v. 880 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa muiden kera löytyvät

nämäkin sanat: "sitä aapistoa, jonka eräs filosofi Konstantinus [Kyrillus] on keksinyt, jotta Jumalan ylistys säällisesti kaikuisi silläkin kielellä, kiitämme täydestä syystä. Sillä p. raamattu kehottaa meitä ylistämään Herraa, ei ainoastaan kolmella kielellä [Jumalanpalveluksen kieliksi kelpaavina pidettiin ainoastaan heprean, kreikan ja latinan kieliä.] vaan kaikilla kielillä ja murteilla. Apostolikin kehottaa meitä rakentamaan seurakuntaa kielillä-puhumisella."

Ilomielin palasi Methodius Mähriin työtänsä jatkamaan, vaan ei aikaakaan, ennenkuin uusia esteitä ja vaikeuksia ilmaantui. Hän oli nim. tuonut muassaan piispa _Vichingin_, toivoen hänestä paljon hyvää, mutta nämä toiveet pettyivät piankin. Viching liittyi esimiehensä vastustajiin ja hänen onnistui saada Radislawin jälkeisen, ruhtinas _Swatoplukinkin_ puolellensa, niin että Methodius ja hänen ystävänsä joutuivat vähemmistöön. Väsymätön arkkipiispa ei kuitenkaan suostunut minkäänlaisiin myönnytyksiin, vaikka hänen asemansa monesti oli hyvinkin vaikea. Methodius erotti Vichingin hänen virastaan sekä julisti Swatoplukin pannaan, vaan eivät nämäkään keinot auttaneet, kun samaan aikaan muutkin valtiolliset syyt liittyivät estämään hänen työtänsä. Mitä hän näissä vaiheissa kärsi, sitä ei ole historia lehdillänsä säilyttänyt. Methodiuksen kävi samoin, kuin jalojen henkilöiden usein käy: hänen elämänsä työ kävi yhä raskaammaksi, jota heikoimmiksi hänen voimansa riutuivat. Ihmiset eivät mitanneet hänen tuskaansa eivätkä lukeneet hänen kyyneleitänsä, yhtä vähän kuin hän itse oli altis suruansa heille valittamaan, vaan sitä rakkaammaksi kävi hänelle Herra. Ja vaikka Methodiuksen täytyikin nähdä, että hänen jalot toimensa säilyttää kansan kieltä jumalanpalveluksen kielenä olivat tuomitut kuolemaan hänen kanssansa, vaikka ei kukaan ole jälkimaailmalle kertonut hänen viimmeisistä toivottomista ponnistuksistaan, ja vaikka pintapuolisuus, kaivaten historiallisia todistuksia, etenkin semmoisia, jotka olisivat omiansa sen vaatimuksia tyydyttämään, ei ole altis häntä kunnioittaen muistamaan, pysyy horjumattomana Herran todistus: "-- koska kaikkinainen rangaistus käsissä on, niin ei se käy meille iloksi, vaan murheeksi; mutta sitte antaa hän rauhallisen vanhurskauden hedelmän niille, jotka siinä harjoitetut ovat." Methodiuksen kuolinvuotena pitävät toiset vuotta 885, toiset 892.

Mähriläis-valtakunta hajosi v. 908, jolloin toinen puoli siitä yhdistettiin Unkariin, toinen Böhmiin. Mutta äidinkielinen jumalanpalvelus säilyi monessa paikoin todistukseksi, ettei Kyrilluksen ja Methodiuksen jalo aate voinut kokonaan joutua perikatoon.

X.

"Pimeä vuosisata."

Me haparoitsimme seiniä, niinkuin sokiat, ja pitelimme niinkuin ne, joilla ei silmiä ole; me loukkaamme itsemme puolipäivänä niinkuin hämärissä, me olemme pimeydessä niinkuin kuolleet. Jes. 59:10.

Jos paavikunta yhdeksännellä vuosisadalla oli kohonnut ennen aavistamattomaan mahtavuuteen, paljastaa kymmenennen vuosisadan historia mitä kauheimmalla tavalla sen perikadon enteitä. Vanhan pakanallisen Rooman kurjimpien hallitsijain epäsiveellisyys ei luo silmiemme eteen inhottavampaa turmelusta, kuin "pyhän kaupungin" ja kristikunnan hengellisten ruhtinasten elämä kymmenennen vuosisadan pimeinä vuosina. Häveliäisyys kätkee kernaasti unohduksen pimeään tämän paavikunnan ulkonaisestikin niin kauhean surkean alentumisajan, mutta historian tuomitseva valo valaisee pimeän, vaatien meitä silmäilemään sitä lokaista, kaikkien intohimojen likaamaa tietä, jota kymmenennen vuosisadan paavit vaelsivat ijankaikkisuutta kohti. Se on opettava meille, tämä tie, miten epäluotettava kaikki ihmiskunnia ja voima on, se on muistuttava meitä siitä, että paavikunta, vaikka tämä sittemmin kohoaa vielä korkeammille kunnian kukkuloille kuin milloinkaan ennen, rakentaa huonolle perustukselle ja että sen kunnia noina vasta koittavan loiston ja mahtavuuden aikoinakaan ei ole kuin tyhjä varjo vain.

Kaarle Suuren suku ei milloinkaan luopunut vaatimuksistaan hallita kirkkoa, vaan yhä kehnommiksi kävivät heidän yrityksensä säilyttää tätä valtaa. Kun _Kaarle Paksu_, joka yhdeksi valtakunnaksi yhdisti suuren kantaisänsä hallitsemat maat, v. 888 erotettiin hallitsijavirastaan ja tuo suuri valtakunta jälleen hajosi, oli tämä suku jo ehtinyt hautansa partaille. Se sammui Saksassa jo v. 911, josta alkaen tämän maan uusi hallitsijasuku yhä suuremmalla menestyksellä sekaantuu kirkon hallitukseen. Paavikunta, joka Karolingein sortuessa ajaksi pääsi riippumattomaksi keisareista, joutui sensijaan vielä vaarallisemman vallan orjaksi. Italiassa taistelivat keskenänsä riitaiset aatelissuvut herruudesta, ja näiden mielivallasta riippuivat paavit kokonaan, koettamattakaan säilyttää kunniaansa ja piispallista arvoansa, V. 915 kruunasi paavi _Juhana X_ Friaulin herttuan _Berengarin_, joka voitettuaan vastustajansa oli päässyt Italian herraksi, Länsi-Rooman keisariksi. Uutta hallitsijaa vastustamaan syntyi toinen puolue, jonka johtajina olivat Toskanan kreivi _Adalbert_ ja hänen lemmittynsä tuo siveettömyydestään kuuluisa _Teodora_ sekä hänen irstaiset tyttärensä _Teodora_ ja _Marozia_. Saavuttaaksensa suurempaa valtaa pitivät nämä tarkkaan silmällä paavikuntaa, jonka edustajat he ennen pitkää kokonaan kietoivat; verkkoihinsa. Asettaen paavin istuimelle lemmittyjänsä, jotka julkisesti rypösivät kaikissa paheissa, syöksivät nämä kurjat ihmiset paavin istuimen mitä inhottavimpaan lokaan. Tämänaikuisten paavien joukossa, joiden nimenä tavallisesti oli Juhana [Kertomus että mieheksi pukeutunut nainenkin tähän aikaan olisi ollut paavina on silminnähtävästi peruuton. Hänen nimensä olisi ollut _Johanna_, vaan tällä nimityksellä tarkoitetaan mahdollisesti kaikkia noita kurjia Juhana nimisiä paaveja, jotka tuon inhottavan naisvallan suojelemina toinen toisensa jälkeen istuivat "Pietarin istuimella."], näemme muiden kelvottomain kirkonjohtajien kera myöskin Marozian pojan, Juhana XI. Hänen aikanaan kasvoi hävyttömyys kauhean suureksi, vaan vieläkin julkisemmin rohkeni hänen seuraajansa _Juhana XII_, joka ainoastaan 19 vuoden ikäisenä, vaan perehtyneenä jos minkälaiseen siveettömyyteen, v. 955 korotettiin paaviksi, tyydyttää himojansa. Italialaisetkin, jotka näinä jumalattomina aikoina kyllä olivat tottuneet kaikenlaisiin paheisin, puhuivat hänestä inholla. Laterani-palatsi tehtiin siveettömyyden ja törkeän Jumalan pilkan kodiksi, ja Rooman maine tahraantui kristikunnan silmissä niihin määrin asti, ettei yksikään siveellinen nainen enää kehdannut pyhiinvaeltajana kaupunkia lähestyä. Muuten on _Juhana XII_ (hänen alkuperäinen nimensä oli Oktavianus) ensimmäinen paavi, joka, astuttuaan "Pietarin istuimelle", muutti nimensä, kuten paavit sittemmin tekivät. Tahtoiko hän tällä jossain määrin salata kehnoa maineitaan, vai koettiko hän sillä erottaa virkansa arvoa epäsiveellisestä elämästään, sitä emme tiedä, vaan varma on, että hän syöksi paavikunnan perikadon partaille. Sitä oudompaa on meistä, että Saksan mainio kuningas _Otto I Suuri_ alensi itsensä polvistumaan tämmöisen paavin jalkain juuressa. Mutta maailman kunnia häikäsi hänen silmiänsä, valtioviisaus ohjasi hänen askeleensa. Miten me ruhtinailta odottaisimme kristillistä mieltä, kun kirkon johtavat henkilöt tallaavat kaiken siveyden jalkojensa alle? -- Berengarin ahdistamana oli Juhana XII kääntynyt Oton puoleen saadaksensa häneltä apua. Tämä älysi, miten sopiva tilaisuus oli vahvistaa valtaansa ja hankkia itselleen keisarinkruunun. Hän saapui syksyllä v. 961 Italiaan, jonka maan hän jo ennen oli valloittanut. Berengarin puolue luopui johtajastaan, kaikki kaupungit ja linnat avasivat Otolle porttinsa. Helmikuussa v. 962 tuli hän Roomaan, missä Juhana XII kruunasi hänen Rooman keisariksi. Mutta tuskin oli Otto lähtenyt pois Italiasta, ennenkuin uskoton heittiö liittyi Berengariin, koettaen yksissä hänen kanssaan saada Saksalaisten vihollisia sotaan keisaria vastaan. Vaan tyhjiin nämä hankkeet raukesivat. Jo seuraavana vuonna välkkyi jälleen Oton voittoisa miekka Italiassa. Hän saapui Roomaan, piti Pietarinkirkossa kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva paavia vastaan tehtyjä kanteita. Itse oli hän puheenjohtajana. Säälien Juhana XII nuoruutta, lausui keisari: "hän on vielä lapsi, kentiesi hän parantaa tapojansa"; mutta kun paavi ei ensinkään saapunutkaan kokoukseen, vaikka häntä vaatimalla pyydettiin tulemaan, vaan sen sijaan käytti itsensä mitä röyhkeimmällä tavalla, loppui Oton kärsivällisyys. Ankaruuteen kehottivat häntä sitä paitse läsnäolijani huudot: "hän on kentiesi metsästysretkellä," "hän on susi lammasvaatteissa" y.m.s., sekä nuo kauheat syytökset, jotka kaikkialta lausuttiin kirkon korkeinta edustajaa vastaan. Otto erotti Juhanan hänen virastaan ja määräsi kansan ja papiston jo ennen valitseman Leo XIII:nen paaviksi. Samassa tilaisuudessa vannotti hän Roomalaisia: "ett'eivät he enää milloinkaan saisi valita eikä vihkiä paavia ilman keisarin nimenomaista suostumusta ja vahvistusta." Roomalaiset kyllä tuon tuostakin koettivat päästä vapaiksi tästä keisarin "suojelusherruudesta," mutta Oton miekka ja hänen ankarat rangaistuksensa pakottivat heitä joka kerta luopumaan näistä yrityksistä. Noiden rettelöiden vaiheissa onnistui kyllä Juhana XII:nen lyhyeksi ajaksi saada virkansa takaisin, mutta hänen armonaikansa olikin jo lopussa. V. 964 tempasi vanhurskaan Jumalan kosto hänen korkeamman oikeuden tuomittavaksi. Äkillinen halvauksenisku teki lopun hänen kurjasta elämästään, hänen paraikaa täyttäessään synteinsä kauheata mittaa.

Otto Suuri kuoli v. 973. Hänen jälkeistensä oli monesti hyvinkin työläs säilyttää saksalaista valtaa Italiassa, vaan paavikunnan yhä jatkuva kurja tila oli kuitenkin omiansa estämään kirkkoa ryhtymästä mihinkään tehokkaisiin toimiin keisarein uhkaavaa valtaa vastaan. Paavikunnan mainetta halventamaan ja sen oikeuksia loukkaamaan esiintyi nyt Franskankin kuningas _Hugo Kapet_. Hän oli Karolingien suvun sammuttua Franskassa v. 987 päässyt tämän valtakunnan kuninkaaksi, vaan Reimsin piispa _Arnaulf_ oli koettanut auttaa erästä Karolingein suvun polvelaista valtaistuimelle. Hugo vaati paavi _Juhana XV:tä_ erottamaan kapinallista piispaa hänen virastaan. Kun ei rangaistuksesta mitään kuulunut, päätti kuningas itse asettua tuomariksi. Hän kutsui kokoon kirkolliskokouksen Reimsiin v. 991. Huomattavat ovat Sensin piispan tässä tilaisuudessa lausumat sanat: "Ken on paavi komeassa puvussaan ja loistava kruunu päänsä päällä? Jos häneltä puuttuu rakkautta ja hän ainoastaan kerskaelee opistansa, niin on hän antikristus, joka on ottanut asuaksensa Jumalan temppelissä; mutta jos häneltä puuttuu oppiakin, niin hän on mykkä epäjumala, kuvapatsas, jolta ei kenenkään tulisi neuvoa kysyä." Huolimatta paavista erotti kokous Arnaulfin hänen virastaan, jonka sai oppinut _Gerbert_. Tämän kyllä täytyi jonkun vuoden kuluttua luopua piispanistuimestaan, kun paavi, jonka käskyä hän alussa vastusti, kutsuen häntä "Rooman syntinen piispa, joka on pidettävä huppanana ja pakanana", sai kannatusta taikauskoiselta kansalta, mutta tuntuvia iskuja oli paavikunta tässäkin riidassa saanut. Kaikkialta kuulemme moitetta, kuka tahansa uskaltaa asettua paavia vastustamaan, tämän maailman mahtavat hallitsevat mielensä mukaan paavikuntaa, jonka valtaa sitä paitse turmeluksen kauhea rutto lannistuttaa, masentaa! Onko sen mahtavuudenaika jo mennyt, kuolemanenteitäkö nämä kaikki ovat? Jos milloinkaan, niin olemme kymmenennen vuosisadan surkeita vaiheita silmäillessämme oikeutetut näin kysymään. Turhaan koettaa _Sylvester II_ (999-1003) korottaa paavikunnan sortuvaa valtaa: hänen kuoltuansa syöksyi se jälleen turmeluksen syvyyteen, luoden uudestaan silmiemme eteen tuota loppumatonta kurjuutta, joka jo toista vuosisataa on ollut sen ainoana tuntomerkkinä. Ja ikäänkuin aavistaen äärettömän syntivelkansa huokaelee kristikunta, kun kymmenennen vuosisadan ilta joutuu: "nyt tulee maailman loppu ja viimmeinen tuomio." Pellot heitettiin kylvämättä, rakennustyöt keskeytyivät, ja muut maalliset toimet jäivät sikseen, sillä yleisesti luultiin, että maailman loppu oli käsissä. Tietämättömyys ennusti ja taikausko uskoi vuotta 1000 aikojen viimmeiseksi vuodeksi. Mikä varoittava muistutus, mikä voimallinen herätyssaarna itse tämä erehdyskin! Mutta kun tuo kammoksuttu vuosi oli kulunut umpeen, ei kristikunnan katseessa näkynyt katumuksen kyynelten jälkiä, vaan kevytmielisyyden iloa siitä että vaara muka oli ohitse. Luopunut on kirkko morsiuslupauksestaan; se ei enää, niinkuin menneinä päivinä, odota ylkänsä tuloa ilosta sykkivin sydämmin, se pelkää, kammoksuu sitä nyt!

Kymmenettä vuosisataa kutsutaan täydestä syystä "pimeäksi vuosisadaksi." Jos jo yksin silloisen paavikunnan surkea tila oikeuttaisi meitä käyttämään tätä nimitystä, esiintyy se yhä enemmän oikeutettuna, jos luomme silmämme siihen kristikuntaan, joka "sokeana haparoitsee" tuon tahratun "Pietarin istuimen" juuressa. Menneiden aikojen tieteelliset harrastukset ovat miltei kerrassaan lakanneet: kymmenes vuosisata ei synnytä, ainoatakaan etevää tiedemiestä, joka pystyisi jatkamaan edellisen vuosisadan suurella vaivalla ja nerokkailla ponnistuksilla aljettua sivistystyötä. Jo alkoi aamu koittaa, kun yhdeksännen vuosisadan tähdet sammuivat keskiajan taivaalla, vaan yö tulikin, ja vaikka se, oli pitkä, ei syttynyt uusia tähtiä virittämään uutta valoa. Turhaan koettaa jumalanpalvelus pukeutua entistä viehättävämpään ulkomuotoon, pyytäen kauniilla maalauksilla ja sointuvammalla veisulla kehottaa kristikuntaa hartauteen, turhaan rakennetaan komeimpia kirkkoja, joihin kootaan yhä enemmän pyhäinjäännöksiä muistuttamaan menneiden aikojen jaloista Herran tunnustajista: taikausko, hengellinen sokeus ja maallisiin kiintynyt mieli sekoittaa myrkkyänsä kaikkiin oloihin, estäen niitäkin, jotka halasivat pelastusta ja vapautta, sammuttamasta ijankaikkisuuden janoansa. Tämän maailman kaavoihin pakotetaan kristinuskon ilmiöt toinen toisensa perästä. Ei siinä kylliksi, että paavi yhä suuremmassa määrässä tuli riippuvaksi keisarista; arkkipiispatkin ja piispat sortuivat läänityslaitoksen orjuuttavaan palvelukseen, kun he ruhtinailta vastaanottivat suuria maanalueita, joita he kyllä rikkaina kirkonruhtinaina monesti hallitsivat hyvinkin vapaasti, vaan jotka myöskin velvottivat heitä maksamaan veroa sekä sotapalveluksella ja muilla kuuliaisuudenosotuksilla nöyrästi palvelemaan läänitysherrojaan. Sormus ja sauva, jonka he n.s. _investiturin_ kautta virkaan astuessaan näiltä saivat, kuvasivat tätä pappissäätyä alentavaa orjuutta. Jota suuremmassa määrässä papiston maailmallinen mieli houkutteli sitä halajamaan korkeita ja tuottavia virkoja, sitä tavallisemmaksi tuli myöskin tuo turmiollinen _simonia_ [Nimi johtuu Simonista, joka apostoleilta pyysi rahalla ostaa voimaa tehdä ihmisiä osallisiksi Pyhän Hengen lahjasta (Apost. T. 1. 8).] eli hengellisten virkojen rahasta myyminen. Millaisia nuo ostetut arkkipiispat ja piispat olivat, miten he saarnasivat parannusta mahtaville suosijoillensa ja lukuisille alamaisillensa, joiden uskollisuudesta heidän asemansa monesti kokonaan riippui, on helppo käsittää. Miten surkea papiston tila oli, käy selville esim. Veronan piispan _Rateriuksen_ (k. 974) eräästä meille säilyneestä kertomuksesta. Hän taisteli kiitettävällä innolla ja voimalla kirkon ja sen palvelijain karttuvaa turmelusta vastaan, jonka vuoksi hän saikin paljon kärsiä. Lainaamme tähän otteen hänen kertomuksestaan:

"Mitkä tuskat odottanevatkaan niitä, jotka laiminlyövät heille uskotun lauman ruokkimisen eivätkä lakkaa rypömästä paheiden loassa. Heidän alituisena toimenansa ovat maailmalliset huvit, metsästykset ja linnunpyynnit -- he vieraantumistaan vieraantuvat raamatulle. He tietävät paremmin, paljonko pelissä erehtyminen maksaa, kuin mitä pelastustotuus vaatii. He pitävät enemmän näyttelijöistä kuin papeista, enemmän vekkuleista kuin hengellisistä, enemmän juomareista kuin tiedemiehistä, enemmän irstaisista kuin kainoista ihmisistä. He halajavat kreikkalaisia koristuksia, babylonialaista komeutta ja ulkomaalaista loistoa. Heidän ateriansa ovat monet ja vaihtelevaiset; joka niissä rohkein on, hän on etevin, arin herkkusuu paras, suurin ahmatti kiitettävin. Viinin nauttimisesta pullistunein poskin istahtavat he kuorsuvien, kultaisten ohjasten ja hopeaketjujen koristamien oristen selkään, samoten kaikenkaltaisiin humalan määräämiin huveihin. Ei silloin muisteta Häntä, joka istui aasin selässä suurena ja taistelussa voimallisena. Maailman kuninkaita koetetaan voittaa loistossa, vaan ei suinkaan pyritä apostolein kaltaisiksi köyhyydessä."

Jos luomme silmämme luostareihin, huomaamme piankin, että ajan yleinen turmelus on rohjennut astua näidenkin itsensäkieltämisten ja rukousten hiljaisten turvapaikkojen kynnysten yli. Abbotina on usein joku siveetön maallikko, joka ylöllisellä ja hävyttömällä esimerkillään houkuttelee munkit pitkälle turmeluksen tiellä. Naisluostareihinkin pääsevät ennenpitkää juurtumaan kaikenkaltaiset paheet, joita ei nunnien menneiltä ajoilta peritty pyhyyden maine enää riitä salaamaan. Arveluttavan usein on esim. näiden maailmasta eronneiden naisten pyhiinvaellukset Roomaan sitä laatua, että aivan toinen nimi paljon paremmin soveltuisi heidän matkoilleen. Mutta totuuden Henki, joka pimeimpinäkin aikoina vaikuttaa seurakunnassa, ei nytkään ole poistunut kirkosta. Jos tarkkaan tutkimme kymmenennen vuosisadan vaiheita, huomaamme kaiken tuon äärettömän turmeluksen uhallakin paremman ajan enteitä. Juuri luostarein muurien sisässä kytee vielä siellä täällä ijankaikkisen elämän liekki, ja kirkon surkeata tilaa katselevat näistä vakaalle miettimiselle pyhitetyistä laitoksista ainakin muutamat hurskaat kyynelsilmin. Eikä ilmaise tämä hiljainen suru ainoastaan heikkoutta, voimattomuutta! Näissä kyyneleissä kuvastuu ajan omatunto, joka Herran armosta ei ole päässyt kokonaan nukkumaan.

Kaukaisessa Englannissa, missä kuningas _Alfred Suuri_ (871-890) jalolla sivistystyöllään oli koettanut auttaa tuota vanhaa kristillistä sivistystä, jonka Tanskalaisten ryöstöretket olivat miltei kokonaan hävittäneet, uuteen eloon, näemme kymmenennen vuosisadan pimeässä jalon _Dunstanin_ taistelevan raakuutta ja siveettömyyttä vastaan. Tämä merkillinen mies oli saanut kasvatuksensa Glastonburyn luostarissa, missä hän ennen pitkää herätti huomiota nerollaan ja hurskaalla elämällään. Kun hänen kadehtijansa moittivat häntä siitä, että hän niin ahkeraan kokoeli itselleen maallisia tietoja, päätti hän uhrata kaiken aikansa raamatun tutkimiseen. Jos hänen maineensa jo tähän aikaan oli suuri, kasvoi se nyt kasvamistaan, kun hän lisäksi sai laajemman vaikutusalankin. Oltuaan jonkun aikaa hovin rippi-isänä, määrättiin hän nim. jo v. 942 Glastonburyn luostarin abbotiksi. Dunstan oli yksi noita harvoja, joita ajan voimallinen virta ei jaksanut temmata muassaan. Jota suurempi turmelus kaikkialla oli, sitä miehuullisemmin hän asettui vastarintaan. Hänen kädessään loisti sivistyksen ja kristillisyyden tulisoitto, uhaten polttaa tuhaksi nuo nimikristillisyyden ja siveettömyyden kehnot majat, joita tähän aikaan runsaasti löytyi hänen isänmaassaankin. Kyllä koettivat ihmiset monesti turmeluksen mereen sammuttaa tätä tulisoittoa, vaan yritykset eivät onnistuneet, sillä sitä piteli rautainen käsi, josta sitä ei ollut helppo temmata pois. Harvinaisella voimalla ja uskonnollisella innostuksella perkkasi Dunstan omansa ja monen muun englantilaisen luostarin, korottaen isänmaansa munkkielämän korkealle kannalle. Profeetan pyhällä kiivaudella saarnasi hän elämällään ja työllään niin jalosti ajan turmelusta vastaan, että kaiku kuului kaukaisiinkin maihin. Ja jos hän ei aina säilyttänytkään tuota kristillistä malttia ja tosi viisautta, josta Herran valistuneet välikappaleet tunnetaan, niin siunasi armon Jumala kuitenkin hänen työtään, kasvattaen hänen kylvöstään rikkaita hedelmiä vielä syntymättömien sukupolvien hyväksi. Kuningas _Edwy_, jonka avioliittoa erään sukulaisen kanssa Dunstan oli ankarasti moittinut ja laittomaksi julistanut, ajoi hänen maanpakolaisuuteen ja ryhtyi sitten hävittämään tuon ankaran uskonpuhdistajan työtä. Mutta kansa nosti kapinan kuningasta vastaan, ja tämän täytyi kutsua ankara munkki kotia. _Barfordissa_ v. 959 pidetty kirkolliskokous nimitti Dunstanin suuren hiippakunnan piispaksi ja seuraavana vuonna korotettiin hän Kanterburyn arkkipiispaksi. Tässä virassa on hän vaikuttanut sanomattoman paljon hyvää siunaukseksi Englannin kirkolle. Hän hoiti sitä väsymättömällä voimalla kuolemaansa asti v. 988. -- Katsellessamme Dunstanin voitollista taistelua jumalattomuuden ruttoa vastaan, on meistä kuin kymmenennen vuosisadan pimeässä kuulisimme suuren Paimenen äänen: "minä olen teitä läsnä joka päivä maailman loppuun asti."

Vielä suuremman merkityksen kuin Englannissa saavutti munkkilaitos eräässä toisessa maassa. Tarkoitamme _Burgundia_, missä kreivi _Berno_ v. 909 perusti _Klugnyn_ kuuluisan luostarin. Se asetettiin välittömästi paavin suojeluksen alaiseksi, eikä siis riippunut, niinkuin tämän ajan luostarit yleensä, kenenkään piispan tahi mahtavan ruhtinaan mielivaltaisista määräyksistä. Abboteinsa _Odon_ ja _Odilon_ johtamana kasvoi Klugnyn luostarin maine ennen pitkää arvaamattoman suureksi Kaikki kiittivät sen viehättävän kaunista jumalanpalvelusta ja sen munkkien ankaran siveellistä elämää. Jonkun ajan kuluttua liittyi luostari toisensa perästä lähellä Klugnyn seutuja ja kaukanakin niistä liittoon tämän luostarin kanssa, muodostaen sääntönsä ja alistaen elämänsä sen määräysten mukaan. Arvaamattoman suuresta merkityksestä on tämä liitto kristikunnan kehitykselle. Sen silmämääränä oli kirkon vapauttaminen tuosta kurjasta alentumisentilasta, johon etenkin kymmenennen vuosisadan surkeat olot olivat sen sortaneet. Jo seuraavan vuosisadan vaiheet tietävät kertoa suuria tästä yhdistyksestä, johon ennen pitkää kuului 2000 luostaria. Tässä huomautamme vain siitä, että Klugnyn luostarista astui esille se mies, jonka hallitsemana paavikunta kohosi ennen tuntemattomaan mahtavuuteen.

Ennenkuin kymmenennen vuosisadan aurinko menee mailleen, näemme sen valossa, miten kristinuskon siemenet alkavat itää kirkkohistorialle vielä aivan vähän tunnetuissa, vieläpä kokonaan vieraissakin maissa. Se lupaa, tämä aurinko, laskiessaan enemmän kuin puolipäivän sumuisina hetkinä. V. 972 kastettiin Tanskan ensimmäinen kuningas _Harald Sinihammas_, ja hänen Englannissa kasvatettu poikansa _Knut Suuren_ aikana vakaantui kristinusko Tanskassa. Samaan aikaan työskentelivät anglosaksilaiset lähetyssaarnaajat Norjassa sillä menestyksellä, että valtakunnan kuninkaatkin alkoivat masentaa pakanoitten vastarintaa. _Olov Tryggvason_ (996-1000) pakotti alamaisensa kristinuskoon valitettavasti monesti hyvinkin väkivaltaisilla keinoilla. Kaukaiseen _Islantiin_, vieläpä _Grönlantiinkin_ ehti jo tähän aikaan pelastuksen sanoma todistukseksi, ettei pimeinkään aika voi tyhjäksi tehdä Herran sanaa, joka todistaa: -- "kaikki pakanain luodot pitää Häntä kumartaman, kukin paikastansa". -- Ruotsin toinen kuuluisa lähetyssaarnaaja oli "pyhä" _Sigfrid_, joka v. 1007 kastoi _Olov Sylikuninkaan_. -- V. 973 asetettiin piispanistuin _Pragin_ kaupunkiin Böhmiin, johon maahan kristinusko Mähristä oli levinnyt. Samaan aikaan valaisivat evankeliumin ensimmäiset säteet myös _Unkarin_ ja _Puolan_ asukkaita, "taivuttaen heidänkin jalkansa" pakanuuden pimeiltä poluilta "rauhan tielle."

Kymmenennen vuosisadan historiaan kuuluu myöskin kertomus sen kansan kääntymisestä, joka nykyjään muodostaa maailman suurimman valtakunnan. Vielä kauan sen jälkeen kuin _Rurik_ v. 862 perusti _Venäjän_ valtakunnan, kätkeytyi sen asukasten vaiheet pakanuuden pimeään. Muhammedilaiset uhkasivat uskonnollaan riistää tältä kansalta sen tulevaisuuden suuren tehtävän olla kristinuskon itäisenä suojelusmuurina pakanamaailmaa vastaan. Mutta kaikkivaltias Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, ei sitä sallinut. Kristinuskon ensimmäiset vaiheet Venäjällä ovat seuraavat. Ruhtinas _Igorin_ leski _Olga_ lähti v. 955 Konstantinopoliin, missä hän kastettiin kristinuskoon. Hänen poikansa poika oli _Wladimir_, tunnettu liikanimellä "suuri", jonka aikana Venäjän kansa kääntyi kristinuskoon. Tämän ruhtinaan elämä ei suinkaan ollut omiansa ennustamaan mitään hyvää kristinuskolle. Wladimir oli julma, hänellä oli 800 vaimoa ja hän oli hyvin mieltynyt kansansa pakanallisiin jumaliin. Hänen kääntymisestään kertoo historia seuraavaa. Sekä kristityt että juutalaiset ja muhammedilaiset lähetyssaarnaajat olivat saapuneet Wladimirin luokse, kaikki kehottaen häntä kääntymään uskontoonsa. Muhammedilaisille vastasi ruhtinas: "me emme saata elää viinatta", ja kun Juutalaiset hänelle kertoivat, miten heidän Jumalansa viha oli hajoittanut heidät kaikkiin maihin, tiuskasi hän: "te Jumalan hylkäämät uskallatte tulla muita neuvomaan; me emme tahdo menettää isänmaatamme". Läntisen kirkon lähetyssaarnaajille lausui Wladimir: "meidän esi-isämme eivät ole uskoneet paaviin", eikä miellyttänyt häntä itäisenkään kirkon tänne lähettämä oppinut, vaikka tämä kyllä koetti parastansa tehdä. Kuitenkin päätti Wladimir lähettää muutamia luotettavia miehiä omin silmin tutkimaan, mikä hänelle tarjotuista uskonnoista olisi paras. Kun nämä palasivat matkaltansa, kertoivat he ihastuksella kreikkalaisen kirkon loistavasta jumalanpalveluksesta, jota Sofian kirkossa ihmetellen olivat ihailleet, sekä lausuivat: "jos kreikkalainen laki ei olisi kaikkia muita parempi, niin ei suinkaan sinun kantaäitisi Olga, tuo ihmisistä viisain, olisi päättänyt antautua sen turviin". Nyt kokosi Wladimir suuren sotajoukon, marssi Kersoniin, jonka hän valloitti, ja vaati nyt Konstantinopolin hovilta keisarin sisarta _Annaa_ puolisokseen. Vaatimukseen suostuttiin, luvattiinpa uhkaavalle vieraalle vielä ehdottomasti taivaan valtakunnan autuus, jos Wladimir antaisi kastaa itsensä kristinuskoon. Muukalainen ei enää epäillyt, vaan antoi itsensä kastaa (988), toi pelosta vapisevan morsiamensa _Kieviin_, ajoi pois kaikki vaimonsa ja ryhtyi heti kansansa kääntämiseen. Kaikki epäjumalankuvat hävitettiin, mikä milläkin tavalla, ja kansa, ylhäiset ja alhaiset, miehet, naiset, lapset -- kaikki saivat määrätyllä hetkellä käskyn astua Dnjepervirtaan. Kreikkalaiset papit, jotka Wladimir oli tuonut muassaan, lukivat rukoukset, ja kun kansa tällä tavoin oli kastettu, siunasi Wladimir "uusia lapsiaan". Tämmöinen on kertomus -- miksi koettaisimme sitä koristella? Ihmeiden Jumala, jonka sallimuksesta tämä tapahtui, voi saada evankeliuminsa valoa säteilemään tuhansiin sydämmiin, jos alku näyttäisikin vaikka kuinka arvottomalta ja kehnolta!

Väsyneenä, nimettömän turmeluksen rasittamana uupui kymmenes vuosisata hautaansa. Mutta ei sekään siirtynyt pois, opettamatta meille paljon. Sen vaiheet säilyvät historian lehdillä, kertoen kaikille, jotka tahtovat niistä jotain oppia, suuria Jumalan vanhurskaudesta ja armosta.

XI.

Hildebrand.

Totisesti on sula petos kukkuloilla ja kaikilla vuorilla: totisesti on Israelin autuus ainoassa Herrassa meidän Jumalassamme. Jer. 3: 23.

V. 1033 astui _Benediktus IX_ paavien istuimelle. Hän oli vasta 12 vuoden ikäinen, mutta harjaantunut jos minkälaisiin synteihin. Roomalaisetkin, joiden siveellisyydentunteet kyllä olivat veltostuneet kymmenennen vuosisadan turmeltuneissa oloissa, katselivat mielikarvaudella kuuluisan piispanistuimensa rappiotilaa. He karkoittivat Benediktuksen ja valitsivat hänen sijaansa _Sylvester III:nen_ (1044). Mutta jo muutaman viikon kuluttua palasi Benediktus Roomaan ja valloitti lateranipalatsin. Kevytmielisen lapsen tavoin möi hän sitten kruununsa _Gregorius VI:lle_, joka suostui tähän simoniakauppaan pelastaaksensa paavikuntaa perikadosta. Eikä siinä kylliksi. Jonkun ajan kuluttua alkoi Benediktus katua kauppaa ja esiintyä paavina jälleen. Gregorius ei luopunut virastaan, ja kun Sylvesterkin puolestaan piti itseään ainoana oikeutettuna "Pietarin jälkeisenä", oli siis Roomassa yhtaikaa kolme paavia. Syvään on paavikunta vaipunut!

Saksan kuninkaana oli tähän aikaan Henrik III. Hän oli vakava, älykäs ja oikeutta harrastava ruhtinas, ja sitä paitse oli hänen sydämmensä altis kannattamaan ajan paraita uskonnollisia pyrinnöitä. Vallanhimonsa ja maallisen mielensä pimittämänä hän ei kyllä näe, että Herra yksin voi auttaa kristikuntaa sen surkeasta tilasta, mutta hän koettaa kumminkin rakentaa salpoja tuolle äärettömälle sekasorrolle ja siveettömyydelle, joka uhkaa kaikki turmella ja ansaitsee tästäkin syystä kunnioitusta. Vahvistettuaan valtaansa sekä idässä, pohjassa että lännessä, esiintyi Henrik Italiassa v. 1046. _Sutrissa_ pidetty kirkolliskokous erotti kaikki kolme simoniaan vikapäätä paavia heidän virastaan ja valitsi uuden, joka sitten Pietarinkirkossa kruunasi Henrikin Rooman keisariksi. Mieltymys oli niin yleinen, että Roomalaiset, sekä hengellinen sääty että maallikot, vapaaehtoisesti tarjosivat keisarille Pietarin istuimen isännyyden. Lisäksi tehtiin se päätös, ettei vastedes ilman keisarin suostumusta paavia valittaisi eikä vihittäisi, Näin oli paavikunta siis kerrassaan joutunut maallisen vallan alamaiseksi; keisari yksin asetti seuraavat paavit heidän virkaansa. Kun esimerkiksi v. 1047 paavinistuin joutui avonaiseksi, kääntyivät Roomalaiset Henrik III:nen puoleen, pyytäen häntä määräämään uuden paavin. Ei ollut keisari hidas noudattamaan tätä pyyntöä, sillä hän pyrki kaikkialla vahvistamaan kasvavaa valtaansa. Hän asetti erään sukulaisensa, Toulin piispan _Brunon_, joka paavina on tunnettu nimellä _Leo IX_, kirkon johtajaksi. Vaan jo onkin se aika koittamassa, jolloin paavikunta herää pitkästä unestaan ja alkaa taistella vapauttamisensa puolesta. Kun Leo IX saapui Roomaan, oli hänen muassaan se mies, jonka valtaava henki ja rautainen tahto oli johtava kirkon kehityksen uudelle uralle. Tämä mies oli munkki _Hildebrand_.

Tähän nimeen liittyvät ikäänkuin keskipisteesen senaikuisen kristikunnan jaloimmat aatteet, asettaen historian näyttämölle miehen, jonka vertaista ei joka aika synnytä. -- -- Hildebrand syntyi talonpoikaisista vanhemmista pienellä maatilalla Toskanassa lähellä _Soanan_ kaupunkia. Ensimmäisen kasvatuksensa sai hän eräässä Rooman luostarissa, missä hän alusta alkaen harjaantui ankaruuteen itseänsä kohtaan. Täällä hän myöskin tutustui Klugnyn veljeskunnan mietteisin. ja nuori munkki päätti uhrata kaikki voimansa niiden toteuttamiselle. Hänen heikko, pienenlainen ruumiinsa ei luvannut paljoa, vaan sitä enemmän tuo verraton äly ja miltei masentumaton tahdon lujuus, jotka jo tähän aikaan hänessä ilmaantuivat. Kun jalomielinen Gregorius VI, joka Sutrin kokouksessa nöyrästi tunnusti itsensä kelvottomaksi istumaan Pietarin istuimella, hän kun oli simoniaan vikapää, lähti pois Roomasta, seurasi Hildebrand häntä maanpakolaisuuteen. Hän ei saattanut ottaa osaa Roomalaisten riemuun, sillä tuo maallisen vallan tukema ja hallitsema paavikunta ei hänestä ollut kuin surkeata ivaa vain. Sydämmestään hän suree kirkon kurjaa tilaa, jos kukaan, niin toivoo juuri hän parempaa tulevaisuutta Herran seurakunnalle ja aikoo panna viimmeiset voimansa alttiiksi tälle suurelle työlle; vaan maallisen vallan apuun kirkko ei saa turvata, se on päinvastoin vapaana tämänkin orjuutensa alentavista kahleista omin voimin kohoava alentumisensa syvyydestä kunniaan ja mahtavuuteen. Tämä aate saa Hildebrandin sydämmen sykkimään, vaan hän on vaiti vielä. Suurten nerojen tavoin vartoo hän maltillisesti aikaansa. Klugnyn luostarista, missä hän tähän aikaan oleskeli, loi hän silmänsä avaraan maailmaan, ja paljon ilmaisi tämä katse! Siinä välkkyi suuri lupaus uudelle, vasta heräjävälle aikakaudelle: "minä olen poistava turmeluksen kristikunnasta, särkevä kirkon orjuuden kahleet ja korottava paavikunnan kaikkia valtakuntia, itse keisarikuntaakin mahtavamman vallan kunniankukkulalle." Ajatus on monessa suhteessa jalo, sitä ei kukaan pysty kieltämään, vaan onko se kristillinen, se on toinen kysymys. Monesti oli Hildebrand tyytymättömänä tuohon ulkonaiseen itsensäkieltämiseen, jolla keski-ajan ihmiset yhä yleisemmin jo tähän aikaan koettivat Jumalalle kelvata, huokaellut Herran puoleen: "armahda Herra minua syntistä?" vaan tähän kerjäläisasemaan hän ei milloinkaan päässyt perin pohjin perehtymään. Hänen sydämmensä pohjassa on ylpeys murtumatonna, se pimittää hänen silmänsä ja eksyttää hänen askeleensa pois rauhan tieltä. Mahtavaksi maailman silmissä hän kyllä kohoaa, vaan "suureksi Herran edessä" hän ei pääse. Pyrkiessään vapauttaa kirkkoa maallisen vallan orjuudesta, laskee hän kristikunnan sensijaan paavien raskaan ikeen alle. Hyvän tarkoituksensa jalostuttamana eksyy hän ylpeytensä ja ajanhengen pettämänä odottamaan apua paavilta, unohtaen, että Herran valtakunta on hengellinen valtakunta, jonka turvana ja väkevyytenä Hän yksin saattaa olla. Suuret lahjat oli Jumala tälle miehelle uskonut. Jo Hildebrandin ensimmäiset askeleet historian näyttämöllä viittaavat selvään siihen, että hän ennen pitkää tuntuvasti on koskeva kirkon, tuon maailman sumuisella merellä purjehtivan suuren laivan peräsimeen, vaan ei ole vaikea heti aavistaa, että hän on ohjaava sen kulkua väärälle uralle. Ajan turmelusta vastaan on hän taisteleva, vaan pystymättä ihmisten sydämmistä hävittämään tämän turmeluksen myrkyllistä juurta, sillä hän ei ole taisteleva nöyrän kristityn hengellisillä aseilla, vaan vallanhimoisen, maailmallisen mielen eksyttämän hallitsijan tavoin. Marttyyrikunnian kirkkaus ei ole valaiseva hänen elämäntyötänsä, sen koristuksena on oleva paavikunnan himmeä loisto.

Matkallansa Roomaan tutustui Leo IX Hildebrandiin. Miehen vakaa käytös ja hänen etevät lahjansa tekivät kristikunnan uuteen ylipaimeneen syvän vaikutuksen, ja hän pyysi Hildebrandia seuraamaan muassaan Roomaan. Munkki miettien epäili -- se oli koko kristikunnalle ratkaiseva hetki! Hildebrand suostui, vaan sillä ehdolla, että paavi katumuspuvussa saapuisi Roomaan, siten tunnustaen väärällä tiellä päässeensä virkaansa, sekä alistuisi kansan valittavaksi kirkossa vallinneen vanhan säännön mukaan. Leo myöntyi tähän. Kunnioittaen, ylistäen tervehtivät Roomalaiset (1048) uutta paaviansa, joka näin nöyränä, ainoastaan halvan munkin seuraamana, astui virkaansa; he eivät nähneet, että tuon näennäisen nöyryyden vaipan alla piileili vallanhimoisempia ja ylpeämpiä aatteita, kuin paavikunta milloinkaan ennen oli edustanut.

Tästä hetkestä alkaen on Hildebrand paavikunnan johtajana, vaikkei kukaan hänen valtaansa vielä aavistakaan. Verrattomalla taidolla salaa hän Leolta ja tämän jälkeisiltäkin, miten hän käyttää heitä tuumiensa perillesaattamisen välikappaleina, luulotellen heille, että he toimivat aivan itsenäisesti. Jo v. 1049, kun Roomalaiset olivat valinneet Leon paaviksi, alkavat Hildebrandin tuumat vähitellen esiintyä. Useat Italian, Franskan ja Saksan piispoista erotettiin nim. simonian vuoksi viroistaan. Yleensä noudatettiin suurta malttia ja varovaisuutta, niin että esim. katuvaiset piispat saivat pienemmän rangaistuksen. Kaikkialla saavuttivat nämä uudistamishankkeet kansan kannatusta, eikä keisarikaan niitä vastustanut, niin kauan kuin hän luuli vallitsevansa paavia. Kymmenen vuotta myöhemmin ryhtyi Hildebrand vielä tehokkaampiin toimiin korottaaksensa paavikunnan kasvavaa valtaa. Paavi _Nikolaus II:sen_ Roomassa v. 1059 pitämässä kokouksessa sai hän näet sen päätöksen laadituksi, että n.s. _kardinaalikunta_ vastedes valitsisi paavin. Tähän kuuluivat ainoastaan _kardinaalit_ s.o. Rooman kaupungin pääkirkkojen papit ja lähiseudun piispat. Tarkoitus on selvä: Hildebrand tahtoo tehdä "Pietarin jälkeisen" vaalin riippumattomaksi niin keisarin vahvistuksesta kuin roomalaisten ylimyssukujen vaikutuksesta. Tästä alkaen rupesivat paavit käyttämään kaksoiskruunua [14:nen vuosisadan alulla tuli kolmoiskruunu käytäntöön.] ilmaisemaan sitä aatetta, että "Jumala ja p. Pietari olivat vallan suorastaan jättäneet Rooman piispoille." Maalliseen mahtavuuteen ja loistoon pyrkii paavi, vaan ei sen Herran kaltaiseksi, jonka koristuksena oli orjantappurakruunu!

Kun Nikolaus II v. 1061 kuoli, koettivat Hildebrandin vastustajat saada Henrik III:nen leskeä _Agnesta_, joka poikansa _Henrik IV:nen_ alaikäisyyden aikana hallitsi Saksassa, määräämään uuden paavin. Pelkäämättä Saksan uppiniskaisen papiston vastarintaa, jota Rooman ja Lombardian ylimykset voimakkaasti tukivat ja Kölnin mahtava piispa Hanno johti, sai Hildebrand kuitenkin aikaan, että kardinaalit valitsivat _Aleksanteri II:sen_ paaviksi. Agnes vastusti, Baselissa pidetty kirkolliskokous valitsi _Honorius II:sen_ vastapaaviksi, tämä saapui voittajana Roomaan, vaan tämäkin uhkaava vaara muuttui ennen pitkää Hildebrandin täydelliseksi voitoksi. Hanno, joka näiden vaiheiden ohessa oli päässyt Agneksen sijaan Saksan perintöruhtinaan holhojaksi, alkoi nim. käyttää suurta valtaansa sovinnon toimeen saamiseksi, ja _Augsburgissa_ v. 1062 pidetty kirkolliskokous hyväksyi Aleksanterin paaviksi valitsemista. Roomassa kasvoi Hildebrandin maine päivä päivältä, ja että Lombardiankin pappien ja ylimysten vastustus alkoi masentua, todistaa se seikka, että jo v. 1064 myöskin _Mantuan_ kirkolliskokous vahvisti Aleksanteri II:sen vaalin. Monien vaikeuksien ja taistelujen vaiheissa on Hildebrandin aate vapauttaa kirkko maallisen vallan herruudesta ja korottaa paavi kaikkien valtakuntien korkeimmaksi hallitsijaksi kypsynyt, vakaantunut. Muutamia vuosia vain, ja hän on istuva paavien istuimella voimallisempana kuin kukaan ennen häntä. Mennyt on paavikunnan niin sanoaksemme alaikäisyyden aika, sen mahtavuuden aika on jo käsissä, Seisoessamme näiden aikakausien rajalla, sopii meidän tarkastaa niitä periaatteita, joiden mukaan paavikuuta aikoo maailmaa hallita. Niiden pääpiirteet löydämme Hildebrandin kirjeistä, joista tähän lainaamme muutamia otteita:

"Maailmaa valaisemassa on kaksi valoa: suuri valo, aurinko, ja pieni valo, kuu. Apostolinen valta on aurinko, ruhtinaan valta on kuu. Niinkuin kuu loistaa ainoastaan auringon valolla, niin ovat keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat olemassa ainoastaan paavin kautta, joka on saanut valtansa Jumalalta. -- Paavi on Jumalan sijainen, hän maailman valtakuntia ohjaa; ilman häntä ei ole mitään valtakuntaa, ilman häntä joutuu kaikki herruus häviöön niinkuin vuotava laiva. Niinkuin maalliset asiat kuuluvat keisarin vaikutusalaan, niin kuuluvat Jumalan asiat paavin toimintapiiriin. Paavi siis irroittakoon alttarin palvelijat niistä siteistä, joilla maallinen valta heitä kahlehtii. -- Koska paavi on Jumalasta, on kaikki hänen vallassaan; kaikki maalliset asiat ovat alistettavat hänen tuomittavikseen. Hänen tulee opettaa, kehottaa, rangaista, ojentaa, tuomita ja päättää. Kirkko on Jumalan tuomioistuin, se tutkii ihmisten synnit; se osottaa vanhurskauden tien ja on Jumalan sormi. Korkea ja mahtava on paavin asema, sillä kirjoitettu on: 'sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä sitä voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet, ja mitä sinä maan päällä sidot, sen pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa.' Niin puhui Jesus Kristus Pietarille; Pietarista alkoi roomalainen kirkko, jolla on päästävä voima, ja Pietariin perustuu Kristuksen kirkko. Emäkirkkona hallitsee Rooman kirkko kaikkia muita kirkkoja ja kaikkia niiden jäseniä, keisareita, kuninkaita, ruhtinaita, arkkipiispoja, piispoja, abboteja ja muita uskovaisia," -- Pian on maailma kokeva, millä tavoin Hildebrand on toteuttava nämä periaatteet.

Hildebrandin ohjatessa paavikuntaa sille uudelle uralle, johon olemme viitanneet, katkesi lopullisesti se heikko side, joka tähän saakka oli yhdistänyt latinalaisen ja kreikkalaisen kirkon toisiinsa. Kylmä on väli jo kauan ollut, kateus, ylpeys ja alituiset riidat ovat jo aikoja sitten uhanneet kahtia jakaa Herran yhtä seurakuntaa, vaan yhteys niiden välillä säilyy kuitenkin, jos kohta ainoastaan nimeksi, vielä kahdennentoista vuosisadan alussa. Onko tämä yhdysside yhä edelleenkin kestävä? Vastauksen antavat paavikunnan yhä ylpeämmät ja jyrkemmät vaatimukset, jotka eivät suinkaan ole omiansa vahvistamaan tuota kirkkojen välistä heikkoa ystävyyttä. Juuri nyt on aika tullut, jolloin kummankin kirkon johtavat henkilöt rohkeasti esiintyvät erottamaan mitä Jumala on yhdistänyt. V. 1024 koettivat Kreikkalaiset saada paavia vertaiseksensa tunnustamaan Konstantinopolin patriarkkaa. Turha oli tämä yritys, se herätti vain katkeruutta italialaisessa papistossa, joka nyt olisi rikkonut kaiken yhteyden Kreikkalaisten kanssa, ellei Konstantinopolin keisari valtiollisista syistä kaikin tavoin olisi koettanut rauhaa säilyttää. Riita asettui vielä tällä kerralla, kunnes se muutaman vuosikymmenen kuluttua jälleen leimahti ilmituleen. Ulkonainen syy oli seuraava. Konstantinopolin patriarkka _Mikael Cerularus_ oli muutamista bulgarialaisista luostareista ja kirkoista poistanut latinalaisen jumalanpalveluksen menoja, joita tässä maassa siellä täällä vielä säilyi muistona läntisen kirkon lähetyssaarnaajain toimesta näilläkin seuduin. Sitä paitse kirjoitti hän eräälle italialaiselle piispalle kirjeen, jossa hän moittien puhui läntisen kirkon "harhaoppisuudesta." Vielä kiivaampi oli bulgarialaisen piispan Leon samaan aikaan kirjoittama kirje. Se vaati jyrkästi latinalaista kirkkoa heti luopumaan happamattoman leivän käyttämisestä Herran ehtoollisessa (tämä oli muka juutalaista harhaoppisuutta) y.m. muka eksyttävistä ja syntisistä tavoista, jotta Kreikkalaisten ja Latinalaisten usko olisi sama. Kumma kyllä ei puhuta mitään tuosta vanhasta, oppia Pyhästä Hengestä koskevasta riitakysymyksestä. Kardinaali Humbert, joka sai käsiinsä viimmemainitun kirjeen, antoi sen latinaksi käännettynä Leo IX:lle. Tämä kirjoitutti pitkän vastalauseen, huomauttaen muun ohessa siitäkin, että Rooman kreikkalaisten kirkkojen jumalanpalveluksessa seurattiin kreikkalaisen kirkon ohjeita, sekä muistuttaen ulkonaisten tapojen vähäpätöisyydestä. Vaan turhat olivat kaikki sovinnolliset puheet: uusia, yhä maltittomampia kirjoituksia ilmaantui kummaltakin puolelta, ja kiihtymistään kiihtyi riita. Keisari kyllä koetti hieroa sovintoa, vaan kun paavin Konstantinopoliin lähettämät lähettiläät entistä jyrkemmässä muodossa esittivät latinalaisen kirkon vaatimuksia, ja Konstantinopolin patriarkka vastasi samaan tapaan, oli ratkaiseva hetki tullut. Roomalaisen lähetystön johtaja, kardinaali Humbert laski juhlallisesti papiston ja suuren väkijoukon läsnäollessa Sofiankirkon alttarille näin kuuluvan kirjoituksen; "Kirottu olkoon Mikael, joka nimittää itseään patriarkaksi, kaikkine puolustajineen, kirottu himon noidan, Ariuksen, Donotuksen ja Manin puoluelaisten, kaikkien Jumalan vihollisten, perkeleen ja hänen enkeliensä kera." Kolmesti kerrottu "amen" päätti kirjoituksen, vakuuttaen, että kirkkojen yhteys ainaiseksi oli rikottu. Tämä tapahtui Heinäkuun 16 p. 1054.

Tästä alkaen ovat latinalainen ja kreikkalainen kirkko ventovieraat toisillensa. Viimmemainittu jää vastedes miltei kerrassaan historian ulkopuolelle, jähmettyen menneiltä ajoilta perittyjen ulkomuotojen kaavaan, sillä historia kertoo elämästä, ja täällä vallitsee kuolema. Aivan väärälle uralle on latinalaisenkin kirkon kehitys suistunut, mutta sen helmassa itää kuitenkin uskonpuhdistuksen siemen, ja sentähden on sillä historia. Erotus on suuri, arvaamattoman suuri! Mutta kun keski-ajan toisen aikakauden kynnykseltä luomme silmämme niihin maihin, joissa profeetat ja apostolit saarnasivat ja Herra itse kerta vaelsi, ja joissa sittemmin niin monet kristikunnan jaloimmista edustajista taistelivat totuuden suurta taistelua, niin vaativat nuo kristikunnan paraat muistot, joiden loisto ei vuosisatojen etäisyys konsanaan ole himmentävä, meitä vuodattamaan kiitollisuuden ja rakkauden kyyneleitä, ja luovuttaen tuomion Herralle, rukoilemme Häneltä vielä näinä viimmeisinä aikoina armoa sille kirkolle, jossa taivaan valtakunnan kunnia muinoin säteili niin ihmeen kirkkaana.

XII.

Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.

Voi luopuvaisia lapsia! sanoo Herra: jotka ilman minua neuvoa pitävät, ja ilman minun henkeäni varjelusta, etsivät, kokoovat syntiä synnin päälle;

Ne jotka menevät alas Egyptiin ja ei kysy minun suultani, varustaaksensa itsensä Faraon voimalla ja varjellaksensa heitänsä Egyptin varjolla. Jes. 30: 1-2.

Raakuuden ja eksytysten sumuihin peittyvät ihmiskunnan vaiheet, kun vanha maailma luovuttaa valtansa kansainvaellusten sivistymättömille kansoille. Perinpohjainen muutos tapahtui silloin ihmiskunnan kehkeymisessä -- käänne, jonka seuraukset ovat nähtävinä kaikkialla. Olemme nähneet, miten kirkonkin olot keski-ajan ensimmäisenä aikakautena muuttuivat kerrassaan toisiksi. Ei siinä kylliksi, että kansan oppimattomuus ja raakuus vuosisatojen kuluessa rakentaa miltei voittamattomia esteitä kristinuskon tehtävälle: kaikenkaltaiset erehdykset kristikunnan katsantotavassa suistavat kirkon opinkin alusta alkaen aivan väärälle tielle, estäen totuuden valoa valaisemasta ihmisten sydämmiä. Suurimmaksi osaksi oli keskiaika perinyt nämä erehdykset vanhalta kirkolta, vaikkei niiden turmelusta tuottava vaikutus vielä silloin selvään näkynyt. Kansainvaelluksen pakanallisissa kansoissa itivät eksytysten siemenet sitä nopeammin, jota vähemmän he voivat hyväksensä käyttää niitä syviä totuuksia, jotka estivät vanhan ajan kristityitä kokonaan unohtamasta noiden suurten uskonsankarein katsantotapaa ja opetusta. Sydämmessään kyllä kristityt jo vanhan ajan loppupuolella suurimmaksi osaksi ovat luopuneet esi-isiensä elävästä Jumalasta ja alkaneet epäjumalia palvella, vaan monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin he kaikkien nähden rohkenivat polvistua mykkäin epäjumalten edessä. Tämä tapahtuu vasta keski-ajan öisinä vuosisatoina, jolloin kristikunta jo on ehtinyt vieraantua sille totuudelle, että "Jumala on henki ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman." Silloin uupuvat ihmisten ajatukset henkimaailman yli-ilmoista aistillisuuteen, ja heidän pakanallinen katsantotapansa pukee uskonnon totuudet mielikuvituksen ja taikauskon kutomiin kirjaviin vaatteisin. Eksyessään tälle uralle, vieraantuu kristikunta vieraantumistaan pelastuksen syvälle, ihmissydämmen salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävälle totuudelle, tyytyen noudattamaan ulkonaista tekopyhyyttä, joka on tosi parannuksen vaarallisin este. Yhä pintapuolisemmaksi käy käsitys synnistä ja Jumalan vanhurskaudesta, oikea Kristus on tuntematon ja Hänen välittäjä-asemalleen asettaa keski-aika lukemattomia pyhimyksiä, joiden esirukoukset ja pyhä vaellus muka riittävät korvaamaan mitä kristittyjen parannuksesta vielä puuttuu. Augustinuksen syvä oppi synnistä ja armosta unohtuu unohtumistaan: semipelagiukselaisuus juurtuu ihmisten sydämmiin. Jo varhain eksyi kristillinen opetus tälle uralle, nukuttaen kristikuntaa luulouskon uneen. Todistuksena on esim. eräs Noyonin yleisesti kunnioitetun piispan _Elegiuksen_ (k. 659) saarna, joka päättyy seuraaviin neuvoihin: "Se on siis hyvä kristitty, joka ei usko pyhäinjäännösten ihmeitä tekevään vaikutukseen eikä perkeleen keksintöihin, joka pesee vieraansa jalat, usein käy kirkossa eikä nauti mitään maan hedelmistä, ennenkuin hän on uhrannut osan niitä; joka ei käytä vääriä rahoja ja mittoja eikä ota liikakorkoa, elää siveästi ja kehottaa poikiaan siveyteen ja jumalanpelkoon; joka oppii ulkoa apostolisen uskontunnustuksen ja 'Isä meidän' sekä opettaa ne lapsilleen. Joka tekee kaiken tämän, hän on totisesti hyvä kristitty. Veljeni, te olette kuulleet, kutka ovat hyviä kristityitä. Ahkeroitkaat siis, ettei Kristuksen nimi olisi hedelmättömänä teissä. Miettikäät aina Jumalan käskyjä ja täyttäkäät ne. Ostakaat sielunne vapaiksi rangaistuksista, niin kauan kuin teillä vielä on välikappaleita, joilla vapaiksi saatatte päästä. Antakaat almuja varojenne mukaan, säilyttäkäät keskinäinen rauha ja rakkaus, paetkaat valetta, kammoksukaat väärää valaa, älkäät lausuko väärää todistusta, älkäät varastako, maksakaat kymmenykset, lahjoittakaat varanne mukaan vaksikynttilöitä pyhille paikoille, kätkekäät muistiinne apostolinen uskontunnustus ja 'Isä meidän'. Tulkaat usein kirkkoon, anokaat nöyrinä pyhimysten esirukousta. Pyhittäkäät Herran päivää karttamalla työtä. Rakastakaat lähimmäistänne niinkuin itseänne. Jos olette kaiken tämän täyttäneet, niin saatatte kerta turvallisesti astua Jumalan tuomioistuimen eteen ja lausua Hänelle: Herra anna meille, sillä me olemme antaneet, armahda meitä, sillä me olemme lähimmäistämme armahtaneet. Me olemme tehneet sen, minkä Sinä olet käskenyt. Anna meille nyt mitä luvannut olet." -- Kyllä niitäkin löytyi, jotka koettivat ohjata saarnaa oikeaan suuntaan, viitaten raamatun sanan muuttumattomiin ohjeisin ja kehottaen pappeja ahkeraan sitä viljelemään, jotta he voisivat johdattaa sanankuulijoitaan sen Herran tykö, joka on meidän ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa, vaan ajan turmeltunut henki esti ihmisiä tätä hyvää neuvoa noudattamasta. Alkuinin jalot opetukset, Kaarle Suuren pyrinnöt y.m. senkaltaiset yritykset, joiden tarkoituksena oli saada kristikuntaa perehtymään kristinuskon todellisuuteen, unohtuivat ennen pitkää. Yhtä vieraat kuin keski-ajan ihmiset olivat sivistykselle ja henkiselle viljelylle yleensä, olivat he myös uskonnon syville salaisuuksille. Tyytyen ulkomuotojen noudantaan, liikkuu kristikunnan uskonnollinen katsantotapa pinnalla kykenemättä tunkeutua syvempään. Poikkeuksia kyllä löytyy, vaan harvassa. Keski-ajan ihmiset yleensä eivät suinkaan ole alttiit puhumaan siihen tapaan kuin esim. ennen mainittu Ratherius. Nuhdellen aikansa turmelusta, jota vastaan hän miehuullisesti taisteli, lausuu hän muun ohessa "joka uskoo Kristukseen, hän tekee ihmeitä oman parannuksensa suhteen. Niinkuin Kristus astui ylös taivaasen, niin tulee meidänkin uskossa kohota sinne. Syntimmekin saattavat meille muuttua taivaasen johtavien tikapuitten astuimiksi, jos ne poljemme jalkojemme alle. Ne korottavat meitä, jos ovat meidän allamme, ne alentavat meitä, jos me olemme niiden alla. Se, joka puolustaa syntejänsä ja jota imartelijat ylistävät, ei milloinkaan pääse itseänsä tuntemaan, ja se, joka ei koskaan tunne itseänsä kuolleeksi, ei konsanaan ole elävä. Jos tahdomme välttää ijankaikkista kuolemaa, niin älkäämme uskoko niitä, jotka meitä imarrellen kiittävät, vaan tuomitkaamme itseämme synneistämme ja älkäämme suuttuko, kun muut nuhtelevat meitä niistä." Näissä sanoissa ilmaantuu tosi parannuksen mieltä, samalla kuin ne viittaavat uskon salaisuuteen, osottaen keneltä syntinen ihminen saa voimaa taistella syntiä vastaan.

Se muuttumaton totuus, että tie taivaasen on ristin tie, ei kyllä tämänkään aikakauden ihmisiltä ollut kokonaan salattu, mutta kun ei totuuden Henki saanut heille tätä totuutta selittää, eksyivät he itse määräämään itsensäkieltämisen laadun ja mitan. Siitä nuo lukemattomat säännöt, jotka viitoittavat tämän aikakauden parannustyön mutkaiset polut. Ja kuinka rasittavaa tämä parannustyö monesti onkin, ei se kuitenkaan ole omiansa nöyryttämään kristikuntaa vanhurskaalta Jumalalta armoa kerjäämään, sillä se nukuttaa ihmisten omaatuntoa ja neuvoo heitä turvaamaan papistoon, joka sitoo ja päästää, sulkee taivaan oven ja avaa sen. Ei pappien epäsiveellisyys, joka monesti on aivan rajaton, ei paavinkaan jumalaton elämä, jonka vertaista turmelusta ei kristikunta milloinkaan ennen ole nähnyt, riitä vähentämään kansan kunnioitusta kirkkoa ja sen paimenia kohtaan. Joukottain vaeltavat ihmiset Roomaan, vaikka nämä pyhiinvaellukset ryöstävät lukemattomilta heidän siveytensä ja onnensa -- kirkko vastaa kaikesta, ja papit antavat anteeksi!

Samoihin määrin kuin ihmiset laiminlöivät tuota kristittyjen kallista oikeutta "pitää kanssakäymistään taivaassa", minne nuo suuret uskonsankarit, kilvoiteltuaan täällä uskollisesti loppuun asti, olivat muuttaneet, tyytyivät he seurustelemaan näiden kanssa taikauskon neuvomalla tavalla. Yhä ahkerammin alettiin koota pyhäinjäännöksiä, joilla monesti harjoitettiin mitä petollisinta kauppaa. Kun tosi usko poistuu ihmisten sydämmistä, ovat he alttiit uskomaan jos minkälaisia hullutuksia. Niin näytettiin Mantuassa jo v. 804 Kristuksen verta, ja Saksan kuninkaan _Henrik I:sen_ kerrottiin