v. 1148 lähti hän yhdentoista benediktiniläis-nunnan seuraamana

Bingeniin, missä hän perusti yllämainitun luostarin, jota hän sitten erinomaisella taidolla ja kristillisellä viisaudella johti kuolemaansa asti (v. 1179). Hän on kuuluisa etenkin lausumistaan ennustuksista kirkon tulevaisuudesta. Ihmeen selvästi näkee tämän jalon naisen kirkas silmä, miten turmeltunut kirkko on, eikä hän pelkää tätä totuutta julki lausua. Mutta yhtä ihmeteltävä on hänen horjumaton luottamuksensa kirkon tulevaisuuden suhteen, vaikka hän tuon tuostakin varoittaen puhuu niistä kovista koetuksista, joiden alaiseksi sen täytyy joutua. Näistä koetuksista -- niin hän ennustaa -- on Herran seurakunta astuva esille puhtaampana ja jalompana, kun uusi, valoisampi aika koittaa. Ja etteivät hänen mietteensä olleet vain haaveksivan mielikuvituksen tuloksia, sitä todistavat semminkin hänen noille uteliaille ihmisille, jotka häneltä etsivät tyydytystä taikauskolleen, antamansa neuvot. Hildegard kehotti heitä nim. tutkimaan p. raamattua, josta kaikki tosi viisaus valuu. Itse oli hän paljon lukenut tuota kirjojen kirjaa, sen valossa oli hän löytänyt _Kristuksen. Hänen_ luoksensa, joka on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, kehotti hän ihmisiä rientämään, jotta he saisivat sen rauhan, jota ei kukaan muu antaa voi. Vaikka Hildegard tarkkaan noudatti luostarin sääntöjä, ei hän eksynyt tyytymään noihin hyviin töihin, joiden sannalle senaikuiset ihmiset perustivat ijankaikkisen elämän toivon. Hänen turvansa oli Jesus Kristus, ja tällä kalliolla tahtoi hän _uskossa_ kilvoitella loppuun asti.

Hildegard oli kirjevaihdossa etevimpäin tiedemiesten ja ruhtinasten kanssa, ja hänen syvät sanansa herättivät huomiota kaikkialla. Bernhard Klairvauxlainen piti häntä erinomaisessa kunniassa; hänen ehdotuksestaan julisti paavi Trierin kokouksessa (1147) Hildegardin profetissaksi. Mutta paremman muistopatsaan on kirkkohistoria hänelle pystyttänyt, kun se todistaa hänen kannattaneen niitä horjumattomia totuuksia, joiden helmasta uskonpuhdistuksen kirkas aurinko nousi.

XI.

Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.

Kuulkaa Herran sanaa te, jotka Hänen sanaansa pelkäätte; teidän veljenne, jotka teitä vihasivat, ja erittivät teidän heistänsä minun nimeni tähden, he sanovat: olkoon Herra ylistetty! vaan ilmaantukoon Hän teidän iloonne; mutta heidän pitää häpiään tuleman. Jes. 66: 3.

Olemme nähneet, miten paavien hallitsema kirkko yhä arveluttavammassa määrässä mukaantui ihmisten laatimain sääntöjen mukaan. Hengelliseen uneen uupunut kristikunta harjaantui vähitellen tyytymään tuohon ulkonaiseen pyhyyteen, jonka lohdutuksena oli maallisesti mahtavan kirkon suosio. Mutta vaikka kaikki näyttää tyyneeltä, vaikka paavikunnan ies painaa ihmisten hartioilla niin raskaana, että vapautuminen tuntuu miltei mahdottomalta, ei vapauteen luotu ihmishenki kuitenkaan voi taipua tuohon kirkon vaatimaan ehdottomaan kuuliaisuuteen, vaan jo varhain huomaamme vapautumisen pyrinnöltä. Ne ennustavat uutta aikaa kristikunnalle, vaikka niiden edustajat monesti eksyvät arveluttaville harhateille. Omantunnon oikeus on Jumalan määräämä oikeus, eivätkä riitä ihmisvoimat sitä masentamaan. Kaikkina aikoina on tämä totuus nähtävänä, vaikka se tietysti erinkaltaisissa olosuhteissa ilmaantuu eri tavoin. Jo ennen olemme nähneet, miten puhtaamman hengellisen elämän tarve sekä tyytymättömyys vallitseviin oloihin siellä täällä herätti ihmisiä vastustamaan kirkkoa. Kahdennentoista vuosisadan kuluessa ilmaantui tämä vastarinta paitse yksityisten henkilöiden esiintymisessä myöskin muutamissa lahkoissa, jotka olivat omiansa herättämään suurta huomiota. Älkäämme kuitenkaan olettako näiden lahkojen aina edustaneen totuuden jaloa taistelua kirkon väärää oppia ja sen jäsenten turmelusta vastaan. Päinvastoin sortuivat ne monesti arveluttaviinkin erehdyksiin ja muodostuivat usein tosi kristillisyyden irvikuviksi, kuinka he sitten ylpeytensä pettäminä kerskasivatkin ylönluonnollisesta valosta ja viisaudesta, joka heitä muka elähytti. Mutta semmoisinakin ovat ne suuresta merkityksestä kirkon kehkeymiselle, sillä ne ovat olleet tuomiona tuolle elävältä kuolleelle kristikunnalle, pakottaen kaikkia, jotka eivät vielä kokonaan olleet antauneet unen valtaan, "ajattelemaan mitä heidän rauhaansa sopi." Näissäkin eksytyksissä ja häiriöissä huomaamme Jumalan viisaat neuvot, ja jota vaarallisemmille teille lihallisen mielen synnyttämät lahkot joutuivat, sitä likempänä oli totuuden Henki silloinkin kaikkia niitä, jotka Hänelle sydämmensä avasivat. Kuinka usein nähdään kirkkohistoriassa, että Jumalan valtakunnan kunnia loistaa kirkkaana juuri synkimmän pimeyden läheisyydessä! Kuolleessa, ulkomuotoihin jähmettyneessä itäisessä kirkossakin ilmaantui yhdennentoista vuosisadan loppupuolella eräs lahko, jonka edustajat ankarasti moittivat kirkkoa, vaikkeivät julkisesti uskaltaneet sitä tehdä. He ovat tunnetut nimellä _Bogomilit_. Muistuttaen itäisen kirkon vanhoista harhaopeista, niinkuin Gnostisismistä, Montanuslaisuudesta y.m., opettivat he, että _Kristus_, "Jumalan toinen poika," valeruumiissa tuli maailmaan vapahtamaan ihmisiä synnin vallasta, johon nämä Jumalan langenneen pojan _Satanaelin_ vaikutuksesta olivat joutuneet. Erottuaan valeruumiistaan, astui Kristus taivaasen, josta hän Pyhän Hengen kautta vaikuttaa maailmassa, kooten itsellensä langenneesta ihmissuvusta pienen joukon _henki-ihmisiä_, joita hän valmistaa pääsemään korkeimman Jumalan yhteyteen. Kirkon toimittama kaste oli heistä arvoton. He hyväksyivät ainoastaan _n.s. henkikasteen_, jonka he toimittivat laskemalla kätensä kastettavan pään päälle. Inhoen katoolista kirkkoa, hylkäsivät Bogomilit kuvien ja pyhäinjäännösten palvelemisen, vastustivat avioliittoa ja vaativat ankaraa lihan kidutusta. -- Kauan toimivat Bogomilit hiljaisuudessa, etenkin Trakiassa ja Vähässä-Aasiassa kirkon heistä tietämättä, kunnes he huomattiin. Kirkko ryhtyi heti ankariin toimiin masentaaksensa tätä lahkoa: heitä suljettiin vankiloihin, karkotettiin maanpakoon tahi väijyttiin muulla tavoin, ja heidän johtajansa _Basilius_ kuoli roviolla Konstantinopolissa v. 1119. Vielä kolmannellatoista vuosisadalla löytyi heitä kuitenkin siellä täällä itämaissa.

Likeistä sukua Bogomilein kanssa olivat ne harhaoppiset lahkot, jotka kahdennellatoista vuosisadalla _Katharein_ [Nimi johtuu kreikkalaisesta sanasta, joka merkitsee puhdas.] nimellä esiintyivät länsimaissa. Nämä muodostivat yhdistyksiä Etelä-Franskassa, Espanjassa, Italiassa, vieläpä Saksassa ja Englannissakin. Heidän oppinsa, joka perustui Gnostikkojen katsantotapaan, pukeutui monenkaltaisiin muotoihin, keksien jos kuinka monta totuuden tieltä kauvas johtavaa harhapolkua. Hyödytöntä olisi luetella näitä eksytyksiä, etenkin koska samankaltaisista ennen on kerrottu, jota paitse ne eivät suinkaan ole omiaan ylentämään mieltämme, vaan päinvastoin. Painavin ja kristikunnan kehitykselle tärkein totuus, joka on havaittavana Katharein opissa, on heidän väitteensä, että kirkko on turmeltunut eikä semmoisena voi olla Kristuksen seurakunta. Kerskaten puhtaudestaan ja pitäen itseään Herran ainoana seurakuntana, tahtoivat he uudistaa alkuperäistä, puhdasta kristinuskoa, jonka sanoivat kirkon turmelleen. Jaloa on aikana, jolloin kaikki ehdottomasti tottelivat maallisesti mahtavaa kirkkoa, omantunnon vaatimana uskaltaa iskeä sen mätähaavoihin, tahtoa panna maallisen onnensa alttiiksi totuuden tähden, mutta Katharit eivät ammentaneet viisautta Jumalan sanasta, vaan noudattivat oman lihallisen mielensä ohjeita, ja sentähden he eksyivät mitä arveluttavimmille teille, joilla heidän hyvät tarkoituksensa eivät voineet tuottaa kuin pahoja hedelmiä. Heidän ankara kirkonkurinsa, jossa dualistinen periaate kaikkialla ilmenee, ei voinut estää heitä eksymästä yhä vaarallisempiin erehdyksiin kristinuskon päätotuuksien suhteen, ja hengellinen ylpeys painoi leimansa heidän lahkoihinsa todistukseksi, etteivät he suinkaan, kuten luulivat, edustaneet Herran tosi seurakuntaa maan päällä. Hekin puhuivat paljon henkikasteesta, vaan kaikki todistaa, etteivät aavistaneetkaan, mikä tämä kaste on.

Opettavaa on nähdä, miten kirkon turmelus ja sen puutteet kaikkina aikoina jossain määrin ilmaantuvat niissä harhaoppisissa lahkoissakin, joissa eksyneet ihmiset koettavat löytää mitä tuo kuolematon henki kaipaa. Todisteena on kahdennentoista vuosisadan lahkotkin, miten kauas useimmat heistä sitten ovatkin eksyneet raamatun raittiin sanan osottamalta tieltä. Apostoli todistaa: "ei kukaan taida kutsua Jesusta Herraksi paitse Pyhän Hengen kautta." Pimeydessä on jokainen, jolla ei ole tätä Henkeä, luulouskon pettämänä hän haparoitsee sinne tänne, tietämättä mikä on totuus. Vieraantunut oli kristikunta Jumalan Pyhälle Hengelle, joka sitä menneinä aikoina niin voimallisesti elähytti, että pakanatkin ihmetellen kunnioittivat Jesuksen tunnustajia. Itse saarnakin oli miltei kokonaan unohtanut Helluntaipäivän ihmeen. Henki oli salattu seurakunnalta, Hän ei saanut vaikuttaa, kuin siellä täällä niissä harvoissa, jotka, ollen totuudesta, Hänelle sydämmensä avasivat. Mutta totuuden kaipuu tuntui itse noina öisinä hetkinä unessakin, ja tämä kaipuu, joka oli pyhän Hengen työtä sekin, sai sokeatkin ihmiset ainakin aavistamaan mikä puuttui. Vaan kun ei Henki saa työtänsä jatkaa, käyttää sielunvihollinen tilaisuutta, luoden valekuvan tuon kaivatun totuuden sijaan. Lahkojen historia on tässäkin suhteessa varoittavan opettava. Ei Henkeä kukaan saa perustamalla eriseuroja ja antaumalla lahkojen valtaan; se vain pääsee tämän Hengen osallisuuteen, joka rukoillen Häntä etsii ja kuuliaisena Herran kuljetukselle Häntä vartoen halajaa. Herran herättäminä alkoivat ihmiset kahdennellatoista vuosisadalla ikävöidä Hänen Henkeänsä ja tästä Hengestä utellen puhua, mutta kun he ryhtyivät lahkoja perustamaan, ollaksensa "henki-ihmisiä," poikkesivat he jo oikealta tieltä ja kadottivat mitä he etsivät, sillä "ei Jumalan valtakunta tule niin, että se taitaisiin nähdä."

Kuinka taipuvainen aika muutoin oli käsittelemään oppia Pyhästä Hengestä, todistaa sekin seikka, että muutamat oppineetkin perustivat lahkon, joka kirkkohistoriassa on tunnettu nimellä _Pyhän Hengen lahko_ ja jonka opin pääkohtana juuri tämä kysymys oli. Parisin yliopiston teologit _Amalarik Benasta_ ja _David Dinantosta_ julistivat nimittäin sitä panteismiin perustuvaa villioppia, että Jumala kaikkina aikoina on ilmaantunut ihmisissä. Niin oli Isä ilmoittanut itsensä Abrahamissa, ja Uuden Testamentin aikana Jumalan Poika Kristuksessa. Nyt -- niin he opettivat -- on jumalallisen ilmestyksen kolmas aikakausi, jolloin Pyhä Henki on tullut lihaksi. Ennen oli Jumala ilmaantunut ainoastaan muutamissa harvoissa, nyt on suuri käänne tapahtunut, nyt on Hänen Henkensä kaikissa uskovaisissa. Perustuen tähän väitteesen hylkäsi lahko armonvälikappaleet ja kaiken ulkonaisesti järjestetyn jumalanpalveluksen. Paavia pitivät he Antikristuksena, kirkon he kutsuivat Babeliksi. -- Amalarikin täytyi vähää ennen kuolemaansa (1204) peruuttaa vaaralliset väitteensä, mutta lahkon toinen perustaja yllämainittu David Dinantosta, jatkoi hänen tointansa yhä hurjemmalla innolla, kooten ympärilleen melkoisen joukon lahkolaisia. V. 1209 tuomitsi Pariisiin kokoontunut synodi Amalarikin opin harhaopiksi, ja tämän jälkeen joutui "Pyhän Hengen lahko" vainon alaiseksi, joka sen ennen pitkää kerrassaan hävitti.

Samaan aikaan, jolloin keski-ajan kirkko alkoi saada opinjärjestelmänsä valmiiksi ja harhaoppiset lahkot turhaan taistelivat kristikunnan turmelusta vastaan, astui näyttämölle eräs maallikko, p. raamattu kädessä, elävää uskoa säteilevin silmin, taistellaksensa hänkin Jumalan valtakunnan puolesta, Tämä mies oli _Pietari Valdus_. Hän oli menestyksellä harjoittanut kauppiaan ammattia Lyonin kaupungissa, kunnes hänessä v. 1170 yhtäkkiä heräsi elämän ja kuoleman painava kysymys. Syyksi sanovat toiset erään hänen ystävänsä äkillisen kuoleman, toiset väittävät hänen heränneen suruttomuudenunesta kuullessaan saarnaa rikkaasta nuorukaisesta. Oli miten olikaan, Valdus päätti myydä kaiken omaisuutensa, lahjottaa rahat köyhille ja uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan palvelukseen. Haikein sydämmin näki hän kirkon turmeluksen, papiston epäsiveellisyys ja kykenemättömyys koski häneen syvästi, ja hän alkoi Lyonissa saarnata evankeliumia. Ei ollut hänen sanansa tuota pintapuolista, kurjaan tekopyhyyteen kehottavaa ja ihmissääntöihin perustuvaa oppia, jota siihen aikaan kirkon saarnatuoleilta julistettiin, eikä siinä kuulunut lahkolaisten kiihkoisia, harhateille eksyttäviä yllytyksiä: Valdus ammensi p. raamatun kirkkaasta lähteestä, hän puhui siitä parannuksesta, joka Jumalalle kelpaa, ja uskosta Jesukseen Kristukseen, jonka hän tunsi ainoana välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä. Ja voimallinen oli hänen saarnansa vaikutus, se herätti lukemattomia synnin unesta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. Levottomina katselivat nuo suruttomat papit, joiden pettäminä sokeat ihmisraukat siihen asti nöyrinä olivat nukkuneet hengellisen välinpitämättömyyden kamalaa unta, miten Valduksen kuuliakunta päivä päivältä karttui ja heidän oma maineensa väheni, vieläpä oli joutua kokonaan häpeään. Valdus kehotti sanankuulijoitaan tutkimaan kirjojen kirjaa, eikä aikaakaan, niin löytyi heidän keskuudessaan raamatunkäännöksiä kansan omalla kielellä, niin että jokainen Herran omasta sanasta itse sai tutkia, millainen hänen uskonsa perustus oli sekä tämän sanan valossa arvostella kirkon tilaa. Ihmeteltävän nopeasti oppivat Valduslaiset lukemaan ja kirjoittamaankin, ja tuon tuostakin toimittivat he muitakin evankelisen hengen elähyttämiä pieniä kirjoja herätykseksi ja lohdutukseksi niille, jotka Herraa etsivät. Se on kevään salaisuus, että muutamat lämpöiset päivät saavat laaksot kukkimaan ja nurmet viheriöitsemään. Ne kevätpäivät, joista tässä on kysymys, saivat suuria aikaan, sillä niitä valaisi armonaurinko Jesus Kristus.

Alussa rajoittivat Valduslaiset vaikutuksensa Lyoniin. Kaupungin arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, mutta he vastasivat: "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä," eivätkä pelänneet uhkauksia. Kun he sitten saman arkkipiispan toimesta karkoitettiin kaupungista, siirtyivät he maaseudulle jatkaen voittoretkeään, joka ennen pitkää oli hämmästyttävä koko katolista kirkkoa. Kun Aleksanteri III v. 1179 Roomassa piti kolmannen lateraanikokouksen, josta ennen on kerrottu, esitettiin hänelle kaksi kirjaa, jotka ennustivat perikatoa koko keski-ajan paavikunnalle, nim. kaksi Valdulaisten toimittamaa franskalaista raamatunkäännöstä, jolle nämä pyysivät vahvistusta. Tämäkin seikka todistaa selvään, etteivät nämä evankeliumin julistajat tahtoneet erota kirkosta, vaikka tietysti kysymys ei voinut muuten kuin erolla päättyä. Mutta tämä ei ollut Valduslaisten syy, vaan kirkon, joka maailmallisen mielensä ja ylpeytensä pettämänä pakkokeinoilla luuli voivansa sammuttaa kaiken tosi valon, tukehuttaa kaiken hengellisen elämän. Lateraanikokous ei suostunut Valduslaisten pyyntöön; eräs pappi lausui: "he esiintyvät nyt nöyrinä, mutta jos annamme heidän rauhassa toimia, niin he vielä karkoittavat meidät." Mikä kurjan voimaton arvostelu niistä, jotka eivät pyytäneet kuin saada viljellä Jumalan sanaa ja elää sen mukaan! Turhaan koetti kirkko Valduslaisilta sammuttaa Jumalan sanan valon; eivät kiellot, eivät vaivatkaan voineet tätä aarretta heiltä riistää. Ja turhaan koetettiin heille näyttää toteen, että muka olivat väärässä. He olivat löytäneet totuuden sanan ja turvallisesti he siihen ainoaan luottivat, todistaen raamatusta: "se on Jumalan sana, sielun pelastus, isoovain ravinto, uskollisten opetus, särjettyin lohdutus; kun luemme raamattua, niin Jumala meille itse puhuu." Mutta jota laajimmissa piireissä Valduslaiset, tottelematta kirkon kieltoa, levittivät evankeliumia kansassa, sitä kiivaammin vastustivat heitä papit. Epäilemättä oli tämän vihan pääsyynä se, että Valduslaiset, terottaen sanankuulijoihinsa apostolisen aikakauden tapoja, vaativat ihmisiä luopumaan maailman ylellisyydestä ja turhista menoista, kuolemaan synnille ja elämään vanhurskaudelle. Tämmöistä saarnaa ei suruton maailma voi kuulla, eikä ollut kahdennentoista vuosisadan papisto, joka ylpeänä kilpaili maailman mahtavain kanssa loistossa ja prameudessa, altis luopumaan suurista maallisista eduistaan elääksensä apostolein tapaan köyhänä ja maailman silmissä halpana. Tuon tuostakin toimitettiin valituksia Roomaan, kunnes paavi _Lucius III Veronan_ kirkolliskokouksessa julisti Valduslaiset pannaan (1184).

Valduslaiset hajosivat nyt Rhein-laaksoon, Italiaan, Espanjaan y.m. Valduksen sanotaan saapuneen Böhmiin ja siellä kuolleen Herran kiitos huulillaan v. 1179. Minne vain nämä keskiajan ensimmäiset evankeliset saarnaajat saapuivat, siellä syttyi monessa sydämmessä ijankaikkisen elämän valo. Siitä ajasta alkaen, jolloin kirkko sulki heidät yhteydestään, koettivat he muodostaa pientä itsenäisiä uskonnollisia yhdistyksiä, vaikka tämä tietysti niiden vainojen tähden, joiden alaisiksi he ennen pitkää joutuivat, oli hyvinkin vaikeata. Nämä yhdistykset saavuttivat kaikkialla kunnioitusta; vihollisetkin kiittivät monesti Valdulaisten kristillistä perhe-elämää ja nuhteetonta vaellusta. "Ei sitä kaupunkia taideta peittää, joka vuorella on."

Mitään tarkkaan määrättyä opinjärjestelmää eivät Valduslaiset tietysti voineet luoda. Kuvataksemme heidän opetustapaansa, kokoamme tähän lyhennetyssä muodossa muutamia heidän saarnoissaan käyttämiään lempilauseita:

"Roomalainen kirkko ei ole Kristuksen kirkko, vaan kaikkien eksytysten äiti; paavi ei ole Kristuksen sijainen. Uskovain kastettujen seurakunnalla on korkein valta. Te katolilaiset kiellätte hurskaita maallikoita saarnaamasta, vaikka vanhimman kirkon aikana sekä papit että maallikot opettivat. Teidän pappinne ovat fariseusten ja kirjanoppineiden kaltaiset, teidän kirkollismenonne villityksiä täynnä. Pyhiinvaellukset, paastoomiset, messut kuolleiden puolesta, pyhimysten palvelemiset eivät tuota autuutta, vaan ne ovat keksityt papiston eduksi. Parannus vain ja tosi usko saattavat autuaaksi. Kiirastulta ei löydy, lapsenkaste ei semmoisena auta ketään, leipä ja viini eivät muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi Herran ehtoollisessa. Toimittaessanne loistavaa jumalanpalvelusta ja laatiessanne tarkkoja sääntöjä kristittyjen noudatettaviksi, jätätte sydämmen pyhityksen sikseen. Yhtä hyvin voi rukoilla taivasalla tahi tallissa kuin kirkossa, sillä tosi kirkko ei ole kivestä, vaan se on pyhäin ihmisten yhteys. Kaikki erehdyksenne vuotavat siitä, ettette yksinomaan turvaa raamattuun. Ainoastaan mitä raamatussa löytyy, se kuuluu uskoon; vaan te vetoatte suullisiin kertomuksiin ja kaikellaisiin taruihin. Sentähden me luovumme teistä, opettaen että uusisyntyminen tapahtuu ainoastaan uskon kautta ja että synnit uskovaisille annetaan anteeksi Jesuksen Kristuksen kautta. Hän on ainoa välittäjä, Häneen ainoaan me turvaamme. Kun niin teemme, tulee oikea kuri ja siveellisyys itsestään, rauha säilyy, emme Hänen yhteydessään ollen rakasta maailmaa, laiskuus pakenee, sydän puhdistuu; Hänen seuraamisessa me ristiinnaulitsemme lihamme, kartamme pahoja seuroja ja joutavia, syntisiä huveja, opimme armeliaisuutta harjoittamaan, nöyrinä kärsimään ja totuutta rakastamaan."

Tähän tapaan todistivat Valduslaiset ristiinnaulitusta Herrasta, kahdennentoista vuosisadan pimeinä hetkinä. Mikä ihmeellinen valo, mikä ihmeellinen herätyssaarna! Joko seisomme uskonpuhdistuksen kynnyksellä, joko nousee uuden ajan aurinko, poistaen keski-ajan sumut? Ei, pitkä on matka vielä ja pimeä tie! Ei ole aika vielä kypsynyt. Valo, jonka tässä näemme, ennustaa keski-ajan marttyyriaikaa, ja semmoisina aikoina välkkyy totuus aina kirkkaana.

XII.

Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.

Minä vihaan ja hyljään teidän juhlapäivänne, en myös tahdo haistaa teidän uhrianne.

Vie pois minun edestäni sinun virtes jyrinä; sillä en minä voi sinun kanteleittes laulua kuunnella. Am. 5: 21-23.

Monet olivat syyt noihin keski-ajan lukemattomiin erehdyksiin ja kirkon niistä riippuvaan väärään oppiin, jonka kahlehtimana kristikunta valheen ja pimeyden orjana huokaeli. Emme kuitenkaan erehtyne, jos sanomme pääsyyn olleen sen seikan, että p. raamattua niin vähän tutkittiin ja että muille todistuksille annettiin sama arvo kuin Jumalan erehtymättömälle sanalle. Missä tätä sanaa ei viljellä, siinä on inhimillisen synnin tähden aina erehdys jossain muodossa valmiina. Ylpeä katolinen kirkko, joka rohkeasti väitti Pyhän Hengen yhä edelleen johdattavan seurakuntaa samoin, kuin apostolisen aikakauden vaiheissa, ei peruuttanut sanaakaan, vaan kehitti johdonmukaisesti niitä vääriä periaatteita, jotka sen helmassa itivät ja kypsyivät. -- Silmäilkäämme tässä niitä erehdyksiä, jotka näihin aikoihin ovat huomattavina katolisen kirkon opissa.

Suurimmalta kirkkoisältään, Augustinukselta, oli läntinen kirkko perinyt opin synnistä ja armosta, jonka perustukselle, raamatun mukaan rakentaen, se olisi voinut kehittyä kirkkaudesta toiseen. Mutta tuon syvämietteisen, Herran koulussa kasvatetun opettajan opinjärjestelmä ei ajanpitkään soveltunut kristikunnan yhä pintapuolisemmaksi käyneesen katsantotapaan. Kirkko vieraantui sille jo varhain, muodostaen käsityksensä synnin ja armon painavan kysymyksen suhteen semipelagianismin pettäväin ohjeiden mukaan. Ei Augustinuksen oppia vääräksi sanottu -- sitenhän kirkko olisi joutunut ristiriitaan itsensä kanssa, se kun väitti Pyhän Hengen aina laatineen sen päätökset, siis senkin, joka, hyväksyen Augustinuksen opin, oli tuominnut hänen vastustajansa harhaoppisiksi -- mutta totuutta kiertämällä suistivat kirkon johtavat henkilöt, ajanhengen kannattamina, vähitellen opin mainittuun suuntaan. Tiedemiehetkin harjaantuivat liikkumaan pinnalla ja siten karttamaan itse kysymyksen ydintä. Ja kun tuo painava totuus, että syntinen ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen, ilman lain töitä, katosi kristikunnan tajunnasta, niin ryhtyi kirkko määräämään kaikkia noita lukemattomia ansiokkaita töitä, joiden ies yhä raskaampana painoi ihmisten hartioilla, estäen heitä lähestymästä armonistuinta ja Häntä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä." Omatunto nuhteli synnistä, mutta sitä esteltiin heräämästä sillä valheellisella lupauksella, että ihminen omin voimin ainakin jossain määrin voi tyydyttää Jumalan vaatimuksia. Kirkko määräsi tehtävät, papisto valvoi että ne suoritettiin, ja pettyneet ihmiset tottelivat uskoen. Tällä tavoin kehittyi vähitellen keski-ajan oppi katumuksesta ja parannuksesta, joita alettiin pitää _sakramenttinä_.

Vielä yhdennellätoista vuosisadalla oli se käsitys yleinen, että Jumala yksin antaa synnit anteeksi, mutta jo silloin oli syntien anteeksisaaminen _ansaittava_ rukouksella, paastoomisella, almujenantamisella y.m. hyvillä töillä. Kahdestoista vuosisata lisäsi tähän käsitykseen sen luulon, että syntien anteeksisaamisen peruuttamattomana ehtona myöskin on niiden tunnustaminen papille. Ei mikään paremmin soveltunut kunnianhimoisen papiston ohjelmaan kuin tämä käsitys. Se oli tietysti omiaan kartuttamaan n.s. hengellisten jo ennen suurta valtaa. Eikä siinä kylliksi. _Neljäs lateraanikokous Roomassa_, joka v, 1215 laati lakeja kristikunnalle, määräsi: "jokaisen täysi-ikäisen uskovaisen tulee vähintäin kerran vuodessa salaa papillensa tunnustaa syntinsä ja voimainsa mukaan koettaa täyttää tämän määräämät rangaistukset; pappi olkoon varovainen ja harvapuheinen, jotta hän kokeneena lääkärinä voisi vuodattaa viiniä ja öljyä haavoihin. Tarkkaan hän tutkikoon kaikki hänelle tunnustettuun syntiin kuuluvat yksityisseikatkin, jotta hän tietäisi, mitä hänen tulee antaa, mitä armonvälikappaleita käyttää." Pappi on siis välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä, vieläpä sielujen lääkärinäkin. Häneen luo pettynyt kristikunta silmänsä; hänen sanoihinsa luottaa kevytmielisesti maailman suruton lapsi, joka, totellen kirkon lakia, hänelle tunnustaa jonkun törkeän synnin, hänen suustansa odottaa tuo katuvainen syntinen, joka kyyneleet silmissä hänelle huolensa valittaa, lohdutusta särjetylle omalletunnollensa, alttiina toimittamaan jos kuinka vaikeita tehtäviä, kun vain saa kaikki sovitetuksi ja syntinsä anteeksi.

Mutta aavistaen, ettei tämä kaikki, miten tarkkaan kirkon sääntöjä ja rippi-isän määräämiä rangaistuksia sitten noudatettiinkin, riittänyt puhdistamaan synnistä, turvautui kristikunta noiden lukemattomani pyhimysten esirukouksiin, joiden voimasta ja toimittamista ihmetöistä löytyi jos minkälaisia kertomuksia, Etenkin pidettiin neitsy Mariaa jo varhain suuressa kunniassa, ja tämä kunnioitus kasvoi keski-ajan kuluessa julkiseksi epäjumalanpalvelukseksi. Niin lausui esim. Bernhard Klairvauxlainen: "kentiesi pelkäät Kristuksen jumalallista kunniaa, Hän kun ei milloinkaan lakannut olemasta Jumala, vaikka Hän tuli ihmiseksi. Halajatko puolustajaa Hänenkin luona? Pakene neitsy Marian puoleen; Poika on kuuleva äitinsä esirukouksen, ja Isä on antava mitä Poika anoo." Ken voi luetella kaikkia villityksiä, joihin tämänkaltaiset, kristikunnan katsantotapaan yhä syvempään juurtuvat luulot antoivat aihetta? Pyhän neitsyn kunniaksi sepitettiin virsiä, häntä rukoiltiin ja palveltiin jos kuinka loistavilla juhlamenoilla. Muiden pyhimysten jo ennen tavattoman suureksi karttunut luku kasvoi kasvamistaan, heidän muka toimittamistaan ihmetöistä sepitettiin uusia, entisiä rohkeampia taruja, ja näiden tarujen _n.s. legendain_ opettaminen kansalle oli miltei ainoa uskonnollinen tieto, jota keskiaika ihmisille tarjosi. Näihin eksytyksiin liittyi vielä pyhäinjäännöstenkin palveleminen. Johdonmukaisesti vaati nimittäin ajan katsantotapa ihmisiä etsimään välittäjiä taivaassa asuvain pyhimysten ja uskovaisten ihmisten välille, ja tällä tavoin tuli pyhäinjäännösten kokoaminen, säilyttäminen ja palveleminen yhä yleisemmäksi. Ennen pitkää harjoitettiin mitä törkeintä petosta kaikenkaltaisilla esineillä, joille tämmöinen uskonnollinen arvo keksittiin. Niin esim. säilytettiin parrankarvaa, jota erään hurskaan kreivin sanottiin pitäneen kaulansa ympärillä, se kun muka oli Jesuksen parrankarvoja, toisessa paikassa kivi, jota perkele, kiusatessaan Herraa, kehotti Häntä muuttamaan leiväksi, neitsy Marian maitoa, maankappale josta Aadam luotiin, Herran hame, Hänen ristinsä kappaleita y.m.s., puhumattakaan taikauskon vielä raaemmista keksinnöistä. Sivistyneet ja hurskaat henkilöt kyllä koettivat vastustaa näitä hurjia väärinkäytöksiä ja tätä törkeätä petosta, vaan ajan luonne oli semmoista, eikä taipunut pahojen henkien valtaan sortunut kristikunta uhraamasta näille taikauskonsa luomille kultaisille vasikoille.

Kirkon pintapuolisesta parannus- ja katumusopista kehittyi Vähitellen myöskin _anekauppa_. Parannuksen tärkeimpänä kohtana pidettiin alussa sydämmen katumusta. Kirkko tahtoi tähän kuuluvilla määräyksillä luoda katuvaisen sisällistä tilaa osottavan näkyväisen muodon. Vaan kun kaikkea tätä, niinkuin jo mainitsimme, aljettiin pitää Jumalan silmissä ansiokkaana, muuttui katumus ulkonaiseksi tekopyhyydeksi, joka salaamistaan salasi ihmisiltä Kristuksen ja riisti uskon armonlahjan heidän sydämmistään. Kirkon määräämät rangaistukset, joiden kautta kristityt luulivat voivansa sovittaa syntinsä, olivat alussa monesti hyvinkin ankarat. Aikojen kuluessa myönsi höltynyt kirkonkuri vähitellen yhä suurempaa lievitystä rangaistusten suorittamisessa. Määrättyä rangaistusta saattoi katumuksenalainen näet joko vaihtaa toiseen tahi kokonaan siitä päästä, jos hän nimittäin suostui maksamaan määrätyn rahasumman. Tämä turmiollinen väärinkäytös, joka kerran oli oleva uskonpuhdistuksen lähinnä syynä, on kirkkohistoriassa tunnettu nimellä anekauppa. Sitä puolustettiin seuraavaan tapaan. Kristus ja pyhimykset ovat tehneet enemmän kuin Jumala heiltä vaati; samoin myös kaikki, jotka, noudattaen esim. munkkilupauksia, ovat _liikatöitä_ toimittaneet. Näistä hyvistä töistä on kokoontunut loppumaton aarre, jonka omistajana ja hoitajana kirkko on. Se saa käyttää tätä aarretta sillä täyttääkseen mitä heikkojen ihmisten parannuksesta puuttuu. Näin jyrkässä muodossa ei kyllä ainakaan anekaupan ensi aikoina asiaa selitetty, päinvastoin tehtiin tarkka erotus kirkon tuomitsemain rangaistusten ja Jumalan anteeksiantamisen välillä, jota viimmemainittua ei suinkaan saavutettu toimittamalla muutamia hyviä töitä, vaan yleisestä katsantotavasta katosi ennen pitkää tämä erotus, eikä kirkon tämän maailman mukainen hallitustapa suinkaan vaatinut pappeja sitä kansalle terottamaan. Päinvastoin tuli anekauppa juuri tällä tavoin käsitettynä yhä yleisemmäksi, raha riitti sovittamaan veripunaisetkin synnit. -- Suuri on Jumalan kärsivällisyys ja pitkämielisyys!

Ennen on kerrottu, kuinka ehtoollisoppikin vähitellen muuttui keski-ajan maallisen katsantotavan mukaiseksi. Turhaan oli Berengarius Toursilainen y.m. valistuneet miehet koettaneet estää tämän kalliin opin suistumista sille väärälle uralle, johon ajanhenki sitä pakottaen työnsi. Papin siunauksen kautta -- niin opetti kirkko -- _muuttuvat_ leipä ja viini Kristuksen ruumiin ja veren aineeksi. Herran ehtoollisen ytimenä pidettiin yhä edelleen Kristuksen verisen uhrin veretön toistaminen, jonka vaikuttimena oli papillinen siunaus. Sakramentin nauttimista tärkeämpää oli papin toimitusta tarkkaan katsominen ja messua kuuleminen. Tämä katsantotapa hyväksyttiin kirkon opiksi neljännessä lateraanikokouksessa, joka myöskin vahvisti muuttumisopin. Muuten arvosteltiin tätäkin pyhää toimitusta saman maallisen laskutavan mukaan, joka esim. keksi opin liikatöistä. Laajuus määrää kaikki, ei laatu. Jotta ei ehtoollista jaettaessa joku pisara Kristuksen kalliista verestä joutuisi hukkaan, kiellettiin maallikoilta kalkin nauttiminen. Väärinkäytöstä muka puolustettiin sillä, että Kristuksen ruumiissa myöskin on hänen vertansa. Tämä käsitystapa pääsi jo varhain vallalle läntisessä kirkossa, vaikka vasta Kostnitzin kokous hyväksyi sen (1415). -- Huomattava on, että itäinen kirkko, vaikka se kyllä omisti muuttumisopin, jyrkästi hylkäsi länsimaisen kristikunnan siitä johtamat johtopäätökset, jakaen esim. maallikoille Herran ehtoollisessa sekä leipää että viiniä.

Olemme maininneet, että katumusta aljettiin pitää sakramenttina. Ei kaipaa kukaan, joka vähänkin on perehtynyt raamattuun, todistusta siihen, miksi tämä käsitys on väärä, ja yhä selvemmäksi käy hänelle katolisen kirkon erehdys, kun kahdennentoista vuosisadan kirkkohistoria hänelle kertoo, miten sakramenttien luku kasvoi seitsemäksi. Paitse _kastetta, Herran ehtoollista_ ja _katumusta_ omisti yleinen katsantotapa sakramentin arvon ja nimen seuraaville kirkollisille toimituksille: _papiksi-vihkimiselle, konfirmatsioonille_ (kasteenliiton vahvistaminen), _avioliiton-vihkimiselle_ ja _viimmeiselle voitelemiselle_, jolla viimmemainitulla toimituksella kirkko otti turvataksensa ijankaikkisuuteen muuttavan autuaallista kuolemaa. Ensimmäinen, joka tieteellisesti esitti tämän sakramenttiopin, oli Pietari Lombardialainen. Hän kannatti tätä oppia ja ilmaisi siten mitä yleinen mielipide jo ennen hänen aikojaan vaistomaisesti oli miettinyt, ja kirkko hyväksyi hänen selityksensä oikeaksi. Ei ollut keski-aika raittiin, raamatun mukaisen kritiikin aika.

Länsimaiden rakennustapa, jonka, merkillisimpänä tuloksena olivat keski-ajan jalot kirkot, oli yhdeksännestä vuosisadasta alkaen _romaaninen_. Basilika kyllä pysyi vielä rakennustaiteellisen, suunnitelman perusmuotona, mutta tuon vaakasuoran katon muodostaminen puolipyöreäksi ristiholviksi antoi koko rakennukselle uuden muodon. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi tämä rakennustapa sijaa _gotilaiselle_ eli _germaanilaiselle n.s. teräväkaariselle rakennustavalle_. Hylkäämällä entisen raskasmuotoisen kupurakennuksen, joka kokosi kaiken painon ja voiman yhteen paikkaan, ruvettiin käyttämään keveitä ja solakasti ylös pyrkiviä teräviä kaaria, jotka antoivat kirkoille erinomaisen ylevän muodon. Koko rakennusta sievisteltiin runsailla vertauksellisilla koristuksilla ja niihin liitettiin korkealle ilmaan kohoavat tornit kellotapuleilleen. Kirkkojen rakentaminen todistaa keski-ajan uskonnollisesta innostuksesta. Se luulo, että Jumala papin sanan kautta oli aistillisesti läsnä alttarilla, kehotti ihmisiä rakentamaan yhä kauniimpia kirkkoja. Ei mitään uhrauksia pidetty liiaksi suurina, kun tämmöinen työ oli kysymyksessä. Se sukupolvi, joka oli alottanut kirkonrakennuksen, ei monesti toivonutkaan nähdäksensä sitä valmiina, vaan luovutti kernaasti tämän ilon lapsille ja lastenlapsille, jotta siitä tulisi Hänelle otollinen asunto, jonka kunnia täyttää taivaat ja maan ääriin ulottuu. Muuten ei tarvinne huomauttaakaan, että kirkkoja rakentamista pidettiin hyvin ansiokkaana työnä; moni ruhtinas ja rikas mies luuli sillä sovittavansa suuret synnit. Usein määräsivätkin papit tämän työn sovittavaksi katumus-rangaistukseksi. Kirkkojen sisustamisessa tehtiin se muutos, että _saarnatuoli_ asetettiin jonkun sivupilarin ääreen, sekä että yhä useampia alttareita hankittiin monien messujen vuoksi, Kuuluisimmat kirkot, joiden rakentamiseen keski-aikana ryhdyttiin, ovat Magdeburgin tuomiokirkko, p. Elisabetin kirkko Marburgissa, Freiburgin, Strassburgin ja Kölnin tuomiokirkot. Viimmemainittua, jota pidetään maailman kentiesi jaloimpana rakennuksena, ruvettiin rakentamaan v. 1240. Vasta viimme aikoina on se täydellisesti valmistunut. Pohjoismaissakin nähtiin jo keski-aikana ainakin muutamia kauniita kirkkoja. Kuuluisimmat näistä ovat Trondjemin ja Upsalan tuomiokirkot.

Keski-aikana olivat muutkin taiteet kirkon palveluksessa. Tämä kuuluu kyllä kauniilta ja jalolta, mutta jos asiaa likemmin tutkimme, ilmaantuu juuri tuossa taiteitten väsymättömässä viljelemisessä katolisen kirkon heikkojakin puolia. Kaikki pyrkii nim. tekemään uskontoa niin aistillisesti käsitettäväksi kuin suinkin, jumalanpalvelus muuttuu yhä enemmän sielulliseksi, se pyytää tunteita liikuttaa, vaan jättää omantunnon rauhassa nukkumaan. Yhä edelleen säilytettiin Gregorius Suuren asettamaa laulukuntaa, joka jumalanpalveluksessa yksin veisasi latinalaisia virsiä, Semmoisia sepitettiin paljon keski-aikana; toiset niistä, niinkuin esim. Bernhard Klairvauxlaisen kirjoittamat, ovat hyvin kauniita ja sisällyksensäkin puolesta eteviä. Tavaksi tuli myöskin ylistää Jumalaa ja pyhimyksiä äidinkielellä, vaan yhteisessä jumalanpalveluksessa ei näitä kansan sepittämiä virsiä saatu käyttää, paitse yhtä, tuota tunnettua "Kyrie Eleison", johon saksalaiset sanat toimitettiin. Hengellisiä äidinkielisiä virsiä veisattiin sitä useammin muissa tilaisuuksissa, niinkuin pyhiinvaellus-retkillä, hautausmatkoilla y.m. senkaltaisissa juhlatiloissa. Kuvanveistotaide ja maalaustaide asettuivat nekin nimenomaan uskonnon ja kirkon palvelukseen. Jos jo raamatun kertomusten kuvaaminen ja hengellisten salaisuuksien maallisen silmän nähtäviksi asettaminen on arkaluontoista ja ainakin monesti arveluttavaa semminkin kaikkien niiden mielestä, jotka tahtovat palvella Jumalaa "hengessä ja totuudessa", niin ilmaisee keski-ajan rohkea hengellinen taide usein hyvinkin loukkaavalla tavalla, miten vaarallista tämä uskonnolliselta kannalta on. Ja tältä kannalta kaiketi on asia arvosteltava, sillä muutoin sortuu uskonto taiteen välikappaleeksi, ja sen tarkoituksena on silloin lihallisten ihmisten miellyttäminen, esteellisen nautinnonhimon tyydyttäminen. Keski-aika oli tässä kohden yhtä suvaitsevainen, kuin se omantunnon vapauden ja sekoittumattoman totuuden suhteen oli suvaitsematon. Mielikuvituksen suomalla rajattomalla rohkeudella koristi silloinen kristikunta komeita kirkkojaan noilla kuuluisilla kuvilla ja maalauksilla, joita maailma vielä tänään ihailee, vaan joita kristikunta vuosisatojen kuluessa polvistuen palveli. Mitä törkeintä aistillisuutta ja raainta taikauskoa ilmaisivat nämä taideteokset monesti, kuten olettaa sopiikin, kun ajattelemme, kuinka alhaisella kannalla silloisten ihmisten uskonnollinen tieto oli. Mitä muuten tulee maalaus- ja kivenveistotaiteesen, niin on huomattava, että niiden kukoistus kuuluu keski-ajan kolmanteen aikakauteen. Olemme kuitenkin tahtoneet asiasta jo tässä huomauttaa, koska jo toinen aikakausi selvään osottaa, mihin suuntaan ajanhenki alkaa toimia.

Jota suuremman vallan ja loistavamman muodon jumalanpalveluksen ulkomenot saavuttivat, sitä harvinaisemmaksi kävi saarna. Silminnähtävästi ryhtyivät papit ainoastaan poikkeustilassa selittämään Jumalan sanaa kirkkoon saapuneille ihmisille. Jumalanpalveluksen tärkein osa oli messu-uhri, joka vihki leivän ja viinin Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Salaperäisen juhlalliselta kuuluu papin ääni, kun hän tuolla vieraalla kielellä rukoilee kuolleitten edestä ja siunaa leivän ja viinin, laulukunnan hiljaa veisatessa. Kun hän on päättänyt tämän toimituksen, ilmoittaa pieni kello, että ihme, s.o. leivän ja viinin muuttuminen on tapahtunut. Peite, joka tähän asti on estänyt kansaa näkemästä, mitä alttarilla on, poistetaan nyt, hyvänhajuinen savu levittää tuoksuansa kirkon kaukaisimpiin holviin, Herran ruumis ja veri viedään juhlasaatossa seurakunnan nähtäväksi ja palveltavaksi. Ja ihmetellen kansa polvistuu, tunteittensa valtaamana se vapisee, jättäen mielikuvituksensa selitettäväksi uskonnon suuret salaisuudet, Toisen alttarin luona kuiskaa joku katuvainen synnintunnustuksensa sielunpaimenen korvaan, toisessa paikassa määrää toinen kaikkivaltias pappi, millä tavoin jonkun muun parannusta tekevän synti on sovitettava.

Messut olivat kahta lajia: elävien puolesta ja kuolleitten edestä. Viimmemainitut saivat alkunsa siitä luulosta, että toiset ihmiset kuoltuansa joutuivat _kiirastuleen_. Jolleivät nimittäin eläessään olleet tehneet kylliksi parannusta eivätkä sovittaneet syntejään, täytyi heidän kuoleman ja viimmeisen tuomion välillä olevassa tuonelassa kärsiä paljon tuskia puhdistuakseen synneistänsä. Lievittääksensä näitä heidän tuskiansa, toimitti kirkko tuon tuostakin messuja heidän puolestaan. Miten turmiollinen tämä käsitys oli, nähdään siitäkin, että aljettiin toimittaa muitakin "hyviä töitä" kuolleitten hyväksi, ja kun messuista maksettiin, tuli se luulo ennen pitkää hyvinkin yleiseksi, että rikkaan ihmisen sukulaiset hänen kuoltuansa voivat kirkon välityksellä sovittaa kaikki hänen syntinsä ja siten hankkia rauhan hänen kiirastulessa tuskittelevalle sielulleen.

Kun tähän vielä lisäämme, että jumalanpalveluksen pienimmillekin sivuseikoille, papin puvulle, kirkon astioille, oville ja seinille, sanalla sanoen kaikelle, jota silmä näki ja korva kuuli tässä kirjavassa monenkaltaisuudessa, omistettiin joku muka hengellinen, salaperäisesti syvä merkitys, jota sitten mielikuvitus ja taikausko kilvan selittelivät, sekä että joskus kirkoissakin toimitettiin noita uskonnollisia näytelmiä, johon keski-aika oli niin taipuvainen, olemme viitanneet ainakin uskonnollisen katsantotavan ja jumalanpalveluksen pääpiirteisin, jommoisina nämä jo kahdennentoista vuosisadan kuluessa ilmaantuivat.

Haikein sydämmin muistelemme tässä vanhan kirkon yksinkertaista jumalanpalvelusta ja sen syvää hengellistä elämää. Kauas on kirkko eksynyt raamatun osottamalta tieltä, röyhkeästi on turmelus astunut kaikkein pyhimpään. Ei riitä tuo ulkonainen loisto, joka silmiämme häikäsee keski-ajan komeissa kirkoissa, salaamaan sitä totuutta, että Henki on poistunut seurakunnasta. Mutta syy siihen, ettei vanhurskaan Jumalan lopullinen tuomio vielä kohtaa kristikuntaa, vaikka Hän vihaa semmoisia epäjumalisia juhlia ja uhria, on se, että tuossa eksyneessä laumassa, jota sudet raatelevat maailman korvessa, löytyy monta, monta, jotka Hän vielä tuntee omiksensa.

XIII.

Paavi Innocentius III.

-- -- -- kansain kuninkaat hallitsevat heitä, ja joilla valta on heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi.

Mutta ette te niin; vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin, ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Luuk. 22: 25-26.

Voimatta lopullisesti ratkaista tuota jo kauan kestänyttä jättiläistaistelua paavikunnan ja maallisen vallan välillä, lähestyy kahdestoista vuosisata väsyneenä loppuansa. Mutta ennenkuin se lakkaa sankaritöillään maailmaa hämmästyttämästä, luo se silmiemme eteen vielä etenkin yhden taistelun, joka on omiaan sekin muistuttamaan meitä, miten väärälle uralle kirkon pyrinnöt ovat eksyneet, miten maallinen valta, suuruus ja loisto painaa leimansa kristikunnan uskonnolliseen katsantotapaan. Tarkoitamme _kolmatta ristiretkeä_, joka jälleen kokosi Euroopan parhaat sotavoimat tuohon turhaan taisteluun pyhän maan omistamisen edestä, joka taistelu niin monesti vieroitti kristikuntaa sille totuudelle, ettei Jumalan valtakunta ole tästä mailmasta.

Nureddinin maaherra _Saladin_ oli v. 1187 valloittanut miltei kaikki kristittyjen Palestinassa ja sen läheisyydessä omistamat maat ja kaupungit. Itse Jerusaleminkin oli kolmen viikon kestäneen piirityksen jälkeen täytynyt antautua voittajalle. Tämä sanoma herätti kaikkialla Euroopassa hämmästystä ja toivottomuutta; paavi _Urbanus III:nen_ kerrotaan kuolleen surusta (1187), kun hän sai kuulla, että pyhä hautakin jälleen oli uskottomain hallussa. Vaan ei vallinnut tämä alakuloinen mieliala kauan Euroopan ruhtinaita ja kansoja, ennenkuin yleinen innostus valloittaa pyhät seudut uskottomain käsistä valtasi koko kristikunnan. V. 1189 lähtivät Franskan kuningas _Filip II_ ja Englannin kuningas _Rikhard I_ liikkeelle, marssittaen suuret armeijansa itäänpäin, ja heihin liittyi tuo vanha sotasankari Fredrik Barbarossakin, vaikka hän siihen aikaan jo oli 70 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin nämä varsinaiset sotajoukot saapuivat Aasiaan, oli Euroopasta joukko toisensa perästä joko omilla tahi Välimeren rantakaupunkien laivoilla rientänyt itämaille taistelemaan uskottomia vastaan. Muutta kuinka suuri innostus olikin ja miten vankat ne sotavoimat, jotka se sai liikkeelle: voimaton oli kristikunta Saladinin valtioviisautta ja Muhammedilaisten hurjaa taistelunhimoa vastaan. Koko yritys raukesi tyhjään, ruhtinaat palasivat, voimatta mitään toimittaa, kotia, Filip v. 1191 ja Rikhard 1192. Vanha Fredrik oli jo sitä ennen päättänyt vaiherikkaan elämänsä. Hän näet hukkui Kalykadnus-jokeen, johon hän, halaten taistelua, maltittomana kannusti ratsuaan (1190). Vuosisatoja eli Saksan kansassa se tarina, että salainen voima oli temmannut hänen pois ihmisten ilmoilta ja että hän kerta vielä oli palajava isänmaansa ikionneksi. -- Ristiretken ainoana näkyväisenä tuloksena oli _Saksan ritarikunnan_ perustaminen v. 1190. Se oli alkuansa yhdistys pohjois-saksalaisten ristiretkeläisten sairasten auttamista ja hoitamista varten.

Kerrottuaan kristikunnan turhista ponnistuksista Muhammedilaisia vastaan, kääntää kirkkohistoria huomionsa jälleen tuohon paavikunnan ja maallisen vallan taisteluun maailman herruudesta. Fredrik Barbarossa oli kuollut, mutta hänen poikansa _Henrik VI_, joka isän vielä eläessä oli valittu hänen seuraajakseen valtaistuimella, uhkasi paavikuntaa suuremman vallan voimalla kuin kukaan ennen häntä, Hän oli nim. naimisissa Neapelin ja Sicilian perintöruhtinattaren Konstantian kanssa, aikoen yhdistää nämäkin maat jo ennen mahtavaan valtakuntaansa. Turhaan koetti paavi _Celestius III_ (1191-1198) estää häntä ottamasta näitä maita haltuunsa: Henrik valloitti puolisonsa perintömaat, siirsi kirkkovallan rajat pyhän kaupungin edustalle, vaati ja sai hätääntyneeltä paavilta keisarinkruunun sekä pakotti Rooman asukkaatkin kuuliaisuuteen. Paavikunnan vallanhimoiset tuumat olivat joutua kokonaan tappiolle, kun äkkiarvaamatta merkillinen muutos tapahtui taistelun vaiheissa. V. 1197 kuoli nim. Henrik VI, ja seuraavana vuonna sammui vanhan paavinkin elämä.

Levoton oli aika, ikäänkuin olisi se aavistanut, että ratkaisun hetki oli lähellä. Vuosisatoja oli paavikunta työskennellyt saavuttaaksensa vihdoinkin maailman herruutta, kirkon oppi oli muodostunut tämän aatteen mukaiseksi, papisto, tiede, munkkilaitos y.m. uskonnollisen elämän ilmiöt olivat alttiit sitä kannattamaan ja maallisen vallan puolelta uhkaava vaarakin oli jälleen poistettu -- vaan oliko paavikunta kuitenkaan nytkään pääsevä tarkoituksensa perille? Jo ovat kristityt siellä täällä alkaneet vastustaa turmeltunutta kirkkoa -- vielä on tilaisuutta ainakin ajaksi masentaa tämä vastarinta, mutta ennen pitkää on se mahdotonta. Ei uhkaa maallinen valtakaan tällä hetkellä paavikuntaa -- Hohenstaufien edustaja _Fredrik II_ lepää vielä pienenä lapsena kehdossa -- vaan pian on hänkin osottava, että Sakarein verta juoksee hänen suonissaan. Tilaisuus on suotuisa paavikunnalle, mutta nyt jos milloinkaan tarvitaan myös mies, joka pystyy sitä käyttämään.

Kun Celestius III oli kuollut, kokoontuivat kardinaalit Tammikuun 8 p. 1198 uutta paavia valitsemaan. Heidän joukossaan oli eräs nuori mies nimeltä Lotar, joka nerollaan ja opillaan oli saavuttanut virkaveljiensä yksimielisen kunnioituksen, vaikka hän siihen aikaan oli vasta 37 vuoden ikäinen. Ollen mahtavaa _Conti_-sukua, oli hän ollut tilaisuudessa kehittämään suurta kykyään ja esteettömästi harjoittamaan opintoja maailman etevimmissä sivistysajoissa. Roomassa, Pariisissa ja Bolognassa oli hän tavattomalla menestyksellä lukenut jumaluusoppia ja tutkinut kanoonista lakia, kunnes hän 30 vuoden ikäisenä etevyytensä tähden ja mahdillisen sukunsa vaikutuksesta pääsi kardinaaliksi. Tämän miehen valitsivat kardinaalit nyt yksimielisesti paaviksi. Lotar hämmästyen epäili, sillä jos kukaan, piti hän kirkon korkeinta virkaa arvossa, vaan luottaen "Häneen, joka raadollisille on armollinen", astui hän Pietarin istuimelle, ottaen nimekseen _Innocentius III_.

Järjestettyään taloudelliset asiansa ja määrättyään yksityisen elämänsä mitä yksinkertaisimpain vaatimusten mukaiseksi, ryhtyi Innocentius turvaamaan valtaansa. Hänen täytyi päästä muista riippumattomaan asemaan Italiassa, voidakseen saavuttaa sitä maailmanvaltaa, johon hän alusta alkaen pyrki tuolla tavattomalla nerolla ja voimalla, jonka vertaista maailma ei milloinkaan ollut kokenut paavien istuimelta. Jo hallitusaikansa toisena päivänä pakotti Innocentius Rooman kaupungin prefektin vannomaan uskollisuudenvalan sekä karkoitti Keski-Italiassa hallitsevat saksalaiset herrat, siten osottaen, kuka tästä alkaen oli oleva pyhän kaupungin ja sen ympäristön hallitsijana. Kaikkialla vetosi hän Italialaisten vapaudentuntoon, sanoen paavin velvollisuudeksi lähinnä valvoa tämän maan etua. Sen jälkeen loi hän silmänsä Ala-Italiaan. Siellä olivat olot hänelle hyvin suopeat, ja taitavasti hän niitä hyväksensä käytti. Kansa, joka vihasi julmaa Henrik VI:tta vielä hänen kuolemansakin jälkeen, uhkasi nim. karkottaa Konstantian ja hänen lapsensa, _Fredrik II:sen_, maasta, ja säilyttääksensä asemaansa pyysi turvaton ruhtinatar paavia vahvistamaan nuoren Hohenstaufin valtaa Etelä-Italiassa. Innocentius puolestaan pakotti Konstantian luovuttamaan kirkolle sicilialaisten ruhtinasten entiset oikeudet, Eikä siinä kylliksi. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta, menetteli hän, niin taitavasti, että Konstantia jätti lapsensa hänen holhottavakseen. Täten joutui koko Etelä-Italia Innocentiuksen käsiin (1198).

Äitinsä ja kirkon hoitamana sai Fredrik verraten hyvän kasvatuksen, mutta hänen suonissaan juoksi Hohenstaufein verta, ja epäilyksellä seurasi hän paavin tuumia. Ja olipa hänellä kyllä syytä epäluuloonkin, sillä Innocentius tarkoitti kaikkialla saksalaisen vallan supistamista. Monenmutkaiset olivat Saksan sisälliset olot, mutta taitavasti valvoi paavi etuaan. Jo v. 1198 valitsivat muutamat saksalaiset ruhtinaat nuoren Fredrikin sedän Schwabin herttuan _Filipin_ kuninkaaksi. Welfiläinen puolue taas kannatti _Otto IV:ttä_, ja näiden välillä syttyi kymmenen vuotta kestävä sisällinen sota, joka arveluttavassa määrässä kysyi Saksan jo ennen masentuneita voimia. Innocentius lähetti erään piispan Saksaan julistamaan Oton kuninkaaksi. Hän kyllä myönsi ruhtinaille oikeuden valita kuninkaan, vaan ilmoitti jyrkästi, että vaalin vahvistaminen ja keisarinkruunun antaminen kokonaan riippui hänestä. "Vanhan liiton papit", niin kuuluvat hänen sanansa, "eivät antaneet, vaan ottivat kymmenyksiä, he vihkivät ja voitelivat, vaan heitä ei vihitty eikä voideltu; sentähden ovat he korkeammat kuin ne, jotka vihitään ja voidellaan. Kristus on sanonut Pietarille, etteivät helvetin portit ole kirkkoa voittavat; ruhtinasten valta käsittää ainoastaan tämän maailman, pappien ulottuu taivaasen. Edelliset vallitsevat ruumista, viimmemainitut sielua; edellisten vallassa ovat yksityiset maakunnat ja valtakunnat, Kristuksen sijaisena hallitsee paavi koko maanpiiriä. Pappeus on Jumalan asettama, maallinen valta perustuu Nimrodin, tuon voimallisen metsästäjän, anastukseen. Kuninkuus määrättiin Juutalaisille rangaistukseksi heidän Jumalasta luopumisen tähden, paavikunta on Jumalan lahja kansojen pelastukseksi. Missä vain maallinen valta on uskaltanut kirkkoa vastustaa, on se sortunut, Koranin lahkon yrityksestä hamaan tähän päivään".

Mutta jyrkästi vastusti Filipin puolue paavin sekaantumista maallisen vallan asioihin. Se toimitti Innocentiukselle kirjoituksen, jossa ankarasti moitittiin hänen legaatiensa käytöstä Saksassa. Puolue vaati itselleen täydellistä vapautta kuninkaanvaalin ratkaisemisessa. Tyytymättömyys karttui niihin määriin, että joukko Saksan mahtavimmista papeistakin liittyi Filipin puolueesen. Taitavan valtiomiehen tavoin alkoi Innocentius nyt solmia sovintoa kuninkaanehdokkaiden välillä. Tällä kannalla olivat asiat, kun Filip odottamatta poistui näyttämöltä. Hän näet sai surmansa murhaajan kädestä (1208). Nyt julisti Innocentius Saksan kansalle, joka ainakin hetkeksi oli kyllästynyt noihin alituisiin sisällisiin taisteluihin, että "Jumalan tuomio oli määrännyt Oton kuninkaaksi". V. 1209 vihki hän Roomassa juhlallisesti tämän ruhtinaan keisariksi, ja napisematta suostui siihen Saksan kansa. Vaan ennen pitkää ilmaisi welfiläinen keisari hyvinkin selvästi, ettei hän suinkaan aikonut olla niin kuuliaisena paaville, kuin tämä oli olettanut. Huolimatta sovinnonehdoista marssi hän sotajoukkoineen Italiaan, laskeakseen valtansa alle kirkkovallan ja paavin muut omistamat maat, jotka oli luvannut kirkolle. Lisäksi koetti hän liittää valtakuntaansa Sicilian kuningaskunnankin, riistääksensä sen Rooman suojelusherruudesta ynnä paavin ja Hohenstaufein yhteisestä läänityskuninkuudesta. Rohkea yritys, jonka Innocentiuksen valtioviisaus ja rautainen voima ennen pitkää oli tekevä tyhjäksi! Nuori Fredrik oli juuri tähän aikaan päässyt lailliseen ikään. Innocentius julisti Oton pannaan ja lähetti holhottinsa Saksaan valvomaan Hohenstaufien sorrettuja oikeuksia (1210). Laajentaen kirkkovaltaa ja tukien muutenkin asemaansa Italiassa, odotti Innocentius tyyneenä Oton perikatoa. Fredrik otettiin riemulla vastaan; turhaan koetti Otto häntä, tuota mainehikkain esi-isäin toivorikasta, paavin siunaamaa ja tukemaa nuorukaista vastaan asemaansa säilyttää. Supistumistaan supistui hänen puolueensa, kunnes _Fredrik II Hohenstaufi_ v. 1214 tunnustettiin yksimielisesti Saksan kuninkaaksi ja kruunattiin keisariksi Achenissa (1215).

Innocentius oli voittanut: paavikunnan yliherruus Saksansa oli syvään juurtunut kansan katsantotapaan. Mutta etäämmälle loi hän silmänsä. Tarkkaan seurasi hän koko kristikunnan vaiheita, sillä kaikkia sen maita piti hän suurena valtakuntanaan, niiden ruhtinaita ja kuninkaita palvelijoinaan, joiden lakina hänen käskynsä oli oleva. Onneton se, joka uskalsi vastustaa; kaikkein täytyi taipua, nöyrtyä. Portugalin ja Arragonian kuninkaat pakotettiin suostumaan vuotuisen veron suorittamiseen, Puolan, Unkarin, Böhmin, Serbian ja Bosnian ruhtinaille laati hän lakeja. Kuninkaiden ja kansain hyvät niinkuin pahat ominaisuudet, ystävyydenliitot ja rauhat, väkivaltaiset pakkokeinot ja vapaudenyritykset, sanalla sanoen kaikki valtiollisenkin elämän ilmiöt käytti hän Rooman maailmanvallan hyväksi.

Semminkin on Innocentiuksen suhde Englantiin omiansa osottamaan, että paavikunta, hänen kirkkoa hallitessa, oli kohonnut kunnian ja mahtavuuden kukkulalle, jos nim. sen kunnia ja mahtavuus mitataan tämän maailman pettävällä mittanuoralla. Viimmemainitussa maassa hallitsi siihen aikana _Juhana maaton_. Kun Kanterburyn arkkipiispa