kristinuskon päätotuuksista; keisari puolestaan nimitti Gregoriusta Antikristukseksi, sovittaen häneen Ilmestyskirjan varoittavat ennustukset. Kaikin tavoin koettivat he saattaa toisiaan epäluulonalaisiksi kristikunnan silmissä. Etenkin silminnähtävä on Gregoriuksen kiivaus ja viha. Ei hänen korkea ikänsäkään saa häntä luopumaan taistelusta; hän aikoo sitä jatkaa viimmeiseen asti. Kerrassaan kukistaaksensa vastustajansa kehottaa hän legaattiensa kautta Fredrikin alamaisia ehdottamaan uutta keisaria. Vaan ei menestynyt tämä rohkea yritys. Ruhtinaat vastustivat sitä jyrkästi, ja siellä täällä asettui papistokin vastarintaan. Niinpä lausui esim. Salzburgin arkkipiispa _Eberhard_ Baierin piispojen kokouksessa v. 1241 seuraavat merkilliset sanat: "jollemme ole sokeita, näemme julman suden piileilevän paimenen puvussa. Roomalaiset papit ovat tarttuneet aseisin, käyttääksensä niitä kaikkia kristityltä vastaan. He surmaavat lampaat, karkottavat rauhan ja yksimielisyyden maan päältä, hankkien alituisesti uusia sotia ja kapinoita helvetin kidasta. Nuo Babelin papit tahtovat yksinänsä hallita eivätkä lepää, ennenkuin ovat anastaneet kaiken vallan ja kunnioituksen itselleen. Tyydyttämätön on heidän rahanpyyntönsä ja kunnianhimonsa. Anna heille yksi sormi, niin he pyytävät koko käden. Hän, joka nimittää itseään palvelijain palvelijaksi, pyrkii päästäksensä herrojen herraksi, puhuen suuria, niinkuin olisi hän todellakin herra. Hänen otsallansa on kirjoitettuna tuo herjaava nimi: minä olen Jumala enkä saata erehtyä". -- Miten oli taistelu päättyvä?

Ennen pitkää täytyi Gregoriuksen huomata, että hän oli ollut liika rohkea. Useimmat ruhtinaat olivat häntä vastaan, niihin liittyi Franskan kuningas _Ludvig IX:kin_, ja Fredrikin sotajoukot piirittivät Roomaa. Turhaan koetti hän saada Fredrikiä saapumaan yleiseen kirkolliskokoukseen Roomaan, missä riitakysymys oli tutkittava: Hohenstaufi ei totellut, hän sulki sotamiehillä Italiaan johtavat solat ja otti vangiksi kokoukseen pyrkiviä pappeja. Ei jaksanut vanha paavi kantaa tätä tappioa. -- Toivottomuuteen päättyi varsinaisen inkvisitsioonin perustajan elämä! Gregorius IX kuoli surusta ja mielipahasta v. 1241.

XIX.

Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.

Herra, kuin minä ajattelen, kuinka sinä maailman alusta tuominnut olet, niin minä lohdutetaan. Ps. 119: 52.

Gregoriuksen jälkeläinen hallitsi ainoastaan 14 päivää, ja hänen kuolemansa jälkeen kului kaksi vuotta, ennenkuin kardinaalit saivat uuden paavin valituksi. On meistä kuin olisivat he epäilleet, kenelle uskaltaisivat uskoa tuon suuren taistelun jatkamisen. Vihdoin korottivat he paavinistuimelle _Innocentius IV:nen_ (1243). Jo nimikin, jonka tämä paavikunnan uusi johtaja oli valinnut, osotti selvästi minkä hengen lapsi hän oli. Paettuaan rauhattomasta Roomasta Lyoniin, kutsui Innocentius kokoon kirkolliskokouksen viimmemainittuun kaupunkiin v. 1245, missä paavikunnan Fredrikiä vastaan tekemät vanhat syytökset olivat tutkittavat. Fredrik ei itse saapunut kokoukseen, mutta hänen edustajansa todisti selvään, että kanteet olivat perättömät. Sopisi olettaa, että Innocentius olisi tähän tyytynyt, etenkin kun keisari tarjosi hänelle sovintoa edullisilla ehdoilla, ja että rauha ainakin ajaksi tekisi lopun tuosta pitkästä taistelusta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Uusi paavi oli rohkea, hän aikoi korottaa hengellisen vallan vielä suurempaan mahtavuuteen kuin hänen edeltäjänsä Pietarin istuimella. Hän sai kokouksen, joka oli loukkaantunut muutamista Fredrikin lähettilään käyttämistä sanoista, puolelleen ja julisti keisarin pannaan. Toimitus oli hyvin juhlallinen. Siihen otti osaa monta kardinaalia, jotka, kuvaten paavin tuomion voimaa, sammuttivat tulisoittonsa, lausuen: "niin hänen valtansa sammukoon". Saatuansa tämän kuulla, lausui Fredrik: "nyt on asemani paljon parempi, nyt ovat kaikki kunnioituksen ja ystävyyden siteet katkaistut", ja laskien kruunun päähänsä, huudahti hän, tulista vihaa sädehtivin silmin: "ken uskaltaa minulta tämän kruunun ryöstää?"

Urhoollisesti puolusti Fredrik sankarisukunsa mainetta. Turhaan koettivat paavin asettamat vastakuninkaat säilyttää asemaansa: he sortuivat taistelussa toinen toisensa perästä. Näin kului muutamia vuosia, ja niiden vieriessä joutui Fredrikin elämän ilta. Hän kuoli v. 1250. Mitä hänen suhteesen kirkkoon semmoisena tulee, täytyy myöntää, ettei hän siitä paljon näy välittäneen. Huomattava on kuitenkin eräs hänen Englannin kuninkaalle Henrik III:lle kirjoittamansa kirje, jossa tapaamme nämä sanat: "aina olen koettanut saada kaikkia pappeja, semminkin mahtavimpia, vaeltamaan apostolein tavoin ja noudattamaan Herramme esimerkkiä nöyryydessä ja itsensäkieltämisessä". Monella tavalla on tämän kuuluisan miehen uskonnollista kantaa arvosteltu, etenkin mikäli asia koskee hänen elämänsä viimme aikoja, jolloin hän, puettuna cistersiensimunkin halpaan pukuun, katumusta tehden kehotti poikaansa luovuttamaan kirkolle kaikki maallisen vallan siltä vääryydellä ryöstämät oikeudet. Mutta ken ei kernaammin muistele hänen eroaan tämän elämän vaihtelevista vaivoista, kuin hänen vastustajansa loppua? Fredrik II:sen kuolinvuoteelta kuuluu kumminkin jonkunlainen parannuksen huokaus, Innocentius IV kerskaa loppuun asti mahtavuudestaan, sillä hänen todistuksensa kuuluu: "Kristus perusti papillisen kuningaskunnan ja antoi sekä taivaan valtakunnan että maallisen vallan avaimet p. Pietarille".

Pannaan julistettuna kuoli Fredrik II:sen poika _Konrad IV_ v. 1254, ja samana vuonna katkesi Innocentius IV:nenkin elämänlanka. Paavikunnan taistelu Hohenstaufeja vastaan likenee loppuansa sekin, vaan ennenkuin se päättyy, luo se silmiemme eteen vielä yhden surunäytelmän, jonka tärkeimmät kohdat ovat seuraavat. Konradin pojan _Konradinin_ puolesta, joka vielä oli alaikäinen, koetti _Manfred_, viimmemainitun velipuoli, saada Sicilian valtakuntaa haltuunsa. Yritys onnistui: Manfred kruunautti itsensä Sicilian kuninkaaksi (1258). Mutta kun hän ei suostunut paavi Aleksanteri IV:nen (1254-1261) vaatimuksiin, alkoi tämä kaikin tavoin virittää kapinaa häntä vastaan, tarjoen Sicilian kruunun Franskan kuninkaan Ludvig IX:nen veljelle _Kaarle Anjoulaiselle_. Näitä toimia Hohenstaufien kukistamiseksi jatkoi vielä leppymättömämmällä vihalla _Urbanus IV_ (1261-1264). Kaarle Anjoulainen kokosi suuren sotavoiman ja ryntäsi Manfredia vastaan. Tämä ei voinut kestää taistelussa monta vertaa voimallisempaa vihollista vastaan, vaan puolusti itseään kuitenkin sankarin urhoollisuudella, kunnes kaatui _Beneventumin_ tappelussa (1266). Paavi _Klemens IV_ (1265-1268) kruunasi Kaarlen Sicilian kuninkaaksi. Ei häntä huolettanut Manfredin vaimon ja lasten kovat kärsimiset Kaarlen vankiloissa eikä muut julmuudet, joita valloittaja harjoitti. "Kristuksen sijainen" ajatteli valtaansa eikä onnettomain kyyneleitä!

Raskaana painoi voittajan ijes Sicilialaisten niskoilla; moni heistä muisteli kaipuulla Hohenstaufien aikaa. Tuskissaan kääntyivät he nuoren Konradinin puoleen, joka ainoana vielä oli jälellä tuosta mainiosta suvusta. Saksassa ei ollut hallitsijaa; ruhtinasten eripuraisuus, jota paavit taitavasti olivat pitäneet vireillä, oli kieltänyt häneltä tämän isiensä maan, Lombardilaiset vastustivat häntä myös, he pyrkivät vapaiksi Saksalaisten vallasta: Konradin päätti lähteä valloittamaan Hohenstaufien perintöä Ala-Italiassa. Voitollisesti marssi hän eteläänpäin, riemulla otettiin hän vastaan itse Roomassakin, ja v. 1267 oli hän astunut Neapelin rajan yli. Mutta hän tunkeutui eteenpäin liika rohkeasti, hänen sotajoukkonsa lyötiin, hajoitettiin, ja hänen täytyi etsiä suojaa Asturan kaupungissa. Täältä Kaarle Anjoulainen pian sai hänen käsiinsä ja tuomitsi hänen mestattavaksi (1268). Tuomio pantiin toimeen Lokakuun 29 päivänä.

Tällä tavoin sammui tuo mainio suku, joka toista vuosisataa voimallisesti oli vastustanut Rooman vallanhimoisia tuumia. Paavikunta oli voittanut. Mutta täyttymäisillään oli sen syntimitta, ja horjuva, heikko sen valta. Pari viikkoa Konradinin surman jälkeen kuoli Klemens IV. Se ei ole sattumusta vain, että jalon Konradinin verinen haahmo näkyy historian näyttämöllä juuri samaan aikaan, vaatien kostoa paavikunnalle. Koko tuota suurta taistelua jonka viimmeisiä vaiheita tässä olemme silmäilleet, samoinkuin kaikkia sen yksityisseikkoja, ohjasi Hän, "joka maailman alusta on tuominnut".

XX.

Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.

-- ei hän köyhää peräti unohda; ja raadollisten toivo ei huku ijankaikkisesti. Ps. 9: 19.

Jota toivottomammalta tulevaisuus näyttää, sitä likempänä on Herra niitä, jotka Häntä odottavat. Tämä totuus on selvillä kirjaimilla kirjoitettu Suomenkin historian lehdille. Ei Jumala tätä köyhää kansaa milloinkaan ole unohtanut, vaikka Hän on sitä kasvattanut kärsimisten koulussa, jotta se nöyrtyneenä Hänelle ainoalle kunnian antaisi. Hänen voimansa tuki sitä koetusten pimeimpinäkin hetkinä, kunnes päivä jälleen valkeni. Totta on, että yö monesti oli pitkä, vaan sitä seurasi kuitenkin aina aamu.

Olemme nähneet, miten surkea Suomen seurakunnan tila oli kolmannentoista vuosisadan alkaessa. Vaan "ei hukkunut raadollisten toivo" silloinkaan. Noin v. 1220 sai Suomen sorrettu kirkko paimenen, joka ihmeteltävällä jäntevyydellä ryhtyi parantamaan sen tilaa. Tämä mies oli ensimmäinen varsinainen piispamme _Tuomas_. Hän oli kotosin Englannista ja kuului Dominikanein munkkikuntaan. Ennenkuin Suomen seurakunnan hoito hänelle uskottiin, oli hän kaniikina palvellut Upsalan tuomiokirkossa.

Löytyy useita paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Suomen seurakunnan tilaan Tuomaan aikoina. Jo se seikka, että sen ajan paavit, joiden huomio, kuten tiedämme, oli kiinnitetty tuohon suureen taisteluun maailman mahtavimpia ruhtinaita vastaan, tuon tuostakin muistivat tätä syrjäistä maata, osottaa selvästi, miten tehokkaasti uusi piispa hoiti virkaansa. Saadaksensa apua kristikunnan pääkaupungista, piti hän nim. Huolta siitä, että Suomen seurakunnan ahdinko tuli Rooman tiedoksi. Ja myöntää täytyy, etteivät paavit olleet kuuroja täällä pohjan perillä asuvien kristittyjen valituksille, vaan että he koettivat pitää silmällä Suomenkin kirkkoa sekä tehdä minkä voivat sen tilan parantamiseksi. Niinpä ilmaisee esim. Honorius III Tuomaalle v. 1221 kirjoittamassaan kirjeessä ilonsa siitä, että Suomen seurakunta uudestaan oli päässyt totuuden tuntoon, huomauttaen samalla siitä ahdingosta: jonka alaisena tämä seurakunta oli, sitä kun barbarikansat yhä edelleen kovasti ahdistivat. Jotta pakanain väkivalta edes jossain määrin asettuisi, kieltää kirje kirkonrangaistuksen uhalla kristityltä pitämästä mitään kaupankäyntiä heidän kanssaan. Vaan ettei Suomen pieni seurakunta tämmöisten kieltojen turvaamana, jos niitä olisikin voitu noudattaa, ajan pitkään olisi saattanut viihtyen vaurastua, on selvä. Tehokkaampiin toimiin oli ryhtyminen, jotta se pääsisi kohoamaan siitä uupumistilasta, johon se pakanain hätyyttämänä oli sortunut, Tuomas älysi sen ja hän tiesi myöskin, että kristinuskon levittäminen Suomessa oli ainoa keino, joka voisi luoda pysyväistä tulevaisuutta Henrik piispan alottamalle työlle. Hän toimitti lähetyssaarnaajia Hämäläisten maahan, ja heidän työnsä näkyy aluksi menestyneen hyvinkin hyvästi. Vaan uusi vaara idästä uhkasi kuitenkin ennen pitkää jälleen Suomen seurakuntaa. Levottomina olivat Novgorodilaiset seuranneet roomalaisen kirkon leviämistä Suomen lahden pohjoispuolella, etenkin kun tämä kirkko samaan aikaan levitti valtaansa Itämerenmaakunnissa, uhaten siis Venäjän valtakuntaa ja uskontoa kahdelta taholta. Tämän uhkaavan vaaran estämiseksi lähettivät he pappeja kastamaan Karjalaisia kreikkalaisen kirkon uskoon, ja samaan aikaan toimitettiin meritse sotaretki Hämäläisten kukistamiseksi. Nämä yritykset olivat suureksi haitaksi Tuomas piispan aikeille. Kreikkalaiset lähetyssaarnaajat kastoivat paljon Karjalaisia, "miltei koko kansan", käyttääksemme venäläisen kronikan sanoja, ja Hämäläisiä vietiin joukottain pois vankeina. Suomesta tehtiin kyllä jo seuraavana vuonna kostoretki itäänpäin. Vaan se päättyi onnettomasti: Suomalaiset voitettiin verisessä taistelussa, jossa he menettivät paljon väkeä, ja heidän täytyi tyhjin toimin palata kotia. Melkein varmaan saatamme olettaa, että Tuomas piispa oli tämän retken alkuunpanija, vaikkei sitä missään nimenomaan mainita.

Masentumatta kuitenkaan näistäkään vastuksista jatkoi Tuomas vaivaloista työtään. Hänen sydämmensä kristillisyydestä emme varmuudella tiedä mitään, sillä aikakirjat eivät siitä kerro, vaan että hän oli erinomaisen jäntevä mies, joka väsymättömällä uutteruudella suoritti tehtävänsä, siitä ei voi olla kuin yksi mielipide. Suomen hajonneesta seurakunnasta koetti hän rakentaa pysyväisen kokonaisuuden, ja ihmeellisesti nämä pyrinnöt onnistuivatkin, vaikka esteet olivat monet ja suuret. Että kristinusko Varsinais-Suomessa Tuomaan aikana ja hänen toimestaan pääsi vakaantumaan kansassa, todistaa muun ohessa Gregorius IX:nen kirje Tammikuun 31 p:ltä 1229, Tämä kirje vahvistaa nim. Suomen kirkon omistamisoikeuden niihin lehtoihin ja pyhiin paikkoihin, joissa pakanat ennen olivat toimittaneet jumalanpalvelustaan, vaan jotka muutamat Tuomaan kääntämät kristityt olivat kirkolle lahjoittaneet. Uuttera piispa oli ilmoittanut asiasta paaville, joka ei ollut hidas vahvistamaan hänen esitystään, etenkin koska tämä esitys hyvästi soveltui ajan katsantotapaan. Köyhässä Suomessa, missä kirkon aineellinen toimeentulo tietysti monesti oli hyvinkin vaikea, oli tämä Tuomaan toimi epäilemättä suureksi hyödyksi kristinuskon edistymiselle täällä pohjan perillä.

Toiset arvelevat, että Tuomas näillä ja muilla toimillaan koki saada Suomesta vapaan, Ruotsista riippumattoman hengellisen ruhtinaskunnan, joka paavin välittömän suojeluksen turvaamana saavuttaisi suurta mahtavuutta, vaan tämä otaksuminen tuntuu meistä oudolta. On kyllä totta, ettei hän Ruotsista pyytänyt apua Suomen seurakunnalle, vaikka itäiset naapurit kovasti sitä ahdistivat, totta sekin, että piispa _Albrecht_ vähää ennen Kalpaveljesten avulla oli perustanut tuommoisen hengellisen ruhtinaskunnan, _Riika_ keskustana, ja että tämä esimerkki tavallaan oli omiaan kehottamaan Suomen jäntevää piispaakin samoja tuumimaan, vaan nämä seikat eivät riitä kysymyksessä olevaa olettamista puolustamaan. Kun Ruotsin puolelta pitkään aikaan tuskin mitään oli tehty Suomen seurakunnan suojelukseksi, ei ole kummallista, ettei Tuomas sieltä apua toivonut, ja mitä Albrechtin yritykseen tulee, oli se siksi vähän tunnettu ja laadultaan miltei ainoa, ettei se voinut muuttaa Ruotsista tulleen keski-ajan miehen katsantotapaa näin tärkeässä asiassa. Että Tuomas piti Suomea eri hiippakuntana, kutsuen itseään "Suomen ja Turun piispaksi", on aivan toinen asia, joka ei millään tavoin todista hänen pyrkineen erikseen Upsalan arkkipiispan esivallasta. Olihan Ruotsissakin eri hiippakuntia -- niiden luku oli siihen aikaan 5 -- vaan ne olivat kaikki Upsalan arkkipiispan johdannon alaisina, ja viimmemainittu itse riippui Lundin arkkipiispasta eli _primaksesta_, joksi häntä nimitettiin. Miltei mahdotonta on olettaa, että Tuomas, päästyään Suomen seurakunnan johtajaksi, niihin määrin olisi vieraantunut tuolle katsantotavalle Pohjoismaiden piispojen suhteesta toisiinsa, johon hän Ruotsissa ollessaan oli harjaantunut, että olisi koettanut katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänen Ruotsin kirkkoon. Eivätkä paavit, joiden erinomaisessa suosiossa Suomen uusi piispa silminnähtävästi oli, millään tavoin kirjeissään ilmaise, että semmoinen tuuma olisi ollut tekeillä. Gregorius IX sanoo kyllä eräässä kirjeessä vuodelta 1229, että hän oli ottanut Suomen piispan, papiston ja kansan apostolisen istuimen suojaan, uhaten kirkon kirouksella jokaista, joka millään tavoin uskaltaisi häiritä heitä, vaan tämä ei mitenkään osota hänen tahtoneen välittömästi hoitaa tätä hiippakuntaa. Huomattava on nim., että lännestäkin, etenkin Gottlannista, vielä tuon tuostakin oli tehty ryöstöretkiä kristittyjen Suomalaisten alueelle. Näitä Ruotsin kristityltä häpäseviä retkiä, eikä mitään muuta, tarkoittavat selvästi paavin vasta mainitut sanat, niinkuin muutkin näiltä ajoilta säilyneet paavinkirjeet huomauttavat samasta ikävästä epäkohdasta.

Todistukseksi siihen, ettei ainakaan Gregorius IX tahtonut erottaa Suomen seurakuntaa Ruotsin kirkosta, on eräs hänen kirjeensä Tammikuun 23 p:ltä, v. 1229. Siinä kehotetaan Linköpingin piispaa ja kahta muuta Ruotsin kirkon pappia tiedustelemaan, missä löytyisi hyvä paikka Suomen tuomiokirkolle, sekä toimittamaan, että, tämä rakennus saisi mukavamman aseman, koska "Suomen piispa oli ilmoittanut, että tuomiokirkko silloin kuin kristinusko ensin istutettiin maahan, oli rakennettu varsin huonolle paikalle, ja siitä syystä pyytänyt piispanistuimen muuttamista, koska katolinen usko Jumalan armosta niillä seuduin oli yhä levinnyt ja varttunut ja monta tuomiokirkolle sopivaa paikkaa löydetty". Useat todistukset viittaavat siihen, että Suomen piispanistuin, joka sitä ennen luultavasti oli ollut Nousiaisissa, Tuomas piispan toimesta ja mainitun paavinkirjeen johdosta, nyi muutettiin Räntämäelle. Mahdollisesti ruvettiin jo siihen aikaan rakentamaan Turun tuomiokirkkoa.

Vaikka Tuomas väsymättömällä innolla ja jäntevyydellä valvoi Suomen seurakunnan parasta, näytti katolisen kirkon tulevaisuus maassamme monesti hyvinkin epätietoiselta. Itäisten naapurein hyökkäykset uudistuivat näet uudistumistaan, estäen kristinuskon leviämistä etenkin Hämeessä. Eräs paavinkirje vuodelta 1230 valittaa pakanain kristittyjä vastaan tekemäin ryöstöretkien niihin, määrin uhkaavan Suomen kirkkoa, että oli pelkääminen kristinuskon häviämistä koko maasta, elleivät katolisen uskon puolustajat miehissä tarttuisi miekkaan ja vastustaaksensa näitä hurjia vihollisia. Paavi kehottaa mainitussa kirjeessä Upsalan arkkipiispaa ja kaikkia, hänen alapiispojaan vaatimaan Ruotsin asukkaita taisteluun pakanoita vastaan. Huomattava on, että kirje, joka luettelee moniaita Suomen kirkkoa väijyviä pakanakansoja, ei näiden joukossa mainitse Hämäläisiä eikä Satakuntalaisia. Tämä seikka todistaa, että kristinusko Tuomas piispan väsymättömien toimien kautta niihin määrin oli päässyt varttumaan Hämeessä ja Satakunnassa, että näiden maakuntien asukkaat eivät tähän aikaan ottaneet osaa itäisten naapuriensa ryöstöretkiin kristittyyn Suomeen, vaan päinvastoin itse olivat näiden retkien esineenä. Muistakin viimmemainitun kirjeen sanoista näkyy selvästi, että Suomen seurakunnan johtaja miehen tavoin oli vaikeaa paimentointaan hoitanut.

Kun ei yllämainituista paavien kehotuksista pakanoitten vastustamiseen ollut apua, kääntyi Gregorius IX Kalpaveljesten puoleen, pyytäen heitä lähtemään Suomeen ja käyttämään voittoisaa miekkaansa siellä sorretun katolisuuden puolustukseksi (1232). Hän pyysi heitä neuvottelemaan Suomen piispan kanssa, miten tehokkaasti voitaisiin vastustaa noita voimallisia vihollisia, luvaten heille täydellisen synninpäästön, jos lähtisivät semmoiselle ristiretkelle. Nämä toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet. Päinvastoin luopuivat tähän aikaan Hämäläisetkin kristinuskosta, harjoittaen mitä kauheinta raakuutta ja väkivaltaa kristittyjen veljiensä alueilla. Gregorius kertoo eräässä kirjeessä vuodelta 1237, että he lähikansojen yllytyksistä olivat kiihtyneet aivan hillitsemättömään vihaan kristityltä kohtaan, uhranneet kastetuita lapsia epäjumalilleen, ajaneet aikaihmisiä puiden ympäri, kunnes heittivät henkensä, puhkaisseet papeilta silmät, silvonneet jäsenet sekä polttaneet toisia oljilla peitettyinä tulessa. "Herran käsi" huudahtaa vanha paavi "on istuttanut viinimäen, jota Hänen poikansa veri on kostuttanut, jotta istutus Vapahtajan kyljestä juoksevan puron hedelmöittämällä kasvaisi viiniä, jonka suloinen neste tuottaisi puutarhan korkealle istuttajalle iloa; mutta, oi surkeutta! Tätä viinimäkeä hävittää nyt metsäsika perin pohjin; peto turmelee sitä. Sillä kansa nimeltä Hämäläiset, joka suurella vaivalla ja innolla joku aika sitten saatiin kääntymään katoliseen uskoon, on nyt lähellä asuvien ristin vihollisten yllyttämänä palannut entisen villityksensä uskottomuuteen ja muutamien barbaarien kera perkeleen avulla juurinensa hävittänyt Jumalan kirkon uuden istutuksen Hämeessä". Gregorius pyytää Ruotsin pappeja kaikkialla varoittaen kehottamaan mannermaan ja saariston kristityltä ristisotaan noita uskonheittoja ja barbaareja vastaan, luvaten jokaiselle ristiretkeläiselle synninpäästön. Vihdoinkin ryhdyttiin tehokkaisin toimiin, niin että v. 1240 suuri ristijoukko saatiin kokoon. Siinä kerrotaan olleen paitse Ruotsalaisia ja Norjalaisia myöskin Varsinais-Suomen ja Hämeenkin miehiä sekä joukko pappejakin. Tarkoitus oli näet kastaa voitetut pakanat ja kreikanuskoon kuuluvat katolisen kirkon uskoon. Jättäen pakanalliset Hämäläiset sikseen, kulki ristijoukko Novgorodia kohti. Syytä oli toivoa hyvää menestystä tälle yritykselle, sillä juuri samaan aikaan uhkasivat _Mongolilaisetki_, jotka vastikään olivat laskeneet melkein kaikki Venäjän ruhtinaskunnat valtansa alle, Novgorodia. Mutta Herra oli toisin päättänyt. _Aleksanteri Newski_ kokosi Novgorodilaisten sotavoimat, joilla hän perin pohjin voitti ristiarmeijan Nevajoen luona. Tappelun kerrotaan olleen hyvin verisen ja Ruotsalaisten sotajoukosta kaatuneen paljon miehiä. Murtunein voimin täytyi ristijoukon paeten palata kotia. Yhtä huonosti päättyi saksalaisten ritarein Virosta seuraavana vuonna Novgorodilaisia vastaan tekemä ristiretki. Murtumatonna uhkasi pakanuus yhä edelleen kristittyjen Suomalaisten itäistä rajaa, ja kreikkalainen kirkko levitti oppiansa Itä-Suomessa. Katolisen kirkon tulevaisuus maassamme peittyi jälleen epätoivon pimeään.

Näiden kovien onnettomuuksien häiritsemänä likeni Tuomas piispan elämän ilta. Monissa myrskyissä, joissa tavalliset miehet heti olisivat sortuneet, oli hän seisonut jäykkänä, murtumattomana, vaan jo alkoi hänkin horjua. Itseään säästämättä oli hän uhrannut kaikki voimansa Suomen kirkon hyväksi, toivoen saavansa nähdä vaivaloisen työnsä hedelmiä. Vaan mitä oli hän saanut aikaan, kuinka surkeasti olivat hänen toiveensa pettyneet! Hävittävä rajuilma likeni likenemistään Suomen kirkkoa, uhaten perikadolla hänen työtään. Miten voimaton hän oli, kuinka kykenemätön vaaraa estämään! Neuvotonna seisoi nyt tuo tähän asti jäntevä piispa, turvatonna kuni häälyvä ruoko ajan myrskyissä. Ja kaikkiin näihin onnettomuuksiin liittyi vielä omantunnon syyttävä ääni, joka nuhteli veripunaisista synneistä. Tuomas oli nim. Väärentänyt erään paavinkirjeen ja jossakin tilaisuudessa, kentiesi papillista tuomarinvaltaansa harjoittaen, antanut silpoa muutamaa ihmistä niin kovasti, että onneton seurauksista kuoli. Haikein sydämmin tunnusti hän paaville syntinsä, pyytäen eroa virastaan. Tämä pyyntö myönnettiin, ja v. 1245 luopui Tuomas murtunein voimin Suomen hiippakunnan hoidosta.

Suuren miehen vaikuttimia ei ole helppo arvostella, etenkin kun hänen tekonsa yksityisseikat ovat vähän tunnetut. Emme kuitenkaan erehtyne, jos väitämme, että Tuomas piispan katumus, joka silminnähtävästi oli tehokkaana syynä hänen eronpyyntöönsä, ei ollut tuota tavallista laatua, joka saa pintapuoliset ihmiset piankin syntinsä unohtamaan, vaan syvempää. Kernaasti myönnettäköön, että yllämainittu julma teko, joka kuitenkin sekin on arvosteltava keski-ajan katsantotavan mukaan, todistaa Tuomaan olleen rajuluontoisen miehen, vaan mies hän oli, ja ennenkuin hän tunnusti itsensä mahdottomaksi istumaan piispanistuimella, jota hän niin suurella kunnialla oli edustanut, oli hänen täytynyt nöyrtyä ja nöyrtyä syvään. Sillä epäluotettavalta näyttää se luulo, että toivottomuus Suomen kirkon tulevaisuuden suhteen olisi ollut pääsyynä hänen luopumiseensa piispanvirasta. Kolmattakymmentä vuotta oli Tuomas piispa vaaroja pelkäämättä seisonut, taistelutantereella miten olisi hän vanhoilla päivillään pelosta lähtenyt pakoon? Mutta kun omatunto saa synnistä tuomita, silloin uupuu rohkeakin uskaliaisuus. Ja tältä kannalta tahdomme arvostella Suomen ensimmäistä varsinaista piispaa, seuratessamme häntä _Visbyn_ luostariin, missä hän vielä muutamia vuosia munkkina taisteli sisällistä, ihmisiltä salattua taistelua, jonka tuomarina Herra yksin on. Tuomas kuoli Visbyssä v. 1248.

XXI.

Birger jaarlin ristireti Suomeen.

Herra tekee pakanain neuvot tyhjäksi: Hän saattaa kansain ajatukset turhaksi. Ps. 33: 10.

Jos milloinkaan, tarjosi aika Tuomas piispan virastaan luopumisen jälkeen tilaisuutta Suomen pakanallisille asukkaille ja heidän itäisille liittolaisilleen tarttumaan aseisin maan lounaisessa osassa asuvia kristityltä vastaan. Ristijoukon suuri tappio Nevajoen luona teki katolisen kirkon ystävät toivottomiksi, lisäten samassa määrässä heidän vihollistensa urhoollisuutta, eikä kuulunut enää Turun piispanistuimelta Tuomaan urhoollisuuteen kehottava ääni. Poistunut on näyttämöltä tuo jäntevä paimen, joka Aurajoen rannalta puhui vakavia sanoja taisteluun vihitylle laumalleen, ja masentuneet ovat hänen seurakuntansakin voimat. Mutta miten uhkaava vaara olikin, ei sortunut Suomen seurakunta nytkään. Herra riensi sen avuksi, "tehden pakanain neuvot tyhjiksi".

V. 1248 kävi paavin legaatti, Sabinan kardinaali-piispa _Vilhelm_ Ruotsissa, tarkastamassa maan kirkollisia asioita. Pitkälliset sisälliset metelit olivat nim. Suuressa määrässä häirinneet kristinuskoa läntisessä naapurimaassamme sekä estäneet sikäläisen kirkon järjestämistä kristikunnan erämaissa käytännössä olevien ohjesääntöjen mukaan. Vilhelm piti kirkolliskokouksen _Skenningen_ kaupungissa (1248), missä maan kirkolliset olot tarkemmin määrättiin. Muun ohessa säädettiin tässä tilaisuudessa pappien naimattomuus Ruotsissakin noudatettavaksi laiksi. Kun kokous oli päättänyt työnsä, kävi kardinaali erittäin kuninkaan puheilla, ja luultava on, että hän kehotti häntä ristiretkeen Hämäläisiä vastaan, sillä näiden luopuminen kristinuskosta ja Suomen kirkon tukala asema oli, kuten tiedämme, Roomassa hyvin tunnettu.

Ruotsin mahtavin mies oli siihen aikaan Bjälbon jaarli _Birger Maununpoika_. Hän oli nainut kuninkaan sisaren, ja maan hallitus oli kokonaan hänen käsissään. Vilhelm Sabinalainenkin mainitsee eräässä Skenningen kokouksen jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä, että Birger melkein yksin hallitsi Ruotsia. Järjestettyään valtakunnan sisällisiä oloja, päätti tämä mahtava ja jäntevä mies lähteä ristiretkelle Suomeen. Siihen vaativat häntä tehokkaasti Ruotsin valtiollinen etu ja uskonnollisiin urotöihin taipuva ajanhenki, jonka lapsi hän oli.

Ruotsalainen kronika pukee kertomuksen tästä ristiretkestä, joka tehtiin v. 1249, runon viehättävään muotoon. Se kertoo, miten sankarit, suuren tehtävänsä innostuttamina, ottivat isien ruostuneet miekat seinästä taistellaksensa Jumalan kunniaksi, jättäen vaimonsa ja morsiamensa rannalle itkemään ja purjehtien iloisina vieraille maille. Onnellisesti saapui Birgerin laivasto matkansa perille. Paikasta, jossa maalle astuttiin, ei kronika anna mitään tietoja. Eräs myöhempi kirjailija sanoo Birgerin saapuneen "Hämäläisten satamaan", vaan missä tämä oli, sitä ei ole voitu varmuudella päättää. Luultavinta on kuitenkin, että tuolla nimellä tarkoitetaan jotakin paikkaa Suomenlahden rannalla Hankoniemen itäpuolella. Hämäläiset asettautuivat vastarintaan, mutta joutuivat taistelussa tappiolle. Voitollisesti tunkeutui ristijoukko heidän sydänmaihinsa. Joka suostui antamaan kastaa itsensä, sai pitää henkensä ja tavaransa, joka yritti vastarintaa, sai surmansa ristiretkeläisten miekasta. Väkivalta tuki saarnaa, ja vastahakoisesti taipuivat Hämeen vapaat asukkaat vieraan vallan ja tuntemattoman uskonnon kuuliaisuuteen. Kolkko ja sumuinen on kristinuskon aamu Suomen synkissä saloissa, mutta päivä, jonka koittoa se ennustaa, on poistava sumut, sillä se on Herran armonpäivä.

Saavuttuaan Vanajanreitin varrelle, alkoi Birger rakennuttaa linnaa kristinuskon ja Ruotsin vallan tukeeksi Hämeessä. Vielä tänä päivänä kertovat tämän linnan, _Kruununlinnan_ eli _Hämeenlinnan_ vankat muurit kristityn Suomen asukkaille, miten sitkeä pakanuuden valta isiemme maassa muinoin oli.

Tästä ajasta alkaen taipuivat Hämäläiset vähitellen kristinuskoon. Ainakaan eivät aikakirjat enää kerro heidän yrittäneenkään mitään yleisempää kapinaa Ruotsin valtaa vastaan. Jätettyään "kristittyjä miehiä maahan", purjehti Birger jaarli seuraavana vuonna takaisin Ruotsiin, jonka valtiolliset olot vaativat hänen läsnäoloaan. Kirkollisessa suhteessa liitettiin Hämäläisten maa Suomen hiippakuntaan, joka samassa tuli likeisempään yhteyteen Ruotsin valtakuntaan. Birger omisti nim. Ruotsin kruunulle sen veron, jonka Suomalaiset siihen asti olivat maksaneet piispallensa. Muuten on tunnettu, että tämä merkillinen mies, jonka nimi on etevimpiä Ruotsin historiassa keski-aikana, laati valtakunnalle monta aivan tärkeää lakia, joiden suojassa kristinuskolle koitti turvallisempi tulevaisuus. Hän näet sääti, että sisaren (naisilla ei sitä ennen ollut mitään perimisoikeutta) piti periä puolet veljen osasta, sekä vahvisti "koti-, kirkko- ja nais-rauhan". Nämä lait, joita vähitellen aljettiin noudattaa Suomessakin, tarjosivat kirkollemme vielä vankemman tukeen, kuin Kruununlinnan kivimuurit, valmistaen samalla kansan sydämmissä jaarlille muiston, joka on valloittajan mainetta suurempi.

XXII.

Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.

-- -- -- miksi te elävätä kuolleitten seassa etsitte?

Ei hän ole täällä, mutta nousi ylös. Luuk. 24: 5-6.

Maallisen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle oli paavikunta kohonnut. Miltei koko kristikunta oli nöyrtynyt ehdottomaan kuuliaisuuteen. Kukistunut oli Hohenstauffien suku, Saksassa vallitsi ääretön sisällinen sekasorto, joka kauan oli uuvuttava sen voimia, Englanti oli Rooman yliherruuden alaisena, voimatta sitä vastustaa, puhumattakaan pienemmistä valtakunnista, joiden korkein laki paavin käsky oli. Yksi ainoa valtakunta oli vielä kukistamatta, nim. Franska. Mutta juuri tästä maasta oli paavikunta ennen pitkää saava kovia iskuja, joita kostamaan sen voimat eivät riittäneet. Ennenkuin tämä taistelu alkaa, vallitsee muutamia vuosikymmeniä näennäinen rauha, jonka kestäessä "Pietarin jälkeiset" laativat lakeja maailmalle. Mutta että paavikuntaa uhkaava käänne on tapahtumaisillaan kristikunnan koko katsantotavassa, sen näemme vuosi vuodelta yhä selvemmin. Ei voi paavikunta enää estää ajan virtaa etsimästä uutta uraa. Vahvat ovat salvat, vaan nuo kohoavat aallot särkevät ne vihdoinkin.

Kolmannentoista vuosisadan keskipaikoilla hallitsi Franskaa _Ludvig IV_, joka historiassa on tunnettu liikanimeltä _"Pyhä"_. Arvosteltuna keski-ajan katsantotavan mukaan ansaitsee hän epäilemättä tämän nimen. Lapsuudestaan oli hän oppinut rakastamaan Herraa ja karttamaan syntiä, ja kuninkaaksi päästyään (1226), pyrki hän aina ollaksensa kansallensa kristityn esikuvana. Hän oli lempeä ja armelias kärsiviä ja köyhiä kohtaan, jumalattomille ankara. Ei kirousta milloinkaan kuulunut hänen huuliltaan, vaan usein nähtiin hänen rukoilevan ja ylistävän Jumalaa. Myötä- ja vastoinkäymiset piti hän Herran armonosotteina, tyytyen kärsimisten päivinä Hänen kuljetukseensa ja nöyrtyen menestyksen aikoina kiittämään kaikkien hyvien lahjojen antajaa. Pyhän kirkon kuuliaisena poikana tunnusti hän kerta viikossa rippi-isälleen syntinsä, paljastaen vapaaehtoisesti usein selkänsä hänen ruoskittavakseen. Sanalla sanoen, Ludvig oli keski-ajan kristityn ruhtinaan kaunis esikuva.

Tämmöinen mies oli omiaan jatkamaan kristikunnan vielä ratkaisematonta taistelua uskottomia vastaan, hän kun sitä paitse oli mahtavan valtakunnan hallitsija. Ludvig sairasti paraikaa kovaa tautia, kun Euroopaan saapui se surusanoma, että _Kovaresmialaiset_, eräs raaka ja sotaisa kansa, jonka Egyptin hallitsija oli ottanut palvelukseensa, olivat valloittaneet Jerusalemin, surmanneet sen asukkaat, hävittäneet pyhän haudan ja kaivaneet kuningasvainajain luut haudoista (1244). Tämän kuultuansa, vaati hurskas kuningas heti, että hän merkittäisiin ristinkuvalla, päättäen lähteä taisteluun uskottomia vastaan. Tultuansa terveeksi, ryhtyi hän heti toimiin. Mutta aika oli jo muuttunut. Vaikea oli hänen saada valtakuntansa mahtavia yritystä kannattamaan. Jo alkoi kristikunta kyllästyä noihin turhiin taisteluihin Palestinan omistamista varten. Tuo rajaton uskonnollinen innostus, joka ennen sai jos kuinka suuret ristijoukot liikkeelle, on ollut unennäköä vain. Sen viehättävät kuvaelmat alkavat haihtua, kun yö vähän valkenee. Ludvig sai kuitenkin vielä kokoon melkoisen ristijoukon. Se lähti liikkeelle v. 1248. Uhaten lähestyi se Egyptiä, joka oli kokonaan joutua sen käsiin. Mutta Kairon luona kärsi Ludvigin armeija kovan tappion, ja hän itse joutui tuhansien sotilasten kera vangiksi. Kun hän sitten, suuret lunnaat maksettuaan, pääsi vapaaksi, jatkoi hän matkaa Palestinaan. Siellä viipyi hän neljä vuotta, tuumien kristittyjen vallan vahvistamista itämaissa, kunnes loppuneet varansa, pieneksi supistunut sotajoukkonsa sekä sanoma äitinsä kuolemasta pakottivat hänen palajamaan kotia (1254).

Mitä Ludvigin suhteesen paaviin tulee, sopisi olettaa hänen nöyrästi mukaantuneen Rooman vallanhimoisten vaatimusten mukaan. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Päinvastoin vastusti hän jyrkästi esim. Niitä veronmaksuja, joita paavi tapansa mukaan vaati Franskastakin. Hänen jumalanpelkonsa oli syvällistä laatua, se vaati häntä suojelemaan alamaisiaan Rooman saaliinhimolta. Tässäkin huomaamme sen ajan enteitä, joka omantunnon vaatimana pyrkii vapaaksi Rooman orjuudesta. Vastarinta ei koske kristinuskoa eikä kirkkoa, sillä ken on ehdottomammin tahtonut olla niille kuuliaisena, kuin tämä kuningas, vaan Roomaa, paavikuntaa. Se on merkillinen ajan enne, että hurskas Ludvigkin asettuu tälle kannalle.

Mutta elämänsä viimmeiset päivät uhrasi Ludvig kuitenkin kuolemaan tuomitun aatteen hyväksi. Haikein sydämmin muisteli hän pyhää maata, joka nyt miltei kokonaan oli uskottomain käsissä. Vaikka hänen ruumiinvoimansa jo olivat niihin määrin riutuneet, ettei enää auttamatta päässyt hevosen selkään, päätti hän vielä lähteä ristiretkelle. Näin asiain ollen, ja kun sitä paitsi ei Franskan kansa yritystä kannattanut, ei ollut siitä paljo toivomista, Ristijoukko lähti kuitenkin liikkeelle v. 1270. Kaikki hämmästyivät, kun huomasivat, että kuningas pyrkikin _Tunesiaan_, ja ennustivat onnetonta loppua koko yritykselle. Syynä tähän omituiseen matkasuunnitelmaan oli se, että Kaarle Anjoulainen oli kehottanut veljeään, Ludvig IX:ttä, pakottamaan Tunesian hallitsiaa, joka ennen oli maksanut Sicilialle veroa, vaan lakannut sitä suorittamasta, kuuliaisuuteen. Laivasto saapui onnellisesti Afrikan rannalle, vaan kun Siciliasta luvattua apua ei kuulunut, alkoi yritys päivä päivältä näyttää yhä toivottomammalta, etenkin kun rasittava kuumuus synnytti vaarallisia tauteja Ludvigin armeijassa. Vihdoin sairastui kuningaskin. Tämän elämän eksyttävät unelmat poistuivat poistumistaan hänen mielestään, antaen sijaa ijankaikkisen autuuden tosi toivolle. Luoden silmänsä taivasta kohti, odotti hurskas kuningas kädet ristissä rinnallaan pelastumisensa hetkeä. Se joutui Elokuun 29 p. 1270. Hänen viimmeiset sanansa olivat: "Herra, minä lähden sinun huoneesesi; sinun pyhässä temppelissäsi tahdon minä rukoilla ja ylistää sinun nimeäsi".

Paavien istuimelle, joka Klemens IV:nen kuolemasta asti oli ollut avoinna, korotettiin v. 1271 _Gregorius X_. Hän koetti tukea paavikunnan horjuvaa valtaa määräämällä muun ohessa tarkkoja sääntöjä siihen suuntaan, ettei paavin valitsemista vastedes saataisi viivytellä. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1274 tehtiin se päätös, että paavinvaali oli toimitettava siinä kaupungissa, missä edellinen paavi oli kuollut. Niinikään laadittiin tässä tilaisuudessa ankaria sääntöjä, jotka estivät kardinaaleja viivyttelemästä paavia valittaessa, ja maallista valtaa velvoitettiin tarkkaan valvomaan näiden sääntöjen noudattamista. Tämä kyllä vielä ilmaisee paavikunnan mahtavuutta, vaan samassa kokouksessa lausuttiin myöskin mielipiteitä, jotka todistivat, että aika oli muuttunut. Kun nim. Kysymys ristiretkien jatkamisesta otettiin keskusteltavaksi, tuli piankin ilmi, ettei kristikunta enää kannattanut näitä yrityksiä. Kaikenkaltaisia esteitä tuotiin esille, jotka selvään osottivat, että innostus pyhän maan valloittamisen suhteen oli lannistunut, vieläpä kokonaan kuollut. Toiset vastustivatkin suoraan ristiretkiä, väittäen niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan. Ja tämä oli kova isku paavikunnalle, joka juuri ristiretkien aikana ja suureksi osaksi niiden kautta oli kohonnut mahtavuuden kukkulalle.

Tämän jälkeen eivät Europan kansat enää tee yrityksiäkään puolustaaksensa kristikunnan yhä pienemmäksi supistuvaa valtaa itämaissa. Kaupunki toisen perästä antautui pakanain käsiin, kunnes ainoastaan muutamat paikat, niiden joukossa _Ptolemais_, enää oli jälellä. V. 1291 ryntäsivät _Sarasenilaiset_ viimmemainittua kaupunkia vastaan. Asukkaat taistelivat toivottomuuden hurjalla urhoollisuudella, mutta heidän täytyi antautua Toukok. 18 p:nä 1291 sekä luovuttaa nuo muutkin pienet turvapaikkansa, jotka tähän asti vielä olivat muistuttaneet kristittyjen vallasta Syyriassa, voittajalle.

Tällä tavoin päättyi tuo kristikunnan pitkä taistelu itämaissa, jonka tarkoituksena oli pyhän maan omistaminen. Sitä oli kestänyt 200 vuotta, ja noin 6 miljoonaa ihmistä oli siinä henkensä uhrannut. Ja turhat olivat kaikki nämä verrattomat ponnistukset: Palestina jäi pakanain käsiin. Niin -- turhaa kyllä oli taistelu ollut, jos sitä vain tältä kannalta arvostellaan, vaan jos likemmin silmällemme ristiretkien seurauksia, oli tämän taistelun tulos äärettömän suuri. Yleinen historia opettaa meille, että ristiretket vaikuttivat tärkeitä muutoksia miltei kaikilla aloilla, laajentaen ihmisten katsantotapaa, luoden uusia oloja ja valmistaen uutta aikaa. Mutta koskeepa kysymys suoraan kirkkohistoriaakin. Kristikunta oppi ristiretkien kautta pitämään itseään yhtenä suurena kokonaisuutena, jonka tehtävänä oli taistella pimeyden valtaa vastaan. Se eksyi, luullessaan Jumalan valtakunnan ilmaantuvan tuommoisessa ulkonaisessa, silmin nähtävässä muodossa, jonka voima on miekassa ja sotajoukkojen paljoudessa, vaan tämän erehdyksen tähden emme saa itse ajatusta semmoisena halveksien tuomita. Todistaahan Herran sana, että Hänen seurakuntansa on yksi, ja Hän ennustaa itse, että vielä on tuleva aika, jolloin sanan täydellisessä merkityksessä on oleva "yksi lammashuone". Ristiretkien kautta juurtui tämä syvä totuus, joka kansainvaelluksen myrskyissä miltei kokonaan oli kadonnut kristikunnan katsantotavasta, uudelleen ihmisten sydämmiin, opettaen heitä veljinä tuntemaan toisiaan. Totta on, että paavit, jotka olivat näiden retkien alkuunpanijat, arvaamattoman suuressa määrässä niiden kautta kartuttivat valtaansa, salaten ihmisiltä yhä enemmän sen totuuden, ettei Herran valtakunta ole maallinen valtakunta, ja salaten heiltä Kristuksen, neuvomalla heitä polvistumaan "Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa. Mutta juuri ristiretket saarnasivat valtaavasti paavia vastaankin, ja kun kristikunta vihdoin toivotonna niistä luopui, niin oli sen luottamus paaviin saanut tuntuvan iskun. Hän ei enää ollut sen silmissä erehtymätön.

Kauan etsi eksynyt, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut ja maallisiin mieltynyt kristikunta Herraa haudasta. Mutta niinkuin vanhan liiton hämärä käsitys tämän haudan ääressä kirkastui pääsiäisaamun valossa, niin oppi keski-ajan kristikuntakin siellä käsittämään tuota suurta sanomaa "ei hän ole täällä, mutta nousi ylös". Miettien tätä totuutta, luopuu se hakemasta Herraa paavikunnan neuvomalla tiellä ja, luoden silmänsä taivasta kohti, etsii se rukoillen ja kolkuttaen hengessä, kunnes se vihdoin Hänen löytää.

XXIII.

Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet. Tuomaslaiset ja Skotuslaiset.

-- mistä taito löytään, ja kussa on ymmärryksen sija? Job. 28: 12.

Skolastisuuden nuoruudenaikaa, jonka etevimmistä edustajista ennen olemme kertoneet, seurasi sen varsinainen kukoistus. Aristoteleksen teokset, joista skolastikot, niinkuin jo ennen on mainittu, lainasivat järjestelmänsä muodon, tulivat latinalaisen keisarikunnan synnyttyä tunnetuiksi länsimaissakin, näitä teoksia kun nyt aljettiin kääntää latinaksi. Ne herättivät tiedonhalua ja loivat uutta elinvoimaa tieteellisiin harrastuksiin, kääntäen ihmisten huomioa elämän meluavista ulko-oloista miettimisen hiljaiseen työnalaan, joka, jos mikään, kaipasi viljelyä. Suuri on tieteen merkitys inhimillisen kehityksen historiassa aina ollut, mutta semminkin kaipasi mielikuvituksen ja luulojen valtaan eksynyt keski-aika kipeästi tieteellisen miettimisen apua voidaksensa huomata ajan kipeimpiä tarpeita uskonnollisellakin alalla. On kyllä totta, että skolastikkojen mietteet tarjosivat kättä uskonnon erehdyksille, ne kun ottivat kannattaaksensa ja tukeaksensa kirkon väärälle uralle eksynyttä oppia, mutta juuri tällä tavoin valmistivat ne, niinkuin jo ennen olemme huomauttaneet, tietä uskonpuhdistukselle, vaatien ihmisiä myöntämään, että moni kirkon kannattama uskonkappale järjenkin vaa'alla punnittuna oli arveluttavan keveä. Jo tästäkin syystä ovat keskiajan tieteelliset yritykset, puhumattakaan niitten suoranaisesta hyödystä uskonnon palveluksessa, erinomaisen tärkeät. -- Mainittakoot tässä muutamat kolmannentoista vuosisadan etevimmistä tiedemiehistä.

Ensimmäinen skolastikko, joka, käyttäen hyväkseen koko Aristoteleksen filosofiaa, tieteellisesti tarkkaan esitteli kirkon opin, oli _Aleksanteri Halesista_ (k. 1245). Ottaen selvittääksensä kuuluisan Pietari Lombarduslaisen mietteitä, kehitti hän laveassa teoksessa tämän mielipiteitä, asettuen jyrkkään silloisen katolisuuden kannalle muidenkin opinkohtien suhteen, joiden johdonmukaista esittelemistä Lombarduslainen vielä oli epäillen karttanut. Aleksanteri oli hyvin oppinut mies, ja hänen teoksessaan tapaamme monen syvämietteisen ja valoisan ajatuksen, vaan huomaammepa siinä monta arveluttavan heikkoakin puolta. Ei siinä kylliksi, että hän kirkon opin kuuliaisena kannattajana monessa kohden puhui raamattua vastaan, hänen miettimisensä keksi uusiakin erehdyksiä, joista ei kirkkoa saa syyttää. Oudolta tuntuu tosiaan, kun kuulemme tämän etevän tiedemiehen, joka on ottanut selvittääkseen ja tarkemmin määrätäkseen kirkon opinjärjestelmää ja esim. Uskon ja tieteen suhteesta toisiinsa lausuu niin monta jaloa ajatusta, eksyvän tutkimaan, millä tunnilla Aadam lankesi syntiin, liikuttiko käärme itse kieltään vai perkelekö y.m. Senkaltaisia hyödyttömiä ja harhateille johtavia kysymyksiä, joista ei voi olla kuin haittaa ja vahinkoa.

Kolmannentoista vuosisadan tiedemiehet olivat kerjäläismunkkeja. Aleksanteri Halesista esim. Kuului Fransiskanein munkkikuutaan, ja vähän myöhemmin astui Dominikaneinkin riveistä esille eteviä oppineita. Emsimmäinen näistä oli _Albertus_, joka suuren oppinsa ja terävän järkensä tähden sai liikanimen "Suuri". Suurimman maineensa saavutti hän opettajana Pariisissa ja Kölnissä. Hänenkin teoksissaan tapaamme kuitenkin tiedemiehen syvien mietteiden rinnalla monesti lapsen turhia loruja. Albertus kuoli v. 1280.

Dominikanein etevin teologi oli _Tuomas Aqvinolainen_. Hän vaikutti opettajana monessa kaupungissa, Pariisissa, Roomassa, Neapelissa y.m., ja tavattoman lukuisa oli aina hänen kuulijakuntansa. Vaikka hän edustaa ajan uskonnollista katsantotapaa ja yleensä hyvinkin orjallisesti kehittää kirkon kuolleisin kaavoihin jähmettynyttä oppia, lausuu hän toiselta puolen joskus siitä jyrkästi poikkeaviakin mielipiteitä. Tämä ristiriitasuus ei kuitenkaan tuottanut hänelle vainoa kirkon puolelta, joka seikka on sitä huomattavampi, kun hänen poikkeuksensa katolisesta opista eivät suinkaan koske syrjäkysymyksiä. Tuomas oli hyvin mieltynyt Augustinukseen. Hän kannatti esim. Suuren kirkkoisän oppia perisynnistä, jolle katsantotavalle kirkko, kuten tiedämme, jo aikoja sitten oli vieraantunut. Vanhurskauttamisesta puhuessaan, eksyi hän kuitenkin siihen sekottamaan oppia pyhityksestä, siten himmentäen itseltään ja muilta sen suuren totuuden, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä ainoastaan uskon kautta Jesukseen Kristukseen. Yhteydessä tämän erehdyksen kanssa ovat hänen väitteensä kirkon liikatöiden koskevan opin puolustukseksi.

Tuomas Aqvinolainen oli tavattoman tuottelias kirjailija. Etenkin siveysopin alalla on hän vaikuttanut paljon. Epäilemättä on hän tiedemiehenä toimittanut paljon hyvää, mutta aikansa kipeintä uskonnollista tarvetta ei hän nähnyt. Ei tiede semmoisena voinut kristikuntaa herättää synnin unesta, ei uskonnollinenkaan tiede, vaikka kuinka syviä kysymyksiä se olisikin miettinyt, kun se nimittäin ei etsinyt viisautta ensiksi ja viimmeiseksi pyhästä raamatusta, joka on elävän totuuden ainoa lähde. Senaikuiset ihmiset, kertovat Tuomaan joka päivä polvillaan rukoilleen Pyhän Hengen valoa Jumalalta. Mihin määrin tämä valo, jota Herra kaikille ihmisille tarjoo, pääsi valaisemaan hänen omaa sydäntänsä, sen tietää vanhurskas tuomari yksin, mutta että keski-ajan pimeys luo synkät varjonsa hänen kirjoihinsa, estäen ihmisiä niistä löytämästä evankeliumin aarretta, se on kirkkohistorian todistus tästä oppineesta, syvämietteisestä tiedemiehestä. Tuomas Aqvinolainen kuoli v. 1274 matkalla Lyonin kirkolliskokoukseen.

Samana vuonna siirtyi ajasta ijankaikkisuuteen eräs toinen etevä tiedemies, fransiskanimunkki _Bonaventura_. Häntäkin kiitetään erinomaisen hurskaaksi mieheksi. Ihalilijansa sanoivat häntä "Israeliitaksi, jossa ei Aadam ole syntiä tehnyt". Tuo on keskiajan pintapuolista, synnin painavalle kysymykselle vieraantunutta puhetta, joka ei kaipaa vastaväitöstä, vaan vaativatpa hänen kirjansa ja hänen sepittämänsä virtensä, joita on käännetty monelle kielelle, jälkimaailmankin myöntämään, ettei hän suinkaan ollut vieras kristinuskon salaisuuksille, vaan päinvastoin niihin hyvinkin perehtynyt. Niinpä on hän esim. Lausunut monta syvää ajatusta Jumalan rakkaudesta. Bonaventura oli hyvin taipuvainen mystillisyyteen ja puhuu usein mystikkojen tapaan, vaikka hän noudattaa skolastikkojen tieteellistä esitystapaa ja senvuoksi luetaan näihin. Vuosi vuodelta ilmaantui Dominikanein ja Fransiskanein katsantotavassa yhä enemmän erinkaltaisuutta. Edelliset omistivat Tuomas Aqvinolaisen opin, viimmemainitut sitä vastoin ottivat kannattaaksensa niitä mielipiteitä, joita tapaamme fransiskanimunkin _Johannes Duns Skotuksen_ (k. 1308) opinjärjestelmässä. Täten jakaantui skolastisuus kahteen toinen toistansa vastustavaan oppikuntaan, _Tuomaslaiset_ ja _Skotuslaiset_. Kehittäen oppi-isänsä Tuomas Aqvinolaisen katsantotapaa, koettivat Tuomaslaiset ainakin pintapuolisessa muodossa säilyttää Augustinuksen oppia perisynnistä ja jumalallisen armon välttämättömyydestä, jota vastoin Skotuslaiset, noudattaen Johannes Skotuksen mielipiteitä, opettivat Semipelagianismin tapaan. Toinen näiden oppikuntain välillä ilmaantuva erimielisyys koskee käsitystä neitsy Mariasta. Vapahtajan äidin kunnioittaminen oli, kuten tiedämme, vuosi vuodelta käynyt yhä epäjumalallisemmaksi. Jo Bernhard Klairvauxlainen sanoi Marian olleen synnittömän, vastustaen kuitenkin niitä, jotka väittävät hänen siinneen ylönluonnollisella tavalla. Tälle kannalle asettuivat Skotuslaiset. Poistaen kaikki epäilykset, lausuivat he rohkeasti, että "pyhä äiti" sikisi ja syntyi perisynnittä. Tuomaslaiset sitä vastoin vastustivat tätä harhaoppia.

Omituista on nähdä, miten tuo eriuskolaisia kohtaan suvaitsematon kirkko ystävällisesti kohtelee kumpaakin oppikuntaa, vaikka niiden välinen eripuraisuus monesti esiintyy hyvinkin selvästi. Aavistaen oman oppinsa ristiriitaisuuden, ei uskalla se ryhtyä asiaa likemmin tutkimaan. Heikko on paavien kirkko, vaikka se on päässyt suureen ulkonaiseen mahtavuuteen! Lukittu on siltä raamatun pyhä, erehtymätön sana, ruostunut on sen kädessä hengen miekka valheiden ja erehdysten sumuisessa ilmassa.

XXIV.

Räntämäen piispat.

Näin sanoo Herra Zebaoth: tässä paikassa, joka autiona on, niin ettei ihmisiä eikä karjaa siinä ole, ja kaikissa hänen kaupungeissaan, pitää vielä nyt paimenten huoneet oleman, jotka ruokkivat laumoja. Jer. 33: 13.

Sortunein mielin oli Tuomas piispa luopunut seurakuntansa vaikeasta paimenvirasta. Mutta Herra ei jättänyt Suomen voimallisia vihollisia vastaan taistelevaa kirkkoa oman onnensa nojaan. Muutamia vuosia Tuomaan virasta luopumisen jälkeen näyttää kyllä Turun [Tätä nimeä käytettiin, kuten jo ennen olemme maininneet, jo Tuomaan aikana ja sittemminkin, vaikka piispanistuin vasta myöhemmin muutettiin Turkuun.] Piispanistuin olleen avoinna, vaan jo Birger jaarlin hallituksen alussa oli Suomella jälleen oma piispa. Hänen nimensä oli _Bero_. Hän oli syntyperältään ruotsalainen ja oli muutamia vuosia ollut kuningas Eerik XI:nen kanslerina. Mahdollista on, että hän v. 1249 jaarlin kanssa saapui Suomeen. Luovuttaen Suomalaisten piispalleen siihen asti maksaman veron kruunulle, johon kirkkomme muuttuneesen asemaan Ruotsin suhteen jo ennen olemme viitanneet, koetti hän tukea monen vaaran uhkaamaa hiippakuntaansa. Tämä on kyllä ihan vasten silloista hierarkkista katsantotapaa, joka ei suinkaan ollut altis luovuttamaan maalliselle vallalle kirkon etuja, vaan väärin olisi häntä siitä moittia. Siihen pakotti häntä Suomen seurakunnan turvaton asema, joka puolustuksekseen tarvitsi Ruotsin kuninkaan miekkaa. Kristinuskon neuvo on kyllä aivan toista laatua, se kun kaikkialla viittaa vain rukouksen voimaan ja sanan kaksiteräisen miekan apuun, vaan tälle käsitykselle oli koko keskiajan maalliseen mahtavuuteen turvaava kristikunta hyvin vieras; miksi ahdistetun Suomen hiippakunnan piispalta muuta vaatisimme? Arvosteltakoon hänen tekoansa sitä paitse senkin käskyn mukaan, joka kuuluu: "antakaat keisarille ne, kuin keisarin ovat". -- Bero kuoli luultavasti v. 1250 ja haudattiin Räntämäellä.

Hyvin vajavat ovat yhä edelleen aikakirjojen muistiinpanot Suomen kirkon vaiheista. Sitä tärkeämmät ovat sentähden verraten vähäarvoisetkin tiedot, sillä ne luovat kuitenkin vähän valoa kristinuskon hämärään aamukoittoon isiemme maassa. Silmäilkäämme niitä siis.

Beron jälkeinen Turun piispanistuimella oli _Ragvald I_ (1258-1266). Hänkin oli Ruotsista kotosin ja oli ollut kuninkaan kanslerina. Ragvald pani alkuun n.s. "ruokalisän" eli vapaaehtoiset lahjat kirkolle, joista piispa sai osan, seurakunnan pappi loput. Muuta ei piispankronika mainitse hänen työstään Suomen seurakunnan johtajana. Epäilemättä oli Ragvald kykenevä mies, koska häntä käytettiin valtiollisissakin toimissa. Hän kuoli v. 1266 ja sai hautansa hänkin Räntämäen kirkossa.

Miten tarkkaan Ruotsin hallituskin jo tähän aikaan piti Suomen kirkollisia oloja silmällä, näkyy siitäkin, että kuninkaan kansleri jälleen määrättiin Turun hiippakunnan johtajaksi. Miehen nimi oli _Katillus_. Hänen aikanaan lakkautettiin Ruotsin kuninkaan omavaltainen oikeus määrätä Suomelle piispa. Jo v. 1250 oli paavi Innocentius IV Ruotsin kirkon noudatettavaksi määrännyt, että kaikki piispat olivat asetettavat virkaansa kanonisen vaalijärjestyksen asetuksen mukaan sekä ettei kuninkaalla, valtakunnan mahtavilla eikä talonpojilla olisi mitään oikeutta kutsua tahi valita piispaa, vaan että _tuomiokapituleilla_ yksin olisi tämä oikeus. Sama bulla määräsi myöskin, että tuomiokapitulit toimitettaisiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa semmoisia ei vielä löytynyt, jotta kirkon hengellinen valta, jonka oikeuksia ei maallinen valta millään ehdolla saisi itselleen anastaa, olisi kaikkialla tunnustettu. Jokaiseen tuomiokapituliin piti kuulua yksi pappi ja vähintäin viisi kaniikia eli tuomioherraa. Näitä määräyksiä ryhtyi Katillus, piispaksi tultuaan, panemaan käytäntöön Suomessakin. Hän sai aikaan tuomiokapitulin, johon kuului viisi miestä, nim. Piispa ja neljä kaniikia. Viimmemainittujen tehtävänä oli yksissä piispan kanssa valvoa hiippakunnan hoitoa sekä hänen kuoltuaan valita hänen jälkeisensä. Täten toimitettu piispanvaali, johon ei kuningas saanut millään tavoin sekaantua, oli viimmeksi lykättävä paavin vahvistettavaksi [Tätä lakia sopii pitää lisäyksenä Skenningen kirkolliskokouksessa tehtyihin päätöksiin.] -- Piispa Katillus, joka kuoli v. 1286, haudattiin, samoinkuin hänen edeltäjänsäkin, Räntämäen kirkkoon.

Suomen ensimmäinen, kanonisen lain mukaan valittu piispa oli _Johannes I_ (1286-1290), joka ennen oli ollut Sigtunan dominikaniluostarin priiorina. Hänen vaikutuksestaan Turun hiippakunnan johtajana ei löydy minkäänlaisia tietoja. Sen vain tiedämme, että paavi _Nikolaus IV_ v. 1290 päästi hänen "siitä siteestä, jolla hän oli Turun seurakuntaan sidottu", Johannes kun näet samana vuonna oli valittu Upsalan arkkipiispaksi, johon virkaan hän nyt siirrettiin. Hän kuoli jo seuraavana vuonna.

Räntämäen piispojen aikana ei vielä löytynyt kuin yksi ainoa, luostari Suomessa, nim. Dominikani-luostari Turussa. Vuosilukua, jolloin se perustettiin, ei varmuudella voida määrätä. Mahdollista on, että se syntyi jo Birger jaarlin ristiretken aikana. Se oli tietysti aivan vähäpätöinen ja köyhä, niinkuin se maa, jossa se sijaitsi. Mutta sekin todistaa kuitenkin, että katolinen kirkko oli päässyt juurtumaan Suomessa. Jo kohosivat Aurajoen rannalla myöskin Turun tuomiokirkon korkeat seinät, vaikka rakennus vasta muutamia vuosia myöhemmin valmistui. Herra piti huolta istutuksestaan, lähettäen tänne paimenia ja siunaten heidän työtään.

XXV.

Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.

Jumala! Me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet.

Sinä olet ajanut pakanat pois kädelläs; mutta heitä sinä olet istuttanut jälteensä: sinä olet kansat kadottanut mutta heitä sinä olet levittänyt. Ps. 44: 1-2.

Katolisen kirkon varttuessa maamme lounaisosassa, oli itäsuomi vielä pakanuuden pimeässä. Sitä paitse koetti kreikkalainen kirkko, joka levitteli oppiansa länteenpäin, saada uskontoaan istutetuksi Karjalaisiin, jotka siten olisivat tulleet erotetuiksi muusta Suomesta. Itäpuolelta alituisesti uhkaava vaara oli kehottanut Ruotsalaisia levittämään valtaansa ja tukemaan sitä naapurien hyökkäyksiä vastaan. Näin asiain ollen, ei sovi kummastella, että Venäläisetkin puolestaan asemaansa suojellaksensa koettivat turvata valtakuntansa itäistä rajaa. Karsain silmin he katselivat Ruotsin kasvavaa valtaa, joka likenemistään likeni heitä. Noiden kahden Pohjois-Europan herruuteen pyrkivän valtakunnan huomio, johon liittyi kahden toisilleen vieraantuneen ja riitaisen kirkon lähetystoimi, kääntyi yhä suuremmassa määrässä Itä-Suomeen. Karjalaisten kohtalo oli nyt ratkaistava.

Kuollessaan oli Ruotsin mainio kuningas _Maunu Latolukko_ alaikästen lastensa hoitajaksi määrännyt _Torkel Knuutinpojan_ (1290). Parempiin käsiin eivät valtionohjat olisi voineet joutua. Torkel oli voimakas ja älykäs mies, joka uhrasi kaikki voimansa valtakunnan eduksi. Hän päätti heti ryhtyä toimiin rakentaakseen salpoja Novgorodilaisten alituisille ryöstöretkille. Luultavasti oli Ruotsissa jo edellisinä vuosina tuumittu ristiretkeä Karjalaan, vaan tuumasta ei ollut valmista tullut, vaikka Suomen itäiset naapurit tuon tuostakin olivat sen tarpeellisuudesta uhaten muistuttaneet. Kuinka julmasti Novgorodilaiset jälleen olivat kohdelleet kristittyjä Suomalaisia, käy selville eräästä paavi _Gregorius X:nen_ kirjeestä noin vuodelta 1270. Siinä kerrotaan, miten Karjalaiset olivat polttaen ja hävittäen hyökänneet Ruotsalaisten alueelle, kauheasti surmanneet kristityitä, solvanneet heidän jumalanpalvelustaan ja pyhiä paikkojaan sekä vieneet muassaan kastetuita lapsia, kasvattaaksensa heitä "jumalattomassa opissaan". Kirje kehottaa Ruotsalaisia ristiretkeen näitä kirkon julmia vihollisia vastaan. Kun jäntevä Torkel Knuutinpoika pääsi hallitukseen, ei hän viivytellyt hanketta. Siihen häntä kehotti sekin seikka, että Karjalaiset juuri siihen aikaan osottivat taipumusta luopumaan liitostaan Novgorodilaisten kanssa ja liittymään Ruotsalaisiin. Koottuaan melkoisen sotajoukon, purjehti hän v. 1293 itäänpäin. Viipurin lahden rannalla astuivat ristiretkeläiset maalle. Karjalan avara maa oli nyt valloitettava Ruotsin kruunulle, sen pakanallisen kansan sydämmet voitettavat katoliselle kirkolle. Kertomus tästä vaikeasta tehtävästä kuuluu miltei kokonaan yleiseen historiaan. Se käsittää monta verellä kirjoitettua lehteä, joihin rauhan evankeliumi ei säteitään luo kuin vilahdukselta vain.

Ruotsin vallan ja katolisen kirkon turvaksi Karjalassa rakennutti Torkel Knutinpoika _Viipurin linnan_. Vielä samana kesänä palasi hän takaisin Ruotsiin. Lähetystointa johtamaan oli hänen muassaan seurannut Vesteråsin piispa _Pietari_, vaan eivät kerro aikakirjat mitään tämän miehen vaikutuksesta. Ettei hän voinut paljo toimittaa, on helposti ymmärrettävä siitäkin, että ei osannut kansan kieltä. Alituiset sodat Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä, joiden esineenä ja näyttämönä Karjalan maa pitkät ajat oli, tekivät lähetystoimen monesti sittemminkin miltei mahdottomaksi. Myöhään juurtui kristinusko Itä-Suomen pakanallisiin asukkaisin. Mutta sotajoukkojen Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, kukisti kuitenkin pakanuuden vallan sielläkin, levittäen katolisen kirkon alaa isänmaassamme -- sen kirkon alaa, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Väinön kannel vaikeni vähitellen Itä-Suomen saloissa; Saima-vetten saarilta ja Vuoksin rannoilta haihtuivat, vaikka myöhään, pakanuuden öiset unelmat, ja Karjalankin kansan huulilta alkoi kuulua elävän Jumalan ylistys.

XXVI.

Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.

Sinun sydämmes ylpeys on sinun vietellyt, ettäs vuorten rotkoissa asut, sinun korkeissa linnoissas, ja sanot sydämmessäs: kuka taitaa minun syöstä maahan?

Vaikka ylös korkialle menisit niinkuin kotka, ja tekisit pesäs tähtein keskelle; niin minä kuitenkin syöksen sinun alas sieltä, sanoo Herra. Obad. 3-4 v.

Monesti oli maalliseen mahtavuuteen pyrkivä paavikunta, niinkuin tiedämme, joutunut Italian herruudesta taistelevain ruhtinasten ja valtiollisten puolueiden orjaksi. Kaiken tuon suuren valtansa uhallakin täytyi sen turvautua ystäviin, jotka ennen pitkää esiintyivät sen ilmi vihollisina. Itse mahtavuutensa aikanakin sortui paavikunta usein maallisen vallan voimattomaksi leikkikaluksi. Kolmannenkintoista vuosisadan vaiheet ilmaisevat selvään, miten mutkainen ja epäluotettava se tie oli, jolla "Pietarin jälkeiset", edeltäjäinsä tuumaa noudattaen, koettivat valtaansa säilyttää ja kartuttaa. Tappion enteitä ilmaantuu tuon tuostakin, vaan paavikunta noudattaa samaa ohjelmaa yhä edelleen, kunnes Herra sen syöksee maahan.

Kun _Nikolaus IV_ v. 1292 kuoli, kului kaksi vuotta, ennenkuin uusi paavi valittiin hänen sijaansa. Lyonin kirkolliskokouksen määräystä, jonka mukaan vaali heti olisi ollut toimitettava, ei voitu noudattaa muutamain Rooman ylimyssukujen eripuraisuuden tähden. Vihdoin sopivat keskenään eripuraiset puolueet valitsemaan _Coelestinus V:nen_, tämä kun oli alakuloinen, erakkoelämään taipuvainen vanhus, jolta ei ollut mitään pelättävää. Mutta samaan aikaan esiintyy näyttämöllä mies, joka koettaa korottaa paavikuntaa sille mahtavuuden kukkulalle, jolta se viimme aikoina oli alkanut painua alaspäin. Tämä mies oli kardinaali _Gaetani_. Äärettömän kunnianhimonsa kiihottamana ja kavaluutensa neuvomana, sai hän Coelestinuksen pois viralta ja astui nyt itse nimellä _Bonifacius VIII_ paavinistuimelle v. 1294. Neapelista, missä edellinen paavi oli asunut, saapui vallananastaja tavattoman komeassa juhlasaatossa Roomaan. Neapelin ja Unkarin kuninkaat taluttivat hänen kullalla ja hopealla koristettua ratsuaan, lukematon väkijoukko seurasi tulisoitot kädessä. Kevytmieliset Roomalaiset riemuitsivat, ja vallanhimoinen Bonifacius unohti, että "Jumala seisoo ylpeitä vastaan".

Uuden paavin ensimmäinen toimi todistaa selvästi, minkä hengen lapsi hän oli. Saatuaan vihiä siitä, että eräs häntä vastustava puolue aikoi korottaa Coelestinuksen valtaistuimelle, antoi hän sulkea vanhuksen, jonka käytös ei millään tavoin antanut aihetta epäluuloihin, kehnoon vankilaan, missä onneton kärsimisistä masentuneena pian heitti henkensä. Muillakin väkivaltaisilla toimilla koetti hän alusta alkaen tukea valtaansa, käyden yhä rohkeammaksi, jota paremmin hänen vallanhimoiset juonensa onnistuivat. Kuollessaan sanotaan Coelestinuksen hänestä lausuneen: "Bonifacius anasti valtansa ketun kavaluudella, hän hallitsee jalopeuran tavoin ja on kuoleva kuin koira". Jos kertomus onkin myöhemmin keksitty, niinkuin toiset väittävät, ansaitsevat nämä sanat huomioa, sillä ne kuvaavat sattuvasti Bonifaciuksen elämänvaiheita.

Noudattaen Gregorius VII:nen ja Innocentius III:nen periaatteita, aikoi Bonifacius "asua korkeassa linnassa". Häntä ei enää jalostuta edes paavikunnan suuruus semmoisena: oma kunnia ja korkeus on hänen silmämääränään. Ja muuttunut on aikakin. Tuo kuolemaan tuomittu maallinen Kristus-valtakunta, jonka loiston häikäseminä länsimaiden kansat siihen asti olivat kannattaneet paavien vaatimuksia, ei enää innostuta unen vallasta heräjävää kristikuntaa, ja aikansa lapsena vieraantuu paavikin itse aatteelle semmoisena, Mutta ei hän silti vaatimuksistaan luovu. Asettuen mitä alastomimman kunnianhimon kannalle, kysyy hän ylpeämmin kuin kukaan ennen häntä: "kuka taitaa minun syöstä maahan?"

Bonifaciuksen vaarallisin vastustaja oli Franska, Tämän maan hallitsijana oli siihen aikaan _Filip IV Kaunis_. Hän oli vallanhimoinen ja juonikas, niinkuin paavikin. Kumpikin pyrki mahtavuuteen. Tuo pitkä, kautta vuosisatojen kestänyt taistelu paavikunnan ja maallisen vallan välillä, on vihdoinkin joutunut niin pitkälle, että ratkaisun hetki on käsissä.

Filip kävi sotaa Englantia vastaan. Saadaksensa rahoja sen jatkamiseen, oli hän kiskonut Franskan kirkolta suuria veroja. Tämä seikka tarjosi Bonifaciuksen vallanhimolle tilaisuutta koettamaan rajoittaa kuninkaan kasvavaa valtaa. Hän kielsi jyrkästi Filipiä vaatimasta kirkolta veroa ja Franskan papistoa noudattamasta kuninkaan käskyä (1296). Jokaista uppiniskaista uhkasi hän pannalla. Filip vastasi: "kirkkoon kuuluu sekä hengellisiä että maallikkoja; kirkon vapaus on jaettuna kummankin säädyn välillä". Huomattuaan, ettei Franskan papistokaan ollut altis kannattamaan hänen tuumaansa, peräytti Bonifacius vaatimuksensa. Taitavasti salasi hän tappionsa, koettaen ystävyyden-osotteilla kietoa kuningasta verkkoon. Hän pääsikin niin pitkälle, että Filip suostui lykkäämään sotansa Englannin kuninkaan kanssa paavin ratkaistavaksi. Mutta kun Bonifacius ei ollut taipuvainen valvomaan Franskan etua kuninkaan vallanhimoisten tuumien mukaan, lykkäsi tämä lopullisen rauhanteon Englannin kanssa kuukaudesta toiseen, osottaen sen ohessa ystävyyttä Bonifaciuksen vihollisille sekä solmien liiton _Albrekt Itävaltalaisen_ kanssa, jonka valitsemista Saksan kuninkaaksi paavi jyrkästi vastusti. Yhä vaikeammaksi kävi asema, kiihtymistään kiihtyi riita. Kumpi on sortuva taistelussa, Filip vai Bonifaciusko, kuninkuus vai paavikuntako? Kolmatta mahdollisuutta ei aika enää ota kannattaakseen.

Ylpeänä, maailmallisen kunniansa loistavaan pukuun puettuna, valmistautui paavikunta ratkaisevaan taisteluun. Tammikuussa v. 1300 liikkuivat lukemattomat väkijoukot pyhän kaupungin kaduilla. Semmoista oli kyllä ennenkin uuden vuosisadan alkaessa nähty Roomassa, vaan ei milloinkaan ennen ollut pyhiinvaeltajain luku ollut niin suuri. Kristikunnan etäisimmistäkin maista saapui ihmisiä Roomaan: lapsia ja täysi-ikäisiä, miehiä ja naisia, ylhäisiä ja alhaisia. Eräs historioitsija, joka oli juhlassa saapuvilla, arvelee kaupungissa joka päivä olleen 200,000 vierasta. Bonifacius VIII oli nim. kirkollisesti vahvistanut tämän kristikunnan vanhan tavan, luvaten jokaiselle, joka nyt, vuosisatain vaihtuessa, kävisi jossain määrätyssä Rooman kirkossa, synnit anteeksi. Tälle juhlalle antoi hän historiallisen nimen "riemuvuosi", verraten sitä vanhan testamentin riemuvuoteen, jolloin kaikki velat annettiin anteeksi. Maailman ruhtinaana esiintyi paavi kansan ihailtavaksi, rukoiltavaksi. Hänen edellänsä kannettiin miekkaa, valtakunnan omenaa ja valtikkaa, ja kuuluttaja huusi: "kas, tässä on kaksi miekkaa! Tässä Pietarin seuraaja! Tässä Kristuksen sijainen!" Riemastuneet pyhiinvaeltajat lahjoittivat tavattomat rahasummat paavin rahastoon, mieltymys oli yleinen, ja entistä rohkeampana loi Bonifacius silmänsä tulevaisuuteen. Pettävä toivo, sannalle rakennettu valta!

Näiden vaiheiden ohessa oli Filip Kaunis asettautunut yhä jyrkempään vastarintaan. Bonifacius, joka tarkkaan seurasi hänen hankkeitaan, päätti Innocentiuksen tavoin kerrassaan masentaa uppiniskaisen vastustajansa. Uhaten kielsi hän Franskan pappeja kuninkaalle veroa maksamasta, ja kun tämä kielto ei auttanut, vaati hän heitä kirkolliskokoukseen Roomaan, missä asia oli lopullisesti tutkittava, julistaen jokaisen, joka ei noudattaisi viimmemainittua käskyä, kerettiläiseksi (1302). Filip julmistui. "Joka ei älyä, että kuningas maallisissa asioissa on kaikista ihmisistä, siis paavistakin, riippumaton, hän on hassu" lausui hän paavin vaatimusten johdosta. Sitten kutsui hän säädyt (aateliston, papiston ja porvarit) Pariisiin (1302). Kokouksessa oli yleinen mielipide ehdottomasti kuninkaan puolella. Mutta vaikka Bonifacius tiesi sen, laati hän samaan aikaan, tuon röyhkeän "Unam sanctam" [paavien bullien -- käytetään niitä sanoja, joilla ne alkavat.] nimisen bullan, jonka vertaista paavikunta ei ennen ollut julistanut. Sen pääkohdat ovat seuraavat:

"Löytyy pyhä, apostolinen ja katolinen kirkko, jolla ei ole kahta päätä, vaan yksi, nim. Kristus ja Kristuksen sijainen, Pietari ja hänen jälkeisensä. Evankeliumeista tiedämme, että kirkolla on kaksi miekkaa, toinen hengellinen, toinen maallinen. Sillä kun apostolit lausuivat Herralle: katso, tässä on kaksi miekkaa, niin ei Hän vastannut: se on liiaksi, vaan: se on kylliksi. Kumpikin miekka on kirkon palveluksessa, hengellistä käyttää kirkko itse, maallinen on käytettävä kirkon puolesta, edellistä hoitaa pappi, viimmemainittua kuninkaan käsi sodassa, vaikka kuitenkin ainoastaan papin viittauksen mukaan. Mutta toisen miekan täytyy olla alistetun toisen alle, maallinen valta on hengellistä valtaa alhaisempi. Järjestys häviäisi, ellei toinen olisi toista korkeampi. Jos maallinen valta eksyy oikealta tieltä, on hengellinen valta sen tuomarina. Mutta jos korkein hengellinen valta erehtyy, niin tuomitsee sitä Jumala yksin, niinkuin apostoli todistaa: 'hengellinen tuomitsee tosin kaikkia, vaan ei kukaan häntä tuomitse' (1 Kor. 2: 15). Joka vastustaa Jumalan asettamaa valtaa, hän vastustaa Jumalan määräämää järjestystä, Manilaisten tavoin olettaen löytyvän kaksi perusvoimaa. Sentähden säädämme, lausumme, julistamme ja määräämme, että ehdoton kuuliaisuus on jokaisen ihmisen pelastumisen välttämätön ehto".

Vielä hillitsi Franskan kuningas vihaansa, mutta kun Bonifacius uhkasi häntä kirkon kirouksella, ellei hän nöyrtyisi, ei Filip enää aikomustaan salannut. Syyttäen vastustajaansa jos minkälaisista rikoksista, vaati hän häntä yleiseen kirkolliskokoukseen puhdistamaan itseään koko kristikunnan nähden ja kuullen. Nämä syytökset olivat kyllä yhtä perättömät kuin vallanhimoisen kuninkaan aivottu päätös oli mielivaltainen, vaan ei ollut Bonifacius syytön siihen Jumalan tuomioon, joka näissä vaiheissa hävittävänä rajuilmana uhkasi häntä ja koko paavikuntaa. Hän päätti kuitenkin taistella viimmeiseen asti. Hän päätti julistaa Filipin pannaan. Juhlallisuus oli toimitettava Syyskuun 8 p. 1303. Mutta edellisenä, päivänä hyökkäsi kuninkaan lähetystö, johon oli liittynyt Bonifaciuksen vihollisia Italiasta sekä paljo rahalla ostetuita ihmisiä, paavin asuntoon. Ulkonäöltään arvokkaana odotti vanhus, paavilliseen viittaansa puettuna, kuolemaa tuon jumalattoman joukon kädestä. "Minä olen petetty, niinkuin Kristuskin petettiin, ja altis: kuolemaan, niinkuin Hän", lausui hän kyynelet silmissä, vaan tyyneenä, vakavana. Mutta Herra ei suonut hänelle tätä näennäistäkään voittoa. Filipin lähetystö sulki hänen vankilaan. Sieltä hän kyllä pääsi pakenemaan, vaan jo oli hänen aikansa loppunut masennettuna, "maahan syöstynä" päätti Bonifacius VIII, joka, röyhkeästi oli sanonut itseään "elävien ja kuolleitten tuomariksi", päivänsä jo Lokakuussa v. 1303.

Loppuansa likeni paavikunnan mahtavuuden-aikakin. Raskaana painoi sitä vanhurskaan Jumalan rankaiseva käsi. Bonifaciuksen jälkeinen, _Benediktus XI_, kyllä koetti korvata edeltäjänsä toimia tekemällä myönnytyksiä Franskalle, siten turvataksensa paavikunnan horjuvaa voimaa, mutta äkillinen kuolema tempasi hänen pois, ennenkuin hän oli ehtinyt saada mitään aikaan. Vallanhimoinen Filip käytti tilaisuutta kerrassaan masentaaksensa paavikuntaa. Hän kutsui luoksensa Bordeauxin piispan _Bertrandin_, jonka valitsemista paaviksi hän oli valmistanut, kiihotti hänen kunnianhimoaan vakuuttamalla, että hänellä, kuninkaalla, oli valta korottaa hänen paavinistuimelle. Tätä valtaansa lupasi hän käyttää, jos vain Bertrand, paaviksi päästyään, sitoutuisi noudattamaan kuninkaan käskyä. Kurja piispa suostui ja valittiin Lyonissa paaviksi nimellä _Klemens V_. Viekas kuningas oli voittanut. Se oli vanhurskaan tuomarin sallimus. Klemens V jäi Franskaan ja v. 1309 määräsi hän julkisesti _Avignonin_ paavinistuimen kodiksi. Suuri käänne on tapahtunut: Gregorius VII:nen, Aleksanteri III:nen, Innocentius III:nen, Bonifacius VIII:nen y.m. Noiden mahtavaan paavien aika on loppunut. Herra syöksi paavikunnan mahtavuuden korkealta kukkulalta alas maahan.

XXVII.

Turun tuomiokirkko.

Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te sitä juttelisitte tulevaisille sukukunnille. Ps. 48: 14.

Terveellistä on meidän, suopeamman ajan lasten, muistella esi-isien kovia taisteluja menneiden vuosisatojen kovaonnisina päivinä. Se hillitsee tuota monesti kevytmielistä iloamme ja vaatii meitä miettimään, miten olemme säilyttäneet ja kartuttaneet heidän meille jättämäänsä perintöä. Eikä puutu meiltä kehotuksia siihen. Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan, miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä muistomerkeistä on _Turun tuomiokirkko_ kuuluisin.

Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Markuksen kunniaksi vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa, ettei kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin tiedämme, oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen ajan myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket niin monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi, ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin, vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi. Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.

Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät, löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291 kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta. Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta, Jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät he yksimielisesti _Laurentius_ nimistä kaniikia ehdottamaan ja yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen piispaksi _Maunu I:stä_, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.

Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saaduksensa Turun tuomiokirkkoa valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille "katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta 1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri lyö edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä, jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan Turkuun.

Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin enää muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset kilvan Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa. Yleinen innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen kellot soivat, sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat pyhiinvaeltajain huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin, missä heitä odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo. Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan, miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä muistomerkeistä on _Turun tuomiokirkko_ kuuluisin.

Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Marian kunniaksi vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa, ettei kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin tiedämme, oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen ajan myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket niin monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi, ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin, vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi. Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.

Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät, löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291 kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta. Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta, jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät he yksimielisesti _Laurentius_ nimistä kaniikia ehdottamaan ja yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen piispaksi _Maunu I:stä_, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.

Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saadaksensa Turun tuomiokirkkoa valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille "katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta 1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri työ edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä, jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan Turkuun.

Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin enää muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset kilvan. Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa. Yleinen innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen kellot soivat, sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat pyhiinvaeltajain huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin, missä heitä odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo. Mutta aikakirjat kertovat, että lukemattomat ihmiset sieltä palasivat turmeltuneina, siellä kun juotiin syntiä niinkuin vettä. Se juhla ei ollutkaan kristillinen juhla, vaikka ihmiset niin olivat luulleet, ei elähyttänyt se, se vain nukutti, paadutti. Jos sen toimeenpanija, Bonifacius VIII, olisi ymmärtänyt sitä oikein arvostella, niin olisi hän lausunut noille lukemattomille juhlavierailleen: viettäkäämme paavikunnan mahtavuuden hautajaispitoja, sillä sen kunnia on kuolemaan tuomittu. -- Vuonna 1300 vietettiin juhlaa köyhässä Suomessakin, ei läheskään niin loistavaa, se on totta, mutta paljon parempaa ja onnellisempaa, ei kevytmielisiä peijaiskemuja, vaan toivorikkaan tulevaisuuden riemujuhlaa. Paljo kansaa on kokoontunut Turun tuomiokirkkoon, joka nyt on vihittävä Herran huoneeksi. Jalon temppelin vankat muurit, sen juhlallisesti kaartuvat holvit, joita sekä gotilainen, että romaaninen rakennustapa olivat valmistaneet, sen kalliit alttariastiat, nuo lukemattomat kynttilät, pyhä savu, jota papit suitsuttivat kaikkialle -- kaikki teki valtaavan vaikutuksen erämaiden vähävaraisten mökkien asukkaisin. Ihmetellen he katselivat kristinuskon ja viljelyksen voittoa Suomessa. Ei yksikään heistä enää tahdo puolustaa Lallin veristä työtä, vaan siunaten ajattelevat he pakanallisten isiensä ensimmäistä opettajaa, p. Henrikkiä, jonka maalliset jäännökset, kätkettyinä hopea-arkkuseen, ovat muutetut uuteen kirkkoon. Uusi päivä on koittanut Auran rannalla, kallisten toivojen pyhä päivä. On kyllä totta, että katolisen kirkon erehtynyt oppi, pyhimysten palveleminen, synninaneet, latinalaiset messut ja rukoukset y.m. Vielä kauan salaavat Suomen kansalta kristinuskon oikean valon, mutta juuri Turun tuomiokirkossa on kahden vuosisadan kuluttua vielä kaikuva uskonpuhdistuksen ensimmäinen suomenkielinen saarna siunaukseksi nouseville sukupolville. Ensin on Suomen kansa katolisen kirkon kasvatuslapsena neuvottava ja opetettava, ennenkuin Herran viisas kuljetus suo sille paremman kasvattajan. Älkäämme halveksien tuomitko tätä kansamme kasvatusäitiä, vaikka hän monesti erehtyikin, sillä paljo hän isillemme opetti.

Turun tuomiokirkon aikuisimpiin vaiheisin liittyy likeisesti Maunu piispan muisto. Vähän hänestä tiedämme, mutta todistaapa jo tuomiokirkon valmistuminen ja sen vihkiminen sekä tuomiokapitulin muuttaminen Turkuun, ettei hän ollut mikään toimeton mies. Kaikki voimansa uhrasi hän lavean hiippakuntansa hyväksi, joka näkyy siitäkin, ettei hän ensinkään sekaantunut Ruotsin valtiollisiin rettelöihin. Karjalaisen lähetystoimenkin kunnian luovutti hän, kuten edellisestä tiedämme, Vesteråsin piispalle, voidaksensa Turussa jotakin pysyväistä saada aikaan. Maunu piispa näkyy olleen lempeäluonteinen mies, jonka silmämääränä ei ollut oma etu. Kun esim. Venäläiset hänen aikanansa olivat kovasti hävittäneet Hämäläisten maata, niin hän viimmemainituille soi sen lievityksen, että niistä neljästä oravannahasta, jotka jokainen täysikasvanut mies vuosittain maksoi piispalle, neljännen nahan maksaminen toistaiseksi annettiin anteeksi. -- Maunu I kuoli v. 1308 ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon.

XXVIII.

Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.

Katso, minä tulen tykös, sinä vahingollinen vuori, joka koko maailman turmelet, sanoo Herra, ja ojennan minun käteni sinun ylitses, ja vieritän sinun alas vuorelta, ja teen poltetun vuoren sinusta. Jer. 51: 25.

Ken ei ole altis ihmetellen muistamaan kirkon vaiheita keskiajan toisen suuren aikakauden merkillisinä vuosina, mutta ken ei samalla myöskin kauhistuen ajattele kaikkia noita veripunaisia syntejä, joilla turmeltunut kristikunta saman aikakauden kuluessa lisäsi syntimittaansa? Levoton oli tämä aika, jättiläisvoimia pani se liikkeelle päästäksensä aavistamiensa tarkoitusten perille -- ja kuitenkin täytyi sen väsyneenä luopua monesta yrityksestä, johon se innostuneena oli yhtynyt. Voimallisena seisoo aikakauden kynnyksellä Gregorius VII, vaatien mahtavimpia ruhtinaitakin nöyrinä tunnustamaan Rooman yliherruutta. Hän sortuu taistelussa, mutta aate jää eloon, saavuttaen yhä innokkaampia edustajia. Askel askeleelta kohoaa paavikunta mahtavuuteen, väsymättä pyrkii se eteenpäin, hämmästyttäen kristikuntaa voitoillaan. Kuinka monta suurta valtiomiestä, miten monta valtaavan voimallista hallitsijakykyä esiintyy tänä paavikunnan mahtavuuden-aikana "Pietarin istuimella!" Kuka hallitsija on taitavammin valvonut valtakuntansa etuja kuin Aleksanteri III, ken voimallisemmin pakottanut mahtavat ruhtinaat kuuliaisuuteen kuin Innocentius III, ken on rohkeammin kuin Bonifacius VIII jatkanut voitollisten edeltäjäin työtä? Niin -- hämmästyttävän suuri oli näiden miesten nero, valtaava heidän voimansa. Mahtavimmat ruhtinaat kukistuivat taistelussa heitä vastaan, voimallisimmat valtakunnat taipuivat, nöyrtyivät. Masentuneena sortui Hohenstaufien sankarisuku, armoa kerjäsi voitettu Englanti, voimatonna huokaeli Saksa sisällisten, paavien virittämien eripuraisuuksien raatelemana, veroa maksoivat Unkarit, Portugaalit, Siciliat. Mitä hillitsemättömimpiin taisteluihin harjaantunut keski-aika, jota eivät urhoollisimmat ruhtinaat voineet taivuttaa kuuliaisuuteen, tyyntyy, rauhoittuu -- sen riehuvat aallot asettuvat "Pietarin jälkeisen" käskystä ja laskeuvat lepoon paavien valtaistuimen juureen. Ristiretkeläisten miekat linjoittavat vastustajain, noiden pannaan julistettujen "kerettiläisten" rivit, inkvisitsioonin roviot pakottavat "harhaoppiset" saarnaajat vaikenemaan. Kenen on tämä vastustamaton valtakunta, mikä masentumaton voima Rooman herruutta tukee ja kannattaa? Kummastelisimmeko, että paavikunnan loiston häikäisemä kristikunta, jota keski-ajan pimeä yö pitkät vuosisadat on nukuttanut, uskoen tunnusti: se on Kristuksen valtakunta, Jumalan voima?

"Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta" kuuluu Herran todistus. Jesus Kristus, joka on "sama eilen ja tänäpänä ja niin ijankaikkisesti", ei tunnustanut omakseen tuota maailmallista Kristus-valtakuntaa, jolle paavikunta varkaan tavoin oli anastanut "kunnian ja voiman". Likenemistään likenee sen tuomio, ja tuomarina on Hän, "jolle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä". Hän "vierittää alas vuorelta" paavikunnan ja paljastaa sen häpeän. Neljännentoista vuosisadan alkaessa loppuu Rooman mahtavuuden-aika.

Missä raamatun sana on tuntematon, siinä usko eksyy. Koettaessaan hyvillä töillään päästä Jumalan suosioon, antautui hartaus joko luulojen valtaan, kuvaten tuon kirkolle kuuliaisen tilan jos kuinka autuaaksi, tahi sortui se toivotonna valittamaan vain, kun lain ijes yhä raskaampana painoi maahan, suomatta lepoa ja virvoitusta koskaan. Sumuinen oli mystikon luultu taivas maan päällä, rauhaton munkin kolkko kammio. Eikä voi kirkon loistava jumalanpalveluskaan, miten viehättävään muotoon se sitten pukeutuukin, antaa, mitä kuolematon ihmishenki aavistaen kaipaa. Turhaan lisätään juhlapäivien lukua, turhaan keksitään uusia, entisiä rohkeampia kertomuksia pyhimysten ihmetöistä, pappien vallasta, "Kristuksen sijaisen" erehtymättömyydestä: syvä huokaus, monesti toivoton valitus, jolle ei kirkko neuvoa tiedä, kuuluu kaikkien tosi kristittyjen huulilta. Mutta juuri tämä huokaus, jolle mahtavuuteen kohonnut kirkko käy yhä kuurommaksi. Juuri tuo vankien valitus on paavikunnan tuomio. Kirkko on maallisesti rikastunut, tavattomat rahasummat kiskoo se vuosittain ruhtinailta ja kansoilta, mutta hengelliset aarteensa on se tuhlannut tahi kaivanut maahan. Sentähden vastasi Tuomas Aqvinolainen eräälle ylimykselle, joka, osottaen kullalla täytettyä vihkivesiastiaa, hänelle lausui: "katsokaa, arvoisa isä, nyt ei saata p. Pietari enää sanoa: hopeaa ja kultaa ei minulla ole": "vaan ei hän myöskään voi sanoa: nouse ja käy".

Mutta vaikka kirkko onkin turmeltunut, vaikuttaa ihmeiden Jumala kuitenkin suuria sen kautta. Paavikunnan mahtavuudenaikana, jolloin kristikunta oli nääntyä lain raskaan ikeen alle, viritti lähetystökin kristinuskon valoa kaukaisissa, ennen tuskin nimeksikään tunnetuissa pakanamaissa, uusia yliopistoja syntyi, tieteet ja taiteet virkistyivät uuteen eloon, armeliaisuuslaitoksia perustettiin, tavat kävivät hienommiksi, sivistys tuli yleisemmäksi, samalla kuin aavistus uskonpuhdistuksen tarpeellisuudesta vähitellen alkoi varttua itsetietoiseksi vaatimukseksi. Mitä erittäin meihin Suomalaisiin tulee, on historiamme ensimmäisille lehdille kirjoitettuna se totuus, että elämän sana juuri tuona paavikunnan mahtavuudenaikana, joka tuon tuostakin eksyi mitä vaarallisimmille harhateille, ensi kerran tarjottiin Suomen kansalle ja pääsi juurtumaankin esi-isiemme sydämmiin.

Turhat olisivat ihmisten ponnistukset olleet, yön ja valheen valtaan olisi kirkko jäänyt, ellei Herra, joka ei lupaustaan milloinkaan unohda, olisi ollut sitä läsnä. Hän kutsui eksynyttä kristikuntaa pois Jerusalemin raunioilta, Rooman meluavilta kaduilta, skolastikkojen eksyttäviltä poluilta ja mystikkojen luulojen varjostuttamilta teiltä oman erehtymättömän sanansa ääreen. Hän on kuullut kaikkien niiden rukoukset, jotka keski-ajan öisinä hetkinä sydämmestään ovat huoanneet: "lähestyköön Sinun valtakuntas". Se lähestyy tämä valtakunta, vaikkei se tule niin, että sen nähdä? Voi, eikä sillä tavoin, kuin lyhytjärkiset ihmiset odottavat. Se lähestyy hiljaa ja ulkonaisetta loistotta, mutta vastustamattomalla voimalla ja katoomattomalla kunnialla. Sokeaksi käynyt kristikunta ei pitkään aikaan Herran tuloa huomaa, se luo vielä kauan silmänsä maahan kukistettuun paavikuntaan, odottaen siltä, apua, vaikka Herra on riistänyt koristukset "Pietarin istuimesta" ja paljastanut sen häpeän kaikkien nähtäväksi.

Mutta Jumala on uskollinen, kärsivällinen ja sangen hyvä, Hän toimittaa työtänsä monessa särjetyssä sydämmessä, valmistaen vanhurskaudessa ja armossa uutta, valoisampaa aikaa kirkollensa.

Minä neuvon sinua minultani ostamaan kultaa tulella Selitettyä ettäs rikastuisit, ja valkiat vaatteet Joillas sinus pukisit, ettei sinun alastomuutes Häpy näkyisi; ja voitele silmäs Voiteella ettäs näkisit.

Ilm. k. 3: 18.

III.

Kolmas aikakausi (1309-1500).

I.

Avignonin paavikunta.

Näin sanoo Herra, Herra: voi niitä hulluja profeetoja, jotka heidän omaa henkeänsä seuraavat, ja ei ole mitään nähneet!

Israel, sinun profeetat ovat niinkuin ketut korvessa. Hes. 13: 3-4.

Samana vuonna, jolloin ihmiset kokoontuivat Roomaan viettämään Bonifacius VIII:nen julistamaa suurta riemuvuotta, alkoi mainio italialainen runoilija _Dante_ (k. 1321) sepittää kuuluisaa _"Jumalallista komediaansa"_. Merkillinen sattumus tuo! Verrattomalla nerollaan kuvaa Dante runossaan aikakauden ristiriitaiset ilmiöt, luoden rohkean mielikuvituksensa, jota kyllä katolisen kirkon oppi eksyttäen kiihottaa, vaan sen ohessa myöskin koittava sivistys ja puhtaamman uskonnon aavistus virkistyttäen elähyttää, ijankaikkisuuteen, missä ihmisten rikokset rangaistaan, hyveet palkitaan ja synnit tuomitaan. Monesti iskee hän kovastikin paavikuntaan, ennustaen muun ohessa, että Rooman kirkko, joka toisiinsa sekoittaa kahdenkaltaisen vallan, hengellisen ja maailmallisen, velkoineen, kuormineen on lokaan uupuva. Jo alkaa kristikunta aavistaa, miten onneton kirkon tila on. Vapauteen pyrkii aika, mutta millä tiellä se on saavutettava, sitä ei vielä tiedetä. Ei kelpaa Dantenkaan valtaava nero oppaaksi, ei runous, eivät tieteet eivätkä taiteet. Mutta niidenkin kautta valmistaa Herra uutta, onnellisempaa aikaa kristikunnalle, joka jo alkaa herätä pitkästä unestaan.

"Pietarin jälkeinen" oli Avignonissa Franskan kuninkaan vankina. Kauan on maallisen vallan täytynyt kantaa paavikunnan rasittavaa ijestä; nyt se kostaa ja kostaa kovasti. 70 vuotta kestää tätä paavien orjuudenaikaa. Se on historiassa tunnettu nimellä, _paavikunnan 70 vuotinen Baabelin vankeus_.

Johdonmukaisesti jatkoi vallanhimoinen Filip Kaunis taistelua sortaaksensa kirkkoa ja turvataksensa omaa valtaansa. Eikä epäillyttänyt häntä välikappaleet, kun vain saavutti tarkoituksensa. Sen näemme esim. Hänen käytöksestään Temppeliherrain ritarikuntaa kohtaan. Nämä olivat kyllä irstaan elämänsä ja muun siveettömyytensä tähden joutuneet pahaan maineesen ja siihen katsoen kypsyneet Jumalan tuomiolle, vaan tämä seikka ei suinkaan ollut sen vainon syynä, jonka alaisiksi he Filipin toimesta joutuivat. He omistivat paljon rikkauksia, ja niitä kuningas tahtoi. Sitä paitse muodosti ritarikunta, joka pyhän maan menettämisen jälkeen suurimmaksi osaksi oli asettunut Franskaan, oman pienen valtakunnan, jonka itsevaltiaana ruhtinaana heidän suurmestarinsa oli. Filip, jonka silmämääränä oli kuninkuuden korottaminen ja rikastuttaminen, päätti anastaa Temppeliherrain tavarat ja tehdä lopun heidän yhdistyksestään. Äkisti vangitutti hän ritarikunnan suurmestarin _Jaakop Molayn_ ynnä kaikki Franskassa silloin oleskelevat ritarit (1307). Englanninkin kuninkaan sai hän taivutetuksi samoin kohtelemaan hänen maassaan asuvia Temppeliherroja. Syyttäen vainotuita jos minkälaisista rikoksista, joita hän kuninkaallisten julistusten ja kerjäläismunkkien saarnojen kautta kaikkialla koetti saada tunnetuiksi, valmisti hän veristä loppua ritarikunnalle. Inkvisitsioonin kidutuskoneet pantiin käytäntöön, jotta onnettomilta saataisiin ongituksi niitä tietoja, joita heidän kuolemaan tuomitsemista varten tarvittiin. Klemens paavi koetti estää vainoa, vaan mitä hän voi vaikuttaa? Voimaton oli paavikunta, kykenemätön sorrettu kirkko rakentamaan salpoja kuninkuuden kasvavalle vallalle. Samaan aikaan otti Filip puheeksi Bonifacius VIII:tta vastaan tehdyt syytökset, joita ei vielä oltu tutkittu. Klemens älysi tuskallisen asemansa. Bonifacius vainajan tuomitseminen olisi ollut koko paavikunnan mitättömäksi julistamista. Yritys jäi kuitenkin sikseen, kun Temppeliherrain säälittävä kohtalo alkoi herättää yhä yleisempää mielipahaa koko kristikunnassa, ja valtioviisaus kehotti Filipiä vähän varovammin kohtelemaan paavia. Kiitollinen Klemens suostui sen sijaan puolustamaan Temppeliherrain sortamista. Kun useat näistä, kärsittyään mitä kauheinta kidutusta, olivat saaneet surmansa, otti Pariisin kirkolliskokous tutkiaksensa nääntyvää ritarikuntaa vastaan nostettuja kanteita. Edellisiä kauheammat kidutukset ja uudet roviot julistivat onnettomille kokouksen tarkoituksen ja päätöksen. Eikä siinä kylliksi. _Viennen_ kirkolliskokouksessa lakkautti Klemens kokonaan Temppeliherrain ritarikunnan (1312). Toisia ritareja otti hän itse tuomitakseen, muut jätettiin maallisen oikeuden käsiin. Edellisten joukossa oli Jaakop Molay. Hänen sekä muutaman muun ylhäisen ritarin tuomitsi Klemens elinkautiseen vankeuteen. Mutta kun onneton vakuutti ritarikunnan olevan syyttömän sitä vastaan tehtyihin syytöksiin, ratkasi Filip äkkiä hänen kohtalonsa. Kaksi rovioa valmistettiin; toiselle täytyi Molayn astua, toiselle eräs ritari, joka oli puhunut samaan tapaan (1314). Kuollessaan ennusti Molay Jumalan kostoa julmalle Filipille ja tuolle kurjalle paaville, joka kokonaan riippui kuninkaan mielivallasta. Hän ei erehtynyt. Ennenkuin vuosi ehti kulua umpeen, oli vanhurskas Jumala kutsunut sekä Filipin että Klemensin tuomioistuimensa eteen.

Kaksi vuotta oli Avignonin häväisty paavinistuin ollut edustajatta, kun paaviksi valittiin _Juhana XXII_. Miten voimattomilta kuuluvat tämän vaatimukset, kun hän, rohkeasti sekaantuen Euroopan valtiollisiin oloihin, alkaa uudistaa Innocentius III:nen ja Bonifacius VIII:nen vaatimuksia! Franskan hallitukselle eihän mitään voi, sen suhteen täytyy hänen nöyränä vaieta, mutta sitä ylpeämmin koettaa hän muissa maissa korottaa paavikunnan masentunutta valtaa. _Ludvig Baijerilainen_ ja _Fredrik Itävaltalainen_ taistelivat Saksan kruunusta. Viimmemainittu joutui tappiolle, mutta Juhana julisti voittajan ja hänen alamaisensa kirkonkiroukseen (1324). Ludvig vetosi yleiseen kirkolliskokoukseen, sanoen paavia kerettiläiseksi. Siellä täällä alkoi kuulua yhä jyrkempiä väitteitä paavikuntaa vastaan, vaan Juhana ei tahtonut mielettömistä vaatimuksistaan luopua. Miten muuttunut ajanhenki oli, todistaa paraiten erään Ludvigin ystävän _Marsilius Padualaisen_ juuri siihen aikaan kirjoittama kirja nimeltä _"Rauhan Puolustaja"_. Tekijä lausuu suoraan sen ajatuksen, että pelastuksen saavuttamiseen ei ole välttämätöntä totella paavia. Erehtymättömän totuuden omistaa hän ainoastaan raamatulle ja ensimmäisten vuosisatojen kirkolliskokousten päätöksille. Toinen piispa ei ole toista piispaa korkeampi, piispa ei ole presbyteriä arvokkaampi niin jatkaa kirja, kysyen: miksi olisi Rooma Antiokiaa ja Jerusalemia etevämpi, kun Pietari on molemmissa viimmemainituissa kaupungeissa piispana vaikuttanut? Lisäksi lausuu Marsilius myöskin tuon painavan sanan, jonka herätyshuuto myöhemmin sai koko kristikunnan liikkeelle: riitaiset kysymykset ovat ratkaistavat yleisessä kirkolliskokouksessa, jonka keisarin tulee kutsua kokoon. Huonoja enteitä paavikunnan tulevaisuudelle! Vielä kyllä veisattiin tuota vanhaakin virttä paavien muka rajattomasta vallasta, mutta se pukeutui yhä röyhkeämpään muotoon, siten yhä selvemmin vain paljastaen mitättömyyttään. Niinpä kirjoitti esim. Kerjäläismunkki _Augustinus_ "Rauhan Puolustajaa" vastaan kirjasen, joka kannattaa sitä mielipidettä, että paavi on oikeutettu pitämään huolta kaikista kuningaskunnista, koska Jumala on niiden perustaja ja hallitsija. Tämän aatteen innostuttamana omistaa hän paaville nimityksen: "Herra, meidän Jumalamme maan päällä". Pitkälle on ehditty!

Yleisen mielipiteen kannattamana marssi Ludvig Baijerilainen, sovittuaan Fredrikin kanssa, Roomaan, missä hän antoi kruunata itsensä keisariksi. Kaksi piispaa toimitti kruunauksen. Avignonin vanki ei voinut sitä estää.

Juhana XXII kuoli v. 1334. Hän jätti jälkeensä voimattomien ylistysten pilkkaaman, vallanhimoisen muiston ja -- runsaan, miljooniin nousetan rahaston. Paavikunnan vallanhimolle tarjosi tästä alkaen kättä ääretön, mitä halveksittavimpaan muotoon pukeutuva ahneus, joka kiskomistaan kiskoi uusia veroja kristikunnalta. Rikkaus synnytti ylöllisyyttä, ylöllisyys juoppoutta ja muuta törkeää epäsiveyttä. Jatkaessaan kertomustaan Avignonin paavikunnasta, paljastaa kirkkohistoria lukijalle vuosi vuodelta yhä selvemmin inhimillisen turmeluksen pohjatonta kuilua.

Näiden vaiheiden ohessa pyrki maallinen valta yhä voitollisemmin vapaaksi paavikunnan yliherruudesta. Niin esim. Päättivät Saksan kuuriruhtinaat _Rensenin_ kokouksessa (1338), että keisarin valitseminen riippui heistä eikä ensinkään kaivannut paavin vahvistusta. Paavina oli siihen aikaan _Benediktus XII_. Hän kyllä koetti puolustaa asemaansa Saksassa, vaan ei hänen äänensä kauas kuulunut.

V. 1342 astui _Klemens VI_ paavinistuimelle. Se uupui hänen hallituksensa aikana, jota kesti 10 vuotta, yhä syvempään. Kun paavikunnan tulot Italiasta vähenemistään vähenivät, kirkkovaltakin kun oli jaettuna pieniin, miltei aivan itsenäisten ruhtinasten hallitsemiin alueisin, täytyi yhä ylöllisempään elämään harjaantuneitten paavien koettaa hankkia itselleen varoja muualta. Klemens VI oli tässä suhteessa hyvin toimelias. Ei häntä huolestuttanut paavikunnan sorrettu asema, ei sen maanpakolaisuus eivätkä muut uhkaavat ajanenteet. Noudattaen edeltäjäinsä katsantotapaa, päätti hän rikastua ja Franskan kuninkaan turvissa elää iloisia päiviä Avignonissa.

Menneiden päivien muistojen ja tulevaisuuden toiveiden välillä horjuu kristikunta sinne tänne, tietämättä mihin toimiin on ryhtyminen. Kaikkialla taistelua vain, tyytymättömyyttä vallitseviin oloihin ja levottomuutta tulevaisuuden suhteen. Klemens ei ajatellut ajan suuria kysymyksiä, hän vain mietti, miten voisi tulojaan, kartuttaa. V. 1348 osti hän Neapelin ja Unkarin kuningattarelta, jota epäiltiin miehensä murhaajaksi, vaan jonka hän oli vapauttanut omantunnon nuhteista ja kirkon rangaistuksesta, Avignonin kaupungin ynnä siihen kuuluvan alueen. Kaksi vuotta myöhemmin (1350) julisti hän riemuvuoden vietettäväksi koko kristikunnassa. Bonifacius VIII, joka oli pannut nämä paavikunnan rahankiskomiselle edulliset juhlat alkuun, oli kyllä määrännyt, että ne olivat vietettävät joka vuosisadan alkaessa, vaan Klemens tarvitsi rahoja ja lyhensi sentähden aikaa 50 vuodella. Kevytmielinen aika hyväksyi hänen keksimänsä kehnot selitykset. Ja kuitenkin painoi vanhurskaan Jumalan rangaistus juuri siihen aikaan kristikuntaa, tarkoittaen sen herättämistä synnin unesta. _"Hirmukuolema"_ levitti kauhujaan Euroopan maissa, temmaten tuonelaan monessa paikassa puolen osan ihmisiä, toisissa paikoissa vielä enemmän. Milloin on onneton kristikunta vihdoinkin huomaava, "mitä sen rauhaan sopii?"

Vähän paremman maineen saavutti _Innocentius VI_ (1352-1362). Hän eli säästäväisesti ja koetti ylläpitää kirkonkuria, vaan kristikunnan kurjaa tilaa ei hän voinut auttaa. Vielä vähemmin pystyi hän hankkimaan Avignonin häväistylle paavinistuimelle arvoa kristikunnan silmissä. Sen maine oli siksi tahrattu, ja tuo alentava vankeus Franskan kuninkaan maassa siksi julkinen, ettei sillä voinut tulevaisuutta olla. Kun sentähden kuuluisa runoilija _Petrarka_ (k. 1374), joka monta kertaa oli kehottanut paaveja palajamaan "väärän lemmikin luota (Avignonista) laillisen, vaan hyljätyn puolison, Rooman, syliin", v. 1366 kirjoitti _Urbanus V:lle_ (1362-1370): "paavi olet sinä kaikkialla, mutta Roomassa olet vain piispa; näytä että olet hyvä paimen etkä mikään palkkalainen" -- ja kun lisäksi Roomalaisten tyytymättömyys alkoi käydä yhä huolettavammaksi, päätti Urbanus lähteä pyhään kaupunkiin. V. 1367 toimitti hän messun Pietarinkirkossa. Bonifacius VIII:nen ajoista asti eivät Roomalaiset olleet paavia kaupungissaan nähneet. Riemu oli rajaton. Miten vähään he tyytyivät!

Urbanus palasi kuitenkin takaisin Avignoniin, missä hän kuoli (1370). Hänen jälkeisensä _Gregorius XI_, joka oli hyväntahtoinen mies, ei saattanut olla kuurona niille alituisille kehotuksille, jotka rukoilemalla ja vaatimalla pyysivät häntä muuttamaan paavinistuinta Roomaan. Hän lähti sinne v. 1377. Kuollessaan (1378) sanotaan hänen katuneen, että oli noudattanut ihmisten neuvoja ja muuttanut paavinistuimen Roomaan, sekä ennustaneen siitä syntyvän arvaamattomia haittoja ja vaaroja kirkolle.

Häväistynä, äärettömän syntivelan rasittamana säilyy Avignonin paavikunnan muisto historian lehdillä. Täydellisempi kertomus siitä olisi vain inhimillisten himojen keksimien paheiden kuvaamista.

II.

Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.

-- halajatkaat sitä terveellistä sanan rieskaa, niinkuin äskensyntyneet lapsukaiset, että te sen kautta kasvaisitte. 1 Piet. 2: 2.

Turhaan olivat skolastikot koettaneet virittää eloa elävältä kuolleesen kristikuntaan. Jo neljännellätoista vuosisadalla alkoi koko se tieteellinen menetystapa, jota he noudattivat, vähitellen joutua huonoon maineesen, kun skolastisuuden heikot puolet vuosi vuodelta yhä selvemmin ilmaantuivat. Sitä suurempaa huomioa herättää sitä vastoin mystisyys. Kirkon kurja tila, sen veltostunut kuri, tuo yhä pintapuolisemmaksi käynyt oppi hyvistä töistä, tyhjiä loruja sisältävät saarnat, pappien karttuva turmelus ja seurakuntien kasvava siveettömyys -- kaikki kehottikin jokaista ajattelevaa ihmistä rukouksen ja hurskaan miettimisen hiljaisina hetkinä etsimään sitä sydämmen pyhyyttä, jota paitse ei kukaan saa Jumalaa nähdä, ja sitä rauhaa, jota Hän yksin voi antaa. Eipä kummallista, että mystisyyden varsinainen kukoistus juuri tähän aikaan alkaa. Saksalaisten taipumus syvään miettimiseen, vaan ennen kaikkea ajanhengen vaatimus loi neljännellätoista vuosisadalla monta jaloa mystikkoa, joiden syvät, Jumalaan pyrkivät mietteet kaikkien erehdyksiensä uhallakin ovat ajan turmeluksen ja kevytmielisyyden virkistyttävänä vastakohtana.

Ensimmäisenä saksalaisista mystikoista vetää _Eckart_ huomiomme puoleensa. Hän syntyi luultavasti Thüringissä noin v. 1260. Saksalaiset Dominikanit, jotka eivät yleensä, niinkuin heidän romaanisissa maissa asuvat veljensä, antauneet kirkon opin jyrkiksi puolustajiksi ja inkvisitsioonin välikappaleiksi, vaan olivat taipuvaiset mystilliseen elämään, miellyttivät Eckartia, ja hän päätti ruveta heidän munkkikuntansa jäseneksi. Hän oleskeli sittemmin monessa paikassa, milloin toimittaen jonkun luostarin priiorin virkaa, milloin vaikuttaen opettajana Pariisissa, Strassburgissa, Kölnissä y.m., saavuttaen kaikkialla rakkautta ja kunnioitusta. Ja epäilemättä hän monesta syystä tämän ansaitsikin. Hän oli erinomaisen syvämietteinen mies; aatteiden yli-ilmoissa liikkui hänen totuutta etsivä henkensä, ja sinne tahtoi hän muitakin maan tomusta nostaa.

Eckartin uskonopillista kantaa, jota semminkin hänen saarnansa kuvaavat, on arvosteltu eri tavalla. Toiset ovat väittäneet hänen edustaneen mitä jyrkintä panteismia, toiset sitävastoin arvostelleet häntä kirkon opille uskollisena mystikkona, jonka ainoana silmämääränä on itse päästä ja johdattaa muita tosi kristityn elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Jos olisimmekin alttiit asettumaan viimmemainittujen kannalle, ei meidän kuitenkaan sovi heidän kanssaan sanoa Eckartin panteismin esiintyvän vain muutamissa liiallisissa sanoissa, joita hän ei tarkoin punninnut, sillä epäilemättä oli juuri siihen suuntaan tähtäävä erehdys hyvin syvään juurtunut koko hänen katsantotapaansa. Mutta kaikessa tapauksessa tapaamme hänen teoksissaan, joita vasta viimme aikoina on koottu ja tarkemmin tutkittu, paljon hyvääkin. Niin lausuu hän esim. Rakkaudesta: "ei millään koeta Jumala meitä niin puoleensa vetää, kuin rakkaudellaan. Rakkaus on kuin kalastajan onki. Ei saa kalastaja kalaa, ennenkuin se on tarttunut onkeen. Mutta kun se on kiinni koukussa, niin tietää kalastaja sen omistavansa, miten se sitten ponnistaakin vastaan. Semmoinen on rakkauskin. Jonka se on vanginnut, hän kantaa kestävää, vaan samalla suloista ijestä. Ei mikään niin tee sinua Jumalan omaksi eikä Jumalaa sinun omaksesi, kuin tämä suloinen kahle. Joka on tämän tien löytänyt, hän ei toista etsi; joka on kiinni siinä koukussa, hänen jalkansa, kätensä, suunsa ja sydämmensä, sanalla sanoen koko hänen olemuksensa on Jumalan oma. Tässä rakkaudessa lepääminen tuottaa enemmän autuutta ja on Jumalalle otollisempaa, kuin kaikki hyvät työt ja kaikki hurskaat toimitukset, jotka eivät valu rakkauden elävästä lähteestä".

Jos näistä ja muista Eckartin saarnoissa tuon tuostakin esiintyvistä samankaltaisista sanoista päättäisimme hänen olleen kokonaan välinpitämättömän kristinuskon käytännöllisille kysymyksille, niin suuresti erehtyisimme. Hän päinvastoin teroitti niitäkin, etenkin armeliaisuutta köyhiä kohtaan sanankuulijoilleen. Niinpä lausuu hän esim.: "jos joku saisi kokea pyhää innostusta, vaikka semmoista, jonka valtaamana Paavali oli, kun hän temmattiin kolmanteen taivaasen, ja hän tietäisi jonkun köyhän tarvitsevan ruokaa, niin palvelisi hän Jumalaa paremmin luopumalla innostuksestaan ja auttamalla tuota köyhää, kuin viihtymällä autuaallisissa näyissä". Ei -- Eckart tahtoi noudattaa kristinuskon vaatimuksia jokapäiväisissäkin oloissa ja toimissa. Mutta niin usein kuin Herra sen hänelle soi etsi hän yksinäisyyttä, miettiäksensä hengellisen elämän salaisuuksia ja nähdäksensä noita autuaallisia unia, joita hänen tavattoman rikas mielikuvituksensa, milloinkaan väsymättä, aina oli altis luomaan.

Olemme viitanneet Eckartin uskonnollisen katsantotavan varjopuoliin. Tunteittensa viehättämänä eksyi hän monesti luulojen sumuiseen ilmaan, missä hän ei enää nähnyt tuota ääretöntä pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välistä erotusta. Siinä suhteessa edustaa hän mystisyyden arveluttavinta erehdystä. Ja juuri tämä seikka esti häntä näkemästä ajan kipeintä tarvetta ja häntä itseä halajamasta ennen kaikkea Jumalan "sanan terveellistä rieskaa".

Eckartin mielipiteet herättivät monessa paikassa epäluuloakin, jos kohta hänen ihailijaansa luku olikin suuri. Juhana XXII tuomitsi 17 hänen mietteistään harhaoppisiksi. Ennenkuin tämä paavin päätös tuli hänen tiedokseen, kuoli Eckart v. 1327.

Ennen pitkää syntyi uskonnollisia yhdistyksiäkin, jotka niinikään pyrkivät tuohon salattuun, välittömään yhteyteen Jumalan kanssa, jonka etsiminen on mystisyyden varsinainen tuntomerkki Kuuluisin näistä yhdistyksistä on neljännellätoista vuosisadalla ilmaantuva _"Jumalan ystäväin"_ liitto. Ankaran itsensäkieltämisen tiellä pyrkivät he maistamaan, kuinka suloinen Herra on. Turvaten Pyhän Hengen valistukseen ja Herran välittömiin ilmoituksiin enemmän kuin Jumalan sanaan, eksyivät he monesti haaveilun sumuisille teille, mutta ijankaikkisuus oli silmämääränä, ja "Jumalan rakkaus, joka kaiken ymmärryksen ylitse käy", elähytti heitä. "Luovu kaikesta omastasi ja vaivu Jumalan pohjattomaan armahtavaisuuteen, niin olet löytävä mitä etsit" oli heidän tapansa sanoa Itä-Franskassa, Pohjois-Italiassa, Schweitzissä y.m. Löytyi heitä paljo. Yleensä pitivät he liittoaan salassa, mutta heidän vaikutuksensa ulottui kuitenkin kauas yhdistyksen rajojen ulkopuolellekin, "Jumalan ystävät" saarnasivat nim. Kansalle, ollen monelle rasitetulle ja totuutta etsivälle sielulle jumalallisen armon välikappaleina! Sitä paitse vaikuttivat he paljon hyvää levittämällä hengellisiä kirjoja kuolleitten paimenten unohtamissa seurakunnissa. Yhdistyksen johtajana oli tuo kuuluisa mystikko _Nikolaus Baselista_. Paljon olisi hänestä kertomista, jos historia olisi lehdillänsä säilyttänyt mitä hän pitkillä matkoillansa Saksassa, Italiassa, Franskassa, Unkarissa y.m. Vaikutti Jumalan valtakunnan palveluksessa, mutta hänen työnsä oli ainakin suureksi osaksi tuota maailmalta salattua työtä, jonka suurimmat voitot ovat historialle tuntemattomat. Nikolaus kyllä monesti puhui herätyksen sanoja suurille ihmisjoukoille, vaan enimmiten työskenteli hän kaukana julkisuudesta, puhuen elämän sanaa sairasten kuolinvuoteen ääressä, luostarein hiljaisissa kammioissa ja yksityisten kodeissa.

Nikolaus ei ollut noita pintapuolisia, omaa kunniaansa etsiviä saarnaajia, jotka heti tahtovat nähdä työnsä hedelmän. Hän tyytyi odottamaan, uskoi, vaikkei hän suuria nähdä saanut, rukoili ja teki työtä, jättäen myötä- ja vastoinkäymiset, tappiot ja voitot sen Herran haltuun, jonka palveluksessa hän oli.

Semmoinen mies, kuin "Jumalan ystävä" Nikolaus oli, ei saattanut olla näkemättä kirkon turmelusta. Haikein sydämmin huomasi hän, miten paavikunta vuosi vuodelta yhä syvempään uupui lokaan, ja kristikunnan surkea tila koski kipeästi hänen hellään, Pyhän Hengen koulussa valistuneesen sydämmeensä. Vaan ei hän silti epätoivoon sortunut. Hänen tarkka silmänsä näki ijankaikkisen elämän valon säteilevän monesta silmästä, ja se todisti, ettei pelastuksen Jumala vieläkään ollut seurakuntaansa hyljännyt. Nikolaus jatkoi työtään. Yhä valtaavammaksi kävi hauen saarnansa, yhä voimallisempana kaikui hänen herätyshuutonsa. Köyhäin mökeissä kuului hänen äänensä, kehottaen ihmisiä Kristuksen seuraamiseen, ruhtinasten loistavissa saleissa puhui hän vakavia sanoja tämän elämän turhuudesta ja ijankaikkisuuden painavasta todellisuudesta. Ihmissydämmen salaisimpiinkin koteroihin loi hän tarkan, ylönluonnollisen valon valaiseman silmänsä, ja ihmeellisesti olivat henget hänelle alamaiset. Viisaan sielunpaimenen tavoin älysi hän mitä kukin paraiten tarvitsi, sovittaen taitavasti sanansa ihmisten erinkaltaisen tilan mukaan.

Kauan tarvitsi Herra Nikolausta viinimäkensä työssä, mutta jota vanhemmaksi tämä uskollinen palvelija tuli, sitä innokkaammin hän vain jatkoi työtään. Mystisyyden haaveksivat mietteet, jotka neuvoivat häntä uskomaan noita mielikuvituksensa kauniita unelmia Jumalan hänelle suomiksi välittömiksi ilmoituksiksi, eksyttivät hänen epäilemättä monesti harhateille, mutta että Herran armo tuki hänen työtään, sen todistavat monessa paikassa tapahtuneet herätykset, joiden siunauksesta rikasta vaikutusta tulevien aikojen suureen tehtävään ei kukaan arvaa. Paras todistus on kuitenkin Nikolauksen kuolema. Vähän siitä, etteivät aikakirjat varmuudella tiedä mainita hänen kuolinvuottaan. Pääasia on, että hän totuuden tunnustuksen tähden, jota eivät kirkon suruttomat johtajat ajanpitkään kestäneet kuulla, inkvisitsioonin tuomitsemana poltettiin. Nikolaus on siis luettava niiden joukkoon, joiden marttyyrikuoleman kautta Herra valmisti uskonpuhdistuksen suurta aikaa.

Saksalaisen mystisyyden etevin edustaja oli _Tauler_ (k. 1361). Samoinkuin Eckart, kuului hänkin Dominikanein munkkikuntaan. Jo monta vuotta oli hän hämmästyttänyt maailmaa voimallisella saarnallaan, kun hän v. 1346 tutustui Nikolaus Baselilaisen kanssa. Tauler oli siihen aikaan 50 vuoden ikäinen. Tuo kuuluisa "Jumalan ystävä" oli kuullut paljon puhuttavan hänestä ja saapui hänen luoksensa Strassburgiin, kuullaksensa "mainion mestarin" saarnaa. Tauler saarnasi, vaan Nikolaus, joka ei tyytynyt tavallisten ihmisten vaatimuksiin, lausui suoraan, ettei saarna miellyttänyt häntä. Ei häntä viehättänyt tuon ylistetyn puhujan loistava esitystapa eikä hänen verraton taitonsa saksankielen käyttämisessä saarnasta puuttui hänestä henkeä, jota paitse kauniimmatkin sanat ovat tyhjää ihmispuhetta vain. Tauler pyysi vierastansa viipymään luonansa, lausuen sen toivon, että hän pitemmän ajan kuluessa saisi kuulla ainakin jonkun saarnan, johon hän mieltyisi. Nikolaus vastasi: "te olette kyllä kunnon pappi ja oppinut mies, vaan te ette elä, niinkuin saarnaatte. Ette ole vielä maistaneet Pyhän Hengen suloisuutta, te riiputte lain puustavista ja olette farisealainen". Nämä sanat, joiden painavaa, sydämmen sisimpään tähtäävää totuutta puhujan ankaran vakaa käytös tuki. Tekivät syvän vaikutuksen Tauleriin. Suuri muutos tapahtui hänessä: hän nöyrtyi totuuden tuomittavaksi. Hengellinen köyhyys, se köyhyys, joka on Herran mielen mukaan, oli tämän nöyrtymisen seuraus, uusi elämä Jesuksessa Kristuksessa sen hedelmä. Kahteen vuoteen ei Tauler uskaltanut saarnata, ja kun hän vihdoin sanankuulijoittensa suureksi iloksi astui saarnatuoliin, niin ei hän saanut mitään sanotuksi: kyynelet tukehuttivat hänen äänensä.

Dominikanit suuttuivat kovasti, kun heidän etevin puhujansa kykenemättömyys yhtäkkiä tuli yleiseksi puheenaineeksi koko kaupungissa, ja pilkkaavia huhuja levitettiin Taulerista kaikkialle. Mutta tämä ei masentanut häntä, eikä hän ehtinyt kuunnella maailman ivaa, sillä hän oli alituisesti sen Herran seurassa, joka hänen oli kutsunut "pimeydestä ihmeelliseen valoonsa". Ja jos vanhat ystävät hänen ylenkatseellisesti hylkäsivätkin, niin olipa sama Herra pitänyt huolta siitäkin, että hänellä nyt oli ystävä, joka paremmin kuin muut ihmiset ymmärsi hänen surunsa ja hänen ilonsa: tuo jalo totuuden puolustaja Nikolaus Baselista. Hänelle uskoi Tauler luottamuksella kaikki huolensa, hänen kauttansa sai hän monen taistelun helteessä kokea Herran armoa syntisiä kohtaan.

Jota todellisempaa Taulerin kääntyminen oli, sitä parempia hedelmiä oli se ennen pitkää vaikuttava muissakin, sillä sen ytimenä oli Herran voima. Tauler astui jälleen saarnatuoliin, ja nyt täytyi suruttomimpainkin ihmisten myöntää, ettei hän milloinkaan ennen ollut niin valtaavan voimallisesti saarnannut. Tekstinä oli Math. 25:nen luvun 6 värssy: "katso ylkä tulee, menkäät ulos häntä vastaan". Tauler puhui uskovaisen likeisestä yhteydestä Herran kanssa ja siitä vuotavasta riemusta, joka saa ihmisen kaikki unohtamaan. "Se on totta" kuului liikutuksesta vapisevan äänen todistus, ja lausuja, eräs mies, kaatui tainnoksissa lattialle. Tauler vain jatkoi saarnaansa. "Lakkaa, lakkaa" huudettiin väkijoukosta, "sillä hän kuolee käsiimme". Mutta saarnaaja vastasi: "jos ylkä tahtoo viedä morsiamensa kotia, niin tahdomme kernaasti siihen suostua". -- Voimallinen oli tämä saarna, ja yhtä valtaavasti saarnasi Tauler monesti sittemminkin, herättäen lukemattomia synnin, unesta ja vuodattaen lohdutuksen öljyä moneen särjettyyn sydämmeen.

Tauler oli syvämielinen mies sanan oikeassa merkityksessä. Hänessä pääsi evankeliumin valo, joka keski-ajan pimeinä vuosina oli useimmilta hurskailtakin ihmisiltä miltei kokonaan salattu, suuria, vaikuttamaan. Sillä jos meidän täytyykin myöntää, että tuo painava totuus "Kristus meidän edestämme" ei pääse täyteen oikeuteensa hänen uskonnollisessa katsantotavassaan, on tämä katsantotapa, epäilemättä monessa suhteessa raamatun mukainen ja ihmeteltävän syvä. Etenkin, tutki Tauler Herran kärsimisen historiaa. Se oli hänen "yliopistonsa", jonka rinnalla kaikki muut opinahjot olivat verrattoman köyhät. "Synti ja sen viettelykset katoavat Herramme haavoissa. -- Niinkuin lumi sulaa tulen ääressä, niin sulaa syntikin Jesuksen rakkautta hehkuvissa haavoissa. Rakkaus nielee ne kaikki" niin kuuluu hänen todistuksensa, ja se on saavutettu kokemuksen kautta, rukouksissa ja kilvoittelevan uskon kapealla tiellä. Kirkon määräämiä n.s. hyviä töitä ei hän saarnoissaan teroittanut ihmisiin; päinvastoin puhui hän vakavia, uskonpuhdistuksen aamukoiton valaisemia sanoja tekopyhyyttä ja itsevanhurskautta vastaan. Eipä kummallista, että myöhempien aikojen jaloimmat henkilöt, niinkuin Arndt, Spener, Luther y.m. ovat pitäneet tätä keski-ajan mystikkoa mitä suurimmassa arvossa, monesti kertoen hänen syviä, sisälliseen uskonelämään perehtyneitä mietteitään. Taulerin kuuluisimmat teokset ovat hänen saksankielellä pitämänsä saarnat sekä _"Jesuksen köyhän elämän seuraamisesta"_ niminen kirja. Lainaamme tähän otteen viimmemainitusta kirjasta:

"Suurten kiusausten hetkinä ottaa Jumala ihmiseltä kaikki mitä Hän ennen hänelle on antanut. Hän vaatii silloin ihmistä syvään miettimään, millainen hänen tilansa on, jotta ihminen itse näkisi ja tunnustaisi, mitä hänellä itsellä on ja mitä hän oman voimansa turviin jätettynä voipi. Silloin jää ihminen aivan yksinään, niin ettei hän Jumalasta mitään tiedä, ei tunne armoa ensinkään, ei lohdutusta eikä mitään, jota hänellä ennen on ollut. Sillä kaiken tämän salaa Jumala meiltä, niin ettemme tiedä, minne kääntyä. Semmoisina hetkinä on tärkeätä, että ihminen käyttäytyy Jumalan tarkoituksen mukaan, kuuliaisena antautuen Hänen vapaalle tahdolleen ja tuomiolleen. Suuri oli pyhien veritodistajain uhri, kun antoivat henkensä totuuden puolesta, vaan heillä oli kuitenkin Jumalan sisällinen lohdutus, niin että tuskia pilkaten iloisina kärsivät kuoleman, mutta ei mikään kärsiminen ole verrattava sen ihmisen tuskaan, jonka koetusten hetkinä täytyy kaivata Jumalan lohdutusta. Se tuska on kaikista tuskista suurin. Sillä silloin heräävät sydämmessä kaikenkaltaiset onnettomat ajatukset, kaikki synnit ja kiusaukset, jotka ihminen jo ennen on voittanut; ne ahdistavat häntä uudelleen paljoa kovemmin kuin konsanaan ennen, paljoa kiivaammin kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä synneissään makasi. Tämmöisinä hetkinä tulee ihmisen kärsivällisesti odottaen antautua Jumalan tahdolle niin kauan kuin Hän tahtoo".

Samaan suuntaan kuin Tauler puhui ja kirjoitti _Henrik Suso_. Mutta hän ei ollut läheskään niin syvä ja lahjakas eikä hän ole luonut paljo itsenäistä. Jo lapsena rupesi hän Dominikanein munkkikunnan jäseneksi, tutkien innostuksella etenkin Salomonin kirjoja. Suso vaikutti pääasiallisesti naisiin, jotka rakastivat hänen lempeää, sydämmen hellimpiin tunteisin tähtäävää, vertauksista rikasta saarnaansa. Mutta ei häntä silti lihan evankeliumin pintapuoliseksi julistajaksi saa sanoa. Päinvastoin. Ristin tien osottajana hänkin esiintyi, parannuksesta ja elävästä uskosta hänkin puhui. Suso kuoli v. 1365. -- Suson elämäkerran kirjoitti hänen ystävänsä _Elisabet Stagel_, joka oli nunnana Toessin luostarissa. Monta kaunista kertomusta sisältää hänen kirjansa. Tekijä kertoo muun ohessa, että Suso kielsi nunnia antaumasta tuon rajattoman itsensäkidutuksen uhriksi, joka siihen aikaan etenkin naisluostareissa oli hyvin yleistä. "Rakas Vapahtaja" niin oli Suso lausunut "ei sanonut: ottakaat minun ristini päällenne, vaan Hän sanoi: jokainen ottakoon ristinsä päällensä".

Saksalaisista mystikoista puhuessamme, emme saa unohtaa erästä kirjaa, joka on tunnettu nimellä _"Saksalainen Teologia"_. Se sisältää paljon hyvää ja on vaikuttanut suuria Jumalan valtakunnan palveluksessa. Luther piti sitä erinomaisen suuressa arvossa ja luki sitä ahkeraan. -- Kirjan tekijä on tuntematon.

Likeisesti sukua näiden saksalaisten mystikkojen kanssa oli _alamaalainen Juhana Ruysbrock_ (k. 1381). Yksinäisyydessä vietti tämä haaveksivaan uskonnolliseen elämään mieltynyt, luultujen ylönluonnollisten ilmoitusten viehättämä mystikko onnellisimmat hetkensä. Käytännölliselle kristinuskolle hän vieraantumistaan vieraantui. Messuakin toimittaessaan saattoi hän niihin määrin joutua tunteittensa valtaan, että hän tainnoksissa kannettiin pois kirkosta. -- Ruysbrockin paras kirja on _"Hengellisten häitten kunnia"_.

Paljon olisi sanomista näistä keski-ajan syvän miettimisen merkillisistä edustajista. Se siemen, jonka he kylvivät ihmisten sydämmiin, iti ja kantoi rikkaita hedelmiä kristikunnassa. Mutta valitettavasti he eivät päässeet käsittämään p. Raamatun ääretöntä arvoa, sillä he eivät ymmärtäneet, että totuus löytyy ehdottomasti puhtaana ainoastaan tässä elävässä lähteessä, "isällinen sana" eli "valo", johon he luottivat, johdatti heitä sitä vastoin monesti väärälle tielle. Mutta älkäämme unohtako, minkä ajan lapsia he olivat, jotta emme eksyisi heihin sovittamaan meidän aikamme katsantotapaa, jota he rukouksissa taistellen ja uskossa kilvoitellen ovat valmistaneet.

III.

Juhana Vikleff.

-- älkäät antako missään peljättää teitänne vastaanseisojilta. Joka tosin heille kadotuksen merkki on, mutta teille autuudeksi ja se on Jumalalta.

Sillä teille, on lahjaksi annettu Kristuksen puolesta, ei ainoasti että te hänen päällensä uskotte, mutta myös kärsitte hänen tähtensä. Filipp. 1: 28-29.

Ylpeästi oli Innocentius III laskenut Englannin paavikunnan valtaistuimen juureen, vastaanottaen sen kuninkaalta vasallivalan. Mutta jo siihen aikaan ilmaantui, kuten ennen on mainittu, tuon syvään nöyryytetyn kansan riveissä heräjävän vapauden vastarintaa, joka aikojen kuluessa oli kasvava vastustamattomaksi voimaksi. Kovan sorron alaisena oli Englanti kuitenkin vielä kauan. Paavit kiskoivat suuria veroja, kerjäläismunkkien vaatimukset kasvoivat kasvamistaan, ja taitavasti sammuttelivat papit siellä täällä syttyvää valoa, masentaen vastarintaa. Yhä edelleen koettivat he nukuttaa kansaa kuolleella, raamatusta poikkeavalla saarnallaan, yhä rohkeammin turmelivat he sanankuulijoitaan ylöllisellä ja epäsiveellisellä elämällään. Niin -- keski-ajan yön pimeässä nukkuu vielä Britanniankin kansa, mutta joka tarkkaan katselee sen maita, hän huomaa, että Pyhän Hengen tuulahdus alkaa poistaa sumut tuon kuuluisan saariston rannoilta, ja näkee, miten taivaan reunalla päivä jo vähän ruskottaa. Siellä täällä heräävät ihmiset, ja väleen kuuluu sorretun Siionin muureilta vartijan ääni, jonka vertaista ei keskiaika konsanaan ennen ole kuullut. Raamattu kädessään astuu Herran voiman tukemana taistelutantereelle alkavan uskonpuhdistuksen ensimmäinen varsinainen edustaja _Juhana Vikleff_.

Vähän tiedämme tämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista. Kun hän noin v. 1360 alkoi julkisesti esiintyä, oli hän jo 36 vuoden ikäinen. Hirmukuolema oli syvämieliseen nuorukaiseen tehnyt valtaavan vaikutuksen. Nöyrtyen pyhän Jumalan edessä, rukoili hän hartaasti viisautta ja valoa ylhäältä, jotta hän löytäisi elämän tien. Sen rukouksen kuuli Herra. Raamatusta, jota Vikleff siitä alkaen ahkeraan luki, löysi hän mitä hänen totuutta etsivä henkensä kaipasi. Jota enemmän hän viljeli tätä kirjojen kirjaa, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka kauas katolinen kirkko oli poikennut totuuden tieltä. Yhä paremmin älysi hän jokaisen kristityn vastuunalaisuuden Jumalan edessä ja yhä selvemmin kuuli hän Hengen kehottavan vaatimuksen: ryhdy taisteluun valheen ja pimeyden valtoja vastaan. Vaan Vikleff ei ollut noita pintapuolisia, omaan voimaansa luottavia profeetoja, jotka heti luulevat kaikki tietävänsä ja kaikkeen pystyvänsä. Hän kävi Pyhän Hengen koulua, jossa ei silmänräpäyksessä valmistuta. Hän kasvoi viisaudessa ja varttui hengessä totuuden suurta taistelua taistelemaan.

Harjoitettuaan opintoja Oxfordissa, pääsi Vikleff Baliolin kollegion esimieheksi v. 1361. Kaksi vuotta myöhemmin sai hän teologian tohtorin arvon, joka oikeutti häntä pitämään luentoja uskonopissa. Päästyään Kanterburyn kollegion esimieheksi (1365), alkoi Vikleff yhä rohkeammin Jumalan sanan valossa kateederista julistaa uskonnon totuuksia, jonka ohessa hän monesti saarnatuolistakin kylvi totuuden siemeniä kansalaistensa sydämmiin. Hänen esityksensä oli valtaavan voimallista, opettavaa ja syvää, ja kauas kuului hänen sanojensa kaiku, sillä niitä kannatti totuuden oma sisällinen voima.

Vikleffin julistamat mielipiteet paavikunnan mielivaltaisista, vaatimuksista, joita jo ennen hänen aikojaan Englannissa oli vastustettu, juurtuivat juurtumistaan tuohon itsetietoisuuteen heräjävään kansaan. Valtion johtavat henkilöt asettuivat hänen puolelleen, valmistautuen vastarintaan. Kun Urbanus V v. 1365 yhä jyrkemmin alkoi vaatia tuon ennen suostutun veron maksamista paavikunnalle, kieltäytyi kuningas _Edvard III_ parlamenttinsa tukemana yhtä jyrkästi sitä maksamasta. Vikleff puolusti kateederista parlamentin päätöstä. Turhaan raivosivat Rooman ystävät, turhaan koettivat he näyttää toteen, että paavi, joka muka oli Englannin läänitysherra, kanoonisen lain mukaan olisi oikeutettu vaatimaan jos mitä. Heitä ei enää uskottu, sillä uusi aika oli jo koittanut, ja koko paavikunnan perikatoa ennustivat Vikleffin sanat: "kanooninen laki ei merkitse mitään, jos se Jumalan sanaa vastustaa". Urbanuksen täytyi luopua läänitysveroa Englannilta vaatimasta, eikä koko kysymystä sittemmin kukaan hänen jälkeisistäänkään ainakaan julkisesti ottanut puheeksi.

Vikleffin herätyshuutojen innostuttamana alkoi Englannin hallitus ja kansa yhä jyrkemmin vastustaa katolista kirkkoa. V. 1375 lausuttiin alahuoneessa: "Rooman lähettämät hengelliset miehet ovat kuningaskunnalle vaarallisemmat kuin Juutalaiset ja Sarasenit. Jokainen paavin lähettiläs, joka Englannissa oleskelee, ja jokainen Englantilainen, joka Rooman hovissa oleskelee, on kuolemalla rangaistava". Samaan aikaan saarnasi Vikleff: "evankeliumi on uskonnon ainoa lähde. Rooman paavi on varas, eikä hänellä suinkaan ole oikeutta koko maailmaa rangaista, vaan päinvastoin saavat alhaisemmat papit, jopa maallikotkin, häntä nuhdella". Huonoja enteitä katolisen kirkon tulevaisuudelle Englannissa!

V. 1375 sai Vikleff _Lutterworthin_ kirkkoherrakunnan. Siellä asui hän siitä alkaen enimmiten, ahkeraan saarnaten ja muutenkin uskollisesti hoitaen paimenvirkaansa, pitäen sen ohessa yhä edelleen luentoja Oxfordissa, missä hän ajottain oleskeli. Herättääksensä tietämättömyyteen ja hengelliseen välinpitämättömyyteen uupunutta kansaa, päätti Vikleff lähettää saarnaajia maan kaikkiin osiin julistamaan evankeliumia ihmisille. "Jos munkit" sanoi hän "kulkevat pitkin maata, kaikkialla saarnaten pyhimysten taruja ja Trojan sodan seikkailuja, niin tulee meidän Jumalan kunniaksi tehdä mitä he säkkiensä täyttämiseksi tekevät. Meidän tulee panna toimeen laaja ja matkustava evankeliumin saarnaaminen sielujen kääntämiseksi Jesuksen Kristuksen tykö". "Köyhät papit", joiksi Vikleffin lähettämiä saarnaajia nimitettiin, vaikuttivat monissa paikoin suuria Englannin kansassa. Heillä olikin tämä opettajansa terottama jalo käsky: "lähtekäät saarnaamaan! Tämä on kaikkein korkein työ; mutta älkäät tehkö niinkuin papit, jotka saarnattuansa istuvat ravintoloihin ja pelipöydän ympärille tahi kuluttavat aikansa metsästykseen. Kun olette saarnanne päättäneet, niin käykäät sairasten, vanhusten, köyhien, sokeiden ja ontuvien luona ja auttakaat heitä kykynne mukaan". -- Mutta ennen kaikkea tahtoi Vikleff kaikkien luettavaksi avata kirjojen kirjan, jotta jokainen itse saisi tutkia, mikä Jumalan hyvä ja täydellinen tahto on. Hän ei osannut raamatun alkukieliä, mutta hän hankki itselleen versio vulgatan (katso I osa) paraat käsikirjoitukset, joita hän alkoi kääntää kansansa kielelle.

Ei saattanut katolinen kirkko tyyneenä katsella tätä uskonpuhdistuksen yhä kirkastuvaa aamukoittoa. Papit ja munkit olivat raivoissaan: tavalla tahi toisella oli Vikleff pakotettava vaikenemaan. Se oli heidän voimaton tuumansa -- Herra oli päättänyt toisin.

Toukokuun 30 p:nä 1377 julisti Gregorius XI, jolle Englannin papit ja munkit olivat toimittaneet otteita tuon rauhanhäiritsijän luennoista ja saarnoista, hänen kerettiläiseksi. Hän määräsi niinikään, että Vikleff heti oli vangittava ja oikeuden edessä tutkittava. Väkivaltaisiin toimiin eivät asianomaiset kuitenkaan saattaneet ryhtyä, kun, valtio ja kansa kannatti tuota suurta opettajaa. Uskonpuhdistaja kirjoitti kirjan puolustuksekseen ja saapui Lontooseen vastaamaan sanoistansa (1378). Kokous oli meluinen ja keskustelu kiivasta. Molemmin puolin lausuttiin uhkaavia, intohimojen synnyttämiä sanoja. Vikleff yksin pysyi maltillisena ja tyyneenä, mutta samalla horjumattoman vakaana. Kokous ei voinut mitään aikaansaada, kun näet hallitus vaati piispoja lakkauttamaan kaikki hankkeet uskonpuhdistajaa vastaan. Uhkaavia sanoja kyllä kuului katolisen kirkon puolustajain joukosta, vaan ei siitä apua ollut: Vikleff poistui kokouksesta voittajana.

Yhä rohkeammin vain jatkoi uskonpuhdistaja työtään. Raamatun erehtymätön sana johdatti häntä kirkkaudesta toiseen, opettaen häntä vakavin askelin kulkemaan eteenpäin. Vikleff tiesi, että Herra oli hänen kanssansa. Sentähden hän ei horjunut, vaikka tulevaisuus monesti näytti hyvinkin pimeältä. Kun hän esim. kerran kovasti sairastui, ja kerjäläismunkit, joita vastaan hän usein ankarasti oli puhunut, saapuivat hänen luoksensa, vaatien häntä ainakin ijankaikkisuus silmien edessä, peruuttamaan oppinsa, vastasi sairas ylönluonnollista vakuutusta säteilevin silmin: "minä en kuole, vaan elän ja olen munkkien pahoja tekoja ilmi tuova". Niin kävikin. Vikleff parani ja väleen kaikui hänen valtaava äänensä vielä voimallisemmin kuin ennen kauhistukseksi kaikille niille, jotka, vihaten valkeutta, koettivat karttaa hengen miekkaa, joka kirkkaana välkkyi uskonpuhdistajan kädessä.

Vuosi 1380 on tärkeä vuosi koko kristikunnan ja etenkin Englannin kansan historiassa. Silloin valmistui nim. Vikleffin raamatunkäännös. Munkit valittivat: "evankeliumin helmeä heitetään kaikkialle, ja siat tallaavat sitä", ja moni uskonpuhdistajan ystävistäkin piti raamatun kääntämistä kansan kielelle rohkeana, miltei turmioa tuottavana tekona. Mutta Vikleff ei epäillyt, vaikka häntä yhä kiivaammin ahdistettiin ja kerettiläisyydestä syytettiin. "Tahdotteko kerettiläiseksi tuomita Jumalan pyhää Henkeä, joka antoi apostoleille evankeliumin kaikilla kielillä?" kysyi hän totuuden valistuneen puolustajan vakaalla luottamuksella. Selvänä on hänellä jo se horjumaton totuus, että Jumalan sana on ihmisten ainoa erehtymätön ohje, ja tätä totuutta, johon koko uskonpuhdistuksen aate perustuu, aikoo hän puolustaa viimmeiseen hengenvetoonsa asti. Ja saman sanan valossa näkee hän yhä selvemmin, miten väärin katolinen kirkko käsittää etenkin synnin ja armon painavan kysymyksen, ja hänen sydämmessään vakaantuu vakaantumistaan uskonpuhdistuksen toinenkin suuri perusaate, se nim., että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä _uskon_, eikä lain töiden kautta. Hän on päässyt sille kalliolle, jonka nimi on Jesus Kristus, eivätkä helvetin voimat voi häntä temmata alas.

Pintapuolisesti me Vikleffin tehtävää arvostelisimme, jos sitä kummastelisimme, että hän muutamissa opinkappaleissa erehtyi. Keski-ajan yö loi pimeät varjonsa hänen kirjoituspöydälleen, himmentäen häneltä joskus Jumalan sanan valon, jonka ääressä hän työskenteli. Niin kävi esim. Hänen tutkiessaan ehtoollisopin syvää salaisuutta. Hyläten muuttumisopin, eksyi hän näet siihen katsantotapaan, etteivät ehtoollisvieraat nauti kuin kirkastetusta Vapahtajasta valuvaa voimaa ja että leipä ja viini siis ainoastaan _kuvaavat_ Kristuksen ruumista ja verta. Sanan valossa älyten, miten mielivaltaisesti katolinen kirkko oli käsitellyt pyhän ehtoollisen asetussanoja, eksyi Vikleff vastakkaiseen erehdykseen, jota jo Berengarius Toursilainen y.m. vallanhimoisen katolisen kirkon sortamat vastustajat erehtyivät puolustamaan. Niinikään kannatti hän Augustinuksen armonvalitsemissoppia sekä piti kirkkoa ainoastaan valittujen yhdistyksenä. "Kuinka voi häntä (paavia) pitää päänä, joka voipi tulla perkeleeksi helvetissä, mitenkä kirkkona sitä, joka on luopunut, harhaoppinen ja täynnä Jumalan pilkkaa?" kysyi Vikleff. Oudoksuisimmeko että hän taistelun helteessä, katolisen kirkon turmeluksen ympäröimänä ja totuuden rikollisten väijymättä, joskus oli liika rohkea hävittäessään kristikunnan turmeltunutta opinjärjestelmää ja rakentaessaan uutta?

Vikleff oli lausunut niin rohkeita sanoja ja hänen suuri työnsä uhkasi siksi selvästi keski-ajan koko katsantotapaa perikadolla, ettei kirkko saattanut jättää häntä rauhaan. Uskonpuhdistajan mainetta ei saavuta kukaan kokematta oman aikansa vihaa. Semmoiset miehet ovat vihityt taisteluun, ja tämä taistelu on samassa määrässä kovaa, kuin he, ihmisiä pelkäämättä, puhuvat totuuden vakaata kieltä. Vikleff ei ole poikkeuksena tästä historian muuttumattomasta todistuksesta.

Kiivain kaikista Vikleffin vastustajista oli Kanterburyn arkkipiispa _Villiam Kourtenay_. Jo kauan oli hän koettanut rakentaa salpoja uskonpuhdistuksen kasvavalle virralle, jonka kohoavat aallot uhkasivat Englannin katolista kirkkoa perikadolla. Toukokuun 17 p. 1382 kokoontuivat valtakunnan piispat ja muut mahtavat henkilöt Lontooseen tutkimaan Vikleffin "harhaoppisia" kirjoja ja tuomitsemaan niiden tekijää. Kymmenen Vikleffin väitteistä, joista etenkin hänen ehtoollisoppinsa herätti suurta melua, julistettiin harhaoppisiksi. "Jos tämä kerettiläinen" lausui arkkipiispa, "alati saa vedota kansan intohimoihin, niin on perikatomme varma", vaatien hallitusta ryhtymään tehokkaisin toimiin Vikleffiä vastaan. Kuningaskin liittyi vastustajiin, antaen luvan heittää vankeuteen jokaisen, joka uskaltaisi tuomituita väitteitä puolustaa.

Ihmeellisesti hoitaa Herra omiansa täällä muukalaisuuden maassa. Etenkin on Hänen merkillinen kuljetuksensa nähtävänä noiden suurten uskonsankarien elämänvaiheissa, jotka Hän asetti totuuden puolustajain eturiviin. Yksi niitä oli Vikleff. Jota likemmäksi hänen elämänsä lähestyi loppuansa, sitä kovemmaksi kiihtyi taistelu. Jo Lontoon kokouksessa täytyi hänen kokea, että ystävä toisen perästä luopui hänestä juuri silloin, kuin hän ihmisten käsityksen mukaan olisi ystäviä tarvinnut. Kalpeat ovat hänen kasvonsa, taisteluista ja väsymättömästä työstä riutuneet hänen voimansa, mutta voimallisempana kuin ennen, jolloin lukuisat ystävät häntä innostuksella puolustivat, seisoo hän nyt yksin Herran tukemana kokouksen edessä. Vakaana korottaa hän valkosta päätään, lausuen tyyneesti: "evankeliumin oppi ei ole koskaan hukkuva".

Vaikka kuningas ja lordit olivat piispojen puolella, ei Vikleffin sortamisesta kuitenkaan sillä kertaa mitään tullut, sillä parlamentin alahuone, johon hän vetosi, kannatti häntä. Viekas Kourtenay ei kuitenkaan siitä masentunut. Hän lähti heti Oxfordiin saadaksensa yliopistoa puolelleen. Yritys onnistui. Vikleffin täytyi kokea, että sama opinahjo, jossa hän niin ahkeraan oli virittänyt uuden ajan valoa maailmalle, asettui totuuden vastustajain puolelle. Sitä urhoollisempana vain odotti vanhus lähestyvää myrskyä. Vaikka hänen ruumiinvoimansa jo olivat hyvin masentuneet, saapui hän Kourtenayn Marraskuussa samana vuonna toimeenpanemaan kokoukseen Lontooseen. Siellä hän piti ankaran puheen katolisen kirkon turmeluksesta. Se päättyi näillä sanoilla: "totuus on voittava". Ikäänkuin aavistaen, että lukematon, vaikka näkymätön vartijajoukko suojeli Vikleffiä, ei kukaan läsnäolijoista koettanutkaan häntä estää, kun hän, päätettyään puheensa, tyyneenä poistui kokouksesta. -- Hän palasi Lutterworthiin jatkamaan keskeytettyä työtään.

Ennen pitkää ryhtyi paavikin taisteluun. Hän kutsui Vikleffin Roomaan, vaan uskonpuhdistaja ei noudattanut käskyä. Ei ihmispelko häntä estänyt lähtemästä -- Vikleff ei pelännyt ihmisiä! -- vaan hänen yhä heikommaksi käynyt terveytensä teki matkan mahdottomaksi. Mutta kyllä paavi silti sai kuulla Vikleffin puolustuksen. Lutterworthista kirjoitti uskonsankari: "Minä uskon, että Rooman paavi ennen kaikkia muita on velvollinen rupeamaan Kristuksen evankeliumin alamaiseksi, sillä suurin ei ole se, joka itsellensä kokoo korkeimpia maallisia arvonasteita, vaan se, joka uskollisimmin Herraa seuraa. Ei kenenkään uskovaisen pidä paavia seurata, jos ei paavi Jesusta Kristusta seuraa. Paavin täytyy Jesuksen Kristuksen esimerkin mukaan valtiolle antaa takaisin maallinen valtansa ja voimakkaasti kehottaa papistoansa tekemään samaa. Jos oman tahtoni mukaan saattaisin ruumistani käskeä, niin tulisin todellakin Rooman paavin luokse, mutta Herran kuritukset ovat minulle muuta osottaneet ja opettaneet minua enemmän tottelemaan Jumalaa kuin ihmisiä".

Jos kenenkään elämänvaiheissa, niin toteutuvat Vikleffin taistelussa totuuden puolesta Herran sanat: "Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon myydä? ja yksi heistä ei putoa maan päälle ilman teidän Isättänne. -- -- -- Älkäät siis peljätkö: te olette paremmat kuin monta varpuista". Ken on voimallisemmin iskenyt paavikunnan paheisin, ken säälimättömimmin paljastanut katolisen kirkon turmeluksen, sen papiston synnit, jumalanpalveluksen maailmalliset, ihmissääntöihin perustuvat turhamieliset menot ja opin suuret erehdykset, kuin hän -- ja kuitenkin: ei yksikään koskenut häneen! On kyllä totta, että hänen täytyi paljon kärsiä, että marttyyrikuoleman kauhut tuon tuostakin, etenkin hänen elämänsä viimme vuosina uhaten likenivät Lutterworthin pappilaa, missä uskonpuhdistaja kirjoituspöytänsä ääressä viritti evankeliumin valoa kristikunnalle, mutta Herra poisti kaikki vaarat. Pimeyden vallat eivät voineet estää Vikleffiä valmistamasta tuota jaloa teosta, johon hän elämänsä illalla oli ryhtynyt ja jonka kautta hän vielä kauan kuolemansa jälkeen oli saarnaava uskonpuhdistuksen suurta aatetta maailmalle. Sen nimi on _Trialogus_. Käyttäen puheenvaihdon kuvaavaa muotoa, asettaa Vikleff _"totuuden"_ kysymyksiä esittämään, _"valheen"_ vastaväitteitä tekemään sekä _"ymmärryksen"_ edustamaan puhdasta oppia. Valtaava nero, tosi kristityn valistus ja totuuden puolustajan urhoollisuus tukee tämän mainion, Herran armon turvissa syntyneen kirjan sanoja.

Mutta jo lähestyi se hetki, jona Herra oli kutsuva tuon uskollisen palvelijansa lepoon. Oli Joulukuun 29 päivä 1384. Vikleff oli kirkossa, missä vietettiin "viattomain lasten juhlaa". Hän oli juuri nauttinut Herran pyhää ehtoollista, kun hän halvattuna vaipui alttarin kivipermannolle. Haikein sydämmin kantoivat muutamat seurakuntalaiset tuon kunnioitetun, hellästi rakastetun paimenen kotia. Vielä pari päivää viipyi väsynyt matkamies ystäväinsä luona, odottaen lopullisen pelastuksensa autuaallista päivää. Uudenvuoden-aattona muutti hän sen Herran luokse, josta hän pyhitetyllä elämällään ja voimallisilla sanoillaan loppuun asti uskollisesti oli todistanut.

IV.

Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.

Minä annoin heidän vetää ihmisen ijestä, ja käydä rakkauden ohjissa, ja minä autin heitä, otin ikeen heidän kaulastansa ja annoin heille elatuksen. Hos. 11: 4.

Myöhään oli Suomen kansa päässyt kristinuskon osallisuuteen, ja myöhemmin kuin muissa katoliseen kirkkoon kuuluvissa maissa juurtui keski-ajan uskonnollinen katsantotapa esi-isiemme sydämmiin. Kun uskonpuhdistuksen edelläkävijät jo hämmästyttivät Euroopan emämaita herätyssaarnallaan, varttui ja edistyi katolisuus vielä syrjäisessä Suomessa. Tämä tulee meidän muistaa, kun noiden suurten sivistysmaiden oloista käännymme silmäilemään Suomen kirkon samanaikuisia vaiheita.

Maunu I:sen kuoltua kokoontuivat Turun tuomiokapitulin jäsenet piispanvaalia toimittamaan. Piispaksi valittiin Ragvald II (1309-1321), joka oli kotosin Ahvenanmaalta ja siihen aikaan oli Turun tuomiokirkon kaniikina. Eräs kirje mainitsee, että kaniiki _Laurentius_, mahdollisesti sama mies, jonka ehdotuksesta Maunu I määrättiin Suomen piispaksi, heti ilmoitti vaalin päätöksen Ruotsin arkkipiispalle. Sama kirje kertoo myöskin, että Upsalasta saapuneen käskyn johdosta Ragvaldin valitseminen julkisesti ilmoitettiin Turussa, sekä tuomiokirkossa että Dominikanein luostarikirkossa, jotta jokainen, jolla oli muistuttamista sitä vastaan, voisi valittaa arkkipiispalle, ennenkuin tämä oli vahvistanut vaalin. Nähtävästi muistutuksia ei tehty, sillä Ragvald astui virkaansa heti tämän jälkeen.

Vähän tiedämme Ragvald II:sen vaikutuksesta Suomen kirkon johtajana. Sen vain huomaamme, että hän koetti Turunkin piispanistuimelle hankkia niitä maallisia tukeita, joiden turvissa keski-ajan piispat miltei kaikkialla pääsivät mahtaviksi herroiksi. Hän näet ryhtyi rakentamaan _Kuusiston linnaa_ (1317) samannimisen kartanon maalla, joka jo ennen oli Turun hiippakunnan oma. Hän aikoi sitä Turun piispojen rauhalliseksi asunnoksi, johon he, milloin vain tahtoivat, saattaisivat vetäytyä julkisuuden rasittavista oloista virvoitusta etsimään, sekä turvaksi sodan aikoina. Mutta linna oli puusta eikä semmoisena voinut ainakaan viimmemainittua tarkoitusta vastata. Se nähtiin jo seuraavana vuonna, jolloin Venäläiset sen polttivat. Tuomiokirkkokin joutui silloin vihollisten raa'an ryöstön alaiseksi. Ragvaldin paimenvirka ei siis ollut koetuksia vailla, miten vähän me sitten hänestä tiedämmekin.

Kuinka suureen mahtavuuteen katolinen kirkko jo siihen aikaan oli Suomessa kohonnut, todistaa sekin seikka, että maamme valtiolliset rajat ulottuivat juuri niin pitkälle, kuin Turun hiippakunta. Missä vain Suomen piispan käskyjä noudatettiin, nimitettiin asujamia "Itämaalaisiksi". Tältä ajalta alkaa Suomen kansan historia; sitä ennen ei voi puhua kuin eri suomalaisista heimokunnista. Turun hiippakuntaan kuuluivat silloin Varsinais-Suomi, Satakunta, Uusmaa, Häme, läntinen Karjala ja läntinen Savo. Milloinka Ahvenanmaata, joka alkuansa oli yhdistettynä Upsalan hiippakuntaan, ruvettiin pitämään Suomen kirkon alueena, ei voi tarkemmin määrätä. Muutos lienee tapahtunut neljännentoista vuosisadan alussa. Mahdollisesti sai jo Ragvald II, joka oli kotosin Ahvenanmaalta, sen aikaan. Pohjaan päin levisi Turun hiippakunta Pohjanmaalla.

Vaikka siis Turun piispan ala oli hyvin laaja, ei hän varallisuuden suhteen millään tavoin voinut vetää vertoja muiden maiden piispoille. Kirkon ja papiston tuloja koetettiin vähitellen tarkemmin määrätä, ja siitäkin syystä jaettiin maa pitäjiin, jotka olivat velvolliset papeillensa suorittamaan kymmenykset ja "ruokalisät", kukin seutu pääelinkeinonsa tuotteista. Monesti syntyi rettelöitä ja riitoja papiston ja kirkon saatavien johdosta. Niinpä mainitsevat aikakirjat esim. Ragvald II:sen työskennelleen saadaksensa Uusmaalaisia taipumaan papistolle maksamaan määrättyä "ruokalisää", josta kauan oli kiistelty. Hän sai tämän riidan asetetuksi. Kymmenysten suorittaminen järjestettiin kuitenkin vakavalle kannalle vasta seuraavan piispan, _Benediktuksen_, aikana.

Tämä mies, joka oli Ruotsista kotosin ja ennen oli ollut kaniikina Upsalassa, näkyy omistaneen tiluksia Suomessa ja siitä syystä tulleen Turun tuomiokapitulin jäsenten tuttavuuteen. Päästyään Turun piispaksi, ryhtyi Benediktus lujittamaan katolisuuden valtaa maassamme. Hän oli tarkka järjestyksen mies ja hänen silmämääränään oli Suomen kirkon korottaminen etenkin aineellisen toimeentulon puolesta. Kymmenysmaksujen suhteen tehtiin eri maakuntain kanssa eri sopimukset. V. 1329 vahvisti hallitus Karjalaisten, Savolaisten sekä Kemin ja Salon kirkollismaksujen perustukset, v. 1331 Uusmaalaisten ja v. 1334 Hämäläisten. Ei sovi kummastella että näiden määräysten toimeenpaneminen ainakin alussa herätti tyytymättömyyttä ja vastarintaa kansassa. Niinpä tiedetään, että Hauhon pitäjän asukkaat jonkun aikaa olivat kirkon pannan alaisina, he kun eivät olleet taipuneet kirkollisverokaan suorittamaan. Jäntevästi valvoi Benediktus kirkon maallisia etuja. Kun esim. Hämäläiset vastustivat tuon "neljännen oravannahan" maksamista, josta, kuten ennen on kerrottu, Maunu piispa köyhän ajan vuoksi oli heidät vapauttanut, pakotti hän hallituksen avulla uppiniskaiset taipumaan. Vuosi vuodelta yhä kuuluvammin saarnattiin Suomessakin sitä oppia, että hengellinen valta on maallista valtaa korkeampi, että maallikkojen ehdottomasti täytyisi totella "hengellisten", etenkin piispan käskyjä. Niinpä kirjoitti jo Benediktus esim. Ahvenanmaan asukkaille: "vaikka maallikot olkoot jos kuinka hurskaita, eivät he saa mitään määrätä kirkollisissa asioissa, sillä heidän tulee totella eikä ole heillä valtaa käskeä, niin tahdomme kuitenkin kernaammin lempeydellä kuin ankaruudella kehottaa _alamaisiamme_ noudattamaan oikeutta". "Ihmisten ijes" on laskettu Suomalaisten niskoille, vaan se on Jumalalta, jonka "rakkauden ohjissa he käyvät". Kun Hänen viisaat aikomuksensa täytetään, ottaa hän ikeen pois.

Kaikin tavoin koetti Benediktus järjestäen vahvistaa kirkon asemaa. Hän perusti kaksi uutta kaniikivirkaa niiden neljän lisäksi, jotka Katillus oli asettanut, sekä piti vuosittain pappeinkokouksia Turussa. Ryöstetyn tuomiokirkon kuntoonsaamista varten teki hän ahkeraan työtä, kehottaen hiippakunnan asukkaita, varojen keräyksillä yritystä auttamaan. Tämän piispan toimista katoolisen kirkon hyväksi ansaitsee huomioa sekin, että Turun luostariin hänen aikanaan asetettiin johtajan- eli priiorinvirka. Benediktus kuoli v. 1338.

Suomen kirkon etevin piispa neljännellätoista vuosisadalla oli epäilemättä _Hemming_ (1338-1366). Hänkin oli kotosin Ruotsista. Turun tuomiokapitulin jäsenenä oli hän ainakin jossain määrin ehtinyt perehtyä maamme oloihin, kun hän Benediktuksen kuoltua yksimielisesti valittiin Turun piispaksi. Siitä hetkestä alkaen uhrasi hän kaikki voimansa katolisen kirkon edistämiseksi Suomessa.

Heti piispaksi päästyään alkoi Hemming tuumia tuomiorovastin viran asettamista Turkuun. Jo v. 1340 oli hän ehtinyt niin pitkälle, että uuteen virkaan asetettiin kaniiki _Elavus_. Tuomiorovastin palkaksi määrättiin muutamain läheisyydessä olevain pitäjäin kirkollisverot. Asetuskirje kuvaa, miten arka Hemming oli piispallisen arvonsa suhteen. Se säätää nim. muun ohessa, että "tuomiorovastin tulee olla piispan korvana ja piispan ratkaistaviksi lykätä kaikki asiat sekä ettei hän saa ryhtyä mihinkään piispaa vastustavaan toimeen, vaan hänen tulee totella kaikkia hänen käskyjään". Samaan tapaan puhuu Hemming niissä _kirkollissäännöissäkin_, jotka hänen toimestaan saatiin aikaan v. 1352. Ne ovat Suomessa ensimmäiset laatuaan ja siitäkin syystä tärkeät.

Pääkohdat ovat seuraavat:

Pyhäpäivinä tulee jokaisen papin, pyhään pukuun puettuna, siunata pyhä suola ja vesi [Tätä vihittyä suolaa annettiin kastetta toimitettaessa lapsille suuhun, jota paitse sitä tarjottiin niille, joita valmistettiin Herran ehtoollista ensi kerran nauttimaan. Kummassakin tapauksessa käytettiin sitä korvauksena niille, jotka eivät saaneet nauttia siunattua leipää ja viiniä. Siunattua vettä taasen tarvittiin kasteesen, priiskotuksiin jumalanpalveluksen aikoina y.m. kirkollisiin toimituksiin.] Kirkon sakramentit ovat toimitettavat suurimmalla tarkkuudella; siunattua leipää ei saa säilyttää kuin korkeintaan 15 päivää sitä varten tehdyssä rasiassa, vaan tämän määräajan kuluttua ovat jäännökset hävitettävät ja niiden sijaan toiset ehtoollisleivät hankittavat ja siunattavat. Ehtoollisaineita ja alttarinvaatteita pidettäköön puhtaina ja kiiltävinä. Eri rippi-isää älköön kukaan piispan luvatta käyttäkö, ja älköön yksikään pappi ripittäkö toisen seurakuntaan kuuluvaa henkilöä, jollei tämän oma pastori siihen suostumustaan anna. Älköön kukaan piispan luvatta kerätkö almuja seurakunnissa. Jokaisen kirkkoherran tulee piispalle toimittaa luettelo kirkkonsa omistamista maista, kirjoista, vaatteista ja koristuksista. Ei kukaan piispan suostumuksetta saa vaihtaa kirkon maita, taloja ja rakennuksia muihin. Ainoastaan 23 vuoden ikäiset ovat velvolliset öisinä paastonaikoina olla nauttimatta muuta kuin leipää ja vettä. Pienempinä juhlapäivinä olkoon kylväminen ja leikkuu luvallista, vaan ei milloinkaan pyhä- eikä suurempina juhlapäivinä. Vihkimättömille alttareille asetettakoon piispan siunaama kivi, joka on oleva niin suuri, että nekin ehtoollisleivät, jotka Pääsiäisenä siunataan, sen päälle mahtuvat. -- Piispan käskyttä älköön ketään suljettako seurakunnan yhteydestä eikä Herran ehtoollisen nauttimisesta. Jokainen pappi, joka laiminlyö kirkon omistamain maiden hoidon, on erotettava virastaan, kunnes hän on vahingon korvannut. Piispan kirjeet ovat pian toimitettavat seurakunnasta toiseen. Jokaisen papin tulee vuosittain pidettäviin kirkolliskokouksiin tuoda kirkkonsa piispalle suoritettava maksu. Pappi on velvollinen omalla kustannuksella käymään köyhäin sairasten luona; älköön hän myöskään köyhien hautaamisesta maksua vaatiko. Jokaisen papin tulee niin varhain saapua kirkolliskokoukseen, että hän voi olla saapuvilla kokouksen alussa pidettävässä messussa.

Pintapuolisilta kuuluvat meistä nämä Hemmingin toimittamat säännöt. Mutta muistakaamme, että ne laadittiin aikana, jolloin kirkkomme ulkonainen järjestyskin vielä oli aivan epävakaisella kannalla. Pakanuudesta myöhään käännetyn kansamme sivistyttämiseksi ja kasvattamiseksi olivat ne epäilemättä suuresta arvosta, jos kohta moni määräys olikin omiansa ohjaamaan esi-isiemme uskonnollista käsitystä väärälle uralle. Mutta erehdykset ovat noita samoja aikakauden varjopuolia, joiden pimittämällä koko kristikunta huokaelee. Arvostellessamme esim. Hemmingin vallanhimoista ylpeyttä, tulee meidän muistaa, minkä ajan lapsi hän oli.

Senaikuisen Suomen papiston siveellisyys ei näy olleen juuri kiitettävällä kannalla. Etenkin oli sen käsitys kuudennen käskyn pyhyydestä hyvinkin löyhä. Skenningen kokouksen ajoilta oli Suomessakin koetettu noudattaa sitä lakia, joka kielsi pappeja menemästä avioliittoon. Sen sijaan tulivat luvattomat yhteydet hyvinkin yleisiksi. Eräässä kirjeessä vuodelta 1350 kieltää Hemming pannankirouksen uhalla pappeja pitämästä lapsiaan kotona. Hän ei tarkoittanutkaan asian siveellistä puolta, sillä siihen kirje tuskin sanallakaan viittaa, vaan sitä aineellista tappioa, jota kirkko tulisi kärsimään, jos sen tuloja käytettäisiin suurten perheiden ylläpitämiseen. Kirkkoruhtinaan vallanhimo pimittää hänen silmänsä.

Turun tuomiokirkkoa koetti Hemming koristaa kaikin tavoin, ja jumalanpalveluksen menot tulivat entistä loistavammiksi. Hän kyllä