v. 935 saaneen sen keihään, jolla Kristuksen kylki avattiin, sekä

naulat, joilla Herra kiinnitettiin ristin puuhun! Samaan aikaan syntyi uusi, menneille ajoille aivan tuntematon taikauskoinen tapa. Hurskasten ruumiit eivät enää saaneet rauhassa levätä haudoissa, vaan kaivettiin esille säilytettäviksi ja palveltaviksi. Usein joutuivat ihmiset kerrassaan raivoon, kootessaan itselleen tämmöistä omaisuutta. Oleskellessaan Ranskassa pelasti pyhä _Romuald_ töin tuskin henkensä, kun sikäläiset ihmiset, peläten etteivät miehen kuoltua saisi hänen ruumistaan käsiinsä, aikoivat hänen surmata. Rooma ei suinkaan koeta estää tätä taikauskon yhä karttuvaa valtaa. Se tietää, miten tehokas välikappale kansojen raakuus ja tietämättömyys on paavikunnan mahtavaksi saattamiseen, ja koettaa sitä päinvastoin kehittää tarkoitustensa mukaan. Hävyttömämmin kuin missään muualla harjoitettiin kristikunnan pääkaupungissa petosta pyhäinjäännöksillä, ostettiin ja myytiin, niin että juuri tähän aikaan syntyi tuo sattuva lauseparsi: "Muinoin sinä Rooma hirmuisilla käsillä surmasit pyhät, nyt rikastut myymällä heidän luitaan." Harvat uskalsivat vastustaa tätä törkeätä väärinkäytöstä ja epäjumalanpalvelusta. Ne, jotka korottivat ääntänsä sitä vastaan, ansaitsevat sitä suurempaa kunnioitusta, jota harvemmassa heitä löytyy. Sentähden emme saa unohtaa Lyonin arkkipiispaa _Agobardia_, joka miehuullisesti vastusti aikansa taikauskoisia tapoja. Vielä kuuluisampi on Turinin piispa _Klaudius_. Perustuen Augustinukseen, jonka teoksista hän oli oppinut, että ihminen pelastetaan ainoastaan Jumalan armosta, saarnasi hän voimallisesti kaikkea tekopyhyyttä vastaan. Rohkeasti hän lausui paavista: "minä tunnustan paavin apostoliseksi, jos hän toimittaa apostolein töitä", ja pelkäämättä Roomaa poisti hän kirkostaan koristukset ja pyhäinjäännökset, jotta kansan ääretön taikausko edes jossain määrin asettuisi. Mutta ettei ollut toivomistakaan, että eksynyt kristikunta väleen luopuisi taikauskonsa erehdyksistä, sen näemme selvään siitäkin, että Klugnyn luostarissakin, joka niin monessa suhteessa on edellä aikaansa, harjoitettiin mitä kummallisimpia uskonnollisia tapoja. Niin esim. sikäläiset munkit valmistivat Herran-ehtoollisleipää seuraavalla tavalla. Kylvö toimitettiin suurilla juhlallisuuksilla, kellojen soidessa ja munkkien veisatessa. Kun elonaika joutui, poimivat hurskaimmat veljet sadon jyvä jyvältä. Ennen kuin jyvät jauhettiin, pestiin myllynkivet hyvin huolellisesti, jotta ei mitään saastuttavaa sekaantuisi tuohon pyhään leipään. Kun kivet olivat tarkkaan peitetyt, pukeutui se munkki, joka oli valittu jauhamaan jyviä, valkoisiin vaatteisin, ja hiljaa rukoillen toimitti hän sitten tehtävänsä. Samaa tarkkuutta noudatettiin jauhoja seisottaessa sekä sitten leivottaessa. -- Ei päässyt Herran ehtoollisen suuri hengellinen salaisuus tällä tiellä kirkastumaan uskon omistettavaksi!

Yhtä höllä kuin kirkonkuri usein oli todellisten syntein suhteen, yhtä säälimättömästi rangaistiin kaikkia niitä, jotka eivät, ehdottomasti alistuneet kirkon vaatimusten alle, olivat nämä vaatimukset sitten miten erehdyttävät ja väärät tahansa. Gottschalkin kohtalo on kylliksi osottamaan, millä tavalla keski-aika on kohteleva niitä, jotka uskaltavat julki lausua yleisestä uskonnollisesta katsantotavasta poikkeavia mielipiteitä. Löytyi kahdenlainen pannaanjulistaminen eli kiroominen. Toinen oli lieveämpää laatua ja sen sai piispa langettaa. Se erotti syyllisen jumalanpalveluksesta ja Herran ehtoollisen nauttimisesta. Ankarampi panna, joka sulki rikoksellisen kaikkien kirkollisten, valtiollisten ja yhteiskunnallisten oikeuksien osallisuudesta, sai arkkipiispa yksissä kirkolliskokouksen kanssa julistaa. Vähitellen anasti paavi yksin itselleen tämänkin oikeuden. Metsäneläimiä turvattomampi oli se, joka sortui tämän pannan alle. Häneltä suljettiin joka ovi, häntä pakenivat kaikki niinkuin ruttoa. Joka häntä jollain tavoin armahti, oli vikapää samaan rangaistukseen. Että tuomio kohtasi kirkon paraita jäseniä, sitä ei tarvinne mainita. Ja kristikunta totteli uskaltamatta ja tahtomattakaan hiiskata sanaakaan papiston monesti aivan mielivaltaista menettelyä vastaan. Joskus sattui, että koko maakunta joutui kirouksen alaiseksi. Silloin vaikenivat kirkonkellot, jumalanpalvelus lakkautettiin, ruumiita ei siunattu hautaan, ei kastettu lapsia eikä vihitty avioliittoja, kunnes ihmiset olivat alttiit tekemään mitä tahansa päästäksensä kirkon armoihin jälleen.

Mutta kaiken pimeyden ja turmeluksen uhallakin, leviää Kristuksen evankeliumi kaukaisiin maihin, kukistaen epäjumalien alttarit, sivistyttäen tapoja ja virittäen ijankaikkisen elämän toivoa lukemattomissa sydämmissä. Miten mielivaltaiset kirkon määräykset usein olivatkin, tuottivat ne monesti arvaamattoman suurta siunausta keski-ajan raa'oille, puoli pakanallisille kansoille. Semmoinen oli esim. v. 1041 käytäntöön astunut sääntö _"Jumalan rauhasta"_, joka määräsi, että "keskiviikkoillasta maanantaiaamuun auringon nousuun asti kaikkien kristittyjen, ystäväin ja vihollisten, naapurien ja vierasten kesken tulisi vallita pyhä ja loukkaamaton rauha, niin että jokainen niinä neljänä päivänä ja viitenä yönä saisi joka hetki nauttia täydellistä turvallisuutta ja vapaana kaikesta pelosta jumalallisen rauhan turvissa tehdä, mitä hänen tulee tehdä." Mutta valitettavasti kirkko "ilman Jumalatta pitää neuvoa," laatiessaan lakejaan. Se ei etsi "Hänen henkensä varjelusta", vaan hakee turvaa muualta. Juuri tuo onneton ystävyys maailman kanssa, joka vihdoin korottaa kristikunnan ylipaimenen puolijumalaksi, jota ihmiset sitten vuosisatojen kuluessa polvistuen palvelevat, on eksyttävä Herran seurakuntaa yhä kauemmas oikealta tieltä. Jo Konstantinus Suuren ajoista asti on kirkko harjaantunut "menemään alas Egyptiin" etsiäksensä puolustusta vaaroissa, apua hädässä. Keski-aika kulkee ahkeraan samaa kiellettyä tietä, se kun ei yön pimeässä enää löydä elävää Jumalaa, joka on meidän linnamme ja kalliomme. Hän "asuu korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla särjetty ja nöyrä sydän on," vaan temppeleissä estävät kuvat ja koristukset, kuollut saarna ja lukemattomat erehdykset ihmisiä Häntä löytämästä, ja Pyhän Hengen särkemiä sydämmiä löytyy niin vähän. Sentähden ei keski-ajan kristikunta luo silmäänsä korkeuteen, turvaten yksin Häneen, joka siellä asuu. Se etsii neuvoa, valoa, lohdutusta ja rauhaa paavilta, joka on maailman kanssa liitossa silloinkin, kun hän taistelee kuninkaita vastaan. Sillä Jesuksen Kristuksen Henki, joka on nöyryyden ja itsensäkieltämisen henki, ei ohjaa häntä, vaan maailman henki, ylpeyden ja kunnianhimon henki. Orjuuteen, vaan ei vapauteen, hän johdattaa, "Egyptin varjojen" sumuihin, vaan ei lupauksen maahan.

Milloin on Herra jälleen herättävä kalliisti lunastettua seurakuntaansa tuosta pettävästä unesta? "En minä jätä teitä orvoiksi" kuuluu näinäkin pimeinä vuosisatoina Hänen lupauksensa, "jonka suussa ei petosta löytty."

Minun kansani on tullut kadonneeksi laumaksi; heidän paimenensa ovat heidän vietelleet ja antaneet heidän eksyksissä kävellä vuorilla, niin että he ovat vuorilta menneet kukkuloille, ja ovat unohtaneet majansa.

Jer. 50: 6.

Toinen aikakausi (1073-1309).

I.

Paavi Gregorius VII.

Sinun ylpeytes ja sinun sydämmes koreus on sinun pettänyt, että sinä asut vuorten raoissa, ja vallitset korkeat vuoret. Jos sinä tekisit pesäs niin korkiaksi kuin kotka, niin minä kuitenkin sieltä sinun kukistan, sanoo Herra. Jer. 49: 16.

Huhtikuun 22 p. 1073 kokoontui papisto Lateraani-kirkkoon siunaamaan paavi Aleksanteri II:sen ruumista haudan rauhaan. Suuri kansanpaljous oli saapunut juhlallisuutta katsomaan. Hildebrand luki messun. Kun hän oli päättänyt toimituksen, kuului yhtäkkiä väkijoukosta ääni: "Hildebrand olkoon paavina, pyhä Pietari valitsee hänen." Hämmästyneenä vetäysi Hildebrand syrjään, koettaen silminnähtävästi estää äkkiarvaamatonta ja säännötöntä vaalia, vaan kardinaali _Hugo_ korotti äänensä, julistaen hänen kardinaalikunnan nimessä paaviksi nimellä _Gregorius VII_. Kaikki kardinaalit kannattivat esitystä, huutaen innostuneina: "me olemme valinneet hänen, tahdotteko häntä?" "Tahdomme" kaikui riemastuneen kansan joukosta, Hildebrand puettiin heti paavinviittaan, kruunu pantiin hänen päähänsä ja hän asetettiin paavien istuimelle. Kyyneleet valuvat Hildebrandin silmistä, hän näyttää uupuvan arvonsa painon alle. Valtioviisauttako tämä on, teeskentelyäkö vain? Väärin häntä arvostelisimme, jos niin päättäisimme. Jos kukaan, on Gregorius VII kyllä järjen mies, jonka käytöstä valtioviisauden vaatimukset mitä johdonmukaisimmalla tavalla ohjaavat, vaan sydämmensä tunteita ei hänkään aina voi salata. Noissa hänen kyyneleissään kuvastuvat vielä munkkielämän koruttomat päivät rukouksineen, lupauksineen, toiveineen, ja monet ristiriitaiset ajatukset taistelevat tällä hetkellä hänen sydämmessään, vaatien häntä tunnustamaan ihmisvoimaa mitättömäksi, ihmiskunniaa turhaksi. Ja tuolle perustukselle on hän kuitenkin rakentava tulevaisuutensa. Onko rakennus seisova?

"Jumalan kunniaa ei yksikään ruhtinas rakasta; Roomalaiset, Lombardialaiset, Normannilaiset ovat Juutalaisia ja pakanoita pahemmat, ja minua itseä painaa synteini taakka enkä näe pelastusta missään muualla kuin Jesuksen armossa." Nämä sanat, jotka tapaamme paavi Gregorius VII ensimmäisessä kirjeessä, ilmaisevat, ettei kirkon uusi ylipaimen ole välinpitämätön kirkon turmeluksen suhteen. Hän ryhtyykin heti työhön, mutta valitettavasti pukeutuu hän oman voimansa heikkoon asepukuun, suistaen taistelun jo alusta alkaen väärälle uralle.

Yhä julkisemmaksi oli moite papiston turmeluksesta ja maailmallisesta mielestä tullut, yhä kuuluvammin vaati ajanhenki kirkon johtavia henkilöitä lyhtyinään tehokkaisin toimiin tämän paheen poistamiseksi. Vaan millä tavoin olivat papit irroitettavat tämän maailman turhista menoista, joissa miltei kaikki tuhlasivat aikansa ja vieraantumistaan vieraantuivat kalliin virkansa vaatimuksille? Gregorius tiesi, että yleinen mielipide jo aikoja sitten vaatimalla oli vaatinut kirkon opettajia luopumaan avio- ja perhe-elämän huolista, jotta he esteettömästi voisivat uhrata kaiken aikansa seurakuutansa palvelukseen. Jo monta vuotta oli hän ankaran munkin innolla kannattanut tätä käsitystä ja työskennellyt sen eduksi, mutta vasta paaviksi päästyään saattoi hän pukea tuumansa ehdottomasti noudatettavan lain muotoon. Ajanhenki, jonka palvelukseen hän on antautunut, estää häntä kysymästä neuvoa Jumalan sanalta ja säälimästä lukemattomien ihmisten hellimpiä tunteita. V. 1074 kutsui Gregorius kokoon kirkolliskokouksen Roomaan. Täällä vahvistettiin kirkon jo monesti ennen laatimat päätökset pappien naimattomuudesta. Ei siinä kylliksi, että papiksi pyrkiväin tuli sitoutua naimattomuuteen, -- jokaisen naineen papin täytyi heti luopua vaimostaan. Joka ei siihen suostunut, oli virastaan erotettava. Tämä laki julistettiin koko kristikunnassa. Monessa paikoin herätti se mitä katkerinta mielipahaa, kaikkialla levottomuutta. Etenkin oli vastarinta ankara Saksassa. Monen sikäläisen piispan keskeytti kansa huudoilla ja kivien heittämisillä, hänen julistaessaan paavin käskyä. Mutta Gregorius pysyi jäykästi vaatimuksissaan. Turhaan uhkasivat kapinalliset hankkeet hänen tuumaansa -- hän ei horjunut; turhaan vedottiin järjellisiin syihin ja raamatun todistukseen -- hän ei luopunut mielipiteestään eikä peruuttanut sanojaan. Rukouksiin, selityksiin, uhkauksiin vastasi hän käskemällä, vaatimalla. Gregoriuksen vastuunalaisuus on sitä suurempi, kuin hän monesti sai kuulla vastaväitteitä, joiden pätevyyttä hänen omatuntonsa ei saattanut kieltää. Niinpä lausuivat esim. Saksan papit eräässä tilaisuudessa: "koska paavi unohtaa Herran Math. 19: 12 lausuman sanan, 'jota eivät kaikki käsitä, mutta ne, joille se annettu on', koska paavi kokonaan unohtaa sekä tämän sanan että Paavalin todistuksen (1 Kor. 7: 9), niin tahtoo hän tirannin kovuudella pakottaa ihmisiä elämään enkelein tavoin. Lyödessään tuuleen luonnonlakienkin selvät opetukset, avaa hän irstaisuudelle oven selki seljälleen. Ellei paavi suostu peruuttamaan näitä päätöksiä, on hän kokeva, että papit kernaammin luopuvat virastaan kuin vainioistaan, ja silloin hän koettakoon ihmisten sijaan, joita hän pitää liika syntisinä hoitamaan papinvirkaa, saada enkeleitä seurakuntia johtamaan." -- Vaikka Gregoriuksen rohkeus ja hänen luottamuksensa itseensä monesti täytyi kokea mitä jyrkintä vastustusta, kävi pappien naimattomuus vuosi vuodelta yhä yleisemmäksi tavaksi kristikunnassa.

Tuskin oli naineiden pappien vastarinta vähän alkanut lannistua, ennenkuin Gregorius antautui toiseen vielä vaarallisempaan taisteluun. Hän ryhtyi nim. mitä jyrkimpiin toimiin poistaaksensa simonian turmiollista pahetta kristikunnasta. Ankarasti kiellettyään jokaista, ken tämä sitten olikaan, myymästä tahi ostamasta hengellisiä virkoja, kutsui hän v. 1075 kirkolliskokouksen Roomaan tutkiaksensa tuota ruhtinasten ja muiden mahtavain maallikkojen anastamaa oikeutta sauvan ja sormuksen lahjoittamalla tehdä kirkon palvelijoita maallisen vallan vasalleiksi. Gregoriuksen tarkoitus on vapauttaa kirkko tämän maailman mahtavain vaarallisesta orjuudesta, mutta kun hän aikoo heiltä riistää investiturioikeuden, unohtaa hän, mistä tämä kirkolle niin vahingollinen tapa on alkunsa saanut. Se perustuu pappien vallanhimoon ja maailmalliseen mieleen, joka jo satoja vuosia on harjoittanut heitä etsimään tämän maailman kunniaa ja rikkautta. Ensimmäisenä heistä on paavi pyrkinyt maalliseen valtaan, ja muut ovat noudattaneet hänen esimerkkiään. Siten on papisto takertunut keski-ajan monimutkaisten yhteiskunnallisten olojen pauloihin. Valtiolliselta kannalta oli aivan luonnollista, että papit omistivat maansa samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki muutkin; kun he kerta olivat maailmaan eksyneet, tuli heidän myös tyytyä niihin sääntöihin, joiden mukaan tämän maailman aarteita siihen aikaan koottiin ja säilytettiin. Jos he kieltäen itsensä olisivat maistaan luopuneet, niin he samalla olisivat riistäneet maallisen vallan ikeen niskoiltansa ja päässeet vapaiksi loukkaamatta valtion oikeuksia. Vaan tähän he eivät suinkaan olleet alttiit, ja viimmeisenä kaikista olisi paavi siihen suostunut. Kun Gregorius pyrki vapaaksi maallisen vallan herruudesta ja koetti saada kirkkoa ja papistoa riippumattomiksi läänityslaitoksen säännöistä luovuttamatta vähintäkään niistä eduista, joita kristikunnan hengelliset palvelijat maailman liittolaisina nauttivat, syöksi hän kirkon pitkälliseen taisteluun, jonka vaiheet usein mitä selvimmällä tavalla osottavat, miten kauas Herran seurakunta on eksynyt elämän kapealta tieltä.

Ennen pitkää sai kristikunta kokea, mitä Rooman kokous oli päättänyt. Kaikissa maissa antoi Gregorius julistaa, ettei yksikään piispa eikä abboti vastedes saisi sitoutua keisarin, kuninkaan, herttuan tahi kenenkään muun maallisen herran vasalliksi eikä siis heiltä myöskään vastaanottaa sauvaa ja sormusta. Aluksi näytti uusi laki kerrassaan voimattomalta: kaikkialla harjoitettiin simoniaa ja investituria niinkuin ennenkin. Gregoriuksen valtioviisaus älysi, missä taistelu oli alotettava. Tyyneesti jättäen Franskan kuninkaan _Filipin_ rauhassa toimimaan esi-isiensä tavoin ja tyytyen äänetönnä siihenkin, että _Wilhelm Walloittaja_ yhtä vähän huoli coelibatisäännöstä kuin simonia- ja investiturilaista, loi hän silmänsä Saksaan, aikoen ensin taivuttaa kuuliaisuuteen sen nuorta ruhtinasta _Henrik IV:ttä_, joka, päästyään täysi-ikäiseksi, v. 1065 oli saanut hallitusohjat käsiinsä. Tämä ruhtinas omisti kyllä hyviäkin ominaisuuksia, vaan oli jo varhain vallanhimoisen Hannon y.m. huonon kasvatuksen alaisena harjaantunut maltittomuuteen, huikentelevaisuuteen, irstaisuuteen ynnä muihin paheisin, jotka ennustivat monta estettä Gregoriuksen tuumille. Lisäksi sai tämä kokea, että Henrik, joka vasta voitollisesti oli masentanut Saksilaisten kapinan, Saksan tyytymättömän papiston tukemana röyhkeästi tallasi paavin julistamat lait jalkojensa alle sekä että hän, liittyen Lombardilaisten kapinallisiin hankkeisin Roomaa vastaan, pyrki anastamaan itsellensä loistavamman keisarinkruunun kuin kukaan ennen häntä oli kantanut. Taistelu oli välttämätön. Lähettilästen kautta uhkasi Gregorius sulkea Henrikin kirkon yhteydestä, ellei tämä selvästi näyttäisi muuttaneensa mieltään, sovittaisi niitä rikoksia, joista häntä yleisesti syytettiin, sekä karkoittaisi luotaan kirkonkiroukseen julistetut piispat ja neuvonantajat. Ja tähän toimeen ryhtyi Gregorius, _normannilaisherttuan Robert Guiskardin_, jonka hän, levittäessään valtaansa Etelä-Italiassa, oli pannaan julistanut, häntä ahdistaessa -- siihen aikaan, jolloin Henrik oli kunniansa kukkuloilla, ja Lombardialaisten kiihko paavin kasvavaa valtaa vastaan kiivaimmallaan. Näin huonojen enteiden uhkaamana ei olisi moni rohjennut taisteluun antautua.

Henrik suuttui silmittömästi. Hän kutsui kokouksen Wormsiin. Se avattiin Tammikuun 24 p. 1076. Kardinaali Hugo -- sama mies, joka oli julistanut Gregoriuksen paaviksi, vaan sittemmin, kun ei saanut toivottua palkintoa, luopunut hänestä -- ehdotti nyt, että hän oli virastaan erotettava, "koska hän käytti valtaansa mielivaltaisesti, ryhtyen yhä vahingollisimpiin uudistustoimiin". Kaikkien läsnäolevien piispojen allekirjoittamana lähetettiin päätös Roomaan. Siihen liitti Henrik omakätisen kirjeen, jossa Gregoriuksen "laiton paaviksi-valitseminen", hänen "huono elämänsä ja omavaltainen hallituksensa" todistettiin vielä ankarammilla ja valheellisemmilla syytöksillä kuin itse pääkirjoituksessa. Kokouksen lähetystö saapui Roomaan paastonaikana, Gregoriuksen paraikaa johtaessa suurta kokousta lateraani-palatsissa. Tyyneenä kuunteli paavi keisarin kirjettä, joka alkoi tähän tapaan: "Henrik Jumalan armosta Hildebrandille, joka ei enää ole paavi, vaan petollinen munkki! Tämmöisen tervehdyksen olet sinä ansainnut. Sinä olet polkenut piispoja ja pappeja jalkasi alla ja siten päässyt rahvaan suosioon." Töin tuskin sai Gregorius kansan estetyksi surmaamasta keisarillista lähettilästä, jonka kädestä hän nyt otti kirjeen lukien sen maltillisesti loppuun. Se päättyi seuraavilla sanoilla: "Sentähden, astu alas istuimeltasi sinä, jonka tämä meidän käskymme ja piispojen tuomio on tuominnut, ja luovuta apostolinen istuin toiselle, joka ei väkivaltaisilla toimilla solvaa uskonnon pyhyyttä ja joka julistaa Pietarin puhdasta oppia. Minä, kuningas Henrik Jumalan armosta, ja kaikki meidän piispamme vaatien käskemme: astu alas, alas." Gregorius ei säikähtynyt, Hän ryhtyi heti arvaamattoman rohkeisin keinoihin. Julistaen kuninkaan sekä ne, jotka tavalla tahi toisella olivat ottaneet osaa tähän tuumaan, pannaan, vapautti hän lisäksi Henrikin alamaiset heidän uskollisuudenvalastaan. Monessa kohden merkillinen on se Gregoriuksen kirje, joka oli maailmalle ilmaiseva tämän päätöksen. Se kuuluu:

"Autuas Pietari, sinä apostolein ruhtinas, kallista hurskaat korvasi meidän puoleemme ja kuule minua, sinun palvelijaasi, jota hänen lapsuudestaan tähän päivään asti olet ravinnut sekä vapahtanut pahojen vallasta, jotka ovat vihanneet ja vieläkin vihaavat minua uskollisuuteni tähden sinua kohtaan. Sinä sekä minun hallitsijattareui, Jumalan äiti, sinun veljesi autuas Paavali ja kaikki pyhimykset ovat minun todistajinani, että pyhä roomalainen kirkkosi vasten tahtoani on kutsunut minun hallitsemaan itseänsä, sekä etten ole lukenut saaliiksi astua sinun istuimellesi, että päinvastoin kernaammin olen halannut pyhiinvaeltajana päättää päiväni kuin maailmallisen kunnianhimon ohjaamana anastaa sinun paikkaasi. Minä uskon sentähden, että armosta eikä suinkaan minun hyvien tekojeni tähden on sinulle kelvannut ja vielä kelpaa, että se kristitty kansa, joka etenkin on minulle uskottu, myöskin etupäässä on minua totteleva sinun käskyläisenäsi ja että Jumala sinun tähtesi on uskonut minulle vallan sitoa ja päästää taivaassa ja maan päällä. Luottaen tähän ja suojellen kirkon kunniaa ja turvaa kiellän minä, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja sinun valtasi ja arvosi voimalla, kuningas Henrikin, keisari Henrikin pojan, joka äärettömässä ylpeydessään on nostanut kapinan kirkkoa vastaan, hallitsemasta Saksan ja Italian valtakuntia ja vapautan kaikki kristityt heidän hänelle valalla vakuuttamastaan kuuliaisuudesta sekä kiellän heitä häntä koskaan kuninkaana palvelemasta, sillä se, joka koettaa alentaa kirkkosi kunniaa, hän ei ansaitse sitä kunniaa, joka hänellä näennäisesti on. Ja koskei hän kristityn tavoin ole tahtonut totella eikä ole palannut Jumalan tykö, jonka hän on hyljännyt, vaan päinvastoin seurustelee pannaan julistettujen kanssa, on vikapäänä moneen epärehelliseen tekoon, sekä ylönkatsoo niitä varoituksia, joita hänen pelastuksekseen ja sinun todistajana ollessasi olen hänelle kirjallisesti lähettänyt, ja on eronnut sinun kirkostasi kylvääksensä siihen eripuraisuutta, niin minä sinun sijaisenasi sidon hänen pannan siteillä, ja turvaten sinuun sidon hänen niin, että kansat saavat tietää ja kokea, että sinä olet Pietari, ja että elävän Jumalan Poika on rakentanut kirkkonsa niin, etteivät helvetin portit voi sitä voittaa."

Näin rohkeita sanoja ei kukaan paavi vielä ollut uskaltanut lausua. Gregoriuksen ystävätkin kysyivät eperöiden: "onko paavi oikeutettu vapauttamaan alamaisia heidän uskollisuudenvalastaan, kehottamaan kansoja kapinaan laillista esivaltaa vastaan?" Niinpä esim. Verdunin piispa _Teoderik_ eräässä Gregoriukselle kirjoittamassaan kirjeessä huomautti Josuasta, joka ei vapauttanut Israelin lapsia heidän uskottomille Gibeonilaisille vannomastaan valasta (Jos. 9). Hildebrandilaisuuden jyrkimmät kannattajat viittasivat paavin valtaan sulkea kirkon yhteydestä jokaisen tottelemattoman, oli tämä sitten vaikka kuinka mahtava ruhtinas, sekä muistuttivat siitä, että koska kirkon lait estivät kaikkia seurustelemasta pannaan tuomitun kanssa, niin oli semmoista hallitsijaa totteleminen vielä ankarammin kielletty. Mutta ontuva oli tämä puolustus, eivätkä menneiden aikojen esimerkitkään, joilla sitä koetettiin tukea, olleet kylliksi pätevät. Kun esim. viitattiin Sakaria paaviin, joka erotti viimmeisen Merovingin hallituksesta, niin unohdettiin, ettei hän ollut oikeutettu sitä tekemään; ja kun koetettiin puolustaa Gregoriuksen tekoa Ambrosiuksen esimerkillä, niin ei otettu huomioon, että tämä mainio piispa kyllä sulki Teodosiuksen kirkon yhteydestä, vaan ei suinkaan syössyt häntä valtaistuimelta. Tällaisiin ristiriitaisuuksiin takertui paavikunta, koettaessaan anastaa kirkolle maallista valtaa. Miten onneton on sen maailman kanssa solmima liitto aina ollut!

Henrikistä luopuneet kapinalliset ruhtinaat alkoivat pitää paavia paraana liittolaisenaan ja iloitsivat kuninkaansa kohtalosta. Tämän täytyi nöyrtyä, miten ylpeästi hän vastikään olikin esiintynyt. _Oppenheimiin_ Lokakuussa v. 1076 kokoontuneille ruhtinaille, jotka eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet ryhtyä uuteen kuninkaanvaaliin, kun ei Klugnun luostarikaan tätä heidän tuumaansa kannattanut, täytyi hänen myöntää rikkoneensa apostolista istuinta vastaan, luvata julkisesti tehdä parannus sekä kaikissa asioissa alistua paavin vallan alaiseksi. Muut häntä vastaan tehdyt syytökset vakuutti kuningas todistavansa perättömiksi joko todistajain kautta tahi jumalan-tuomiolla; jos hänen ei onnistuisi tällä tavoin näyttää toteen viattomuuttaan, oli hän altis katumusteoilla korvaamaan kaikki. Synninpäästö, jonka ainoastaan paavi voi julistaa, oli tapahtuva viimmestään Helmikuun 22 p. v. 1077. Lisäksi päätettiin kutsua Gregorius Helmikuun 4 p. Augsburgissa pidettäviin herrain-päiviin ratkaisemaan ruhtinasten ja kuninkaan välistä riitaa sekä tuomitsemaan viimmemainitun rikosasiassa.

Kopeana voitostaan, vaan viisaan valtiomiehen varovaisuuden ohjaamana, jätti Gregorius Rooman matkustaaksensa Augsburgiin. Vaan myöskin Henrik oli lähtenyt matkalle. Pannan kirous painoi häntä, eikä hän jaksanut odottaa, kunnes paavi saapuisi Saksaan. Sydäntalvella oli turvaton ruhtinas puolisonsa ja pienen poikansa seurassa monen koetuksen ja vaaran kestettyään päässyt Alppien ylitse ja oli nyt Italiassa. Paavikunnan vihamiehet Lombardiassa liittyivät joukottain Henrikkiin, niin että varovaisuus kehotti Gregoriusta etsimään turvaa _Kanossan_ vankassa linnassa Modenassa. Sen omisti hurskas kreivitär _Mathilda_, joka oli Gregoriuksen innokkaimpia puolustajia ja tehokkaasti kannatti hänen periaatteitansa. Turhaan tarjosivat Lombardian ylimykset, Henrikille apua: hän ei nyt tahtonut tietääkään muusta kuin miten pääsisi paavin armoihin jälleen. Tammikuun 25 p. 1077 nähtiin Kanossan linnanpihalla outo näky. Siellä seisoi katumuspukuun puettuna Saksanmaan vasta niin mahtava kuningas avojaloin talven kylmässä, rukoillen pienen seurueensa kera päästäksensä paavin puheille. Kolme päivää täytyi hänen odottaa, ennenkuin Gregorius vihdoin laski hänen luoksensa. Kyyneleet nousivat tuon ylpeän paavinkin silmiin, hänen katsellessaan jalkainsa juuressa polvistuvaa, armoa kerjäävää kuninkaallista perhettä. Valtasiko Gregoriuksen loistava voitto, jonka vertaista paavikunta tuskin on historiansa lehdille piirtänyt, niihin määrin hänen sydämmensä, ettei hän saattanut kyyneleitään hillitä, vai säälikö hän noita onnettomia? Miten jalomielisiksi moni kentiesi olisi altis olettamaan hänen tunteitaan tällä hetkellä: katumuksen kyyneleitä hän ei vuodata, sille rakkaudelle, joka ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei hän sydäntänsä avaa!

Gregorius vei katuvaiset vieraansa kirkkoon, rukoili heidän puolestaan, suuteli heitä sekä luki messun. Sitten otti hän ehtoollisleivän käteensä, mursi sen ja lausui: "hyvin tiedän, että moni syyttää minua simoniasta, väittäen minun sillä tavoin päässeen paaviksi, mutta Jumala on todistajani, että olen syytön. Todistukseksi nautin nyt Herran ruumista, jotta kaikkivaltias Jumala minun päästäisi, jos syytön olen, taikka äkillisen kuoleman kautta tempaisi minun pois, jos olen syyllinen." Levollisesti nautittuaan sakramentin, kehotti hän Henrikkiä samanlaisen jumalan-tuomion kautta todistamaan viattomuuttaan, vaan tämä ei suostunut. Miten inhottavan vaikutuksen tekee tämä kertomus, kun muistamme, että Gregorius varmaan tiesi kuninkaan olleen vikapään moneen rikokseen! Kristikunnan ylipaimen rohkenee alttarilla siunattu leipä kädessään esiintyä valtioviisauden kujeiden mukaan!

Ennen pitkää muuttuivat olot. Saksan papiston ja Lombardialaisten yllyttämänä alkoi Henrik katua paavin kanssa tekemäänsä sopimusta ja tarttui aseisin. Mutta kun Saksan ruhtinaat valittivat _Rudolf Schwabilaisen_ kuninkaaksi, palasi Henrik Saksaan, jonka verinen sisällinen sota ennen pitkää täytti kauhuillaan. Huolellisesti salasi Gregorius, kumpaako ruhtinasta hän oikeastaan kannatti. Valtioviisaus määrää nytkin hänen käytöksensä, hän odottaa, kunnes sodan ratkaiseva hetki on tullut. Täydellä syyllä lausui Neuburgin piispa _Woltram_, sodan hävittäessään hänen isänmaataan: "jos ruhtinaat olisivat pitäneet keisarille vannomansa valan, niin ei valtakunnan olisi tarvinnut kärsiä tätä eripuraisuutta, joka on tuottanut kirkolle ja valtiolle tämän turmiollisen sodan." Jo on voitto Rudolfin puolella, ja Gregorius julistaa Henrikin uudestaan pannaan, vaan ei aikaakaan ennenkuin Rudolf saa surmansa _Merseburgin_ tappelussa v. 1080, ja paavin kostonhimoinen vastustaja seisoo voittajana taistelutantereella. Jo sitä ennen oli Henrik marssittanut sotajoukkonsa Italiaan, sekä _Bresciassa_ pidetyssä kokouksessa erottanut Gregoriuksen hänen virastaan ja määrännyt _Klemens III:nen_ paaviksi. Saatuansa täydellisen voiton vastustajistaan, lähestyi hän uhkaavana Roomaa. Kaksi vuotta raivosi sota Tiberin rannoilla sekä Etrurian ja Latiumin vuoristossa, kunnes pyhä kaupunki vihdoin antautui Henrikille (1083). Gregoriuksen täytyi paeta Enkelilinnan muurien turviin. Mutta turhaan tarjosi Henrik hänelle sovintoa, voittajana hän siihen olisi saattanut suostua, vaan voitettuna ei konsanaan. Periaatteellensa uskollisena aikoo hän elämänsä loppuun asti taistella nöyryyttääksensä valtioa kirkon kuuliaiseksi palvelijaksi. Tämmöinen tahdon lujuus, jota eivät kovimmatkaan iskut voi masentaa, olisi omiansa herättämään meissä mitä suurinta kunnioitusta, ellei Gregoriuksen aate olisi kirkon pyhälle tarkoitukselle ventovieras ja ellei hän, koettaessaan sitä toteuttaa, käyttäisi kiellettyjä välikappaleita. Niinpä turvaa hän nytkin maailmaan, vieraantumistaan vieraantuen sille totuudelle, ettei Jesuksen Kristuksen valtakunta, jonka puolesta hän luulee taistelevansa, ole tästä maailmasta. Hän näet kutsui avuksensa pannasta vapautetun normannilaisherttuan Robertin, jonka vallassa Etelä-Italia siihen aikaan oli. Tämä kyllä vaati mahdottoman suurta korvausta, vaan kun eivät muut keinot auttaneet, suostui Gregorius vallanhimoisen herttuan vaatimuksiin. Jo istui Klemens III "Pietarin istuimella," jo oli Henrik uudelta paavilta saanut keisarinkruunun ja varmana voitostaan lähtenyt pois Roomasta, kun Normannilaisten sotajoukot lähestyivät pyhää kaupunkia. Keisarin tänne jättämä sotajoukko lyötiin ja Gregorius vapautettiin Saksalaisten käsistä. Mutta ennenkuin voittajat lähtivät pois, hävittivät he Roomaa mitä kauheimmalla tavalla. Ken oli syypää verenvuodatukseen, kenen tähden nuo lukemattomat, jotka nyt vaikeroiden kodittomina kulkivat ryöstetyn kaupungin kaduilla, olivat sukulaisensa ja omaisuutensa menettäneet? Roomalaisten viha kääntyi paavia vastaan, ja tämän täytyi paeta Normannilaisten turviin (1084). Epäluotettava on maailman ystävyys, katoova sen kunnia!

Mitä mietti maanpakolainen tuolla syrjäisessä _Salernon_ kaupungissa? Hänen ruumiin voimansa ovat riutuneet, hänen toiveensa joskus vielä päästä "pyhään kaupunkiin" peittyvät toivottomuuden sumuihin; hän viettää aikaansa rukouksilla ja lukemisella. Mutta viimmeiseen hetkeensä asti on hän sama murtumaton Gregorius VII kuin ennenkin, päästäen ja sitoen vielä kuolinpäivänänsä. Kun hänen viimeinen hetkensä Toukokuun 25 p. 1085 joutui, lausui hän nämä sanat: "minä olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sentähden kuolen maanpakolaisena."

"Korkeaksi niinkuin kotka oli hän pesänsä tehnyt," mutta Jumala "kukisti hänen." Gregoriuksen täytyi kuolla voitettuna. Jos edes hänen elämänsä viimmeiset kovat vuodet olisivat nöyryyttäneet hänen sydämmensä, niin kentiesi olisi Herran armo avannut hänen silmänsä näkemään, miten horjuva se perustus oli, jolle kirkko jo kauan oli tulevaisuutensa rakentanut. Kuinka jalon opetuksen olisi Gregorius siinä tapauksessa jättänyt perinnöksi tuleville sukupolville, jotka sen sijaan eksyivät yhä rohkeammin kannattamaan hänen turmiollista, epäkristillistä aatettaan. Hänen rohkeat toiveensa kyllä toteutuvat: keisarit ja kuninkaat polvistuvat ennen pitkää paavien valtaistuimen juuressa, mutta juuri tuon loistavan vaipan alla, johon Siionin muurein Herrasta luopuneiden vartijain kunnianhimo ja maailmallinen mieli kirkon pukevat, kärsii taivaan valtakunta vaarallisempaa ja kovempaa väkivaltaa kuin milloinkaan ennen.

II.

Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.

Joka pelkää ihmisiä, hän tulee lankeemukseen; mutta joka luottaa itsensä Herraan, hän tulee pidetyksi ylös. San. l. 29: 25.

Muistaessamme Herran sanoja: "ottakaat, syökäät: tämä on minun ruumiini, -- -- juokaat tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, sen uuden testamentin, joka monen tähden vuodatetaan syntein anteeksi antamiseksi," ja ajatellessamme sitä tilaisuutta, jossa Hän ne lausui, on meistä kuin olisimme turvallisessa satamassa, jonka taivaallista rauhaa tämän elämän riehuvat taistelut paeten karttavat. Ja kuitenkin -- kuinka monesti ovat ihmiset mitä katkerimman vihan valtaamina taistellen väitelleet näistä sanoista, epäuskonsa eksytyksillä häiriten sitä rakkautta ja rauhaa, jota Herra semminkin pyhän ehtoollispöytänsä ääressä tahtoo suojella. Keski-aikakin, joka niin kauan pysyi vieraana uskonopillisille kysymyksille, rupesi, kuten tiedämme, jo varhain kiistellen väittelemään Herran ehtoollisen salaisuudesta. Radbertuksen eksyttävät mielipiteet pääsivät voitolle, merkiten että kirkon ehtoollisoppi alusta alkaen oli suistunut väärälle uralle. Vastaväitökset olivat laimeat ja vaikenivat ennen pitkää kokonaan, osottaen että aika kannatti tuota aineellismielistä katsantotapaa, joka on Radbertuksen ehtoollisopin huomattavimpana tuntomerkkinä. Vaan että kuitenkin totuuden Henki tämänkin opin suhteen teki työtä Herran seurakunnassa, sen todistaa muiden esimerkkein ohessa _Berengarius Toursilaisen_ esiintyminen, jota nyt lähdemme silmäilemään.

Tämä mies syntyi _Toursissa_ yhdennentoista vuosisadan alkupuolella. Jo varhain perehtyi hän Augustinuksen syviin mietteisin, jota paitse hän vuosi vuodelta osotti yhä suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeuttakin kirkossa vallitsevien mielipiteiden suhteen. Luettuaan Ratramnuksen Radbertusta vastaan kirjoittaman kirjan, alkoi hän vastustaa aikansa käsitystä Herran ehtoollisesta. Hän kirjoitti _Bek_ nimisen luostarin silloiselle abbotille _Langfrankille_, jonka kanssa hän ennen oli ollut ystävyydessä, kirjeen moittien häntä siitä, että hän kannatti Radbertuksen kehnoa ja väärää oppia. Tämä kirje tuli pian yleisesti tunnetuksi, ja kammoksuen puhuttiin monessa paikoin Berengariuksen "harhaoppisuudesta." Roomassa v. 1050 pidetty kirkolliskokous kirosi hänen, samoinkuin Vercelliin samana vuonna kokoontuneet Piemontin piispat. Berengarius ei ollut saapuvilla kummassakaan tilaisuudessa. Neljä vuotta myöhemmin kävi Hildebrand paavin lähettiläänä Toursissa. Hän piti siellä kirkolliskokouksen, jonka tarkoituksena muun ohessa oli tutkia Berengariuksen oppia. Keskustelu kävi alussa niin kiivaaksi, että riitakysymyksen puolueton arvosteleminen näytti miltei mahdottomalta, vaan Hildebrandin onnistui kuitenkin saada Berengariuksen kiivaammatkin vastustajat niihin määrin tyytymään, että tämä sai mielipiteitään puolustaa. Silminnähtävästi oli paavikunnan mahtava johtaja mieltynyt Berengariukseen, vaikka hän esiintyi hyvin varovasti, sovittaen mielipiteensä valtioviisauden vaatimusten mukaan. Vedettiin esille latinalaisen kirkon kuuluisimpain kirkkoisäin, Ambrosiuksen, Hieronymuksen ja Augustinuksen teokset, jotka eivät suinkaan antaneet tuetta Radbertuksen käsitykselle. Vastustajat vaikenivat, ja kun Berengarius lisäksi myönsi Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon Herran ehtoollisessa, jätettiin hän sillä kertaa rauhaan. Ellei olisi tyydytty ainoastaan yleisiin viittauksiin, ei hän suinkaan näin helpolla olisi päässyt.

Jota syvempään Berengarius tunkeutui pyhän ehtoollisen salaisuuteen, sitä selvemmin hän näki, miten arveluttavan väärälle tielle kirkon oppi tämän tärkeän kysymyksen suhteen oli eksynyt. Siihen väitteesen, että leipä ja viini papin siunauksen kautta muka muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, ei löytänyt hän mistään pätevää perustusta; sen oli selvään pintapuolinen mielikuvitus keksinyt ja aineellismielinen ajanhenki, joka ei jaksanut kohota uskon hengellisyyteen, oikeaksi olettanut. Berengariuksen käsityksen mukaan pyhittää papin siunaus leivän ja viinin Herran kärsimisen ja kuoleman hedelmän säilyttimiksi; _uskovaiset_ vastaanottavat näiden välikappalten kautta Kristuksen ruumiin ja veren, jonka kalliin lahjan hengellinen nauttiminen heille pyhässä ehtoollisessa on tarjona. Jos vertaamme hänen lauseitaan Langfrankin vastaväitteisin ja aikakauden yleiseen käsitykseen, täytyy meidän myöntää hänen edustavan jaloja mielipiteitä, jos kohta hän selvästi kallistuu siihen erehdykseen, johon sittemmin reformeerattu kirkko yleensä ja etenkin Kalvin eksyi. Vaan toinen kysymys on, onko Berengarius myöskin urhoollisesti puolustava oppiansa yhä suvaitsemattomammaksi käynyttä kirkkoa vastaan, Päivä päivältä herättävät hänen väittelynsä vastapuolueen lukuisain edustajain kanssa yhä suurempaa huomiota, riita kiihtyy kiihtymistään -- onko Berengarius kestävä taistelussa?

V. 1059 matkusti Berengarius Roomaan saadaksensa puolustusta paavilta ja Hildebrandilta. Hän luotti semminkin viimmemainittuun, joka oli osottanut hänelle ystävyyttä ja silminnähtävästi ystävällisessä tarkoituksessa oli kehottanut häntä luonansa käymään. Silloinen paavi Nikolaus II kutsui heti kokoon kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva Berengariuksen oppia. Hildebrandin tarkka silmä älysi heti, että yleinen mielipide oli hänen ystäväänsä vastaan. Hän seisoo tähän aikaan paavinistuimen portailla, odottaen vain tilaisuutta, jolloin hän yksin saisi hallitusohjat käsiinsä: hän on kyllä vakuutettu siitä, että Berengarius on oikeassa, vaan ei lausu hän ainoatakaan sanaa tämän puolustukseksi. Kardinaali Humbert astuu esille, esittäen mitä jyrkimmässä opinkaavassa katoolisen kirkon ehtoollisopin: "leipä ja viini alttarilla ei papin siunauksen jälkeen enää ole kuin ainoastaan Herran ruumista ja verta, jota ehtoollisvieras hampaillaan pureskelee ja nielee." Berengariusta uhattiin tuskallisella kuolemalla, ellei hän heti peruuttaisi oppiansa ja valalla vakuuttaisi tunnustavansa Humbertin esittämää oppia oikeaksi. Hän hämmästyi -- paljon maksoi totuuden puolustus! Toisella puolella Herran kysymys: oletko altis uhraamaan kaikki minun tähteni, toisella marttyyrikuoleman kauhut! Berengarius horjui hetkisen ja -- vannoi!

Palattuaan Franskaan, peruutti hän katkerain omantunnon nuhteiden rasittamana onnettoman tekonsa ja kirjoitti Humbertiä vastaan ankaria sanoja, kutsuen häntä muun ohessa antikristuksen jäseneksi. Sitä paitse kehitteli hän oppiansa muutamissa kirjoissa, osottaen mitä selvimmillä todistuksilla, kuinka väärät kirkon edustamat mielipiteet olivat. Vastustajat kiivastumistaan kiivastuivat, niin että Berengarius töin tuskin pääsi _Poit'ersissä_ v. 1075 pidetyn kokouksen käsistä.

Näiden vaiheiden ohessa oli Hildebrand, kuten tiedämme, astunut paavinistuimelle. Säälien Berengariusta koetti hän välittää. Tässä tarkoituksessa kutsui hän kokoon uuden kirkolliskokouksen Roomaan v. 1079. Muutamia päiviä ennenkuin Berengariuksen kristikunnan pääkaupungissa uudelleen tuli esiintyä, sai hän paavilta näin kuuluvan kirjeen: "en epäile, että käsität Kristuksen uhrin oikein, vaan koska minun tapani on kysyä neuvoa neitsy Marialla, niin olen kehottanut erästä munkkia rukouksilla ja paastoomisilla koettaa Marialta saada tietää, miten minun tässä asiassa tulee käyttäytyä." Huonoja enteitä Berengariukselle! Mutta Herra itse tarjoutui häntä auttamaan, hänen horjuvaa uskoansa tukemaan! Onko ihmispelko tälläkin kertaa sortava hänen lankeemukseen, vai onko hän luottaen Herraan marttyyrin verellä piirtävä muistonsa kirkkohistorian lehdille? -- Turhaan koetti Berengarius puolustaa mielipiteitään, turhaan vetosi hän Gregoriuksen entisiin lupauksiin: mahtavan paavin ankaruudella vaati tämä häntä luopumaan mielipiteistään ja vannomalla vakuuttamaan aina pysyvänsä kokouksen määräämässä opissa. Lisäksi kiellettiin häntä milloinkaan enään kirjoittamasta tahi muulla tavoin väittelemästä tästä kysymyksestä. Paavikunnan loisto painoi hänen uskonsa maahan: hän vannoi ja lupasi totella.

Ja hän tottelikin. Ei enää kuulu hänen ääntänsä kokouksissa ja kynänsä on hän ainaiseksi laskenut pois. Ainoastaan hänen rauhattomassa sydämmessään riehuu taistelu, vaatien häntä usein vuodattamaan katumuksen katkeria kyyneleitä. Còme saarella lähellä Toursia, minne hän on vetäytynyt karttaaksensa ihmisten seuraa, taistelee hän kovaa taisteluaan yksinänsä. Maailma ei siitä tiedä, eikä historiakaan meille siitä mitään kerro, vaikka se päättyi vasta v. 1088, jolloin taistelijan riutuneet voimat uupuivat.

Berengariuksen esiintyminen olisi voinut virittää kirkasta valoa keski-ajan pimeässä, jos hän ihmisiä pelkäämättä olisi taistellut sen totuuden puolesta, jota hän oli kutsuttu julistamaan ja Jesuksen veritodistajana puolustamaan; -- mutta lopullinen tuomio on sen Herran, joka ei ansion mukaan tuomitse katuvaisia syntisiä.

III.

Ensimmäinen ristiretki.

Jesus sanoi --; -- -- se aika tulee ettette tällä vuorella eikä Jerusalemissa Isää rukoile.

-- -- -- totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Joh. 4: 21, 23.

Gregorius VII:nen tuuma korottaa kirkko maailman mahtavimmaksi valtakunnaksi näytti olevan tuomittu kuolemaan tuon rohkean edustajansa kera. Hänen seuraajansa _Viktor III:tta_ ahdisti keisarin asettama vastapaavi _Klemens III_, ja tämän valta tuntui vielä seuraavan paavin _Urbanus II:sen_ (1088-1099) hallituksen alussa hyvinkin haitalliselta. Mutta juuri siihen aikaan sattui tapahtuma, joka arvaamattoman suuressa määrässä oli tukeva Gregoriuksen aatetta. Alkamaisillaan on nim. ristiretkien aikakausi, tuo merkillinen, keski-ajan omituista luonnetta niin selvään ilmaiseva aika uskonnollisine innostuksineen, rohkeine toiveineen, urhoollisine sankareineen, voittoineen ja tappioineen. Kaikkialla kristikunnassa kaikuu huuto: "Jumala tahtoo." Se kokoo lukemattomat joukot ristin lippujen alle, ja johdattaa heidän askeleensa pyhään maahan, joka on vapauttettava pakanain vallasta. "Kristuksen sijainen" elähyttää näitä "pyhiä retkiä" siunauksillaan, lupauksillaan, ja paavikunnan arvo kasvaa kasvamistaan kansojen silmissä.

Niinkuin tiedämme, harjaantuivat kristityt jo varhain vaeltamaan niille seuduille, joihin kristinuskon kalliimmat muistot ovat kiinnitetyt. Nämä pyhiinvaellukset eivät lakanneet, vaikka pyhä maa joutui muhammedilaisten käsiin ja pakanalliset menot ennen pitkää solvaten havittelivat itse Jerusalemiakin. Päinvastoin on juuri keski-ajan rohkea, näkyväisiin juurtunut mielikuvitus ja eksynyt uskonnollinen innostus omiansa pitämään niitä vireellä, vieläpä kartuttamaan niitä ennen arvaamattomassa määrässä. Mutta jo Arabialaisten omistaessa nämä seudut, oli pyhiinvaeltajain asema monesti hyvinkin vaikea ja vaarallinen. Ei siinä kylliksi, että heidän täytyi kokea, miten pakanuuden kauhistus oli rakentanut majansa noiden kallisten muistojen pyhimpiin paikkoihin: lukemattomilta ryöstivät maan saaliinhimoiset omistajat kaiken omaisuuden, toisia kidutettiin tahi surmattiin mitä julmimmalla tavalla. Vielä vaikeimmiksi kävivät nämä pyhiinvaellukset, kun ennen tuntemattomat, Keski-Aasiasta historian näyttämölle astuneet Islamin uskoon kääntyneet kansanheimot alkoivat taistella Arabialaisten jo sitä ennen eri osiin hajonneen vallan kanssa Länsi-Aasian omistamisesta. Alituisten sotien julmuudet täyttivät kristinuskon emämaat kauhuillaan, uhaten surmalla niitä, jotka uskalsivat lähestyä pyhää maata. Voimaton bysantinolainen keisarikunta ei yrittänytkään suojella kristittyjen pyhiinvaelluksia, vaikka sen oma turvallisuus nyt, jos milloinkaan, vaati sitä ryhtymään tehokkaisin toimiin rajoiltaan poistaakseen tuota uhkaavaa vaaraa. Etenkin kun _seldscukkilais-turkkilaiset_ alkoivat levittää valtaansa Länsi-Aasiassa, kävi heikon keisarikunnan tila hyvinkin turvattomaksi. Hädässään kääntyi Konstantinopolin keisari _Aleksius Komnenus_ länsimaiden puoleen, rukoillen apua pakanain uhkaamalle valtakunnalleen, jonka kuuluisa pääkaupunki komeine kirkkoineen ja kalliine pyhäinjäännöksineen oli joutua uskottomain käsiin. Samaan aikaan kertoi eräs Palestinasta palannut munkki _Pietari Amiensilainen_, kulkien aasin selässä maasta toiseen, kaupungista kaupunkiin, siitä kauheasta väkivallasta ja häväistyksestä, jonka alaisina pyhiinvaeltajat olivat, kehottaen innostuttavilla puheillaan länsimaiden kristityitä vapauttamaan Jerusalemia ja turvaamaan niitä, jotka uskonnollisen innostuksensa vaatimina halasivat vaeltaa muistojen pyhään maahan.

Kun yön varjot peittävät maan, miten oudon kauniilta ja ihmeen viehättävältä näyttää kaikki kuutamon himmeässä valossa! Hengellisen yön pimittämänä, jota eksynyt kristinusko osittain vain valaisee, luulee keski-aika näkevänsä jos minkälaisia ihmeitä tuolla kaukana lupauksen pyhässä maassa. Pietari Amiensilaisen sanat kehottavat vastustamattomalla voimalla sen sotaisiin urotöihin ja rohkeisin seikkailuretkiin alttiita lapsia taisteluun kristinuskon sortajia vastaan. Läheltä ja kaukaa kokoontui ihmisiä hänen ympärillensä, ja jo v. 1096 johti hän innostunutta väkijoukkoa itäänpäin vapauttamaan pyhää maata pakanain käsistä. Aseet olivat huonot, eväät samoin, järjestys kehno, useimmat eivät tienneet matkan suuntaakaan, mutta hartautensa tahi oikeammin hehkuvan kiihkonsa innostuttamana kulki tuo kirjava joukko, johon kuului jos jonkinlaista väkeä, eteenpäin, karttuen matkalla päivä päivältä yhä lukuisammaksi. Rukous oli sille muka kaikki tarpeet hankkiva, innostus poistava kaikki esteet sen tieltä! Mutta joka olettaa näiden ihmisten kulkeneen eteenpäin nimenomaan kristinuskon turvissa, hän suuresti erehtyy. Varain puute sai heidät ennen pitkää kerjäämään, varastamaan ja ryöstämään; eripuraisuus, alituiset riidat ja kaikenkaltaiset paheet, joihin he yhä julkisemmin antautuivat, paljastavat mitä surkeimmalla tavalla sen totuuden, etteivät nämä ihmiset vaeltaneet valkeudessa Jumalan kasvoin edessä, vaikka heidän matkansa kulki Herran haudalle. Luonnollisena seurauksena oli, että ne kansat, joiden maiden kautta he matkustivat, tarttuivat aseisin heitä vastustaaksensa ja surmasivat heitä joukottain. Vähitellen ehtivät kuitenkin eri laumojen jäännökset toinen toisensa perästä Konstantinopoliin, minne samaan aikaan meritse tulleita joukkoja Pohjois-Italiasta saapui. Kaikkiastaan oli heidän lukunsa noin 100,000 henkeä. Keisari, jolle nämä ryöstönhimoiset vieraat; pian alkoivat käydä hyvinkin vaivaloisiksi, sai heidät siirtymään salmen toiselle puolelle, vaan täällä heidän asemansa tuli hyvin tukalaksi. Kateus ja riita, puutteet, taudit ja kaikenlaiset muut rasitukset, joita kotoa lähdettäissä ei oltu ehditty lukuun ottaa, heikonsivat heidän jo ennen järjestyksettömiä rivejään. Sitä paitse ahdistivat heitä Seldscukkilaiset päivä päivältä yhä kauheammin. Turhaan korotti Pietari Amiensilainen äänensä, kuvaten seuralaisilleen matkan suurta tarkoitusta ja kehottaen heitä luottamaan Jumalan ihmeitä tekevään voimaan: ei kukaan häntä enää uskonut, todellisuuden ankaruus karkoitti mielikuvituksen luomat kauniit unelmat. Toivotonna vetäytyi vanhus Konstantinopoliin, ja ristijoukko hajosi ennen pitkää kokonaan. Ainoastaan muutamat kokivat yksitellen pyrkiä Jerusalemiin.

Näiden vaiheiden ohessa ja kaikkien noiden surkeiden uutisten uhallakin, joita näiden etujoukkojen kurjalta matkalta palanneet, kotia saavuttuaan, kertoivat vaivoistaan ja kärsimisistään, oli kuitenkin järjestetty ristijoukko kokoontunut lippujen alle ja seisoi jo valmiina lähtemään matkalle. Sitä eivät tukeneet ainoastaan Pietari Amiensilaisen innostuttavat puheet ja lupaukset, se oli hyvästi varustettu, päällikköjen johtama sotajoukko, joka miekka kädessä aikoi taistella ja voittaa. Vaan että sekin lähti matkalle kristinuskon nimessä, todisti tuo sotilasten oikeaan olkapäähän ommeltu punainen ristinmerkki ja heidän uskonnollista innostusta säteilevät silmänsä. Paavi Urbanus II on pitänyt kirkolliskokouksia Piacenzassa ja Klermontissa v. 1095 -- kirkon korkein johtaja on itse kauniilla puheilla kehottanut kristikuntaa valloittamaan nuo pyhät paikat, luvaten syntien-anteeksiantamista ja siunausta tässä ja tulevassa elämässä kaikille, jotka, noudattaen Herran sanoja, "ottivat ristin päällensä." Väärin on väitetty Pietari Amiensilaisen koonneen ensimmäisen ristiretken osanottajat lippujen alle: paavin sanat vaikuttivat verrattoman paljon enemmän. Kun "Kristuksen sijainen," jonka tahtoa kristikunta jo kauan oli harjaantunut kunnioittaen tottelemaan, itse puolusti yritystä ja kehotti siihen, silloin ei kukaan enää epäillyt, että "se oli Jumalan tahto." Ruhtinasten taistelunhalu ja maineenhimo innostui hillitsemättömäksi, ja kaikki nuo lukemattomat yksityiset edut, joita ajan rohkea mielikuvitus kuvasi jos kuinka suuriksi, sai tuo yleinen uskonnollinen hurmaus sopimaan yhteen kristinuskon kanssa.

Eri osissa lähestyivät ristijoukot Konstantinopolia. Niiden johtajista mainittakoot Ala-Lotringin herttua _Gottfrid Bouillonilainen_ ja veljensä _Balduin_, Franskan kuninkaan veli _Hugo Vermandoista_, Flanderin kreivi _Robert_, Tarentumin ruhtinas _Bohemund_, Robert Guiskardin poika, hänen serkkunsa _Tankred_ sekä Toulousen kreivi _Raimund_. Yhteensä oli varsinainen sotajoukko noin 300,000 miehen suuruinen; jos vaimot ja lapsetkin, jotka useat olivat ottaneet mukaansa, lasketaan, karttuu ensimmäiseen ristiretkeen osanottajain luku tavattoman suureksi. Kun kaikki nämä 1096 vuoden lopussa ja seuraavana keväänä lähestyivät Konstantinopolia, hämmästyi keisari Aleksius. Sopisi olettaa hänen koettaneen ristiretkeläisiä kaikin tavoin auttaa, vaan sitä hän ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin viivytteli hän ruhtinaita kaikenlaisilla estelemisillä ja vaatimuksilla, niin että vihdoin joutui ilmi sotaan Gottfrid Bouillonilaisen kanssa. Vaan jota kurjemmin mädännyt keisarikunta etujansa valvoi, sitä rohkeammin kulkivat ristijoukot eteenpäin. Monet vaivat ja taistelut Seldscukkilaisia vastaan hidastuttivat kyllä heidän matkaansa, vaan urhoollisuus ja tuo yleinen innostus, jonka monet muistorikkaat paikat ja nimet herättivät uuteen voimaan, avasivat ristijoukolle jo v. 1098 kuuluisan Antiokian portit. Mutta nyt vasta vastukset alkoivat. Tuskin olivat kristityt päässeet viimmemainittuun kaupunkiin, ennenkuin 300,000 miehen suuruinen vihollinen sotajoukko saapui paikalle ja rupesi heitä piirittämään. Sen johtajana oli Mosulin sulttaani _Kerbog_, johon Alepon, Damaskuksen ja Jerusalemin ruhtinaat olivat liittyneet. Kristittyjen urhoollisuus horjui: oliko Jumala heidät hyljännyt? Yhtäkkiä kuului huuto: "pyhä keihäs on löydetty," ja katumuksen kyyneleitä vuodattaen katselivat piiritetyt retkeläiset sitä keihästä, jonka terä muka kerta oli tunkeunut Kristuksen pyhään kylkeen. Hätä oli keksinyt keinon, ja taikausko uskoi. Kaikki nauttivat Herran ehtoollista, ja vastustamattoman innostuksen valtaamina tekivät kristityt rynnäkön vihollista vastaan. Piispa _Ademar_ ja muut papit kulkivat edellä huutaen: "Jumala tahtoo sen," ja Turkkilaisten rivit, jotka eivät voineet aavistaakaan tätä äkkiarvaamatonta ja ylön rohkeata hyökkäystä, murtuivat. Kristityt voittivat äärettömät saaliit, ja heidän uskalluksensa varmeni jälleen, jota vastoin muhammedilaiset antautuivat toivottomuuteen. Kerrotaanpa, että 300 Kerbogan sotamiestä kääntyi kristinuskoon tämän Jesuksen tunnustajain ihmeellisen voiton jälkeen. Vaan kovia vastuksia oli kristityillä vieläkin. Suurin näistä oli epäilemättä ruhtinasten eripuraisuus, joka oli saanut heitä perustamaan valtakuntia valloitetuissa seuduissa ja nyt uhkasi tehdä lopun koko ristiretkestä, ennenkuin sotajoukko oli saapunutkaan matkansa perille. Mutta retkeläisten palava into kehotti eteenpäin, kunnes vihdoin saavuttiin Emauksen kukkuloille. Nyt ei riemastuksella enää ollut rajoja. Tuolla näkyi pyhä kaupunki, tuolla nuo pyhistä pyhimmät paikat! Kristityt lankesivat maahan, kiittäen ja ylistäen Jumalaa. Kaikkien silmät vuodattivat kyyneleitä, ja "Jerusalem, Jerusalem" oli ainoa sana, joka kuului sotilasten huulilta. Pieneksi oli sotajoukko supistunut -- se ei lukenut kuin 22,000 miestä -- ja puolikuun merkki kaupungin muureilla, muhammedilaiset moskeat niiden sisäpuolella sekä etenkin nuo sotaiset varustukset kaikkialla puhuivat todellisuuden ankaraa kieltä, mutta pyhän kaupungin kalliit muistot, joita uskottomat solvaten tallasivat jalkojensa alla, kehottivat vielä vastustamattomammalla voimalla taisteluun. Heti ryhdyttiin piiritykseen, ja Heinäkuun 15 p. 1099, eräänä perjantaina, kello 3 i.p. eli samana hetkenä, jolloin Herra kuoli ristillä, ryntäsi ristijoukko kaupunkiin. Kristittyjen voitto-riemu antautui ennen pitkää mitä säälimättömimmän kostonhimon hirmutöihin: 70,000 muhammedilaisen, suurimmaksi osaksi naisten ja lasten veri juoksi tulvana kaduilla! Vasta kun tämä julma toimi oli lopetettu, laskivat voittajat aseensa pois ja vaelsivat hartaina ylösnousemisen kirkkoon, missä he itkivät katumuksen kyyneleitä ja kiittivät Jumalaa.

Jerusalemin kristityn valtakunnan ensimmäiseksi kuninkaaksi valittiin Toulousen Raimund, mutta kun hän ei suostunut ruhtinaan kruunua kantamaan siinä kaupungissa, jossa Herra orjantappurakruunun seppelöimänä oli kärsinyt kuoleman, tarjottiin hallitus Gottfrid Bouillonilaiselle, joka otti arvonimekseen "pyhän haudan suojelija." Vasta veljensä Balduin, joka hänen kuolemansa jälkeen v. 1100 pääsi valtakunnan hallitsijaksi, otti itselleen kuninkaan nimen.

Vapaasti halveksikoot meidän realistisen aikakautemme orjat, jotka ovat niin alttiit käsittämään historian urotöitä hyödyn, markan ja pennin määräämän arvon mukaan, tätä yritystä: joka pystyy asettumaan menneiden aikojen kannalle, hän arvostelee asiaa toisin. Ainoastaan pintapuolisuus ja oppimattomuus pysyvät välinpitämättöminä aatteiden suurelle taistelulle ja niiden ihmisten uhrauksille, jotka tässä taistelussa ovat panneet kaikki alttiiksi. Ja jos se aate, jonka innostuttamina Balduin, Tankred, Gottfrid sekä lukemattomat muut sankarit lähtivät uskottomain käsistä Jerusalemia miekan terällä valloittamaan, onkin ristiriidassa kristinuskon vaatimusten kanssa, niin emme silti saa halveksien unohtaa tämän merkillisen retken vaiheita, sillä ne opettavat meille paljon. Haikein sydämmin näemme, miten kristikunta maailman kanssa solmimansa liiton raskaan ikeen alla on uupunut näihin maallisiin. Sielulliset tunteet ja maalliset toiveet himmentävät siltä henkimaailman salaisuudet, eksyttäen sitä etsimään taivaan valtakunnan aarteita maan päältä. Ja tämä on sitä surkeampaa, jota enemmän keski-aika uhraa löytääksensä mitä se kaivaten hakee. Turhaan se Jerusalemissa vuodattaa katumuksen kyyneleitä, turhaan se siellä huokaa Jumalan puoleen, sillä eivät kelpaa senkaltaiset uhrit Hänelle, joka on "henki" ja jota tulee lähestyä "hengessä ja totuudessa." Mikä varoittava esimerkki meidän aikamme kristityille, jotka niin kernaasti antautuvat sielullisten tunteiden ja luulouskon pettäväin unelmain helmaan! Erotus on vain se, että keski-aika oli altis uhraamaan paljon uskonsa edestä, jota vastoin meidän aikamme luulokristityt suurimmaksi osaksi kammoksuvat kaikenkaltaista itsensäkieltämistä. Kummanko velka on oleva suurempi sen Herran tuomioistuimen edessä, joka tutkii sydämmet ja munaskuut?

IV.

Kanterburyn piispa Anselmus.

Älköön kenkään itseänsä pettäkö: jos joku teistä itsensä luulee viisaaksi tässä maailmassa, se tulkoon tyhmäksi, että hän viisaaksi tulis. 1 Kor. 3: 18.

Jota enemmän aika edistyi, sitä suuremmaksi kävi myöskin kristikunnan tiedonhalu. Vaan hitaasti kehittyi tiede keski-ajan kolkkoina vuosisatoina. Ainoat oppilaitokset olivat pitkään aikaan luostari- ja katedralikoulut, eikä niissä käsitelty kuin tieteiden alkeita. Edelliset koulut olivat yhdistetyt luostareihin, viimmemainitut syntyivät ja kehittyivät piispanistuinten turvassa. Mutta miten alkuperäiset nämä oppilaitokset olivatkin, kokoontui niihin aikojen kuluessa yhä enemmän oppilaita. Etenkin suureksi kasvoi semmoisen koulun oppilasluku, jonka johtava opettaja oli saavuttanut tavallista suuremman maineen. Näissä oppilaitoksissa sai vähitellen alkunsa sekin tieteellinen harrastus, joka, tunnettuna _Skolastisuuden_ [Nimi johtuu latinalaisesta sanasta schola = koulu.] nimellä, on niin arvaamattoman suuresta merkityksestä kirkon kehitykselle.

Skolastikot koettivat järjestää ja tieteellisesti käsitellä kirkon oppia, jommoisena tämä oli olemassa silloisessa uskonnollisessa katsantotavassa. Esityksensä muodon lainasivat he Aristoteleksen teoksista. Ei siinä kylliksi, että he ottivat puolustaaksensa kirkon p. raamatusta saatuja opinmääräyksiä: kaikkia noita lukemattomia erehdyksiä, jotka aikojen kuluessa olivat sekaantuneet kristilliseen tunnustukseen ja jo kauan olivat eksyttäneet kristikuntaa, pidettiin yhtä suuressa arvossa, ja asettuen turmeltuneen ajanhengen palvelukseen tarjoutui tiede niitä ehdottomasti oikeiksi todistamaan. Skolastikkojen suurena tehtävänä oli luoda keski-ajan uskonnollinen tiede, koota sekä kokonaisuudeksi järjestää ijankaikkisen totuuden hajalla olevat ainekset, mutta kun he eivät alistaneet kirkon oppia raamatun sanan arvosteltavaksi, korjattavaksi ja tuomittavaksi, vaan päinvastoin pitivät kirkkoisien teoksia, paavien julistuksia ja kirkolliskokousten päätöksiä tämän sanan arvoisina, eksyivät he jo alusta alkaen väärälle uralle, kietoutuen aikojen kuluessa yhä arveluttavampiin ristiriitaisuuksiin. He kyllä harjaantuivat sukkelaan todistamistapaan, joka ihmisiltä kauan salasi, miten petollinen ja pintapuolinen heidän viisautensa oli, mutta jota rohkeammin he alkoivat käyttää tämänkaltaisia keinoja, sitä selvemmin he myöskin paljastivat kykenemättömyytensä tyydyttää kristikunnan kipeintä tarvetta. Herättämällä tieteellistä harrastusta ja esimerkillään kehottaen ihmisiä miettien tarkastamaan kristinuskon syviä totuuksia on skolastisuus valmistanut tietä uskonpuhdistukselle, mutta toiselta puolen on sen oma kehnous, jota ei kaikki sen oppi eivätkä nuo sukkelat tieteelliset kujeet riittäneet salaamaan, herättämistään herätellyt kristikuntaa luulouskon ja valeviisauden petollisesta unesta ja vaatimalla vaatinut sitä Jumalan eksymättömän sanan ohjeiden mukaan etsimään totuuden kallista aarretta, joka vuosisatojen pölyn peittämänä oli miltei tietämättömiin kadonnut. Viimmemainitussakin suhteessa ovat skolastikot jouduttaneet uskonpuhdistuksen suurta aikaa.

Aivan väärin olisi kuitenkin väittää kaikkien skolastikkojen nimenomaan edustaneen niitä erehdyksiä, joihin olemme viitanneet, päinvastoin tapaamme heissä monta jaloa henkilöä, joiden elämäntyö on omiaan herättämään meissä ehdotonta kunnioitusta. Todistuksena on esim. Kanterburyn piispa _Anselmus_.

Tämä mies oli kotosin Piemontista. Jo nuorena halusi hän ruveta munkiksi, vaan isänsä koetti kaikin tavoin tukehuttaa tätä taipumusta ja saada poikaansa viihtymään maailman iloisissa oloissa. Kova oli Anselmuksen taistelu. Kodin joutavat iltaseurat ja muut synnilliset huvitukset iskivät syviä haavoja hänen heränneesen omaantuntoonsa, eikä hän voinut kenellekään huoliaan ilmaista, sillä ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt. Miten monen lapsen sydämmestä on vanhempain ja sukulaisten kevytmielinen seuraelämä säälimättä ryöstänyt kaiken tosi-ilon, kuinka monen heikko usko on joutunut haaksirikkoon oman kodin kevytmielisyyden muodostamalla karilla! Anselmus oli noita harvoja, jotka eivät lapsinakaan saata mieltyä tämän maailman joutaviin menoihin, vaan vaistomaisesti niitä kammoksuvat. Päästyään sitten käsittämään elämän ja kuoleman suurta kysymystä, halasi hän päivä päivältä yhä hartaammin päästä pois, kauvas pois. Kodin myrkyttävää ilmaa hän ei enää saata hengittää, se tuottaa -- sen hän tuntee -- hänelle ennen pitkää ijankaikkisen kuoleman, ja nuo kiiltävät lattiat polttavat hänen jalkojaan: hänen täytyy lähteä! Ilman varoja pakeni nuorukainen eräänä yönä isänsä rikkaasta kodista. Sinne hän jätti suuren perintönsä etsiäksensä toista ja parempaa. Kolme vuotta oli hän koditonna, kulkien paikasta toiseen. Vihdoin saapui hän matkoillaan Normandieaan. Täällä sai hän kuulla Bekin luostarista, jonka johtajana Langfrank siihen aikaan oli. Tähän paikkaan mieltyi rauhaa etsivä nuorukainen. Oltuaan jonkun ajan luostarin oppilaana, pääsi Anselmus munkiksi v. 1060. "Täällä on minun leposijani oleva" huudahti hän "täällä on Jumala yksin oleva minun pyrintöni päämääränä, Hänen rakkautensa minun tutkimiseni esineenä, Hänen autuaallinen ja elävä muistonsa minun lohdutukseni ja iloni." Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut. Vuodesta 1078 hoidettuaan Bekin luostarin abbotinvirkaa, kutsuttiin Anselmus v. 1093 Kanterburyn piispaksi. Hän kyllä koetti saada jäädä rakkaasen luostariinsa, etenkin koska hän sitä paitse hyvin tiesi, miten vaikea piispanviran hoitaminen investituririidan riehuvissa vaiheissa oli, vaan kun kaikki vastaväitökset olivat turhat, täytyi hänen jättää hyvästi sille kodille, jossa hän niin kauan kenenkään häntä häiritsemättä oli saanut toimittaa miettimisen hiljaista, Jumalalle pyhitettyä työtä. Anselmus muutti Kanterburyyn, jenka suuren hiippakunnan piispanvirkaa hän sitten uskollisesti toimitti kuolemaansa asti v. 1109.

Vaikka Anselmus hyvin taitavasti hoiti hänelle uskotut virat, vaikka hän voimiaan säästämättä ja etuaan katsomatta aina oli altis uhraamaan kaikki sen Herran kunniaksi, jonka palveluksessa hän oli, sekä koko elämässään kuvaa kotia pyrkivän kristityn muukalaisuutta täällä synnin maailmassa, ei tämä kaikki olisi riittänyt valmistamaan hänen nimelleen sijaa kirkkohistorian lehdille. Ellei hän olisi muuta toimittanut, niin olisi hänen muistonsa lukemattomien muiden samankaltaisten kera, historian unohtamana, tunnettuna ainoastaan Hänelle, joka ei pidätä armonsa palkkaa ainoaltakaan viinamäkensä uskolliselta työntekijältä, miten vähäpätöinen heidän työnsä sitten ihmisten silmissä olikin; mutta Anselmuksen elämäntyö on siksi julkista laatua, sen vaikutus niin tuntuva kirkon kehityksessä, että ainoastaan oppimattomuus on oikeutettu pysymään sille vieraana. Hän oli tiedemies ja ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä, ja sitä paitse yksi noita harvoja, jotka, itse totuutta etsien, ovat asettaneet kaikki voimansa sen palvelukseen. Kuulkaamme muutamia hänen mietteitään:

"En koeta käsittää voidakseni uskoa, vaan minä uskon, jotta voisin älytä. Sillä senkin uskon, että uskon kautta voin päästä käsittämään. Älköön kristitty vältellen kiistelkö, ettei niin ole kuin katolinen kirkko uskoo ja tunnustaa, vaan epäilyksettä tulee hänen riippua tässä uskossa ja elää sen mukaan sekä, mikäli hän voi, nöyrästi tutkia, miksi niin on. Jos hän voi käsittää, miksi asian laita on semmoinen, niin hän siitä kiittäköön Jumalaa; jos ei, niin älköön hän asettuko vastustamaan, vaan kumartuen hän palvelkoon Jumalaa. Ensin tulee meidän uskon kautta puhdistaa sydämmemme, masentaa lihallisuutemme, elää Hengen mukaan, ennenkuin antaumme keskusteluun uskon syvyyksistä. Joka ei usko, häneltä puuttuu kokemusta, eikä hän mitään älyä". -- Jos kaikki uskonopin kirjailijat, noudattaen Anselmuksen neuvoa, olisivat asettaneet ylpeän järkensä nöyrän uskon palvelukseen, niin olisi epäilemättä moni syvämietteinen lause, joka eksytti lukemattomat ihmisviisauden pettävällä valevalolla, saanut toisen sisällyksen ja kelvannut ohjaamaan ihmisten askeleita rauhan tielle. Vaan ollen pettyneen aikansa lapsi, ei pääse Anselmuskaan vapaaksi silloisen kristikunnan alentavasta orjuudesta, joka vaatii häntä olettamaan kirkon oppia raamatun sanan arvoiseksi. Hän ei jaksa murtaa näitä kahleita, ei uskalla tämmöistä taistelua ajatellakaan, vaan kantaa kahleita nöyränä, vieläpä pitää tätä alentavaa orjuutta, joka estää häntä edistymästä totuudessa, Jumalan ehdottomana vaatimuksena. -- Miten kauhean suuri on valheen hengen valta keski-ajan kristikunnassa, kun jaloimmatkaan henkilöt eivät uskalla asettautua taisteluun sitä vastaan!

Ihmeteltävän neronsa ohjaamana on Anselmus luonut, n.s. _ontologisen todistuksen_ Jumalan olemisesta. Jo ennenkuin hän rupesi sitä miettimään, oli hän eri teoksessa ehdottomasti korkeimman olennon käsitteestä kehittänyt opin Jumalasta. Vaan oliko tämä käsite olemassa ainoastaan hänen käsityksessään ja puuttuiko siltä todellinen oleminen? Syvä oli kysymys, vaan jota vaikeampaa laatua se oli, sitä viehättävämmällä voimalla vaati se ajattelijaa panemaan kaikki voimansa alttiiksi; jotta hän voisi päästä sen salaisuuksien perille. Anselmus mietti lakkaamatta, hän valvoi monet yöt, kunnes vihdoin luuli keksineensä vaikean arvoituksensa selityksen. Jos kohta tämä selitys onkin ontuva, on se aina puolustava paikkansa kirkkohistorian lehdillä, sillä se on tieteen kauniimpia muistopatsaita keski-ajan henkisistä voitoista köyhällä maalla. Anselmuksen todistus kuuluu: "Se, jota suurempaa ei voida ajatella, ei saata olla olemassa ainoastaan ihmisen mielikuvituksessa. Sillä siinä tapauksessa voi sitäkin käsittää olevaksi, joka on suurempi. Tämä on niin totta, että vastakohta on mahdoton. Siinä suhteessa on viimmeksi ajateltu suurempi kuin se, jota ei saata pitää olevana. Ensinmainittu on Jumala, jota ei ajatus voi pitää olemattomana."

Siihen aikaan oli tieteellinen kiista yleiskäsitteiden suhteesta todellisuuteen vetänyt yhä enemmän huomiota puoleensa. Toiset väittivät, etteivät nämä yleiskäsitteet ole kuin tyhjiä nimiä vain, toiset puolustivat niiden todellisuutta. Edellisen mielipiteen kannattajat ovat tunnetut nimellä _nominalistat_, viimmemainitun edustajia kutsutaan _realistoiksi_. Ajanhengen pakottamana siirtyi riita ennen pitkää uskonnollisellekin alalle, Nominalista _Roscellinus_ alkoi sovitella mielipiteitään Jumalan kolminaisuuteen, uhaten suistaa koko tämän opin aivan väärälle uralle. Asettuen realismin kannalle, taisteli Anselmus voitollisesti häntä vastaan, lausuen monta syvää ja mietittävää sanaa, samoinkuin hän kolminaisuusopin suhteen muissakin tilaisuuksissa jalosti puolusti mainettansa ajattelijana, ja kristittynä.

Kirjassaan "Miksi tuli Jumala ihmiseksi?" koettaa Anselmus kehittää pelastuksen suurta kysymystä. Jos kohta ei käy kieltäminen hänen tässäkin teoksessaan osottavan suurta syvämietteisyyttä ja esiintuovan uusia näkökohtia, on meidän toiselta puolen myöntäminen hänen eksyneenkin käsitellessään tätä salaisuuksien salaisuutta. Vasten aikansa pintapuolisen vanhurskauttamisopin tekopyhyyttä, johon etenkin munkkilaitos yhä selvemmin sortui, puolustaa hän vakaasti sitä peruuttamatonta totuutta, ettei syntien anteeksiantamista voi löytyä ilman Kristuksen täydellistä sovintouhria, jolla Hän maksoi syntivelkamme Jumalalle. Mitä moni vanhan kirkon jaloimmista edustajista, niinkuin Atanasius, Krysostomus, Augustinus y.m., aavistivat, on Anselmus järjestetyn opin muodossa kehittänyt, käsitellessään kysymystä Herran sovintokuolemasta. Hänen esiintymisensä tämän kysymyksen suhteen on semminkin siitä syystä huomattava, että hän vastustaa tuota aikansa väärää käsitystä, jonka mukaan Kristuksen kärsiminen on pidettävä perkeleelle maksettuna lunnaana. Myöntää kyllä täytyy, että hän yksipuolisesti puhuu Herran kuolemasta, jättäen syrjään Hänen elämänsä maan päällä, sekä että hän käsittää koko kysymyksen nimenomaan laillisen oikeudenkäynnin kannalta, jossa ei ole sijaa Jumalan armahtavalle rakkaudelle, joka kuitenkin on pelastustyön vaikutin ja sisin ydin, vaan Anselmuksen kirja ansaitsee kuitenkin mitä suurinta huomiota, sillä se sisältää monta ihmeteltävän syvää mietettä ja on epäilemättä monessa suhteessa vaikuttanut paljon hyvää, valmistaen tietä uskonpuhdistukselle.

Anselmuksen elämäntyö ei ole omiansa herättämään niiden huomiota, jotka arvostelevat historian ilmiöitä ulkonaisesti loistavain urotöiden mukaan. Hän toimitti hiljaisen miettimisen korutonta työtä, eikä miellytä tämmöinen työ niitä, jotka ovat uupuneet näihin näkyväisiin ja joiden ajatukset aina hiipivät maata myöten. He eivät älyä, että nuo suuret aatteet, joiden taistelussa ihmiskunnan vaiheet ratkaistaan, syntyvät ja kypsyvät ajatuksen hiljaisissa ahjoissa. Mitä skolastisuuden perustaja Anselmus yksinäisyydessä, kaukana riehuvan maailman meluavista oloista, kirjojensa ääressä mietti, se antoi sittemmin aihetta moneen suureen ja ratkaisevaan taisteluun. Sentähden on hänen nimensä aina säilyvä kirkkohistorian lehdillä. Ja jos hän monessa kohden erehtyikin, on hänen vaatimattomuutensa ja nöyryytensä, jotka estivät häntä unohtamasta, että uskon salaisuudet ovat ihmisjärkeä suuremmat, meitä muistuttamassa, kenen palveluksessa hän on. "Jumala seisoo ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon" todistaa Herran sana.

V.

Abailard ja Heloise.

Jokaisen teko tulee julkiseksi; sillä se päivä sen on selittävä, joka tulessa ilmaantuu: ja minkäkaltainen kunkin teko on, sen tuli koettelee.

Jos jonkun teko pysyy, kuin hän sen (Kristuksen) päälle rakentanut on, niin hän saa palkan:

Jos jonkun teko palaa, niin hän saa vahingon; mutta hän tulee itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin tulen kautta. 1 Kor. 3: 13-15.

Jota kauemmin ihmiskunta oli haparoinnut oppimattomuuden pimeässä, sitä vilkkaammin pyrki vihdoinkin heräjävä tiedonhalu levittämään valoa keski-ajan yöhön. Kahdennentoista vuosisadan alkupuolella näemme nuorukaisten ja miesten kilvan rientävän jonkun kuuluisan opettajan luokse ammentamaan oppia ja viisautta hänen puheistaan ja esitelmistään. Tämä oli sitä välttämättömämpää, jota vaikeampi ihmisten oli hankkia itselleen kirjoja. Luonnollista oli, että ne jotka tiedonhalunsa kehottamina täten kokoontuivat samaan paikkaan, liittyivät toisiinsa ja ennen pitkää muodostivat yhdistysliiton. Olihan sitä paitse juuri tämä aika kuntayhdistysten aika, jolloin papit, ritarit, käsityöläiset y.m. edustivat pieniä yhteiskuntia, ja luonnollista oli, että nekin, jotka yhteinen tiedonhalu oli koonnut yhteen paikkaan, ennen pitkää saivat erityiset lakinsa ja omituisen hallitusmuotonsa. Täten syntyivät yliopistot. Huomattava on, ettei näissä oppilaitoksissa kaikkia tieteitä viljelty, vaan toisissa tutkittiin toisia, toisissa muita oppiaineita. Niin oli keskiajan toisella aikakaudella esim. _Salernon_ yliopisto lääketieteen kuuluisa koti, _Bolognassa_ harjoitettiin lakitiedettä, ja _Pariisin_ yliopisto saavutti suuren maineensa uskonopin ja filosofian tutkimisen alalla. Jo varhain vetää viimmemainittu opinahjo kirkkohistorian huomion puoleensa Sen vireä henkinen työ ja harvinaisen varhainen kukoistus viittaa loistavaan tulevaisuuteen.

Niistä opettajista, jotka kahdennentoista vuosisadan alussa Pariisissa levittivät tieteen valoa, on _Pietari Abailard_ kuuluisin. Sammumaton tiedonhalu vaati häntäkin jo nuorena luopumaan rikkaasta kodistaan ja suuresta perinnöstään. Saavuttuaan Pariisiin, missä hän muun ohessa kuunteli mainion _Wilhelm Champeauxlaisen_ luentoja, himmensi hän etevillä lahjoillaan ennen pitkää kaikkien maineen. Ei aikaakaan, niin syntyi hänen ja Wilhelmin välillä erimielisyyttä. Se kasvoi viimmemainitussa valeen kateudeksi ja vihaksi, kuu Abailard voitti opettajansa monessa väittelyssä, Abailardin ympärille kokoontui päivä päivältä yhä runsaammin oppilaita, niin että hän jo siihen aikaan, vaikka hänen oppiaikansa oli ollut hyvin lyhyt, saattoi perustaa oman koulun ensin _Meluniin_, sitten _Corbeiliin_. Wilhelmin oppisalit sitä vastoin jäivät tyhjiksi. Epäilemättä puuttui Abailardilta perusteellisia tietoja ja sitä syvyyttä, josta tiedemies sanan oikeassa merkityksessä tunnetaan, mutta hänen terävä järkensä ja vilkas ajatusjuoksunsa, hänen sukkeluutensa ja innostunut esitystapansa sekä ennen kaikkea tuo hänen verraton puhelahjansa, joka puki hänen ajatuksensa mitä viehättävimpään muotoon -- kaikki oli omiansa lumoamaan hänen kuulijakuntaansa ja kartuttamaan sen lukua. Sitä paitse oli hän nuori ja ulkomuodoltaan kaunis. Mutta ventovieras oli Abailard siihen aikaan vielä taivaan valtakunnan salaisuuksille. Hän kyllä eli nuhteettomasti, olipa monessa suhteessa ankarakin itseänsä kohtaan, mutta vaikka hänen ajatuksensa viihtyivät aatemaailman yli-ilmoissa, oli hän kaukana Herrasta ja Hänen totuudestaan. Pääasiallisesti tutkikin hän siihen aikaan logiikkaa.

Jonkun ajan kuluttua asettui Abailard jälleen Pariisiin, missä alkoi pitää luentoja filosofiassa ja teologiassa. Jos hänen maineensa jo ennen oli ollut suuri, kasvoi se etenkin tästä alkaen kasvamistaan. Kaikkialta saapui hänen luoksensa tiedonhaluisia nuorukaisia ihailemaan nuoren opettajan loistavia esitelmiä, Mutta tähän aikaan sattui myöskin ratkaiseva käänne Abailardin elämässä. Eräs vanha tuomioherra _Fulbert_, jonka talossa hän asui, valitsi hänen veljensätyttären _Heloisen_ opettajaksi. Ei ollut vielä kukaan niin innostuneena seurannut Abailardia tieteiden viehättäville nurmikoille, kuin tämä oppilas. Heloise oli nuori, kaunis ja erinomaisen lahjakas: hän valloitti ennen pitkää opettajansa sydämmen ja antautui itsekin kokonaan maallisen rakkautensa valtaan. Kirkkohistoria luovuttaa kernaasti romaanikirjallisuudelle kertomuksen tämän rakkauden vaiheista, se vain mainitsee pääkohdat osottaaksensa, miten väärälle uralle silloinen kristillinen katsantotapa oli eksynyt. Sama aika, joka innostuneena kuunteli trubaduurien hehkuvia lemmenlauluja, kielsi pappeja rupeamasta avioliittoon. Kristikunta on vieraantunut sille totuudelle, että ainoastaan se, "joka vähemmässä on uskollinen, se on myös paljossa uskollinen." Unohtumistaan unohtuvat Jumalan säätämät lait, ihmissäännöt astuvat niiden sijalle, määräten ulkonaisesti loistavan jumalanpalveluksen, silmiinpistävän itsensäkieltämisen ja erinomaiset teot kristillisyyden nimenomaisiksi tuntomerkeiksi. Ja kun tähän väärään katsantotapaan vielä liittyy sekin erehdys, että muka koko maailma on kristitty, että kaikki henkiset riennot ja pyrinnöt, jotka vain jollain tavoin viittaavat edistymiseen, ovat kristillisyyden varsinaisia ilmiöitä, niin eivät ihmiset enää erota Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, vaan antautuvat yhä rohkeammin ajanhengen palvelukseen. Tuo menneiden aikojen nöyrä kuuliaisuus Herran muuttumattomille vaatimuksille eksyy Jumalan sanan osottamalta tieltä, sortuen totuuden vapaudesta mielikuvituksen ja luulouskon orjuuteen. Niinpä kirjoittaa Heloise, jonka syntiin sortuneen rakkauden Fulbertin raaka julmuus ja vanhurskaan Jumalan sallimus ainaiseksi oli suruun kätkenyt, lemmityllensä: "Jumala tietää, että kaikissa elämän vaiheissa tähän asti olen enemmän peljännyt sinun kuin Jumalan loukkaamista: haluni on olla enemmän sinulle mieliksi kuin Hänelle. Sinun käskysi on minun saattanut uskonnon pitämiseen eikä jumalallisuuden rakkaus." Suojellaksensa armastansa Fulbertin vihalta oli Abailard kyllä saanut rakastettunsa suostumaan avioliittoon, mutta heidän romantillinen rakkautensa salaa heiltä kokonaan kristillisen perhe-elämän pyhyyden. Sitä paitse oli Heloise aina vastustanut heidän avioliittoon menemistään etenkin siitä syystä, että se ajan käsityksen mukaan olisi himmentänyt Abailardin mainetta tiedemiehenä.

Sortuneena, vaan nöyrästi tunnustaen syntinsä, asettui Abailard, erottuaan Heloisesta, pyhän Denysin luostariin. Itse hän myöhemmin tunnusti vetäytyneensä yksinäisyyteen enemmän kovan onnensa kuin hurskauden vaatimana. Kaikki kehotti häntä nyt antaumaan yksin uskonopin tutkimiseen. Haikein sydämmin ryhtyi Abailard tähän työhön, etsien siitä sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Mutta tällä tiellä ei hän lepoa saavuttanut, sillä tosi rauha on löydettävissä ainoastaan Jesuksessa Kristuksessa. Hän yksin "on meille Jumalalta tehty viisaudeksi, ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi, ja lunastukseksi." Abailard kyllä tavallansa perusti työnsä tälle kalliolle, vaan kun hän ei itse tuntenut Herraa, tuli rakennus huonoksi. Järkensä ohjaamana "rakensi" hän tälle perustukselle "heiniä ja olkia," jotka jo historian tuomio on tuhaksi polttanut.

Moni kirkkohistorijoitsia on pitänyt Abailardin nimenomaan skeptillisen filosofian edustajana, arvellen hänen perustaneen uskonoppinsa siihen väitteesen, että muka kaikki tosi uskonnollinen tiede saa alkunsa epäilyksestä; vaan tämä arvostelu on silminnähtävästi väärä. Semmoinen epäilijä Abailard ei ollut. Hän kyllä järjenmukaisesti käsittelee uskon salaisuuksia ja selittää monesti raamattua aivan mielivaltaisesti, suoden epäilevälle ajatukselleen usein arveluttavan suurta valtaa, vaan tämä hänen epäilynsä koskee kuitenkin pääasiallisesti kirkon oppia. Kirkkoisien usein keskenään riitaisista väitteistä ja silloisen kirkon väärästä tunnustuksesta pyrkii hän apostolein ja Kristuksen oppiin, jonka verratonta ylevyyttä hän ainakin aavistaa, jos kohta hän ei pääse sitä omistamaan. Abailard edustaa sitä skolastisuutta, jonka tehtävänä on saada kristikuntaa epäilemään kirkon opin totuutta, ja tärkeä on senvuoksi hänen merkityksensä, vaikka hän valitettavasti ei ole pystynyt antamaan kristikunnalle mitään sen opin sijaan, jonka tukeita hän koettaa saada horjumaan. Päinvastoin on hän väärentänyt muuttumattomasti oikeitakin opinkohtia, kuten esim. kolminaisuus-oppia, sekä käsitellyt toisia niin pintapuolisesti, ettei häntä mitenkään voi lukea niiden joukkoon, jotka suoranaisesti ovat valmistaneet uskonpuhdistuksen suurta työtä. Kuitenkin ansaitsevat muutamat kohdat hänen opistaan huomiota valoisamman ajan enteinä. Vastustaen Anselmuksen ykspuolista käsitystä Herran sovintokuoleman merkityksestä, teroittaa Abailard esim. sitä totuutta, että tämä kuolema tarkoittaa herättää meissä rakkautta Häneen, joka ensin on meitä rakastanut, jota paitse hän huomauttaa Jesuksen pyhästä mielestä, josta sovintouhrin ijankaikkinen voima riippuu. Miten ykspuolinen ja pintapuolinen hänen käsityksensä pelastustyöstä onkin, on viimmemainittu kohta kuitenkin, samoinkuin muutamat muut hänen oppinsa valonsäteet, omiaan kaukaa ennustamaan parempaa tulevaisuutta uskonopin tieteelliselle kehitykselle.

Abailard oli erinomaisen tuottelias kirjailija. Hänen kirjoituksistaan mainittakoot "Roomalaiskirjeen selitys" sekä hänen kirjeensä, joista viimmemainituista "Kertomus Abailardin onnettomuuksista" on merkillisin. Hän tunnustaa tässä eräälle onnettomalle ystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä elämänsä erehdykset ja synnit. Rehellisyyttä, Herran armon kaipua ilmaisee joka rivi, ja kirjoittajan elävä itsensätunteminen todistaa, ettei hän ole sulkenut sydäntään Pyhän Hengen nuhteilta. Kirje muistuttaa Augustinuksen "Tunnustuksista."

Pyhän Denysin luostarissa heräsi vilkas henkinen elämä, kuuluisan Abailardin sinne muutettua. Vuosina 1118-1121 piti hän täällä eräässä syrjäisessä huoneessa luentoja jumaluusopissa. Kuulijakuntansa kasvoi päivä päivältä. Mutta Abailardin lukuisat vihamiehet olivat valveilla. Epäilemättä oli heillä syytä vastustaa hänen harhaoppisuuttaan, vaan silminnähtävästi oli heidän häntä vastaan nostamansa kanteen varsinaisena vaikuttimena heidän oma halpamielisyytensä. He kadehtivat Abailardin jälleen kasvavaa mainetta ja koettivat siitä syystä häntä masentaa. V. 1121 pidettiin kokous _Soissonsissa_. Sinne kutsuttiin Abailard vastaamaan opistaan. Tutkinto oli lyhyt ja aivan pintapuolinen. Abailard ei saanut puolustaa mielipiteitään, sillä vihamiehet pelkäsivät syytetyn tavatonta väittelijäkykyä. Tuomio julistettiin heti. Abailard pakotettiin itse polttamaan erään kirjansa, jossa hän oli käsitellyt kolminaisuus-oppia, sekä suljettiin pyhän Denysin luostarin vankilaan. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kyllä vapaaksi, vaan munkkien katkera viha väijyi häntä, niin että hänen ennen pitkää täytyi paeta luostaristaan. Pakomatkallaan saapui hän erääsen _Klairvauxen_ seuduilla olevaan viehättävän kauniisen laaksoon. Ainoastaan yksi uskollinen ystävä oli häntä seurannut. Seutu miellytti pakolaisia, ja he heti ryhtyivät työhön tänne rakentaaksensa itsellensä asumusta. Puunoksista rakensivat he pienen majan, jossa jonkun aikaa viettivät erakkoelämää. Mutta tuskin saivat Abailardin oppilaat tietoa hänen piilopaikastaan, ennenkuin heitä sadottain alkoi saapua hänen luoksensa. Tuon yksinäisen majan ympärille, jolle pakolainen oli antanut nimeksi "Parakleitos" (Lohduttaja), syntyi monta uutta, ja väleen oli vilkas henkinen työ kotiutunut tähän vasta autioon seutuun.

Siihen aikaan oli Heloise _Argenteulin_ luostarin johtajattarena. Turhaan oli hän koettanut masentaa tunteitaan: eivät saaneet nunnaelämän huolet, eivät rukoukset eikä parannustyöt maallisen rakkauden liekkiä sammutetuksi hänen sydämessään. Ei sekään näy muuttaneen hänen mieltään, että hän joutui kodittomaksi, kun näet hänen luostarinsa lakkautettiin. Aina hän vain muisteli Abailardia, seuraten levottomana tämän lukuisain vihamiesten hankkeita. Mutta pelastuksen Jumala oli kuitenkin hänenkin kanssaan, vetäen häntä puoleensa äärettömällä rakkaudellaan. Peläten vihamiestensä väijyvää vihaa, vastaanotti Abailard tähän aikaan pyhän _Gildaan_ luostarin abbotinviran, jonka sikäläiset munkit hänelle tarjosivat. Tällä tavoin jäi "Parakleitos" kylmille. Abailard antoi sen onnettomalle vaimolleen ja hänen nunnilleen kodiksi. Tänne siirtyi nyt Heloise huolineen, taisteluineen. Onko hän milloinkaan vapautuva, onko hän konsanaan löytävä sitä rauhaa, jota hän kaivaten etsii? Eräässä Abailardille kirjoittamassaan kirjeessä kuulemme hänen miltei toivotonna valittavan: "Oi, jos voisin tehdä semmoista parannusta, joka Jumalalle kelpaa! Mutta huolissani, unessa, messussa muistelen vain sinun rakkauttasi. Minä, jonka tulisi syntejäni surra, huokaelen ainoastaan sitä, jonka olen kadottanut. Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista." Mutta näistä toivottomista sanoista säteilee kuitenkin salattu toivo. Sen on sytyttänyt sen Herran rakkaus, jonka sana vakuuttaa: "Särjettyä ruokoa ei hänen pidä murentaman, ja suitsevaa kynttilänsydäntä ei pidä hänen sammuttaman." Abailard vastasi: "-- -- -- minä olin ansainnut kuoleman ja sain elämän. Sinua valmistaa Herra kiusausten kautta kruunua perimään. Luo, sisareni, silmäsi ijankaikkiseen Ylkääsi, itke Hänen ristinsä juuressa! Hän, joka osti sinun verellänsä, rakastaa sinua, vaan en minä. Sillä ei ollut minun lempeni rakkautta. Herra, sinä uskollinen Jumala, joka yhdistit meidät ja armosta erotit meidät toisistamme, yhdistä meidät ijankaikkisesti taivaassasi. -- Niin, elä onnellisena Kristuksessa, Kristuksen morsian, ja elä Kristukselle! Amen."

Näin puhdistui Abailardin ja Heloisen rakkaus puhdistumistaan kärsimisten pätsissä, Pyhän Hengen koulussa. Herra on ihmissydäntä voimallisempi! Albailardin ja Heloisen kirjeenvaihto koskee tästä alkaen luostarein tilan parantamista ja niiden asukasten korottamista korkeampaan sivistykseen sekä puhtaampaan siveyteen ja todellisempaan jumalanpelkoon. Suurella kunnioituksella puhuu Abailard näissä kirjeissä naisen tehtävästä Jumalan valtakunnassa maan päällä. Niitä lukiessamme täytyy meidän todellakin ihmetellä tämän keski-ajan miehen ihmeellisen tarkkaa aistia.

Mutta vielä eksyi Abailard mielikuvituksensa ja maailman osottamalle tielle. Hän tarttui jälleen kynään saavuttaaksensa mainetta, alkoi taasen mieltyä yhä karttuvan kuulijakuntansa kunnianosotuksiin. Hänen silmässään ei enää näkynyt katumuksen terveellisiä kyyneleitä: siinä hehkui jälleen vanhan ihmisen innostuksen vaarallinen tuli. Vaan jota suuremmaksi hänen maineensa kasvoi, sitä levottomammiksi kävivät hänen lukuisat vastustajansa. He alkoivat häntä jälleen soimata harhaoppiseksi, vaatien asianomaisia vihdoinkin ryhtymään tehokkaisin toimiin, jotta tuo puhdasoppisuuden vaarallinen häiritsijä vihdoinkin saataisiin vaikenemaan. Abailard vetosi kirkolliskokoukseen. Semmoinen kutsuttiinkin heti koolle: v. 1140 saapui suuri joukko pappia _Sensin_ tuomiokirkkoon, missä Abailardin harhaoppisuus lopullisesti oli tutkittava. Uteliaisuus oli koonnut tavattoman paljon kansaa kaupunkiin; Franskan kuningaskin oli kokouksessa saapuvilla. Syytöksiä johtamassa oli ajan etevin henkilö, _Bernhard Klairvauxlainen_, joka tässä tilaisuudessa kaiken hurskautensa uhalla sortui toimittamaan enemmän itsekkäisen vihollisen kuin puolueettoman totuuden vartijan virkaa. Jo niistä saarnoista, joilla tämä valmisti kokousta, saattoi Abailard helposti arvata, miten hänen asiansa oli päättyvä. Tuomio kuului: Abailardin kirjat ovat poltettavat, hän itse erotettava kirkon yhteydestä sekä suljettava vankilaan. Paavi vahvisti tämän päätöksen.

Haikein sydämmin oli Abailard jo ennenkuin tuomio julkaistiin lähtenyt Roomaan, saadaksensa kannatusta paavilta. Vaan hän oli jo vanha ja kivulloinen eikä kestänyt matkan vaivoja. Hänen täytyi jäädä Klugnyn luostariin, jonka abboti _Pietari Kunnianarvoinen_ rakkaudella otti hänen vastaan. Pelastuksen Jumala esti väsynyttä matkamiestä, jonka uskon kehno alus eksytysten aavalla merellä oli joutua kokonaan haaksirikkoon, turvaamasta ihmisten apuun ja veti häntä Pyhän Hengen voimalla Poikansa luokse, jonka armo yksin meille turvan suo elämän myrskyissä ja kuoleman taistelussa. Abailard rupesi opettamaan Pietarin munkkeja, mutta enimmän aikansa käytti hän rukouksiin ja hiljaisiin miettimisiin. Ennen oli hänen maailmallista innostusta hehkuva katseensa etsinyt suurta kuulijakuntaa, nyt sammuttelivat katumuksen kyyneleet tuota saastaista loistoa, ja Hän, joka on "maailman valkeus", viritti yksinäisyydessä taistelevan vanhuksen silmiin ijankaikkisuuden toivon hiljaista valoa. Pietari Kunnianarvoisen onnistui hankkia vieraalleen paavin anteeksiantamisen, joka vapautti onnettoman Sensin kirkolliskokouksen kiroustuomiosta, niin että hän sai nauttia ulkonaista rauhaa elämänsä loppuun. Pitkäksi ajaksi Abailard ei enää tätä rauhaa tarvinnutkaan, sillä jo oli hänen eronsa hetki lähellä. Kun hänen voimansa riutumistaan riutuivat, lähetti Pietari hänen _Marselluksen_ luostariin, toivoen hänen vielä paranevan sen terveellisessä ilmassa. Mutta Jumala, jolta tämä monen tuulen ajelehtama, kovien kärsimisten mies yhä hartaammin rukoili apua, oli toisin päättänyt. V. 1142 pääsi Abailard siihen lepoon, jota eivät ajan myrskyt enää häiritse. Lepoon? Täynnä erehdyksiä oli hänen elämänsä, ja hänen lausumansa uskonnolliset mielipiteet ovat viimmeiseen asti omiansa herättämään meissä epäilystä hänen lopullisen kohtalonsa suhteen, mutta vaikka hänen elämäntyönsä onkin tuomittu poltettavaksi, koska hän opissaan on eksynyt kauas raamatun osottamalta tieltä, ja vaikka hän itse järkensä pettämänä "sai vahingon," sammui hänen vaihteleva maallinen elämänsä viittaamalla sen Herran armoon, joka voi tämmöisetkin pelastaa, jos kohta "niinkuin tulen kautta." Abailardin viimmeinen, vähää ennen hänen kuolemaansa Heloiselle kirjoittama kirje päättyy näillä sanoilla: "-- -- Tämä on minun uskoni. Raivoavat myrskyt eivät tempaa minua muassaan, sillä minä perustan toivoni Kristus-kalliolle. Hänen nimensä on ainoa nimi, jossa tahdon autuaaksi tulla. Usko se minusta, sisareni, ja karkoita kaikki epäilykset sydämmestäsi." Pietari Kunnianarvoinen, jolta Heloise vähän myöhemmin sai kirjeen rakkaan ystävänsä kuolemasta, vakuuttaa myöskin tämän turvautuneen ainoastaan Kristukseen.

Abailard haudattiin "Parakleitoon". Vasta 22 vuotta myöhemmin kaivettiin hänen hautansa viereen Heloisen viimmeinen maallinen lepokammio.

VI.

Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.

-- kaikki kuin maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus, ei se ole Isästä, vaan se on maailmasta.

Ja maailma katoo ja hänen himonsa; mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy ijankaikkisesti. 1 Joh. 2: 16-17.

Keski-ajan toinen aikakausi on paavikunnan mahtavuuden aika, emmekä voi käsittää tämän aikakauden kirkkoa ottamatta huomioon, miten "Pietarin jälkeiset" vuosi vuodelta anastivat itselleen yhä suurempaa valtaa. Täydellinen kertomus sen pitkän taistelun vaiheista, joka korottaa paavikunnan maallisen kunnian kukkuloille, ei kuitenkaan olisi paikoillaan kirkkohistoriassa, koska tämän päätehtävänä on kuvata niitä ilmiöitä, joihin Herran tosi seurakunnan tulevaisuus ja voitto liittyy. Miten ulkonaisesti mahtava paavikunta onkin, on se tuomittu kuolemaan, sillä "maailma katoo ja hänen himonsa". Herran sana todistaa, että ainoastaan "se joka tekee Jumalan tahdon, pysyy ijankaikkisesti." Tämän sanan valossa kadottaa kaikki maallinen loisto lumousvoimansa, ja jos sen ohjaamina tahdomme seurata Jesuksen Kristuksen valtakunnan vaiheita maan päällä, käypi itse paavikunnan jättiläistaistelu maallisen vallan edustajia vastaan arvottomaksi ja me tyydymme kernaasti kertomukseen, joka meille kuvaa ainoastaan tämän taistelun pääpiirteet.

Niinkuin ennen on kerrottu, korotti ensimmäinen ristiretki arvaamattoman suuressa määrässä paavikunnan arvoa silloisen kristikunnan silmissä. Urbanus II:sen seuraaja _Paskalis II_ (1099-1118) riitaantui _Henrik IV:nen_ pojan, Saksan kuninkaan _Henrik V:nen_ (1106-1125) kanssa, jonka isäänsä vastaan nostamaa kapinaa hän oli kannattanut. Riidan syynä oli tuo vielä ratkaisematon investiturikysymys. Henrik marssitti sotajoukkonsa Italiaan. V. 1110 tehtiin sopimus _Sutrissa_. Paavi myöntyi siihen, että papiston tulisi luopua tiluksistaan ja tyytyä kymmenyksiin sekä maallikkojen vapaaehtoisiin lahjoihin, kuitenkin sillä ehdolla, että papit siihen suostuisivat. Henrik puolestaan lupasi luopua investiturista.

116

Gregorius VII:nen aate vapauttaa kirkko maailman orjuudesta ilmenee tässä rauhanesityksessä puhtaampana kuin milloinkaan ennen. Miten onnellista, jos se tässä muodossa olisi päässyt toteutumaan! Mutta viekas Henrik, joka vasta oli saanut keisarinkruunun, älysi aivan hyvin, että paavin myöntymys herättäisi mitä kiivainta tyytymättömyyttä kaikkialla Saksassa. Piispat hylkäsivät sopimuksen, soimaten paavia kirkon pettäjäksi. Paskalis esitti nyt Henrikille uusia sovinnonehtoja. Hän näet luovutti mahtavalle vastustajalleen investiturioikeuden, kieltäen maalliselta vallalta ainoastaan simonian. Mutta tämä vain herätti suurempaa mielipahaa paavikunnan mahtavuuden puolustajissa. Vaikka Paskalis julkisessa samana vuonna pidetyssä lateraanikokouksessa tunnusti "ehtyneensä," oli pappien viha häntä kohtaan leppymätön, kun hän ei peruuttanut keisarille antamaansa lupausta. Huolimatta paavin tahdosta julistivat kardinaalit Henrikin pannaan. Tämä saapui sotajoukon kanssa Roomaan 1116, Paskalis pakeni kaupungista ja kuoli maanpakolaisena kaksi vuotta myöhemmin.

Seuraava paavi _Gelasius II_ ei pystynyt asemaansa puolustamaan. Hän hallitsi ainoastaan yhden vuoden, jonka kuluessa hänen tuon tuostakin täytyi paeta kaupungista karttaaksensa tyytymättömäin Roomalaisten vihaa. Vasta hänen seuraajansa _Kalikstus II_ saavutti niin vakaan aseman Roomassa, että hän uskalsi jatkaa investituritaistelua. Hylättyään keisarin ehdottaman sovinnonesityksen, kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen _Rheimsiin_ (1119). Se julisti Henrikin pannaan ja erotti hänen hallituksesta. Mutta ihmiset olivat jo väsyneet noihin maallisen vallan ja paavikunnan alituisiin taisteluihin, yhä julkisemmin alkoi ajanhenki vaatia niiden lopettamista. Chartresin piispa _Ivo_, Vendomin luostarin abboti _Gottfrid_ y.m. etevät kirjailijat vastustivat Gregorius VII:nen halveksivaa käsitystä valtiosta sekä muistuttivat Herran sanoista: "antakaat keisarille, kuin keisarin ovat, ja Jumalalle, kuin Jumalan ovat." Miten todellisilta nämä väitteet näyttävätkin, semminkin kun niiden puolustukseksi vedetään raamatun pyhät sanat, ilmaisevat ne mitä selvimmällä tavalla kristikunnan maailmallista katsantotapaa, joka ei suinkaan ole altis ehdottomasti noudattamaan Jesuksen muuttumatonta todistusta: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Herran seurakunnan opettajain maallinen valta on säilytettävä, vaikka kohta se ei saa sortaa valtion oikeuksia tämä on ajanhengen vaatimus. Papit ovat jo liiaksi kauan harjaantuneet palvelemaan "Jumalaa ja mammonaa" tahtoaksensa luopua niistä tiluksista ja maallisista eduista, joissa "lihan himo, ja silmäin pyyntö, ja elämän koreus" saa tyydytystä, ja jos kukaan, on paavi mieltynyt siihen ulkonaiseen mahtavuuteen ja loistoon, johon kristikunnan, turmelus on hänen korottanut. Kirkon maallinen valta on siis säilytettävä, ystävyydenliitto tämän maailman mahtavain kanssa solmittava. Tämmöiset ajatukset ohjasivat kristikuntaa, kun tuo pitkällinen investituritaistelu vihdoin lähestyi loppuansa. V. 1122 selvitti _Wormsin sovinto_ riidan niin, "että piispat ja abbotit vastedes vapaasti valittaisiin keisarin tahi hänen asiamiehensä läsnäollessa, jonka jälkeen keisarin tuli antaa heille _valtikka; sormuksen_ ja _sauvan_ antamisesta sitävastoin tulisi hänen luopua, koska ne olivat hengellisen viran merkkejä."

Täten olivat siis valtaistuin ja alttari solmineet liiton. Keisari ja paavi olivat jälleen muutaman vuoden kuluessa hyvässä sovussa keskenänsä, mutta ettei rauhaa voinut kauan kestää, sitä ei ollut vaikea ennustaa. Paavikunta on astunut maallisten valtakuntien näyttämölle, sillä on paljon maallisia etuja valvottavina, ja Gregorius VII:nen ylpeän vallanhimoinen aate elähyttää sitä yhä edelleen. Vaikka sen täytyykin Wormsin sovinnossa osaksi luopua vaatimuksistaan, ei ole se silti vastedes tyytyvä yhtä vähään. Se on polvistunut tämän maailman jumalan eteen, ja hän on luvannut sille kaikki antaa. Jota enemmän maallisia tavaroita paavikunta omistaa, sitä enemmän se halajaa niitä. Ja kuitenkin sanoo se edustavansa Häntä, joka lausui: "mene pois saatana" ja joka maan päällä vaeltaessaan oli niin köyhä, että Hän itsestään todisti: "ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla on pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, kuhunka hän päänsä kallistaa." Kauas on totuuden Henki poistunut kristikunnan mahtavista vallanpitäjistä!

VII.

Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.

-- ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma, mutta vanhurskaus ja rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä.

Sillä joka niissä Kristusta palvelee, hän on Jumalalle otollinen. Room. 14: 17-18.

Jota suuremmassa määrässä kristikunnan karttuva turmelus alkoi levittää ruttoansa kaikkialle, sitä enemmän kannatusta saavutti munkkilaitos kaikilta, jotka harrastivat kirkon parasta. Älkäämme halveksien tuomitko noita lukemattomia nuorukaisia ja naisia, jotka luostarein rauhallisten muurien suojelemina pyytävät pyhittää elämänsä Herralle. He erehtyvät, luullessaan saavuttavansa paremman vanhurskauden näissä hiljaisissa, jokapäiväisen elämän toimilta suljetuissa kodeissa; lukemattomat eksytykset, monet aavistamattomat kiusaukset ja paheet ennustavat ennen pitkää, että munkkilaitos alusta alkaen on rakentanut väärälle perustukselle, mutta ei ole kukaan silti oikeutettu arvostelemaan tätä keski-ajan merkillistä ilmiötä ja sen edustajia ainoastaan tältä kannalta. Päinvastoin tulee meidän aina myöntää, että itse tämä aate, jonka innostuttamana lukemattomat luopuvat maallisista tavaroista ja toiveista, kunniasta, nautinnoista, sukulaisista ja ystävistä, sanalla sanoen kaikesta, joka tarjoo ihmiselle iloa tässä maailmassa, kertoo suuria keski-ajan eksyneistä lapsista. Jos moni heistä itsekkäisistä syistä vetäytyikin luostariin, ei kukaan voi kieltää useampain pukeutuneen munkin tahi nunnan halpaan pukuun saavuttaaksensa sitä rauhaa, jota ei maailma voi antaa ja sitä pyhitystä, jota paitse ei yksikään saa Jumalaa nähdä. He ovat _tahtoneet_ luopua kaikesta Herran tähden ja kieltäen itsensä seurata Jesusta ristin tiellä. Ken uskaltaa tuomita näitä ihmisiä, vaikka he erehtyivät? Sitä paitse todistaa kirkkohistoria, että juuri luostareissa keski-ajan jaloimmat ajatukset syntyivät, virittäen valoa pimeässä ja saarnaten parannusta Herran langenneelle seurakunnalle. Sentähden on munkkilaitos keski-ajan huomattavimpia ilmiöitä, jonka vaiheilta emme saa silmiämme ummistaa.

Klugnyn munkkikunta, joka menneinä aikoina niin tehokkaasti oli ottanut osaa kirkon puhdistamiseen ja pappien korottamiseen parempaan siveyteen, alkoi vähitellen itse taantua ja turmeltua. Samoin kävi Benediktinuslaistenkin. Pyhällä elämällään olivat nämä munkkikunnat nim. saavuttaneet maailmallistenkin ihmisten kunnioitusta, ja heidän luostarinsa saivat vuosi vuodelta yhä runsaampia lahjoja noilta lukemattomilta, jotka tällä tavoin luulivat voivansa sovittaa syntejänsä. Mutta samassa määrässä kuin luostarit rikastuivat, antautuivat munkit ylöllisyyteen, ja tämä pahe synnytti ennen pitkää toisia. Abbotit eivät enää esiintyneet nöyrinä ja vaatimattomina, vaan, pukeutuen piispan pukuun, etsivät he sitä kunniaa, jota maailma rakastaa ja jonka orjiksi kirkon opettajat yhä yleisemmin sortuivat. Kyllä koettivat muutamat etevät abbotit estää turmeluksen ruttoa ja saada munkkikuntia palajamaan menneiden aikojen ankaran yksinkertaiseen elämään, vaan työläs oli heidän rakentaa salpoja turmeluksen tulvalle. Tähän suuntaan työskenteli Klugnyn luostarin ennen mainittu abboti _Pietari Kunnianarvoinen_ (k. 1156), jonka luostarissa Abailard sai turvan vanhoilla päivillään. Haikein sydämmin oli hän kokenut, miten munkit vain turvasivat munkkielämän näennäiseen pyhyyteen, jonka pintapuolisuuden heidän päivä päivältä karttuva siveettömyytensä mitä törkeimmällä tavalla paljasti, ja vaati heitä luopumaan ylöllisyydestä ja muista synneistä, viitaten sydämmen parannukseen, jota paitse kaikki jumalanpalvelus ei ole kuin valhetta vain. Niinpä kirjoitti hän eräälle erakolle: "tuo ulkonainen eroaminen maailmasta ei ole sinua hyödyttävä, jos sinulta puuttuu ainoa sydämmesi syvyydestä tulvaavaa pahaa vastustava suojelusmuuri. Tämä muuri on Vapahtaja. Hänen yhteydessään on sinulla turva vihollisia vastaan". Huomiota ansaitsee myös _Bingenin_ luostarin perustajatar ja johtajatar _Hildegard_ (k. 1178), jonka varoittava ääni monesti vaati kristikuntaa taisteluun karttuvaa turmelusta vastaan. Tämän merkillisen naisen heikossa ja rujostuneessa ruumiissa asui ylevä, ylhäältä syntynyt henki, joka profetissan pyhällä kiivaudella yhtä rohkeasti nuhteli ylhäisten kuin alhaisten syntejä. Hänen Hengen koulussa kirkastunut silmänsä näki selvemmin kuin tavallisten ihmisten ajan paheet; jumalattomat pelkäsivät häntä, hurskaat miltei jumaloiden häntä kunnioittivat. Bernhard Klairvauxlainen, joka kävi hänen luonansa Bingenin luostarisia, lausui hänestä: "tässä hurskaassa neitsyeessä on profeetain henki jälleen tullut voimalliseksi".

Vanhempien munkkiyhdistysten turmelus, kristikunnan yhä karttuva maailmallinen mieli vaativat ja keski-ajan taipumus miettimiseen ja haaveksivaan mielikuvitukseen saivat monen hurskaan miehen ja naisen miettimään uusien munkkikuntien perustamista. Jo toisella aikakaudella syntyi semmoisia, joista muutamat tässä mainittakoot.

V. 1080 vetäytyi Reimsin katedralikoulun rehtori, tuomioherra _Bruno_, joka ei jaksanut katsella siveettömän piispansa hurjaa elämää, muutamien ystäviensä kera Kartreuseen, [Lat. Cartusia, josta sanasta tämän munkkikunnan nimi johtuu.] missä he rakensivat itselleen majoja elääksensä täällä kaukana meluavan maailman syntisistä oloista. Heidän ankara, yksinkertainen ja pyhitystä harrastava elämänsä, jonka vertaista näihin aikoihin tuskin missään nähtiin, teki heidän ennen pitkää hyvinkin kuuluisiksi. Niinpä kutsui Urbanus II näiden munkkien johtajan luoksensa, voidaksensa tämän ankaran munkin avulla ylläpitää kirkonkuria, mutta Bruno ei saattanut kauan oleskella paavin ylöllisessä hovissa, vaan lähti Kalabriaan. Siellä perusti hän toisen luostarinsa vähää ennen kuolemaansa 1101. Hänen ruumiinsa vietiin Kartreusen emäluostariin. _Kartusianein_ munkkikunta, joka ennen pitkää omisti monta luostaria, on tunnettu ankarasta kuristaan. Munkit eivät saaneet syödä muuta ruokaa kuin leipää ja palkohedelmiä, ja heidän pukunsa oli tehty karvoista. Jumalanpalvelus oli aivan korutonta: kaikki kalliit astiatkin olivat kielletyt. Puhuminen oli miten mahdollista kartettava. Jotta kaikki häiritsemättä voisivat pyhittää elämänsä Herralle, ei saanut kukaan ääneen rukoillakaan. Mutta työnteko ei ollut kielletty, ja Kartusianit käyttivätkin kaiken joutilaan aikansa siihen. Paljon ovat he hyödyttäneet ihmiskuntaa muun ohessa kirjojen puhtaaksi kirjoittamisella.

Keski-aika on herättänyt eloon apostolisen aikakauden armeliaisuus-laitokset. Eräs kova rutto, jota luultiin pahojen henkien vaikuttamaksi, uhkasi uhrikseen vaatia myöskin franskalaisen kreivin _Gastonin_ pojan. Hädässään kääntyi isä rukouksissa pyhän Antoniuksen puoleen, sillä häntä arveltiin ainoaksi, joka voisi tuota kauheata tautia masentaa. Jos poika paranisi, lupasi Gaston rakentaa sairaskodin pyhimyksen kunniaksi. Jumala katsoi armossa onnettoman isän puoleen, vaikka tämä taikauskonsa pimittämällä ei rukoillutkaan ainoaa auttajaa avuksensa. Gastonin poika jäi eloon. Heti ryhtyi kreivi lupaustaan täyttämään. Hän rakensi sairashuoneen ja sen läheisyyteen kirkon. Eikä siinä kylliksi. Isä ja poika pukeutuivat munkinpukuun, päättäen tästälähin uhrata elämänsä sairasten hoitamiseen. Päivä päivältä liittyi heihin muita samanmielisiä, niin että he ennen pitkää muodostivat munkkiyhdistyksen. Se on tunnettu nimellä _Antonius-veljet_ ja sai paavin vahvistuksen v. 1096.

Kuuluisin kaikista tähän aikaan syntyneistä munkkiyhdistyksistä on _Cistersiensien_ veljeyskunta. Tyytymättömänä _p. Mikaëlin_ luostarin höllään kuriin, erosi eräs _Robert_ niminen munkki tästä luostarista perustaaksensa uuden. Kaksikymmentä samanmielistä veljeä seurasi häntä. He asettuivat autioon _Citeaux_ (Cistercium) paikkaan Dijonissa (1098). Paavi Paskalis II vahvisti heidän sääntönsä, jotka olivat niin ankarat, että alussa ainoastaan harvat olivat alttiit rupeamaan tämän munkkiyhdistyksen jäseniksi. Nämä säännöt, jotka luostarin kolmas abboti _Tapani Harding_ järjesti, säätivät muun ohessa, ettei Cistersiensein kirkoissa saanut löytyä mitään kalliita koristuksia eikä muita maalauksiakaan kuin Kristuksen kuva. -- Ei siinä kylliksi, etteivät nämä munkit saaneet mitään omistaa: heidän luostarinsakin olivat velvoitetut ehdottomaan köyhyyteen.

Eräänä päivänä v. 1113 kolkutti muuan kalpea nuorukainen Citeauxen portille, pyytäen päästä munkiksi tähän luostariin, jonka sääntöjä hän oli kuullut kiitettävän ankarammiksi kuin minkään muun. Ei lausunut hän monta sanaa, mutta hänen kauniissa silmissään välkkyi innostuksen pyhä tuli, kirkastaen hänen sydämmensä hartaimman toiveen: kuolla synnille ja elää Jumalalle. Eikä tarvinnut Citeauxen ankarain munkkien, joille kaikki kevytmielisyys ja pintapuolisuus oli kauhistus, katua että avasivat luostarinsa oven tälle nuorukaiselle. Hän on, tämä nuorukainen, saattava Cistersiensein munkkikunnan arvaamattoman kuuluisaksi, ja hänen maineensa on leviävä kaukaisimpiin maihin, kaikkialla herättäen mitä suurinta kunnioitusta. Hän on oleva yksi noita harvoja, joiden historia on heidän aikakautensa historia. -- Silmäilkäämme tämän merkillisen miehen elämänvaiheita.

_Pyhä Bernhard_ eli _Bernhard Klairvauxlainen_ syntyi Burundissa lähellä Dijonia v. 1091. Varhain kuoli hurskas äitinsä, mutta ne siemenet, joita hän oli lapseensa kylvänyt, itivät vakaan ja syvämietteisen Bernhardin sydämmessä, harjoittaen hänen ajatuksiaan jo varhain viihtymään henkimaailman yli-ilmassa. Vieraantumistaan vieraantui hän maallisen elämän huolille ja toimille, yhä hartaammin hän halasi päästä niistä kokonaan vapaaksi. Tämmöiseen sydämmeen ei voinut munkkielämän Jumalalle pyhitetty hiljaisuus ja salaperäinen lumousvoima olla vaikuttamatta. Bernhardin päätös oli pian tehty. Se johdatti hänen askeleensa Citeauxen luostariin. Muutamien vuosien perästä sai nuorukaisen syvä uskonnollinen innostus, jonka valtaavaa kehitystä ainoastaan pintapuoliset saattoivat välinpitämättöminä seurata, hänen isänsä, veljensä ja sisarensakin jättämään hyvästi maailmalle ja siirtymään luostarein pyhien muurien turviin.

Ei ollut Bernhard kauan oleskellut Citeauxen luostarissa, ennenkuin siihen alkoi tulla yhä enemmän munkkeja. Pian kävi tila liika ahtaaksi, jonka vuoksi Bernhard 12 munkin kera asettui erääsen syrjäiseen Aube-joen laaksoon, missä perusti Klairveauxen luostarin. Hän valittiin sen ensimmäiseksi abbotiksi, vaikka hän siihen aikaan ei ollut kuin 24 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin Bernhard kuoli, kuului tähän luostariin 700 munkkia. Äänetön hiljaisuus vallitsi seudussa kaikkialla. Ainoastaan lintujen viserrys ja silloin tällöin muutamat hiljaiset virrensäveleet liittivät äänensä ahkerain munkkien työnasetten kolinaan. Bernhard johti työtä yhtä huolellisesti kuin munkkien hartaudenharjoituksia ja jumalanpalvelusta. Itse luostarin taloudestakin, sen tuloista ja menoista, teki hän tarkat tilit. Hän piti tätäkin tointa Jumalan hänelle uskomana pyhänä velvollisuutena, jota hänen tuli sitä huolellisemmin toimittaa, jota vastahakoisemmalta se hänestä, tuosta rukouksen ja syvän miettimisen ahkerasta harjoittajasta, monesti tuntui.

Jo varhain saavutti Cistersiensien munkkikunta tavattoman maineen ja kukoistuksen, niin että veljeskunta kolmannellatoista vuosisadalla omisti luostaria läntisen kristikunnan kaikissa maissa. Niitä löytyi kaikkiaan noin 8000. Kaikki nämä luostarit, joista useammat olivat nunnaluostareita, tunnustivat Bernhardin varsinaiseksi perustajakseen, ja varmaan onkin hänen valtaava henkensä, jonka vaikutus on niin silminnähtävä koko aikakauden vaiheissa, arvaamattoman suuressa määrässä elähyttänyt Cistersiensein munkkikuntaa, jonka jäseniä jo Bernhardin aikana kutsutuinkin _Bernhardineiksi_.

Bernhardin nimeen liittyy keski-ajan _Mystisyyden_ varsinainen synty. Tämä merkillinen uskonnollinen katsantotapa, jonka edustajat ovat saavuttaneet niin kuuluisan nimen kirkkohistoriassa, on skolastisuuden vastakohta. Se tunnetaan tuosta syvämietteisestä, haaveksivan uneksivasta pyrkimisestään, jonka silmämääränä on päästä välittömään yhteyteen jumaluuden kanssa. Skolastikot perustuivat järjen voimaan, ajatustaitoon ja sukkelaan puheviisauteen. _Mystikot_ sitä vastoin ihmissydämmen sisälliseen, salaperäiseen valoon, jonka ohjaamina he pyrkivät kohota aistillisuuden synnin varjostamista olosuhteista henkimaailman yli-ilmoihin. Niinkuin olemme maininneet, valmistivat edelliset tietä uskonpuhdistukselle virittämällä tieteen valoa sekä paljastamalla dialektisillä kujeillaan, miten väärä se puolustus oli, jolla he koettivat toisiinsa sovitella kirkon keskenään riitaisia, pyhästä raamatusta yhä kauemmas poikkeavia opinkohtia. Mystikot sitä vastoin kehottivat opillaan ja esimerkillään ihmisiä luomaan silmänsä oman sydämmen salaisuuksiin, jotta he tällä tiellä harjaantuisivat kohoamaan henkimaailmaan, jonka keskus on Jumala. Epäilemättä oli tässä uskonnollisessa katsantotavassa paljo jaloa ja syvää totuutta, jota ei skolastilaisuuden pintapuolisuuteen taipuva, hedelmättömiin kiistoihin ja väittelyihin tuon tuostakin eksyvä viisaus aavistanutkaan, ja varmaan on mystisyys pitämällä vireellä sammuvaa uskonnollista tunnetta ja sydämmen hartautta ollut skolastisuuden edustaman järjen uskonnon terveellisenä vastakohtana, vaan ei kelvannut sekään ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle tielle. Raamatun pyhä sana, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme", ei näet saanut pitää mystikkojen haaveksivaa mielikuvitusta kurissa, ei päässyt yksin virittämään, kasvattamaan ja puhdistaen kehittämään heidän uskoansa, vaan tuo oma suureksi luultu valistus, "sisällinen sana" eli "valo," jonka ohjattaviksi he tuon tuostakin eksyivät, salasi heiltä totuuden oikean tien. Sitä paitse perustuivat he 5:llä vuosisadalla syntyneisin _Dionysius Areopagitan_ kirjoittamiksi väitettyihin teoksiin, joissa itämaalaisten panteismi oli jäänyt perinnöksi tuleville sukupolville. Läntinen kristikunta tutustui näihin teoksiin Johannes Skotilaisen kautta, joka käänsi ne latinaksi. Niiden johtavana aatteena on se väite, että kaikki tosi oleminen on jumaluudessa, niin että kaikki Jumalan ulkopuolella on vain tyhjää, itsenäistä olemista kaipaavaa varjoa. Panteistillis-uusplatonilainen filosofia koettaa näissä teoksissa pukeutua kristilliseen muotoon, kehottaen kristityitä mietiskelevän tutkimisen kautta perehtymään jumaluuden välittömään tuntemiseen. Tämmöinen kristinusko jääpi kokonaan vieraaksi synnin ja armon painavalle kysymykselle, jota paitse se vieraantumistaan vieraantuu niille velvollisuuksille, jotka pelastuksen Jumala on määrännyt ihmisten noudatettaviksi käytännöllisen elämän alalla. Augustinuksen oppi oli kuitenkin siksi syvään juurtunut läntisen kristikunnan katsantotapaan, ettei tämä saattanut käydä aivan välinpitämättömäksi kristinuskon tehtävälle jokapäiväisen elämän suhteen, jonka vuoksi länsimaalaiset mystikot välittömän miettimisensä ohessa koettivat virittää käytännöllistäkin kristinuskoa. Ja juuri tämän viimmemainitun tarkoituksen palveluksessa ovat heidän syvät mietteensä monesti olleet arvaamattoman suureksi siunaukseksi keskiajan pimitetylle, monen tuulen ajelehtamille ihmisille. Semminkin on Bernhard Klairvauxlainen tehokkaasti ottanut osaa aikansa käytännölliseenkin kristinuskoon, vaatien ihmisiä kaikkialla luopumaan synnistä ja vaeltamaan valkeudessa Jumalan edessä. Ennenkuin lähdemme silmäilemään, miten tarkkaan tämä merkillinen mies seurasi aikansa hengellisiä pyrintöjä, niin seuratkaamme häntä yksinäisyyteen tutustuaksemme niihin mietteisin, joihin hän munkkikammionsa hiljaisuudessa uskonnollista innostusta säteilevin silmin antautui.

"Suurin on se," lausuu hän, autuaallisen tunteen valtaamana, "joka hyläten näkyväisten esineiden ja aistimensa välityksen, mikäli tämä inhimilliselle heikkoudelle on sallittu, joskus äkkiä kohoaa korkeuteen eikä ainoastaan vähitellen, aste asteelta." Tähän väitteesen johtuu Bernhard, ajatellen Paavali apostolin näkyä (2 Kor. 12: 4), vaan ei hän silti _miettimistä_ halveksi. Päinvastoin antaa hän sille suurta arvoa ja kehittää tarkkaan sen käsitettä. Hän erottaa siinä kolme astetta: se miettiminen, joka käytännöllisesti järjestää inhimilliset, käyttäen niitä lähimmäisen hyödyksi; yksinkertainen miettiminen, joka varovasti tutkii esineet löytääksensä niissä Jumalan jälkiä. Korkein on "spekulativinen" miettiminen, joka Herran sille suoman armon mukaan inhimillisistä oloista vetäytyy itseensä tarkataksensa Jumalaa. Miten syvät nämä mietteet ovatkin ja kuinka oikea Bernhardin oppi, että paljas luulo, joka ei mitään varmaa omista, on tarkkaan erotettava _uskosta_ ja jumalallisten kysymysten _selvästä käsittämisestä_, onkin, eksyy hän epäilemättä itse tuon tuostakin juuri luulojensa valtaan, jotka häneltä himmentävät taivaan valtakunnan salaisuudet. Vaan toiselta puolen on mahdoton kieltää hänen viettäneen noita tosi onnellisia hetkiäkin, joina uskovainen jo täällä voi nauttia Herran suloista läsnäoloa. Jumalallisen rakkauden salaisuus kirkastui monesti hänellekin ja hän sai kokea, miten "Sana korkeudesta alentaa itsensä inhimillisen luonnon omistettavaksi, ja miten Jumalan rakkaus korottaa ihmisen taivaallisen Yljän yhteyteen." Todistuksena ovat hänen omat sanansa, joiden todellisuutta emme ole oikeutetut epäillen hylkäämään. Hän lausuu: "usein tuli Herra sisään minun sydämeeni, enkä aina huomannut, milloin Hän tuli sieluuni. En tiedä, mistä Hän tuli enkä minne Hän meni, kun Hän lähti ulos. Mutta mistä tiedän, että Hän on sydämmessäni? Hän on elävä ja Hän tekee työtä, Hän liikuttaa, taivuttaa, haavoittaa sydäntäni, joka on kivenkova. Hän ilmoittaa itsensä minulle herättämillään liikutuksilla. Ainoastaan sydämeni liikutuksista tunsin Hänen läsnäolonsa, paheiden ja himojen pakenemisesta huomasin hänen voimansa."

Bernhardin mystisismi on vielä raittiimpi ja puhtaampi kuin myöhempien aikojen mystikkojen, joista useat eksyivät arveluttavan pitkälle panteismin vaarallisille poluille. Mutta tämän eksytyksen juuret ovat jo havaittavina hänen teoksissaan.

Niinkuin tiedämme, oli paavikunta Bernhardin aikoina saavuttanut suuren mahtavuuden. Mutta sen sisällinen heikkous paljastaa nytkin, miten horjuva sen perustus oli. Niin esim. taistelivat juuri tähän aikaan _Anekletus II_ ja _Innocentius II_ kahdeksan vuotta keskenään Pietarin istuimen omistamisesta, herättäen tyytymättömyyttä Roomalaisissa, levottomuutta ja surua kaikkialla kristikunnassa. Semminkin koski häiriö kipeästi Bernhardiin, joka sydämmessään oli vakuutettu siitä, että Rooman piispan arvo perustui apostoliseen säätämään. "Miten katkera on elää" huudahtaa hän "paljoa vaikeampaa kuin silloin, jolloin marttyyrit vuodattivat verensä, ja kirkko taisteli harhaoppisuutta vastaan. Silloin uhkasi ulkoa vaara kirkkoa, nyt väijyy se kirkossa." Puolustaen Innocentiusta, joka jonkun ajan oleskelikin hänen luonansa, koetti Bernhard kaikkialla saada riitaa ja siitä riippuvaa häiriötä asettumaan. Kun esim. eräs mahtava kreivi, joka vehkeillään ja vallanhimoisilla tarkoituksillaan viritteli eripuraisuutta puolueiden välillä, lähestyi kirkkoa, missä Bernhard toimitti jumalanpalvelusta, riensi tämä kiivautta sädehtivin silmin ja ehtoollisleipä kädessään häntä vastaan, lausuen: "Jumalan palvelijain joukko rukoili sinua luopumaan onnettomasta taistelusta, mutta sinä ylönkatsoit heitä. Nyt tulee neitsyen Poika, kirkon Herra ja pää, Hän jota sinä vainoot. Katso tässä (leivässä) on tuomarisi, uskallatko Häntäkin halveksia, niinkuin olet halveksinut Hänen palvelijoitaan?" Ikäänkuin halvauksen masentamana vaipui kreivi maahan. Yhtä valtaavan vaikutuksen teki Bernhardin vakaa esiintyminen kaikkiin, joiden läheisyyteen hän tuli, ja hänen sanojensa paljas kaiku herätti mitä ehdottominta kunnioitusta etäälläkin asuvissa. Hän oli yksi noita omituisen viehättäviä henkilöitä, joiden rukouksia ihmiset eivät saata vastustaa ja joiden vihaa he pelkäävät. Innocentius pääsi paavien istuimelle (1138). -- -- Mutta kristikunnan sydämmessä kyti sammumaton tuli, jota ei suurinkaan nero jaksanut hillitä eikä viisainkaan ajattelija pystynyt sammuttamaan. Tyytymättömyys paavikuntaan ilmaantuu jo Bernhardin aikoina hyvinkin selvästi, vaikkei se silloin vielä älyä käyttää oikeita aseita ja siitä syystä on voimaton. Aikansa lapsena on Bernhard käynyt käsiksi tämän tulen tukehuttamiseen, hän kun ei erota itse sitä suurta päämäärää, johon se ennustaen viittaa, niistä väkivaltaisista, itsekkäisyyden tahraamista keinoista, joihin sen edustajat turvaavat. Tuskin oli Innocentius päässyt paaviksi, ennenkuin paavikuntaa uhkaava kapinallinen liike syntyi Roomassa. Sen johtajana oli _Arnold Brescialainen_. Hän oli ollut Abailardin oppilaana, ja hänen rohkea mielikuvituksensa ja uskonnollinen innostuksensa kiihoittivat häntä kiihottamistaan taisteluun kristikunnan turmelusta vastaan. Kirkon oppia ei hän aio korjata, sillä hän silminnähtävästi ei tiedä, miten väärä se monessa kohden on, mutta sen hän älyää, että papiston elämä on mitä hirvittävimmässä ristiriitaisuudessa sen sanan kanssa, jota he saarnaavat. Apostolisen kirkon esikuva silmiensä edessä moitti Arnold semminkin paavin ja papiston maallista rikkautta ja mahtavuutta, ja hänen oma ankaran vakaa, Herralle pyhitetty elämänsä sekä verraton puhelahjansa kokosi hänelle ennen pitkää lukemattomia innostuneita puolustajia. Hänen hankkeitaan puolustamassa oli sitä paitse lombardialaisten kaupunkien vapaudenpyrinnöt, joita Pohjois-Italian piispat, säilyttääksensä suuria tulojaan, karsain silmin katselivat. Brescian piispa syytti häntä Roomassa kapinallisten puolueiden toimeensaamisesta, ja Arnold sai paavilta käskyn poistua Italiasta. Hän totteli, mutta jo oli hänen oppinsa ehtinyt heittää kipinöitä pyhään kaupunkiin, mistä kapinan hävittävä tuli pian karkoitti paavin. Käyttäen tilaisuutta, saapui Arnold Roomaan (1140), innostuttaen sen kansaa hehkuvilla puheillaan ja kehottaen heitä herättämään eloon tasavallan jaloja aikoja. Vasta paavi _Eugenius III:nen_ (1145-1153) onnistui masentaa tämä kapina, mutta siinä ilmaantuneet mielipiteet kytivät monessa paikoin, ennustaen perikatoa paavikunnan maalliselle mahtavuudelle.

Tähän taisteluun otti Bernhard tehokkaasti osaa. Hän vastusti ankarasti Arnoldin hankkeita. Mutta kyllä näki hänkin selvästi, että paavikunta oli eksynyt aivan väärälle uralle, etsiessään turvaa maailmalta. Niinpä kirjoitti hän Eugenius III:lle, joka v. 1149 maanpakolaisuudestaan saapui Roomaan, muiden ohessa seuraavat ihmeen valoisat sanat: "älköön mikään olko sinulle kauheampaa kuin vallanhimo, jotta ei hän, jonka istuimella istut, sinua kieltäisi. Tämä on Pietari, josta ei tiedetä, että hän silkin, kalliitten kivien ja kullan koristamana, sotamiesten ja meluavain palvelijain saattamana valkoisen hevosen selässä olisi kulkenut paikasta toiseen. Tässä kohden et ole noudattanut Pietarin, vaan Konstantinuksen esimerkkiä. Turhaan koetat hallitsijana olla apostolin seuraajana tahi apostolin seuraajana hallita. Jommastakummasta täytyy sinun luopua. Jos kumpaakin halajat, olet kaikki menettävä." Se kirja, jossa nämät sana löytyvät, sisältää sitä paitse merkillisiä neuvoja paavikunnan hoitamisen suhteen. Silminnähtävästi älysi Bernhard, miten paavikunta likenemistään likeni perikadon syvyyttä, jos se ei luopuisi noista vallanhimoisista yrityksistään, joiden pettämänä se jo kauan oli turmellut kristikuntaa.

Bernhardin luonteesen on keski-ajan ritarillinen henki painanut leimansa. Vaikka hän on hiljaisen miettimisen mies, itsensä kieltämiseen harjaantunut munkki, loistaa hänen silmistään tämän maailman aseisin luottautuvan urhoollisuuden uljas tuli. Tuo kuuluu oudolta, vaan jos asiaa likemmin tarkkaamme, ei ole selitys vaikea. Vuosisatojen kuluessa on kristikunta harjaantunut mukaantumaan tämän maailman katsantotavan mukaan, sen uskoa ovat jo kauan mielikuvituksen haaveet saastuttaneet, sen eksynyt toivo ei jaksa kohota ijankaikkisuuden henkipiiriin, vaan etsii väsyneenä tukeita aistillisuudesta, sen rakkaus Herraan ei pääse vapautumaan lihallisuuden orjuudesta. Bernhardkin oli aikansa lapsi. Hän kyllä kaivaten halasi päästä tuohon taivaalliseen Jerusalemiin, missä kristityn koti on, vaan maalliseen Jerusalemiin eksyivät hänen ajatuksensa tuon tuostakin, vaatien häntä kannattamaan tuota kristikunnan yleistä innostusta, jonka pyhän maan omistaminen oli kaikkialla herättänyt. Jota vaikeammaksi kristittyjen Palestiinassa perustaman valtakunnan säilyttäminen kävi, sitä suurempiin ponnistuksiin oli ryhdyttävä. Bernhard on tässäkin kohden ollut ajanhengen voimallisena äänenkannattajana, hän on tehokkaammin kuin kukaan muu virittänyt kristikunnan uskottomain hyökkäyksistä ja voitoista lannistunutta toivoa uuteen eloon. Hänen suonissaan juoksee Franskalaisen ritarillista verta, siitä virtaa maallisten tunteitten innostus hänen sydämmeensä, eksyttäen häntä viihtymään näissä näkyväisissä. Maailman julki syntisiä pyrinnöitä ja nautinnoita hän kyllä ylönkatsoo, mutta kun ne pukeutuvat kristillisyyden pukuun, niin hän ei enää erota niitä tämän maailman ilmiöistä, vaan tahtoo niitä Jumalan valtakunnan aarteina omistaa. Tämmöinen aarre on hänen silmissään semminkin pyhä maa, vaikka sen kurja tilakin selvään osottaa Herran siitä poistuneen. Bernhard korottaa äänensä, vaatien kristikuntaa varustautumaan puolustamaan tätä kallista omaisuutta. Vaikka hän on hengen mies, jonka tulisi luottaa ainoastaan hengellisiin aseisin, kehottaa hän kristikuntaa tarttumaan miekkaan puolustaaksensa Palestinaa vihollisten hyökkäyksiltä. Tämän eksytyksen vaurastuttamana syntyi ja kehittyi _hengellisten ritarikuntain aate_, ja v. 1119 perusti _Payensin Hugo "Temppeliherrain ritarikunnan"_ pyhiin vaeltajain ja pyhän maan suojelukseksi. Innostuneena valmisti Bernhard sille sääntöjen suunnitelman. "Jalo" huudahtaa hän "on tuommoinen kaksinkertainen taistelu lihaa, verta ja pahuuden hengellisiä valtoja vastaan. Siinä kestääksensä pukeutuu Herran sotilas sisällisesti uskoon, ulkonaisesti turvautuu hän miekkaan. Varma on hän autuudestaan, kun hän kaataa vihollisen, mutta vielä varmempi, kun hän itse taistelussa kaatuu. Miten Juuda iloitsee, kuinka Jerusalemin tyttäret riemuitsevat." -- -- "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta," -- -- "Kaikki, jotka miekkaan rupeevat, ne miekalla hukkuvat" kuuluu Herran todistus.

Temppeliherran ritarinvala sitoi hänen olemaan ensimmäisenä taisteluun ryhdyttäessä, viimmeisenä, sotajoukon peräytyessä. Aseissakin ollessaan ja sotarivissä seisoessaan, tuli hänen veisata määrätyt virtensä. Puku oli valkea ja varustettu punaisella ristillä. -- Kun tämän ritarikunnan kukoistus oli korkeimmallaan, kuului siihen noin 20,000 sotilasta. V. 1291, jolloin kristittyjen viimmeinen linna Palestinassa joutui uskottomain käsiin, siirtyivät Temppeliherrat Franskaan.

Samana vuonna kuin Temppeliherrain ritarikunta perustettiin, syntyi toinenkin samankaltainen munkkikunta nim. _Johanniitain ritarikunta_. Senkin jäsenet olivat suurimmaksi osaksi Franskalaisia. Myöhempinä aikoina oli Kypro, sittemmin Malta, tämän ritarikunnan varsinaisena kotina.

Mutta miten suuriin ponnistuksiin kristikunta ryhtyikin puolustaaksensa valtaansa Palestiinassa: alusta alkaen paljasti koko tämä yritys tuon tuostakin mahdottomuutensa. Jo kahdennentoista vuosisadan alkupuolella näytti Jerusalemin kuningaskunnan tila hyvin toivottomalta. Ei siinä kylliksi että pyhiinvaeltajain luku vähenemistään väheni, kun uskottomain väijyvä viha ja saaliinhimo jälleen alkoi heitä väijyä: Mosulin urhoollinen hallitsija _Nureddin_ valloitti vankan _Edessan_ ja lähestyi verenhimoisine sotajoukkoineen Jerusalemin kuningaskunnan rajaa. Tämä sanoma herätti surua ja hämmästystä kaikkialla kristikunnassa, vaan keski-ajan uskonnollinen innostus ja ritarillinen mieli ei ollut altis vähällä luopumaan toivonsa, rakkautensa pyhästä maasta. Mielikuvituksensa pettämänä on se vielä toista vuosisataa pitkittävä tätä turhaa taistelua, ennenkuin se uupuneena sen vaivoista ja aavistaen erehdyksensä vihdoin peräytyy taistelutantereelta. Edessan menettäminen ja Nureddinin uhkaavat sotajoukotkin olivat vain omiaan herättämään sen miekkailuhalun uuteen eloon. Bernhard kulki kaupungista kaupunkiin, valtakunnasta toiseen, innostuttaen kaunopuheliaisuudellaan kansoja varustaumaan tuohon pyhään sotaan. Niissäkin paikoin, missä ei hänen sanojansa ymmärretty, sai hänen silmänsä kirkas loisto, hänen kärsimisistä ja ruumiinkidutuksista kalpeat kasvonsa sekä koko hänen esiintymisensä, jolle hänen ääretön maineensa oli valmistanut tietä, sydämmet sykkimään. V. 1147 nähtiin jälleen suurten ristijoukkojen vaeltavan itäänpäin taistelemaan uskottomia vastaan. Niitä johdattivat Franskan kuningas _Ludvig VII_ ja Saksan kuningas _Konrad III_. Mutta huonosti päättyi tämä _toinen ristiretki_. Suuret joukot surmasivat Turkkilaisten miekat, tuhansia kuoli nälkään ja kulkutauteihin, toiset jäivät Aasiaan kitumaan uskottomain orjina. Tyhjin toimin täytyi molempien kuningasten palata maihinsa. Jerusalemin horjuvan kuningaskunnan tila kävi tämän onnettoman retken kautta yhä surkeammaksi vain.

Ennen pitkää sai Bernhard kokea, miten tämä yritys, josta hän oli niin paljon toivonut, oli päättynyt. Eikä siinä kylliksi. Kristikunnan valituksesta kuului mitä katkerinta moitetta tämän ristiretken toimeenpanijoita vastaan. Bernhard oli masentunut. Voittoa oli hän ennustanut, häpeään olivat hänen lupauksensa joutuneet. "Kansojen synnit ovat kääntäneet Jumalan tahdon tappioksi" huokasi hän haikein sydämmin. Hänen voimansa ovat murtuneet, surun pilviin peittyy hänen elämänsä ilta. Mutta loppuun asti on hän sama kuin ennen, valliten aikansa taistelut, vastustaen vääryyttä sekä kehottaen ihmisiä sanoillaan ja esimerkillään itsensäkieltämisen tiellä palvelemaan Herraa. Ja jälleen leviää hänen maineensa kaikkialle, hänelle omistetaan miltei jumalallinen kunnioitus.

Kun vuosisatojen etäisyydestä arvostelemme tätä merkillistä miestä, supistuu suuressakin määrässä hänen oman aikansa kiitos, mutta siitä jää kuitenkin paljon, jota kirkkohistoria aina on lehdillään säilyttävä. Bernhard on _tahtonut_ uhrata koko sydämmensä sille Herralle, jota hän rakasti, ja maksoi minkä maksoi, kieltää itsensä Kristuksen tähden. Ei hän omaa etuansa katsonut: Herran kunnia oli hänen elämänsä silmämääränä. Joka niin elää, hänen elämäntyönsä viittaa siihen autuaalliseen kotiin, missä ajan sumut ja ihmisten keksimät eksytykset eivät enää estä näkemästä Jumalan kirkkautta. -- Bernhard kuoli v. 1153.

VIII.

Paavikunnan valta kasvaa.

Parempi on nöyränä olla siveitten kanssa, kuin jakaa suurta saalista ylpeitten kanssa. San. l. 16: 19.

Jo Gregorius VII:nen ajoista oli paavikunta valvonut valtaansa kristikunnan kaukaisimmissakin maissa lähettämällä kaikkialle lähettiläitä eli _legaateja_, jotka, toimien paavin nimessä, säätivät lakeja etäälläkin asuvien kansojen noudatettaviksi. Täten pakotettiin kirkolliset olot kaikkialla noihin paavin määräämiin ja hänen valtaansa kartuttaviin kaavoihin, joiden rasittamana keskiajan kirkko vuosisatojen kuluessa turhaan vapautta huokaelee. Kaukaiseen Skandinaviaankin saapui jo kahdennellatoista vuosisadalla tämmöinen legaati järjestämään sikäläisen kirkon oloja. Hänen nimensä oli _Nikolaus Breakspear_ eli _Nikolaus Albanensis_, joksi häntä tavallisesti kutsutaan, hän kun tähän aikaan oli _Alban_ kardinaalipiispana. V. 1152 saapui hän Norjaan. Hän järjesti tämän maan kirkollisia oloja, saavuttaen vakaalla ja lempeällä käytöksellään yleistä mieltymystä kansassa. Nikolauksen Norjassa käynnin huomattavin tulos oli se, että tämä maa nyt julistettiin riippumattomaksi Bremenin hiippakunnasta, kun näet _Trondhjemin_ piispa vihittiin Norjan arkkipiispaksi.

Yhtä johdonmukaisen valtioviisauden kuin kunnianhimon ohjaamana, esti paavikunta mahtavia arkkipiispoja saavuttamasta valtaa, joka voisi olla sen omalle vallalle haitallinen. Mitä erittäin Bremenin hiippakuntaan tulee, oli tämä aikojen kuluessa kohonnut hyvinkin mahtavaksi. Niinpä oli esim. kuuluisa _Adalbert_, joka Hildebrandin aikoina edusti tätä hiippakuntaa, työskennellyt korottaaksensa sitä itsenäiseksi, Roomasta riippumattomaksi patriarkakunnaksi. Tämänkaltaiset yritykset, joihin mahtavain ja vallanhimoisten hengellisten hankkeet siellä täällä tähtäsivät, kehottivat paaveja rajoittamaan ja supistamaan mahtavimpain arkkipiispojen valtaa perustamalla uusia arkkipiispanistuimia. Matkallaan Pohjois-Euroopassa koetti Nikolaus myöskin Ruotsille toimittaa oman arkkipiispan. Saavuttuaan viimmemainittuun maahan, piti hän kirkolliskokouksen _Linköpingissä_ (1152). Tässä tilaisuudessa laadittiin monta Ruotsin kirkolle varsin tärkeää ja hyödyllistä päätöstä, jotka liittivät sen likempään yhteyteen länsimaiden muun kristikunnan kanssa. Muun ohessa määrättiin, että Ruotsin kirkon vastedes tuli suorittaa n.s. _Pietarin veroa_ Roomaan, jota maksamaan paavikunnan muutkin maat olivat velvoitetut. Mutta kysymys arkkipiispan määräämisestä Ruotsille raukesi tällä kertaa tyhjiin. _Svealaiset_ ja _Götalaiset_, joiden vanhaa, pakanuuden ajoilta perittyä riitaa yhä kesti, eivät sopineet miehestä eivätkä uuden arkkipiispan asuinpaikasta, ja turhaan koetti Nikolaus kehottaa heitä yksimielisyyteen.

Kaksi vuotta myöhemmin tapaamme Nikolauksen Roomassa. Siellä olivat olot hyvinkin rauhattomat. Tuo ennen mainittu Arnold Brescialainen oli palannut takaisin, herättäen innostuneella ja rohkealla saarnallaan yhä suurempaa levottomuutta kristikunnan pääkaupungissa. Eugenius III:nen oli täytynyt kokea, miten oikeassa jalo ystävänsä Bernhard Klairvauxlainen oli, varoittaessaan häntä turvaamasta maalliseen valtaan ja etsimästä maallista rikkautta. Uhkaavana oli Rooman kapinallinen väestö pakoittanut hänen luopumaan vaatimuksistaan ja pakenemaan. Hänen sijaansa valittiin nyt (1154) Nikolaus Albanensis paaviksi. Semmoisena on hän tunnettu nimellä _Hadrianus IV_.

Saksan kuninkaana oli tähän aikaan _Fredrik I Barbarossa_, tuo jäntevä _Hohenstaufi_, joka oli alottava mainion sukunsa 50 vuotista jättiläistaistelua paavikuntaa vastaan. Järjestettyään valtakuntansa oloja ja turvattuaan sen rajoja, saapui Fredrik Pohjois-Italiaan vaatimaan sikäläisiä ruhtinaita ja kaupunkeja, jotka kasvavan voimansa kiihottamina jo kauan olivat pyrkineet itsenäisyyteen, vannomaan uskollisuudenvalaa. Mutta _Ronkalin kentällä_, minne hän tässä tarkoituksessa oli kutsunut Lombardian ylimykset ja missä hän tavallisuuden mukaan piti sotaväen-tarkastusta täytyi hänen kokea uhkaavaa vastarintaa (1154). Mahtavin ja keisarin vallalle vaarallisin Pohjois-Italian kaupungeista oli _Milano_. Ambrosiuksen kirkossa olisi Fredrik tahtonut asettaa Lombardian kuningaskruunun päähänsä, vaan hän ei uskaltanut lähestyä kaupunkia. Hänen täytyi tyytyä siihen, että kruunaus toimitettiin _Paviassa_, joka oli hänen puolellaan.

Samaan aikaan taisteli uusi paavi Rooman kapinoitsevaa väestöä ja mahtavia ylimyksiä vastaan. Valtansa vahvistaminen hänelläkin oli silmämääränä, kunnian kukkulalle hänkin pyrki. Mutta jo itävät kansojen syvissä riveissä uudet aatteet, jotka eivät ole alttiit mukautumaan hänen vaatimustensa mukaan. Kaukana on kyllä vielä se aika, jolloin nämä aatteet, päästyään selville tarkoitustensa suhteen ja kypsyttyään, riistävät paavikunnan raskaan ikeen kansojen niskoilta ja luovat heille valoa pimeässä, mutta näiden aatteiden enteet ilmenevät jo nyt siksi selvinä, ettei paavin käy niiltä silmiään ummistaa. Kaksi mahdollisuutta oli kristikunnan hengellisillä johtajilla tarjona. Toinen vaati luopumaan maallisen vallan lumoavasta loistosta, luvaten sitä voittoa, joka Herran palvelijoille on tarjona itsensäkieltämisen ja ristin tiellä, toinen kehotti jatkamaan taistelua, kunnes paavi kristikunnan itsevaltiaana kenenkään häntä vastustamatta laatisi lakeja maailmalle. Kummanko tien paavikunta valitsee? Jos milloinkaan, niin esiintyy tämä jo monesti ennen uudistunut painava kysymys selvänä Hadrianus IV:nen aikana. Varoittavana äänenä kaikuu Arnold Brescialaisen innostunut saarna maasta maahan, kaupungista toiseen, eikä saata kukaan kieltää tuon ankaran munkin monessa suhteessa olevan oikeassa, ja uhkaavina vastustavat kapinalliset Roomalaiset paavia, mutta Hadrianus päättää noudattaa edeltäjäinsä esimerkkiä ja jatkaa taistelua. Hän sulkee Arnoldin kirkon yhteydestä ja julistaa pyhän kaupungin kiroukseen.

Kasvamistaan kasvoi häiriö, kunnes Rooman riitaiset puolueet pyysivät keisaria välittäjäksi. Tämä ratkasi asian paavin eduksi. Ystäväinsä hylkäämänä pakeni Arnold kaupungista. Matkalla joutui hän paavin lähettämäin vainoojien käsiin, vaan eräs Kampanialainen kreivi, joka kunnioitti häntä profeetana, tarjosi hänelle turvapaikan linnassaan. Täällä hän ei kuitenkaan saanut kauan olla. Fredrik oli näet saapunut Roomaan ja solmittuaan ystävyydenliiton Hadrianuksen kanssa suostunut noudattamaan tämän pyyntöä, että Arnold oli tuotava Roomaan rangaistavaksi. Tuon urhoollisen saarnaajan, jonka silmässä välkkyi onnellisemman ja vapaamman ajan toivo, vaikka keski-ajan sumut vielä estivät häntä näkemästä sitä tietä, jota hänen olisi tullut vaeltaa, täytyi astua keisarin ja paavin uhkaavan tuomioistuimen eteen. Hän hirtettiin Roomassa v. 1155 ja hänen ruumiinsa poltettiin.

Ennen pitkää sai maailma kokea, miten epäluotettava keisarin ja paavin solmima liitto itse teossa oli. Tuskin oli näet Fredrik, saatuaan paavilta keisarinkruunun, saapunut kotia, ennenkuin tuo vanha eripuraisuus kristikunnan mahtavain yliherrojen välillä jälleen rikkoi rauhan. Kumpikin alkoi ilmaista tyytymättömyyttänsä syyttämällä vastustajaansa velvollisuuksien laiminlyömisestä, ja _Besansonissa_ v. 1152 pidetyillä _ruhtinastenpäivillä_ leimahti riita ilmituleen. Tässä tilaisuudessa, jossa Burgundin ylimykset kunnioittaen tunnustivat mahtavan Fredrikin yliherruutta, esiintyi myöskin kardinaali _Roland Bandinelli_, antaen hänelle kirjeen paavilta. Siinä syytettiin keisaria kiittämättömyydestä paavia kohtaan, joka hänelle oli jakanut niin suuria "beneficejä." [Sana merkitsee sekä "hyvää työtä" että "läänitystä".] Kirje herätti tyytymättömyyttä, koska paavi tällä sanalla silminnähtävästi tarkoitti, että keisarikunta oli pidettävä paavin läänityksenä, ja kun rohkea kardinaali selitykseksi kummastellen lausui: "keneltä sitten saa keisari kruununsa, ellei paavilta?" ilmaisivat saapuvilla olevat ruhtinaat mielipahansa mitä selvimmällä tavalla. Kiivas _Otto Wittelsbach_ veti miekkansa surmatakseen Bandinellin, joka töintuskin hengissä pääsi pois.

Noudattaen Gregorius VII:nen rohkeata esimerkkiä, koetti Hadrianus saada Saksan ruhtinaita ja papistoa kapinaan Fredrikiä vastaan, siten masentaaksensa mahtavan vastustajansa. Mutta keisarin vakaat sanat: "en ole saanut kruunuani paavilta, vaan Jumalalta," tekivät valtaavan vaikutuksen hänen alamaisiinsa. Hadrianuksen rohkea yritys raukesi tällä kertaa tyhjiin. Vaan ei luovu paavikunta vieläkään toiveistaan päästä mahtavammaksi tämän maailman valtakunnista. Valtioviisauden neuvomana hieroi Hadrianus sovintoa Fredrikiltä ja saikin jonkinmoisen rauhan solmituksi. Sen pettäviin lupauksiin mieltyneenä, valmistautui hän uusiin taisteluihin tämän maailman mahtavain taistelutantereella, kun äkillinen kuolema tempasi hänen tuonelaan (1159).

Kirkollisen puolueen kardinaalit korottivat yllämainitun Ronald Bandinellin, joka paavina on tunnettu nimellä _Aleksanteri III_, keisarillismieliset _Viktor IV:nen_ paavinistuimelle. Kun keisarin _Paviaan_ v. 1160 kokoonkutsuma kirkolliskokous kannatti Viktoria, näytti Aleksanterin tappio varmalta. Mutta mahtava Hohenstaufi oli ennen pitkää kokeva, että hänen vastustajansa ei vieläkään aikonut luopua Besansonin ruhtinastenpäivillä länsimaataan rohkeista mielipiteistä. Aleksanterin kyllä täytyi poistua Roomasta ja ajaksi luovuttaa valtansa keisarin asettamille paaveille, vaan tämä näennäinen tappio oli ennen pitkää tuottava hänelle loistavan voiton. _Sensin_ kaupungissa Franskassa, missä hän maanpakolaisena oleskeli, seurasi karkoitettu paavi tarkasti ajan vaiheita, taitavasti valmistaen tappiota voimalliselle vastustajalleen. "Jakaaksensa suurta saalista ylpeitten kanssa" hän taistelee, kunnianhimo ohjaa hänen tuumansa, valtioviisaus määrää aseet. Ja kuitenkin luulee hän edustavansa Jesuksen Kristuksen valtakuntaa maan päällä ja valvovansa sen etuja!

Uhkaavana seisoi Fredrik keisari Lombardiassa, pyrkien päästä Italian kaikkien tunnustamaksi yliherraksi. Kuuliaisena noudattaa Viktor IV hänen käskyjään, ja Lombardian mahtavat kaupungitkin nöyrtyvät toinen toisensa perästä. Milano yksin tekee vastarintaa, vaan jo v. 1162 täytyy senkin avata porttinsa voittajalle. Mutta voitonriemua häiritsee ja uusia taisteluja ennustaa _Aleksanteri III:nen_ Franskasta julistama kirous, joka seuraavana vuonna kohtaa keisaria ja hänen asettamaansa paavia. Tuskin oli Fredrik palannut Saksaan, ennenkuin hänen jälleen täytyi valmistautua retkelle Italiaan. Viktor IV kuoli nim. jo v. 1164, vaan ennenkuin keisarin hänen jälkeisekseen määräämä paavi _Paskalis III_ ehti astua virkaansa, saapui Aleksanteri Roomaan, ja senaatti tunnusti hänen kirkon päämieheksi. Jo välkkyy jälleen siellä täällä kapinan liekki Lombardiassa, vaikka keisarilliset ylivoudit ovat koettaneet sitä tukahduttaa, eikä aikaakaan, ennenkuin koko Pobjois-Italia on solminut liiton riistääksensä tuota saksalaisten raskasta ijestä niskoiltaan. Taitavasti on Aleksanteri maanpakolaisuudestaan viritellyt tätä kapinaa, nyt häntä koko Lombardia kiittäen ylistää, tarjoutuen puolustamaan häntä kirkon ja vapauden vihattua sortajaa vastaan. Sodan verinen lippu liehuu jälleen Italiassa, kehottaen kirkonkin edustajia turvautumaan miekan terään. Johtaen voimallista sotajoukkoa lähestyy Fredrik Roomaa. Kaupungin porvarijoukko, joka yritti vastarintaa, lyötiin verisessä tappelussa, Aleksanteri pakeni Normannilaisten turviin, ja Paskalis toimitti Pietarinkirkossa ylistysrukouksen Jumalalle, joka oli suonut siunauksensa Fredrikin aseille. Lannistunut oli kaikki vastarinta, itse Lombardian urhoolliset kaupungitkin tottelivat jälleen nöyrinä keisarillisten voutien käskyjä. Mutta äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Tuskin oli Fredrikin sotajoukko valloittanut Rooman, ennenkuin kauhea rutto alkoi raivota sen riveissä. Tätä vihollista vastaan ei auttanut sotilasten urhoollisuus, ei sitä miekka karkoitetuksi saanut: hävittävä kuumetauti tempasi tuonelaan tuhansia sotilaita, niiden joukossa monen uljaan ritarin ja hyvän päällikön. Keisarilla ei ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä pois pelastaaksensa edes osan tuosta urhoollisesta sotajoukosta, jonka voitto vasta oli korottanut hänen kunnian kukkulalle. "Sanherib pakenee pyhän kaupungin edustalta" riemuitsivat hänen vastustajansa, ja kun keisari lähestyi Pohjois-Italiaa, olivat nuo uppiniskaiset kaupungit solmineet liiton, vannoen uhrata kaikki vapautensa edestä. Töin tuskin pääsi Fredrik hengissä Saksaan (1168). Vaan ei luopunut tuo jäntevä Hohenstaufi vieläkään toivostaan Italian suhteen. Järjestettyään Saksan oloja ja vahvistettuaan valtaansa Unkarissa ja Puolassa, kokosi hän voimallisen sotajoukon pakoittaaksensa Lombardialaiset vihdoinkin tunnustamaan hänen yliherruuttaan. V. 1174 marssi hän jälleen Alppien yli uudistaaksensa valtakuntansa hävinnyttä valtaa Pohjois-Italiassa. Mutta eivätpä olleet Lombardian kaupungitkaan ristissä käsin käyttäneet rauhan aikaa. Ne olivat päinvastoin laajentaneet ja vahvistaneet liittoansa sekä rakentaneet uuden linnan, jolle keisaria vihoittaakseen olivat antaneet nimen _Alessandria_. Tätä linnaa kohti suunnitteli Hohenstaufi retkeään. Neljä kuukautta sitä turhaan piiritettyään, täytyi hänen alkaa rauhaa hieroa, kun näet sotajoukkonsa melkoisesti oli heikontunut eikä hän saamatta apua Saksasta uskaltanut antautua ratkaisevaan taisteluun. Yhä vaikeammaksi kävi hänen asemansa, kun eräs hänen mahtavimmista ruhtinoistaan kieltäytyi lähtemästä Saksasta häntä auttamaan, ja saapunut apujoukko tämän kautta supistui odottamattoman pieneksi. Oliko hänen luopuminen taistelusta, täytyikö hänen jälleen voitettuna palata kotia? Varovaisuus kehotti häntä siihen ja keisarin urhoollisimmatkin neuvonantajat vaativat samaa. Mutta uljaan Hohenstaufin kunnianhimo ei enää kestänyt näin kovia iskuja, kostonhimo valtasi hänen sydämmensä ja hän päätti turvata voittoisan miekkansa onneen. _Legnanon_ luona ryntäsi hän Lombardialaisten paljoa voimallisempaa sotajoukkoa vastaan (1176). Urhoollisesti taistelivat Saksalaiset, Fredrik itse nähtiin aina tappelun tulisimmissa liekeissä, vaan turhat olivat kaikki ponnistukset. Lombardialaiset saivat loistavan voiton.

Näiden vaiheiden ohessa oli Aleksanteri III ihmeteltävän taitavasti säilyttänyt asemaansa keisarin asettamia vastapaaveja vastaan, odottaen viisaan valtiomiehen tavoin sitä hetkeä, jolloin hän saisi koko maailmalle näyttää, kummanko puolella voitto oli. Anagin kaupungista, missä hän tähän aikaan oleskeli, oli hän tarkkaan seurannut sodan vaiheita. Nyt saapuivat hänen luokseen keisarin lähettiläät, jotka tunnustivat hänen kirkon lailliseksi päämieheksi sekä vakuuttivat Fredrikin luopuvan keisarillisesta suojelusherruudestaan Roomassa. Aleksanteri suostui rauhaan näillä ehdoilla, tarjoutuen puolestaan rauhan välittäjäksi keisarin ja Lombardialaisten välillä. Seuraavana vuonna vahvistettiin _Venedigissä_ juhlallisesti tämä paavin ja keisarin solmima liitto. Markuksen-kirkon portailla otti Aleksanteri vastaan Fredrikin, joka nöyrtyneenä suuteli hänen jalkojaan. Sitte mentiin kirkkoon, missä tuon ylpeän Hohenstaufin täytyi kuunnella paavin nuhdesaarnaa. Kun Jumalan palvelus oli päättynyt, astui Aleksanteri ratsun selkään, keisari käveli vieressä jalastinta pitäen.

Tämän maailman valtakuntien olosuhteisin takertuneena ja niiden turmelemana pyrkii paavikunta kunnian kukkulalle. Näiden aikojen kirkkohistoria on sen vuoksi suureksi osaksi valtiollista historiaa. Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa ei näe kuin siellä täällä, ja niihinkin paikkoihin, joissa sanan miekka vielä on estänyt sitä kasvamasta kokonaan umpeen, luovat kirkon synti ja maailman turmelus synkät varjonsa. Mistä koittaa valoa pimeässä? "Minä olen maailman valkeus," todistaa Herra. Auttamatonko on kirkon turmelus? "Minulle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä" vakuuttaa sama Herra. Se totuus juuri, ettei Jumalan valtakunta milloinkaan voi sortua, luo kirkkohistorian pimeimmillekin lehdille niin ihmeellisen lohdullista valoa.

Aleksanteri III:nen aikana saavutti paavikunta toisenkin loistavan voiton taistelussaan valtiota vastaan. Siihen aikaan, jolloin paavi maanpakolaisena oli Franskassa, tapaamme hänen luonansa Englannin arkkipiispan _Thomas Becketin_. Hänkin on riitaantunut maallisen vallan kanssa, hänkin tarjoutuu korottamaan paavikuntaa maallista valtaa mahtavammaksi. Becket oli monta vuotta kanslerina uskollisesti palvellut Englannin kuningasta Henrik II:ta, ja tämä oli kiitollisuudesta määrännyt hänet Kanterburyn arkkipiispaksi (1162). Tuskin oli Becket päässyt uuteen arvoonsa, ennenkuin hän esiintyi kerrassaan toisena kuin ennen. Halveksien kaikkea tuota ulkonaista loistoa, jonka koristamana hän valtion palveluksessa oli prameillut, pukeutui hän munkin halpaan pukuun, osottaen koko käytöksellään tästälähin aikovansa asettua mitä jyrkimpään vastarintaan maailman tapojen ja valtion suhteen. Kirkon etu ja kunnia oli tästä hetkestä oleva hänen silmämääränään. Kiivaasti vaati hän kuninkaalta takaisin niitä tiluksia, joita valtio oli riistänyt Kanterburyn arkkihiippakunnalta. Kuningas, joka nyt selvään näki, miten oli erehtynyt toivoessaan saada Becketistä kuuliaista piispaa, kutsui valtakuntansa mahtavat _Klarendoniin_ asiasta tuumimaan (1164). Täällä supistettiin pappien oikeudet suuressa määrässä muun ohessa senkin säädännön kautta, joka kielsi heitä kuninkaan tuomiosta vetoamasta paaviin. Kaikki piispat kirjoittivat nimensä uuden lain alle. Becket, joka kuninkaan ja piispojen pakottamana oli suostunut tähän kirkonvaltaa solvaavaan myöntymiseen, katui heti heikkouttansa ja pakeni Franskaan saadaksensa paavilta synninpäästöä. "Pietarin jälkeiseltä" rukoili hän saavansa mitä ankarimmalla parannuksella sovittaa syntinsä, eikä ollut tämä tyhjää puhetta, sillä säälimättä hän kidutti ruumistansa kauan aikaa. Vasta kun paavi oli päästänyt hänen synnistä, oli hän altis ryhtymään taisteluun kirkon puolesta. Peläten että suuttunut Henrik rupeisi liittoon Fredrik Barbarossan kanssa, koetti paavi saada Becketiä sopimaan edellisen kanssa. Franskan kuninkaan Ludvig VII:nen välityksellä saatiinkin sopimus aikaan, vaan se oli yhtä epäluotettava kuin lyhyt. Becket palasi Englantiin, kansa otti hänen vastaan suurilla kunnianosotuksilla; mutta jos kuningas alussa koettikin salata vihaansa tuota paavikunnan taipumatonta puolustajaa kohtaan, kävi asema yhä vaikeammaksi, kun näet arkkipiispan kannattamat mielipiteet mitä johdonmukaisimmalla tavalla pyrkivät saada valtion ja kuninkuuden etuja luovuttamaan alaa kirkon kasvavalle vallalle. "Eikö toki kukaan noista kurjista, jotka syövät minun leipääni, voi vapauttaa minua kapinallisesta papista" huudahti Henrik kerran, kun hänelle kerrottiin Becketin rohkeista tuumista. Muutamat ritarit, jotka kuulivat nämä sanat, riensivät nopeasti Kanterburyyn ja surmasivat piispan kirkon alttarilla, hänen paraikaa jakaessaan Herran ehtoollista (1170). Aavistaen sanojensa onnetonta vaikutusta, oli kuningas heti lähettänyt sanansaattajat estämään ritareja verta vuodattamasta, mutta kun sanansaattajat heidät saavutti, oli rikos jo tehty. Katkerasti täytyi Henrikin katua varomatonta pikaisuuttaan. Paavi julisti Becketin pyhimykseksi, Englannin kansa kunnioitti häntä veritodistajana, asettuen uhkaavaan asemaan hallitusta vastaan, eikä aikaakaan, niin nostivat kuninkaan pojat kapinan isäänsä vastaan. Ei ollut turvattomalla Henrikillä muuta neuvoa kuin nöyrtyä kerjäämään armoa samalta kirkolta, jonka kasvavaa valtaa hän vasta oli luullut voivansa masentaa. Peruutettuaan Klarendonissa tehdyt päätökset, vaelsi hän avojaloin Becketin haudalle, missä paljasti selkänsä munkkien ruoskittavaksi. Syvään nöyrtyi siis Englantikin paavikunnan valtaistuimen juuressa.

Becketiä on moni historioitsija arvostellut ylpeäksi ja petolliseksi mieheksi, jonka silmämääränä oli oma etu ja välikappaleina monesti hyvinkin epärehelliset tuumat. Epäilemättä on tässä arvostelussa liikaa moitetta. Päinvastoin hän uskollisesti elämänsä loppuun taisteli keski-ajan kirkon puolesta, sen maallista mahtavuutta hän tehokkaasti puolusti. Mutta kristityksi papiksi häntä ei myöskään saa sanoa. Becket on tuon eksyneen kristikunnan jäseniä, joka ei käsitä Kristuksen valtakuntaa hengelliseksi valtakunnaksi, sentähden että paavikunnan maallinen mahtavuus häikäisee sen silmiä. Se aate, jonka toteuttamiseksi hän uhrasi elämänsä työn ja jonka marttyyrinä hän kuoli, on kyllä maailmallisessa mielessä suuri aate, mutta varkaan tavoin on se yön pimeässä tunkeunut Herran seurakuntaan eksyttämään sitä väärälle uralle. Ventovieras Jesuksen Kristuksen hengelliselle valtakunnalle on tämä aate, eikä kirkkohistoria milloinkaan aseta sen edustajia, miten uskollisesti nämä sitten ovatkaan taistelleet, Herran veritodistajain riveihin.

Saman aatteen kannattajana seisoo Aleksanteri III:kin jälkimaailman tuomion edessä. Viisaat olivat hänen tuumansa, taitavasti hän valvoi paavikunnan etuja sen taistelussa valtiota vastaan, tehokkaasti ja voittoisasti valmistaen sitä aikaa, jolloin Rooma jälleen on maailman pääkaupunkina ja kaikki ruhtinaat ja kansat nöyrinä tottelevat sen käskyjä, mutta ei tarkoittanut kirkon Herra tämänkaltaista voittoa, lausuessaan: "älä pelkää, piskuinen lauma! sillä teidän isällänne on hyvä tahto antaa teille valtakunnan." Ja niinäkin aikoina, joina paavikunta voitollisesti edistyy mahtavuudessa, ilmaantuu sen heikkous tuon tuostakin. Kyllä esim. Aleksanteri III:nen valta hänen hallituksensa loppupuolella näyttää hyvinkin loistavalta, hänen v. 1179 _kolmannessa suuressa lateraanikokouksessa Roomassa_ 300 hengellisen läsnäollessa laatiessaan lakeja paavikunnan tukeeksi, mutta hänen täytyi heti tämän jälkeen taas paeta pyhästä kaupungista, ja kun hän kaksi vuotta myöhemmin kuoli ja hänen ruumiinsa tuotiin Roomaan siunattavaksi maan lepoon, saattoi kansa kirouksilla ja kivenheittämisillä häntä hautaan. Jo kiehuu kansan syvissä riveissä vihaa paavikuntaa vastaan, vaikka tämä viha, ollen maailmallista sekin, taipuu kuuliaisuuteen, kun paavikunnan ulkonainen mahtavuus sen jälleen pakoittaa asettumaan. Vaan ei ole vapauteen luotu ihmishenki aina tyytyvä tähän orjuuteen, se on vihdoin särkevä kahleensa ja kostava sortajilleen. Ainoastaan se valta, joka perustuu Herran horjumattomaan sanaan, pysyy ijankaikkisesti, sillä se on rakennettu kalliolle. Paavikunta rakentaa sannalle: "sade on lankeava, virrat tulevat ja tuulet puhaltavat ja sitä huonetta sysäävät, ja se on kukistuva ja sen lankeemus on oleva suuri."

IX.

Ensimmäinen ristiretki Suomeen.

Ja minä tahdon sen itselleni pitää siemeneksi maan päällä, ja tahdon sitä armahtaa, jota ei ole armahdettu. Ja sanon hänelle, joka ei ollut minun kansani: sinä olet minun kansani, ja hänen. pitää sanoman: sinä olet minun Jumalani. Hos. 2: 23.

Monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin kristinuskon valo loi ensimmäiset säteensä Suomen syrjäiseen maahan. Ei tiennyt kristitty Euroopa pitkään aikaan mitään pakanallisista esi-isistämme, ja vielä tänään piiloutuu kertomus heidän elämänsä vaiheista suureksi osaksi muinaisuuden äänettömään pimeään. Heidän haudoillansa sammuu historian tulisoitto, ja muinaistutkijan on tyytyminen sadun monesti eksyttävään kuutamoon ja runon salaperäisesti etäiseen kaikuun. Mutta miten vajavaiset tietomme Muinais-Suomalaisten elämästä ja tavoista ovatkin, kuvaa kuitenkin heidän ihmeen kaunis runoutensa, jonka katkonaiset, toisistaan jo irtautuneet säveleet uuden Suomen isänmaanrakkaus on koonnut ja yhteensovittanut, miten hartaasti he kaipasivat sitä viisautta, joka ainoana voi tyydyttää ihmishengen syvintä tarvetta. Vaan mahdoton oli heidän omin voimin päästä totuuden osallisuuteen ja elävän Jumalan tuntemiseen. Heidän uskontonsa pääpiirteet ovat meille säilyneet Kalevalan runoissa.

Alkuansa palvelivat pakanalliset esi-isämme luonnon esineitä semmoisinaan, vaan tämän alkuperäisen luonnonuskon vallasta kohosivat he aaterikkaammalle kannalle, jolta olivat näkevinään, miten henkiset voimat, jotka heidän mielikuvituksensa olennoitsi ja joille se loi mitä vaihtelevimmat muodot, ympäröi heitä kaikkialla. Maailma oli heidän luulonsa mukaan täynnä _Haltijoita_, joilla eri olopaikkojensa ja toimiensa mukaan oli eri nimensä: _Ilmatar, Päivätär, Kivutar, Terhenetär_ y.m. Veden Jumala oli _Ahti_, metsien hallitsija _Tapio_. Voimallisin kaikista oli taivaan, "yli-ilmojen" jumala. Häntä nimitettiin alkuansa nimellä _Jumala_, vaan kun tätä sanaa myöhemmin alettiin käyttää merkitsemässä luonnonhaltijaa yleensä, annettiin sen sijaan maailman korkeimmalle hallitsijalle nimi _Ukko_. Puhtaampana kuin useat muut pakanakansat on siis Suomen kansa selvittänyt käsityksen yhdestä ainoasta Jumalasta, vaikkei tämä käsitys vielä ole kuin himmeä aavistus vain kristinuskon elävästä Jumalasta. Ukko asui taivaan keskustassa, häntä kutsuttiin "yli-Jumalaksi" ja hänen vaikutuksensa ulottui kaikkialle, Muut jumalat toimivat kuitenkin vapaina, hänestä riippumatta.

Koko sivistynyt maailma ihailee esi-isiemme ihmeen kauniita unelmia noina heidän pakanuudenaikansa öisinä hetkinä. Ja syytä tähän ihailuun kyllä löytyy, kun runouden kannalta asiaa tarkastelemme. Eikä siinä kylliksi. Täytyypä meidän myöskin myöntää, että Kalevala sisältää monta syvää ajatusta, monta ihmeen valosaa aavistusta, joille aniharvojen kansojen muinaisuuden unelmat voivat vetää vertoja. Kuinka ylevä on esim. Muinais-Suomalaisten käsitys äidinrakkaudesta, miten syvä heidän uskonsa laulun, _sanan_ voimasta! Mutta kuinka viehättävän kauniilta ja henkisesti rikkaana Suomen kansan muinaisuus monessa suhteessa esiintyykin runon kertomuksessa, kuulemme miltei joka säveleessä tuota synnin tuottamaa ristiäänisyyttä, jota ei taitavinkaan laulaja, ei Väinämöinenkään, tuo "tietäjä ijänikuinen" saa soitannostaan poistumaan. Kuinka onnetonta elämä täällä maan päällä usein oli, miten mahdoton löytää kaikkia noita "syntyjä syviä," jotka vaarat estäisivät, tuskat lievittäisivät ja kuinka toivottoman kolkko oli _Tuonela_, kuolleitten asunto! Ihmissydämmen ristiriitaiset ajatukset, "jotka keskenänsä itse päällensä kantavat," eivät pääse sopusointuun kuin Jesuksen Kristuksen ristin ja Hänen tyhjän hautansa ääressä, vaan kaukana olivat nämä pyhät paikat Suomen syrjäisestä maasta, eikä ollut kukaan vielä sen pakanallisille asukkaille kertonut sanaakaan Hänestä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä" ja jota he, vaikka tietämättänsä, olemuksensa syvyydessä kaipasivat. Kummastelisimmeko tuota salaperäistä suruvoittoisuutta, joka on niin omituista esi-isiemme koko katsantotavalle? Ei kuule maailma heidän huokauksiaan, eivät he itsekään niitä käsitä, mutta Yksi ne kuulee ja tietää: Hän, joka on pelastuksen Jumala. Kauan on Suomen kansa istunut pimeydessä ja kuoleman varjon maassa, mutta ennenkuin kahdestoista vuosisata kuluu loppuun, alkaa sillekin aamu koittaa.

Vähitellen oli pakanuuden valta Ruotsissa murtunut. Vaikeata on tietysti tarkkaan määrätä, milloin tämä tärkeä käänne naapurikansamme historiassa tapahtui, vaan ainakin sen voi varmuudella päättää, että kristinuskon voitto maassa yhdennentoista vuosisadan loppupuolella oli taattu. Ennen on kerrottu paavin lähettilään Nikolauksen käynnistä Skandinaviassa sekä huomautettu siitä, että Ruotsin kirkko silloin liitettiin likeisempään yhteyteen Rooman ja sen kautta koko läntisen kirkon kanssa. Maan kuninkaana oli siihen aikaan _Sverker_ (k. 1155). Jo ennen hänen kuolemaansa olivat Svealaiset, vihoissaan siitä, että hän aina oleskeli Götanmaalla, valinneet oman kuninkaan nimeltä _Eerik_, historiassa tunnettu nimellä _Eerik IX Pyhä_, joka nyt sai koko valtakunnan haltuunsa. Häntä kiitetään hyvin hurskaaksi mieheksi, jonka päätoimena oli kristinuskon edistäminen. Miten epäluotettavat sen aikuiset tarinantapaiset kertomukset pohjolan oloista ovatkin, voi kuitenkin varmuudella päättää, että "Pyhä Eerik" tehokkaasti vaikutti pakanuuden kukistamiseen etenkin Pohjois-Ruotsissa. Ensimmäisenä maan kristityistä kuninkaista asui hän Sveanmaalla, tuossa vanhassa Upsalassa, jonka kuuluisaa temppeliä jo ennen hänen aikojaan oli ruvettu muodostamaan kirkoksi. Innostuksella jatkoi Eerik tätä työtä, kirkko valmistui, ja jumalanpalvelus järjestettiin kristinuskon ohjeiden mukaan. Uskollisena apumiehenä näissä toimissa oli hurskaalla kuninkaalla Upsalan piispa _Henrik_, jonka kerrotaan olleen kotoisin Englannista sekä saapuneen Ruotsiin kardinaali Nikolauksen seurassa.

Olemme maininneet kaksi nimeä, jotka lähtemättömästi ovat piirretyt Suomen varsinaisen historian ensimmäiselle lehdelle. Koettakaamme tulkita tämän puutteellisen lehden vaillinaisia lauseita, sillä se kertoo kristinuskon aamukoitosta pakanallisten esi-isiemme "pimeässä pohjolassa."

Samoinkuin Skandinavialaiset viikingit ennen olivat häirinneet Etelä-Euroopan rannikoita, olivat myöhemmin Suomalaisten hävitysretket suureksi rasitukseksi semminkin Ruotsalaisille. Kun Eerik kuningas sen ajanhengen innostuttamana, joka vaati kristityitä taisteluun pakanoita vastaan, päätti lähteä ristiretkelle Suomeen, oli hänellä luultavasti silmämääränä se valtiollinen etu, jonka Suomalaisten taivuttaminen kristinuskoon hänelle tuottaisi. Niin vaillinaiset ovat tiedot Eerikin retkestä Suomeen, ettei aikaakaan, jolloin hän lähti tälle merkilliselle matkalle, voi tarkkaan määrätä. Luultavasti tapahtui tämä v. 1156 tahi 1157. Ei sitäkään varmuudella tiedetä, missä Eerik sotajoukkoineen astui maalle. Moni seikka viittaa kuitenkin jokseenkin selvään siihen, että paikka oli _Aura-joen_ suu eli nykyisen _Turun_ seutu.

"Kaks oli pyheä miestä, Kaksi kansan ruhtinasta Ristiveljeä jaloa; Yksi kasvoi Ruotsinmaalla, Toinen maalla vierahalla. Lapsi maalta vierahalta Se on Hämeen Henterikki, Vaan joka Ruotsissa yleni, Se on Eerikki ritari, Ruotsin kuuluisa kuningas."

Näin laulaa Eerik kuninkaasta ja hänen piispastansa vanha runo, joka jälkimaailmalle on säilyttänyt Muinais-Suomalaisten ensimmäisen tunnetun tunnustuksen kristinuskon siunauksesta. Mutta näin ei kuulunut heidän todistuksensa ristijoukon ensin saapuessa tänne

"Paikalle papittomalle, Maalle ristimättömälle, Kivikirkot teettämähän Kappelit rakentamahan."

Eerikin kerrotaan tarjonneen Suomalaisille rauhaa, jos he suostuisivat antamaan kastaa itsensä ja vastaanottaisivat kristinuskon. Uhkaavana seisoi valloittaja Suomen rannalla, miekka toisessa, risti toisessa kädessä, tarjoten raa'alle ja vapaalle kansalle aarretta, jonka arvoa se ei osannut aavistaakaan -- vaan samalla vieraan vallan herruutta, jonka ikeen alle sen jäykkä niska ei vielä konsanaan ollut nöyrtynyt. Suomalaiset asettuivat vastarintaan: verinen tappelu eikä vapaaehtoinen myöntyminen oli ratkaseva heidän kohtalonsa. Ruotsalaiset saivat loistavan voiton: taistelutantereella makasi joukottain kaatuneita Suomalaisia ja jälellä olevat pakotettiin taipumaan kristinuskoon. Vanhan tarun mukaan kastettiin ensimmäiset Suomalaiset Kupittaan lähteen luona lähellä Turkua. Ristijoukko riemuitsi, mutta Eerikin sanotaan vuodattaneen kyyneleitä, ajatellessaan miekkansa surmaamia pakanoita, "jotka olisivat saaneet ijankaikkisen elämän, jos olisivat kääntyneet kristinuskoon, vaan jotka nyt olivat joutuneet kadotukseen." Se oli hänen keskin aikainen käsityksensä pelastuksen Jumalan neuvosta, mutta miten vajava se olikin, siunaa Suomen kansa sitä hetkeä, jolloin nämä sanat lausuttiin. Jo kaikui ijankaikkisen elämän sana Suomenkin rannalla, kutsuen sen asukkaita pakanuuden pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. Uusi aika on koittamassa syrjäiselle isänmaallemme, vaikka yön sumut vielä estävät meitä näkemästä, että tuo heikko, taivaan reunaalla ruskottava valo todellakin ennustaa aamua.

Vielä samana kesänä purjehti Eerik takaisin Ruotsiin, jättäen Suomeen Henrik piispan sekä muita pappeja lähetyssaarnaajain vaikeata työtä toimittamaan. Kuinka vähän tiedämmekin tuon kuuluisan piispan elämänvaiheista ja hänen toimestaan täällä pakanallisten esi-isiemme keskuudessa, on ainakin selvä, että hän oli noita keski-ajan urhoollisia lähetyssaarnaajia, jotka olivat alttiit uhraamaan kaikki suuren tehtävänsä edestä. Historia omistaa hänelle kunnianimen "Suomen lähetyssaarnaaja," ja siinä on todistusta kylliksi, miten vaillinaiset aikakirjojen kertomukset hänestä sitten ovatkin. Semmoista mainetta, semmoista nimeä ei saavuteta kuin ankaran itsensäkieltämisen vaikealla tiellä. Ei liioittele legenda ["Pyhän Henrikin elämä ja ihmetyöt."] lausuessaan Henrikistä: "miten suuri oli usko ja jumalallisen rakkauden liekki hurskaan piispan sydämmessä, hänen luopuessaan ylöllisyydestä, ystävistään ja loistavasta asemastaan, jota kaikkea hänellä oli tarjona Upsalassa, ja pelastaaksensa muutamia köyhiä lampaila antautuessa lukemattomiin vaaroihin, joissa kuolema häntä uhkasi. Hän noudatti paimenen esimerkkiä, joka jätti nuo yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen etsiäksensä tuota ainoata kadonnutta lammasta ja, löydettyään sen, omalla olkapäällään kantoi sen lammashuoneesen". Joka luotettavien historiallisten yksityisseikkojen puutteen vuoksi ei ole altis myöntämään tätä arvostelua oikeaksi, hän ei aavistakaan, miten vaikea lähetyssaarnaajan koruton työ raakojen pakanoiden keskuudessa on. Että Henrik todellakin on julistanut evankeliumia Jumalan valtakunnasta pakanallisille Suomalaisille, sen todistaa tuo tunnettu "Piispa Henrikin surma" niminen runo, josta vasta kerroimme muutamat säveleet. Sen saduntapainen luonne, jossa taikauskoinen mielikuvitus todellisuudesta huolimatta vapaana sanelee, ei suinkaan ole omiansa tarjoomaan luotettavia tietoja Henrikin lähetystoimesta, vaan ainakin se käy siitä selväksi, että hän pelkäämättä astui Suomen synkkiin saloihin, saarnaten niiden asukkaille pelastuksen sanomaa. Mahdotonta olisi olettaa Henrikin niihin määrin saavuttaneen Suomalaisten kunnioitusta, että heidän taipumuksensa pukea tunteensa ja ajatuksensa laulun muotoon hänen vaiheistaan olisi saanut aihetta sepittää tuon merkillisen runon, ellei hän todellakin olisi sitä ansainnut. Älkäämme halveksiko tuota esi-isiemme Suomen ensimmäisestä lähetyssaarnaajasta antamaa todistusta, vaan seuratkaamme sen runollista kertomusta Henrik piispan viimmeisistä elämänvaiheista. Se on opas, joka ei tahdo meitä pettää, jos kohta se lapsellisessa herkkäluulossaan monesti eksyy kauaskin todellisuuden vakavalta tieltä. Runo kertoo Henrikin kerran talvella matkoillaan saapuneen eräälle _Köyliöjärven_ saarelle, missä _Lallin_ talo oli. Emäntä oli yksin kotona, ja häneltä pyysi piispa ostaa ruokaa. Kun sitä ei hänelle annettu, käski hän palvelijansa ottaa, vaan jätti lähtiessään maksun kaikesta. Saavuttuaan kotia ja kuultuaan vieraan talossa käynnistä, lähti Lalli heti piispaa takaa ajamaan. Eräs latinalainen legenda kertoo Lallin verenhimoisen vihan syyksi senkin seikan, että piispa oli tuominnut hänen maksamaan sakkoa miestaposta. Oli miten olikaan, ainakin se lie varma, että Suomen ensimmäinen lähetyssaarnaaja sai surmansa tämän miehen kädestä. Jääkööt tässä kertomatta runon tarinat tämän tapauksen yksityisseikoista ja Lallin kohtalosta, sillä ne astuvat rohkeasti todellisuuden rajojen ulkopuolelle. Kerrassaan arvottomiksi niitä ei kuitenkaan saata väittää, koska ne osottavat minkä rajattoman kunnioituksen Henrik piispa vaivaloisilla ja vaarallisilla lähetysmatkoillaan saavutti kansassa. Ei hän tätä kunnioitusta kaipaa, se on kyllä totta: evankeliumin marttyyrin kunnia on suurempi ja ohjaa ajatuksemme eksyväin ihmisten todistuksista uskollisen Jumalan todistukseen, mutta kiittäen ihmeiden Herraa viittaa Suomen kirkon historia kuitenkin näihinkin runon taikauskoisiin liiallisuuksiin, sillä nekin ennustavat uutta aikaa isänmaallemme ja sen kansalle.

Henrik piispa näkyy työskennelleen koko sillä alalla, joka oli Varsinais-Suomalaisten hallussa. Kenties kävi hän Kokemäellä saakka. Niin ainakin tarina kertoo, ja vielä tänä päivänä löytyy viimmemainitussa pitäjässä vanha lato, jossa Henrikin sanotaan saarnanneen. Sen suojaksi on kivestä rakennettu pieni kirkon näköinen rakennus.

"Pyhän Henrikin" muisto saavutti jo varhain suuren maineen, ja häntä alettiin kunnioittaa kristityn Suomen suojelushaltijana. Taikauskoinen kansa rukoili häneltä apua tuskissaan, ja legenda kertoo monesta hänen tekemästään ihmetyöstä. Mainittakoon tässä pari semmoista, kertomukset kun samalla kuvaavat sen aikuisen kristinuskon eksynyttä kantaa. Eräs tyttö, Lucia Antintytär Vehmaalta, kuoli. Vanhemmat surivat katkerasti lastaan, he rukoilivat pyhää Henrikkiä avukseen, ja hänen ihmevoimansa vaikutuksesta virkosi kuollut jälleen. Kyröstä kotoisin oleva vaimo, joka jo vuoden ajan oli ollut ihan sokea, sai näkönsä, kun hän avukseen huusi tuota merkillistä pyhimystä, joka oli tuonut kristinuskon Suomeen ja kansan varman luulon mukaan nyt taivaassa rukoili heidän puolestaan. _Nousiaisten_ kirkolle, missä piispan ruumista ensin säilytettiin, saapui ihmisiä läheltä ja kaukaa voittaaksensa hänen suosiotaan, ja nämä häntä tarkoittavat pyhiinvaellukset kävivät yhä yleisemmiksi, kun tuo kallis pyhänjäännös v 1300 muutettiin Turkuun. -- Henrikin muistoksi vietettiin katoolisella aikakaudella kaksi juhlaa: Tammikuun 19 p., jota sanottiin hänen syntymäpäiväkseen, koska hän kertomuksen mukaan sinä päivänä kärsi marttyyrikuoleman ja silloin muutti uuteen elämään, ja Kesäkuun 18 p., jona päivänä hänen maalliset jäännöksensä muutettiin Turkuun. Vielä meidän aikoinamme muistuttavat Turun markkinat, joita pidetään Tammikuun 19 p:nä, Henrik piispasta, jonka kunniaksi keskiaikana mainitussa kaupungissa sinä päivänä vietettiin loistava juhlallisuus Turun tuomiokirkossa. Silloin kokoontui kaupunkiin paljo väkeä ihailemaan jumalanpalveluksen loistoa. Pyhän Henrikin muistosta kertoo myöskin Turun tuomiokapitulin sinetti, jossa on katkaistu peukalo sormuksineen. Legenda tietää, että marttyyrin peukalo, jonka Lallin kirves oli katkaissut, kevään tullessa, löydettiin vedellä liikkuvalta jääkappaleelta. Korppi, joka sitä noukki, oli näet herättänyt ihmisten huomion ja siten ilmiantanut kalliin löytynsä.

Älkäämme tästä kuitenkaan päättäkö, että kristinusko tässä katoolisessakaan muodossa pääsi heti juurtumaan pakanallisten esi-isiemme sydämmissä. Päinvastoin. Hitaasti iti Jumalan sanan siemen Suomen kylmässä maassa. Kauan vielä oli isänmaamme ulkomuodoltaankin miltei kokonaan pakanamaan näköinen. Niinpä ei siinäkään osassa maata, jossa Henrik oli saarnannut, pitkään aikaan löytynyt kuin muutamia pieniä puukirkkoja, jos noita halpoja jumalan palvelusta varten hankittuja rakennuksia ensinkään saattaa kirkoiksi nimittää. Ensimmäiset rakennettiin luultavasti _Nousiaisiin_ ja _Räntämäelle_. Aurajoen suussa kohosi kyllä jo siihen aikaan kristittyjen pystyttämä vankempi ja komeampi rakennus, mutta se ei ollut pyhitetty hartaudelle eikä rauhan evankeliumin saarnalle. Tarkoitamme _Turun linnaa_, tuota Ruotsin vallan myöhempinä aikoina niin kuuluisaa tuotetta Suomessa. Sen voimaan turvautui maamme pieni seurakunta vielä kauan. Samoinkuin kirkko miekan terällä oli valloittanut itselleen alaa pakanallisten Suomalaisten maassa, puolusti se itseään ja laajensi valtaansa kauan samankaltaisilla aseilla. Älkäämme tätä oudoksuko, älkäämme epäilkö armon ja voiman Jumalaa, miten ventovierasta tämä onkin pelastuksen sanoman pyhälle saarnalle, joka kovimmassakaan taistelussa ei saa turvautua kuin totuuden omaan sisälliseen voimaan. Ajanhenki oli semmoinen, ja sen orjaksi oli, kuten tiedämme, katoolinen kirkko sortunut. Jumala on ihmeiden Jumala ja armon. Hän on kaiken inhimillisen heikkouden ja turmeluksen uhallakin siunaava senkin sanansa siemenen, jonka Hän tuona historiamme sumuisena ja hyisenä kevät-aamuna kätki isiemme maahan.

X.

Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella

Kaikki minun puheeni ovat oikeat: ei ole siinä mitään petosta eli vääryyttä;

Ne kaikki ovat selkeät niille, jotka niitä ymmärtävät, ja oikeat niille, jotka taidon löytävät. San. l. 8: 8-9.

Nähtyämme kristinuskon himmeän aamukoiton Suomessa, palajamme jälleen silmäilemään Jumalan valtakunnan vaiheita Euroopan sivistysmaissa. Miten erinkaltaista on näköala! Jo aikoja sitten kukistetut ovat täällä pakanuuden muistomerkit kaikkialla: kirkko yksin hallitsee, ja ihmiset noudattavat nöyrästi sen käskyjä. Vaan turmeltunut on tämä kirkko, yhä suuremmassa määrässä se eksyy Jumalan sanan osottamalta tieltä. Ei siinä kylliksi, että paavin ja muun papiston kasvava maallinen valta sekä tuo tämän maailman mukainen kirkollinen hallitus painaa vieraan leiman Herran seurakunnan ulkomuotoon: kirkon oppikin eksyy eksymistään, salaten ihmisiltä pelastuksen tien. Viimmemainitun paheen syynä on epäilemättä ainakin suuressa määrässä tuo keski-ajan oppimattomuus ja alhainen sivistys, joka estää ihmisiä perusteellisesti tutkimasta ja tehokkaasti vastustamasta kirkon traditsioonin erehdyksiä. Nekin harvat henkilöt, jotka tähän aikaan uskonnollisten kysymysten suhteen pyrkivät päästä totuutta käsittämään ja omistamaan, olivat arveluttavan suuressa määrässä ajanhengen orjia. Ei kiellä kukaan mystikkojen ja skolastikkojen suurta merkitystä kirkon kehkeymisen historiassa, mutta kuinka paljon hyvää he ovatkin toimittaneet, on moni arveluttava erehdyskin juuri heidän kautta juurtunut kristikunnan katsantotapaan ja kirkon oppiin. Paitse ennen mainittuja skolastikkoja ja mystikkoja esiintyy kahdennellatoista vuosisadalla muitakin heidän hengenheimolaisiaan, joista tässä muutamat mainittakoot.

Kun Abailardin loistavat luennot alkoivat himmentää tuon ennen kuuluisan Vilhelm Champeauxlaisen mainetta, vetäytyi tämä Pariisin läheisyydessä olevaan _p. Viktor_ nimiseen kappeliin, missä hän perusti koulun. Tämä luostarintapainen opinahjo, joka on tunnettu nimellä _p. Viktorin koulu_, saavutti ennen pitkää suuren maineen. Sinne tulvasi oppilaita läheltä ja kaukaa, ja etenkin Englannissa pidettiin sitä suuressa arvossa. Sen kuuluisin edustaja oli _Hugo_ (k. 1144). Hän oli syntyperältään saksilainen ja ryhtyi ensimmäisenä germanilaisesta kansanheimosta keski-ajan tieteelliseen työhön, jota siihen saakka yksinomaan romanilaiset kansat olivat edustaneet. Pian kohosi hän oppilaan alhaisesta asemasta opettajaksi, vaan luostarin johtajaksi ei hän milloinkaan päässyt. P. Viktorin Hugo on keski-ajan kuuluisimpia mystikkoja. Hänelle omistettiin kunnianimi "toinen Augustinus." Tämän miehen povessa sykkii harras sydän, jossa keski-aikainen usko vaikutti suuria. Hänen ovat nuo syvät sanat: "me tunnemme Jumalan samassa määrässä kuin Häntä rakastamme; jokainen älyää niin paljon totuudesta, kuin hän itse on totuus." Hugo koetti yhdistää skolastisuuden oppia ja järjellisyyttä mystisismin syvämietteisyyteen ja sydämmen elävään uskoon Jumalaan. Hänen sivistyksensä oli hyvin monipuolinen, vaan se ei eksyttänyt häntä uskon salaisesta, järjelle käsittämättömästä yhteydestä Herran kanssa. Se vain esti häntä antautumasta tunteitten ja mielikuvituksen valtaan, jonka orjina myöhemmän ajan mystikot niin monesti suistuivat kauas tuon raittiin, p. raamatun mukaisen uskon tieltä. "Jos näet, niin se ei ole uskoa," oli hänen lempilauseensa. Mystikkojen tapaan puhuu Hugokin ihmisten erinkaltaisista kyvyistä, erottaen toisistaan "aistillisen silmän," jolla näemme ulkopuolellamme olevat esineet, "järjen silmän," joka näkee mitä meissä on, sekä "miettimisen silmän," jolla pääsemme jumalalliset asiat käsittämään; mutta ollen Augustinuksen oppilas, ei hän itseltään salaa sitä totuutta, että itse tuo "miettimisenkin silmä" on synnin himmentämä ja turmelema eikä siis erehtymätön. Ennenkuin ihminen voi päästä varmaan tietoon Jumalasta, on hänen _uskossa_ edistyminen. Usko on Hugon käsityksen mukaan välittävä aste horjuvan luulon ja varman tiedon välillä. Että skolastisuus on vaikuttanut häneen, se ilmaantuu muun ohessa myöskin siinä, että hän on hyvin taipuvainen jaoittelemaan käyttämiään käsitteitä alaluokkiin, joita hän sitten käyttää merkitsemään käsitteiden eri asteita. Siitä riippuu hänen määräämänsä erehdyttävä erotus _luulon, uskon_ ja _varman_ vakuutuksen välillä, joka häneltä monesti himmentää tosi uskon oikean luonteen. -- P. Viktorin Hugo oli aikansa lapsi hänkin, mutta yksi niitä, joissa keski-aika voimallisesti viittaa totuuden kaivattuun valoon. Hänen monista teoksistaan mainitsemme tässä ainoastaan tuon hänen nerokkaan ja syvämietteisen kirjansa _"Sielun pantista."_

Samaan suuntaan kuin Hugo työskenteli p, Viktorin toinen kuuluisa edustaja _Rikhard_. Hän pääsi v. 1160 luostarinsa johtajaksi ja hoiti tätä virkaa kuolemaansa asti v. 1173. Hänenkin ainoa ilonsa olivat miettimisen hiljaiset hetket. Ihmisen suurin autuus -- niin opetti Rikhard -- on siinä, että hänen henkensä kokonaan sulaa yhteen Jumalan hengen kanssa, niin että Jumalan rauha käsittää kaiken hänen miettimisensä, tahtomisensa ja pyrkimisensä. Tähän onnelliseen tilaan päästäksemme täytyy meidän puhdistaa henkemme peili, jotta Jumalan kuva siinä näkyisi. Vaan tämä ei onnistu, ellemme pakene maailman saastaisista ja meluavista oloista, sillä ainoastaan yksinäisyydessä voimme luoda silmämme omaan itseemme ja puhdistua syntisistä himoista.

Näissä mietteissä ilmenee terveellinen totuus, huomattava etenkin aikana, jolloin ihmiset luulivat saavuttavansa Jumalan suosion noudattamalla ulko-elämää koskevia sääntöjä. Kaiken haaveksimisen ja erehdyksen uhallakin virittivät mystikot paljon tosivaloa hedelmättömiin sääntöihin jähmettyvään kirkkoon, estäen hengellistä elämää kokonaan kuolemasta yön pitkinä, kylminä hetkinä. Ellei heitä olisi löytynyt, olisi skolastikkojen järjenmukainen uskonto ennen pitkää tukehuttanut kaiken hengellisen elämän, joka oli kirkon uudistumisen tärkein ehto silloin, niinkuin aina muulloinkin. Ihmeellinen on Herran kuljetus, käsittämättömän viisaat Hänen neuvonsa pimeimpinäkin aikoina!

Silmäillessämme kahdennentoista vuosisadan tieteellisiä pyrinnöltä, vaatii huomiotamme etenkin Pariisin piispa _Pietari Lombardus_ (k. 1164). Hän oli köyhän miehen poika Novaran kaupungista ja sai kasvatuksensa p. Viktorissa. Lempeällä ja vaatimattomalla luonteellaan, ahkeruudellaan ja suurella kyvyllään saavutti hän jo varhain monta ystävää, ja perehdyttyään opintoihin aikoi hän tuolla väsymättömällä innolla ja uutteruudella, jolla keskiajan tiedemiehet voittivat niin monet esteet, sepittää mainiota teostaan _"Libri IV sententiarum"_ (neljä mietelmisen kirjaa), joka on keski-ajan tärkeimpiä kirjallisia tuotteita. Skolastikkojen tapaan koettaa Lombardus yhdistää kirkon ja raamatun oppia. Kirjansa tarkoituksen sanoo hän olevan uskon suojelemisen lihallisten ihmisten erehdyksiltä. Se saavutti ennen pitkää tavattoman suuren maineen ja sitä käytettiin sitten koko keski-aikana oppikirjana uskonnossa. Lombardus tukee väitteensä raamatun ja kirkon opin todistuksilla, jotka hänestä ovat yhdenarvoiset. Hän antautui ajanhengen uskolliseksi palvelijaksi, puolustaen yhtä hartaasti kaikkia noita arveluttavia erehdyksiä, joihin silloisen kirkon oppi oli takertunut, kuin niitä totuuksia, joita tämä oppi vielä kaiken turmeluksen uhallakin sisälsi. Varsinaisen, mystisyydestä eronneen skolastisuuden perustajana on hän luonut opinjärjestelmän, jonka pettävälle perustukselle hänen jälkeiset hengenheimolaiset sittemmin rakensivat nuo ulkonäöltään komeat tieteelliset järjestelmänsä, joiden tukemana kirkon horjuva oppi pitkät ajat vallitsi sivistyneidenkin ihmisten omattunnot. Missä määrässä Pietari Lombardus on vastauksen alainen niistä erehdyksistä, joiden puolustajaksi ja kehittäjäksi hän antautui, sen tietää yksin Herra, sydänten tutkija, kaikkitietävä, vanhurskas tuomari.

Alussa vastustettiin Lombarduksen mietteitä, vaan jo seuraavan vuosisadan alussa pääsivät ne, kuten vasta saamme nähdä, ehdottomasti voitolle. Hänen vastustajistaan mainittakoon p. Viktorin johtaja _Valter_ (k. noin 1180), joka Rikhardin kuoltua sai hänen virkansa. Tulisella innolla kirjoitti hän skolastisuuden erehdyksiä vastaan, moittien yhtä rohkeasti kunnioitettua Lombardusta, kuin harhaoppisena pidettyä Abailardia.

Samaan aikaan kuin nämä miehet käsittelivät kirkon oppia ja uskonnon syviä salaisuuksia, kuului kristikunnassa etenkin yksi ääni, joka ei suinkaan ole suotta kaikunut, miten vähäpätöisiltä sen vaikutukset sitten monen mielestä tuntunevatkin. Se on kyllä vaatimattoman naisen ääni, joka ei suinkaan tahdo herättää suurta melua, mutta puhdasta ja ihmeen syvää on sen kaiku. Tarkoitamme _Eibingenin_ naisluostarin johtajatarta, "pyhää" _Hildegardia_. Jo lapsena jätettiin hän tätinsä kasvatettavaksi, joka oli naisluostarin johtajattarena. Hildegard mieltyi luostarin hiljaiseen, Jumalalle pyhitettyyn elämään ja päätti ruveta nunnaksi. Tätinsä kuoltua