v. 115 retkellään Parttilaisia vastaan kävi Antiokiassa, tuotiin

Ignatius kristityksi syytettynä hänen eteensä, "Sinäkö olet se mies", kysyi Trajanus, "joka pahana henkenä uskallat vastustaa minun käskyjäni, houkutellen muitakin samaan onnettomuuteen?" Piispa vastasi: "pahat henget katoavat kauas Jumalan palvelioista. Minua vihataan, sillä minä tunnustan Kristuksen kuninkaakseni ja kannan häntä sydämmessäni." "Tarkoitatko häntä, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana?" kysyi keisari. "Niin, juuri häntä, joka on ristiinnaulinnut synnin ja laskenut kaiken pahuuden vallan niiden jalkain alle, jotka kantavat häntä sydämmessään", sanoi Ignatius, joka nyt tämän todistuksensa tähden tuomittiin Roomaan lähetettäväksi ja siellä kansan huviksi petojen eteen heitettäväksi. Ylistäen Jumalaa, Joka hänelle oli suonut kunnian kantaa kahleita, niinkuin apostoli Paavali, jätti jalo piispa hyvästi seurakunnallensa, sulkien sen rukouksissa Herran armoon, ja antoi vastustuksetta sitoa itsensä. Raakojen sotamiesten vartioimana vietiin hän nyt Seleusian satamaan, mistä matkaa jatkettiin meritse. Smyrnassa tapasi Ignatius lähettiläitä Vähän Asian seurakunnista, jotka olivat tulleet häntä tervehtimään, sekä sanotun seurakunnan piispan, ystävänsä _Polycarpuksen_. Mikä lohdutus hänelle voida näin matkan kovat kärsimiset unohtaa, saada puhua Herrasta ja uskonveljeinsä kanssa kiittää ja ylistää Hänen nimeänsä! Vaan enemmän kuin ystäväin rakkaus ja hellä osanotto tuotti iloa hänen sydämmelleen kuitenkin se ajatus, että hän pian oli uhraava henkensä Herran kunniaksi. Meille on säilynyt _seitsemän_ Ignatiuksen tällä matkalla kirjoittamaa _kirjettä_, jotka muun ohessa kuvaavat, kuinka hartaalla ikävällä hän odotti marttyyrikuoleman hetkeä ja lopullista pelastustansa. Niinpä kirjoittaa hän Rooman kristityille: "minä melkein pelkään teidän rakkauttanne, koska toivomalla toivon verelläni saavani todistaa uskoani. Tämmöistä tilaisuutta päästä Jumalan tykö ei minulle toisti olisi tarjona. Jos olette tyyneinä, saatte ylistää Herraa, kun annatte minun tulla Hänen omaisuudeksensa. Rukoilen teitä jättämään minut pedoille hyvällä luottamuksella; olen Jumalan nisunsiemen, jonka niiden hampaat jauhavat pieneksi. Puhutelkaat niitä lempeästi, että he tulevat minun haudakseni, jotta ei minusta mitään jäisi kenellekään vaivaksi." Pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen, jota osittain kuljettiin maitse, osittain laivalla ja jonka kestäessä Ignatius oli tilaisuudessa tervehtiä seurakuntia Troaksessa, Filippissä y.m., saapui hän vihdoin rasituksista nääntymäisillään Roomaan (116). Tänne olivat muutamat Antiokian kristityistä kiirehtineet hänen edellänsä, ja heihin yhtyi muitakin Jesuksen tunnustajia, jotka halusivat puhutella tuota jaloa opettajaa ja rukoilla hänen puolestansa. -- Joukottain kiirehtivät Rooman asukkaat teaatteriin, mistä nälkäisten petojen ulvonta kuului. Sinne vaelsi nyt Ignatiuskin. Säälikö kukaan niistä, jotka tässä suuressa väentungoksessa riensivät huvitusta etsimään teaatterin verisistä näytelmistä, tuota vanhaa, petojen ruuaksi tuomittua miestä? Tuskinpa! Kristityitä hän ei saanut kauan puhutella; vartijat kiiruhtivat hänen kulkuansa, jotta hän aikanaan olisi saapuvilla. Jo istuvat katsojat odottaen paikoillansa, ja hetkisen kuluttua työnnetään Ignatius näyttämölle. Kun pedot hyökkäävät häntä vastaan ja verinäytelmiin ihastunut yleisö uteliaasti odottaa ratkaisevaa hetkeä, seisoo hän tyynenä paikallansa näkemättä, kuulematta, mitä täällä tapahtuu. Hänen taivasta kohti luodut silmänsä, tuo suloinen hymyily hänen huulillansa todistavat, että hänen ajatuksensa ovat muualla. Pian ilmoittavat yleisön hurjat mieltymyksen osoitukset hänen saaneen surmansa. Näytelmä loppui, ja toiset samankaltaiset saivat Rooman kansan piankin tämän tapauksen unhottamaan, vaan kirkkohistoria ei sitä milloinkaan unhota, sillä se on lehdillensä ainaiseksi piirtänyt Ignatiuksen sankarikuoleman ja kalliina muistona säilyttänyt kertomuksen tämän jalon miehen elämänvaiheista, etenkin tästä hänen viimmeisestä taistelustansa Jumalan kunniaksi.

_Hadrianuksen_ hallitessa (117-138) rupesi kansa vaatimaan kristittyin surmaamista pakanallisissa juhlissa. Vähän-Aasian maaherran _Serenius Grannianuksen_ ehdotuksesta kielsi tämäkin keisari kaikki väkivaltaiset yritykset kristityitä vastaan, vaan laillisen vainon tie oli kuitenkin jokaiselle heidän vihollisellensa yhä edelleenkin avoinna, niin että Jesuksen tunnustajat nytkin saivat paljon kärsiä. Mutta paljoa vaikeammaksi tuli heidän asemansa, kun _Markus Aurelius_ v. 161 astui valtaistuimelle. Tämä keisari, jonka stoalaista ylpeyttä kristittyjen innostus ja nöyryys inhotti, ei ensinkään koettanut hillitä kansan vihaa heitä vastaan, vaan antoi vielä lisäksi käskyn hakea heitä ja kiduttamalla pakottaa heitä luopumaan Kristuksesta. Jota enemmän aika edistyi, sitä vaarallisemmaksi tuli näiden vaiheiden ohessa suuren keisarikunnan tila. Idässä uhkasivat Parttilaiset, pohjoisessa Germanialaiset; alituiset sisälliset kapinat, tuon tuostakin sattuneet nälkä- ja ruttovuodet, maanjäristykset sekä muut onnettomuudet lisäsivät kansan levottomuutta ja pelkoa. Viha kristityitä vastaan tuli entistä yleisemmäksi ja raivokkaammaksi. Mitä hirmuisimpia huhuja pantiin heistä liikkeelle; niimpä kerrottiin heidän seuroissansa tappavan pieniä lapsia ja juovan heidän vertansa, harjoittavan tavatonta epäsiveellisyyttä y.m. senkaltaista. Taikauskoisessa kansassa varttui ja vakaantui se luulo, että tuo yleiseksi tullut luopuminen esi-isien uskonnosta oli jumalien vihan syynä sekä niiden onnettomuuksien, joiden alaisena kansa näinä aikoina huokaili. Ei kristittyjen siveellinen elämä, ei heidän rauhallisuutensa ja ahkeruutensa, ei heidän auttavaisuutensa kaikkia kohtaan -- ei mikään voinut suojella heitä kansan raivolta. Turhaan koetti _Justinus Marttyyrikin_ kristinuskoa kirjallisesti puolustaa -- keisari vastasi vainoomalla, ja v. 166 mestattiin tämä jalo mies Roomassa, missä niin moni muu samaan aikaan, uhraten kaikki kalliin uskonsa tähden, kuoli hyvä tunnustus huulillansa.

Kovimmin kohtasi vaino Vähän-Aasian kristityitä, joista erittäin Smyrnan seurakunnan jäsenet tässä suhteessa vetävät huomiomme puoleensa. Jääkööt tässä luettelematta nuo julmat rääkkäykset ja hirveät kidutuskoneet, joilla Jesuksen tunnustajia täällä koetettiin pakottaa uskosta luopumaan; muistelkaamme sen sijaan kristittyjen urhoollisuutta tässäkin kovassa koetuksessa. Kirkkohistoria kertoo suuria näiden sankarein haudoilla. Todistakoot vanhan piispan Polycarpuksen, tuon ennen mainitun Ignatiuksen ystävän, viimmeiset elämänvaiheet, miten täällä taisteltiin. Kun vimmastuneet pakanat olivat kyllästyneet tavallisten kristittyjen kuolemantuskia katselemaan, alkoivat he vaatia Polycarpuksen henkeä. Piispa oli vetäynyt eräälle maatilalle, mistä vainoojat hänen pian löysivät. Hän ei pelästynyt, kun he astuivat sisälle, eikä moittinut heitä, tarjosi päinvastoin heille ruokaa ja pyysi ainoastaan saada rukoilla pari tuntia. Polycarpus tuotiin kaupunkiin ja vietiin maaherran eteen. Tämä lausui: "ajattele toki korkeata ikääsi; vanno että luovut uskostasi ja huuda toisten kanssa: kuolkoot Jumalan kieltäjät." Vanhus loi silmänsä taivasta kohti ja huokasi, vaikka aivan toista tarkoittaen: "niin, kuolkoot jumalankieltäjät," ja kun maaherra sitten kehotti häntä Kristusta kiroomaan, vastasi hän: "kuusi ja kahdeksankymmentä vuotta olen Häntä palvellut, eikä hän koskaan ole minulle mitään pahaa tehnyt; kuinka voisin minä kirota kuningastani ja Herraani?" "Minulla on petoja" sanoi maaherra. "Anna niiden tulla" kuului vastaus. "Tulella voin sinua rangaista" huusi maaherra, vaan Polycarpus vastasi tyynesti: "sinä uhkaat tulella, joka hetken vain palaa ja sitten sammuu, sillä et tiedä mitään tulevan tuomion ijankaikkisesta tulesta, joka jumalattomille tallella on. Mutta miksis viivyt? Tee, mitä tahdot." Tunnin aikaa oli tutkintoa jo kestänyt; kansa tuli levottomaksi ja alkoi huutaa: "heittäkäät hän pedoille, viekäät roviolle! Hän on Aasian opettaja, kristittyjen isä ja meidän jumalien hävittäjä." Maaherra, jonka sydämmeen piispan jalo käytös oli syvään iskenyt, tuomitsi hänen kuitenkin vihdoin poltettavaksi. Roviolle astuessaan rukoili Polycarpus: "Herra Jumala, Jesuksen Kristuksen Isä, minä kiitän sinua, että tällä hetkellä tahdot tehdä minunkin osalliseksi Jesuksen Kristuksen kärsimisissä. Sinulle olkoon kunnia Jesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen kanssa ijankaikkisesti!" Tuli syttyi hitaasti, ja kun rovio vihdoin rupesi palamaan, eivät liekit koskeneetkaan Polycarpukseen, ikäänkuin jos olisivat tahtoneet karttaa tätä viatonta, ylevää uhria. Keihäällä pistettiin hän nyt kuoliaaksi (167). -- Näin taistelee, näin voittaa ainoastaan se, joka on löytänyt elämän tien Kristuksen seuraamisessa.

Kymmenen vuotta myöhemmin (177) syttyi Galliassa uusi vaino kristityitä vastaan, jonka kestäessä etenkin _Lyonin_ ja _Viennen_ seurakuntia kovasti ahdistettiin. Tämän vainon lukemattomista uhreista mainittakoot erittäin: eräs nainen _Blandina_, joka, valittamatta kärsien kovimmatkin kidutukset ja todistaen: "minä olen kristitty, eikä meidän keskuudessamme mitään pahaa harjoiteta," sankarin urhoollisuudella uhrasi henkensä; 15 vuotias nuorukainen _Ponticus_ sekä Lyonin vanha piispa _Potinus_.

Toisen vuosisadan viimmeiset vuodet eivät kirkolle olleet niin myrskyisät kuin edelliset, vaan vaikea oli silloinkin kristittyjen asema monessa paikassa. Mutta kaikkien vaiheiden uhalla levisi kristinusko voitollisesti keisarikunnan eri osissa. Veritodistajain jalo esimerkki puhui voimakasta, jaloa kieltä; kaikista kansanluokista sai kirkko joka päivä uusia tunnustajia: vanhuksia, naisia, nuorukaisia, lapsia kokoontui joukottain totuuden veristä lippua seuraamaan. Mikä kaunis todistus kristinuskon omasta sisällisestä voimasta!

II.

Harhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.

-- -- -- teidän sekaanne tulee vääriä opettajia, jotka vahingolliset eriseurat tuovat, ja kieltävät sen Herran, joka heidän ostanut on, saattaen heillensä nopian kadotuksen. 2 Piet. 2: 1.

Kirkon taistellessa vihollisiansa vastaan, syntyi sen omassa keskuudessa vielä suurempia vaaroja, kuin vainojen tuottamat onnettomuudet olivatkaan. Tarkoitamme harhaoppeja, jotka jo varhain kylvivät valheen ja eripuraisuuden myrkyllisiä siemeniä Herran seurakuntaan. Jo apostolein aikana tapaamme siellä täällä tämän harhaoppisuuden enteitä, mutta vasta toisella vuosisadalla alkaa se selvästi esiintyä, muodostaen erityisiä, kirkon ja raamatun opista enemmän tahi vähemmän poikkeavia lahkoja. Sen ilmiöt jakaantuvat alussa kahteen pääryhmään: toinen tähtää ykspuolisesti juutalaisuuteen, toinen taas perustuu pakanalliseen filosofiaan, johon se lainaa aineksia raamatusta, siten koettaen sulattaa kristinuskoa pakanallisen tieteen kanssa yhteen. Edellistä edustavat _Ebionit_ ja _Natsarealaiset_, jälkimmäistä _Gnostikot_.

Kuten ennen on kerrottu, löytyi Jerusalemin seurakunnassa vanhimmista ajoista asti niitä, jotka puolustivat Mooseksen lain orjallista noudattamista juutalaisen tavan mukaan. Jerusalemin hävityksen jälkeen heräsi tämä käsitystapa, jonka yksipuolisuuden ja kiihkon apostolein oppi ja esimerkki oli saanut asettumaan, uuteen voimaan. Hadrianus oli nimittäin Jerusalemin raunioille rakennuttanut _Aelia Capitolina_ nimisen kaupungin sekä kieltänyt Juutalaisia, joiden kapinoitsemisenhalua hänkin oli saanut kokea, siihen asettumasta ja erittäin uskonnollisia menoja siinä harjoittamasta, siten masentaaksensa heidän kansallistunnettansa. Tämä herätti juutalaiskristityissä innostusta sorrettua Mooseksen lakia puolustamaan ja muodosti _Ebionien_ ja _Natsarealaisten_ yhdistykset. Edelliset puolustivat ankarasti ympärileikkausta ja Mooseksen lakia, väittäen sen noudattamista välttämättömäksi autuuden ehdoksi kaikille kristityille, eivätkä tunnustaneet Paavalia apostoliksi, selvästikin siitä syystä, että hän niin jyrkästi poikkesi tästä katsantotavasta. Mutta vieläkin arveluttavampi oli se heidän väitöksensä, että Kristus oli vain ihminen, joka vasta kasteessa varastettiin jumalallisilla voimilla. Heidän käyttämässään n.k. Matteuksen evankeliumissa ei ensinkään löytynyt kertomusta Vapahtajan syntymisestä ja ylönluonnollisesta sikiämisestä, vaan se alkoi Johannes Kastajan historialla. Vähemmän ankarat olivat Natsarealaiset, jotka vaativat Mooseksen lain noudattamista ainoastaan juutalaisuudesta kääntyneiltä, puolustivat Paavalin apostolista arvoa eivätkä kieltäneet Kristuksen jumaluutta, vaan he takertuivat jo varhain Gnostikkojen pauloihin ja joutuivat siten vieläkin vaarallisemmille harhateille. Vielä neljännellä vuosisadalla tapaamme heitä Palestiinassa, Jordanin itäpuolella; Ebionien jäljet katoavat jo varemmin.

Siihen aikaan, jolloin kristinusko alkoi levitä maailmassa, olivat kreikkalais-roomalaisen sivistyksen kukat jo alkaneet lakastua. Vanhat uskonnot olivat jo aikoja sitten paljastaneet kelvottomuutensa eivätkä filosofein oppijärjestelmätkään enää voineet ihmisiä tyydyttää. Kaikille ajatteleville kävi vanhan maailman kykenemättömyys synnyttää jotain uutta päivä päivältä selvemmäksi, mutta ennenkuin pakanallinen tiede ja viisaus luopuivat herruudestansa, yhtyivät aikakauden nerokkaimmat ja voimakkaimmat henkilöt suureen työhön, jonka tarkoituksena oli luoda elähyttävää henkeä ja uutta voimaa vanhentuneisin oppikaavoihin ja sivistysmuotoihin. Kooten kaikkialta aineksia tähän suureksi aiottuun rakennukseen, koettivat he sulattaa yhteen kaikki tunnetut sivistysaineet, kuinka erinkaltaiset nämä sitten olivatkin. Näin syntyi _uusplatonilainen filosofia_ ja sille uskottiin pakanamaailman tieteellinen taistelu kristillistä tunnustusta ja oppia vastaan. Ajan hengen tahraamana kietoutui moni kristittykin tämän uuden viisaustieteen pauloihin, ja täten syntyi itämaalaisten unelmain, kreikkalaisen filosofian ja kristillisten aatteiden sekoituksesta tuo eriskummallinen, eri tahoille kauas haaraantuva uskonnollinen oppijärjestelmä, jonka vaihtelevat ilmiöt tunnetaan _gnostisismin_ yhteisellä nimellä.

Mahdotonta olisi yhdessä jaksossa täydellisesti esitellä Gnostikkojen oppia. Siitä löytyy nim. niin monta toisistansa eroavaa järjestelmää, jotka eivät sovi yhteiseen kaavaan, jommoista senvuoksi ei olekaan. Gnostikot jakaantuvat kahteen pääluokkaan: _aleksandrialaiset_ ja _syyrialaiset Gnostikot_. Edellisten mietteiden pääkohdat, mikäli niitä voi yhteensovittaa, ovat seuraavat: Jumala on määräämätön, käsittämätön henkisyys; hän on tosin kaiken henkisen elämän alkulähde, vaan toiselta puolen persoonaton aate vain, joka ijankaikkisuudesta lepää tunnottomana, toimetonna. Itsetajuntaan pääsee tämä Gnostikkojen jumala vasta _aioonein_ kautta, jotka, lähtien hänestä ijankaikkisen luonnonlain pakosta, hänen kera muodostavat _valkeuden, puhtaan henkisyyden valtakunnan_. Tämän jyrkkänä vastakohtana on _aineen_ eli _pimeyden_ niinikään ijankaikkisuudesta olemassa oleva _valtakunta_. Muutamat aioonit vaipuivat heikkoudesta aineesen, ja täten syntyneestä valon ja pimeyden aineksien sekoituksesta muodosti _demiurgi_, eräs alhainen aiooni, näkyväisen maailman. Ihmishenki semmoisenaan on puhdas ja valoisa, sen nykyinen saastaisuus riippuu siitä, että se on yhtynyt aineesen, joka on syntinen ja paha. Vapahtaaksensa aiooneja pimeyden vallasta tuli korkein aiooni, Kristus, maailmaan, opettaen esimerkillään ihmisiä ruumiinkidutuksilla voittamaan aineen, jotta heidän henkensä, kuoleman kautta vihdoin kokonaan vapautettuna ruumiin kahleista, pääsisi palajamaan valkeuden valtakuntaan. Vaan pysyäksensä itse vapaana synnistä, ilmaantui Kristus valeruumiissa, jonka vuoksi hänen kuolemansakin oli ainoastaan valekuolema. Syyrialaiset Gnostikot, jotka perustuivat _Soroasterin oppiin_, käsittivät valkeuden ja aineellisuuden valtakuntain keskinäisen suhteen vieläkin jyrkempänä, ijankaikkisesti sovittamattomana taisteluna, jota paitsi he muissakin kohden poikkesivat aleksandrialaisten veljiensä katsantotavasta. Jälkimmäisten etevin edustaja on _Valentinus_, eräs juutalaiskristitty, joka toisen vuosisadan keskipaikoilla vaikutti opettajana Aleksandriassa ja Roomassa; edellisistä mainittakoon _Saturninus_, jonka Hadrianuksen aikana tapaamme Antiokiassa.

Eräs kirkkohistorioitsija vertaa Gnostikkojen oppia kiehuvaan noitakattilaan, jonka savuisassa höyryssä esiintyy hurjasti muodostuneita kuvaelmia, ja tämä vertaus onkin hyvin sattuva, Heidän rohkeat, hehkuvan ja hillitsemättömän mielikuvituksen kannattamat ajatuksensa luovat mitä kummallisimpia näköaloja, joiden synkät, unelmankaltaiset haaveet vaihtelevissa muodoissa kiitävät silmiemme ohitse. P. raamatun ylevä oppi elävästä, persoonallisesta Jumalasta, joka vapaasta rakkaudesta loi maailman, sen kertomus syntiinlankeemisesta ja ihmiskunnan turmeltuneesta tilasta, evankeliumi ihmisten pelastuksesta Jesuksessa Kristuksessa -- kaikki muuttuu Gnostikkojen oppijärjestelmissä totuuden irvikuvaksi, joka ei voi tyydyttää omaatuntoa eikä järkeä, Ja tätä uutta, ihmishengen omatekoista viisautta kokivat muutamat n.s. oppineet nyt levittää kristikunnassa, koska heistä oli muka alentavaista uskolla omistaa raamatun yksinkertaista oppia. Mutta heidän viisautensa levitti pimeyttä vain pettyneiden ihmisten sydämmiin, ryöstäen kaikilta, jotka siihen takertuivat, kristinuskon tarjoomat rikkaat aarteet sekä asettaen heidät turvattomina, toivottomina jatkamaan matkaansa elämän aavalla eksyttävällä merellä. Pian näkyivät seuraukset, Gnostikkojen alussa ankara elämä ruumiinkidutuksiesa ja kaikenlaisissa itsensäkieltämisissä synnytti vähitellen vastakohtansa, Monissa paikoin antautuivat he hurjaan epäsiveellisyyteen, väittäen lihan vallan siten helpoimmin masentuvan. Tälle kannalle asettuivat esim. _Kainiitat_ ja _Nikolaiitat_, joiden hirvittävä epäsiveellisyys herätti inhoa pakanoissakin. Asiain näin ollen täytyi kirkon koota kaikki voimansa estääksensä tätä turmeluksen tulvaa hävittämästä viheriöitseviä niittyjänsä. Mutta vaikka gnostisismi ei kestänyt taistelua totuuden puolustajia vastaan, vaan vähitellen katosi näyttämöltä, jätti se kuitenkin tuntuvia jälkiä Herran seurakuntaan, sillä vielä kauan tämän jälkeen tapaamme kirkossa poikkeuksia raamatun osottamalta tieltä, jotka muistuttavat Gnostikoista, todistaen kuinka vaikea kristikunnan oli päästä vapaaksi heidän vaarallisista verkoistansa.

Mitä likeisimmin sukua Gnostikkojen mietteiden kanssa ovat ne haaveet, joita tapaamme persialaisen _Manin_ eli _Manichaeuksen_ perustamassa harhaopissa. Matkoillansa oli hän länsimailla pintapuolisesti tutustunut kristinuskoon ja kotia palattuansa koetti hän esi-isiensä pakanalliseen uskontoon sovitella muutamia sen totuuksista. Persialaiset papit surmauttivat hänen inhottavalla tavalla (277), mutta hänen perustamaa lahkoansa he eivät saaneet masennetuksi. Manilaisia tapaamme myöhempinä aikoina monissa paikoin kristikunnassa.

III.

Katsahdus toisen vuosisadan kirkkoon.

-- Olkaat aina valmiit vastaamaan jokaista, kuin teidän toivonne perustusta tutkistelee, joka teissä on, hiljaisuudella ja pelvolla. 1 Piet. 3: 15.

Täynnä vaaroja ja vaikeuksia oli tämä aika. Nuo veriset vainot, joista olemme kertoneet, vaativat joka päivä uusia uhreja, ja lisäksi rupesi pakanallinen tiedekin nyt kaikin keinoin koettamaan kumota kristinuskoa, jota paitsi yhä karttuva harhaoppisuus häiritsi kirkon rauhaa, tuottaen eripuraisuutta ja riitaa veljellisen rakkauden ja sopusoinnun sijaan. Jos milloinkaan niin vaadittiin tämän ajan kristityiltä totuuden jaloa, urhoollista tunnustamista sanoilla ja töillä ja sitä rakkautta, joka "kaikki kärsii, kaikki uskoo." Vaan kirkko ei kuitenkaan sortunut tässäkään taistelussa, sillä Herra taisteli sen puolesta. Marttyyrein jalo joukko ei ole ainoa todistamassa, että Hän nytkin oli läsnä seurakuntaansa: monet muut ilmiöt osottavat samaa. Niinpä viittaa esim. ajan kristillinen kirjallisuus kaikkien erehdyksien uhallakin tähän lohdulliseen totuuteen.

Jo ennen on puhuttu n.s. apostolisista isistä, jotka melkein kaikki elivät tänä aikakautena. Noudattaen suurten opettajainsa esimerkkiä, kirjoittivat he kirjeitä seurakunnille, opettaen ja neuvoen kristityitä oikein vaeltamaan elämän kaitasella tiellä sekä lohduttaen heitä koetuksen ja vainon hetkinä. On kyllä totta, että eivät heidän kirjeensä mitenkään voi vetää vertoja uuden testamentin kirjoille, totta sekin, että apostoliset isät monesti erehtyvät opissansa, mutta emme silti saa halveksia heidän merkitystänsä kirkon historiassa. Päinvastoin löydämme heidän kirjoituksissaan monesti kalliita aarteita, joiden vertaisia ei joka aika synnytä.

Kuten jo mainitsimme, ei pakanamaailma enää tyytynyt ainoastaan niihin väkivaltaisiin keinoihin, joilla se alussa muihin ryhtymättä oli koettanut Jesuksen tunnustajia sortaa. Sen pajassa valmistui nyt toisiakin aseita, joiden avulla ruvettiin kristinuskoa kirjallisuudenkin alalla hätyyttämään. Kaikenkaltaisia valheellisia juttuja, joita niin halukkaasti kerrottiin kristityistä ja heidän elämästään, koettivat toiset kirjallisesti levittää. Sitäpaitsi tekivät filosofit parastansa tieteellisesti todistaaksensa kristinuskon muka kelpaamattomuutta ja kykenemättömyyttä tyydyttämään ihmisjärjen vaatimuksia. Tämän ohessa ilmaantui semmoisiakin kirjailijoita, jotka ivaten ja pilkaten kilvan pyrkivät samaa tarkoitusta saavuttamaan. Viimemainituista ovat etenkin tunnetut _Celsus_ ja _Lucianus_. Edellinen pilkkaa kristittyjen uskoa, joka edellyttää Jumalan alentuvan ihmisiä vihaamaan, vieläpä rakastamaankin. Jumala -- niin hän arvelee -- ei huoli ihmisistä enemmän kuin apinoista ja kärpäsistä. Verraten kristityitä muurahaisiin ja matoihin, puhuu hän halveksimalla etenkin heidän uskostansa syntisiä armahtavaan vapahtajaan, väittäen koko tämän opin perustuvan valheelliseen satuun. Hänen sanansa ilmaisevat katkeraa vihaa kristityitä vastaan, joiden lukuisuus näyttää häntä arveluttavan. Lucianuksen iva on toista laatua. Häntä on kutsuttu tämän aikakauden Voltaireksi, sillä hän pilkkaa kaikkia uskontoja, säästämättä yhtä vähän vanhoja filosofeja kuin kristityltä. Viimemainituista kertoessa kirjoittaa hän muun muassa: "Näiden ihmisraukkojen päähän on pöllähtänyt se luulo, että heidän ruumiinsa ja sielunsa ovat katoamattomat ja että he saavat elää ijankaikkisesti; sentähden ylönkatsovat he kuolemaa, vieläpä sitä etsivätkin. Heidän ensimmäinen lainsäätäjänsä on luulotellut heille että he kaikki ovat veljiä, kun vain ovat eronneet meistä ja kieltäneet kreikkalaiset jumalat, sekä kehottanut heitä palvelemaan ristiinnaulittua sofistaa ja elämään hänen sääntöjensä mukaan. Jos joku kavala viekoittelija tulee heidän luoksensa ja tietää oikeat keinot, niin hän piankin voi rikastua ja sitten nauraa hän tyhmää kansaa."

Maailman hyökkäyksiä vastustamaan esiintyvät nyt _apologeetat_ (puolustajat), näyttäen _puolustuskirjoissaan_ toteen, kuinka syyttömät Jesuksen tunnustajat olivat kaikkiin niihin rikoksiin, joista heitä soimattiin, sekä todistaen tieteellisesti kristinuskon verratonta ylevyyttä kaikkien muiden uskontojen ja oppijärjestelmäin rinnalla. Toisen vuosisadan apologeetoista vetävät huomiomme puoleensa: _Tatianus, Atenagoras Teofilus Antiokiasta_ sekä etenkin jo ennen mainittu Justinus Marttyyri, joka on heistä kaikista etevin. Tämä Justinus oli syntyperältään kreikkalainen, vaikka hän oli elänyt ensimmäiset vuotensa Samariassa, minne hänen vanhempansa olivat muuttaneet. Kauan oli hän, niinkuin hän itse kertoo, turhaan hakenut totuutta eri filosofein kouluissa, kunnes hän vihdoin antautui uusplatonilaisuuteen. Jo luuli hän tässä opissa löytäneensä, mitä etsi, kun hän kerta tapasi erään vanhan miehen, joka alkoi hänelle puhua kristinuskon syvistä totuuksista. Vanhuksen sanat iskivät syvään hänen sydämmeensä ja herättivät hänessä vastustamatonta halua tutkimaan raamattua, Tästä kirjasta Justinus löysi, mitä hän niin kauan turhaan oli hakenut, ja tästä lähtien uhrasi hän koko elämänsä totuuden palvelukseen ja puolustukseen. Me tiedämme hänen pysyneen tälle totuudelle uskollisena loppuun asti, tiedämme hänen ansainneen Marttyyrin kunnianimen, jolla kirkko on tahtonut hänen muistoansa kunnioittaa, -- Ensimmäisen puolustuskirjansa kirjoitti Justinus luultavasti jo v. 139 ja jätti sen silloiselle keisarille _Antoninus Piukselle_. Vaan turha oli hänen yrityksensä johdattaa Rooman hallitusta ja sen pakanallisia alamaisia käsittämään kristinuskon jaloutta ja sen tunnustajain siveellistä puhtautta. Vielä toisenkin puolustuskirjan ehti hän kirjoittaa ennenkuin hän verellänsä kirkkohistorian lehdille piirsi vieläkin paremman todistuksen kristinuskon ylevyydestä. Lainaamme tähän muutamia otteita Justinuksen puolustuskirjoista. "Me (kristityt) emme uhraa epäjumalan kuville, joita käsin tehdään, vaan me palvelemme totista Jumalaa, jonka Kristus on meille ilmoittanut. Meitä kyllä pidetään mielettöminä, koska omistamme tälle Kristukselle, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana, jumalallisen kunnioituksen, vaan he (vihollisemme) eivät voisi niin soimata jos tietäisivät ristin salaisuuden. Me, jotka ennen elimme siveettömyydessä, harrastamme nyt puhtautta; me, jotka muinoin turvasimme noitakeinoihin, olemme nyt pyhittäneet elämämme hyvälle, luomattomalle Jumalalle; me, jotka ennen pidimme tavaroita ja rikkautta kaikkea muuta kalliimpana, annamme nyt vapaaehtoisesti omastamme tarvitseville; me, jotka kävimme sotaa toisiamme vastaan emmekä tahtoneet tietääkään niistä, jotka eivät kuuluneet meidän kansaamme, istumme nyt samassa pöydässä heidän kanssansa ja rukoilemme vihollistemme puolesta. Mitä, jotka vihan vimmassa meitä vainoovat, koetamme hyvyydellä lepyttää, ja me toivomme luottamuksella, että hekin voivat päästä saman onnen osallisuuteen, josta me nyt iloitsemme." Nämä sanat ovat rauhan sanoja keskellä taistelun kiihkoa, kristillisen rakkauden vakaata ja ylevää kieltä meluavan maailman myrskyissä. Ja jos kohtakin meidän täytyy myöntää että Justinus monesti erehtyy, vieläpä joskus esittää väärin kristinuskon päätotuuksiakin, sekä että hän liian rohkeilla vertauksillaan ja mielivaltaisilla olettamisillaan useinkin eksyy pois oikealta tieltä, on kirkkohistoria kuitenkin aina kalliissa muistossa säilyttävä hänen jalon taistelunsa totuuden puolesta aikana, jolloin Herran tunnustajilta vaadittiin niin paljon.

Mistä kirjailijoista, jotka toisella vuosisadalla puolustivat kirkon oppia lahkolaisia vastaan, on Polycarpuksen oppilas _Irenaeus_ epäilemättä etevin. Jo varhain lähti hän Galliaan luultavasti vastustamaan tässäkin maassa löytyviä Gnostikkoja ja oli presbyterinä täällä, kun Lyonin ja Viennen seurakunnat joutuivat tuon kauhean vainon alaisiksi v. 177. Potinuksen jälkeen tuli hän Lyonin piispaksi ja kärsi marttyyrikuoleman v. 202. Vielä vanhoilla päivillään muistelee Irenaeus hellällä rakkaudella ja suurella kunnioituksella suurta opettajaansa. Niin kirjoittaa hän eräälle nuoruudenystävälleen, jota hän koettaa saada luopumaan Gnostikkojen petollisista paaveista: "Mitä elämämme aikuisimpina vuosina olemme kuulleet ja havainneet, se kasvaa yhteen sielumme kanssa, niin että vieläkin päivän selvästi muistan paikan, missä autuas Polycarpus istui, hänen tapansa ja ulkomuotonsa sekä puheensa, jotka hän seurakunnalle piti kertoessaan meille kanssakäymisestänsä Johanneksen ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet Herran; -- muistan selvästi kuinka hän kertoi heidän puheistansa, Herran sanoista ja ihmetöistä. Hänen puheensa olivat aina raamatun mukaisia. Tämmöisiä minä kuulin sen armon kautta, jonka Jumala on minulle antanut; paperille en niitä kirjoittanut, vaan sydämmeeni, ja siinä minä niitä Jumalan avulla aina säilytän." Asettuen kokonaan kirkon säilyttämän suullisen kertomuksen ja p. raamatun perustukselle ei Irenaeus antau tieteellisiin tutkimuksiin ja väittelyihin uskonnon alalla, vaan puhuu uskon ja vakuutuksen yksinkertaista kieltä. Tuon tuostakin teroittaen lukijoillensa sitä totuutta, että me pääsemme oikeaan käsitykseen Jumalasta ainoastaan Häntä rakastamalla sekä jokapäiväisen pyhityksen kautta, kammoo hän kaikkia filosofillisia tutkimuksia, "sillä" -- niin hän sanoo Paavalin kanssa -- "tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa." Ainoastaan tältä kannalta tahtoo hän uskonnon syvimmätkin salaisuudet käsittää, ja sentähden säilyttää hän taistelussaan Gnostikkojakin vastaan tuon sydämmen lempeyden, joka on kristillisen kirjailijan kauniin ominaisuus Lukiessamme hänen kirjaansa "harhaoppisia vastaan" tiedämme hänen rukoilleen niiden puolesta, joita vastaan hän taisteli. Irenaeuksen lempeä ja rauhallinen mieliala ilmaantui kauniilla tavalla myöskin itä- ja länsimaiden kristittyjen välillä pääsiäisjuhlan viettämisestä syntyneessä riidassa. Asian laita oli seuraava. Vähän-Aasian seurakunnat, joissa löytyi paljo juutalaiskristittyjä, olivat säilyttäneet vanhan testamentin tavan syödä pääsiäislammasta Misan kuun 14 p:nä. Seuraavan päivän viettivät he sitten Herran kärsimisen muistoksi sekä 17 päivänä ylösnousemisen juhlaa Länsimaiden kristityt eivät hyväksyneet tätä tapaa, koska pääsiäisjuhla siten saattoi sattua vietettäväksi minä viikonpäivänä hyvänsä Asia tuli puheeksi, kun Polycarpus Smyrnasta v. 160 kävi Roomassa Täkäläinen piispa _Annicetus_ puolusti länsimaalaista katsantotapaa jota vastaan Polycarpus väitti itse viettäneensä pääsiäisjuhlaa Johanneksen kanssa vanhan tavan mukaan. He erosivat kuitenkin sovussa toisistansa, ja kysymys jäi tällä kerralla sikseen Mutta v 196 syntyi sama riita jälleen ja tiili silloin hyvinki kiivaaksi Rooman silloinen piispa _Viktor_, joka saman kysymyksen johdosta oli riitaantunut Efesoksen piispan _Polycarpuksen_ kanssa, kiihtyi kiivaudessaan niin että hän rikkoi kaiken yhteyden Vähän-Aasian seurakuntien kanssa. Silloin kirjoitti Irenaeus Viktorille kirjeen jossa muun muassa tapaamme seuraavat kauniit sanat: "Apostolit ovat säätäneet, ettei kenenkään omatunto saa loukkaantua ruo'asta tahi juomasta eikä määrätyistä sabatti- tahi juhlapäivistä Mistä siis kaikki nämä riidat ja häiriöt? Me vietämme juhlia, vaan vihan ja kiukun hapatuksessa, kun rikkirevimme Jumalan kirkkoa pitäen silmällä ainoastaan, mitä ulkonaista on, unhottaen uskon ja rakkauden." Riitaa Irenaeus ei saanut asettumaan, sitä kesti aina vuoteen 325, jolloin _Nicaean kirkolliskokous_ sen vihdoin ratkaisi, mutta kirkkohistoria on aina muistava hänen ylevämielinen käytöksensä tässäkin tilaisuudessa, samoin kuin se suurella kiitollisuudella ja kunnioituksella yleensä muistaa hänen hyvää työtänsä kirkon palveluksessa ja siitä syystä omistaa hänelle etevän sijan _kirkko-isien_ jalossa joukossa.

Jumalan palveluksessa seurattiin vielä apostolisen aikakauden yksinkertaista tapaa. Vaikka se mielipide oli yleinen, että kristityn sabatti on joka päivä eikä riipu säädetyistä ajoista eikä määrätyistä paikoista, tahdottiin kuitenkin erittäin muistaa muutamia päiviä viikossa. Min vietettiin _keskiviikkoa_ muistamalla Kristuksen kärsimisen alkua, _perjantaita_ Hänen kuolemansa ja _sunnuntaita_ Hänen ylösnousemisensa muistoksi. Molemmat edelliset päivät olivat _surupäiviä_, joina paastottiin ja polvistuen rukoiltiin, viimemainittu sitä vastoin vietettiin _ilopäivänä_; silloin toimitettiin rukoukset seisaalta eikä paastottu. Kuten ennen on mainittu säilyttivät juutalaiskristityt lauantain (sabattipäivänä). He viettivät sitä ilopäivänä, jota vastoin länsimaiden seurakunnat, vastustaen tätä katsantotapaa, alkoivat sitä surupäivänä pitämään ja semmoisena viettämään. Muuten määrättiin jumalanpalveluksen menot ja kirkon juhlaryhmä tarkemmin vasta myöhempinä aikoina, jonka vuoksi täydellisempi kertomus tähän kuuluvista asioista paraiten sopii esiteltäväksi toisessa paikassa.

Tähän aikaan, jolloin harhaoppisuuden synnyttämä eripuraisuus uhkasi erikoisseuroihin jakaa Herran seurakunnan, esiintyi myös yhä selvemmin _yhden katolisen_ (yleisen) _kirkon_ aate vastustamaan lahkolaisuuden harjoittavaa vaikutusta. Vaan tällä aatteella oli vieläkin tärkeämpi ja syvempi merkitys: se ilmaisi nimittäin samalla tuota kristinuskon ylevää tarkoitusta yhdistää koko ihmiskunnan yhdeksi ainoaksi lammashuoneeksi, jonka paimen on Kristus. Jo tämän aikakauden etevimmät henkilöt, niinkuin Polycarpus, Irenaeus y.m. puolustavat jäykästi kirkon katolisuutta. Hengen sisällinen yhteys vaati kyllä yhteyttä ulkonaisissa oloissakin, mutta ajan pyrinnöt tässä suhteessa tulivat toiselta puolen vaarallisiksi kirkolle, kun näet ruvettiin pitämään ei ainoastaan harhaoppeja, epäsiveellisyyttä ja luopumista seurakunnasta, vaan myös jokaista poikkeusta yleisestä tavasta ulkonaisissa muodoissa, hallitustavassa ja jumalanpalveluksen menoissa irroittumisena kirkon ja samalla Kristuksen yhteydestä. Kirkon yksyyden aate esiintyi elävänä piispan persoonassa, jonka virkaa ruvettiin pitämään entistä suuremmassa kunniassa. Poiketen apostolisen aikakauden tavasta, antoi tämä aika sanotun nimen ainoastaan yhdelle joka seurakunnassa ja häntä pidettiin muita seurakunnan palvelijoita etevämpänä ja arvokkaampana. Tämä on sen katsantotavan ensimmäisiä enteitä, joka sittemmin saa kristikunnan vuosisatojen kuluessa polvistumaan paavin valtaistuimen edessä.

IV.

Septimius Severus vainoo kristityitä.

Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enämpi kuin minua, ei se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enämpi kuin minua ei se ole minulle sovelias. Math. 10: 37.

Toinen vuosisata oli kulunut umpeen; verisenä nousi kolmannen vuosisadan aurinko taivaalle, ennustaen kristityille uusia taisteluja ja kärsimisiä. _Septimius Severus_, joka v. 193 oli tullut keisariksi, oli alussa hyvinkin ystävällinen kristityille, kunnes hänen mielensä yhtäkkiä muuttui aivan vastaiseksi. Syyksi väittävät muutamat seuraavan tapauksen. Eräs afrikalainen legioni saapui kerta keisarin luokse vastaan ottamaan hänen sille lupaaman palkinnon. Kaikki sotilaat esiintyivät seppelöittyinä, paitsi yksi, joka kantoi seppelettänsä kädessä. Hän oli, näet, kristitty eikä tahtonut noudattaa toveriensa pakanallisia tapoja. Miehen käytös herätti Septimius Severuksessa epäluuloa kristittyihin ja heti kielsi tämä erityisellä lainsäädännöllä jokaista kristinuskoon kääntymästä. (202). Olipa syy mikä tahansa, kova vaino syntyi, jonka ääretöntä julmuutta Jesuksen tunnustajat etenkin Pohjois-Afrikassa saivat kokea. [Ruotsalainen runoilija Stagnelius on murhenäytelmässään "Marttyyrit", joka löytyy suomeksikin käännettynä, runollisesti kuvannut tämän vainon vaiheita.]

Luultavasti jo ennen v. 202 olivat Syyrian seurakunnat taasenkin joutuneet pakanain vainoovan vihan alaisiksi. Täältä levisi vaino ensiksi Aleksandriaan, missä lukematon joukko Jesuksen tunnustajia rovioilla, mestauslavalla, ristin päällä sekä muilla kidutuksilla surmattiin. He kärsivät urhoollisesti kaikki tuskat, ja heidän jaloutensa saavutti monesti pakanainkin kunnioitusta. Tämän vainon uhreista on etenkin eräs nuori nainen nimeltä _Potaminaea_ tullut kuuluisaksi, ja moni kaunis kertomus hänestä säilyi vielä kauan tämän jälkeen kansassa, joka muisti häntä melkein ylönluonnollisena olentona. Herättäen huomiota yhtä paljon ihanalla ulkonäöllään kuin neitsyeellisellä puhtaudellaan, tuotiin Potaminaea tutkittavaksi heti vainon alussa. Raaka tuomari koitti ensiksi uhkauksilla ja kovilla kidutuksilla pakottaa häntä uskosta luopumaan, vaan kun tämä ei onnistunut, antoi hän käskyn polttaa hänet. Pilkaten seurasi Aleksandrian raaka yleisö jalon neitosen viimmeistä matkaa, saadaksensa nähdä hänen kuolemantuskiansa, ja töin tuskin saattoi sotamies -- hänen nimensä oli _Basilides_, -- jonka vartioittavaksi Potaminaea oli uskottu, suojella häntä kansan raa'alta väkivallalta. Kiitollisuutta säteilivät kauniin uhrin silmät tälle miehelle, joka ainoana kaikista osotti hänelle sääliväisyyttä tämän kovan koetuksen hetkinä, ja Basilides kuuli hänen lausuvan: "kun minä pääsen pois, rukoilen Herraa että Hän palkitsee sinua siitä hyvästä, jota olet minulle osottanut." Kun ehdittiin määrätylle paikalle, laskettiin Potaminaea verkalleen jäsen jäseneltä, jotta hänen tuskansa kauemmin kestäisivät, kiehuvaan pikeen. Täten loppuivat vihdoin hänen kärsimisensä. -- Muutaman päivän päästä mestattiin Basilideskin, jonka sydämmessä Potaminaean jalo esimerkki oli virittänyt ijankaikkisen elämän valon. Hänkin kuoli uskonsa tähden ristiinnaulittuun Vapahtajaan.

Länteenpäin kääntyivät nyt vainon myrskyt levittäen kauhujaan _Kartagonkin_ nuoressa seurakunnassa. Tämän kaupungin vankilassa tapaamme tähän aikaan muiden muassa kaksi nuorta naista, _Vivia Perpetuan_ ja _Felicitaan_, jotka uskoivat Vapahtajaan. Vastikään olivat he päättäneet sen opetus- ja koetusajan, jonka kirkko vaati pakanuudesta kääntyneiltä, ennenkuin nämä kasteen kautta otettiin kristillisen seurakunnan jäseniksi. Perpetua oli korkeasukuinen ainoastaan 21 vuoden ikäinen vaimo, jolle tämä maailma tarjosi mitä sillä on viehättävintä ja parasta. Muun muassa kutsui pieni rintalapsi, jonka hän sai ottaa mukaansa vankilaan, hänen ajatuksiaan takasin maailmaan, ja kun lisäksi hänen vanha, harmaapäinen isänsä, joka oli pakana, surusta masentuneena tuli vankilaan, rukoillen häntä luopumaan Kristuksesta, syntyi nuoren vaimon sydämmessä kova taistelu. Voittaen kiusaukset, vastasi hän kuitenkin vanhuksen helliin rukouksiin: "en voi sanoa itseäni muuksi, kuin olen ja olen oleva: olen kristitty." Muutaman päivän perästä siirrettiin kristityt vangit siitä verraten hyvästä vankilasta, jossa heitä tähän asti oli säilytetty, pimeään luolaan. Täällä oli suuri joukko kaikenkaltaisia pahantekijöitä, joiden paatumus ja hurja raakuus teki kristittyjen tilan vielä surkeammaksi. Vanginvartijain iva ja säälimättömyys lisäsi heidän kärsimisiänsä. Tämmöisten vaiheiden ohessa koitti näille Jesuksen tunnustajille se päivä, jona he kasteen kautta olivat otettavat seurakunnan yhteyteen -- sen seurakunnan, jonka paljas nimi silloin herätti ylönkatsetta ja vihaa kaikkialla eikä tuottanut sen jäsenille muuta kuin tuskaa ja onnettomuutta maailmassa. Ja kuitenkin odottivat he ikävällä tätä hetkeä! Semmoinen oli marttyyrien usko ja rakkaus Vapahtajaan! Muutamat diakonit, jotka olivat päässeet sisälle vankilaan, kastoivat nämä kuolemaan vihityt uhrit kolmiyhteisen Jumalan nimeen sen taivaallisen valtakunnan alamaisiksi, jonka kirkkautta ja kunniaa kaikki ne saavat nähdä, jotka loppuun asti uskollisina pysyvät. Sanottuin diakonein onnistui toimittaa vangeille vähän parempi paikka eräässä toisessa vankihuoneessa, vaan täällä odotti Perpetuaa vielä tuskallinen taistelu. Sinne saapui nimittäin hänen isänsä, koettaen vielä kerta kyyneleillä ja rukouksilla muuttaa tyttärensä päätöstä. "Lapseni" huokasi vanhus "sääli toki isäsi harmaita hiuksia! Sääli isääsi, jos vielä ansaitsen kantaa tätä nimeä. Minä olen kasvattanut sinua, sinä olet ollut minulle veljiäsi rakkaampi, voi, älä tuota minulle tätä häpeää. Muista äitiäsi, sukulaisiasi, poikaasi, joka ei jää eloon, jos sinä kuolet. Karkota nuo korkeat ajatukset pois mielestäsi äläkä syökse meitä kaikkia onnettomuuteen." Perpetua vastasi: "kun seison tuomioistuimen edessä, on kaikki päättyvä niin, kuin Jumala tahtoo; tiedäthän, ettemme ole omassa vallassamme, vaan Jumalan vallassa." Sortunein mielin lähti isä pois. Kun Perpetua sitten tuotiin tutkittavaksi, koetti maaherrakin hänen mieltänsä muuttaa, sanoen: "sääli isäsi harmaita hiuksia, sääli lastasi, uhraa keisarille!" Mutta vakavasti vastasi jalo vaimo: "isäni onnettomuutta kyllä suren yhtä paljon, kuin jos itse kärsisin hänen tuskansa, mutta omatuntoni ei salli minun muuta tunnustaa, kuin mitä sydämmeni uskoo." Lopuksi antoi maaherra vitsoilla piestä Perpetuan isää, jotta tytär sääliväisyydestä vihdoinkin taipuisi, mutta vaikka taistelu oli kova, ei Perpetua nytkään horjunut. Kristityt tuomittiin petojen eteen heitettäviksi, ja Perpetua vietiin takasin vankilaan. Vahvistaen uskoansa viimmeiseen taisteluun, nautti hän Herran ehtoollisen muiden kuolemaan vihittyjen kanssa. Näiden joukossa oli, kuten yllä mainitsimme, Felicitaskin, joka vankilassa oli synnyttänyt lapsen. Kooten viimmeiset voimansa erosivat nämä molemmat hengiltä tuomitut äidit pienokaisistansa, jotka he uskoivat ystävilleen hoidettaviksi, ja seurasivat muita marttyyrejä näytelmäpaikalle. Kansan huviksi olivat miehet puettavat Saturnuksen pappien, naiset Ceres jumalatarta palvelevain naispappein pukuun, mutta kristityt sanoivat: "annammehan vapaaehtoisesti elämämme, koska emme tahdo uhrata epäjumalille; miksi meitä siis tähän pakotetaan?" Asianomaiset pitivät anomusta kohtuullisena ja Jesuksen tunnustajat saivat esiintyä näyttämöllä omissa vaatteissaan. Jo kuului petojen kiljunta, marttyyrit suutelivat toisiansa ja veisaten ylistysvirttä sen Herran kunniaksi, jolle he olivat elämänsä pyhittäneet, odottivat he levollisina kuolemaa. Hetkinen vain -- ja heidän tuskansa olivat loppuneet ja katoomattoman ilon päivä heille koittanut.

Septimius Severuksen vaino kesti monta vuotta, vaikkei se kuitenkaan ollut yleinen koko valtakunnassa. Niiden maakuntien joukossa, joissa kristityltä vainottiin, mainitaan Galliakin, missä, kuten jo on kerrottu, kirkkoisä Irenaeuskin silloin sai surmansa. -- Tällä tavoin surmasi onneton keisarikunta, jonka perikatoa barbarein uhkaavat joukot, sisälliset eripuraisuudet ja yhä karttuva tapainturmelus valmistivat, vielä kauan jaloimpia naisiansa ja paraita miehiänsä sokeutensa uhriksi, ennenkuin se vihdoin käsitti, että kristinusko oli ainoa, joka voi sen perikatoa viivyttää.

V.

Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.

Sentähden vyöttäkäät teidän mielenne kupeet, olkaat raittiit, pankaat teidän täydellinen toivonne siihen armoon, kuin teille Jesuksen Kristuksen ilmestyksen kautta taritaan. 1 Piet. 1: 13.

Jos se kokemus, ettei mitään suurta ilman innostuksetta ole saatu toimeen, jo maallisissakin oloissa toteutuu, niin on tämä totuus vieläkin silminnähtävämpi hengellisellä alalla. Uskonnollista innostusta tapaamme aina Herran seurakunnassa kaikkialla, missä vain on ryhdytty työhön Jumalan kunniaksi. Kirkkaasti loistaa se meille apostolein elämästä ja heidän kirjoituksistansa, se säteilee meitä vastaan Jesuksen veritodistajain urhoollisesta kilvoituksesta ja uskonsankarein ylevästä työstä Herran viinamäessä, levittäen kaunista valoansa maan synkissä laaksoissa ja jalostuttaen ihmisten sydämmiä uhraamaan kaikki taistelussa epäuskoa ja syntiä vastaan. Mutta kirkkohistoria todistaa myös, että uskonnollisen innostuksen valo ihmisten sydämmissä on arka lahja, jota sen omistajain varovaisuudella tulee hoitaa ja ainoastaan Jumalan muuttumattomasti puhtaasen sanaan perustuvan uskon öljyllä ylläpitää, sillä jos sitä virittämään käytetään muita aineksia, menettää se kirkkautensa ja johdattaa harhateille. "Meillä on vahva profeetallinen sana", sanoo apostoli, "ja te teette hyvin, että te siitä vaarin otatte niinkuin kynttilästä, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne." Joka kerta kuin kristityt unohtaen tämän varoituksen poikkesivat Jumalan sanan opista ja mielikuvituksensa ohjaamina rupesivat Jumalan lupauksia ja ennustuksia selittämään, joutuivat he eksyttäville poluille, kuinka harras heidän innostuksensa edistää taivaan valtakunnan lähestymistä sitten olikin. Tämä on kokemus, jonka totuutta kirkkohistoria lukemattomilla todistuksilla todistaa. Jo varhaan tapaamme kirkossa tämänkaltaisia poikkeuksia Jumalan sanan osottamalta tieltä, vaikka täten syntyneet erikoisseurat vasta myöhemmin ilmaantuvat. Ensimmäinen suurempaa huomiota herättävä tämänlaatuinen lahko on se, jonka keskuudessa _Montanuksen harhaoppi_ kehittyi.

_Montanus_ oli kotosin Fryygiasta, missä ikivanhoista ajoista asti oli harrastettu mielikuvitusta liikuttavia uskonnollisia menoja. Tämä taipumus ilmaantui, vaikka tietysti varsin toisessa, ijankaikkisen totuuden puhdistamassa muodossa täällä syntyneissä kristillisissä seurakunnissakin, jota paitsi se luulo, että Herran tuhatvuotinen valtakunta oli hyvin lähellä lisäsi täkäläisten kristittyjen uskonnollista intoa, kehottaen heitä vainojen kovina päivinä innostuksen hetkinä unohtamaan nykyisyyden tuskat. Toisen vuosisadan keskipalkoilla esiintyi heidän keskuudessaan Montanus. Kerskaten erinomaisista ylönluonnollisista lahjoista, vieläpä väittäen olevansa Kristuksen lupaama parakleeta (lohduttaja), ennusti hän entisistä vainoista pelästyneille seurakuntalaisilleen uusia semmoisia, viehättäen sanankuulioitansa rohkeista vertauksista uhkuvalla saarnallaan. Montanus ennusti vanhurskaan Jumalan tuomion pian kohtaavan kirkon sortajia, kuvasi hehkuvilla sanoilla pian lähestyvän tuhatvuotisen valtakunnan kunniaa ja kirkkautta sekä kehotti kristityltä urhoolliseen uskontunnustukseen ja kilvoitukseen. Montanuksen kautta -- niin hän opetti -- oli kirkko saavuttava suuremman täydellisyyden kuin milloinkaan ennen, sillä nyt oli se aika tullut, jolloin Henki Kristuksen lupauksen mukaan oli ilmoittava ihmisille niitäkin salaisuuksia, joita ei Vapahtaja vielä saattanut opetuslapsilleen julistaa. Ollen kovin ankara itseänsä kohtaan, vaati Montanus kaikilta kristityiltä puhtautta ja nuhteetonta siveellisyyttä lausuen mitä kovimman tuomion niille, jotka eivät paastoomalla, marttyyrikuolemaa etsimällä sekä kaikenkaltaisella itsensäkieltämisellä harrastaneet ainoastaan hengellisen valtakunnan voittoa maan päällä. Kaikki maallinen ilo, oli se mitä laatua tahansa, oli hänen oppinsa mukaan syntistä; tosikristityn tulee sitä tarkasti karttaa samoinkuin kaikkien maallisten pyrintöjen pitää oleman hänestä kaukana.

Tämmöiset mielipiteet, joiden viehättäväisyyden Montanus sitä paitsi lumoavalla esitystavallaan sai vielä suuremmaksi, kokosivat hänelle tämän myrskyisän, uusia oloja valmistavan ajan vaiheissa paljon ystäviä, ensiksikin Fryygiassa, etenkin _Pepuzan_ kaupungissa, ja sitten kaukana Wähän-Aasian rajojen ulkopuolellakin. Näistä ystävistä mainitaan jo alussa kaksi naistakin, _Maximilla_ ja _Priskilla_, jotka, kerskaten hekin ylönluonnollisista lahjoistaan, ennustivat Jumalan valtakunnan lopullisista vaiheista maan päällä. Niin väitti esim. Priskilla, että Herra oli ilmestynyt hänelle vaimon muodossa sekä sanonut, että taivaallinen Jerusalemi oli ilmaantuva Pepuzan kaupungissa, joka paikka siis oli pyhänä pidettävä. Montanukselaiset hylkäsivät kaiken erityisen pappissäädyn, puolustivat jyrkän yksipuolisesti aatetta jokaisen kristityn pappeudesta sekä väittivät tosi kirkon löytyvän ainoastaan siinä, missä Hengen ylönluonnolliset lahjat, joista etenkin ennustuksen lahja on tärkeä, ilmaantuvat ja ovat vaikuttamassa. Katolisen kirkon oppia, mikäli se tähän aikaan oli järjestetty ja määrätty, he eivät tahtoneet vastustaa, vaikka heidän yksipuolinen katsantotapansa monessa kohden siitä erosi. Etenkin tulee meidän muistaa, että he väärin käsittäen Pyhän Hengen virkaa seurakunnassa mielikuvituksensa pettäminä perustivat kaikki väitöksensä tuohon välittömään valistukseen, jonka taivaallista syntyperää he eivät milloinkaan epäilleet. Täten himmentyi heidän käsityksensä ja armovälikappalten, erittäin sakramenttein, merkityksestä kalliista arvosta. Mutta jos meidän täytyykin myöntää, että tämmöisiä erehdyksiä ja niistä riippuvia varjopuolia löytyi Montanuksen perustamassa lahkossa, emme suinkaan silti saa halveksia sen suurta merkitystä kirkon historiassa. Montanukselaisten uskonnollinen innostus, joka ei epäillyt uhrata kaikkea Herran tähden, jalostutti Jesuksen tunnustajani urhoollisuutta, kehottaen kristityitä noudattamaan näiden uusien veritodistajain esimerkkiä, joiden oli tapana sanoa: "älä milloinkaan toivo saavasi kuolla vuoteellasi, vaan kuole marttyyrinä, sillä siten Hän kirkastetaan, joka kuoli meidän tähtemme," Kernaasti myönnettäköön että Montanukselaisten maltiton pyrkiminen saada verellänsä tunnustaa uskonsa ei ole Hänen käskynsä mukainen, joka on elämän ja kuoleman Herra ja jonka tahtoon meidän tulee tyytyä silloinkin, kun innokkaimmatkin toiveemme pettyvät; vaan ken ei toiselta puolen ole altis antamaan heille tätä erehdystä anteeksi? Ja arvostellessamme heidän orjamielisen ankaraa kirkkokuriansa, joka piti vapaaehtoisia ruumiinkidutuksia kristillisen elämän nimenomaisena tuntomerkkinä eikä epäillyt ehdottomasti sulkea jokaista törkeään syntiin langennutta ainaiseksi seurakunnan yhteydestä, on meidän tässäkin muistaminen, että he täten pyrkivät säilyttämään kristikuntaa puhtaana siitä yleisestä epäsiveellisyydestä, joka kaikkialta uhkasi sitä turmella. "Maailman suolana" vaikutti Montanuksen lahko kaikkien erehdyksiensä uhallakin paljon hyvää kirkossa, ja moni jalo henkilö löysi siinä ijankaikkisen elämän valon. Perpetua ja Felicitas, joiden urhoollisesta marttyyrikuolemasta edellisessä luvussa kerroimme, olivat montanukselaisia, ja tähän lahkoon kuului myös suuri kirkkoisä Tertullianus, joka tieteellisesti on esittänyt ja jäljestänyt Montanuksen omituiset mielipiteet. -- Tämän miehen merkitystä kirkon historiassa sopii meidän siis tässä silmäillä.

_Septimius Florens Tertullianus_ syntyi Kartagossa toisen vuosisadan keskipaikoilla. Hänen vanhempansa, jotka olivat pakanoita, kasvattivat hänen asianajajaksi ja puhujaksi, jommoisen viran Tertullianus mieheksi tultuaan saikin. Surutonna eli hän maailman synneissä, kunnes hän keski-ikäisenä kääntyi kristinuskoon. Toiset arvelevat marttyyrein jalon urhoollisuuden vaikuttaneen tämän muutoksen. Kääntymisensä jälkeen tuli Tertullianus syntymäkaupunkinsa seurakunnan presbyteriksi. Siellä hän kuoli v. 220. Hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan on meillä varsin vähän tietoja. Sitä täydellisemmin kuvaavat tämän merkillisen miehen monet kirjoitukset hänen luonnettansa ja hänen rikkaan henkensä tilaa. Tertullianus oli voimakas henkilö, joka, ankara kun oli itseänsäkin kohtaan, jäykästi vaati siveellistä puhtautta kaikilta kristityiltä urhoollisesti taistellen Herran tunnustajissakin yhä karttuvaa tapainturmelusta vastaan. Kaikki voimansa ja rikkaat lahjansa pani hän alttiiksi säilyttääksensä kirkkoa puhtaana tämän epäsiveellisen ajan myrskyissä ja estääksensä sitä hajoomasta erikoisseuroihin, joiden turmellusta tuottavia seurauksia ilmaantui kaikkialla. Montanukselaisten oppi, heidän siveellinen puhtautensa, heidän kehoituksensa kristityille kaikissa pysymään erillään maailman saastaisista oloista tarjosi Tertullianuksen ankaralle, synkkämieliselle luonteelle niin paljon viehättävää, että hän takertui heidän lahkoonsa. Tätä askelta arvostellessamme on meidän muistaminen, etteivät Montanukselaiset vastustaneet kirkon oppia sekä ettei Tertullianuskaan huomannut että heidän väitöksensä ainakin muutamissa kohden paljon poikkesivat siitä. -- Tertullianus vastusti kaikin voimin maailmallista tiedettä, väittäen sitä harhaoppien ja kaiken eksytyksen siittäjäksi. Jokaisen ihmisen hengessä asuu -- niin hän opetti -- Jumalan tunto, vaikka tämä tunto tulee täydelliseksi vasta Kristuksen kautta. Ainoastaan kirkolla uskovaisten yhteydellä on totuus, eikä yksikään pääse totuuden valoon kristillisen seurakunnan ulkopuolella. Ilman kirkkoa ei ole mitään autuutta. Hän on _katolisen kirkon_ rajattoman vallan jyrkimpiä puolustajia. Tertullianus oli erinomaisen tuottelijas kirjailija, on muodostanut latinalaisen kirkkokielen ja on tämänkin kautta saavuttanut varsin tärkeän aseman kirkon historiassa. Hänen kirjoitustapansa on nerokasta ja voimakasta, täynnä syvää tunteellisuutta ja aaterikasta. Nuo tuon tuostaki esiintyvät jyrkät käänteet, miehen synkkämielinen luonne, jonka ankaruutta hän ei koeta hillitä, vaikuttavat, että hänen kirjoituksiltaan puuttuu tuo kirjoitustavan sulous ja lauseiden sopusointu, jotka viehättävät meitä monen muun tämän aikakauden kirjailijain teoksissa. Puolueton arvostelija on kuitenkin pitävä näitä varjopuolia syrjäseikkana ja Tertullianuksen kirjoituksia lukiessaan aina myöntävä hänen olleen tiiman ajan aaterikkaimpia ja jaloimpia henkilöitä, jolle ainoastaan ani harva voi vertoja vetää.

Tertullianus oli ikäänkuin luotu apologeetaksi. Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka kykenemätön pakanallinen viisaus oli antamaan sielulle rauhaa. Sitä enemmän oli hän kääntymisensä jälkeen tullut vakuutetuksi kristinuskon pyhittämästä voimasta. Senpätähden puolustaa hän täydestä sydämmestään tätä uskoa, ylistäen sen jaloja vaikutuksia ihmiskunnassa. Lainaamme tähän otteen hänen "Apologeticus" nimisestä pakanoita vastaan kirjoitetusta teoksestaan kuvaamaan Tertullianuksen kirjoitustapaa sekä niitä oloja, joissa hän eli:

"Nyt tahdon teille kuvata kristittyjen kaunista vaellusta. Me kristityt olemme yksi ruumis yhteisen uskonnon, jumalallisen oppimme sekä toivomme liiton kautta. Me kokoonnumme yhteisesti ikäänkuin suljetuissa riveissä Jumalaa ylistämään. Tämmöinen väkivalta on Jumalalle otollinen. Me rukoilemme myös keisarein, heidän virkamiestensä, maailman mahtavain sekä yleisen rauhan puolesta. Me kokoonnumme p. raamattua tutkimaan, me ravitsemme uskoamme pyhillä veisuilla, me tuemme toivoamme ja noudatamme vainonkin aikoina jumalallisten ohjeiden kuria. Kokouksissamme annetaan neuvoja, niissä vallitsee jumalallinen tarkastus, sillä olemme vakuutetut Jumalan läsnäolosta. Meitä johdattavat kokeneimmat vanhat miehet, jotka ovat saaneet tämän kunnian hyvän maineensa vuoksi eikä rahalla; sillä rahalla ei osteta mitään jumalallista. On kyllä totta, että meillä on jonkunlainen yhteinen rahasto, mutta me emme kokoa mitään rahalle alttiille uskonnolle. Kerta kuukaudessa antaa jokainen kohtuullisen rahasumman, jos tahtoo ja voi, sillä ei ketään pakoteta sitä tekemään. Näitä varoja ei käytetä huveihin eikä juominkeihin, vaan lahjoiksi köyhille sekä avuksi isättömille ja vanhoille. Ja siitä te meitä moititte, että me rakastamme toinen toistamme teidän meitä vihatessanne. Me olemme valmiit uhraamaan henkemme toistemme puolesta, kun te sitä vastoin murhaatte toisianne. Te syytätte kristityltä kaikista sattuneista onnettomuuksista. Jos Tiber-joen vesi nousee liian korkealle, jos Niilivirta ei kostuta peltoja, jos nälkä taikka rutto sattuu, niin te heti huudatte: kristityt petojen eteen! Eiköhän semmoisia onnettomuuksia tapahtunut ennen kristittyjen esiintymistä? Warmaankin tapahtuu niitä nyt vähemmässä määrässä kuin ennen, sillä kristittyjen rukousten tähden on Jumala armahtavampi. Onnettomuudet tulevat teidän synteinne vuoksi. Mutta -- niin väittänette -- sehän todistaa meidän Jumalaamme vastaan, että mekin, jotka Häntä palvelemme, joudumme niiden alaisiksi. Tietäkäät, että vasta ajan lopussa on palkinto ja rangaistus tuleva. Meille ovat nämä koetukset varoitukseksi, eikä meidän ole niin vaikea kuin teidän niitä kärsiä, kun eivät sydämmemme ole kiinnitetyt maallisiin. Jos luulottelette itseänne, että nämä onnettomuudet tulevat meidän tähtemme, miksikä sitten teidän jumalanne eivät varjele teitä niiltä? Te syytätte meitä kelvottomiksi yhteiskunnan jäseniksi. Mutta mehän teemme kauppaa, harjoitamme maanviljelystä ja laivaliikettä sekä suoritamme veromme tunnon mukaan. Hullutuksissa vain emme tahdo olla osallisina; ainoastaan ravintolanisännillä, myrkkyjuomain valmistajilla y.m. senkaltaisilla on syytä moittia meitä siitä, ettemme tuota heille mitään tuloja. Pahantekijöitten joukossa ei löydy kristityitä. Ainoastaan me olemme viattomia, sillä Jumala ja täydellinen mestari on meille viattomuutta opettanut. Meidän siveysoppimme on puhtaampi ja täydellisempi kuin teidän; meidän keskuudessamme ovat saastaiset ajatuksetkin eivätkä ainoastaan pahat teot kielletyt. Jumalan, emmekä maaherran tuomiota me pelkäämme. Useat teistä pitävät meitä filosofi-yhdistyksenä. Miksikä ette siis suo meille samaa vapautta, kuin filosofit nauttivat, etenkin koska olemme näitä siveellisemmät? Meitä verrataan filosofeihin siitä syystä, että nämä ovat lainanneet paljon meidän pyhästä kirjastamme. Heidän esimerkkiänsä noudattaen ovat muutamat, harhaoppiset ja gnostikot, sekoittaneet meidän uutta oppiamme filosofillisiin väitöksiinsä. Tämmöistä oppia emme hyväksy, vaan asetamme sitä vastaan uskontunnustuksemme. Mutta te pilkkaatte meitä, kun esittelemme puhdasta oppia, ja kuuntelette sitä vastoin mieltymyksellä filosofein väärentämää oppia. Ja vaikka tämä meidän oppimme olisi vääräkin, niin on se hyödyllinen ja parantaa meitä. Mitä syytä teillä siis on rangaista meitä siitä? Korkeintain sopisi teidän meitä siitä pilkata. Mutta -- niin sanotte -- miksi sitä valitatte, että me teitä vainoomme? Itsehän etsitte kärsimisiä, rakastatte kai siis niitä, jotka semmoisia teille tuottavat. Me vastaamme: kärsimiset semmoisinaan eivät tuota meille iloa, vaan voitto riemun tuottaa, samoinkuin sota sotamiehelle on vaivaloista, mutta voitto riemuisa. Mutta me voitamme, kun me surmataan. Teidän on tapana kunnioittaa urhojen niinkuin esim. Reguluksen kärsivällisyyttä, vaan meitä pidätte mielipuolina. Tehkäät loppu meistä, hyvät maaherrat; pääsettehän kansan suosioon, jota enemmän kristityitä tuomitsette, ristiinnaulitsette, kidutatte! Veremme on kristinuskon siemen. Me kiitämme teitä, kun meitä tuomitsette, sillä olemme vakuutetut, että Jumala silloin julistaa meidät rangaistuksesta vapaiksi."

VI.

Monarkkilaiset.

-- Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. 1 Kor. 8: 1.

Ensimmäiset kristityt omistivat itselleen uskon nöyryydellä ja kuuliaisuudella kristinopin syvät totuudet. Heidän ei ollut tarve ruveta näitä totuuksia tieteellisesti tutkimaan ja järjestettyyn oppikaavaan sovittamaan. Mutta jota enemmän aika edistyi, jota selvemmin raamatusta poikkeavia mielipiteitä alkoi ilmaantua Herran seurakunnassa, sitä tarpeellisemmaksi tuli myös puhtaan opin rajoittaminen kaikista erehdyttävistä mielipiteistä ja väitöksistä. Erittäin kehotti tuo pitkä taistelu Gnostikoita vastaan kirkon opettajia tähän työhön. Täten valmistui vähitellen se aika, jonka päätettävänä oli järjestää ja tarkemmin määrätä kirkon oppia. Vaan jo tämän tehtävän enteetkin, joista nyt on kysymys, ennustavat selvästi, kuinka vaarallinen ja vaikea tämä työ oli oleva. Moni koetti likemmin selittää ja kehittää kirkon oppia, vaan takertui itse arveluttaviin erehdyksiin. Kuta vaikeampi kysymys, sitä lähempänä tietysti erehdyskin, etenkin jos, niinkuin usein tapahtui, p. raamatun syviä totuuksia ruvettiin ihmisjärjen ahtaalla mitalla arvostelemaan. Niinpä ilmaantui esim. monta eksyttävää väitöstä Jumalan kolminaisuudesta, ja nämä väitökset synnyttivät pian järjestettyjä harhaoppeja, joita vastaan puhtaan opin puolustajat kauan saivat taistella, ennenkuin kirkon oppi tämän järjelle käsittämättömän kysymyksen suhteen vähitellen vakaantui.

Kirkon vanhemmat, opettajat olettivat kyllä, että Logos (Sana) ijankaikkisuudesta on ollut Isässä, vaan kun he kallistuivat siihen väärään katsantotapaan, että tämä Sana vasta luomisessa oli olemassa Hänestä persoonallisesti eroitettuna olentona, tuli se käsitystapa yhä yleisemmäksi, että jumaluuden toinen persoona on Isää alhaisempi. Tältä kannalta käsitettiin luonnollisesti myös Pyhän Hengen suhde Isään. Tämä katsantotapa, jonka mukaan Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus tulee hyvin epäiltäväksi, synnytti pian vastakohtansa. Säilyttääksensä jumalallisen olennon yksyyttä, hylkäsivät, näet, toiset persoonallisen eroituksen jumaluuden eri persoonain välillä, kun eivät muulla tavoin voineet sanottua totuutta puolustaa. Vaan itse teossa joutuivat he täten vieläkin arveluttavamman erehdyksen puolustajiksi ja muodostivat harhaoppisia lahkoja, joiden edustajia yhteisellä nimellä nimitetään _Monarkkeiksi._

Noin v. 200 ilmaantui Roomassa eräs _Teodotus_, kotosin _Bysantiumista_. Hän väitti että ei ole kuin yksi persoona jumaluudessa, nim. Isä, ja että Poika ja P. Henki, ovat vain jumalallisia _voimia_. Asettuen Ebionein kannalle piti hän Kristusta ainoastaan jumalallisilla voimilla varustettuna ihmisenä. Teodotuksen perustamaa harhaoppia, jonka puolustajia kutsutaan _Dynamikoiksi_, kehitettiin menestyksellä heidän Roomassa perustamassaan koulussa sekä muualla, ja moni jalo kristitty pettyi heidän oppinsa kautta. Näiden joukossa mainitaan _Natalis_ niminen mies, joka esiintyi sillä väitöksellä, ettei kukaan "ennen näitä aikoja" ole kutsunut Kristusta Jumalaksi. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin huomasi erehdyksensä ja luopui siitä. Enemmän kuin kukaan muu on _Paavali Samosatalainen_, joka v. 260 pääsi Antiokian piispaksi, kehittänyt Dynamikkojen oppia. Miehen röyhkeä käytös, hänen ylpeytensä ja itsekkäisyytensä herätti kuitenkin niin paljon mielipahaa häntä vastaan, että hän v. 272 pantiin pois viralta. Tästä alkaen lannistui vähitellen hänen lahkonsakin, mutta sen kylvämät harhaoppisuuden siemenet itivät ja tuottivat kirkolle myöhemmin suuria häiriöitä.

Toiseen suuntaan erehtyivät n.s. _Patripassianit_, joista _Praxeas_ ja _Noétus_, molemmat kotosin Vähästä-Aasiasta, ovat etevimmät. Viimemainittu esiintyi Roomassa 3:nen vuosisadan alkupuolella ja sai täällä paljon ystäviä; itse Rooman silloinen piispakin asettui hänen puolellensa. Patripassianit opettivat, että Isä itse oli tullut ihmiseksi, kärsinyt ja kuollut maailman syntein sovittamiseksi. Heidän päätarkoituksensa, joka kyllä itsellään oli aivan oikeutettu, oli säilyttää Jumalan ilmestyminen Kristuksessa täydellisenä, mutta heidän yksipuoliselta kannaltansa oli varsin mahdotonta puolustaa puhdasta oppia. Tertullianus sanoi heistä: "he ovat ristiinnaulinneet Isan ja ulosajaneet Pyhän Hengen."

Vielä kolmannen Monarkilais-lahkon tuntee kirkkohistoria. Sen etevin edustaja on Ptolemaisin presbyteri _Sabellius_, joka eli kolmannen vuosisadan keskipaikoilla. Hänen oppinsa mukaan (sitä kutsutaan _modalilaisuudeksi_) on Jumala alkuansa persoonaton yksyys, joka sittemmin kolmella eri tavalla on ilmestynyt maailmassa. Isä, Poika ja P. Henki ovat vain jumaluuden toinen toisensa perästä ilmaantuvia ilmestysmuotoja eivätkä suinkaan persoonallisia olentoja.

Alkamaisillaan oli nyt tuo pitkä riita Jumalan kolminaisuudesta -- se riita, jonka vaihtelevat ilmiöt täyttävät niin monta lehteä seuraavien vuosisatojen kirkkohistoriassa. Monarkilaiset lahkot kyllä voitettiin ja katosivat vähitellen näyttämöltä, kun eivät niiden edustajat pystyneet puolustamaan mielipiteitänsä niitä kirkon suuria opettajia vastaan, jotka rupesivat heitä vastustamaan, mutta kun nämäkin takertuivat yksipuolisuuksiin ja erehdyksiin, jäi tämän tärkeän opin määrääminen myöhempien aikojen tehtäväksi. Valitettavasti teki kirkon opettajain katkeruus ja heidän sydäntensä kovuus tämän vaikean kysymyksen kehittämisen jo alussa vielä vaikeammaksi. Järjenmukainen arvostelu pääsi vallitsemaan ollen monessa paikoin tukehuttaa elävän uskon Herran seurakunnassa, eripuraisuus ja viha poisti rakkauden monen kristityn sydämmestä. Synkät pilvet nousevat kirkon tulevaisuuden taivaalle, mutta pilvien takana asuu Hän, jonka kaikkivaltias käsi nytkin on korotettu totuuden puolustukseksi.

VII.

Uusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.

Älkäät luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle: en ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään. Math. 10: 34.

Septimius Severuksen kuoltua seurasi rauhallisenpi aika. Muutamat tämän aikakauden keisareista koettivat valtakunnan eri uskonnoista luoda jonkummoisen yleisuskonnon, joka yhdistäisi kaikki uskonnolliset järjestelmät ja tyydyttäisi kaikkia ihmisiä. Kuinka turhat ja mahdottomat nämä yritykset itsessään olivatkin, tuottivat ne kuitenkin kristityille entistä levollisempia päiviä, tarjoten heille tilaisuutta järjestämään kirkon sisällisiä oloja sekä levittämään evankeliumin sanomaa maailmassa. Mutta tämä rauha oli yhtä vaarallinen kuin lyhyt. Se kokosi nimikristityitä kirkkoon, veltostutti kristittyjen kilvoitusta elämän kaitasella tiellä ja sai monen suruttomaksi petollisen maailman suhteen. Ja kuitenkin väijyi heitä nytkin pakanain viha, odottaen ainoastaan tilaisuutta leimahtaaksensa ilmituleen.

V. 249 korottivat legionit _Deciuksen_ valtaistuimelle. Hän oli jäykkäluontonen, muinaisroomalaisia tapoja harrastava henkilö ja hänen hartain toivonsa oli uudistaa Rooman entinen loisto ja mahtavuus. Pitäen esi-isien uskontoa valtakunnan paraana tukeena, päätti hän hävittää kristinuskon ihan juurinensa. Heti keisariksi päästyänsä sääti hän, että kaikkien kristittyjen tuli ottaa osaa valtion uskonnollisiin menoihin. Käskyn noudattamista piti ankaran tarkasti valvottaman valtakunnan kaikissa osissa. Kristittyjen hämmästys ja pelko oli yleinen. Keisarin käskyläiset koettivat uhkauksilla ja väkivallalla pakottaa heitä kuuliaisuuteen, ja suruksensa täytyi Jesuksen tunnustajain monesti kokea, miten suuri nimikristittyjen luku tähän, aikaan oli. Joukottain kiiruhtivat toiset uskoansa kieltämään jo ennenkuin he olivat vangitutkaan, täten säilyttääksensä niitä maallisia etuja, joihin heidän sydämmensä oli kiinnitetty. Toiset hankkivat itselleen virkamiehiltä todistuksen että olivat noudattaneet keisarin käskyä, vaikkeivat olleetkaan sitä tehneet, täten koettaen tyydyttää omaatuntoansa hätävalheella ja petoksella. "Heissä toteutuivat," sanoo kirkkohistorioitsija Eusebius, "Vapahtajan sanat: huokeampi on kamelin käydä neulan silmän läpitse kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan." Mutta tapaammepa tänäkin aikana monta jaloa esimerkkiä Jesuksen tunnustajain taistelusta totuuden puolesta; monessa paikoin säteilee vielä nytkin muuttumattoman kirkkaasti meitä kohtaan marttyyriajan kirkas valo. -- Deciuksen vaino ei rajoittunut, kuten edelliset, muutamiin paikkakuntiin ja kaupunkeihin -- se raivosi koko valtakunnassa ja on siis pidettävä ensimmäisenä _yleisenä vainona_. Keisarin kuoltua (251) odotti moni rauhallisempia aikoja, vaan turhaan, Deciuksen seuraaja valtaistuimella _Gallus_ jatkoi vainoa. _Valerianus_, joka v. 253 tuli keisariksi, kohteli alussa kristityltä lempeästi, mutta erään hänen suositun neuvonantajansa onnistui pian kokonaan muuttaa keisarin mielen. Jo v. 256 kiellettiin kristityitä ankarasti rukouksia pitämästä ja piispoja uhattiin maanpaolla, elleivät taipuisi palvelemaan epäjumalia. Seuraavana vuonna kiihtyi vaino kiihtymistään. Julkaistiin näin kuuluva keisarillinen käsky: "Kristittyjen piispat, presbyterit ja diakonit ovat heti miekalla surmattavat, senaatorit ja ritarit menettäkööt arvonimensä ja omaisuutensa, ja jos tämänkin jälkeen pysyvät kristittyinä, ovat hekin kuolemalla rangaistavat, Säätynaiset ajettakoot maanpakoon; keisarillisen hovin kristityitä kohdeltakoon orjina, he pantakoot kiinni ja lähetettäkööt keisarillisille maatiloille työtä tekemään." -- Tämän vainon uhreista mainitaan muiden muassa Rooman piispa _Sixtus II_ ja neljä hänen diakoniansa. He ristiinnaulittiin kristittyjen hautausmaalla. Urhoollisesti he tunnustivat uskonsa, voitollisesti he kuolivat.

Rauhaton oli aika, täynnä vaaroja ja vaikeuksia. Pakanamaailma valmistautui viimmeiseen suureen taisteluun kristinuskoa vastaan, kooten kaikki voimansa, kaiken vihansa vihdoinkin masentaaksensa Jesuksen tunnustajat, ja tämän ohessa ilmaantui kirkossa yhä suuremmassa määrässä erimielisyyttä, eripuraisuutta ja riitaa. Jos mikään oli tämä aika tuskallinen kirkon opettajille, sillä heitä vastaan kokosi riehuvan taistelun myrskyisä meri kovimmat aaltonsa. Todistuksena on esim. kirkkoisä Cyprianuksen elämäkerta, jota nyt lähdemme silmäilemään.

_Tascius Caecilianus Cyprianus_ syntyi luultavasti Kartagossa kolmannen vuosisadan alussa. Ollen arvokasta sukua kasvatettiin hän pakanalliseksi viisaaksi ja rupesi asianajajaksi. Opillaan ja taidollaan saavutti hän maailman kunnioitusta runsaassa määrässä ja hänen rikkaan pöytänsä ympärille kokoontui paljo ystäviä. Mutta kaikki tämä kunnia ja loisto ei voinut tyydyttää, häntä eikä tuottaa hänen sydämmelleen sitä rauhaa, jota hän kaipasi. Päivä päivältä kävi hän yhä synkkämielisemmäksi, turhat, tyhjät olivat hänestä maallisen elämän pyrinnöt ja toimet, köyhä maailman kunnia, petolliset sen lupaukset, "Olin nääntyä elämän myrskyisällä, pimeällä merellä, minä horjuin sinne tänne enkä tietänyt minne kääntyä, kaukana kun harhaelin totuudesta ja valosta," kirjoittaa hän itse tätä aikaa muistellessaan. Uskollinen Vapahtaja, hengellisesti köyhäin ja murheellisten auttaja, loi valoa ja rauhaa hänen kolkkoon sydämmeensä ja kutsui hänet työhön viinimäkeensä. V. 246 otettiin Cyprianus p. kasteen kautta kristillisen seurakunnan yhteyteen ja kaksi vuotta myöhemmin valittiin hän Kartagon piispaksi. Pitäen itseään varsin kelvottomana näin painavaa virkaa hoitamaan, koetti hän kaikin voimin estää vaalia, mutta kun kansa rukoillen, vaatien pyysi häntä piispaksensa, suostui hän vihdoin, vaikka vastahakoisesti, sen pyyntöön.

Cyprianus oli syvänluontonen henkilö, hän vihasi kaikkea pintapuolisuutta, kaikkea teeskentelemistä. Mitä enemmän hän Pyhän Hengen kurittamana ja opettamana tutustui kristinuskoon, sitä selvemmäksi kävi hänelle se totuus, että Jumala vaati meiltä koko meidän sydämmemme. Seuraten tätä vaatimusta ja noudattaen Tertullianuksen esimerkkiä, jonka kirjoituksia hän ahkeraan luki, alkoi Cyprianus ankarasti vastustaa nimikristillisyyttä ja kaikkea sitä epäsiveellisyyttä, johon Kartagon seurakunta tuon verrattain pitkän ulkonaisen rauhan aikana oli sortunut. Opillaan ja esimerkillään herätti hän tosikristillisyyden uuteen eloon seurakuntalaistensa sydämmissä, teroittaen heille kristityn kalliita velvollisuuksia sekä vaatien heitä taisteluun syntiä vastaan. Eikä Cyprianus suotta varoittanut seurakuntalaisiaan, ei hän joutavia puhunut muistuttaessaan heille sitä totuutta, että kristityn elämä on taistelua, tie Kristuksen seuraamisessa ristin tie!

Armossaan oli Herra muutaman vuoden kuluessa suonut tunnustajilleen ulkonaista rauhaa ja lepoa, mutta moni heistä oli, kuten mainitsimme, suruttomuuteen uupuneena alkanut solmia liittoa maailman kanssa, siten unohtaen Hänen, jonka sana varoittaen, uhaten kieltää meitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita, Kaikkina aikoina on kristittyjen kokemus todistava rauhan ja menestyksen päivien olevan taistelun ja koetuksen aikoja vaarallisempia, ja marttyyrien aikakausikin, jonka veriset näytelmät usein täyttävät mielemme kauhistuksella, opettaa meille samaa. Kun Herran vanhurskaat tuomiot synnin tähden kohtaavat ihmisiä, kun Hänen valittuinsa usein täytyy ulkonaisestikin kärsiä enemmän kuin maailman lasten, oppikaamme pitämään tätäkin armona, sillä Herra kääntää kurituksensa siunaukseksi kaikille niille jotka Häntä pelkäävät. Tätä totuutta sai Kartagon seurakuntakin taas kokea Deciuksen verisen vainon sitä kohdatessa. -- Cyprianuksen seurakuntalaisia vietiin joukottain vankilaan, toisia kidutettiin, toisia surmattiin missä oli hän itse, tuo jalomielinen, rohkea paimen, joka saarnoillaan oli kehottanut seurakuntaansa urhoollisesti taistelemaan maailmaa vastaan? Uhkasihan Deciuksen vaino juuri piispoja, juuri he olivat ennen muita surmattavat -- eikö historia tiedä kertoa mitään mainion Cyprianuksen käytöksestä näinä aikoina? Me oudoksumme hänen vetäytymistään pois tuon verisen taistelun näyttämöltä ja pakenemistaan syrjäiseen paikkaan, minne vainon myrskyt eivät ulottuneet, emmekä saa kummastella, että häntä tästä kovasti moitittiinkin. Turhaan koetti piispa puolustaa itseään, sillä vaikka hän väitti noudattaneensa Herran tahtoa ja omantuntonsa ääntä, ei häntä uskottu. Kristityt sanoivat häntä pelkuriksi, petturiksi, pakanat pilkkasivat häntä ylönkatseellisesti. Vielä vaikeammaksi kävi Cyprianuksen asema vainon päätyttyä hänen ryhtyessään järjestämään seurakuntansa häirityitä oloja. Kaikkialla keisarikunnassa oli suuri joukko kristittyjä vainon uhatessa heikkoudesta ja pelosta luopunut Kristuksesta ja katuvaisina pyrkivät he nyt kirkon yhteyteen jälleen. Noudattaen entistä ankaraa mielipidettänsä vastusti Cyprianus niitä, jotka laiminlyöden kirkkokurin vaatimuksia olivat valmiit heti suostumaan luopuneiden ottamiseen seurakuntaan. Oli näet niitä, jotka osotettuaan rohkeutta vainon aikana ylpeytensä vietteleminä kokivat kartuttaa hyvää mainettansa osottamalla lempeyttä luopuneita kohtaan. Häiriötä lisäämään ilmaantui Roomassa presbyteri _Novatianuksen_ perustama erikoisseurakunta, joka tunnustaen ainoastaan "puhtaita" seurakunnan jäseniksi ehdottomasti sulki kaikki luopuneet ainaiseksi kirkon yhteydestä. _Novatianukselaiset_ sanoivat: eihän kirkko voi säilyä "puhtaitten yhtiönä," jommoisen sen tulee olla, jos luopuneitakin suvaitaan sen keskuudessa. Rooman piispa _Cornelius_ oli toista mielipidettä luopuneiden suhteen, samoinkuin Cyprianus, jonka seurakunnassa Novatianukselaiset saivat monta ystävää. Kuinka vaikea oli Cyprianuksen asema, kun hän, noudattaen omantuntonsa ääntä ja perustuen Jumalan sanaan, vastaanotti luopuneita kirkkoon, ja lahkolaiset tuomiten lausuivat: sille miehelle ei kirkon puhtaus ja pyhyys maksa paljo! Kuinka vaikeat ja katkerat olivat hänen toimensa ja huolensa kirkkokurin suhteen, vihamiesten soimaten huutaessa: kyllä hän nyt on ankara ja vaativa, kun on vaara ohitse!

Näiden vaiheiden ohessa syntyi Kartagossa kova rutto, joka tempasi pakanoita ja kristittyjä joukottain tuonelaan. Kuolla tautiin ajalla, jolloin marttyyrikuolema oli tarjona milloin hyvänsä, ei tuottanut ihmisten kunnioitusta eikä loistavaa nimeä historian lehdillä -- tätä vaaraa sopi siis kristityn häpeämättä paeta. Näin arvelivat useimmat, kiiruhtaen pois kaupungista. Kaduilla oli joukottain kuolleita, huoneista kuului kuoleman kanssa taistelevasta vaikeroimiset! Kristillisen rakkauden pakottamana jäi Cyprianus taistelutantereelle. Nöyränä, kunniaa etsimättä, hoiti hän väsymättömällä alttiiksiantavaisuudella yhtä hellästi vihollisia kuin ystäviä, yhtä huolellisesti pakanoita kuin kristittyjä. Niidenkin, jotka olivat väittäneet hänen pelosta paenneen Deciuksen vainoa, täytyi nyt yksimielisesti hänestä todistaa: hän ei pelkää kuolemaa, Ikäänkuin ihmeen kautta jäi hän eloon.

Joku kysynee: kentiesi oli Cyprianuksen mieli niin masentunut noista alituisista riidoista ja taisteluista, kentiesi tunsi hän elämänsä kuorman niin raskaaksi, että hän tahallaan viipyi Kartagossa siten lyhyen taudin kautta päästäksensä tämän elämän tuskista. Vastaamme: Cyprianus oli mies, jota ei sovi arvostella tavallisella mitalla, ja jota etemmäs pääsemme hänen elämäkerrassaan, sitä paremmin käsitämme hänen oppineen tyytymään Herran tahtoon, tuottipa se hänelle sitten maailman kunniaa tahi pilkkaa. Lainaamme tähän otteen hänen juuri ruton aikana kirjoittamasta kirjastaan "kuolevaisuudesta". "Ainoastaan tuolla ylhäällä on tosi rauha, pysyväinen lepo, alituinen ijankaikkinen turva. Siellä on asuntomme, kotimme: ken ei kernaasti kiiruhtaisi sinne päästäksensä. Siellä odottaa meitä suuri joukko rakkaitamme, lukuisa paljous isiä, veljiä, lapsia. Siellä ovat apostolit kirkkaudessa, siellä profeetat ilossa; siellä on marttyyrein lukematon joukko, seppelöittynä voiton seppeleillä taistelun ja kärsimisen jälkeen; siellä ovat riemuitsevat neitsyet, siellä palkitut armeliaat. Halatkaamme päästä sinne, toivokaamme että pian ehtisimme heidän tykönsä, että saapuisimme Kristuksen luo. -- Tätä maallista elämää seuraa taivaallinen, kurjuutta kunnia, katoavaisuutta ijankaikkisuus." -- Näin ei pelkuri ja velvollisuuksiinsa kyllästynyt ajattele. Sanat ovat Herran kilvoittelijan, joka on löytänyt "ahtaan portin" ja Kristuksen seuraamisessa tahtoo uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti.

Näinä aikoina, jolloin uusia harhaoppisia seurakuntia tuon tuostakin ilmaantui, vaati kirkon yksyyden aate vakaita, nerokkaita puolustajia. Cyprianus on näistä etevimpiä. Suurimmassa teoksessaan "kirkon yksyydestä" väittää hän jyrkästi, ettei kirkon ulkopuolella löydy pelastusta eikä autuutta. "Irroitettuna auringosta sammuu säde, eroitettuna puusta kuivuu oksa" lausuu hän muun muassa tästä puhuessaan. Hän tuomitsee kaikkia lahkolaisia paljon ankarammin kuin luopuneita, jotka katuvaisina syntisinä pyrkivät päästä takasin kirkon yhteyteen. Kernaasti myönnämme Cyprianuksen usein innostuksen kiihkossa liika jyrkästi puolustaneen mielipidettään tässä kohden, mutta itse kirkon yksyyden aate, joka ajan eripuraisuuksien ja ristiriitaisuuksien uhalla kangastaa hänen toivossaan, on korkeammassa merkityksessä oikeutettu, jos kohtakin sen toteuttaminen ulkonaisten muotojen ja sääntöjen kautta on mahdoton.

Cyprianuksen elämänvaiheista mainittakoon vielä hänen riitansa Roomaa piispan _Stefanuksen_ kanssa lahkolaisten kasteesta. Edellinen ei myöntänyt harhaoppisten lahkossa toimitetulle kasteelle minkäänlaista merkitystä, vaati vain lahkolaista, joka pyrki kirkon yhteyteen, uudestaan kastettavaksi. Viimmemainittu sitä vastoin puolusti harhaoppisen toimittamaa kastetta oikeaksi, kun se vain oli toimitettu Herran asetussanojen mukaan. Stefanus oli ylpeä ja vallanhimoinen mies, joka koki pakottaa kaikkia tahtoansa noudattamaan, ja kun Pohjois-Afrikan piispat, seuraten Cyprianuksen esimerkkiä, eivät taipuneet noudattamaan hänen vaatimuksiaan, rikkoi hän kaiken yhteyden heidän kanssansa. Uudet vainot keskeyttivät riidan, kunnes Nicaean kirkolliskokous (325) lopullisesti ratkasi kysymyksen kasteesta Stefanuksen puolustaman mielipiteen mukaan.

Cyprianus oli mies sanan syvemmässä merkityksessä. Hänen ei ollut tapana vaikeroida, kuinka kipeästi riehuvan taistelun iskut kohtasivatkin häntä, eikä hän vaipunut epätoivoon, vaikka hänen kauniimmat toiveensa usein pettyivät. Urhoollisesti säilytti hän asemansa ja piispallisen arvonsa loppuun asti. Elämän myrskyissä tuki häntä ijankaikkisen ilon toivo, joka ei anna häpeään tulla, ja tällä toivolla, jonka hänen rikas mielikuvituksensa puki mitä kauniimpiin sanoihin, lohdutti hän murheellisia ystäviäänkin.

Valerianuksen vaino raivosi. Kristityltä vaadittiin luopumaan jumalanpalvelusta pitämästä, heitä kiellettiin käymästä marttyyrein haudoilla y.m. Cyprianus, joka ei totellut näitä keisarillisia käskyjä, kutsuttiin maaherran tutkittavaksi. Pienestä maaseutukaupungista, minne hän ensin (257) vietiin, kirjoitti hän viimmeiset kirjeensä seurakuntalaisilleen. Ne puhuvat urhoollisen kristityn, kokeneen paimenen, nöyrän marttyyrin ylevää kieltä. Seuraavana vuonna tuotiin Cyprianus Kartagoon. Kiitollisuutta, kunnioitusta säteili häntä kohtaan seurakuntalaistensa kasvoista, hänen heitä viimme kerran tervehtiessään, ja monen pakanankin silmässä välkkyi kyynel, nämä kun säilyttivät rakkaassa muistissa, miten tuo jalomielinen, nyt kuolemaan vihitty mies oli heitä ruton aikana samoinkuin monesti sittemmin auttanut. "Pyhä keisari käskee sinun uhraamaan" lausui maaherra. "Sitä en tee" kuului piispan vastaus. "Tyydy siis seurauksiin" jatkoi edellinen. "Tee mitä lakisi käskee! näin selvässä asiassa ei tarvita selityksiä" vastasi Cyprianus, joka kuultuaan tuomionsa: "miekalla mestattava" lausui: "Jumala olkoon kiitetty!" Rukoillen valmistihe hän tuohon viimmeiseen kovaan taisteluun, sitoi itse peitteen silmillensä ja laskeutui polvilleen. Kun mestaajan miekka välkkyi syysauringon valossa ja Cyprianuksen pää putosi mestauslavalle, silloin ei enää kukaan rohjennut epäillä hänen urhoollisuuttansa, kaikki hänen vihamiehensä vaikenivat -- yksimielinen oli kunnioitus. Mutta ihmisten kiitosta hän nyt kaipaisi vielä vähemmän kuin milloinkaan ennen -- hän oli saanut paremman palkan!

VIII.

Aleksandrian katekeetikoulu.

-- viisaus on parempi kuin päärlyt, ja kaikki mitä ihminen hänellensä toivottaa, ei ole hänen vertaisensa. San. 8: 11.

Muistuttaen muinaisuuden urotöistä ja viitaten tulevaisuutta kohden kukoisti Niili-virran suulla Aleksanteri suuren perustama kuuluisa Aleksandrian kaupunki. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa, itä- ja länsi-maiden rajalla, soveltui tämä kaupunki täydellisemmin kuin mikään muu edustamaan aikakauden eri pyrintöjä, kuvastamaan sen varjopuolia samoinkuin ilmaisemaan sen syvintä, kristinuskon herättämää tarvetta. Täällä löytyi juutalaisia rabbineja, itämaiden haaveksiviin unelmiin mieltyneitä viisaita kaukaisilta mailta, kreikkalaisia filosofeja, roomalaisia valtioviisaita ja lakimiehiä, ja jo varhain oli, kuten olemme nähneet, Jesuksen evankeliumi täälläkin virittänyt valoa moneen sydämmeen? Kokien säilyttää Aleksandrian mainetta piti moni Rooman keisari kunnianansa suosia sen tieteellistä harrastusta, jolle ei mikään muu kaupunki koko valtakunnassa näyttänyt voivan vetää vertoja, Näin kaikin puolin suosittuina pukivat Aleksandrialaiset ajatuksensa mitä vaihtelevaisimpiin, monipuolisimpiin muotoihin, ja useat näistä tuottivat kristinuskolle suuria vaaroja. Täkäläiset kristityt tutustuivat pian uusplatonilaisten filosofein väitöksiin, ja moni heistä takertui gnostisismin petollisiin verkkoihin, kuten ennen olemme kertoneet. Tuliko Jesuksen tunnustajain asiain näin ollen paeta pois täältä Egyptin maalta jumalanpalvelukselle sopivampaan paikkaan, niinkuin Jumalan kansa muinoin murrettuaan orjuutensa kahleet vaelsi erämaahan Herralle juhlaa pitämään, vai oliko tämän uuden sukupolven velvollisuus toinen? Sen tehtävä oli sama, vaan kuitenkin aivan toisen laatuinen. Suuri profeeta, josta Mooses oli ennustanut Israelin lasten lähestyessä Kananin rajoja, oli tullut johdattamaan Jumalan valittuja Egyptin orjuudesta lupauksen maahan, mutta tämä Egypti, synnin orjuuden maa, on kaikkialla maan päällä -- uuden liiton Israel ei saavuta kotimaataan vaeltamalla paikasta paikkaan. Sen retki on toisenkaltainen kuin vanhan testamentin kansan, sen johtaja Moosesta suurempi. "Hyvä paimen", joka sanansa valossa paljastaa ihmissydämmelle tämän maailman kurjuuden, tekee suurempia ihmetöitä kuin Mooses, Hän luopi omaisillensa korven etäisyyden ja hiljaisuuden meluavan Egyptin keskelle, opettaen heitä palvelemaan Jumalaa "hengessä ja totuudessa" itse pakanuudenkin keskuudessa. Jalosti taisteli moni Herran tunnustaja Aleksandriassa vainojen kovina aikoina totuuden puolesta, todistaen rohkealla tunnustuksellaan tahi verisellä marttyyrikuolemallaan Herran voimallista läsnäoloa täälläkin, ja sitäpaitsi ryhtyivät toiset noudattaen ajan vaatimuksia tieteellisesti järjestämään ja esittelemään kristinuskon totuuksia. Jo toisen vuosisadan keskipalkoilla tapaamme täällä Aleksandriassa ensimmäisen kristillisen oppilaitoksen, tuon sittemmin kuuluisan _"katekeetikoulun"_, joka kauan levitti valoaan kaukaisiin maihin. -- Vaikka useimmat kirkon opettajat perustuen sakramentin jumalalliseen voimaan puolustivat lasten kastetta oikeutetuksi ja tarpeelliseksi, vaativat he täysikasvaneilta, jotka halusivat tulla Jesuksen tunnustajiksi, huolellista valmistusta ja pitemmän ajan kuluessa osotettua vakaata tarkoitusta kuolla maailmasta ja elää Kristukselle, ennenkuin nämä p. kasteen kautta otettiin kirkon yhteyteen. Näiden n.s. _katekumenein_ opettaminen ja siveellinen kasvattaminen uskottiin seurakunnan kokeneimmille ja luotettavimmille jäsenille, joiden tuli tarkasti valvoa oppilaittensa siveellistä elämää ja heidän kehittymistään kristinuskon oikeassa käsittämisessä. Jos katekumeni käyttäytyi epäsiveellisesti, oli huolimaton ja kevytmielinen, jos hänen mielensä ja halunsa oli maailmaan ja sen menoihin, ei hän saanut koulunkäyntiään jatkaa. Näin huolellisesti ja ankarasti valvottiin ja tutkittiin marttyyrien aikakaudella kaikkia niitä, jotka tahtoivat vannoa uskollisuuden valan kirkon Herralle! -- Alussa vaadittiin katekumenein opettajilta ainoastaan tuota yksinkertaista kristillistä viisautta, joka ei tarvitse tieteellistä oppia, inhimillistä viisautta avuksensa voidakseen neuvoa ihmisiä elämän tietä vaeltamaan, mutta aikojen kuluessa, kun pakanallisia viisaita yhä useimmin nähtiin kirkkoon pyrkivien joukossa, vaadittiin opettajilta (näitä sanottiin _katekeetoiksi_) oppia ja tieteellistä sivistystä, jotta voisivat kumota oppilaittensa vastaväitöksiä sekä, sovittaen opetuksensa heidän kantansa mukaan, johdattaa heitä pimeydestä totuuden valoon. Tämän tarpeen synnyttämänä alkoi Aleksandrian katekeetikoulu kasvattaa katekumenein opettajia ja on semmoisena vaikuttanut arvaamattoman paljon tämän aikakauden kirkon hyväksi. Mutta vielä suuremman maineen on se saavuttanut herättämällä tieteellistä harrastusta jumaluustieteen alalla, sillä se on siten valmistanut sitä aikaa kirkon historiassa, jonka päätehtävänä oli tieteellisesti järjestää sekä tarkasti rajoittaa kirkon tunnustusta kaikista noista eksyttävistä harhaopeista, joiden rehottava rikkaruoho seuraavina vuosisatoina oli kokonaan tukehuttaa puhtaan opin. Vaan älkäämme kuitenkaan silti olettako näiden aleksandrialaisten oppineiden aina oikein esittäneen kristinuskon salaisuuksia. Päinvastoin tapaamme heidän kirjoituksissaan monasti suuria virheitäkin. Todistuksena on koulun ensimmäinen kuuluisa opettaja _Clemens aleksandrialainen_ (k. 217), jonka syvät mietteet filosofian suhteesta kristinuskoon tosin osottavat suurta oppia ja nöyrää, kristinuskon valaisemaa mieltä, mutta samalla ilmaisevat eksyttäviäkin ajatuksia. Pitäen p. raamattuun perustuvaa uskoa ainoana totuuden tuntoon johdattavana tienä sekä puolustaen kristinuskon verratonta ylevyyttä kaikkien inhimillisten ja omatekoisten oppijärjestelmäin rinnalla on hän opillaan ja nerollaan kuitenkin saavuttanut etevän sijan tämän aikakauden kirkkoisien jalossa rivissä.

X.

Kirkkoisä Origines.

Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin kahdeksankymmentä vuotta, ja kuin se paras on ollut, niin se on tuska ja työ ollut. Ps. 90: 10.

Monella eri tavalla on kirkon suuria henkilöitä ja heidän työtänsä Jumalan valtakunnan palveluksessa usein arvosteltu, ja jos kukaan niin on se mies, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään, antanut aihetta mitä ristiriitaisimpiin keskusteluihin ja lausuntoihin. Niin katoamattoman selvästi on hän piirtänyt nimensä kirkkohistorian lehdille, niin tuntuva, merkillinen on hänen vaikutuksensa ollut, että tulevien vuosisatain monet oppiriidat ja taistelut uskonopin alalla suureksi osaksi riippuvat siitä, miten hänen oppiansa selitettiin ja arvosteltiin. Tämä mies on _Origines_. Älköön kuitenkaan kukaan tästä päättäkö hänen uskonoppinsa olleen kirkon edellisten opettajain mielipiteitä selvemmän, oikeamman; päinvastoin tapaamme juuri hänen kirjoituksissaan usein raamatusta poikkeavia, varsin eksyttäviä ajatuksia. Origineksen merkitys on hänen jättiläisneronsa ja tavattoman tietonsa synnyttämä, ja jos häntä ainoastaan tältä kannalta arvostellaan, ei kukaan kiellä hänen olleen marttyyriaikakauden suurimman kirkkoisän, olkootpa mielipiteet hänen kristillisestä kannastaan kuinka erinkaltaiset tahansa.

Origineksen rikkaat luonnonlahjat kehittyivät ja kypsyivät alituisten koetusten ja vaarojen ohessa. Jo nuorena harjaantui hän käsittämään kristittyjen elämää ristin tieksi, jo pienenä poikana tutustui hän noihin hirmuisiin verinäytelmiin, jotka tuon tuostakin kohtasivat Jesuksen tunnustajia. Hänen isänsä _Leonidas_, joka oli oppinut mies ja uskollinen kristitty, opetti poikaansa inhimillisen tiedon ja viisauden aarteita kokoamaan, vaan hänen hartain toivonsa, hellin huolensa oli kuitenkin saada jumalallisen totuuden siemeniä itämään lapsen sydämmessä. Leonidaan työ ei ollut turhaa, hänen toivonsa ei pettynyt. Verrattoman nopeasti edistyi Origines tieteissä ja ylönluonnollisen valon valaisemina välkkyivät hänen kirkkaat silmänsä ijankaikkisten totuuksien voittaessa yhä suurempaa alaa hänen sielussaan. Hän ei viihtynyt ikäistensä leikkipaikoilla, hän oleskeli aatteiden yli-ilmoissa, tyydyttäen mielikuvitustansa ja harjoittaen voimiaan kaukana tämän maallisen elämän lapsellisista ja turhista oloista. Usein nuhteli Leonidas poikaansa tämän osottaessa mitä vastustamattominta halua päästä syvimpiäkin hengellisiä salaisuuksia käsittämään sekä kehotti häntä tyytymään raamatun yksinkertaiseen tajuntaan, vaan salaa kiitti hän Jumalaa Origineksensä hämmästyttävästä edistymisestä. Huolellisesti koettaen poistaa kaikki ylpeät ajatukset nuorukaisen sydämmestä, salasi hän häneltä ilonsa; -- vasta päivän työn loputtua, kun Origines enkelein vartioimana nukkui viattomuuden unta, kuulematta, näkemättä maailman viettelyksiä, uskalsi isä suudellen poikansa rintaa, tuota "P. Hengen temppeliä" ilmaista miten suuret hänen toiveensa lemmittynsä tulevaisuudesta olivat.

Vanhemmaksi tultuaan pääsi Origines kotikaupunkinsa Aleksandrian mainioon katekeetikouluun, jonka opettajana kuuluisa Clemens silloin oli. Täällä hän päivä päivältä saavutti yhä suurempaa mainetta, vaikka hän tähän aikaan vielä oli varsin nuori. Mutta rauhaton oli aika, ja niiden jotka silloin uhrasivat elämänsä kristillisen tieteen edistämiselle täytyi usein keskeyttää lukunsa lohduttaaksensa vankilaan vietyjä tahi kuolemaan tuomituita sukulaisiaan ja ystäviään, tietämättä, milloinka heidän oma elämänsä oli vereen sammutettava. V. 202 kohtasi Septimius Severuksen vaino, josta ennen on kerrottu, Aleksandrian kristityltä. Origines oli siihen aikaan 17 vuoden ikäinen. Saatuansa tietää, että hänen isänsäkin oli heitetty vankilaan, tahtoi hän heti rientää hänen luoksensa, vaan kun hänen äitinsä piilotti häneltä vaatteet, täytyi Origineksen tyytyä kirjoittamaan isällensä. Kehottaen häntä urhoollisuuteen lausui hän hartaamman toivonsa olevan saada marttyyrinä uhrata nuoren elämänsä Kristuksen kunniaksi. Kiittäen Herraa sai Leonidas marttyyrikruunun, jota hänen mainio poikansa ei milloinkaan voittanut, vaikka hän toivoen, hakien sitä etsi! -- Hellällä rakkaudella piti Origines huolta turvattomasta äidistänsä ja kuudesta orvoksi jääneestä sisarestansa hankkien heille elatusta opettamalla nuorukaisia. Lujalla tahdollaan kesti hän nämäkin vastukset, kunnes hänelle koitti parempi aika aineellisen toimeentulon suhteen. Peläten vainoa oli näet katekeetikoulun johtaja Clemens paennut kaupungista, ja Aleksandrian piispa _Demetrius_, joka tajusi Origineksen loistavan neron ja suuret tiedot, nimitti hänen tähän virkaan (203). Nuorukainen rupesi nyt innokkaasti lukemaan ja opettamaan ja hänen maineensa levisi kaukaisiin maihin. Häntä ei suotta sanottu "timanttimieheksi", sillä ääretön oli hänen työkykynsä eikä mikään kysymys, kuinka vaikeata laatua se sitten olikin, voinut lannistuttaa hänen voimiansa taikka rakentaa salpoja hänen väsymättömälle tietohalullensa. Ainoastaan ruumiillisissa nautinnoissa noudatti hän kohtuutta ollen tässä suhteessa kovin ankara itseänsä kohtaan. Tällä tavoin kului muutamia vuosia, joiden vieriessä Origineksen nero kypsyi yhä aaterikkaammaksi ja valtavammaksi. Tuon tuostakin sattuneiden vainojen raivotessa hän kyllä etsi marttyyrikuolemaa, jonka ylevyyttä ei suurinkaan tieteellinen maine ja kunnia voinut häneltä himmentää; -- vaan turhaan hän pelkäämättä kävi kristityitä vankiloissa tervehtimässä ja lohduttamassa, turhaan puhui hän mestauspaikoilla rohkeita kehotussanoja kuolemaan tuomituille uskonveljilleen: ristiinnaulittu kuningas ei asettanut häntä veritodistajain valittuun joukkoon!

Keisari _Caracallan_ vainotessa Aleksandrian koulua meni Origines Palestinan Caesareaan, missä hän perusti samankaltaisen oppilaitoksen, joka veti vertoja itse tuolle mainiolle Niilin rannalla olevalle mallikoululle. Paitsi tiedemiehenä ja opettajana vaikutti Origines uudessa isänmaassaan paljon saarnaajana: läheltä ja kaukaa tulvasi ihmisiä ihailemaan ja ihmettelemään hänen loistavaa ja syvää esitelmäänsä.

Origineksen jumaluusoppi on siksi monipuolinen ja eri tahoille haaraantuva, ettei hänen uskonnollista kantaansa käy yhdessä jaksossa täydellisesti esittäminen. Mainitsemme tässä ainoastaan muutamia hänen uskonoppinsa pääkohtia:

P. raamatussa, jonka jumalista alkuperää Origines innostuksella puolustaa, sanoo hän löytyvän kolmenkaltaisen merkityksen: kirjaimellisen merkityksen, jota hän nimittää raamatun ruumiiksi, siveellisen totuuden eli sen sielun sekä raamatun hengen eli sen mystilliset, salaiset totuudet. Raamatun selittäjän velvollisuus on ruumiista tunkeutua sieluun ja siitä pyrkiä itse ytimeen s.o. henkeen. Ei kukaan kieltäne tätä ajatusta pääasiallisesti yhtä oikeaksi kuin se on syvä ja (ainakin tässä muodossa) ajan kehkeymiskantaa korkeampi, mutta valitettavasti johdatti se ajattelijan arveluttaville poluille. Origines vieraantui yksinkertaisesta kansasta, arvellen ainoastaan oppineita kykeneviksi Jumalan sanaa käsittämään, hän unohti että taivaan valtakunta on hengellisesti köyhäin ja mieltyi liiallisesti raamatun tieteelliseen selittämiseen. On kyllä totta, että hän juuri raamatun tutkimisen alalla on suuria toimittanut kokoamalla aineksia tulevien aikojen tutkijoille ja rakentamalla heille monessa kohden hyvän perustuksen, mutta tästä hänen työstänsä ovat myös hänen monet erehdyksensä juuret etsittävät. Mielikuvituksensa pettämänä selittää Origines usein Jumalan sanaa mielivaltaisesti ja aivan väärin ja näihin vääriin selityksiin perustuvat hänen jumaluusoppinsa virheet. Mitä vaikeampi kysymys, sitä rohkeammin pyrkii hän päästä sen perille, silloinkin kun Jumalan sana selvästi vaatii häntä luopumaan yrityksestä.

Jumalasta puhuessaan koettaa Origines tarkasti poistaa kaikki, joka voisi alentaa ja supistaa korkeimman olennon äärellisyyden ahtaiden näköpiirien mukaiseksi. "Yhtä vähän kuin ihmissilmä, joka sietää ainoastaan lampun himmeätä valoa, saattaa katseellansa käsittää auringon kirkkauden, yhtä vähän voi ihmisjärki muodostaa Jumalan olentoa ilmaisevan käsitteen" lausuu Origines, väittäen niitä raamatunpaikkoja, jotka puhuvat Jumalasta rajoitetun inhimillisen käsitysky'yn mukaan, vertauksen tapaisiksi lauseparsiksi, joiden kirjaimellisesta käsityksestä meidän tulee koettaa mielemme vapauttaa. Ajatus on syvä ja itsessään varsin oikea, mutta kun Origines ryhtyy Jumalan ilmoituksia p. raamatussa tältä kannalta selittämään, viepi hän meidät usein aavalle, sumujen peittämälle merelle, missä yksinkertainen lapsellinen usko kadottaa ankkurinsa. Vaan vieläkin arveluttavampi on se väite, johon hän johtuu, koettaessaan selittää kolminaisuuden, tuon ihmisjärjelle selittämättömän salaisuuden syvyyttä, kun hän opettaa jumaluuden toisen persoonan, Sanan, olevan Isää alhaisemman. Miten suuri hänen ansionsa tämän vaikean kysymyksen suhteen ylimalkaan onkin, missä määrässä hän nerokkailla ajatuksillaan johdattikin myöhempiä opettajia tuota kirkon tunnustuksessa välttämättömän tarpeellista oppikaavaa Jumalan kolminaisuudesta valmistamaan, varmaa on toiselta puolen, että juuri hänen eksyttävä käsityksensä Pojan suhteesta Isään on ihmisten sydämmiin kylvänyt niitä harhaoppisuuden siemeniä, joiden myrkyllisiä vaikutuksia me sittemmin vuosisatojen kuluessa tapaamme kristikunnassa.

Ajatellessaan Jumalan luomistyötä johtuu Origines käsittämään sitä ijankaikkisuudesta tapahtuvaksi, sillä "Jumala ei ole milloinkaan saattanut olla vaikuttamatta". Perustuen tähän väitökseen edellyttää hän jokaisen ihmissielun olleen olemassa yli-ilmoissa ennenkuin ruumis, jonka vankilaan se langettuaan sortui, luotiin. [Origineksen vastakohtana tämän lopullisesti ratkaisemattoman kysymyksen suhteen on Tertullianus, jonka opin mukaan ihminen siitessänsä perii vanhemmiltaan sekä ruumiin että sielun.] Ken ei tässä huomaa gnostisismin vaikutusta Origineksen ajatusjuoksuun, jospa kohta hän onkin vapaa sen liiallisuuksista. Kirkon oppia ruumiin ylösnousemisesta hän ei vastusta, vaikkei hän toiselta puolen tämänkään kysymyksen suhteen kiellä aatteellisen kantansa johdonmukaisuutta, jyrkästi kun vastustaa toisten kirkonopettajain käsitystä kirkastetun ruumiin sukulaisuudesta aineellisuuden kanssa. Yhtä vähän kuin Origines pelkää luoda silmänsä ijankaikkisuuden syvyyteen jommoisena se oli ennen kaikkea aikaa, yhtä vähän hänen sielunsa kammoksuu lähteä järjen mitalla arvostelemaan niitäkin salaisuuksia, jotka ovat tuolla puolen viimmeisen päivän rajaa. Vaan kun hänen rohkea mielikuvituksensa häneltä sammuttaa Jumalan sanan kynttilän, eksyvät hänen jalkansa outoja teitä vaeltamaan. Ja kun hän palajaa tältä matkaltansa, luulee hän äärettömästä etäisyydestä nähneensä, miten Jumalasta luopuneet, ijankaikkiseen kadotukseen tuomitut ihmissielut, vieläpä perkelekin ja hänen enkelinsä lopullisesti palajavat Jumalan luokse, niin että Hän sanan täydellisimmässä merkityksessä on "kaikki kaikissa." Tämä Origineksen opin kohta soveltuu hyvin hänen käsitykseensä synnistä, joka käsitys, sanottakoon hänen syvälle pyrkivästä nerostaan mitä tahansa, on arveluttavan pintapuolinen. Saatamme sanoa koko tämän tärkeän kysymyksen, jonka oikeasta käsityksestä jokaisen ihmisen uskonnollinen kanta lopullisesti riippuu, kokonaan jääneen syrjälle mainion kirkkoisän oppineesta järjestelmästä.

Kyllä niitä aina löytyy, jotka rohkeasti arvostelevat suurempienkin henkilöiden elämän-työtä, ylpeästi tuomiten heitä silläkin tuomiolla, jota Jumala ei luovuta muille, ja Origineksen suhteen on tämä tuomio usein mitä ankarimmassa muodossa lausuttu. Mutta ajatellessamme miten uskollisesti hän kantoi ristiänsä aikana, jolloin Herran tunnustamiseen vaadittiin sydämmen koko rakkaus, kääntyvät ajatuksemme toisaalle, kuinka sydäntä masentavaisilta Origineksen erehdykset sitten kuuluvatkin. Kirkkohistorian todistaessa hänen oppinsa olleen himmentämättä hänen kristillisen elämänsä kaunista todistusta, käännymme lohdutettuina silmäilemään hänen vanhuutensa päiviä. Ja nämä muistuttavat meitä taas tuosta innostuneesta aleksandrialaisesta nuorukaisesta, joka Septimius Severuksen vainon aikana toivoi saavansa kuolla Kristuksen kunniaksi, muistuttavat meitä siitä Origineksesta, jonka hartain halu sittemmin aina oli marttyyrikuoleman kautta päästä Herran iloon. Deciuksen vainon aikana -- niin kertoo meille kirkkohistoria -- pantiin Origines muiden kristittyjen kera Caesarean vankilaan, niissä häntä kovien kidutusten kautta koetettiin saada kristinuskosta luopumaan. Miehuullisesti hän kesti kaikki tuskat ja ainoastaan Deciuksen kuolema pelasti hänen marttyyrikuolemasta. Muutamia vuosia myöhemmin (254) kuoli hän 70 vuoden vanhana Tyroksessa niiden kovien kidutusten seurauksista, joita hän vainon aikana oli kärsinyt, -- Origineksen oli tapana sanoa: "kärsiä on rakastaa," ja arvostellessamme hänen pitkää väsymätöntä työtänsä Jumalan seurakunnan palveluksessa, jätämme lopullisen tuomion sille Herralle, joka lausui: "sentähden että hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, niin hän paljon rakasti."

X.

Silmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden loppupuolella.

-- te olette valittu suku, kuninkaallinen pappeus, pyhä kansa, omaisuuden kansa, ilmoittamaan sen voimaa joka teitä pimeydestä hänen ihmeelliseen valkeuteensa kutsunut on. 1 Piet. 2; 9.

Valerianuksen kuoleman jälkeen saivat kristityt nauttia pitempää ulkonaista rauhaa kuin milloinkaan marttyyriaikakauden kestäessä. Hänen poikansa _Gallienus_ myönsi heille _täydellisen uskonvapauden_ lainsäädännöllä, jonka mukaan valtio otti suojellaksensa kristinuskoa (260). Tämän rauhallisen ajan koittaessa sopii meidän silmäillä kristittyjen elämää ja kirkon tilaa marttyyriaikakauden loppupuolella, ennenkuin ryhdymme kertomaan pakanuuden viimmeisestä ponnistuksesta kristinuskoa vastaan, jolloin kaikkia entisiä vainoja kovemmat päivät kohtasivat Herran tunnustajia ja mitä kauheimmat verinäytelmät kaikkialla kristikunnassa vetävät kaiken huomion puoleensa.

Jumalallisine totuuksineen ja ylevine aatteineen oli kristinusko luonut uuden, pakanallisista mielipiteistä kokonaan poikkeavan katsantotavan maailmaan. Sen ytimenä oli itse tuo jumalallinen totuus, joka ei saata solmia liittoa pimeyden ruhtinaan kanssa, jonka ikeen alle ihmiskunta syntiinlankeemuksen kautta oli sortunut; -- sen tehtävä oli päinvastoin herkeämättä taistella maailmaa vastaan ja Pyhän Hengen voimalla rakentaa sitä hengellistä rakennusta, jonka kulmakivenä Jesus Kristus on. Senpätähden muodostui kristittyjen elämä pakanallisten olojen mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi.

Jos luomme silmämme kristittyjen perhe-elämään, jommoisena se ilmaantuu marttyyrikirkon aikakaudella, esiintyy eteemme aivan toinen näköala kuin pakanoiden kodeissa, Jos mahdollista toimitettiin avioliiton vihkiminen kirkossa, missä aviopari sitä ennen nautti Herran ehtoollisen. Se solmittiin kuvaamaan tuota "suurta salaisuutta," josta apostoli puhuu, sillä marttyyriaikakauden kristityt eivät perustaneet maallisen onnensa vaiheita tämän maailman pettäviin lupauksiin, heitä kun joka päivä muistutti siitä, ettei heidän kotinsa ollut täällä. Moni jalo kristitty piti oikeampana elää naimatonna kuin mennä avioliittoon siten välttääksensä monta kärsimistä, joita alituiset vainot tuottivat perheellisille, ja löytyipä niitäkin, jotka väärin selittäen apostoli Paavalin neuvoja avioliiton suhteen pitivät sitä syntinäkin, mutta kristillinen perhe-elämä jäi kaikkien vastaväitösten uhallakin todistamaan Hänestä, joka tahtoo pyhittää mitä Hän on perustanut. Itse Tertullianuskin, joka, kuten olemme nähneet, edustaa mitä ankarinta mielipidettä kristityn velvollisuudesta itsensäkieltämisessä seurata Kristusta, puhkeaa lausumaan: "onnellinen, kirkon vihkimä, p. ehtoollisen vahvistama avioliitto! Enkelit vartioitsevat sinua ja taivaallinen Isä tuntee sinun omaksensa!" -- Kristittyin kodeissa ei näy noita kalliissa vaatteissa ja koristuksissa kopeilevia vieraita, joiden lukuisat parvet täyttävät rikkaiden pakanoiden huoneet syntisen ilon kevytmielisellä melulla. Jos talo on varakas, tapaamme siinä kyllä vieraita, mutta aivan toisenkaltaisia. Sinne saapuu joka päivä suuri joukko orpoja, köyhiä, sairaita, sillä kaikki semmoiset ovat tervetulleet, täällä kuin vallitsee kristillinen "rakkaus joka ei omaansa etsi." Päivä aljetaan ja päätetään rukouksella, kaikki askareet ja työt toimitetaan Herran nimeen. Äiti puhuu pienokaisillensa lasten ystävästä Jesuksesta, isä kasvattaa heitä, "kurituksessa ja Herran nuhteessa." Veljinä ja sisarina kohdellaan palkollisia, ja nämä tekevät tehtävänsä ilolla, eivätkä ostetun palvelijan orjamielisellä pelolla, niinkuin pakanain luona laita on. Kristinusko on rikkonut rajamuurit eri säätyluokkain väliltä: rikkaat ja köyhät, isäntäväki ja palvelijat, vapaat ja orjat, missä näitä vielä löytyy muistona pakanuuden oloista, kaikki tuntevat toisensa veljiksi ja sisariksi sen Herran palveluksessa, joka "ei katso ihmisen muotoa." Hävitetyt ovat nuo siveyttä loukkaavat koristukset ja epäjumalain kuvat, joita perheen pakanallisten esi-isien aikana tavattiin huoneissa; uudet kristinuskon tuomat suojelushenget vartioivat nyt taloa: uskon, toivon ja rakkauden näkymättömät haltijattaret. On kyllä totta, että kauheat sanomat kristittyjen kärsimisistä vankiloissa ja mestauspaikoilla usein häiritsevät perheen rauhaa, totta sekin, että keisarin virkamiehet milloin tahansa saattavat astua sisälle tuomaan kenen hyvänsä tutkittavaksi tahi surmattavaksi, vaan täällä ei pelätä kuolemaa, tuli se sitten hirvittävässäkin muodossa, toinen kehottaa toista urhoollisuuteen, isäntä palvelijaansa, poika isäänsä, vanhemmat lapsiansa! Marttyyrikruunua pidetään tämän elämän kauniimpana voittona, ja haudan toisella puolella koittaa muuttumattoman ilon kirkas päivä! Näin ajattelivat, elivät ja kuolivat marttyyriaikakauden kristityt. Alituisten vaarojen ja kärsimisten uhalla "löydettiin heidän uskonsa paljoa kalliimmaksi kuin katoava kulta, joka tulessa koetellaan."

Hengellisessä säädyssä oli vähitellen suuria muutoksia tapahtunut. Yhä yleisemmäksi pääsi kirkossa se katsantotapa, jonka mukaan _pappissäätyä_ pidettiin _maallikoista_ tarkasti erotettuna luokkana, jos kohta se väitös että papiksi-vihkiminen tuottaa vihitylle ylönluonnollisia hengellisiä lahjoja vasta seuraavina vuosisatoina selvästi esiintyy. Tämän ohessa syntyi papistossakin eri arvoluokkia ennustamaan tuota surkeata vallanhimoa ja maallista mieltä, joka myöhempinä aikoina on pappissäädyn miltei nimenomaisena tuntomerkkinä. Ei siinä kylliksi että piispoja ruvettiin pitämään presbytereitä ja diakoneja etevämpinä, edellistenkin, suhteessa toisiinsa tapaamme jo marttyyrikirkon aikana samankaltaisen kunnianhimon merkkejä. Kaupunkein piispat kohosivat maaseutujen piispoja mahtavammiksi, riistäen näiltä pian itse piispan nimenkin, ja jota kuuluisampi kaupunki oli, sitä suurempaan arvoon pääsivät he kansankin silmissä, jos vain muuten jalosti edustivat kirkkoa. Niinpä saavutti pääkaupungin piispa maakunnan muita piispoja suuremman arvon; hänen tuli vihkiä heidät virkaan ja siten vahvistaa kansan vaalin, johon hän muuten vaikutti hyvinkin paljon, sekä kutsua kokoon maakunnan kirkolliskokoukset, joiden puheenjohtajana hän oli. Marttyyriaikakauden loppupuolella omistivat nämä pääkaupunkien piispat itselleen erityisen arvonimenkin: heitä kutsuttiin nim. _metropoliitoiksi_. -- Tämä on ajan varjopuolia, vihollisen nisuin sekaan kylvämiä ohdakkeita, jotka ainoastaan odottavat sopivampaa aikaa kasvaaksensa vaarallisia hedelmiä Herran seurakunnalle. Marttyyrikirkon verisessä vainiossa ne työläästi itivät.

Veritodistajain jalo tunnustus ei saattanut olla pakanoihin vaikuttamatta: yhä lukuisammin he pyrkivät sorretun kirkon yhteyteen. Tiedämme että näitä kääntyneitä huolellisesti valvottiin, ennenkuin p. kasteen kautta pääsivät täydellisesti nauttimaan kristinuskon siunauksia. Koetusajan loputtua katekumenit julkisesti lupasivat luopuvansa perkeleestä ja maailmasta, vahvistaen lupaustaan piispalle kättä antamalla. Sitten lausuivat he tunnustuksensa, jonka jälkeen he kasteen peson kautta otettiin seurakunnan yhteyteen. Tavallisesti toimitti piispa kasteen, vaan jollei hän ollut saapuvilla, saattoi presbyteri tahi diakonikin sen tehdä. Viimmemainitussa tapauksessa ei kastetta kuitenkaan pidetty täydellisenä, ennenkuin siihen oli liitetty jo tähän aikaan tavallinen piispallinen _vahvistus_, johon kuului kätten laskeminen kastetun pään päälle [osottaa P. Hengen antamista.] sekä öljyllä voiteleminen [kuvaa kastetun hengellistä pappeutta.].

Mitä jumalanpalveluksen ulkonaisiin menoihin tulee, tyytyi tämä aikakausi vielä apostolisen ajan yksinkertaisiin tapoihin. Usein kokoontuivat kristityt marttyyrein haudoille hartaudenhetkiä viettämään, siten ikäänkuin paremmin muistaaksensa taistelevan ja riemuitsevan seurakunnan yhteyttä. Kuuluisat ovat Rooman katakombit, pitkät holvintapaiset maanalaiset käytävät, joihin täkäläiset kristityt hautasivat kuolleensa ja usein kokoontuivat jumalanpalvelusta pitämään. Vähitellen ruvettiin kirkkoja rakentamaan, vaan nämä olivat vielä kaikkea komeutta ja ulkonaista loistoa vailla. -- Jumalanpalveluksen alkaessa nähtiin diakonein osottavan kullekin kirkkoon saapuneelle hänen määrätyn paikkansa. Ne jotka epäsiveellisyytensä tahi vainojen aikana osotetun heikkoutensa vuoksi olivat seurakunnasta erotetut ja nyt pyysivät päästä sen yhteyteen jälleen, jäivät ovelle seisomaan; puettuina suruvaatteisin rukoilivat he seurakunnalta syntinsä anteeksi. Jumalanpalveluksen alkaessa täytyi heidän lähteä pois kirkosta. Muista erotettuina seisoivat määrätyllä paikallaan tämän ensimmäisen asteen läpikäyneet, toiseen katumusluokkaan kuuluivat langenneet, samoinkuin katekumenitkin. Kuorissa istui piispa korkeammalla paikalla ja lähellä häntä presbyterit. -- Jumalanpalvelus alkaa. Keskellä kirkkoa lukee "lectori", seisoen korotetulla paikalla, kappaleen vanhasta testamentista, jonka jälkeen joku diakoni veisuntapaiseen nuottiin esittää luvun psalttarista, seurakunnan hiljaa veisatessa jokaisen värsyn alkua. Toisen diakonin luettua kappaleen Ap. Teoista, Paavalin lähetyskirjeistä sekä evankeliumeista, nousee koko seurakunta seisaalta kuulemaan presbyterein varoitus- ja kehotuspuheita, joita nämä kukin vuorossaan pitävät luettujen raamatunpaikkojen johdosta. Lopuksi puhuu piispa seurakunnalle. Tämä on jumalanpalveluksen ensimmäinen osa. Sen päätyttyä poistuvat katumuksen alaiset langenneet sekä katekumenit kirkosta. Nyt seuraa joku diakonin toimittama rukous, jota seurakunta seisaalta kuuntelee; ainoastaan viimmeiseen katumusluokkaan kuuluvat langenneet, jotka saavat olla kirkossa kunnes Herran ehtoollista aljetaan jakamaan, ottavat polvistuen osaa siihen. Pyhä rauha, äänetön hiljaisuus vallitsee kaikkialla diakonin rukoillessa kirkon, koko maailman, papiston, piispojen ja maallisen esivallan puolesta. Marttyyrit eivät muistaneet ainoastaan ystäviään rukouksissaan, he ajattelivat rakkaudella verivihollisiaankin, noudattaen Hänen esimerkkiänsä, joka rukoili: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät." Tämän rukouksen päätyttyä jaetaan vihitty leipä ja viini (varat koottiin vapaaehtoisilla lahjoilla) seurakunnan jäsenille. Joko piispa, presbyteri tahi diakoni antaa leivän ehtoollisvieraan käteen sanoen: "Kristuksen ruumis," diakoni taritsee viinin lausuen: "Kristuksen veri, elämän juoma;" ehtoollisvieraat vastaavat: "amen," polvistuvat ja vastaanottavat piispan siunauksen. Diakonin tervehdys "menkäät rauhaan" päättää toimituksen, ja seurakunta lähtee hiljaa pois kirkosta. Jumalanpalveluksen jälkeen vievät diakonit Herran ehtoollisen sairaille ja vangeille.

Marttyyrein jumalanpalvelus muodostui siis pääpiirteissään meidän jumalanpalveluksemme kaltaiseksi, etenkin jos otamme huomioon siellä täällä jo esiintyneen muitakin pyhiä tapoja, jotka yhä selvemmin viittaavat meidän kirkoissamme käytännössä oleviin juhlamenoihin. Vaikka meidän täytyykin myöntää heidän aikakautensa opettajain, vieläpä etevimpien kirkkoisienkin monesti erehtyneen opin suhteen, vaikka esim. käsitys p. ehtoollisesta usein esiintyy hyvinkin eksyttävässä muodossa, ken ei ole altis olettamaan marttyyrien jumalanpalveluksen olleen todellisemman ja syvemmän kuin meidän aikamme nimikristittyjen hartauden harrastukset ovat. Kuinka moni, joka meidän aikoinamme silloin tällöin uhraa Herralle joutilaan hetken, joskus käy kirkossa ja noudattaen vanhaa tapaa määrätyllä päivällä polvistuu alttarin eteen, soisi omalletunnolleen tätäkään kurjaa lohdutusta, jos Herran seurakunnalle jälleen koittaisi vainojen aika? Varmaankin olisi kristittyjen luku silloin monessa paikoin hyvinkin pieni! Marttyyrit kävivät kirkossa kestääksensä elämän kovissa taisteluissa, he pyrkivät kuolla synnistä ja elää Kristukselle, jossa olivat löytäneet kaiken ilonsa. Kidutukset, veriset vainot odottivat heitä maailmassa, mutta vakaina, ylönluonnollisen voiman tukemina astuivat he ulos kirkosta, ollen valmiina milloin hyvänsä nöyrästi, vieläpä kiitoksellakin uhraamaan henkensä Herran kunniaksi. Hyvin tavallista on arvostella näitä kristittyjä meidän aikamme pintapuolisen ja kevytmielisen katsantotavan mukaan. Niinpä on esim. usein arveltu heidän karttaneen ja kammoksuneen näytelmiä, soittajaisia y.m. maallisia huvituksia, joihin moni nykyisin kiiruhtaa melkein suorastaan kirkosta, ainoastaan siitä syystä, että tämmöisissä tilaisuuksissa silloin ei ollut tarjona kuin törkeän pakanallisen epäsiveellisyyden turmelevia nautintoja. Vaan tämmöinen arvostelu on kristillisyyden kannalta yhtä väärä, kuin se osottaa peräti pintapuolista käsitystä marttyyriajan luonteesta. Mielellään myönnämme kristinuskon aikojen kuluessa vaikuttaneen paljon Jumalasta irroitetun elämänkin ilmiöihin pakottamalla näitä pukeutumaan ulkonaisesti siveellisempiin muotoihin, vaan tämä ei suinkaan myönnä kristityille suurempaa oikeutta ottamaan osaa maailman huveihin. Missä Jesus ei ole, siellä ei saata Hänen tunnustajansakaan viihtyä, ja vasta silloin kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, tiedämme mistä syystä marttyyriaikakauden kristityt vaativat toinen toistansa kokonaan luopumaan maailmasta. Jos he olisivat etsineet noita "sivistyttäviä nautinnoita", joita meidän aikamme nimikristityt pakanain kera ihailevat, niin varmaankin turhaan etsisimme noita tuhansia jaloja esimerkkiä itsensä kieltämisestä ja urhoollisuudesta Kristuksen tunnustamisessa, joita marttyyrit verellänsä ovat piirtäneet kirkkohistorian lehdille. Heidän muistonsa on oikeutettu vaatimaan että heitä arvostellaan sen kristillisyyden kannalta, joka ei suostu palvelemaan kahta herraa. Nimikristillisyyden tyhjää sääliväisyyttä he tosiaan eivät kaipaa!

XI.

Diokletianuksen vaino.

Minun rakkahani! älkäät oudoksuko sitä hellettä, kuin teille tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin outoa tapahtuisi;

Vaan iloitkaat että Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja riemuitsisitte. 1 Piet. 4: 12-13.

40 vuotta olivat Jesuksen tunnustajat Valerianuksen kuoltua saaneet nauttia rauhaa. Jo alkoivat kertomukset veritodistajain kärsimisistä vähitellen haihtua tämän ulkonaisesti onnellisemman sukupolven muistista, pilvetön oli taivas ja vaaroja aavistamatta saapuivat pakanat joukoittain kuolleitten epäjumalainsa rappiotilaan joutuneista temppeleistä kristittyjen elävää Jumalaa palvelemaan. Mutta samoinkuin tyynein kesäpäivä, jolloin auringon helle on kuumimmallaan, usein ennustaa kovinta rajuilmaa, niin nytkin. Alkoi kuulua outoja, pelottavia huhuja -- ne toteentuivat: julmemmin kuin milloinkaan ennen raivosi pakanamaailman viha äkkiarvaamatta kristittyjen riveissä.

Voidaksensa paremmin hallita suurta valtakuntaa, jonka perikatoa kaikki ilmiöt ennustivat, jakoi _Diokletianus_ keisariksi tultuaan (284) hallitsiavaivat kahtia. Itse hän otti itämaat hallitaksensa ja valitsi apulaiseksensa valtiotoimissa _Galeriuksen_; länsimaat uskoi hän _Maximianukselle_, joka avuksensa sai _Constantius Oloruksen_. Voimakkaasti ryhtyi Diokletianus hallitukseen pakottaen etevämmällä nerollaan ja miehekkäällä luonteellaan hallituskumppaninsa sovinnolliseen yhdysvaikutukseen kuuluisan roomalaisvallan suojelukseksi ja sen edistämiseksi loistossa ja mahtavuudessa. Dalmatialaisesta orjasta oli hän kelvollaan päässyt korkeimpiin sotavirkoihin, kunnes hän vihdoin oli kohonnut koko roomalaismaailman herraksi. Näiden vaiheiden ohessa oli hänen jäykkä luontonsa kehittynyt tuoksi ylpeän hallitsijan rajattomaksi mielivaltaisuudeksi, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta käskyillensä. Hän rakasti loistoa ja komeutta ja koki ylentää keisarillisen arvon Jumalalliseksi majesteetiksi, jota kaikkien tuli lähestyä suurimmalla kunnioituksella.

Saattaaksensa paremmin kuin Roomassa, missä senaatin ja väestön muinaisista ajoista peritty mahtavuus häntä loukkasi, järjestää hovinsa itämaan mallin mukaan, oli Diokletianus valinnut _Nikomedian_ pääkaupungikseen. Täällä löytyi paljo kristittyjä. Näitä vallanhimoinen keisari monesta syystä vihasi ja karsain silmin katseli hän heidän täällä rakentamaa uutta komeata kirkkoansa, joka vastikään oli saatu valmiiksi. Kernaasti olisi hän jo heti keisariksi tultuansa ryhtynyt hävittämään tuota valtiolle, Rooman vanhalle uskonnolle ja kaikille sen yhteiskunnallisille oloille vaarallista lahkoa, joka päivä päivältä saavutti yhä suurempaa alaa keisarikunnassa, voittaen puolellensa lukemattomia ei ainoastaan alhaisista luokista, vaan kansan ylimmistäkin kerroksista, mutta valtiollisista syistä hän ei uskaltanut ruveta kristittyjä vainoomaan, Vaikka useat näiden vihollisista häntä siihen kiihottivat. Vasta luotetun neuvonantajansa julman ja raa'an Galeriuksen kehotuksesta antautui Diokletianus, valtioviisauden vaatimuksista enää huolimatta, vähitellen kokonaan kiivautensa ja katkeran vihansa valtaan. Helmikuun 23 p. 303 ryntäsi sotaväki Nikomedian kirkkoon, ryöstivät sen ja hävittivät maan tasalle. Seuraavana aamuna julkaistiin keisarillinen käsky, jonka mukaan valtakunnan kaikki kirkot olivat hävitettävät sekä p. raamatut poltettavat. Nyt seurasi verinäytelmä, jonka julmuudelle ja säälimättömyydelle eivät marttyyriaikakauden entiset vainotkaan voi vetää vertoja. Tämä vaino on pakanamaailman viimmeinen ponnistus, sen kuolemantaistelu: helpolla se ei aio luovuttaa vanhaa valtaa voittajalle, jota se tähän asti on halveksinut. Vainon kauhuista lausuu kristillinen kirjailija _Lactantius_ (k. 380), jota kauniin kirjoitustapansa vuoksi nimitetään kristityksi Ciceroksi: "Jos minulla olisi sata kieltä ja sata suuta, jos ääneni olisi luja kuin vaski, en sittenkään voisi luetella kaikkia julmuuksia, kaikkia niitä kidutuksia ja rääkkäyksiä, joilla koetettiin näitä vanhurskaita ja viattomia uhreja kiusata."

Pitkän rauhan siittämä velttous ja lihallinen suruttomuus oli kyllä synnyttänyt epäsiveellisyyttä ja maallista mieltä Jesuksen tunnustajissa, mutta sama Herra, joka taas tahtoi heidän uskoansa koetella, oli nytkin läsnä seurakuntaansa, tukien sitä voimallaan kuten menneinä aikoina. Kaikki todistaa marttyyriaikakauden ylevän hengen vielä tämänkin vainon verisissä vaiheissa jalostuttavan kristittyjen taistelua totuuden puolesta. Etenkin valtakunnan itäisessä osassa raivosivat keisarin käskyläiset mitä julmimmalla tavalla. Yhdessä päivässä surmattiin monessa paikoin sadottain kristittyjä. Toisia kidutettiin kauheasti ja kun jo olivat puolikuolleina, koetettiin heitä taasen saada virkistymään, jotta heidän tuskansa kestäisivät hyvin kauan. Mahdotonta on luetella kaikkia niitä kidutuskoneita, joilla pakanallinen julmuus ja hurja irstaisuus nyt kilvan toimittivat hirmuista työtään. Lukiessamme kristittyjen sanomattomista kärsimisistä tämän vainon aikana valtaa kauhistus sydämmemme, ja miltei epäillen Herran armoa on moni kysynyt: miksi täytyi näiden kristittyjen kärsiä näin äärettömän paljon? Vaan taistelun kauhuista viittaa kirkkohistoria niihin siunauksiin, joita näidenkin veritodistajain urhoollinen tunnustus on tuottanut kirkolle, ja kysymykseen: minkä vuoksi laupias Jumala on sallinut näin kovien vainojen kohdata ihmiskunnan jaloimpia henkilöitä, vastaa Hänen sanansa osottamalla kristittyjen yhteyttä sen Herran kanssa, jonka elämä maan päällä Betlehemin seimestä Golgatan ristiin saakka oli täynnä verrattominta tuskaa ja katkerinta kärsimistä. Syynä on maailman ääretön turmelus, missä ei kukaan pääse voittamaan paitsi saman Herran seuraamisessa, jos kohta tämä seuraaminen, kaikkiviisaan Jumalan ohjaamana kuin se on, eri aikoina ja eri oloissa ulkonaisessa suhteessa esiintyy monella eri lailla niidenkin elämänvaiheissa, jotka Herra tuntee omiksensa. Juuri tästä ristin suuresta salaisuudesta on marttyyrein aikakausi sanoilla ja töillä niin voimakkaasti saarnannut maailmalle, että se vielä tänä päivänä kehottaen kysyy jokaiselta kristityltä: tahdotko kärsiä Herrasi tähden?

Diokletianuksen vainon uhreista keisarikunnan itäisessä osassa ovat etenki seuraavat henkilöt tunnetut: Nikomedian piispa _Antimus_ sekä Kartagon seurakunnasta _Viktoria_ ja _Hilarius_. Viimmemainittu, joka vielä oli varsin nuori, vastasi pelkäämättä maaherran uhkauksiin: "tee mitä tahdot, minä olen kristitty" ja meni iloisena kuolemaan. Viktorian vanhemmat olivat pakanoita ja kokivat kaikin tavoin saada tytärtänsä uskosta luopumaan. Kun tämä ei onnistunut, koetti hänen veljensä pelastaa häntä väittämällä hänen olevan mielenviassa, vaan Viktoria lausui: "juuri minulla on oikea mieli enkä aio siitä luopua," Maaherran kysymykseen; "tahdotko seurata veljeäsi?" vastasi hän: "en, sillä minä olen kristitty ja ainoastaan ne jotka noudattavat Jumalan käskyjä ovat minun veljiäni." Katkeran mutta voitollisen kuoleman kautta pääsi hänkin tämän elämän tuskista kirkastetun Vapahtajansa iloon. -- Roomassa mestattiin muiden kera 13 vuoden ikäinen tyttö nimeltä _Agnes_, jonka jalosta käytöksestä kirkon säilyttämissä tämän aikuisissa kirjoituksissa usein puhutaan. [Näistä kertomuksista ovat keskiajan legendat sepittäneet mitä kummallisimpia taruja. -- Agneksen kunniaksi rakennettiin Roomassa jo neljännellä vuosisadalla kirkko, joka uudestaan rakennettuna v. 626 P. Agneksen kirkon nimellä on säilynyt meidän aikoihimme saakka.] -- Muuten ei vaino ollut niin kova valtakunnan läntisessä osassa, sillä jalomielisen Konstantius Cloruksen onnistui sen vainoa täällä paljon hillitä.

Näiden vaiheiden ohessa oli Diokletianus valtiotoimiin ja verenvuodatuksiin kyllästyneenä luopunut hallituksesta (305) ja hänen esimerkkiänsä seurasi pian Maximianuskin, mutta kristittyjen asema tämän kautta ei muuttunut. Päinvastoin yltyi vaino jos mahdollista entistä kovemmaksi julman Galeriuksen sitä johtaessa. Näiden vuosien kirkkohistoria ei tiedä muuta kertoa kuin uusista kidutuksista ja verenvuodatuksista, kunnes mestaajain miekat sanan alkuperäisimmässä merkityksessä lopuksi tylstyvät ja koko pakanamaailma väsyneenä ikäänkuin huokailee: tämä taistelu on turha! Itse hirmuinen Galeriuskin, joka elämänsä loppupuolella sortui inhottavaan tautiin, näkyy jo ajatelleen samaan suuntaan, sillä vähää ennen kuolemaansa lakkautti hän vainon (311) lainsäädännöllä, jossa hän muun ohessa lausuu: "Tarkoitukseni on ollut koettaa pakottaa kristittyjä esi-isien uskontoon, vaan koska useimmat heistä eivät luovu mielipiteistään, oikeutan heitä rukoilemaan valtion puolesta mitenkä itse tahtovat."

Verisempi, pilkallisempi ja yleisempi kuin milloinkaan ennen oli vaino tällä kertaa ollut, mutta sitä lähempänä oli lopullinen voittokin. Muutama vuosi vain, ja koko pakanamaailma luovuttaa valtakunnan ja kunnian sille sankarille, jolle on annettu "kaikki voima taivaassa ja maan päällä."

XII.

Donatuksen lahko.

Katso minä tahdon oikeudelle käydä sinun kanssas, että sinä sanoit: en minä ole syntiä tehnyt. Jer. 5: 33.

Voittosasti olivat kristityt taistelleet; Diokletianuksen vainon kauhut olivat asettumaisillaan ja lopullisen rauhan enteet kaikkialla havaittavissa, jos kohta pakanain hurja verenhimo vielä siellä täällä raivosi. Vaan harventuneet olivat Jesuksen tunnustajani rivit, lukemattomia uhreja oli vaino vaatinut. Ylistäen Jumalaa, joka oli heitä koetuksen päivinä tukenut, kertoivat kristityt toisillensa veritodistajain urhoollisuudesta, kunnioittaen heidän muistoansa. Mutta löytyipä niitäkin, jotka haikein sydämmin vetäytyivät syrjälle uskaltamatta ottaa osaa tuohon yleiseen kiitos- ja ylistysveisuun, jonka säveleet nyt kaikuivat kaikkialla kristikunnassa. Omantuntonsa soimaamana huokasi moni Jesuksen tunnustaja, joka vaaran hetkenä oli luopunut uskostansa, epätoivoon sortuneena: minä olen pettänyt veljeni, rikkonut valani, kieltänyt Kristuksen. He kyllä tiesivät marttyyrikirkon, jonka katsantotapaa lukemattomani veritodistajain veres muisto jalostutti, nyt vielä vähemmin kuin ennen laskevan leikkiä synnin kanssa! Etenkin pidettiin suurena, miltei anteeksi antamattomana rikoksena, jos joku oli suostunut jättämään raamatuita pakanoille poltettaviksi, ja Diokletianuksen vainon lakattua tuli ilmi että hyvinkin moni oli langennut juuri tähän syntiin. Viimmemainittuja luopuneita, joita kutsuttiin _"traditores"_, kohteli kirkko hyvin ankarasti samoinkuin se yleensä tarkasti valvoi kaikkein langenneiden parannusta ja katumusta, ennenkuin se antoi heidän rikoksensa anteeksi ja jälleen laski heidät Herran armovälikappaleita täydellisesti nauttimaan. Sitä ohjasi sen Herran sana, jonka edessä ei yksikään ihminen ole vanhurskas, miten jalosti tämä sitten onkaan taistellut Jumalan valtakunnan puolesta, sen Herran, jonka armo ja lohdutus on tarjona kaikille katuvaisille syntisille. Mutta kun uskosta luopuneiden luku oli kovin suuri ja monen katumus ja parannus näytti hyvinkin epäiltävältä, heräsi uuteen eloon tuo Novatianukselaisten ennen muinoin edustama, sittemmin unohduksiin jäänyt katsantotapa, jonka mukaan luopuneita ei millään ehdolla saisi ottaa seurakunnan yhteyteen. Etenkin Pohjois-Afrikassa, missä Novatianukselaisten ja Montanukselaisten ankarat mielipiteet olivat paljon vaikuttaneet, ruvettiin kovasti valittamaan kirkkokurin lannistumista, ja täällä syntyi erikoislahko, joka pian herätti yhä suurempaa huomiota. Sen jäsenet ovat kirkkohistoriassa tunnetut _Donatukselaisten_ nimellä.

V. 311 valittiin eräs _Caecilianus_ Kartagon piispaksi. Häntä syytettiin traditoriksi samoinkuin sitä piispaa, joka oli hänen virkaan vihkinyt. Kansan viha kiihtyi kiihtymistään etenkin koska eräs kristitty rouva, jota uusi piispa oli moittinut hänen marttyyrein vaatteille y.m. senkaltaisille omaisuuksille osottamasta liiallisesta kunnioituksesta, veritodistajain jalojen muistojen innostuttamana, alkoi häntä soimata pelkuriksi, joka kyllä rauhan aikana saattaa esiintyä hyvinkin muka uutterana Herran palvelijana, mutta vaaran hetkenä osottaa aivan toista mieltä. Syntyi kiihkosa riita. Ankaran kirkkokurin puolustajat alkoivat jyrkästi vaatia Caecilianuksen erottamista virasta, vaan kun heidän ei onnistunut saada seurakunnan enemmistöä puolelleen, kokoontuivat kaikki tyytymättömät kirkolliskokoukseen, joka sulki piispan kirkon yhteydestä ja valitsi _Majorinuksen_ hänen sijaansa. Tämä kuoli muutaman viikon kuluttua, ja nyt ryhtyi _Donatus_, jonka mukaan lahko on saanut nimensä, sitä johdattamaan.

Asettuen Novatianukselaisten kannalle vaativat Donatukselaiset ehdotonta puhtautta näkyväiseltäkin kirkolta, väittäen että kaikki kuolleet jäsenet ja kaikki luopuneet ainaiseksi ovat suljettavat sen yhteydestä. Tämän ohessa oli heidän moitteensa Caecilianuksen piispaksi vihkimisen suhteen johdattanut heidät siihenkin yksipuoliseen ja väärään käsitykseen, että armovälikappalten voima riippuu toimittajan mielentilasta. Kaste, Herran ehtoollinen, samoinkuin muutkin pyhät toimitukset -- niin he opettivat -- eivät vaikuta mitään, jollei toimittaja kuulu "pyhäin yhteyteen." Tämä katsantotapa, joka, kuten tiedämme, ei suinkaan ole uusi ja joka sittemmin monessa eri muodossa tuon tuostakin on esiintynyt kirkossa, luovuttaa Jumalan kaikkivaltiaan sanan voiman ihmisille eikä suinkaan ole omiansa tuottamaan siunausta puolustajilleen. Unohtaen että "ei yksikään voi muuta perustusta panna, vaan se kuin pantu on, joka on Jesus Kristus," eksyivät Donatukselaiset perustamaan autuutensa toivon omaan pyhitykseensä sekä seurakuntansa luultuun puhtauteen, siten sortuen hengelliseen ylpeyteen, jonka surkeat seuraukset kaiken heidän ankaran kirkkokurinsa ja uskonnollisen innostuksensa uhallakin päivä päivältä esiintyivät yhä selvemmin. Turhaan saarnasi Donatus mitä ankarinta itsensäkieltämistä, vaatien lahkolaisiansa luopumaan kaikista toimista, jotka jollain lailla saattoivat vietellä heitä maailmaan, turhaan koki hän mitä korkeimmaksi rakentaa rajamuurin valtion ja kirkon välillä siten säilyttääksensä seurakuntansa puhtaana ja pyhänä. Montanukselaiset sortuivat epäsiveellisyyteen ja heidän hurja raakuutensa, heidän julmat veriset tekonsa turmelivat ennen pitkää kokonaan sen monessa kohden hyvän työn, johon he alkuansa tähtäsivät. Kuten vasta saamme nähdä, tuotti heidän lahkonsa, joka saavutti paljon jäseniä Pohjois-Afrikassa, täkäläiselle katoliselle kirkolle myöhempinä aikoina suuria vaaroja ja onnettomuuksia. Varoittavana opetuksena miten "Herra seisoo ylpeitä vastaan" on heidän nimensä säilynyt kirkkohistoriassa, joka heistä on lausunut paljon kovemman tuomion kuin se, millä he itse muinoin kirkkoa tuomitsivat.

XIII.

Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa vastaan.

Jos he sotisivat sinua vastaan, ei kuitenkaan heidän pidä sinua voittaman: sillä minä olen sinun tykönäs, sanoo Herra, vapahtamassa sinua. Jer. 1: 19.

Galeriuksen kuoltua pääsi hänen apuhallitsijansa, verihimoinen _Maximinus_, joka säälimättä oli ottanut osaa kristittyjen vainoomiseen, valtaistuimelle. Kernaasti olisi hän yhä edelleenkin jatkanut verenvuodatuksia, ellei Galeriuksen kristittyjen suojelukseksi antama lainsäädäntö, jonka länsimaiden silloiset keisaritkin olivat allekirjoittaneet, olisi häntä siitä estänyt. Sen sijaan koetti hän salaisilla ja kavalilla keinoilla muulla tavoin masentaa kristinuskoa. Niinpä määräsi hän kouluissa luettavaksi erään mitä törkeintä herjausta Kristusta vastaan sisältävän "acta Pilati" nimisen kirjan, jota aivan perättömästä väitettiin Pilatuksen tekemäksi. Samassa tarkoituksessa koetti hän minkä voi enentää pakanallisen jumalanpalveluksen loistoa, auttaen sen jo aikoja sitten kadonnutta lumousvoimaa lainaamalla sen avuksi kaikenkaltaisia itämaalaisia uskonnollisia menoja. Hulluutensa ja vihansa ohjaamana ryhtyi hän vähitellen kristityltä julkisestikin hätyyttämään, kieltäen heitä käymästä marttyyrien haudoilla sekä vaatien heitä uhraamaan epäjumalille. Monen Jesuksen tunnustajan täytyi jälleen kärsiä kovia kidutuksia uskonsa tähden; muutamia surmattiinkin.

Kauan olivat Aasian asukkaat huokaelleet julmien, tuhlaavaisten ja vallanhimoisten keisarein ikeen alla. Tuon tuostakin sattuneet rutto- ja katovuodet lisäsivät onnettomuutta. Ennen hedelmälliset ja kukoistavat maakunnat olivat suureksi osaksi autioina, lukuisat mierolaisparvet kulkivat paikasta toiseen kerjäten leipää ja harjoittaen väkivaltaisuutta. Ainoat, jotka auttoivat onnettomia, noudattivat siveellisyyttä ja tukivat horjuvaa valtakuntaa, olivat kristityt -- ja heitä sorrettiin, vainottiin! Näin oli synti paaduttanut pakanamaailman, ja kuitenkin tarjottiin sille vielä nytkin pelastusta! -- -- Vähän paremmalla kannalla olivat länsimaan olot, ja täältä tuli kristityille vihdoin apu noiden alituisten vainojen sorrosta. Konstantius Cloruksen kuoltua olivat legionit korottaneet hänen poikansa _Konstantinuksen_ valtaistuimelle. Hurskaan äitinsä Helenan kasvattamana oli tämä keisari jo lapsena tutustunut kristinuskoon, jonka maalliseksi tukeeksi Herra oli hänen valinnut. V. 312 marssitti Konstantinus sotajoukkonsa Italiaan, missä Maximianuksen poika _Maxentius_ oli anastanut hallituksen. Tämä sotaretki oli oleva ratkaiseva kristinuskon tulevaisuudelle Rooman keisarikunnassa. Lähestyessään vastustajansa sotajoukkoa näki Konstantinus taivaalla ristin välkkyvän, johon kirkkailla kirjaimilla oli piirretty: "tässä merkissä olet sinä voittava." Monesta syystä täytyy meidän epäillä kertomuksen todenperäisyyttä, jos kohta kirkkohistorioitsija Eusebius vakuuttaa keisarin itse vielä vähää ennen kuolemaansa siitä hänelle puhuneen. Vaan oli miten olikin, se ainakin oli Jumalan sallimus, että julma Maxentius voitettiin tappelussa ja että Konstantinuksen pääseminen yksinvaltiaaksi nyt oli miltei taattu. Miten tärkeä tämä voitto oli kristityille tuli jo samana vuonna ilmi. Yhteisesti Illyrian hallitsijan _Liciniuksen_ kanssa julkasi Konstantinus näet säädännön, jonka mukaan kaikki uskonnot olivat suvaittavat Rooman keisarikunnassa. Seuraavana vuonna kävivät voittajan aikeet kristinuskon suhteen vieläkin selvemmiksi Milanossa annetun uuden suvaitsemispäätöksen kautta, joka myönsi jokaiselle vapauden milloin hyvänsä kääntyä kristinuskoon. Valtakunnan itäisessä osassa täytyi Jesuksen tunnustajain kuitenkin vielä muutamia vuosia kärsiä vainoa. Voitettuansa Maximinuksen oli Licinius päässyt Nikomedian herraksi, vaan hänen mielensä alkoi pian yhä enemmän kääntyä kristittyjä vastaan samoinkuin hänen ja Konstantinuksen välinen ystävyys kävi yhä kylmemmäksi, kunnes se vihdoin muuttui katkeraksi vihaksi. Turvaten pakanalliseen puolueesen rupesi Licinius sortamaan ja vainoomaan kristittyjä, joita Konstantinus kaikin tavoin koetti suosia. Sota oli välttämätön. Viholliset sotajoukot, jotka nyt lähestyvät toinen toistansa valmiina taistelemaan viimmeiseen asti, eivät siis edusta ainoastaan kahta valtiollista puoluetta: taistelu on ratkaiseva paljoa tärkeämmän kysymyksen kuin se onko Licinius vai Konstantinus pääsevä valtakunnan yksivaltiaaksi, se on määräävä onko pakanuus vai kristinusko lopullisesti voittava Rooman keisarikunnassa. Ristinmerkki lipussaan marssi Konstantinus Liciniusta vastaan, joka kysyttyään neuvoja ennustajilta ja egyptiläisiltä uhripapeilta kehotti sotajoukkoaan urhoollisesti taistelemaan "uutta Jumalaa" vastaan. Viimmeisen kerran kangasti pakanuuden vanha unelma "voittamattomista jumalista" kristinuskon vihollisten silmissä. Se haihtui vereen _Adrianopolin_ (Heinäk. 3 p.) ja _Kalcedonin_ (Syysk. 18 p. 323) tappeluissa, missä Liciniuksen sotajoukot kokonaan voitettiin. -- Konstantinus "suuri" oli yksinvaltias Rooman keisarikunnassa, kristinuskon voitto ratkaistu.

* * * * *

Tähän päättyy marttyyrikirkon aikakausi, jonka jaloudelle me monessa suhteessa turhaan saamme etsiä vastakohtaa tulevien ajanjaksojen kirkkohistoriasta. Kaikkien erehdyksien uhallakin, joita siinä ihmisten synnin vuoksi ilmaantuu, sisältää tämä aika niin paljon todellista ylevää ja suurta, etteivät Jesuksen katkerimmat vihollisetkaan pysty sen kunniaa himmentämään. Vastustamattoman selvästi todistaa se meille kristinuskon verrattomasta voimasta, ollen vielä meidän aikoinammekin historian jaloimpia todistuksia p. raamatun, jumalallisesta totuudesta. Se kirkko, joka voitollisesti kesti taistelussa vanhaa pakanamaailmaa vastaan, on yhä edelleenkin voittava, näyttäkööt uudemman ajan pakanuus ja epäusko miten vastustamattomilta tahansa. Marttyyrein aikakausi kehottaa Jesuksen tunnustajia urhoollisesti taistelemaan totuuden puolesta, koetuksen synkimpinäkin hetkinä luottamaan Häneen, jonka lupaukset ovat varmat ja totiset. Tämä opetus on Ignatiuksen, Polycarpuksen, Irenaeuksen, Cyprianuksen y.m. veritodistajain jälkeisille sukupolville antama suuri perintö, heidän kunniansa kautta vuosisatojen. Vaan älkäämme milloinkaan unohtako, ettei näiden jalojen sankarien kunnia ole heidän oma kunniansa, vaan sen Herran, jonka palveluksessa he taistelivat ja vuodattivat verensä, sillä ainoastaan näin ajatellessamme voimme oikein kiittää Häntä, joka on heidät ottanut tämän elämän taisteluista ja tuskista ikuiseen iloonsa.

Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.

Ilm. k. 2: 10.

III.

Oppiriitojen aikakausi 323-600.

I.

Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.

Älkäät maailmaa rakastako eli mitään kuin maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, ei hänessä ole Isän rakkaus. 1 Joh. 2: 15.

"Läntisen valtameren rannoilta niihin välkkyviin vesiin saakka, mistä aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät osanneet muuta kuin lyödä ja haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä, Hän opetti kansat nöyrtymään yhteistä lakia noudattamaan, muuttumaan kaikki Roomalaisiksi -- Reinin ja Tonavan seuduilla, kultaisen Tajon rannoilla, Pon rikkaissa kaupungeissa ja Niilin höysteisillä aloilla. Yhteinen laki ja arvo yhdistää heidät kaikkialla: orjain kahleet ovat muuttuneet veljeyden siteeksi. Jokaisessa maailman paikassa elämme kansalaisten tavalla, niinkuin olisimme samassa kyläkunnassa, saman kotipesän ääressä kasvaneet." Näin arvostelee tämänaikuinen kristitty runoilija _Prudentius_ (k. 405) Rooman valtakunnan merkitystä inhimillisen kehkeytymisen historiassa, nähdessään kristinuskon leviämistä ja vakaantumista tuossa suuressa keisarikunnassa, jonka alaisena koko sivistynyt maailma on. Valtio ja kirkko eivät enää taistele toinen toistansa vastaan, ne ovat tehneet liiton yhdessä edistääksensä ihmiskuntaa, ja tämän uuden, rauhallisen ajan tultua esiintyy kristinuskon asema maailmassa aivan toisena kuin menneinä päivinä. Kaikki on muuttunut. Väijytyn lahkon sorretuista syrjäkaupungeista ja kylistä ovat kristityt astuneet valtaistuimen juurelle yksissä Rooman keisarin kanssa maailmalle lakeja laatimaan. Nuo ennen ylönkatsotut ja köyhät Jesuksen tunnustajat saavuttavat päivä päivältä yhä suurempia maallisia etuja; ei vaaraa eikä pelkoa missään, kaikkialla ystävyyttä vain ja menestystä tarjona. Kummastelisimmeko sitä, että kristityt ylistäen kiittivät Jumalaa suuresta voitostansa? Oudoksuisimmeko että he suuremmalla luottamuksella kuin ennen loivat silmänsä maallistakin tulevaisuuttansa kohtaan? Emme suinkaan. Sotilas, joka voitollisesti on taistellut isänmaansa puolesta, on oikeutettu iloitsemaan sen pelastuksesta, ja hänen velvollisuutensa on luottamuksella ruveta valmistamaan sen sarkoja rauhan kylvöjä kasvamaan. Jalossa taistelussa olivat Jesuksen tunnustajat puolustaneet kirkkoa Herran vihollisia vastaan ja voittaneet sille ulkonaisestikin taatun aseman maailmassa -- ken kieltää heidän ilonsa olleen oikeutetun? Vaan toiselta puolen on meidän muistaminen että monet suuret vaarat, joita marttyyriaikakauden verinäytelmät olivat omiansa poistamaan kirkosta, juuri nyt uhkasivat Herran seurakuntaa. Ennen merkitsi nimi "kristitty" samaa kuin "kuolemaan tuomittu", eikä maallisia etuja ollut tarjona niille, jotka silloin pyrkivät kirkon yhteyteen. Senpätähden oli nimikristittyjen luku marttyyrein aikakaudella aina pieni ja jos se joskus noina silloin tällöin sattuvina rauhallisina väliaikoina oli karttamaisillaan, pakotti uusi vaino kaikki teeskenteleväiset piankin vetäytymään pois Jesuksen tunnustajani taistelevasta joukosta. Nyt oli aivan toisin. Valtio suosi kristittyjä kaikin tavoin, heillä oli tarjona paljoa suurempia etuja kuin pakanoilla, joita hallitus kyllä suvaitsi, vaan kaikkialla kuitenkin lapsipuolina kohteli. Näin asiain ollen tulvasi kirkkoon joukottain pakanoita maallista kunniaa ja onnea saavuttamaan, ja täten lisääntyi nimikristittyjen luku vuosi vuodelta yhä arveluttavammassa määrässä. Tämän ohessa tuotti valtion sekaantuminen kirkon oloihin suuria haittoja ja häiriöitä kristinuskolle. Kirkon virkamiehet, joiden valitseminen ja virkaan asettaminen suureksi osaksi riippui keisarista, pitivät usein päätehtävänänsä olla hänelle mieliksi, laiminlyöden velvollisuutensa sitä Herraa kohtaan, jonka laumaa he olivat asetetut kaitsemaan. Kunnianhimo, maailmanrakkaus, ihmispelko, petollisuus turmeli monesti heidän vaikutuksensa seurakunnan palveluksessa, vietellen kristikuntaa antautumaan omatekoisille teille, joilla ristin salaisuus unohtui ja kristillinen elämä oli kokonaan kuihtua, kuinka innokkaasti ja ahkerasti kirkon oppia koetettiinkin tarkkaan määrätä ja p. raamatun mukaan kehittää. Ja juuri tässä viimmemainitussa työssä, jonka ihmeteltävän suuret ja nerokkaat tulokset muodostavat tämän aikakauden kauniimman muistopatsaan, ilmaantuvat nuo valtion puolelta kirkkoa uhkaavat vaarat mitä selvimmällä tavalla, kun näet keisarit, joiden tarkoitusten puhtaus ja kristillinen kanta yleensä usein oli hyvin epäiltävä, anastivat itselleen yhä suuremman vallan oppiriitoja ratkaistaessa.

Oppiriitojen aikakausi on taistelun aika sekin, vaikka toisessa merkityksessä kuin edelliset vuosisadat. Taistellen ulkonaista väkivaltaa ja sortoa vastaan todisti marttyyrikirkko verellä uskonsa, sen sankarit voittivat panemalla henkensä alttiiksi Herran kunniaksi. Oppiriitojen kirkonhistoria kuvaa meille toisia näytelmiä taisteluja, joita ratkaistaan kynällä. Edellinen aikakausi innostuttaa meitä verisillä urotöillään, jälkimmäinen vetää huomiomme puoleensa nerokkailla väittelyillään ja oppineilla keskusteluillaan. Jos toisiinsa vertaamme näitä molempia ajanjaksoja, kallistuu voitto epäilemättä edellisen puolelle, vaan älkäämme silti toistakaan halveksiko, sillä sen merkitys kirkon kehkeytymisen historiassa on määräämättömän tärkeä ja suuri. Kuinka pintapuolinen kristittyjen usko silloin usein olikin, miten himmentynyt heidän toivonsa miten jäätynyt heidän rakkautensa, ilmaantuu siinä kaikkien paheiden uhallakin sen Herran kunnia, "jonka valtakunnalla ei loppua ole." Kirkon tehtävä ei ole sama eri aikoina, vaikka kyllä kaikki tosikristillinen työ aina tähtää samaan päämaaliin, ja tämä tulee meidän muistaa, jos mielimme oikein arvostella kirkkohistorian vaihtelevia ilmiöitä, Tältä kannalta tahdomme siis tarkastella oppiriitojen kirkkoakin ja niitä henkilöitä, jotka tämän aikakauden kuluessa tekivät työtä Herran viinamäessä. -- Marttyyrejä vainosi maailman viha, näitä todistajia väijyy sen ystävyys. Voitto on nyt yhtä vaikea ja yhtä tärkeä kuin ennenkin, vaikka taistelutanner on muuttunut.

II.

Erakot.

Ota vaari minun huudostani, minun kuninkaani ja minun Jumalani; sillä sinua minä rukoilen. Ps. 5: 3.

Ken on tuo harmaapäinen vanhus, joka kaukana toimivan elämän vaiheista yksinänsä oleskelee korvessa, valittaen tuskaansa, huoaten huoliansa erämaan autioille rotkoille? Pahantekijäkö, joka täällä on etsinyt piilopaikan, vai mielipuoliko, joka kammoksuu ihmisten seuraa? Matkustajat, jotka joskus kulkevat hänen kolkon asuinpaikkansa ohitse, kertovat hänestä kummia. Hän on ruokottoman näkönen, eläimen vuota vain peittää hänen kuihtuneet jäsenensä, eikä hänellä ole muuta omaisuutta kuin pääkallo, jota hän synkästi katselee, ja tiimalasi, jonka juokseva santa kertoo sekin maallisen elämän katoavaisuudesta. Kaikki muistuttaa kuolemasta paitsi Jesuksen nimi vanhuksen huulilla. Vaan ei mikään rikos eikä tavallinen ihmiskammo ole johdattanut miehen askeleita erämaan etäisyyteen, vapaaehtoisesti on hän tullut tänne välttääksensä maailman viettelyksiä sekä uhrataksensa koko elämänsä Jumalalle. Liikkuvan elämän kirjavat näytelmät, nuo tuhannet viettelevät äänet maailman suurella torilla eivät suoneet lepoa hänen levottomalle, väsyneelle sielulleen, ja sentähden on hän paennut erämaahan, koettaaksensa ruumiinkidutuksilla ja alituisilla rukouksilla saavuttaa rauhaa omalletunnollensa. Hän on yksi noita kummallisia ilmiöitä, joita nimitetään _erakoiksi_.

Surulla oli Jesuksen ystäväin jo marttyyriaikakaudella monesti täytynyt kokea, miten siveellinen velttous ja maallinen mieli usein oli kokonaan päästä vallalle kirkossa, ja vainojen loputtua ilmaantui epäsiveellisyys yhä selvemmin Herran seurakunnassa. Tämän ohessa eli siellä täällä kristikunnassa yhä edelleen tuo vanhoista ajoista peritty katsantotapa, jonka mukaan ihmisen ruumis semmoisena on saastainen ja paha. Näin asiain ollen vetäytyi moni kristitty erämaahan, saadaksensa täällä palvella Jumalaa hengessä ja totuudessa. Kuuluisin kaikista erakoista on "pyhä" _Antonius_. Hän oli kotosin Egyptistä, missä hän vanhempainsa luona oli viettänyt onnellista nuoruudenaikaa, perehtyen jo lapsena kristinuskon totuuksiin. 18 vuoden ikäisenä jäi hän isättömäksi ja vähän sen jälkeen kuoli hänen äitinsäkin. Antonius peri vanhempansa suuren omaisuuden, vaan hänen halunsa ei ollut maailman katoaviin aarteisin. Kirkossa kuuli hän kerta saarnattavan rikkaasta nuorukaisesta; sanat iskivät syvään hänen sydämmeensä, hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille, erosi maailman iloisista seuroista, jotka eivät milloinkaan olleet häntä miellyttäneet, ja lähti puhuttelemaan erämaan erakoita, joiden tuttavuuteen hän jo kauvan salaa oli pyrkinyt. Karkottaen sielustansa nuoruutensa iloiset muistot sekä riistäen rikki kaikki ystävyyden ja rakkauden siteet, jotka vielä kiinnittivät hänen sydämmensä maailmaan, asettui Antonius asumaan erääsen hänen kotikylänsä läheisyydessä olevaan syrjäiseen vanhaan hautakammioon täällä taistellaksensa lihan himoja vastaan. Mutta jota ahkerammin hän koetti mielestänsä poistaa kaikki syntiset ajatukset sitä voimattomammaksi tunsi hän itsensä. Alituisista rukouksista, paastoomisista ja kidutuksista joutui hän pian kokonaan kiihkosan mielikuvituksensa valtaan, niin että hän luuli silmillänsä näkevänsä vihollisen milloin missäkin muodossa koettavan saada hänen omaksensa. Kerta kun ystävänsä tulivat häntä katsomaan oli hän tainnuksissa. He kantoivat hänen kylään, vaan Antonius ei enää viihtynyt ihmisten parissa. Kovasti oli hän yksinäisyydessä taistellut, katkerat olivat hänen päivänsä erämaassa olleet, mutta sinne hän kuitenkin jälleen palasi. 20 vuotta eli hän tämän jälkeen erään vanhan vuorilinnan raunioissa, kehittäen kristillistä kokemusta sisällisen taistelun kuumassa liekissä. Läheltä ja kaukaa saapui ihmisiä hänen luoksensa ihmettelemään tuota pyhää miestä sekä kysymään häneltä neuvoja hengellisissä asioissa, Diokletianuksen vainon raivotessa nähtiin tämä merkillinen mies Aleksandriassa missä hän kehotti marttyyrejä urhoollisuuteen, lohdutti murheellisia ja auttoi sairaita. Pakanatkin pitivät häntä jonkunmoisena ylönluonnollisena olentona, eikä kukaan uskaltanut häntä vahingoittaa. Palattuaan takasin erämaan hiljaisuuteen, kehotti hän kaikkia, jotka tulivat häntä puhuttelemaan, uhraamaan "kaikki Jumalalle, joka ihmisten tähden ei ole ainoata Poikaansa säästänyt". Noudattaen Antoniuksen esimerkkiä kiiruhtivat lukuisat kristityt erämaahan täten pyhittääksensä elämänsä Herralle, vaan ei kukaan heistä saavuttanut hänen mainettansa. Ja kuitenkin oli Antonius aivan oppimaton mies, hän ei osannut kirjoittaa eikä lukea!

Karttaaksensa ihmisten uteliaisuutta ja kiitoslauseita vetäytyi Antonius jonkun ajan kuluttua kauemmas erämaahan, missä harvat ystävät vain joskus kävivät häntä tervehtimässä. Kauan täytyi hänen vielä odottaa, ennenkuin Herra vihdoin vapautti hänen elämän harhauksista, taisteluista ja tuskista. Vasta 105 vuoden vanhana pääsi hän lepoon (356).

Monessa paikoin lähestyivät erakot toisiansa, muodostaen jonkinmoisia pieniä yhteiskuntia erämaan yksinäisyyteen. Kuuluisin näistä on se yhdistys, jonka _Pakonius_ (k. 348) perusti Tabennae nimisellä Niili-virrassa olevalla saarella. Niiden sääntöjen kautta, joita hän määräsi seuralaistensa noudatettaviksi, muuttui erakkoelämä vähitellen järjestetyksi _munkkilaitokseksi_. Asuen yhteisesti _luostarissa_, jonka johtajaa nimitettiin _abbotiksi_, tuli täkäläisten _munkkien_ viettää aikaansa rukoilemalla sekä työtä tekemällä (maanviljelystä ja käsitöitä). Tämän luostarin läheisyydessä syntyi pian pienempiä, emäluostariin kuuluvia munkki-yhdistyksiä, joiden asujanten luku nousi tavattoman korkeaksi (50,000). -- Palestinassa perusti _Hilarion_ (k. 378) Gazan luona luostarin. Siihen kuului luostareita Syyriassakin. Äärettömän nopeasti levisi munkkilaitos itämaissa, vaan täkäläiset luostarit eivät likimäärinkään saavuttaneet sitä historiallista merkitystä kuin länsimaiden munkkiyhdistykset, sillä epäsiveellisyys turmeli niissä ennen pitkää kokonaan kaiken hengellisen harrastuksen. Ollen tähän aikaan kirkossa yhä karttuvan ylöllisen ja kevytmielisen elämän vastakohtana ehtivät itämaidenkin erakot ja munkit kuitenkin vaikuttaa paljon hyvää kristikunnassa, ennenkuin heidän oma, kaikkialla havaittava turmeluksensa selvästi osottaa heidän alusta alkaen rakentaneen väärälle perustukselle.

Meidän selväjärkisen ja käytännöllisen aikamme ihmisten on vaikea käsittää erakkojen työtöntä, tavallisen laskun mukaan kokonaan hyödytöntä elämää kaukana toimivan kristikunnan viljavainiosta, missä Jesuksen tunnustajat väsymättömällä työllä kokevat edistyttää Jumalan valtakuntaa, noudattaen hänen käskyänsä, joka sanoi: "eloa on tosin paljo, mutta työväkeä on vähä. Rukoilkaat sentähden elon Herraa, että hän työväkeä lähettäis hänen eloon". Kernaasti myönnämme p. raamatun selvästi osottavan kristityn velvollisuuden olevan uskollisesti vaikuttaa siinä asemassa, johon Jumala on hänen asettanut keskellä maailman turmelusta todistamaan siitä Herrasta, joka ei ole käskenyt ketään pakenemaan pois maailmasta, vaan päinvastoin taistelemaan sitä vastaan, sekä että erakkojen katsantotapa jo tästäkin syystä on varsin väärä. Ja vielä arveluttavammaksi käy heidän erehdyksensä, kun tiedämme heidän pitäneen vapaaehtoisia ruumiinkidutuksia, paastoomista y.m. senkaltaisia pyhityksen miltei nimenomaisena tuntomerkkinä sekä täten ainakin osaksi eksyneen perustamaan autuutensa toivon omiin hyviin töihinsä eikä yksinään Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa. Mutta esiintykööt nämä ja muut erakkoelämän varjopuolet miten selvästi hyvänsä, ne eivät kuitenkaan voi meiltä salata niitä tosikristillisyyden säteitä, jotka tähän aikaan välkkyvät erämaassa, monen kirkkaan kynttilän sammuessa synnin uneen kirkon taistelutantereella tuolla riehuvassa maailmassa. Suurta on _tahtoa_ kokonaan kuolla maailmasta ja elää Jumalalle, jaloa _voida_ uhrata kaikki, johon sydän on mieltynyt, saavuttaaksensa ijankaikkisen elämän. Erakot ovat osottaneet tahtovansa ja voivansa kokonaan luopua maailmasta, emmekä saata kuulla heidän valituksiansa, nähdä heidän kovaa taisteluansa syntiä vastaan, joka heitä täälläkin väijyy, ajattelematta: täältä erämaan hiljaisuudesta on moni huokaus löytänyt tien sen Jumalan taivaasen, joka tutkii ja näkee ihmissydämmen aivoitukset ja armahtaa kaikkia, jotka häntä avuksensa huutavat taistelussa hengellisiä vihollisia vastaan. Montako eksynyttä lammasta hyvä paimen on löytänyt erakkojen autiosta erämaasta sen tietää yksin Hän, "jonka tuomioistuimen eteen meidän kaikkien pitää ilmestymän, että jokainen sais sen jälkeen kuin hän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä eli paha".

III.

Nicaean kirkolliskokous (325).

Alussa oli Sana, ja se Sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se Sana. Joh. 1: 1.

Taisteluun on Herran seurakunta maan päällä vihitty; myrskyisällä merellä, jolla alituiset vaarat sitä uhkaavat, on sen kulkeminen kotimaatansa kohtaan, kunnes se vihdoin saapuu ijankaikkisen rauhan satamaan tuolla uuden Jerusalemin rannalla. Vasta siellä saa laivaväki virittää lopullisen voiton riemusäveleitä -- matka on pitkä ja vaarallinen, alati tulee heidän taistella jotta nuo kuohuvat aallot eivät turmelisi laivaa ja estäisi sen kulkua. Ja kun myrsky on asettunut, kun merenpinta on tyyni ja laivanväki levollisena levähtää taistelun vaivoista, peittävät sumut usein heiltä näköalan; muutamat kehottavat muuttamaan matkan suuntaa, eripuraisuus, riita häiritsee matkustajain sopua, toiset vaativat sitä, toiset tätä. Jo on laiva kokonaan eksyä ja joutua haaksirikkoon, mutta näkymätön käsi taittuu peräsimeen, ohjaten eksyneet oikealle tielle. -- Marttyyrein aikakausi oli myrskysä aika, jonka kestäessä vihan ja vainon aallot raivoten uhkasivat kirkkoa; -- kun nämä vaarat olivat ohitse, salaavat oppiriitojen sumut kristikunnalta tuon tuostakin totuuden tien, mutta Jumalan Henki liikkuu nytkin vetten päällä poistaen sumut, ja Sana luo valoa inhimillisten eksytysten pimeässä.

Jo varhain oli, kuten tiedämme, kirkossa ilmaantunut vääriä väitöksiä kolminaisuusopin suhteen. Niitä edustivat paitsi Monarkkilaiset kirkkoisä Origineskin, joka opetti että Poika on Isää alhaisempi. V. 318 syntyi Aleksandriassa samaa kysymystä koskeva harhaoppi, joka, ollen vaarallisempi kuin mikään edellinen, kauan häiritsi kirkon rauhaa. Asettuen Origineksen yllämainitun erehdyksen perustukselle sekä vastustaen Sabelliuksen oppia, joka taasen ei myöntänyt olevan ensinkään mitään persoonallista eroitusta Isän ja Pojan välillä, esiintyi täkäläinen presbyteri _Arius_ saarnaamaan uutta oppia, jonka mukaan Sana ei olekaan samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä, vaan on Hänen luomansa, samoin kuin kaikki muutkin olennot, vaikka kohta näistä ensimmäinen sekä se, jonka kautta Isä on luonut koko näkyväisen maailman, Monesti on ihmisjärki sittemmin samaan tapaan koettanut selittää raamatun oppia Kristuksesta, ja etenkin meidän aikamme epäusko on juuri tältä kannalta kokenut kumota kirkon oppia, eksyttäen tuhansia sieluja tyytymään Vapahtajaan, jolta on riistetty jumaluus. Kernaasti myönnämme Jumalasta langenneen ihmisen helpommin voivan käsittää Pojan suhdetta Isään tällä tavoin kuin nöyrtyä uskomaan tuota raamatun suurta salaisuutta, että Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä ja kuitenkin eri persoona jumaluudessa, vaan tämä ei todista muuta kuin inhimillisen järjen kykenemättömyyttä luoda selitystä ijankaikkisuuden syville kysymyksille. Kiitettäköön tuota ihmisten keksimää oppia, jonka mukaan Kristus ei olekaan Jumalan vertainen, vaan ainoastaan muita luotuja täydellisempi olento, miten nerokkaaksi hyvänsä ja yhtykööt kaikki tämän maailman viisaat vastustamaan kirkon ikivanhaa uskoa jumalalliseen Vapahtajaan: kehnoja, kurjia ovat tämmöiset väitteet kaikille niille, jotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään kadotetun tilansa ja etsivät pelastusta synnin, perkeleen ja kuoleman vallasta. He tietävät syntinsä niin suuriksi, ettei mikään voima taivaassa eikä maan päällä voi heitä niistä puhdistaa paitsi Hän, joka, "vaikka hän oli Jumalan muodossa, ei lukenut saaliiksi Jumalan kaltainen olla, vaan alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten vertaiseksi."

Tästä tärkeästä kysymyksestä, joka mitä likeisimmästi koskee kristinuskon sisimpään ytimeen, syntyi nyt ankara taistelu. Arius sai paljon ystäviä, vaikka Aleksandrian piispa _Aleksanteri_ erotti hänen virasta ja sulki hänen kirkon yhteydestä (321). Saatuansa tietää, minkä suuren häiriön Ariukselaisten päivä päivältä kasvava lahko oli tuottanut itämaiden kristityille, sekä turhaan koetettuaan kehottaa taistelevia puolueita rauhalliseen sopimukseen, päätti Konstantinus Suuri kutsua kokoon yleisen kirkolliskokouksen, missä riita oli ratkaistava. Kokouspaikaksi määräsi hän Nicaean kaupungin Vähässä-Aasiassa. Tänne saapui etenkin valtakunnan itäisestä osasta lukusa joukko piispoja, yhteensä noin 300, sekä lukemattomia presbyterejä, diakoneja ja kirkonpalvelijoita. Nähtiinpä täällä vielä sankareita veritodistajain riveistä, joiden kuihtuneet jäsenet "kantoivat Jesuksen Kristuksen merkkejä" sekä erakoita erämaan etäisyydestä. Avauspäivä oli Heinäkuun 6 p. Äänetöinnä odottivat kristikunnan edustajat keisarillisessa palatsissa, missä keskustelut olivat pidettävät, keisarin tuloa. Ensin saapuivat valtakunnan korkeimmat virkamiehet ja hetkisen kuluttua astui Konstantinus Suuri kokoussaliin. Kaikki nousivat sijoiltaan ja Caesarean piispa Eusebius, sama mies, jonka kirjoittamasta kirkkohistoriasta ennen olemme puhuneet, tervehti keisaria ylistyspuheella, jonka liialliset kiitoslauseet selvästi ilmaisevat, kuinka suuressa määrässä ihmispelko ja maallinen mieli jo tähän aikaan olivat tahranneet kirkon menneistä päivistä perityt yksinkertaiset, jumalanpelon ja sydämmenhartauden synnyttämät tavat. Konstantinus vastasi: "Toivoni on täytetty nähdessäni teidät, ystäväni, täällä kokoontuneina; siitä kiitän maailman kuningasta, joka paitsi paljon muuta hyvää on minulle tämänkin armon suonut. Me olemme täällä yksimielisesti koossa eikä mikään vihollinen ole onneamme häiritsevä. Tyhjäksi on jumalankieltäjäin väkivalta tehty, eikä perkele ole onnistuva muulla tavoin häväistä Jumalan lakia. Kirkon sisällinen eripuraisuus on sotaa ja verenvuodatuksia vaarallisempi. Korkeimman avulla voitettuani viholliset, en luullut minulla muuta tehtävää olevan kuin kiittää Jumalaa niiden kera, jotka minun kanssani olivat päässeet vapaiksi. Mutta kuultuani teidän eripuraisuudestanne, älysin asian varsin tärkeäksi ja sentähden päätin kutsua teidät kokoon, jotta pahe minun kauttani poistettaisiin. Minä iloitsen nähdessäni teidät täällä, mutta vasta silloin tiedän yritykseni onnistuneen, kun olen tullut vakuutetuksi hyvästä sovustanne, jota teidän Jumalan pyhinä tulee muillekin opettaa. Älkäät siis kauan miettikö, te Jumalan ystävät ja huonekuntalaiset, te meidän yhteisen Herramme ja Vapahtajamme hyvät palvelijat; kiiruhtakaat poistamaan tämän eripuraisuuden syyt ja avaamaan kaikki epäilyksen solmut rauhassa sepitetyillä uskonlauseisilla. Siten tekisitte mitä Jumalalle otollista on ja tuottaisitte minulle, teidän kanssapalvelijallenne, mahdottoman suuren ilon."

Pidettyään tämän puheen sekä määrättyään Corduban piispan _Hosiuksen_ puheenjohtajaksi, ryhtyi Konstantinus nyt johtamaan tätä _ensimmäistä yleistä kirkolliskokousta_, jonka suurta merkitystä kristillisen kirkon historiassa hän ei aavistanutkaan. Sievä, majesteetillinen käytöksensä, sointuva äänensä, purppurainen, kalliilla koristeilla varustettu pukunsa, loisto ja komeus, jonka vertaista kristityt eivät milloinkaan ennen olleet nähneet -- kaikki teki suuren vaikutuksen läsnäolijoihin. Miten surkeata, vaarallista! Konstantinus suuri oli tähän aikaan vielä pakanuuden ylimmäispappina ja hänen käsityksensä täällä ratkaistavista kysymyksistä oli silminnähtävästi arveluttavan pintapuolinen, ja kuitenkin pidettiin häntä miltei puolijumalana, jonka neuvoja ja vaatimuksia kaikkien tulisi nöyrästi noudattaa.

Keskustelu alkoi. Ariukselaiset olivat enemmistössä, ja kun keskipuolue, jota Eusebius Caesareasta ja Nikomedian samanniminen piispa johtivat, kallistui heidän puolellensa, näytti heidän voittonsa varmalta. Vasta-väitteet olivat laimeita, kehnoja; on meistä kuin olisi totuuden Henki jättänyt harhailevan kristikunnan oman onnensa nojaan. Ja kuitenkin on Herran asia täällä ajettava, kristinopin ydin säilytettävä puhtaana siunaukseksi tuleville sukupolville! Niin, asia on Herran, ja sentähden on Hän nytkin läsnä seurakuntaansa! Eräs nuori diakoni -- _Atanasius_ on hänen nimensä -- pyytää sananvuoroa. Hän on oleskellut Antoniuksen luona erämaassa, kuullut erakkojen huokauksia, nähnyt heidän taistelevan syntiä vastaan. Nämä muistot yhtyvät hänen omaan kokemukseensa -- hän tietää, ettei Ariuksen Kristus kelpaa tyydyttämään särjettyä sydäntä, rauhatonta omaatuntoa, eikä kaikki maailman mahti eikä vastustajainsa lukuisuus saa tätä hänen uskoansa horjumaan. Turhaan ponnistivat Ariukselaiset kaikki voimansa säilyttääksensä äsken vielä taatun asemansa: Atanasiuksen jalot puheet, hänen selvät, raamatusta otetut todistuksensa sekä loistava puhelahjansa kumosi heidän väitöksensä. Keisarinkin suostuttua Atanasiuksen puolustamaan oppiin, päätti kokous lopullisesti että kirkon tunnustukseen oli otettava oppikaava, jonka mukaan _Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä sekä Hänestä ijankaikkisesti syntynyt_. Keisarin uhkauksien pakottamina allekirjoittivat ariukselaiset piispat muiden kera tunnustuksen paitsi kaksi, jotka samoin kuin Ariuskin ajettiin maanpakoon.

Kuten ennen on mainittu, ratkaistiin täällä Nicaeassa myöskin riita pääsiäisjuhlan viettämisestä sekä Stefanuksen ja Cyprianuksen välillä syntynyt, kiistan alaiseksi jäänyt kysymys harhaoppisten kasteesta. Pappien oikeudesta elää avioliitossa syntyi vilkas ja kiivas keskustelu. Vihdoin onnistui egyptiläisen piispan _Pafnutiuksen_, joka vainojen aikana oli kärsinyt kovia kidutuksia ja jota kaikki kunnioittivat ankaran kirkkokurin puolustajana, kumota niiden vastaväitökset, jotka, väärin käsittäen papin asemaa maallisten olojen suhteen, sanoivat, hänen avioliittonsa olevan Jumalan sanan vaatimuksia vastaan. Noudattaen vanhaa tapaa sitoutuivat korkea-arvoisemmat papit kuitenkin naimattomuuteen.

Muiden kysymysten ohessa keskusteltiin papiston eri arvoluokistakin. Rooman, Aleksandrian, Antiokian sekä Jerusalemin piispat ovat -- niin päätti kokous -- pidettävät muita piispoja arvokkaampina. Heitä kutsuttiin _patriarkoiksi_.

Kaksi kuukautta kesti tämä merkillinen kokous. Sen keskustelut ja päätökset paljastivat usein kristikunnan monessa suhteessa turmeltuneen tilan sekä tuota maailman kunniaan ja valeloisteesen mieltynyttä katsantotapaa, joka tämän aikakauden kuluessa sittemmin yhä suuremmassa määrässä ilmaantuu Jesuksen tunnustajissa. "Saattoi uskoa näkevänsä Kristuksen valtakunnan kuvan" huudahtaa Eusebius kertoessaan siitä juhlasta, jonka Konstantinus vietti kokouksen aikana sattuneen valtaistuimelle-astumisensa päivän johdosta, sekä muistaessaan sitä suosiollista lempeyttä millä papistoa tässä tilaisuudessa kohdeltiin. Ihastuksensa saa hänen kysymään: "onko tuhatvuotinen valtakunta nyt tullut?" ja moni muu Herran seurakunnan paimen ajatteli samaan tapaan! Haikeat tunteet valtaavat sydämmemme näitä lukiessamme, ja moni kysynee epäillen: miten kelpaavat tämän aikakauden kristityt puolustamaan totuutta ja vastustamaan maailmaa, kun maallinen mieli ja maailmanrakkaus näin on päässyt heissä valloille? Vastaus kuuluu: jos mikään, niin todistaa juuri Nicaean kokous, missä miltei pakanallinen keisari ja kunnianhimoiset hovipapit edustivat kirkkoa ja vastustaen Ariusta puolustivat oikeata oppia, sen Herran voimasta, joka synnin ja kaiken inhimillisen heikkouden uhallakin voittosasti johdattaa seurakuntaansa ja on taisteleva sen puolesta päivien loppuun asti.

IV.

Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle; hänen kuolemansa.

Parempi on uskaltaa Herran päälle Imin luottaa päämiehiin. Ps. 118: 9.

Niistä henkilöistä, jotka ottivat osaa Nicaean kokoukseen, on Atanasius epäilemättä etevin. Tämän mainion miehen aikuisemmat elämänvaiheet ovat hyvin vähän tunnetut. Tiedämme vain hänen jonkun aikaa oleskelleen Antoniuksen luona erämaassa sekä siellä harjaantuneen erakkojen ankaraan elämään. V. 319 ryhtyi hän diakonina Aleksandrian seurakuntaa palvelemaan ja semmoisena esiintyi hän Nicaean kokouksessa, missä hän palveli koko kristikuntaa, Herran voimalla jalosti edustaen tuota suurta taistelua totuuden puolesta, josta vasta olemme kertoneet, Aleksanterin kuoltua valittiin Atanasius Aleksandrian piispaksi (326). Ainoastaan vastahakoisesti suostui hän vastaanottamaan tämän viran, hyvin oivaltaen, ettei Nicaeassa toimeensaatu sovinto ollut luotettava, sekä että vastapuolueen koko viha ennen pitkää oli kääntyvä juuri häntä vastaan. Kaikin voimin koettivat Ariukselaiset saavuttaa entisen valtansa, käyttäen mitä viekkaimpia keinoja päästäksensä tarkoitustensa perille. Heidän johtajanansa näissä juonikkaissa yrityksissä oli Eusebius Nikomediasta, jonka ylpeys oli saanut kovan iskun ariukselaisuuden eduksi Nicaean kokouksessa tekemäinsä välittämisehdotusten tyhjään rauetessa, eikä hän säästänyt voimiansa kostaaksensa Atanasiukselle. Apuna oli hänellä keisarin sisar _Konstantia_, joka oli hyvin mieltynyt Ariukselaisiin ja lakkaamatta rukoili veljeänsä noudattamaan lempeyttä heitä kohtaan. Juonet onnistuivat: Arius sai luvan esiintyä hovissa, esitti Konstantinuksen hyväksyttäväksi uuden oppikaavan, jonka suuri joukko itämaan piispoista arveli varsin oikeaksi. Siihen mielistyi keisarikin, joka, peruuttamalla Nicaean kokouksen lausuman tuomion, puolusti Ariuksen ottamista kirkon yhteyteen. Kaikki olivat valmiit suostumaan kristikunnan mahtavan suojelijan vaatimukseen; Atanasius yksin pani ankaran vastalauseen, ja niin suuren vaikutuksen teki "jumalallisen miehen" käytös vielä nytkin keisariin, että yritys sillä kertaa raukesi tyhjään. Mutta leppymätön oli Ariukselaisten viha. Keksien kaikenlaisia syytöksiä ja sepittäen jos minkäkaltaisia kanteita Aleksandrian piispaa vastaan, onnistui heidän vihdoin kokonaan muuttaa Konstantinuksen mieli. Vaikka Atanasius selvästi näytti toteen kaikkien häntä vastaan tehtyjen syytösten perättömyyden, vaikka hänen virkamiehensä näiden vehkeiden ohessa monesti mitä surkeimmalla tavalla paljastivat epärehellisyytensä ja halpamielisen kostonhimonsa, kävi Konstantinus yhä kuurommaksi oikeuden vaatimuksille. Seuraus oli, että Atanasius tuomittiin virkansa menettäneeksi ja ajettiin maanpakoon Gallian maakunnan Trier nimiseen kaupunkiin.

Ariukselaiset olivat voittaneet. Heidän vaarallisin vastustajansa oli poistettu näyttämöltä ja riemastuneina odottivat he Ariuksen palajamista maanpaosta. Jerusalemissa kokoontuneet piispat valmistivat hänen ottamistansa kirkon yhteyteen, ja tämä juhlallisuus oli toimitettava Aleksandriassa. Sikäläisen kansan uhkaava käytös pakotti kuitenkin Konstantinuksen, joka nyt kokonaan oli takertunut Ariukselaisten verkkoihin, ensin kutsumaan Ariuksen luoksensa sekä vaatimaan häneltä uutta tunnustusta. Tämä sepittikin semmoisen, valalla vakuuttaen sen olevan kirkon opin mukaisen. Asia näyttää kuitenkin arveluttaneen keisaria, sillä ennenkuin laski Ariuksen menemään lausui hän: "jos sinulla on oikea usko, niin olet vannonut hyvän valan; mutta jos tunnustuksesi on väärä, niin tuomitkoon Jumala tässä asiassa valasi mukaan". Pakottiko omatunto sillä hetkellä häntä vertaamaan Ariuksen ja hänen puolueensa vehkeilevää ja huikentelevaa käytöstä puhdasoppisuuden järkähtämättömän puolustajan menettelöön, jonka jaloutta hän turhaan oli koettanut mielestänsä karkottaa? Vaikea on tätä varmaan väittää, vaan siltä ainakin näyttääpi. Peläten Aleksandrian seurakuntaa, missä Atanasiuksen jalo henki vielä oli vireillä, ei Konstantinus uskaltanut vahvistaa itamaalaisten piispojen päätöstä, jonka mukaan Arius siellä oli otettava kirkon yhteyteen, vaan määräsi Konstantinopolin piispan toimittamaan juhlallisuuden. Ollen oikeauskoisuuden puolustajia koetti tämä saada keisaria luopumaan vaatimuksesta, mutta turhaan: Konstantinuksen päätös oli muuttumaton. Rukoillen Jumalaa estämään harhaoppisen vehkeilijän ottamista seurakunnan yhteyteen odotti piispa Ariuksen tuloa. Mutta tämä ei saapunutkaan kirkkoon. Äkillinen kuolema oli temmannut hänen pois elävien joukosta (336). Kaikki hämmästyivät. Oikeauskoiset pitivät kohtausta Jumalan tuomiona; Ariukselaiset väittivät että hän oli saanut surmansa noitakeinojen kautta.

Seuraavana vuonna päätti Konstantinus Suurikin päivänsä, jättäen vaiherikkaan elämänsä jälkimaailman tuomittavaksi. Monenkaltainen on tämä tuomio ollut. Yksimielisesti häntä kaikki kyllä kiittävät viisaaksi hallitsijaksi, joka, aavistaen aikansa syvimmän tarpeen sekä käsittäen kristinuskon suuren uudistuttavan voiman, tiesi sen vastustamisen turhaksi ja valtiolle vahingolliseksi, mutta jos hänen käytöstään punnitaan kristinuskon vaa'alla, ei arvostelu suinkaan ole yhtä selvä. Kirkkohistorijoitsija Eusebius, joka omin silmin näki keisarin hankkeet ja toimet ja siis oli tilaisuudessa läheltä arvostelemaan hänen uskonnollista kantaansa, ei ensinkään tiedä rajoja ylistyssanoillensa ja kiitoslauseillensa, asettaen tämän ensimmäisen kristityn hallitsijan kirkon suurimpain pyhimysten rinnalle. Epäilemättä on Konstantinus monessa tilaisuudessa selvästi osottanut, että Kristuksen oppi oli vaikuttanut hänen sydämmeensä; sen todistaa paitsi hänen hellä huolenpitonsa kirkosta moni jalo lausunto, moni sydämmen tarpeesta lähtenyt hartaudenosotus, jonka todenmukaisuutta emme saa epäillä. Etenkin ovat kertomukset Konstantinuksen viimeisistä päivistä sitä laatua, että ainoastaan julki väärentäminen uskaltaa väittää hänen kristillisyytensä aina olleen ainoastaan valtioviisauden salaamaa teeskentelyä. Mutta kaikki tämä ei kuitenkaan riitä puhdistamaan häntä noista monista oikeutetuista syytöksistä, jotka tahraavat hänen mainettansa ihmisenä ja kristittynä. Vähemmän arveluttava on se seikka että Konstantinus vasta kuolinvuoteellansa antoi kastaa itsensä, sillä tämä ei suinkaan ehdottomasti todista hänen tähän asti halveksineen kristinuskoa tahi epäilleen sen totuutta, kuten moni on olettanut. Kirkossa oli se käsitys hyvin yleinen, että kaste pesee ihmisen puhtaaksi kaikista synneistä välittämättä kastetun mielentilasta, ja sentähden päätti moni jättää kasteensa kuolinpäiväänsä asti, jotta syntiset himot eivät enää ehtisi saastuttaa puhdistettua sielua. Mutta ajatellessamme Konstantinuksen julman kavalaa käytöstä vihollisiansa kohtaan (hän esim. surmautti Liciniuksen, vaikka oli luvannut hänen säästää) sekä hänen osottamaa kovasydämmisyyttä mestattaessaan puolisonsa, jalon poikansa y.m. sukulaisiaan, täytyy meidän tunnustaa: näin ei menettele kristitty, jonka sydämmen Herran Henki on saanut uudistaa. Ja jos joku väittänee Konstantinuksen siihen aikaan vielä olleen vieraan kristinuskon vaatimuksille, jääpi kuitenkin moni seikka esim. Atanasiuksen kova kohtalo todistamaan häntä vastaan elämänsä loppuun asti, samoinkuin koko hänen käytöksensä ariukselaisen riidan vaiheissa selvästi osottaa hänen pintapuolisesti vain omistaneen uskontonsa syvät totuudet. Konstantinusta on kiitetty siitä ettei hän ryhtynyt väkivaltaisiin keinoihin pakottaaksensa pakanallisia alamaisiaan kääntymään kristinuskoon, vaan suvaitsi heitä kristittyin rinnalla, vaikka hän viimmemainituille soi suurempia etuja, ja varmaan on tämä arvostelu aivan oikea. Mutta toisella alalla olisi hänen pitänyt säälimättä taistella pakanuutta vastaan saavuttaaksensa kristityn keisarin nimen sanan syvemmässä merkityksessä, ja tämä ala oli hänen oma sydämmensä. Vaan eipä näytä siltä kuin olisi hän ollut harjaantunut tässä taistelussa.

Epäilemättä ovat menneiden aikojen Konstantinus suuresta usein lausumat liialliset kiitoslauseet olleet omiansa valmistamaan aseita kirkon vihollisille, sillä nämä ovat väittäneet kristittyjen tallalla peittäneen hänen vikojaan voidaksensa sanoa Nicaean kokouksen päätöstä Kristuksen jumaluudesta totuutta harrastavan miehen toimeksi. Itsessään väitös kyllä on varsin mitätön, mutta se muistuttaa meille miten epäluotettava kaikki inhimillinen suuruus ja kunnia on, jos sen avulla ryhdytään jumalallisia totuuksia puolustamaan, ja myöntää täytyy monen kristityn kirjailijan ainakin suureksi osaksi erehtyneen juuri Konstantinus suuren suhteen. Ensimmäisen kristityn keisarin nimi on monesti saanut kauniimman kaiun kuin hän olisi ansainnut. Hänen uskollinen kantansa esiintyypi päinvastoin monessa tilaisuudessa hyvinkin epäiltävänä, jos hänen elämänsä vaiheet punnitaan kristinuskon vaa'alla. Ja tältä kannalta tahdomme mekin häntä arvostella, huomauttamalla ettei Jumalan valtakunnan voitto riipu ihmisistä, vaan siitä Herrasta, jonka tarkoituksia tämän maailman mahtavatkin ovat pakotetut palvelemaan, ovatko he sitte suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse omistaneet jumalallisen totuuden pyhittävän voiman.

V.

Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren kuoleman jälkeen.

Valvokaat, pysykäät uskossa, olkaat urhoolliset, olkaat vahvat. 1 Kor. 16: 13.

Konstantinus suuren kuoltua jakoivat hänen kolme poikaansa Konstantinus, Konstans ja Konstantius valtakunnan keskenänsä siten, että molemmat edelliset saivat länsimaat, viimmemainittu itämaat. Eripuraisuus veljien välillä synnytti ennen pitkää verisiä näytelmiä, uudistaen pakana-ajan kauhuja kristityn Rooman vasta rauhoitetuissa maissa. Tuntuvia vammoja iski taistelu kirkonkin oloihin. Vallanhimon ja maailman rakkauden pettämänä sortui moni seurakunnan paimen tuohon inhimillisten himojen kuohuvaan pyörteesen, missä usko eksyy, toivo uupuu, rakkaus sammuu. Etenkin olivat itäisen kirkon olot huonolla kannalla, siellä kun Ariukselaiset saavuttivat yhä suurempaa valtaa, kietoen kaikki pauloihinsa. Konstantius oli julma ja kehno hallitsija; kavalat hovipalvelijat olivat hänen neuvonantajansa ja heihin liittyi viekas Eusebius Nikomediasta, joka vastikään oli päässyt Konstantinopolin piispaksi. Jos tämä kaupunki jo Konstantinus suuren täällä hallitessa oli Ariukselaisten juonien pesäpaikkana, edustaapi se tähän aikaan vielä surkeammalla tavalla harhaoppisuuden siittämiä paheita. Tämmöinen oli itäisen valtakunnan ja sikäläisen kirkon pääkaupunki, tämmöiset niiden johtavat henkilöt! Mimmoiset päivät Atanasiukselle näin asiain ollen koittivat, kun hän länsimaiden keisarien suosimana sai luvan palata maanpaosta, on helppo arvata. Riemulla vastaanotti Aleksandrian seurakunta rakkaan piispansa, tunnetulla jäntevyydellään ryhtyi tämä työhön. Jalojen muistojen kuuluisa kaupunki Niilin rannalla, tuo marttyyriaikakauden mainehikas taistelupaikka, kristillisten oppijärjestelmäin vanha koti vetääpi jälleen huomiomme puoleensa. Mutta muuttunut on aika: Jesuksen tunnustajat rakastavat maailmaa ja karttavat ristiä; kaikkinaisten opetusten vietteleminä, pettäminä he eivät enää halaja Jumalan sanan terveellistä rieskaa, vaan ovat eksyneet harhaoppisuuden mutkaisille teille. Onko Atanasiuskaan, tuo oikeauskoisuuden tähän asti horjumaton pylväs ja urhoollinen marttyyri, karttava yleisen turmeluksen tarttuvaa ruttoa? Onko hän kestävä loppuun asti? Vastauksen antaa miehen elämäkerta, jommoisena se Konstantinus suuren kuoleman jälkeen esiintyy kirkkohistorian lehdillä. Sen pääpiirteet ovat seuraavat.

V. 341 kokoontuivat ariukselaiset piispat Antiokiaan. Päätarkoitus oli saada Atanasius pois viralta. Sepitettiin neljä eri tunnustuskaavaa ilmaisemaan kokouksen muka suurta harrastusta selvittää kirkon oppia, mutta miltä kannalta täällä arvosteltiin asioita käypi selväksi jo siitäkin kokouksen lausunnosta, että muka olisi alentavaista noudattaa Ariuksen mielipiteitä, hän kun oli vain halpa presbyteri. Mikä tärkeä syy valmistaa uusi oppikaava! Tarkoitus saavutettiin: Atanasius erotettiin virasta ja eräs Gregorius valittiin hänen sijaansa. Aleksandrian seurakunta teki vastarintaa, sotaväen suojelemana vihittiin uusi piispa virkaansa. Väkivallan pakottamana oleskeli Atanasius jonkun aikaa Aleksandrian lähitienoilla kirjoittaen piilopaikastaan kiertokirjeen piispoille, jossa hän valittaen puhuu vihamiestensä vääryyksistä. Sitten matkusti hän Roomaan, jonka piispa otti puolustaaksensa häntä. Sitä paitsi puolusti läntisen valtakunnan hallitsija Konstans (Konstantinus oli jo ennen kuollut) oikeauskoisuutta, Mutta näiden vaiheiden ohessa Atanasius ei turvannut ihmisiin, vaan Jumalaan ja omantuntonsa hyvään todistukseen. Ja sentähden tähtäsivät vihollisten kovimmat iskut juuri häneen, kaikki kun näkivät ettei ihmisten suosio eikä heidän vihansa saaneet tämän uskonsankarin mielipiteitä horjumaan. Tuommoiseksi muodostuu usein suurten henkilöiden kohtalo. "Jota ylevämpi elämä sitä suurempi tuskakin" lausuu eräs runoilija, ja nämä sanat soveltuvat tähänkin. Kummastelisimmeko ajatellessamme Atanasiuksen kärsimisiä näinä halpamielisinä aikoina, jolloin kavalat juonet ja raaka väkivalta kilvan hijoivat aseitaan saadaksensa hänen vaikenemaan, hänen joskus kiihtyneen lausumaan katkeria sanoja noista kirkon kelvottomista ylimyksistä ja tekopyhistä, joiden kehnot hankkeet päivä päivältä kävivät yhä selvemmiksi? Tämmöisiä lauseita tapaamme esim. tuossa hänen yllämainitussa kiertokirjeessään; ken ei ole altis antamaan hänelle niitä anteeksi?

Äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Veljensä uhkaamana kääntyi Konstantius oikeauskoisuuden puolelle, antaen paenneille piispoille luvan palata kotia. Atanasius ei ensinkään uskaltanut luottaa tähän lupaukseen, ennenkuin Konstantius eri kirjeellä käski hänet tulemaan. Pakolainen lähti matkalle ja saapui Konstantinopoliin (348), missä keisari ystävällisesti otti hänen vastaan. Riita näytti vihdoinkin päättyneen, ja sanomattomalla ilolla tervehtivät Aleksandrialaiset jälleen jaloa paimentansa. Mutta petollinen oli rauha, ilo lyhyt. Konstans murhattiin ja Konstantius pääsi koko Roomalaismaailman herraksi. Heti alkoivat Ariukselaiset hieromaan uutta liittoa hänen kanssansa, eikä aikaakaan, niin olivat he kokonaan voittaneet hänen puolellensa. Kaikki Nicaean tunnustuksen puolustajat ajettiin maanpakoon. Ariukselaiset koettivat vihdoinkin kokonaan masentaa kaiken vastarinnan, ja sentähden vainosi heidän vihansa entistä kiivaampana sanotun tunnustuksen pääpylvästä, Atanasiusta. Mutta hän ei horjunut, järkähtämättömänä puolusti hän totuutta vielä nytkin, tekemättä vähintäkään myönnytystä harhaoppisuuden eduksi. "Älkäämme palvelko aikaa, vaan Herraa" kirjoitti hän tähän aikaan eräälle ystävälleen, joka, kammoksuen taistelun vaaroja, kieltäytyi vastaanottamasta hänelle tarjottua piispanvirkaa.

Tämmöinen mies oli ennen muita kukistettava, sorrettava! V. 355 saapui kaksi keisarillista virkamiestä Aleksandriaan. Heidän tarkoituksensa oli viekkaudella houkutella Atanasiusta pois kaupungista, saadaksensa hänen surmatuksi seurakunnan tietämättä. Kun petos ei onnistunut, ryhdyttiin väkivaltaisiin keinoihin. Helmikuun 9 p. 356 ryntäsi 5000 miehen suuruinen sotajoukko Aleksandrian kirkkoon, missä Atanasius paraikaa toimitti jumalanpalvelusta. Tyyneenä viipyi piispa paikallansa, kunnes seurakunta oli pelastunut. Itse pääsi hän ikäänkuin ihmeen kautta pakoon.

Atanasius aikoi ensin lähteä keisarin puheille, mutta huomattuaan että hänen henkeänsä väijyttiin, etsi hän turvapaikan erämaan erakkojen luona. Konstantius raivosi: elävänä tahi kuolleena oli tuo uppiniskainen, taipumaton piispa tuotava hänen luoksensa! Riemuten huusivat pakanat: "eläköön keisari ja Ariukselaiset; me olemme heidän puolellansa". Erämaahan marssi sotajoukko Atanasiusta etsimään. Se saapui Tabennaen luostariin, missä vainottu piispa oli. Mutta turhaan koetti päällikkö pakottaa munkkeja ilmaisemaan hänen piilopaikkansa -- kernaammin olisivat he antaneet hakata itsensä kappaleiksi kuin pettäneet jalon miehen. Horjumatta puolusti Atanasiuksen seurakuntakin uskoansa. Useoita rääkättiin, toisia vietiin nääntymään erämaahan, vaan urhoollisesti kestivät nämä tunnustajat kaikki tuskat, kiittäen ja ylistäen Herraa, jonka totuuden puolesta he taistelivat. On meistä kuin näkisimme iltaruskon taivaan ranteella; se virtaapi marttyyriaikakauden laskeneesta auringosta. Ei ollut Atanasius turhaan tehnyt työtä Aleksandrian seurakunnassa!

Jonkun ajan kuluttua siirtyi uskonsankari kauemmas erämaahan. Oleskellen Egyptin äärimmäisillä rajoilla sepitti hän useoita kirjoituksia Ariukselaisia vastaan, selittäen, kehittäen kirkon sorrettua tunnustusta. Ulkona maailmassa kerskasivat viholliset voitostansa, maalliset edut houkuttelivat monen Nicaean tunnustuksen ystävänkin luopumaan oikeasta uskosta; harhaoppisuus on vallalla Herran seurakunnassa. Mutta tuon tuostakin saapuu neuvoja, kehotuksia oikeauskoisuuden sorretuille puolustajille. Lähetyskirjeitä tuodaan erämaasta; niiden alla on Atanasiuksen nimi. Nuoruutensa muistojen innostuttamana on hän niitä kirjoitellut; luja usko, horjumaton toivo, palava rakkaus antavat sanoille ihmeellisen voiman. -- Atanasiuksen seurassa oli muutamia uskollisia ystäviä, ja erakkojen jalo esimerkki kehotti heitä kilvoittelemaan hyvää kilvoitusta. Tänne eivät kuuluneet meluavan maailman kevytmieliset äänet, täällä palveltiin Herraa hengessä ja totuudessa. Vihollisparvet eivät löytäneet tietä tänne; hiljaa lähestyi vain historian haltijatar -- kuunteli ja piirsi aikakirjoihinsa kauniin kertomuksen siitä, miten täällä kirkon sydän silloin sykki.

Kuusi vuotta oleskeli Atanasius erämaassa. Niiden vieriessä olivat Ariukselaiset riitaantuneet keskenänsä ja keisari horjui eri puolueiden välillä, tietämättä mihin liittyä. Toiset opettivat ettei Poika ole Isän kaltainenkaan, toiset taasen kokivat pelastaa edes oikeauskoisuuden varjon vastustamalla tätä ariukselaisuuden johdonmukaista johtopäätöstä, vaikka he kyllä eivät myöntäneet Pojan olevan Isän vertaisen. Edellisiä kutsuttiin _Anomoealaisiksi_, viimmemainituita _Semiariukselaisiksi_. Myötäänsä pidettiin keskusteluita ja kokouksia, mutta häiriö kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Sillä kannalla olivat asiat Konstantiuksen kuollessa (361). Sattuva on erään pakanallisen historijoitsijan, _Ammianus Marcellinuksen_ arvostelu tästä keisarista. Hän sanoo hänen sekoittaneen taikauskoa tuohon "yksinkertaiseen Kristus-uskontoon", virittäneen lukemattomia turmiollisia riitoja sekä häirinneen valtakunnan kyytijärjestystä lähettämällä piispoja kokouksesta toiseen.

Olemme nähneet, miten kristityt noiden alituisten riitojensa kautta, olivat ikäänkuin kiihottamalla kiihottaneet vanhaa pakanuutta virkistymään uuteen eloon. Se oli kyllä kuolemaan tuomittu eivätkä mitkään kohtaukset enää saattaneet valmistaa sille pysyväistä kotia Rooman keisarikunnassa, mutta vielä sitä kuitenkin oli olemassa eikä se tarvinnut kuin sopivaa hetkeä tarttuaksensa ruostuneisin aseisinsa vielä kerta hätyyttääksensä Jesuksen tunnustajia. Ja tämmöinen hetki joutuikin pian, valtaistuimelle kun nousi _Julianus_. Tätä onnetonta hallitsijaa, jolle on annettu liikanimi _Apostota_ (uskosta luopunut), oli kyllä lapsuudesta saakka kasvatettu kristinuskoon, mutta mitä surkeimmassa muodossa oli sitä häneen tyrkytetty, ja juonia, kavaluutta, väkivaltaisuutta vain oli hän tavannut sen tunnustajissa. Nuo myrkylliset siemenet itivät nuorukaisen luonnosta jalossa sydämmessä: hän alkoi halveksia, ylönkatsoa, vihata noita kurjia imartelijoita, vaikka hän vielä oli vaiti, huolellisesti salaten kaikilta ajatuksensa. Mutta muistiinsa hän kätki kristittyin kaikki synnit, vartoen hetkeänsä. Etsien ravintoa tyhjälle, isoovalle sielulleen, luki hän ahkeraan vanhojen pakanallisten kirjailijain teoksia, ihastuen niihin ihastumistaan. Rooman muinaisuus, nuo pakana-ajan toimittamat suuret urotyöt, esi-isien urhoollisuus ja yksinkertaiset tavat lumosi hänen sydämmensä ja sai sen sykkimään. Keisariksi päästyänsä päätti Julianus kuolleista herättää Rooman muinaisuuden sekä kukistaa kristinuskon, joka siltä oli valtikan riistänyt. Miten turhaa, mahdotonta!

Väkivaltaisesti Julianus kuitenkaan ei tahtonut menetellä, hän valitsi toisia välikappaleita päästäksensä tarkoitustensa perille. Säilyneet pakanalliset temppelit avattiin jälleen, ränstyneitä korjattiin, uusia rakennettiin, ja väsymättömällä innolla ryhtyi keisari itse pakanuuden ylimmäisenä pappina uhraamaan ja jumalanpalvelusta johtamaan, Sairas- ja köyhäinhuoneita valmistettiin; "kirotut Galilealaiset [Tällä haukuntanimellä tarkoitti Julianus kristityitä.] älkööt olko ainoat köyhiä auttamassa" oli keisarin tapana sanoa. Kouluja perustettiin, filosofeja ja puhujoita, joista viimmemainituista etenkin _Libanius_ pääsi Julianuksen suosioon, kutsuttiin Konstantinopoliin edistämään hänen yritystään, "uudistamaan Rooman vanhaa kunniaa ja saamaan sen asukkaita luopumaan kapinasta kuolemattomia jumalia vastaan". Ivalla ja ylönkatseella koki hän tämän ohessa masentaa kristinuskon tunnustajia, levittämällä heistä jos minkäkaltaisia juttuja, pilkaten heitä kielellä ja kynällä. Uskonnollisten puolueiden kiistoja hän ei suinkaan koettanut estää; näyttääpä päinvastoin siltä kuin olisi hän kehottanut kristityltä niitä jatkamaan, vaikka kyllä toiset arvelevat tätä väitöstä perättömäksi. Oli miten olikin: kaikki maanpakoon ajetut piispat kutsuttiin takasin, ja täten pääsi Atanasiuskin jälleen virkaansa.

Kuusi vuotta oli hän ollut poissa. Erämaan hiljaisuudessa on hänen mielensä tyyntynyt, hän on lempeämpi, hellempi kuin ennen. Mutta yhtä horjumaton kuin menneinä päivinä on hänen uskonsa, yhtä vakaat mielipiteensä. Ei korkea ikänsä eivätkä vaarat ja kärsimiset ole lannistaneet hänen voimiansa: työhön hän jälleen ryhtyy. Mutta hänen ensimmäisenä toimenansa on nyt julistaa rauhan sanomaa kaikille kristityille: hän kutsuu harhaoppisia palajamaan kirkon yhteyteen, luvaten vastaanottaa heidät, kun vain katuvat erehdyksensä, rikoksensa ja yhtyvät hänen kanssansa noudattamaan Nicaean tunnustusta. Kehotus on saman Atanasiuksen, joka ennen nuoruuden tulisella innolla taisteli Ariukselaisia vastaan ja sittemmin uhrasi miehuutensa paraat voimat samalle taistelulle! Esiintyikö hän suurempana Nicaean kokouksessa, missä uskonsa kesti tuon vaikean koetuksen oppineiden vastustajain koettaissa häntä eksyttää, kuin nyt vanhuutensa päivinä? Oliko hänen käytöksensä Konstantiuksen hallitessa, jolloin toivonsa ei sammunut, vaikka oikeauskoisuuden tulevaisuus näytti niin synkän toivottomalta -- oliko taistelunsa silloin ylevämpää laatua kuin näinä aikoina, jolloin hän kehotti Ariukselaisia parannukseen ja sovintoon? Atanasiuksen ystävät olisivat vastanneet näihin kysymyksiin soimaamalla häntä heikoksi, ja tiedämme monen heistä rikkoneen kaiken yhteyden hänen kanssansa -- mutta kirkkohistoria tuomitsee toisin. Se todistaa hänen nyt vielä jalommin kuin milloinkaan ennen puolustaneen Nicaean tunnustusta, kehottaen meitä muistamaan apostolin sanoja: "usko, toivo ja rakkaus pysyvät; vaan suurin niistä on rakkaus".

Pian huomasi Julianus tämmöisen miehen olevan hyvinkin haitallisen. Poiketen käytöksestään kristityitä kohtaan käski hän Atanasiuksen heti lähteä takasin maanpakoon, uhaten rangaista Egyptin maaherraa, jollei "tuo Rooman jumalain vihamies" pikimmiten olisi poissa. Taas täytyi Atanasiuksen erota seurakunnastaan. Tyyneenä, nöyränä lähti hän yliseen Egyptiin (362), lausuen murheellisille ystävilleen: "olkaat huoletta, tämä ei ole kuin pilvi, joka pian menee ohitse".

Julianus ei ollut suotta kiihottanut pakanoita vihaamaan Jesuksen tunnustajia, eikä aikaakaan, niin hän ei enää voinut heidän raivoansa hillitä. Monessa paikoin kidutettiin ja surmattiin kristittyjä säälimättä. Mutta hänen pyrintönsä herättää Rooman muinaisuus uuteen eloon ei ollut kuin pettävä kangastus, eksyttävä unelma, jonka toteuttaminen oli mahdottomia mahdottomampi. V. 363 kaatui Julianus taistelussa eräällä sotaretkellä Uus'-Persian valtakuntaa vastaan. Kuollessaan sanotaan hänen lausuneen: "sinä voitit Galilealainen!" Hedelmättömäksi jäi hänen elämänsä, "oudoksi kummitukseksi ihmiskunnan historiassa". Mitä ankarimmalla tuomiolla ovat kristityt monesti tuominneet tätä onnetonta hallitsijaa, lukuunottamatta mitä kirkko oli rikkonut häntä vastaan, ennenkuin hän rupesi sitä sortamaan, ajattelematta että hän monine jaloine omaisuuksineen on oikeutettu vaatimaan meiltä sääliväisyyttä, jos kohta ei muutakaan!

Keisari _Jovianus_ kutsui Atanasiuksen takasin, ja näyttipä nyt siltä kuin koittaisivat tälle kärsimisiin harjaantuneelle miehelle vihdoinkin rauhalliset päivät, sillä vaikka seuraava keisari _Valens_ oli mieltynyt ariukselaisuuteen, ei hän kuitenkaan vainonnut Nicaean tunnustuksen puolustajia. Mutta vielä kerta täytyi hänen kuitenkin paeta vainoa, ennenkuin hänen kärsimistensä mitta oli täytetty. V. 367 saivat näet Ariukselaiset Valensin pakottamaan kaikkia Konstantinus suuren virasta erottamia piispoja lähtemään maanpakoon. Turhaan rukoili Aleksandrian seurakunta armoa vanhalle paimenelleen: hänen täytyi lähteä! Neljä kuukautta piileili Atanasius isänsä hautakammiossa, kunnes Valens peruutti tuomionsa. Hän kuoli Aleksandriassa v. 373. 46 vuotta oli hän ollut piispana, vaan tämän ajan kuluessa oli hän ollut 20 vuotta maanpakolaisena.

Tämmöinen on Atanasiuksen elämäkerta. Se ei tarvitse puolustusta esiintyäksensä uskonsankarin elämäkertana, miten vaillinaisesti sen olemmekin kertoneet. Atanasius oli Jumalan valittu välikappale taistelussa totuuden ja puhtaan opin puolesta ja semmoisena on hän luettava tämän aikakauden suurimpain kirkkoisien joukkoon. Uskollisesti, urhoollisesti hän kesti kovimmatkin koetukset elämänsä loppuun asti, ja muuttumattoman jalona on hänen nimensä aina säilyvä kirkkohistorian lehdillä. Erehtyväinen ihminen hänkin oli, mutta yksi niitä, joiden kautta kaikkivaltias Jumala toimittaa suuria seurakuntansa voitoksi taistelussa sen vihollisia vastaan. -- Atanasius on saanut kunnianimen "puhdasoppisuuden isä".

VI.

Basilius Suuri.

-- -- pukekaat teitänne niinkuin Jumalan valitut, pyhät ja rakkaat, sydämmellisellä laupiudella, ystävyydellä, nöyryydellä, hiljaisuudella ja pitkämielisyydellä. Kol. 3: 13.

Synnin tahraamana esiintyy kirkko ariukselaisen riidan aikana. Kauas eksyivät Jesuksen tunnustajat silloin monesti totuuden tieltä, sekottaen ihmisten keksimää oppia menneiden aikojen hyvään tunnustukseen. Velvollisuuksiinsa kyllästyneinä nukkuivat Siionin vartijat joukottain muureilla, toiset solmivat liittoa vihollisen kanssa, tehden hänelle yhä suurempia myönnytyksiä. Siellä täällä vain välkkyy uskon miekka jonkun sankarin kädessä. Hän ei aio peräytyä, miten kova taistelu onkin, ja jos alakuloisuus joskus valtaapi hänen sydämmensä, ei hän kuitenkaan herkeä totuutta puolustamasta -- eikä aikaakaan niin on hän jälleen voittanut hetkisen heikkoutensa: vakaa luottamus säteilee hänen silmistänsä, todistaen sen Herran voimasta, jonka palveluksessa hän on. Atanasius ei ole totuuden ainoa puolustaja ariukselaisen riidan vaiheissa: muitakin jaloja uskonsankareita tapaamme silloisessa kirkossa, jos kohta heidän lukunsa verrattuna vastustajain lukusaan joukkoon onkin pieni. Todistuksena on muiden kera kirkkoisä _Basilius suuri_.

Hän syntyi Caesareassa v. 330. Hurskailta vanhemmiltaan oppi hän jo varhain rakastamaan totuutta ja karttamaan syntiä ja etenkin isän-äitinsä _Makrina_, joka oli kokenut Diokletianuksen vainon kauhuja sekä pakolaisena monta vuotta oleskellut erämaassa, kylvi monta hyvää siementä nuorukaisen sydämmeen. Ensimmäisen opetuksensa sai Basilius Caesarean koulussa ja jatkoi sitten jonkun aikaa lukuansa Konstantinopolissa. Tietohalunsa johdatti vihdoin hänen askeleensa Atenaan, tuohon sivistyksen ikivanhaan pääkaupunkiin, missä tieteet vielä nytkin kukoistivat. Täällä liittyi hänen sydämmensä lujilla siteillä _Gregorius Nazianzilaiseen_, jonka kanssa hän jo Caesareassa oli tutustunut. Eikä tämä ystävyys milloinkaan muuttunut, se kesti kautta elämän kunnes kuolema heidät erotti. Näinä eripuraisuuden aikoina, jolloin kristityt soimasivat, pettivät, vainosivat toinen toistansa, oppivat nämä nuorukaiset kunnioittamaan, puolustamaan ja rakastamaan toisiansa; heidän liittonsa oli solmittu Herrassa, jonka totuudelle he olivat päättäneet elämänsä uhrata. Karttaen kaikkia kevytmielisiä seuroja ja huvituksia tutkivat he ahkeraan klassillisen muinaisuuden jaloja tuotteita, vaan tämän ohessa joivat he viisautta p. raamatun elävästä lähteestä. Basilius vertaa pakanallista sivistystä puun lehtiin, kristinuskoa sen hedelmiin. Näitä hedelmiä poimiessa ja säilyttäessä viljeli hän tiedettä vain välikappaleena, neuvoen muitakin asettamaan kaiken tietonsa ja taitonsa tuon korkeimman totuuden palvelukseen. Näin kului muutamia vuosia. Niiden vieriessä liittyivät ystäväin sydämmet yhä kiinteämmin toisiinsa, käsi kädessä he kehittyivät, kypsyivät toimittamaan suurta työtänsä Herran viinamäessä. "Emme tunteneet kuin kaksi tietä: toinen johdatti kouluun, toinen kirkkoon. Teateriin ja muihin julkisiin huvituspaikkoihin annoimme muiden vaeltaa" kirjoittaa Gregorius muistellessaan näitä onnellisia aikoja ja ylistyspuheessaan Basiliuksen muistoksi lausuu hän muun ohessa: "En voi kyyneleitä vuodattamatta ajatella ystävyyttämme. Sama toivo hehkui meissä, samaan maaliin pyrimme, nimittäin oppia saavuttamaan. Kateuteen emme milloinkaan sortuneet: kilpailumme oli jalo kilvoitus. Ystävinä me taistelimme, emme siitä, ken oli voittava paraimman palkinnon, vaan kumpi meistä saisi sen toiselle omistaa, sillä kumpikin piti ystävänsä onnen omana onnenansa. Me olimme yksi sielu kahdessa ruumiissa. -- Maallinen, katoavaisia halajava rakkaus ei itsekään saata olla kuin katoavainen, kuten kevään kukat. Tuli palaa niin kauan kuin viritysaineita riittää; niiden loputtua se sammuu. Yhtä vähän saattaa maallisiin perustuva rakkaus kestää, sen elinehdot kun ovat katoavaista laatua. Mutta puhdas, jumalallinen rakkaus, joka tähtää katoamattomiin, on juuri sentähden ikuinen, ja mitä palavammin se pyrkii tosi autuuteen, sitä voimakkaammin vetää se ijankaikkisuuden ystävät puoleensa, yhdistäen heidät toisiinsa". Kuullessamme tämmöisiä sanoja riehuvan taistelun myrskyissä, on meistä kuin olisimme kuohuvalta mereltä saapuneet tyyneesen lahdelmaan, jonka vieno kalvo säteilee auringon valossa.

Päätettyään koulukäyntinsä palasi Basilius kotikaupunkiinsa. Hänelle tarjottiin edullinen opettajapaikka eräässä koulussa, vaan hän ei antaunut tälle uralle. Ei maailma häntä huvittanut, tiedemiehen kunniaa hän ei pyytänyt eikä hän sitävarten ollut Atenan koulua kulkenut. Kristinuskon valaisemana oli hän tutkinut pakanuuden kirjallisuutta ja hyväksensä käyttänyt muinaisuuden syvimmät mietteet, sen ylevimmät aavistukset, mehiläisen lailla kukkasista imenyt hunajaa hyljäten myrkkyä, ja kieltäen itsensä oli hän jo aikoja sitten päättänyt uhrata koko elämänsä Herralle. Sentähden hän ei viihtynyt Caesarean maallisen mielen tahraamissa oloissa, vaan lähti matkalle Syyriaan, Palestinaan, Egyptiin, perehtyäkseen munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään. Mitä olivat Konstantinopolin uljaat rakennukset, mitä Atenan tieteet ja taiteet erakkojen tyyneen, hiljaisen, vaan uutteran, hartaan taivasta kohti vaeltamisen rinnalla! Turhuutta vain ja kurjuutta!

Tällä matkalla irtautui Basiliuksen sydän irtautumistaan maailmasta. Kotia palattuaan lahjoitti hän kaiken omaisuutensa (vanhempainsa kuoltua oli hän saanut suuren perinnön) köyhille ja muutti asumaan Vähä-Aasian Pontus nimiseen syrjäiseen, vaan kauniisen maakuntaan, saadaksensa siellä maailman häntä häiritsemättä tutkia ijankaikkisen elämän suurta kysymystä. Meidän maallisia etuja etsivä aikamme pitäisi tämmöisiä uhrauksia aivan liiallisina, miltei hullutuksena, mutta Basiliuksen esimerkki jääpi ihmisten vastaväitösten uhallakin kauniiksi kehotukseksi kaikille kristityille, kieltäen heitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita. Meidän on näet muistaminen ettei hän, kuten moni hänen aikakautensa kristitty, minkään itsetekoisen lain orjana luopunut omaisuudestaan, vaan sydämmensä vapaasta halusta, sillä maalliset rikkaudet olivat hänestä arvottomat, eikä niistä luopuminen tuottanut hänelle hetkistä kaipaustakaan. Noudattaen erakkojen katsantotapaa viihtyi hän paremmin yksinäisyydessä muutamain ystäväin seurassa kuin kirkon suuressa taistelussa ulkona maailmassa, vaan silti hän ei suinkaan kieltäynyt ottamasta siihen osaa, Herran sitä vaatiessa. Täten kehittyi hän tuoksi "suureksi" Basiliukseksi, jonka nimi on kirkkohistorian jaloimpia.

Ariukselainen riita häiritsi kirkon rauhaa, eksyttäen lukemattomia kristittyjä uskomaan ihmisten neuvoja ja kylväen eripuraisuuden siemeniä Herran seurakuntaan. Haikeilla tunteilla oli Basiliuksen jo kauan täytynyt nähdä näiden paheiden saavuttavan yhä suurempaa valtaa kristikunnassa ja tämä kokemus koski kipeästi hänen lempeään sydämmeensä. Kernaasti olisi hän ainaiseksi jäänyt asumaan ihanaan vuoristoonsa, mutta Herra oli päättänyt johdattaa palvelijansa askeleet kirkon suurelle taistelutantereelle käyttääksensä häntä sorretun totuuden puolustajana. Kärsimisten ja koetusten kovassa koulussa oli Basilius täydentävä kasvatuksensa!

Caesarean piispa kutsui Basiliuksen luoksensa ja vihki hänet presbyteriksi. Urhoollisesti ryhtyi tämä puolustamaan Nicaean tunnustusta Ariukselaisia vastaan, voimiansa säästämättä paimensi hän seurakuntaansa. Tämän ohessa koki hän minkä voi lempeydellä ja rakkaudella kirkosta poistaa tuota onnetonta eripuraisuutta, jonka turmiolliset vaikutukset olivat nähtävinä kaikkialla. Mutta miten hartaasti hän toivoikin rauhallisten päivien koittavan Herran seurakunnalle: myönnytyksillä harhaoppisuuden eduksi hän ei milloinkaan koettanut sovintoa ostaa. Totuus oli hänelle kaikkea muuta rakkaampi.

V. 370 kuoli Caesarean piispa ja Basilius valittiin hänen sijaansa. Asemansa kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Moni oikeauskoinen, jonka sydämmessä pitkällinen riita oli siittänyt kiihkoa ja katkeruutta, moitti hänen taisteluaan Ariukselaisia vastaan laimeaksi, ja nämä puolestaan vihasivat häntä leppymättömästi, hyvin käsittäen, miten vaarallinen hän suurine tietoineen ja ylevine mielipiteineen oli heidän tarkoituksilleen. Mutta Basilius ei uupunut, vaikka rauhattoman ajan myrskyt kaikkialta uhkasivat häntä, Urhoollisesti puolusti hän asemaansa, uskollisesti hän Jumalan sanan voimalla vartioitsi Siionin muureja. Valens kävi levottomaksi, ja v. 372 saapui Caesarean keisarillinen prefekti _Modestus_ piispaa varoittamaan. "Sopiiko sinulla olla parempi usko kuin keisarilla?" kysyi virkamies ylenkatseellisesti, uhaten Basiliusta omaisuuden menettämisellä, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla, ellei tämä lakkaisi Ariukselaisia vastustamasta. Vakaana vastasi piispa: "miten voitaisiin minun omaisuuttani ottaa, minulla kun ei semmoista ole? Maanpakoa en pelkää, sillä enhän ole sidottuna mihinkään paikkaan: maa on Herran ja minä olen vain matkamies. Kidutuksille olen tunnoton, sillä olen irroittanut itseni ruumiista. Ja kuolema? Sehän veisi minun luokse Jumalan, jolle elän ja jonka totuudessa vaellan. Minä olen suurimmaksi osaksi jo kuollut: pitkään aikaan en ole muuta tehnyt kuin kiiruhtanut hautaa kohti". Kummastellen lausui Modestus: "niin ei ole kukaan vielä minulle puhunut", vaan Basilius lisäten vastasi: "sitten et milloinkaan ole piispaa puhutellut". Valensiinkin, joka vähän tämän jälkeen kävi Caesareassa taivuttaaksensa piispaa kuuliaisuuteen, teki miehen jalo käytös niin syvän vaikutuksen, että rangaistukset jäivät sikseen. Basilius jäi hiippakuntaansa, vaikka keisari tuomitsi hänen maanpakoon! Eikä yksikään uskaltanut häneen koskea. Häntä ympäröivät näkymättömät suojelijat, joita vastaan ihmiset eivät voi mitään!

Oppiriitojen näin häiritessä Rooman keisarikuntaa uhkasivat barbarein hurjat joukot sen rajoja. Alkamaisillaan on _kansainvaellus_, tuo suuri, perinpohjaisia muutoksia valmistava kohtaus ihmiskunnan historiasta, joka oli riistävä valtikan tähän asti voittamattoman Rooman kädestä, juurtajaksain hävittävä koko roomalaismaailman sekä perustava uusia valtakuntia sen raunioille. Ensimmäisenä niistä vieraista kansoista, jotka nyt astuvat historian näyttämölle, vetävät Länsigotilaiset huomiomme puoleensa. Jo varhain olivat nämä kristittyjen vankien kautta tutustuneet kristinuskoon, ja v. 348 vihittiin _Ulfilas_ heidän piispaksensa. Hän vaikutti kauan tämän maan kansan keskuudessa, toimittaen sille raamatunkäännöksenkin. -- _Hunnilaisten_ ahdistamina lähestyivät Länsigotilaiset Tonavan rantaa, pyytäen Itä-Rooman keisarilta turvapaikkaa virran eteläpuolella. Valens luovutti heille Moesian maakunnan, vaatien heitä vain tunnustaumaan ariukselaisuuteen. Mutta päästyänsä kerta Rooman alueelle eivät barbarit tyytyneet vähään. Ryöstäen, polttaen vaelsivat he paikasta toiseen uhaten pian itse Konstantinopolia. Valens lähti heitä vastaan, mutta hänen sotajoukkonsa antautui epätoivoon: "Jumalan Poika on meitä vastaan, miten me saatamme voittaa" kuului sotilasten riveistä. Jouduttuaan tappiolle _Adrianopolin_ verisessä tappelussa (378) pakeni Valens erääsen majaan. Sen sytyttivät voittajat tuleen ja onneton keisari sai surmansa liekeissä.

Vaiensin kuolema oli kova isku ariukselaisuudelle: seuraava keisari _Teodosius Suuri_ hävitti sen ainaiseksi Rooman valtakunnasta. Nicaean tunnustuksen lopullista voittoa Basilius ei kuitenkaan saanut nähdä. Uudenvuoden-päivänä 379 kutsui Herra tämän uskollisen palvelijan luoksensa. -- Piispana ollessaan oli hän käyttänyt suuret tulonsa sen mainion armeliaisuuslaitoksen ylläpitämiseen, jonka hän Caesareassa oli perustanut köyhien ja sairasten kodiksi. Se säilyi vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, ja lukemattomat täällä turvapaikan löytäneet onnettomat siunasivat hänen muistoansa. Mutta pysyväisemmän muistopatsaan on hänelle kirkkohistoria pystyttänyt, todistaen hänen olleen tämän aikakauden jaloimpia kirkkoisiä. Basilius oli oikeauskoinen sanan syvemmässä merkityksessä. Hän oli vaatimaton, nöyrä, helläsydämminen kuin ani harvat, ja kuitenkin urhoollinen sankari, horjumaton totuuden puolustaja. Ihmeen kauniisti kuvaa hänen elämänsä kristityn vaellusta taivasta kohti. -- Basiliuksen kirjoituksista ovat etenkin hänen kirjeensä tunnetut. Niitä on säilynyt 428.

VII.

Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous (381); Gregorius Nyssalainen.

Autuaat ovat ne ihmiset, jotka sinun pitävät väkenänsä ja sydämestä vaeltavat sinun jälkees.

Jotka käyvät itkun laakson läpitse ja tekevät siellä kaivoja: ja opettajat monella siunauksella kaunistetaan.

He saavat yhden voiton toisen jälkeen, että tunnettaisiin oikea Jumala Sionissa. Ps. 84: 6-8.

Samoinkuin Basilius kehittyi _Gregorius Nazianzilainenkin_ koetusten kuumassa pätsissä. -- Onnellisesti kuluivat hänen elämänsä aikuisimmat vuodet Nazianzissa, missä isänsä oli piispana. Etenkin juurtuivat hänen hurskaan äitinsä _Nonnan_ neuvot ja opetukset, joita tämän kristillinen elämä ja ylevä esimerkki elähyttäen jalostuttivat syvään lapsen sydämmeen, ollen hänelle hyvänä tukeena nuoruudenajan viettelyksissä tuon kevytmielisen turmeltuneen Atenan vaarallisissa oloissa, niissä hän, kuten ennen on kerrottu, ystävänsä Basiliuksen kera tutki kreikkalaista tiedettä. Hellän luonteensa palavalla rakkaudella muisteli Gregorius siellä armasta kotiansa ja koulunkäyntinsä päätyttyä viihtyi hän paraiten vanhempainsa ja sisarustensa keskuudessa, vaikka hän kyllä usein vetäysi yksinäisyyteen tutkiaksensa Jumalan sanaa. V. 361 vihittiin hän papiksi ja saarnasi ensi kerran seuraavana vuonna. Jonkun ajan kuluttua kuoli hänen rakkain veljensä _Caesarius_ sekä sisarensa _Gorgonia_. Molemmat olivat antaneet sydämmensä Herralle ja usein oli Gregorius heidän kanssansa keskustellut ijankaikkisen elämän salaisuuksista, yhdessä olivat he monesti kokeneet sitä iloa ja rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Katkera oli hänen surunsa ja sitä lisäämään sattui samaan aikaan yleisiä onnettomuuksia, niinkuin ruttotauteja, maanjäristyksiä, raesateita y.m.s. sekä häiriöitä kirkon ja valtiollisen elämän alalla. Nöyränä alistui Gregorius Kaikkivaltiaan tahdon alle, lausuen: "ei yksikään joka ei anna itseään varoittaa ja kurittaa tule terveeksi. Olla kurituksen alaisena ei siis olekaan onnettomuuden tuntomerkki, mutta onnettomista onnettomin on se, joka ei ota viisastuakseen rangaistuksesta".

Jonkun vuoden kuluttua kuoli Gregoriuksen isä, eikä aikaakaan niin siirtyi Nonnakin parempaan elämään. Kolkolta, toivottomalta näytti yksinjääneelle, ikävään ja kaipuun sortuneelle kaikki: hänen voimansa uupuivat ja hän vetäytyi yksinäisyyteen Seleuciaan. Ulkona maailmassa vallitsi epäusko ja synti, puhdasoppisuuden puolustajat vähenivät vähenemistään, poissa oli Atanasius, poissa jo Basiliuskin, tuo ystävistänsä paras, luotettavin! Gregorius ei enää viihtynyt yksinäisyydessäkään, hän oli kokonaan sortua epätoivoon. Millainen hänen mielialansa tähän aikaan oli, kuvaavat seuraavat eräässä hänen Seleuciasta kirjoittamassa kirjeessään löytyvät sanat: "Ei ole minulla enää Basiliusta eikä Caesariusta; poissa ovat nämä minun samalla kertaa hengelliset ja maalliset veljeni. 'Isäni ja äitini ovat minun hyljänneet' niin saatan Davidin kanssa valittaa. Ruumiini on heikontunut, vanhuus saapuu pääni päälle. Huolet käyvät yhä raskaammiksi, yhä monipuolisemmiksi ja minulle karttuupi työtä liiaksi. Ystäväni pettävät minun. Kirkolta puuttuu kelvollisia paimenia; siveellisyys häviää, häpeämättä astuvat paheet julkisuuteen. Pimeäksi käypi tie, en löydä mitään tulisoittoa matkaa valaisemaan. Kristus nukkuu. Mitä tehdä? Oi, löytyypi vain _yksi_ pelastus näistä onnettomuuksista -- kuolema! Ijankaikkisuuttakin kammoksuisin, jos johtopäätökseni perustuisivat nykyisiin oloihin".

Kristitynkin elämässä on kolkkoja hetkiä, jolloin Herra ikäänkuin kokonaan salaa häneltä armonsa, surun ja murheen mustat pilvet peittävät tulevaisuuden taivaan ja toivottomuuden synkkä yö valtaa sydämmen. Tämmöisiä hetkiä vietti Gregorius Seleuciassa, mutta Jumala oli häntä läsnä, sillä Hän rakastaa kaikkia, joiden uskoa Hän koettelee. Pian oli tämä Herran miltei masentunut palvelija astuva julkisuuteen sekä ryhtyvä urhoolliseen taisteluun totuuden puolesta. Kummastelisimmeko tuommoista äkkiarvaamatta tapahtuvaa muutosta miehen koko katsantotavassa? Emme suinkaan. Se ei ole hänen ansionsa, vaan sen Herran, joka on murheellisten virvoittaja, heikkojen väkevyys.

Teodosius Suuren keisariksi päästyä virkosi oikeauskoisten toivo uudelleen. Konstantinopolissakin, missä Ariukselaiset olivat anastaneet kaiken vallan, ruvettiin kokoamaan Nicaean tunnustuksen puolustajani harvalukuisia, hajoitettuja rivejä. Mutta johtaja puuttui. Mistä sankari, joka uskaltaisi asettua johtamaan kauan sorrettujen taistelua, kusta mies, joka Jumalan Hengen voimalla loisi elonvoimaa puhdasoppisuuden kuolleeseen ruumiisen? Yksimielisesti päätti oikeauskoinen seurakunta kutsua Gregoriuksen paimenekseen. Yksinäisyydestään muutti tämä nyt suuren pääkaupungin rauhattomiin oloihin julistamaan Jumalan pyhää sanaa turmeltuneen, paatuneen maailman keskuudessa. Oikeauskoisilla ei ollut kuin yksi pieni kirkko [Sitä nimitettiin tästä alkaen "ylösnousemisen kirkoksi", luultavasti siitä syystä, että oikeauskoisuus siinä ikäänkuin heräsi kuolleista.] ja siinä rupesi Gregorius saarnaamaan. Hän kehotti sanankuulijoitaan luomaan silmänsä omiin sydämmiinsä, jotta näkisivät miten vihollinen oli heidät pettänyt. Synnintunnosta, katumuksesta hän puhui, neuvoen heitä nöyryyteen, joka on kristillisen elämän ensimmäinen tuntomerkki. Uhaten soimasivat häntä hänen vastustajansa, mutta Gregorius vastasi kehottamalla seurakuntaansa anteeksiantamaan kaikille vihollisille sekä koettamaan rakkaudella ohjata eksyneitä oikealle tielle. Hänen sanansa olivat kokeneen paimenen, Jumalan Hengen valaiseman kristityn sanoja, mutta kevytmielisen kaupungin asukkaita ne eivät miellyttäneet. Gregorius oli vartaloltaan pieni, hänen laihat kasvonsa, joihin kovat koetukset olivat painaneet jälkensä, herättivät pilkkaa ja ivaa. Sitä paitsi oli hänen äänensä karkea, sointumaton, eikä hän milloinkaan yrittänytkään tyydyttää kuulijainsa maallista mieltä noilla hienoilla vertauksilla ja sukkelilla lauselmilla, joilla tämän ajan saarnaajat monesti höystivät seurakunnille tarjoamaansa kehnoa ruokaa. Kovia sanoja sai Gregorius Nicaean tunnustuksen puolustajiltakin usein kuulla, sillä oikeauskoisuus oli monenkin sydämmessä jähmettynyt kuolleeksi uskonnoksi: heitä loukkasi hänen elävä, omaantuntoon tähtäävä saarnansa; ja kiihtymistään kiihtyi Ariukselaisten viha, he kun aivan odottamatta olivat saaneet näin etevän vastustajan. Mutta jalosti kesti tämä kaikki vastukset, kunnes Konstantinopolin uskonnolliset olot ennen pitkää kokonaan muuttuivat.

Jouluaattona v. 380 saapui Teodosius kaupunkiin. Kaikesta huomattiin tämän keisarin aikovan kerrassaan tehdä loppu noista kirkon alituisista rettelöistä, sen vuosikymmeniä kestäneistä uskonnollisista kiistoista, ja miehen koko käytös osotti hänen voivan saattaa tarkoituksensa perille. Säikähtyneinä hajosivat Ariukselaisten papit sinne tänne, ei yksikään heistä rohjennut esiintyä uskonsa puolustajana, mutta yksinkertainen kansa, joka oli luottanut heidän sanoihinsa, yritti vastarintaa, Teodosius kutsutti Gregoriuksen luoksensa ja sotajoukon suojelemina kulkivat he sitten yhdessä Konstantinopolin pääkirkkoa kohti. Keisari oli uljaan näköinen, luottamusta, iloa säteilivät hänen vilkkaat silmänsä, mutta väsyneeltä, murheelliselta näytti tuo vanha kokenut paimen hänen rinnallansa. Gregorius oli sairas: siitäkö hänen alakuloisuutensa? Vai epäilikö hän Teodosiuksen tarkoituksia? Eiväthän ruumiilliset tuskat ennenkään olleet estäneet häntä iloitsemasta totuuden voitosta eivätkä keisarin aikeet millään tavoin olleet omiansa herättämään epäilystä, levottomuutta! Ei Gregorius näitä saattanut ajatella -- mitä hän siis huolehtien mietti? Hän tiesi voiton olevan vain ulkonaista laatua, tiesi ettei se voinut tuottaa tälle kääntymättömälle seurakunnalle sitä Henkeä, joka on elävän kristillisyyden voima ja ydin. -- Kun saavuttiin kirkkoon, lausui keisari Gregoriukselle: "ota tämä kirkko pyrintösi palkinnoksi, ei minun, vaan Jumalan kädestä." Vanhus kyllä suostui ruveta saarnaamaan tässä kirkossa, vaan haikein sydämmin ryhtyi hän työhön. Hän ei ollut maallisia etuja pyytänyt eikä hän enää toivonut iloa maan päällä: koko hänen käytöksensä osottaa hänen ikävällä ikävöinneen vain sitä rauhaa, jota ei mikään synti enää häiritse. Ijankaikkisuuden toivo, jolla Herra tämän elämän kärsimisissä oli häntä lohduttanut, ei ollut altis suomaan muille tunteille alaa hänen sydämmessään. Taivaallisen isänmaan kaipuu teki Gregoriuksen työhön kykenemättömäksi, vaikka hän äsken vielä niin suurella uutteruudella oli hoitanut paimenvirkaansa. Ken mielii häntä siitä tuomiten moittia?

Ratkaisemaan kirkon oppiriitoja kutsui Teodosius kristikunnan _toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen_. Se pidettiin _Konstantinopolissa_ v. 381. Hyläten sekä Semiariukselaisten että Anomoelaisten harhaopit vahvisti kokous Nicaeassa tehdyn oppikaavan Kristuksen jumaluudesta, -- Näiden kokousten päätökset ovat n.s. _Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen_ sisällyksenä.

Yhteydessä tämän kysymyksen kanssa otettiin puheeksi myös oppi Pyhästä Hengestä. Miten epävarmat mielipiteet tässä kohden vielä olivat, todistavat esim. seuraavat Gregorius Nazianzilaisen edellisenä vuonna lausumat sanat: "muutamat pitävät P. Henkeä vain jumalallisena voimana, muutamat luotuna olentona; toiset väittävät Hänen olevan itse Jumalan; useat epäilevät kokonaan mitä mielipidettä heidän tulisi kannattaa, kuten sanovat kunnioituksesta p. raamattua kohtaan, joka ei anna täydellistä vastausta tähän kysymykseen". Tuomiten harhaoppiseksi erään afrikalaisen piispan _Macedoniuksen_, joka opetti P. Hengen muka ei olevan kuin luodun olennon, laati kokous sen päätöksen, että _"Pyhä Henki käypi ulos Isästä ja on palveltava samalla kunnioituksella, kuin Isä ja Poika"_. Tähän tapaan oli jo Atanasius opettanut ja samaa mielipidettä kannattivat Basilius suuri ja Gregorius Nazianzilainen.

Paljon olivat siis Nicaean ja Konstantinopolin kokoukset vaikuttaneet kolminaisuusopin kehittämisen suhteen, vaan paljo vielä puuttui, ennenkuin kirkon tunnustus tässä kohden oli lopullisesti määrätty, ja sen ymmärsivät kaikki ajattelevaiset jo tähän aikaan. Toisen yleisen kirkolliskokouksen ratkaistavana oli näet muiden kysymysten ohessa Laodicean piispan _Apollinariksen_ (k. 390) Kristuksen persoonaa koskeva harhaoppi, joka jos mikään oli omiansa huomauttamaan kirkon oppineita siitä, että vasta oli päästy puolitielle. Ollen Nicaean tunnustuksen mitä innokkaimpia puolustajia luuli Apollinaris opin Kristuksen jumaluudesta häviävän, jos Vapahtajan inhimillisen luonnon esittelyä ei jollain tavoin koetettaisi kirkon tunnustuksessa supistaa. Hän opetti: Jesuksella ei ole kuin muilla ihmisillä inhimillistä henkeä, vaan ainoastaan ruumis ja sielu. Joka ei myönnä jumalallisen luonnon (sanan) Hänessä saavuttaneen inhimillisen hengen aseman, hän onpi -- niin väitti Apollinaris -- pakotettu olettamaan Vapahtajan olevan kaksi-persoonallisen olennon, jonka eri osia (inhimillinen luonto ja jumalallinen) ei mitenkään voi sovittaa yhteen.

Tämän harhaopin, joka vasten raamatun selvää todistusta kieltää Kristuksen inhimillisen luonnon täydellisyyden, hylkäsi kokous; vaan mitenkä Vapahtajan persoona eli Hänen luontojensa suhde toisiinsa oli käsitettävä, sitä se ei yrittänytkään lausua. Se ei pystynyt sitä tekemään -- siihen tarvittiin syvempää valistusta. Tämän kysymyksen selvittäminen jäi myöhempien aikojen tehtäväksi.

Kunnioittaen Gregoriuksen jaloa työtä Herran seurakunnan palveluksessa, etenkin hänen suurta ansiotaan puhdasoppisuuden kehkeymisessä, vaati kansa, pyysi keisari hänen vastaanottamaan Konstantinopolin piispanviran. Hyvin vastahakoisesti hän siihen suostui, ja uudet rettelöt, uudet riidat saivat hänen mielensä yhä synkemmäksi. Vihamiehensä väittivät hänen vasten kirkkolakia päässeen piispaksi, maailma pilkkasi häntä, ystävät hylkäsivät, eripuraisuus ja riita häiritsivät seurakuntaa vielä suuremmassa määrässä kuin ennen. Tätä kaikkea vanhus ei jaksanut kestää. "Vaikka olen syytön teidän eripuraisuuteenne" lausui hän kaupungin asukkaille "tahdon uhrata itseni niinkuin Jona, jotta laiva pelastuisi". Jättäen hyvästi seurakunnalleen matkusti Gregorius Nazianziin. Lähellä tätä kaupunkia oli paikka, missä hän lapsena monta kertaa oli iloisena leikkinyt, nuorukaisena sykkivin sydämmin usein toivonut voivansa vaikuttaa suuria kirkon hyväksi ja Herran kunniaksi, sekä miehenä miettinyt noita syviä ajatuksia, joilla hän kirjallisesti ja suullisesti niin monesti oli esiintynyt puhdasoppisuuden puolustajana. Tämän paikan valitsi Gregorius vanhojen päiviensä kodiksi. Kuinka oli kaikki muuttunut! Vielä visersivät linnut lehdikossa, vielä lirisi puronen, tuo lapsuutensa rakas tuttava, mutta itse hän oli aivan toinen kuin ennen. Vaan hän ei valittanut. Taivasta kohti loi hän silmänsä, siellähän, isänmaansa olikin. Hiljaa joutui aika, vuodet vierivät hitaasti, mutta yhä lähemmäksi tuli Gregoriuksen pelastuksen aika. Se saapui v. 390.

Neljä vuotta myöhemmin (394) kuoli Basilius suuren veli _Gregorius Nyssalainen_, joka, ollen oikeauskoisuuden etevimpiä puolustajia hänkin, tehokkaasti otti osaa aikakauden uskonnollisiin taisteluihin. Vuodesta 372 oli hän ollut piispana pienessä Nyssan kaupungissa. Konstantinopolin kirkolliskokous, joka tavalla ja toisella osotti hänelle suurta kunnioitusta, uskoi hänelle Arabian ja Palestinan seurakuntien tarkastuksen. Tällä matkalla teki hän minkä voi auttaaksensa sikäläistä kristikuntaa siitä rappiotilasta, johon se pitkällisten oppiriitojen kestäessä oli sortunut. Gregorius Nyssalainen oli Origineksen opin puolustajia ja eksyi monen kysymyksen suhteen noudattamaan opettajansa uskonopillisia virheitä. Suuren maineen on hän puhujana saavuttanut, vaikka hänen puheitaan usein pilaa liikanainen koristeleminen ja sanojen paljous. Hän on tässä kohden aikansa lapsi.

Basilius Suuri ja molemmat Gregoriukset olivat kaikki syntyperältään Kappadocialaisia. He ovat tunnetut yhteisellä nimellä "suuret kappadocialaiset kirkkoisät", ja tämän nimen he hyvin ansaitsevat.

VIII.

Milanon piispa Ambrosius.

-- seisokaat vyötetyt kupeista totuudella ja vanhurskauden rintaraudalla puetut,

Ja jalat valmiiksi kengitetyt saarnaamaan rauhan evankeljumia. Ef. 6: 14-15.

Itämaissa oli ariukselainen oppiriita alkunsa saanut. Siellä sen päätaistelut taisteltiin ja siellä kirkko lopullisesti kukisti tuon vaarallisen harhaopin, joka lähes kaksi vuosisataa uhkasi kristillistä tunnustusta perikadolla, Mutta ulottuivatpa sen vaikutukset länsimaihinkin, saivatpa Ariukselaiset sikäläisen kirkonkin monessa paikoin horjumaan, ennenkuin puhdasoppisuuden voitto oli ratkaistu. Useimmat sankarit totuuden puolustukseksi tämän riidan vaiheissa varusti itäinen kirkko, mutta tapaammepa niitä länsimaissakin. Samaan aikaan kuin nuo "suuret kappadocialaiset isät" ariukselaisuuden kotimaissa hengen aseilla vastustivat tätä harhaoppia, vetää etenkin yksi länsimaiden kirkkoisistä puhdasoppisuuden puolustajana huomiomme puoleensa. Tämä mies on _Milanon_ piispa _Ambrosius_.

Surkuteltavan huono oli Italian tila tähän aikaan. Esi-isien isänmaanrakkaus ei enää jalostuta tämän veltostuneen, turmeltuneen sukupolven ihmisiä; sisälliset kapinat, uskonnollinen eripuraisuus lannistavat tuon muinoin kuuluisan maan asukkaiden voimat, ja barbarit uhkaavat sen aluetta. Jos milloin, niin oli nyt mies semmoinen kuin Ambrosius täällä tarpeen. Ollen syntyperältään gallialainen, oli hän noin v. 350 isänsä kuoltua muuttanut Roomaan äitinsä kanssa. Saatuansa täällä tieteellisen kasvatuksen, antautui hän asianajajan uralle. Hänen loistava puhelahjansa, miehekäs luonteensa ja etevä kykynsä herättivät pian huomiota ja ennen pitkää uskottiin _Ligurian_ ja _Aemilian_ maaherrakunnat hänen hoidettavilleen. Tätä vaikeata virkaa toimitti hän maltilla, vakavuudella ja taidolla, kunnes hän sai vielä painavamman toimen. V. 374 joutui näet Milanon piispanistuin avonaiseksi. Ariukselaiset, jotka täällä olivat hyvin lukuisat, pyrkivät kaikin voimin saada puolueensa miestä piispaksi. Vaali oli toimitettava kirkossa; kilvan sinne nyt kiiruhtivat oikeauskoiset ja ariukselaiset äänivaltaansa käyttämään. Mielet olivat kiihtyneet ja ankara meteli syntyi. Ambrosius saapui kirkkoon maaherrana kiistaa asettamaan ja järjestystä valvomaan. Silloin kuultiin lapsen äänen huutavan: "Ambrosius piispa". Tätä pidettiin Jumalan viittauksena ja koko seurakunta yhtyi siihen. Ambrosius säikähti. Hänkö, syntinen, saastainen ihminen, joka vasta oli vain katekumeni eikä siis vielä kastettukaan, kelpaisi Herran seurakuntaa piispana paimentamaan? Mahdotonta! Kaikin voimin koetti hän päästä tätä tavatonta luottamusta vastaanottamasta, mutta kun kansa ei luopunut vaatimuksestaan, jota sitä paitsi hallituskin kannatti, täytyi hänen vihdoin siihen suostua. Ambrosius kastettiin ja vihittiin 8 päivää myöhemmin Milanon piispaksi. Hän oli siihen aikaan ainoastaan 34 vuoden ikäinen.

Vähän tämän jälkeen pääsivät Valentinianus I:sen pojat _Gratianus_ ja _Valentinianus II_ länsimaiden keisareiksi. Viimmemainittu, joka asui Milanossa, oli vielä alaikäinen ja hänen äitinsä _Justina_ ohjasi hallitusta. Tämä oli ariukselainen ja ryhtyi kiivaudella puolustamaan uskonheimolaisiaan. Ambrosius sai käskyn luovuttaa kaupungin läheisyydessä olevan Portiana nimisen kirkon Ariukselaisille. Hamasta lapsuudestansa oli hän hartaudella omistanut Nicaean tunnustuksen syvät totuudet, hänen sukunsa kun oli vanhaa marttyyrisukua, jonka tapana ei ollut tyytyä pintapuolisiin tunnustuksiin, ja sittemmin oli hän, etenkin piispaksi päästyänsä, tosikristityn tavalla vannonut horjumattoman uskollisuusvalan totuudelle ja sen puolustukselle. Jyrkästi kieltäysi hän tottelemasta keisarinnan käskyä, lausuen: "mikä Jumalan on, siihen ei uletu keisarin valta, Palatsit ovat keisarin, mutta kirkot Jumalan huoneita, ja näiden suojeleminen on pappien pyhä velvollisuus". Justinan täytyi peräytyä, mutta v. 386 uudisti hän vaatimuksensa. Oli pääsiäisaika. Ambrosius toimitti jumalanpalvelusta Milanon pääkirkossa, minne paljo kansa oli kokoontunut kuuntelemaan jalon paimenen saarnaa. Keisarinna lähetti sotamiehiä kirkon ovia vartioitsemaan. Pariin vuorokauteen ei ketään laskettu ulos kirkosta. Marttyyriaikakauden koetukset olivat jälleen uudistua, mutta tämän ajan kristityt pelkäsivät, vapisivat. Kun Ambrosius ei enää kehotussanoillaan voinut vaikuttaa hämmästyneesen kansaan, korotti hän mahtavan äänensä ja alkoi veisata kolmiyhteisen Jumalan kunniaksi. Hän oli tunnettu virrensepittäjä ja latinalainen kirkkoveisuu oli hänen kauttansa kohonnut entistä verrattoman korkeammalle kannalle. Vaikutus oli suuri. Seurakunta yhtyi piispansa ylistykseen ja vainottujen veisuun raikkaat säveleet kaikuivat pian kauas kirkon ulkopuolelle. Eikä aikaakaan, niin ne saivat vartioitsevain sotamiesten sydämmetkin sykkimään; ovet avattiin, vapaa oli Ambrosius ja hänen sanankuulijansa, ja voimaton oli keisarinnan viha rakentamaan salpoja Milanon oikeauskoisten voittosalle riemulle.

Muutaman vuoden kuluttua (392) murhattiin nuori Valentinianus II (Gratianus sekä hänen seuraajansa valtaistuimelle _Maximus_ olivat jo ennen menettäneet valtansa ja henkensä) päällikkönsä _Arbogastin_ toimesta. Tämä asetti länsimaiden keisariksi erään _Eugeniuksen_, mutta molemmat saivat surmansa v. 394, kun Teodosius, joka jo vuodesta 388 on pidettävä koko valtakunnan herrana, voitti edellisen sotajoukot _Aqvilejan_ tappelussa. Täten joutui koko Rooman keisarikunnan hallitus vielä kerran yhden hallitsijan käsiin. Jo ennen on kerrottu, miten jäntevästi tämä keisari, Teodosius Suuri, ryhtyi juurtajaksain hävittämään ariukselaisuutta itäisestä kirkosta. Hän oli ensimmäinen keisari, joka sielunsa koko innolla oli antautunut kristinuskoon. Tähän saakka sallitut pakanalliset uskonmenot supisti hän yhä ahtaammalle, kunnes hän lainsäädännöllä kielsi kaikki uhrit. Monessa paikoin hävitettiin temppelitkin. Näin katosivat ainaiseksi ajaksi kreikkalais-roomalais-maailman jumalat, ja itse Victorian (voitonjumalattaren) alttari otettiin pois senaatista todistukseksi että keisarikunta nyt turvasi elävään Jumalaan. Kun Rooman praefekti _Symmachus_ valittaen rukoili hallitusta säilyttämään niitä jumalia, jotka muka olivat karkottaneet Hannibalin Italiasta ja Gallialaiset Kapitoliumilta sekä korottaneet valtakunnan kunnian korkeimmalle kukkulalle, sekaantui Ambrosiuskin kysymykseen ja kirjoitti kristittyjen puolesta: "Rooman suuruus on meillekin ihastuksena -- mutta tämä suuruus on ainoastaan Jumalalta".

Moni on väittänyt Teodosiuksen liiallisella säälimättömyydellä hävittäneen pakanuuden jäännökset valtakunnasta sekä arvellut hänen uskonnollisen innostuksensa yleensä monessa tilaisuudessa esiintyneen hyvinkin epäiltävänä, jos sitä kristinuskon mitalla arvostellaan. Kernaasti myönnämme sen kiivauden, millä hän ryhtyi työksi uskonnollisella alallakin, usein vivahtaneen itsevaltiaan ylpeään kunnianhimoon, mutta että Kristuksen oppi syvään oli juurtunut hänen sydämmeensä sekä häneen luonut uuden ihmisen, sen todistaa hänen ystävyytensä Ambrosiusta kohtaan sekä etenkin eräs kohtaus, jonka seuraavassa kerromme, koska se samalla mitä kauniimmalla tavalla kuvaa meille tuon jalon piispan kristillistä urhoollisuutta.

_Tessalonikan_ asukkaat olivat nostaneet kapinan keisaria vastaan (390). Tämä julmistui ja päätti, Ambrosiuksen varoituksista huolimatta, säälimättä kostaa rikoksellisille. Hän toimitti suuret näyttäjäiset Tessalonikassa, ja kun kansa oli saapunut paikalle, karkasivat keisarilliset sotamiehet paljastetuilla miekoilla yleisön päälle. Nyt alkoi hirveä verenvuodatus: 7000 henkeä joutui keisarin koston uhriksi. Saatuansa tietää tästä julman kavalasta murhasta, kirjoitti Ambrosius keisarille kirjeen. Se oli täynnä rakkautta, mutta samalla ankaran vakava. Hän kehotti Teodosiusta nöyrtymään kaikkien herrojen eteen, niinkuin David teki, kun hän oli syntiä tehnyt, sekä uhkasi olla jakamatta Herran p. ehtoollista, kun keisari saapuisi kirkkoon, ellei tämä sitä ennen olisi osottanut todellista parannusta. Kirjeestä huolimatta meni Teodosius muutaman päivän perästä kirkkoon, aikoen käydä pyhällä ehtoollisella, mutta urhoollisesti astui Ambrosius häntä vastaan, lausuen: "keisarillinen valtasi, Augustus, estää sinua syntiäsi tuntemasta! Tahdotko hurmeisilla käsillä vastaanottaa Herran pyhää ruumista? Pois, äläkä kokoa rikosta rikoksen päälle!" Sortunein sydämmin poistui Teodosius. Kahdeksaan kuukauteen häntä ei nähty Herran huoneeesa, sillä horjumattoman jäykästi vaati Ambrosius häntä julkisesti tunnustamaan syntinsä, jotta kaikki näkisivät, että keisarin katumus oli todellinen. Nöyränä, masentuneena saapui Teodosius vihdoin kirkkoon, heittäysi polvillensa ja huokasi: "minun sieluni makaa tomussa, armahda minua, Herra, sanasi jälkeen!"

Tätä merkillistä tilaisuutta muistaessamme, on meidän vaikea ajatella; sitä tapahtuneeksi aikana, jolloin kristittyjen elämä alituisten oppiriitojen, maailman ystävyyden ja yhä karttuvan turmeluksen kautta useimmissa oli jähmettynyt ulkonaisen tavan kylmän kuoren alle. Jos kaikki piispat tällä tavoin olisivat käyttäneet velvollisuutensa tämän maailman mahtavia kohtaan, niin olisivat katumuksen terveelliset kyyneleet, joita syntisten Vapahtaja etsii ihmisissä voidaksensa heitä auttaa, vuotaneet monen ruhtinaan silmistä, joka surutonna vaelsi ijankaikkisuutta kohtaan. Konstantinus Suuren ajoista asti on valtiokirkko koettanut säilyttää tämän maailman mahtavain ystävyyttä silloinkin, kun Jumalan sana selvästi on vaatinut sen paimenia ankarasti nuhtelemaan veripunaisia syntiä. Lukemattomat kuninkaat ja keisarit ovat muuttaneet ijankaikkisuuteen saamatta kertaakaan kuulla siitä parannuksesta, joka Jumalalle kelpaa. Heitä on tavallisesti vain ylistetty, lohdutettu, nukutettu, kunnes kuolema on temmannut heidät tämän elämän petollisista meluista vanhurskaan Jumalan tuomion eteen! Kuinka jalona esiintyy Ambrosius, jos häntä vertaamme noihin muinais- ja nykyajan orjamielisiin hovisaarnaajiin, joiden omantunnon äänen ihmispelko ja kunnianhimo ovat pakottaneet vaikenemaan.

V. 395 kuoli Teodosius Suuri jalon ystävänsä Ambrosiuksen syliin, ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi tämäkin lepoon. Tuskin on jalompi ruhtinas milloinkaan ystävyyden siteillä ollut kiinnitettynä jalompaan piispaan.

Ei kukaan ole hoitanut piispanvirkaansa ahkerammin, tunnokkaammin kuin Ambrosius. Kaiken joutilaan aikansa käytti hän hartaudenharjoituksiin ja lukemiseen, ahkeroiden perin pohjin perehtyä uskonnon tieteelliseenkin käsitykseen. Etenkin tutki hän Clemens aleksandrialaisen, Origineksen sekä Basilius Suuren teoksia. Piispaksi päästyänsä lahjoitti hän kaiken omaisuutensa kirkolle; suuret tulonsa käytti hän köyhien avuksi. Ambrosiuksen luonteessa esiintyvät mitä kauniimmassa, kristinuskon pyhittämässä muodossa, muinais-roomalaiset hyveet: isänmaan-rakkaus, urhoollisuus ja syvä oikeudentunto. Kun hän ajatteli valtakunnan rappiotilaa, valtasivat haikeat tunteet hänen sydämmensä ja hartaasti huokasi hän Jumalan puoleen, rukoillen Häneltä apua onnettomalle isänmaallensa. "Huono se poika, joka vaaran hetkenä heittää isänmaansa oman onnensa nojaan" oli hänen tapansa sanoa. Mutta Siionin vartijana muisti hän rakkaudella barharejakin, pyrkien levittää evankeliumin valoa germanialaisiin kansanheimoihin.

Vaikka Ambrosiuksen kanta uskonnollisten riitakysymysten suhteen oli horjumattoman vakaa, vaikka hän jäykästi, taitavasti puolusti kirkon oppia, etenkin Ariukselaisia vastaan, riippuu hänen suuruutensa epäilemättä enemmän hänen pyhitetyn luonteensa jaloudesta, kuin mistään muusta. Hänen merkitykseensä virrensepittäjänä ja roomalaisen kirkollisveisuun perustajana olemme jo ennen viitanneet, Ambrosiuksen kirjoituksista on hänen kirjansa "Velvollisuuksista", jonka esitystavan hän on lainannut Ciceron samannimisestä teoksesta, etevin. -- Kuolinvuoteellansa lausui Ambrosius muiden ohessa nämäkin lohdulliset sanat: "en pelkää kuolla, sillä minulla on armollinen Jumala".

IX.

Kirkon ensimmäinen verituomio.

Kaikki haikeus, ja närkästys, ja viha, ja huuto, ja sadatus olkoon kaukana teistä kaiken pahuuden kanssa. Ef. 4: 31.

Kauvas oli kristillinen kirkko valtion lempilapsena, maallisten etujen suosimana eksynyt Herransa osottamalta tieltä. Kaikki, joille ristin salaisuus vielä oli kallis, surivat katkerasti Jesuksen tunnustajain suruttomuutta, velttoutta, siveellistä turmelusta. Turvaten Herran voimaan, kehottivat kirkon suuret johtavat henkilöt, joista tämä aika on verrattoman rikas, urhoolliseen taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan. He eivät peräytyneet Siionin muureilta, vaikka kuinka ankarasti vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, sillä he tiesivät, että Herra on läsnä seurakuntaansa loppuun asti. Mutta heidän jalosta kehotuksestaan ja esimerkistään huolimatta luopui moni kristitty, nähdessään kristikunnan turmeluksen, kirkosta, arvellen Herran sen ylönantaneen, koska Hänen Henkensä ei enää elähyttänyt sen jäseniä. Täten syntyi moniaita erikoisseurakuntia, joiden yleisenä tunnusmerkkinä on vaatimus ankaraan kuriin ja ruumiinkidutukseen. -- Neljännen vuosisadan alkupuolella perusti syyrialainen _Audius_ tämänkaltaisen erikoisseuran. Ankarasti moittien papiston ylöllistä elämää ja maallista mieltä, terotti hän lahkolaistensa sydämmiin, miten kristityn ehdoton velvollisuus on elämässään noudattaa apostolisen aikakauden yksinkertaisia tapoja, sen maallista köyhyyttä, nöyryyttä ja pyhyyttä, joita avuja kirkko, ylpeyden ja maailman ystävyyden pettämänä, yhä enemmän oli unohtanut. Kovasti vainottuina pakenivat _Audiukselaiset_ erämaihin ja synkkiin metsiin, missä heidän jälkensä vähitellen katoavat. Samaan suuntaan opetti armenialainen piispa _Eustathius_. Hänkin perusti erikoisseuran, jonka jäsenet sitoutuivat mitä ankarimpiin ruumiinkidutuksiin; avioliittoakin pitivät he syntinä.

Älkäämme kevytmielisesti tuomitko näitä lahkolaisia, kuinka suuret heidän erehdyksensä monessa kohden sitten ovatkin. He vihasivat syntiä, surivat kirkon turmelusta sekä uskalsivat julkisesti moittia mahtavan, kunniastansa aran papiston maallista loistoa ja epäkristillistä elämää, ja tämä on heidän kunniansa kaiken vastaväitöksen uhallakin. Itsekkäisesti he luopuivat kirkosta, vaikkei Herran sana oikeuta ketään sitä tekemään, se kun päinvastoin vaatii jokaista kristittyä uskollisesti uhraamaan kaikki voimansa Heiran seurakunnan hyväksi sekä urhoollisesti taistelemaan siinä ilmaantuvia paheita vastaan, olkoon tämä taistelu lihalle ja verelle kuinka vaikea ja vastahakoinen hyvänsä. Mutta vaikka tämä totuus on muuttumattoman varma ja vaikka kirkkohistoria selvästi todistaa, että kirkosta luopuneiden eriuskoisseurat yhä kauemmas ovat eksyneet oikealta tieltä, kadottaneet elinvoimansa ja ennemmin tahi myöhemmin kokonaan kadonneet, siten todistaen ettei Herran siunaus ole heitä seurannut, niin varma on kuitenkin toiselta puolen, että hyvä paimen löytää eksyneet lampaansa maailman korvesta Siionin muurien ulkopuoleltakin, jos ne kuulevat Hänen äänensä. Ja sen tekevät kaikki, jotka nöyrällä sydämmellä totuutta etsivät. Ken uskaltaa kieltää näissäkin lahkolaisissa semmoisia löytyneen, miten ankarasti silloinen kirkko heitä sitten tuomitsikin ja vainosi?

Vanhoista harhaoppisista lahkoista eli manilaisuus vielä. Sillä oli monta ystävää ei ainoastaan Persiassa ja muualla itämaissa, vaan länsimaissakin. Etenkin rehotti sen rikkaruoho Pohjois-Afrikassa, mistä sen turmiolliset siemenet levisivät Italiaan sekä muihin maihin. Tuon tuostakin joutuivat Manilaiset vainon alaisiksi, mutta vaikka heidän lukunsa täten paljon väheni, ei lahkoa saatu kukistumaan, sen tunnustajat kun sukkelasti älysivät asettautua asianhaarojen mukaan. Osaksi muuttuneessa muodossa esiintyi tämä harhaoppi siinä lahkossa, jonka espanjalainen _Priskillus_ neljännellä vuosisadalla perusti. Se saavutti monta tunnustajaa ja levisi laajalta Pyreneitten niemimaalla. Kirkon menettely Priskillusta kohtaan vaatii meitä kertomaan hänen oppinsa pääpiirteet, jos kohta nämä ovatkin suurimmaksi osaksi manilaista harhaoppisuutta eivätkä siis sisällä mitään uutta.

Hyvän alkuolennon rinnalla -- niin hän opetti -- on ijankaikkisuudesta olemassa, saatanan hallitsema aineen valtakunta. Jumalasta, samoinkuin pimeyden ruhtinaasta, on lähtenyt lukemattomia henkiä, jotka ovat alkuolentonsa kanssa sukua. Johtuen Jumalasta, ovat ihmissielut asettuneet taisteluun saatanaa ja hänen valtakuntaansa vastaan ja voitettuina tässä taistelussa ovat ne sortuneet aineellisen ruumiin kahleisin. Kanssakäymisen kautta taivaallisten henkien kanssa saapi tuo jumalallinen ihmissielu kuitenkin voimia säilymään turmeltumattomana, pahojen henkien sitä vietellessä. Täydellisesti vapahtamaan ihmisiä astui Kristus valeruumiissa maan päälle. Hän opetti ihmisiä, miten he ruumiinkidutuksilla saavuttaisivat yhä suuremman vapauden ja voiton aineen saastuttavasta, turmelevasta vaikutuksesta. -- Priskillukselaiset vastustivat etenkin avioliittoa sekä lihan-syömistä, pitäen näistä y.m.s. luopumisen pyhityksen miltei nimenomaisena tunnusmerkkinä.

Tämmöisen opin arvosteleminen ei ole vaikea. Se on miltei kokonaan pakanallinen ja semmoisenakin ilman mitään syvempää ydintä. Sitä tuskin kannattaisi mainitakaan, ellei niin moni olisi takertunut sen pauloihin ja ellei kirkko taistelussa sitä vastaan ensi kerran olisi tarttunut mestaajan veriseen miekkaan, siten todistaen, kuinka kauas se jo tähän aikaan oli eksynyt oikealta tieltä menetystavassaan lahkolaisten suhteen.

V. 380 kokoontuivat Espanjan papit _Saragossan_ kirkolliskokoukseen, missä Priskillukselaisten lahko julistettiin harhaoppiseksi. Piispat _Itacius_ ja _Idacius_ vaativat hallitusta avuksensa näitä lahkolaisia vastaan, ja keisari Gratianus julisti säädännön, jonka mukaan Priskillukselaiset olivat karkoitettavat Espanjasta, vieläpä kokonaan hävitettävät maan päältä. Erään keisarillisen maaherran vaikutuksesta saivat vainotut kuitenkin tämän päätöksen peräytetyksi, mutta Maximuksen hallitessa kävi heidän asemansa vaikeammaksi, kuin milloinkaan ennen. _Bordeauxissa_ pidetty kokous tuomitsi heidät uudelleen. Priskillukselaiset vetosivat keisariin, joka silloin oleskeli _Trierissä_. Tänne saapuivat nyt lahkon johtajat sekä Itacius ja Idacius, jotka viimmemainitut kehottivat Maximusta kuolemalla rankaisemaan harhaoppisia. Toursin mainio piispa _Martinus_ (k. 400), joka sattui olemaan kaupungissa, koetti kaikin voimin estää keisaria ryhtymästä verenvuodatuksiin, mutta tämä ei auttanut. Priskillus, kaksi hänen lahkoonsa vasta kääntynyttä piispaa sekä monta muuta tuomittiin kuolemaan ja mestattiin miekalla (385). Ensi kerran vuodatti kirkko nyt eriuskolaisten verta -- vaan tämä ei ollut viimmeinen. Tämä tapaus ennustaa meille noita verisiä vuosisatoja, joiden vieriessä kirkko miekalla, rovioilla ja lukemattomilla muilla kidutuskeinoilla raivosi kaikkia eriuskolaisia vastaan. Näistä ajoista alkaen ei 12-13 vuosisataan ole olemassa uskonvapautta maailmassa! -- Älköön kukaan kuitenkaan väärin käsittäkö meidän tarkoitustamme. Emme suinkaan millään tavoin tahdo puolustaa senkaltaista uskonvapautta, joka, irroittaen itsensä Jumalan sanasta, vaatii samoja oikeuksia ja mitä rajattominta vapautta kaikille seuroille ja lahkoille, olivat nämä sitten mitä laatua tahansa; päinvastoin on kirkon velvollisuus kaikkina aikoina ankarasti vastustaa ja keskuudestansa poistaa kaikkia eksyttäviä, p. raamatun sanasta poikkeavia harhaoppeja, vaan miekkaan se ei saa tarttua, sillä Herra ei uskonut sille semmoista asetta. Ennen vainottiin kirkkoa ja sen jäseniä surmattiin, nyt vainoo ja surmaa kirkko itse. Milloin se paremmin käsitti velvollisuutensa, milloin se voittosammin taisteli, vainottunako vai vainoovana? Ei kaipaa se kysymys vastausta.

Ajan puolustukseksi tulee meidän kuitenkin muistaa, etteivät kaikki hyväksyneet kirkon menettelyä Priskillukselaisia kohtaan. Ambrosius lausui mitä jyrkimmän moitteen tästä verisestä teosta sekä rikkoi kaiken yhteyden niiden piispojen kanssa, jotka olivat sitä puolustaneet. Samoin käytti itsensä vastamainittu Martinus Toursilainen. Urhoollisesti pakotti hän Maximuksen peruuttamaan käskyn, jonka mukaan kaikki Priskillukselaiset olivat surmattavat. Vielä oli siis tuo tunnettu vakuutus, ettei kirkko halaja vuodattaa verta, tosi sana ainakin muutamain kirkon edustajain suussa. Myöhempinä aikoina oli sen matkiminen mitä törkeintä ivaa!

X.

Johannes Krysostomus.

Herra on minun paimeneni: ei minulta mitään puutu. Ps. 23: 1.

Mainion tiedemiehen ja puhujan _Libaniuksen_ kerrotaan kuolinvuoteellaan vastanneen ystävilleen, kun nämä kysyivät, kenen hän soisi jälkeläiseksensä: "Johanneksen, elleivät kristityt jo ole saaneet häntä puolellensa". Tällä nimellä tarkoitti hän erästä antiokialaista nuorukaista, joka muutaman vuoden kuluessa lukemattomain muiden kera hänen mainiossa koulussaan oli viisautta ammentanut ja ahkeruudellaan, erinomaisella älyllään sekä loistavalla puhelahjallaan himmentänyt kaikkien muiden maineen. Libanius oli pakana eikä käsittänyt kristinuskon vaikutusta siinä ihmissydämmessä, jota sen säteet pääsevät valaisemaan, mutta hän oli nähnyt tämän uskon vastustamattoman voittoretken maailmassa sekä aavistanut sen vaikuttaneen Johannekseenkin. Johdattaessaan oppilaitaan pakanallisen tieteen ja taiteen aarteita omistamaan ja ihailemaan, oli hän kyllä nähnyt, että tuon aaterikkaan nuorukaisenkin silmät ilosta välkkyivät, mutta opettajan kokenut aisti tarkkasi niiden säteilevän toisestakin valosta, jota hänen oppinsa ei ollut niissä virittänyt, ja sentähden hän epäili, oliko Johannes milloinkaan antautuva vanhan helleeniläisen viisauden tulkiksi. Eikä Libaniuksen aavistus ollut perätön: Jesus Kristus oli voittanut nuorukaisen sydämmen ja uskonut hänelle suuren tehtävän valtakuntansa edistämisessä maan päällä. Hänestä oli tuleva valittu Herran välikappale, jonka saarnan kautta Kaikkivaltiaan voima oli herättävä tuhansia synnin unesta elävää Jumalaa palvelemaan.

_Johannes Krysostomus_ syntyi Antiokiassa v. 347. Hänen isänsä, joka oli korkea virkamies, kuoli varhain, ja pojan kasvatus jäi nyt kokonaan äidin huoleksi. Mutta vaikka tämä hänen nimensä oli _Antusa_ -- oli varsin nuori (hän jäi leskeksi 20 vuoden vanhana), ymmärsi hän kasvattaa lastansa "kurissa ja Herran pelvossa", ollen yksi noita Jumalan ulkonaisesti vähäpätöisiä, kaukana julkisen elämän näyttämöltä hiljaisuudessa toimivia välikappaleita, joiden kautta Herra monesti on johdattanut valtakuntansa jaloimmat sankarit ristin salaisuutta käsittämään. Epäilyksettä salli Antusa poikansa käydä koulua Libaniuksen luona, sillä hän luotti vakaasti siihen, että se Herra, joka nuorukaisessa hyvän työn oli alkanut, myös varjelisi häntä eksymästä oikealta tieltä. Eikä hänen toivonsa pettynyt. Krysostomus palasi koulusta runsas tietovarasto mukanansa, mutta tämä ei painanut hänen ajatuksiansa maahan, se vain kehotti häntä ylentämään sydämensä Jumalan puoleen, joka on kaiken tosiviisauden alku ja loppu. Loistavan tulevaisuuden maailmassa tarjosi nerokkaalle nuorukaiselle etenkin asianajajan, tähän aikaan suuressa kunniassa pidetty ammatti, mutta nuo viekkaat kujeet ja sukkelat mutkat, joita tällä uralla runsaasti käytettiin, ilettivät häntä eikä hän saattanut siihen antautua. Hän alkoi nyt ahkeraan tutkia raamattua, sen totuudet tunkeutuivat syvään hänen sydämmeensä, ja, päättäen uhrata koko elämänsä Herralle, antoi hän kastaa itsensä. Hän oli silloin 18 vuoden ikäinen.

Sydämmensä hartaimman halun ja monen tämän aikakauden hurskaan nuorukaisen esimerkin kehottamana aikoi Krysostomus ruveta munkiksi, saadaksensa eksyttävän maailman häntä häiritsemättä yksinäisyydessä palvella Herraa. Mutta ikäänkuin jumalallisen ilmoituksen ohjaamana vastusti Antusa, tuo kaikkiin poikansa toiveisin mieltyväinen, alttiiksiantavainen äiti, järkähtämättä tätä päätöstä. Hän vei Krysostomuksen siihen huoneesen, missä hän oli hänen synnyttänyt, ja kertoi täällä äidin rakkauden vastustamattomalla kielellä, mitä hän oli kärsinyt hänen edestänsä, miten rukouksensa, toivonsa, murheensa, ilonsa ajan vaihdellessa aina yhtä uskollisesti oli tarkoittanut ainoastaan hänen ainoata poikaansa, "Ja nyt sinä minun heittäisit toisen kerran leskeksi" lausui hän kyynelet silmissä, "älä vihoita Jumalaa saattamalla äitisi murheelliseksi". Tämmöisen äidin rukouksilta ei voinut Krysostomus sulkea sydäntänsä; hän jäi Antiokiaan ja ryhtyi jumaluusoppia tutkimaan. Suureksi avuksi tässä työssä oli hänelle kaupungin vanha, arvokas piispa _Meletius_, joka sydämmen ystävyydellä otti häntä neuvoaksensa. Tämä aika oli Krysostomuksen kehitykselle varsin tärkeä.

Muutamien vuosien kuluttua kuoli Antusa, ja nyt vetäysi Krysostomus lähellä olevaan vuoriseutuun, missä hän kuusi vuotta oleskeli munkkina, viettäen aikaansa miettimisellä, lukemisella ja rukouksella. Masentunein ruumiinvoimin, mutta palavin sydämmin ja kokeneen kristityn vakavalla mielellä palasi hän tämän ajan kuluttua Antiokiaan. V. 381 vihittiin Krysostomus täkäläisen seurakunnan diakoniksi ja viisi vuotta myöhemmin presbyteriksi.

Jos kukaan, sopi Krysostomus suuren kaupungin papiksi. Hienosti sivistyneenä ja oppineena tajusi hän oikein arvostella kaikkia noita vaihtelevia, monivärisiä ilmiöitä, joihin ihmiselämä tämmöisissä paikoissa pukeutuu, sekä oikein sovittaa sanansa eri olojen mukaan. Mutta hän ei ollut noita omaa kunniaansa etsiviä saarnaajia, jotka säilyttääkseen maailman ystävyyttä, huutavat: "rauha, rauha", vaikkei rauhaa olekaan; säälimättä paljasti hän Antiokian seurakunnan turmeluksen, säästäen yhtä vähän rikkaiden ja ylhäisten, kuin köyhäin ja alhaisten syntejä. Krysostomus oli oikeauskoinen, hän vihasi harhaoppisuutta sekä vastusti ankarasti kaikkea raamatun mielivaltaista selittämistä, joka tapa tähän aikaan oli käynyt hyvinkin yleiseksi, mutta tämä ei suinkaan ollut hänen ainoa ansionsa. Oppiriitojen aikakaudella, jonka kuluessa n.s. puhdasoppisuuden kuollut poostavi sai yhä suuremman merkityksen ja kristillisen elämän ehdot ja tunnusmerkit jäivät syrjäseikoiksi, tähtäsi Krysostomuksen saarna aina sanankuulijoitten sydämmiin, joita hän pyrki herättää elävään synnintuntoon, katumukseen, uskoon, toivoon, rakkauteen. Hänen saarnansa ytimenä oli tuo jumalallinen totuus "Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan voimassa", ja tätä totuutta tahtoi hän sovitetuksi kaikkiin elämän oloihin. Eikä tarvinnut hänen sanoja hakea, ne oli hänellä aina valmiina, sujuen ihmeen helposti pukemaan hänen ajatuksensa mitä kauniimpaan muotoon. Krysostomus oli vanhan kirkon suurin puhuja; salaman kirkkaudella valasi hänen saarnansa synnin pohjattomat syvyydet, mahtavan kevättulvan voimalla särki se pirstaleiksi nimikristillisyyden rakentamat heikot tukeet, joilla tämä koetti suojella noita muka viattomia huvejansa maailman iloisilla rannoilla. Mutta hän ei saarnannut ainoastaan lakia, hän oli päinvastoin evankeelinen paimen, vaikka hän ei julistanut syntien anteeksiantamisen autuaallista sanomaa muille kuin katuvaisille syntisille, jotka isoivat ja janoivat vanhurskautta. Voimakkaasti hänen puheessaan kaikui Siinain pitkäisten jylinä, sanomattoman suloisesti kuului siinä evankeliumin todistus syntisten pelastuksesta Karitsan veressä. 12 vuotta vaikutti Krysostomus pappina Antiokiassa arvaamattomaksi siunaukseksi sikäläiselle lukuisalle seurakunnalle, kunnes hän sai toisen, vielä laajemman vaikutusalan.

Teodosius Suuren kuoltua olivat hänen poikansa _Honorius_ ja _Arkadius_ jakaneet valtakunnan keskenänsä; edellinen otti länsimaat, jälkimmäinen itämaat hallitaksensa. Suuren keisarikunnan mahtavuuden päivät olivat menneet; kaikkialla ilmaantui sen perikadon enteitä. Etenkin oli turmeluksen rutto nähtävänä suurissa kaupungeissa. Itäisen valtakunnan pääkaupunkina oli Konstantinopoli. Ulkonaisen mahtavuuden ja prameuden loistavan peitteen alla vietti pimeyden ruhtinas suuria voittoja, uhaten kokonaan tukehuttaa kaiken kristillisen elämän tässä kuuluisassa kaupungissa. Turhaan oli Konstantinopolin kokous (381), josta ennen on kerrottu, täkäläiselle piispalle omistanut patriarkan arvon: ulkonaista, maailman silmiin pistävää loistoa oli ennestään yltäkyllin, eikä Jumalan valtakuntaa milloinkaan ole edistetty arvonimillä, ihmiskunnian ja maallisen voiton etsimisellä. Muualta oli apu tuleva, ja se tulikin. Pelastuksen Jumala tahtoi vielä kerta herättää Konstantinopolin seurakuntaa synnin unesta. Välikappaleena käytti Hän Krysostomuksen.

Eräs Arkadiuksen hovin mahtava virkamies nimeltä _Eutropius_ oli kuullut Krysostomuksen saarnaavan Antiokiassa, ja hänen vaikutuksestaan kutsuttiin tämä pääkaupungin piispaksi (397). Hyvin tietäen, miten vaikea tämä virka oli, ei Krysostomus millään ehdolla tahtonut sitä vastaanottaa, mutta turhat olivat kaikki hänen yrityksensä saada hovin päätöstä muutetuksi ja seuraavana vuonna hän vihittiin Konstantinopolin patriarkaksi. Raskaat olivat tästä alkaen hänen päivänsä, kovaa taistelua loppuun asti hänen elämänsä, mutta hän ei vaikeroinnut, masentunut, sillä hän tiesi Kristuksen seuraajan tien olevan ristin tien eikä odottanut lepoa ja rauhaa täällä viheliäisyyden ja synnin laaksossa.

Moni jalo opettaja oli ennenkin saarnannut Konstantinopolin seurakunnalle, mutta ei ollut kukaan niin voimakkaasti todistanut ristiinnaulitusta Vapahtajasta, kuin Krysostomus. Kun hän nousi saarnatuolille, ei silloin nukuttu kirkossa, miten lukuisa ja sekalainen kuulijakunta sitten olikin. Jumalan sanan terävällä miekalla iski hän sanankuulijoittensa sydämmiin, repien palasiksi kaikki nuo itsevanhurskauden kurjat verhot, joilla kääntymätön ihminen huolellisesti koettaa muilta ja itseltänsä salata kadotetun tilansa. Eikä Krysostomus nuhdellut ainoastaan noita törkeitä, kaikkea siveellisyyttä loukkaavia syntejä; rohkealla kädellä riisti hän maailman kevytmielisiltä huveilta ja turhilta menoilta sen vaipan, jonka alla tämän maailman jumala sivistyksen, ihannetaiteen y.m. varjonimellä levitti valtakuntaansa Kristuksen seurakunnassa, sekä todisti Jumalan sanalla, miten mahdoton on kahden herran palveleminen. Yhteiskunnan kaikkiin oloihin loi hän tarkan silmänsä, kaikkea pystyi hän arvostelemaan, kaikkeen uskalsi hän koskea. Keisarillisen palatsin komeat muurit, sen kullasta ja kalliista kivistä hohtavat huoneet eivät häikässeet häntä; teaterit, kilpa-ajonäytelmät, tämän maailman mahtavain loistavat seurat ja ylölliset pidot eivät voineet häntä pettää, sillä hän punnitsi nämä kaikki kristinuskon vaa'alla, jolla niiden arvo supistui höyhenen painoksi. Synti vain painoi äärettömästi -- sen pohjaton turmelus oli havaittavana kaikkialla. Sitä vastustamaan, sitä vastaan taistelemaan oli Krysostomus tullut pääkaupunkiin -- vaan eikö taistelu ole turha, eikö hän siinä ole horjuva, sortuva, lukemattomat ja mahtavat kun ovat hänen vastustajansa? Ei, hän ei pelkää, kuinka voimaton ja heikko hän itsessään onkin, sillä hän taistelee totuuden puolesta, Jumala on hänen kanssansa ja näkymättömät, taivaalliset sotajoukot vartioitsevat häntä.

Saiko Krysostomus esteettömästä, kenenkään häntä häiritsemättä saarnata parannusta valtakunnan suuressa pääkaupungissa, jonka pimeyden ruhtinas oli valloittanut? Jos niin olisi ollut, epäilisimme täydellä syyllä, ansaitsiko hän todella sen nimen [Nimi Krysostomus merkisee kultasuu.], jonka jo hänen oman aikansa kristityt hänelle omistivat. Ei ole vielä kukaan oikein, s.o. Jumalan sanan vaatimuksen mukaan, koskenut ihmissydämmen turmelukseen, hankkimatta itselleen vihamiehiä, eikä ollut Krysostomus monta kertaa saarnannut Konstantinopolissa ennenkuin kaupunki oli täynnä hänen vihamiehiänsä.

Heti alussa riitaantui hän yllämainitun Eutropiuksen kanssa. Tämä oli koettanut riistää kirkolta n.s. asyyli-oikeuden, jonka mukaan jokainen vainottu, paettuaan kirkon alttarin juurelle, oli turvassa, ja Krysostomus puolusti jäykästi tätä, samoinkuin muita kirkon oikeuksia, maallisen vallan sortoa vastaan. Sitä paitsi oli piispa monesti julkisestikin moittinut tuon mahtavan miehen hurjaa ja jumalatonta elämää. Eutropius koetti kostaa saattamalla piispan epäluulon alaiseksi hovin silmissä, toivoen tällä tavoin saavansa hänen poistetuksi kaupungista. Yrityksestä ei tällä kertaa kuitenkaan mitään tullut, Eutropius kun itse takertui toisten turmioksi kutomiin verkkoihinsa. Petoksillaan ja röyhkeän ylpeällä käytöksellään oli näet hänkin saavuttanut monta vihamiestä. Hovinkin luottamuksen oli hän ennen pitkää kadottanut eikä hänellä lopuksi ollut muuta neuvoa kuin, turvaten kirkon asyyli-oikeuteen, jota hän itse oli sortanut, paeta Herran huoneesen. Täällä tapasi hänen Krysostomus eräänä päivänä pelosta vapisevana alttarin juurella. Käyttäen tilaisuutta kuvasi hän tämän kohtauksen johdosta seurakunnalle maallisten olojen vaihtelevaisuutta, turhuutta, muistuttaen onnetonta, miten hän hyvillä ja ankarilla sanoilla oli häntä neuvonut, varoittanut, nuhdellut, vaan aina turhaan. Saarna, jonka hän silloin piti, on meille säilynyt; se sisältää syviä totuuksia, joita Krysostomus tapansa mukaan on pukenut verrattoman kauniisin sanoihin ja vertauksiin. Jalolla saarnallaan sai piispa onnettoman hengen tällä kerralla pelastetuksi vimmastuneen kansan ja sotamiesten vihalta, mutta kun Eutropius myöhemmin pakeni kirkosta ja matkusti Kyproon, vangittiin hän siellä ja mestattiin.

Mutta Krysostomuksella oli muitakin mahtavia vihollisia, niiden joukossa keisarinna _Eudoxiakin_, jonka jumalattomuutta hän monesti oli nuhdellut. Hyvin hän tiesi, miten vaarallinen hänen asemansa oli, vaan eivät varoitukset eivätkä uhkaukset saaneet häntä muuttamaan saarnatapaansa. Yhdeltä ainoalta kerjäsi hän armoa, ja Hänelle tahtoi hän pysyä uskollisena elämänsä loppuun asti, huolimatta ihmisten ystävyydestä, pelkäämättä heidän vihaansa. Näin asiain ollen leimahti maailman viha häntä kohtaan piankin ilmituleen.

Länsimaissa oli Origineksen teoksia jo kauan luettu epäluulolla. Itämaissa sitä vastoin arvosteltiin häntä toisin, ja puhdasoppisuuden täkäläiset etevimmät edustajatkin, niinkuin Atanasius, Basilius y.m., jotka suureksi osaksi olivat koonneet jumaluusopillisen sivistyksensä juuri tuon mainion kirkkoisän uskonopista, pitivät häntä suuressa arvossa. Kuitenkin oli täälläkin vastapuolue syntynyt, joka väitti ariukselaisen harhaopin saaneen alkunsa Origineksen vääristä väitelmistä ja senvuoksi kovasti vastustivat hänen kirjoituksiaan. Alussa taistelivat egyptiläiset munkit keskenänsä tämän riitakysymyksen johdosta, mutta sittemmin levisi kiista muuallekin. Etenkin Palestinassa kävi se hyvin kiihkosaksi. V. 394 tuli _Salaminin_ piispa _Epifanius_ (k. 403) Jerusalemiin, Hän saarnasi Originesta vastaan, jota taas täkäläinen piispa Johannes innokkaasti puolusti. Yhä kiivaammaksi yltyi riita, kunnes Aleksandrian piispa _Teofilus_, joka oli mieltynyt Originekseen, sai sen täällä asettumaan. Tämä kunnianhimoinen, tämän maailman tavaroihin rakastunut mies oli kuitenkin syynä siihen, että sama kiista ennen pitkää syntyi uudelleen. Taistelu siirtyi tällä kertaa Konstantinopoliin, tarjoen Krysostomuksen lukuisille vihamiehille kauan odotetun tilaisuuden hyökätä häntä vastaan.

Asian laita oli seuraava. Teofilus oli suuttunut entisille ystävilleen, muuttanut mielipiteensä, niinkuin senkaltaiset miehet helposti tekevät, sekä ajanut maanpakoon suuren joukon egyptiläisiä munkkeja. Vainotut pakenivat Konstantinopoliin ja Krysostomus otti suojellaksensa heitä. Hän kyllä selvästi näki näiden munkkien joutuneen harhateille opin suhteen eikä suinkaan puolustanut niitä Origineksen mielipiteitä, jotka olivat antaneet aihetta heidän eksytyksiinsä, mutta hän ei saattanut hyväksyä Teofiluksen menetystapaa heitä kohtaan sekä oli liiaksi valistunut kannattaaksensa niiden käsitystä, jotka muutamien erehdyksien vuoksi vaativat kirkkoa kiroomaan miestä, semmoista kuin Origines. Saatuansa kuulla, että Krysostomus ystävällisesti oli munkit vastaanottanut, lähti Teofilus Konstantinopoliin. Hän tiesi, miten voimakkaasti Krysostomus oli vastustanut syntiä ja todistanut Herrasta tässä kaupungissa, mutta tämä seikka ei arveluttanut häntä, päinvastoin oli se hänelle kehotukseksi ryhtymään taisteluun tuota kuuluisaa miestä vastaan, jolla juuri täällä oli monta vihamiestä. Ystävällisesti pyysi Krysostomus Teofilusta luonansa asumaan, mutta tämä kieltäysi ja sai nyt asunnokseen erään keisarillisen huvilan kaupungin ulkopuolella. Täällä hän ahkeraan kutoi verkkojaan, sepitteli juoniaan, ja kaikkialta tulvasi hänen luoksensa samanmielisiä hengellisiä. Kun nämä, peläten kansaa, eivät uskaltaneet esiintyä Konstantinopolissa, kokoontuivat he kirkolliskokoukseen Kalcedoniin, missä Krysostomuksen kanta päivän kysymyksen suhteen muka oli tutkittava. Mitä törkeimmällä tavalla tuli kokouksen oikea tarkoitus heti ilmi. Krysostomusta vastaan tehtiin jos minkälaisia syytöksiä: hän oli muka tuhlannut kirkon omaisuutta, laiminlyönyt kristillisen vieraanvaraisuuden vaatimuksia, nukuttanut seurakuntaa myötäänsä kehottamalla sitä parannusta tekemään sekä yllyttänyt kansaa kapinaan. Yksimielisesti päätettiin, että Krysostomus oli erotettava virastansa. Päätös lähetettiin keisarin vahvistettavaksi; sitä seurasi näin kuuluva kirjoitus: "Hurskas keisari valvokoon tuomitun poistamista kirkosta sekä että hän saa erityisen rangaistuksen majesteetirikoksestaan, sillä ei sovi meidän, piispojen, sitä tutkia".

Näitä vehkeitä toimitettaessa, oli Krysostomus tyyni, horjumaton, niinkuin kallio myrskyn lähestyessä. Noin neljäkymmentä uskollista paimenta oli kokoontunut hänen luoksensa. Heille hän puhui lohdullisia, vakavia sanoja, jommoisia ainoastaan se puhuu, joka Kristuksen seuraamisessa on oppinut voittamaan maailman. Saatuansa tiedon Kalcedonissa tehdystä päätöksestä, kiiruhti kansa joukottain rakkaan piispansa luoksi, puolustaaksensa häntä väkivaltaa vastaan. Krysostomus esiintyi asumuksensa edustalla. "Aallot kuohuvat" lausui hän "mutta me emme pelkää hukkua, sillä me seisomme kalliolla. Meri pauhaa, mutta Jesuksen laiva ei milloinkaan joudu haaksirikkoon. Sanokaat, mitä me pelkäisimme? Kuolemaako? Kristus on minun elämäni ja kuolema on minun voittoni. Maanpakoako? Maa on Herran ja kaikki mitä sen päällä on. Tahi pelkäisimmekö kadottaa maallisen omaisuutemme? Emme ole mitään maailmaan tuoneet emmekä saata mitään täältä viedä muassamme. Minä ylönkatson mitä tämä maailma kutsuu pelättäväksi, sen loistoa minä pilkkaan. Köyhyyttä en pelkää enkä halaja rikkautta. En kammoksu kuolemaa enkä toivo saavani elää, ellei se ole teille hyödyksi. Sentähden kehotan teitä levollisuuteen. Ei kenkään ole minua teistä erottava, sillä Jumala on meidät yhdistänyt... En minä omiin voimiini luota: minulla on Herran lupaus, joka kuuluupi näin: minä olen läsnä teitä joka päivä maailman loppuun asti. Kristus on minua läsnä, ketä minä pelkäisin! Kohotkoot meren aallot vaikka kuinka korkeiksi, raivotkoon tämän maailman ruhtinas minua vastaan -- kaikkea tätä pidän hämmähäkin verkkoa heikompana. Alituisesti minä huokaelen: tapahtukoon Herra sinun tahtosi, ei niin eikä näin, vaan niinkuin Sinä tahdot. Hänen sanansa on minun linnani, minun kallioni, se sauva, johon luottamuksella saatan turvautua. Jos meidän paikan suhteen täytyisiki toisistamme erota, olemme kuitenkin rakkaudessa yhdistetyt. Ei kuolemakaan voi meitä toisistamme erottaa; jos ruumiini kuolee, on minun sieluni elävä ja muistava seurakuntaa. Olen valmis tuhannen kertaa uhraamaan henkeni teidän edestänne; älkäät minua siitä kiittäkö -- minä teen vain velvollisuuteni, sillä jokainen hyvä paimen antaa henkensä lampaitten edestä. Kuolema vie minun kuolemattomuuteen, vainot tuottavat minulle oikean turvan. Ei minua vainota synnin tähden, rakkauteni tähden teitä kohtaan minua maailma vihaa, koska olen taistellut poistaakseni pahaa seurakunnastani, jotta ei viekas vihollinen pääsisi raatelemaan lampaita".

Vasta jos häntä väkivallalla pakotettaisiin, oli Krysostomus päättänyt peräytyä. Keisarinnan viha kiehui ja hän sai puolisonsa lähettämään sotamiehiä piispaa kiinniottamaan. Levollisena seurasi tämä vartijoitaan, jotka veivät hänen laivaan. Mutta tuskin oli tämä purjehtinut satamasta, ennenkuin kansa niin jäykästi alkoi vaatia Krysostomusta takasin tuotavaksi, että hallituksen täytyi peruuttaa tuomio. Kun rakastettu paimen jälleen saapui pääkaupunkiin, otti kansa hänen vastaan äärettömällä riemulla. Kiittäen Jumalaa kaikesta mikä oli tapahtunut, ryhtyi Krysostomus jälleen virkatoimiinsa. Mutta lyhyt oli hänen ystäväinsä ilo.

Jonkun ajan kuluttua pystytettiin aivan lähelle kirkkoa hopeasta tehty kuvapatsas keisarinnan kunniaksi. Sen vihkiminen tapahtui melskaavilla huveilla, näytelmillä ja tansseilla. Krysostomus, joka aina oli vihannut tämänkaltaisia turhuuksia, moitti juhlaa eräässä saarnassa. Keisarinnan viha kiihtyi entistä julmemmaksi. Piispaa vastaan nostettiin uusia kanteita, eikä aikaakaan, niin purjehti hän taas sotamiesten vartioimana maanpakoon (404). Pitkään aikaan Krysostomuksen ystävät eivät tienneet mitään jalon paimenen kohtalosta. Vihdoin tuli tieto että hän oleskeli kaukaisessa _Kaukasus_ nimisessä kaupungissa sekä että hänen terveytensä pitkän ja kovan matkan, alituisten murhayritysten ja sanomattomain muiden tuskain ja kiusausten kautta oli käynyt hyvin huonoksi. Myöhemmin saapui häneltä kirjeitä, joista kaikki huomasivat hänen mielialansa olevan saman kuin ennen, sillä kirjeet olivat täynnä Herran kiitosta ja sitä iloa, jota uskollinen Kristuksen palvelija tuntee, lähestyessään ijankaikkisen rauhan majoja.

V. 405 kutsui vanhurskas Jumala hekumallisen ja julman Eudoxian tuomionsa eteen. Krysostomuksen ystävät koettivat nyt saada kauan kaivatun paimenensa takasin pääkaupunkiin, mutta tämä yritys tuotti hänelle ainoastaan uusia kärsimisiä. Kerrassaan katkaistaksensa kaiken yhteyden hänen ja hänen seurakuntalaistensa välillä, vaativat vastustajat keisaria karkottamaan vanhan, elämän vaivoista nääntyvän paimenen vielä kaukaisempaan maahan. Kurja ruhtinas suostui vaatimukseen, ja Krysostomus tuomittiin vietäväksi Mustan meren itäpuolella olevaan _Pituys_ nimiseen kaupunkiin. Mutta hän ei kestänyt matkan vaivoja, taikka oikeammin: armon Jumala, jota hän kaikissa vaiheissa uskollisesti oli palvellut, oli päättänyt kutsua hänen kotiin. Saavuttuaan _Komanan_ kaupunkiin, sai Krysostomus vähän levähtää sikäläisessä kirkossa. Turhaan rukoiltuaan vartijoitaan suomaan hänelle hiukan pitempää lepoa, täytyi hänen jo seuraavana päivänä jatkaa matkaa, vaan ei ehditty pitkälle, ennenkuin piispan uupuvat voimat pakottivat hänen seuraajansa palajamaan mainittuun kirkkoon takasin. Siellä puki Krysostomus valkeat vaatteet päällensä, nautti Herran ehtoollisen ja rukoili hetken hiljaa. Kun hän tunsi pelastuksensa lähestyvän, korotti hän vielä kerran äänensä ja lausui tunnetut lempisanansa: "Herra olkoon kiitetty kaikesta, amen!" Kirkkoon oli saapunut paljo väkeä todistamaan tuon kuuluisan piispan poislähtöä, jonka maine oli levinnyt kristikunnan kaukaisiimpiinkin maihin. Krysostomuksen kauniit silmät loistivat kirkkaammin kuin milloinkaan ennen, niissä välkkyi ylönluonnollisessa valossa hänen kirkastettu henkensä, joka nyt muutti ikuiseen kunniaan. -- Tämä tapahtui syyskuun 14 p. 407.

Näin elää, tällä tavoin kuolee ainoastaan se, jolle Jumalan valtakunnan voitto ja Herran kunnia on kaikkea muuta kalliimpi. Ristiinnaulitun kuninkaan lähettiläiden vaellus maan päällä on _aina_ ristin tie, jos he pysyvät Herralle uskollisina eivätkä suostu solmimaan liittoa maailman kanssa, siten hankkiaksensa itselleen rauhallisia päiviä tässä elämässä. Vasta kuoleman kautta pääsevät he lepoon, mutta silloin onkin heidän ilonsa ikuinen Karitsan istuimen edessä taivaassa. Kuinka ihmeen kauniisti säteilee tämä totuus meitä kohtaan Krysostomuksen taistelusta totuuden puolesta ja hänen voittosasta kuolemastansa! Mikä kehotus myöhempien aikojen kristityille pelkäämättä uhraamaan kaikki, kaikki Herran kunniaksi! Myötä- ja vastoinkäymisessä, ilon niinkuin murheen päivinä _aina_ kiittäen tyytyä Herran ihmeelliseen kuljetukseen -- tuossa lihalle ja verelle vaikeassa oman itsensä kieltämisessä kristityn elämä harjaantuu, kasvaa, kirkastuu! Krysostomus oli vanhan kirkon suurin puhuja, mutta vielä voimakkaammin, kuin jaloilla sanoillaan, saarnasi hän uskollisella vaelluksellaan Jesuksen seuraamisessa siitä uskosta, joka voittaa maailman, ja siitä Herrasta, joka heikoissa ihmisissäkin voi Kristuksen kunnian kirkastaa.

Krysostomuksen puheet ovat seuraavat: 1) hänen raamatunselityksensä, jotka käsittävät monta vanhan testamentin kirjaa sekä koko uuden testamentin; 2) puheita pyhän historian eri aloilta; 3) puheita kristillisestä elämästä; 4) juhlasaarnoja; 5) saarnoja satunnaisten tilaisuuksien johdosta. Sitä paitsi on hän kirjoittanut "pappeudesta" nimisen kirjan.

XI.

Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.

Sinun sanas on minun jalkaini kynttilä ja valkeus minun teilläni. Ps. 119: 105.

Vanhimmista ajoista saakka oli raamatun puhtaan, Pyhän Hengen välittömän valistuksen kautta syntyneen sanan rinnalla kirkossa olemassa suuri joukko muita kirjoituksia, joita pidettiin suuressa arvossa ja ahkeraa luettiin. Moni jalo Herran veritodistaja oli myöhempien aikojen kristityille jättänyt kirjallisen todistuksen uskostansa, kehottaen heitä urhoollisesti vaeltamaan tuota veristä tietä, jolla hän oli kunnian kruunun saavuttava. Kalliina aarteena säilytti kirkko Polycarpuksen kehotuksia, Ignatiuksen kirjeitä, Irenaeuksen varoituksia, emmekä saa kummastella, että tämmöiset kirjoitukset myöhempinä aikoina saavuttivat yhä suuremman maineen. Vasta taistelun päätyttyä luetaan kuolleet taistelutantereella, vasta rauhan tultua ehditään sankarien urotöitä täydellisesti arvostella. Marttyyrien aikakausi tiesi kyllä kunnioittaa niitä Jesuksen tunnustajia, jotka olivat uhranneet henkensä totuuden puolustuksessa, mutta Herran kunniaa tämä kunnioitus ei vielä ainakaan mainittavassa määrässä päässyt himmentämään, sillä silloiset kristityt olivat koetusten, vaarojen ja vainojen kuumassa pätsissä tottuneet luottamaan ainoastaan ristiinnaulittuun kuninkaasensa sekä Häntä ainoata palvelemaan. Kun kristityt myöhempien aikojen etäisyydestä katselivat tuota verratonta taistelutannerta, missä marttyyrien verestä vihdoin kohosi rauhan aurinko kirkon tulevaisuuden taivaalle, olivat heidän silmänsä jo himmentyneet eivätkä he enää selvästi nähneet, ettei veritodistajain kunnia ollutkaan näiden oma kunnia, vaan Herran. Ja samoinkuin marttyyrejä ruvettiin liiallisesti kunnioittamaan, omistettiin heidän kirjoituksilleenkin miltei jumalallinen arvo, niin ettei enää aina tarkkaan erotettu näitä kirjoituksia eikä muuta kirkon omistamaa hengellistä kirjallisuutta raamatun sanasta. Tämmöinen erehdys on kaikkina aikoina ollut arvaamattomaksi vahingoksi Kristuksen seurakunnalle. Yksi ainoa sana on oleva "jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme" ja tämä sana on Jumalan, s.o. p. raamatun sana. Se ei eksytä eikä petä ketään, joka lapsen nöyrällä mielellä antautuu sen johdatettavaksi, sillä siinä puhuu, vaikka ihmisten kautta, Pyhä Henki itse, ja Hän on totuuden Henki. Miten syvämietteiset, totuutta harrastavat ja valistuneet muut hengellisen alan kirjailijat monesti olivatkin, ei saa kenkään heihin ehdottomasti luottaa, sillä he saattavat erehtyä, ja ovatkin usein erehtyneet tahi ainakin antaneet aihetta eksyttäviin mielipiteisin, heidän sanansa kun eivät sisällä jumalallisen ilmoituksen täydellistä totuutta. P. raamattu vain on se elävä lähde, jossa elämän vesi sekoittumattoman puhtaana löytyy; siitä juoksevaan virtaan on moni puronen ja joki tämän maailman saastaisilta mailta tuonut mutaa ja lokaa, eikä kangastu taivas tässä vedessä niin kirkkaasti, kuin lähteessä. Tämmöinen virta on kirkon kirjallisuus; raamatusta se johtuu, mutta siinä löytyy lukemattoman paljo vieraita aineksia, jotka eivät ole jumalallisen totuuden mukaisia. Näin asiain ollen, oli varsin tärkeätä, että raamatun kirjat jo varhain koottiin ja tarkasti erotettiin kaikista muista.

Mitä vanhan testamentin kirjoihin tulee, vakaantui itäisessä kirkossa se mielipide, jota etenkin Origines oli puolustanut, että ainoastaan n.s. _kanoniset_ kirjat ovat pidettävät ehdottomasti totena Jumalan sanana. Länsimaiden kirkko sitä vastoin eksyi omistamaan saman arvon _apokryfillisillekin_ kirjoille, vaikka nämä silminnähtävästi eivät voi vetää vertoja edellisille. Uuden testamentin kirjojen suhteen johtuivat molemmat kirkot lopullisesti samaan loppupäätökseen, vaikka monta toisistansa eroavaa mielipidettä tässä kohden ilmaantui. Muutamia näistä kirjoista, niinkuin Johanneksen toista ja kolmatta, Jaakopin, Judaan, Pietarin toista epistolaa sekä Johanneksen ilmestyskirjaa, luettiin monessa paikoin suurella epäilyksellä eikä tahdottu niille myöntää kanonista arvoa, mutta jota tarkemmin niitä tutkittiin, sitä selvemmäksi kävi niiden jumalallinen syntyperä. Itäisessä kirkossa vallitsi kuitenkin Ilmestyskirjan suhteen jonkunmoinen epävarmuus kuudenteen vuosisataan asti. Eikä sortunut kirkko uuden testamentin kirjakokoelmaan ottamaan muita kirjoja kuin niitä, jotka olivat syntyneet Pyhän Hengen välittömästä valistuksesta, vaikka harhaoppisuuden ja tuhansien erehdyksien rikkaruoho rehottaen kasvoi Herran viljavainiolla. Kauas oli kristikunta aikojen kuluessa eksyvä oikealta tieltä; ihmisneuvoja oli se monesti noudattava, ihmisten sanaa oli se pitävä Jumalan sanana, mutta kaiken tämän uhallakin säilyi kirkossa muuttumattoman puhtaana kallis aarre, jonka vertaista ei löydy toista: Jumalan p. raamatussa ilmoitettu sana. _Hippon_ (393) ja _Kartagon_ (397) kirkolliskokoukset määräsivät kanonisiksi ainoastaan ne kirjat, jotka löytyvät meidän raamatussamme, sillä erotuksella kuitenkin, että tämä arvo omistettiin vanhan testamentin apokryfisillekin kirjoille, joita me emme pidä P. Hengen välittömän valistuksen synnyttäminä.

Kristinuskon levittyä Länsi-Rooman keisarikunnan maihin, kävi raamatun kääntäminen latinan kielelle vuosi vuodelta yhä tarpeellisemmaksi. Neljännellä vuosisadalla ryhtyi tähän vaikeaan työhön eräs tämän aikakauden merkillisimpiä henkilöitä, kirkkoisä _Hieronymus_, jonka elämäkertaa meidän senvuoksi tässä sopii lyhyesti silmäillä.

Hieronymus syntyi noin v. 340 Dalmatiassa. Hänen isänsä, joka oli varakas, lähetti hänen nuorena Roomaan. Täällä tutustui ja mieltyi nuorukainen klassilliseen kirjallisuuteen; Cicero, Plato y.m. pakanuuden jalot kirjailijat valloittivat aluksi koko hänen sydämmensä, saattamatta kuitenkaan kokonaan tukehuttaa tuota ijankaikkisen elämän kaipua, joka siinä lapsuudesta asti oli kytenyt. Sisällisen äänen kutsumana kävi Hieronymus usein katakombeissa. Kuinka erinkaltaista oli kaikki täällä, verrattuna siihen vilkkaasen elämään, joka leikiten liikkui näiden maanalaisten, synkästi äänettömäin kammioiden yläpuolella! Hänestä oli kuin tahtoisivat näkymättömät henget kutsua hänen pois tämän maailman turhista menoista sekä kehottaa häntä työhön Jumalan valtakunnan edistämiseksi. Hieronomys antoi kastaa itsensä, mutta hän jäi vielä pitkäksi ajaksi maailman orjaksi, jatkaen tutkimuksiaan klassillisen kirjallisuuden alalla. Mutta tämä työ ei tyydyttänyt häntä; levoton oli hänen mielensä, rauhaton hänen omatuntonsa. Matkustettuaan Galliaan sekä käytyään useissa Rein-virran varrella olevissa kaupungeissa, saapui Hieronomys v. 372 koillis-Italian kukoistavaan _Aqvileja_ nimiseen pääkaupunkiin, missä hän oleskeli noin vuoden ajan, seurustellen arvokkaan piispan _Valerianuksen_ sekä muutamain nuorten hengellisten miesten kanssa, joista _Rufinus_ oli kuuluisin. Nämä viettivät hiljaista, maailman tavoista kokonaan eriävää munkin tapaista elämää, uhraten aikansa hartausharjoituksiin ja tieteellisiin tutkimuksiin uskonnon alalla. Heidän esimerkkinsä vaikutti paljon Hieronymukseen, herätti eloon hänen luonteensa taipumuksen elää erillään hyörinän yhteiselämän vaihtelevista oloista ja johdatti hänen askeleensa erämaan hiljaisuuteen. Itsessään tämä seikka ei kyllä ole omiansa herättämään mitään suurempaa huomiota, etenkin koska ajan henki sai tuhansia ihmisiä ainakin ulkonaisesti jättämään hyvästi meluavalle maailmalle sekä vetäytymään erämaihin ja luostareihin, mutta Hieronymuksen poistuminen julkisen elämän näyttämöltä tuotti kirkolle arvaamattoman suuren hyödyn ja on siitä syystä varsin tärkeä. Lähtekäämme siis erämaahan häntä hakemaan. Me löydämme hänen Syyrian korvessa. Hän huokaelee ja vaikeroitsee. Me kysymme häneltä syytä tähän hänen sortuneesen mielialaansa. "Rooman puistot, nuo kevytmieliset, irstaiset seurat, joihin nuorena otin osaa" vastaa hän "ympäröivät minua täälläkin kaikkialla, houkutellen, vietellen minua palajamaan maailmaan takasin". Yhä kovemmaksi käy hänen tuskansa, taistelunsa yhä ankarammaksi, kunnes hän masentuneena huutaa: "minä heittäyn Kristuksen ristin juureen, kastelen Häntä kyyneleilläni, pyhin Häntä hiuksillani ja kukistan kapinallisen lihani alituisella paastoomisella". Hetkeksi asettuu myrsky hänen sydämmessään, hän siirtyy etäämmäksi erämaahan ja voittosasti kuulemme hänen täällä riemuitsevan: "täällä ei ole kuin enkeleitä".

Jo tähän aikaan alkoi Hieronymus tutkia heprean kieltä. Mutta tämä ei ensinkään miellyttänyt häntä, se oli päinvastoin hänestä rumaa, raakaa, ja vastustamattomalla lumousvoimalla saivat klassilliset kirjailijat, joiden teoksia hänellä oli mukana, hänen luopumaan raamatun lukemisesta. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys valtasi hänen sielunsa, kunnes hän sairastui kovaan tautiin. Unessa luuli hän seisovansa tuomarinsa edessä. "Ken olet" kysyi tämä; "kristitty" oli hän vastaavinaan. "Sinä valehtelet" lausui Herra "cicerolainenhan sinä olet, sillä missä tavarasi on, siellä on sydämmesikin". Parattuaan taudistansa, luopui Hieronymus Cicerosta ja muista pakanallisista kirjailijoista, käyttäen tästä alkaen aikaansa pääasiallisesti raamatun tutkimiseen.

V. 379 tuli Hieronymus Antiokiaan, missä hän vihittiin papiksi, vaikkei hän milloinkaan antautunut pappisvirkaan. Matkustaessaan paikasta toiseen, saapui hän Konstantinopoliin samaan aikaan, kuin toinen yleinen kirkolliskokous siellä oli suorittamassa vaikeata tehtäväänsä. Vaikka Hieronymus oli oppinein ainakin kaikista läntisen kirkon kirkkoisistä, ei hän ottanut osaa keskusteluihin, sillä hänen uskonoppinsa oli hyvin pintapuolinen eikä hän milloinkaan perehtynyt kirkon oppia kehittämään. Sitä vastoin käänsi hän ahkeraan kreikkalaisten kirkkoisien teoksia latinaksi sekä toimitti niille arvokkaita selityksiä. Kun hän v. 382 saapui Roomaan, oli hänen nimensä jo tunnettu koko kristikunnassa, ja hänen tavaton oppinsa teki hänen päivä päivältä yhä kuuluisammaksi. Mutta karsain silmin häntä monikin katseli, kun hän nyt ryhtyi tuohon mainioon työhön, joka on pystyttänyt hänelle murtumattoman muistopatsaan kirkon historiassa.

Oli olemassa vanha latinalainen _Itala_ niminen raamatunkäännös. Se oli hyvin vaillinainen ja virheellinen. Hieronymus, joka oli lukenut vanhaa testamenttia alkukielellä sekä hyvin perehtynyt tähän samoinkuin kreikan kieleen, rupesi mainittua raamatunkäännöstä korjaamaan. Tämä herätti huomiota kaikkialla. Vanha testamentti oli hyvin vähän tunnettu länsimaissa, missä heprean kieltä tietysti osattiin vielä vähemmin, kuin itämaissa. Täkäläiset oppineet pystyivät korkeintaan vertaamaan latinalaista käännöstä septuaginta nimiseen kreikkalaiseen vanhan testamentin kirjain käännökseen, joka monessa suhteessa kaipasi parannuksia. Hieronymus, joka korjasi alkukielen mukaan, joutui epäluulon alaiseksi etenkin kääntäessään vanhan testamentin kirjoja, eikä tahdottu hyväksyä hänen uuden testamentinkaan latinalaisessa käännöksessä toimittamia korjauksiaan, orjamielisesti kun riiputtiin kiinni tuossa vanhassa, virheellisessä latinalaisessa raamatussa. Tästä huolimatta työskenteli Hieronymus vuosien vieriessä ahkeraan ja v. 392 rupesi hän toimittamaan aivan uutta latinalaista raamatunkäännöstä. Se valmistui v. 404 ja on tunnettu nimellä _Versio vulgata_.

Jo monta vuotta aikuisemmin oli Hieronymus taas siirtynyt itämaihin, mieltyen yhä enemmän munkkielämän yksinäisyyteen. Täällä hän jatkoi tutkimuksiaan heprean kielessä sekä valmisti tuon suuren elämäntyönsä, jonka vasta mainitsimme. Tuon tuostakin puuttui hän kirkon oppiriitoihin, vaan niihin hän, kuten jo mainitsimme, ei paljoa vaikuttanut. Uskonopillisissa kiistoissa oli hän äreä, kiivas, suvaitsematon ja pintapuolinen. Kun häntä vertaamme Krysostomukseen, Ambrosiukseen, Augustinukseen, vieläpä muihinkin hänen aikansa etevimpiin henkilöihin, supistuu hänen arvonsa mitättömän pieneksi, jos tarkoitetaan luonteen jaloutta, ajatusten syvyyttä, miehuutta ja tosi-kristillistä mieltä, ja epäilemättä on hänen käsityksensä kristinuskon päätotuuksista hyvinkin epäselvä. Paljon viehättävää tarjoo meille hänen elämänsä, etenkin loppupuolella, kun hän, innostuneena pyhän historian muistoista, eleli aikansa niissä paikoin, missä Jumalan suurimmat ilmoitukset olivat tapahtuneet. Seuraten Hieronymuksen esimerkkiä, saapui näille seuduille paljo ihmisiä länsimaistakin, niiden joukossa muutamia korkeasukuisia naisia, joiden kanssa hän Roomassa ollessaan oli tutustunut. Pieniä munkki- ja nunnayhdistyksiä syntyi siellä täällä pyhässä maassa. Puhuessaan ystävilleen Mamren tammistossa, Betlehemin seuduilla tahi muilla merkillisillä paikoilla, oli Hieronymuksen tapana lausua: "täällä vasta pyhän historian oikein voipi käsittää". Monesta syystä viihdymme kernaasti näiden erakkojen luona täällä pyhien muistojen ihmeellisessä maassa, ja epäilemättä ansaitsee tuo vanha, harmaapäinen, oppinut munkki, joka, voimiaan säästämättä, kääntää kirjojen kirjaa kansansa kielelle, suurta huomiota, mutta toinen kysymys on, oliko Hieronymus käsittänyt kristinuskon ytimen ja elikö hän itse sitä elämää, jolle Kristus päivä päivältä käy yhä kalliimmaksi. Näyttääpä siltä kuin olisi hän mieltynyt omaan itseensä ja ulkonaisesti ankaraan elämäänsä sekä käynyt vieraaksi sille kerjäläisasemalle, joka ei tyydy muuhun lohdutukseen, kuin siihen armoon, mikä syntisille Jesuksen ristin juurella tarjona on. Hyvin sattuva on oppi-isämme Lutheruksen arvostelu Hieronymuksesta: "en tiedä ketään opettajaa, joka olisi niin moitittava, kuin Hieronymus; hän kirjoittaa vain paastoomisesta, ruuasta, naimattomasta säädystä y.m.s. Jos hän puhuisi uskon töistä, niin olisi toista; mutta hän ei opeta mitään uskosta, eikä toivosta, rakkaudesta eikä uskon hedelmistä". -- Hieronymus kuoli munkkina Betlehemissä v. 420.

Mutta arvosteltakoon tätä kirkkoisää miten ankarasti tahansa, arvaamattoman suuresta merkityksestä oli hän kirkolle. Nyt löytyi raamattu latinan kielellä, nyt voitiin länsimaissakin tutustua tuohon kirjojen kirjaan, jonka vertaista ei löydy toista. Vaan alistettiinko kaikki riitakysymykset opin suhteen yksin raamatun sanan alle ja mukaantuivatko kirkon johtavat henkilöt tämän sanan vaatimusten mukaan, noudattamatta muita neuvoja, huolimatta ihmisten säännöistä ja päätelmistä? Pidettiinkö tätä kirjaa muita kalliimpana, luettiinko sitä ahkerammin, hartaammin kuin muita? Ajan jaloimmat henkilöt tiesivät kyllä mikä kirja raamattu on. Niinpä lausuu esim. Krysostomus: "lukea p. raamattua on seurustella Jumalan kanssa; armosta valitsi Jumala kalastajia ja muita oppimattomia miehiä sitä kirjoittamaan, jotta jokainen saattaisi sitä lukea ja käsittää;" vastustaen niitä, jotka sanoivat harhaoppisuuden syntyvän siitä, että oppimattomatkin tutkivat raamattua, väittää hän kaikkien erehdyksien saaneen alkunsa sekä kehittyneen juuri siitä syystä, ettei raamattua tarpeeksi oltu viljelty. Tähän suuntaan ajattelivat kristikunnan etevimmät edustajat vielä oppiriitojen aikakaudella. He pitivät p. raamattua Jumalan sanana eivätkä omistaneet millekään muulle sanalle tätä arvoa. Mutta tätä käsitystä vastustamaan oli syntymäisillään toinenkin mielipide, joka, perustuen siihen erehdykseen, että muka Pyhä Henki yhä edelleenkin on vaikuttamassa kirkossa samalla tavoin kuin Apostolein aikana, tahtoi pitää kirkolliskokousten päätöksiä, kirkon sääntöjä, kirkkoisien ja muiden etevien opettajain kirjoituksia, vieläpä kirkossa suullisesti säilyneitä tarinoitakin raamatun vertaisina. Mitä surkeimmalla tavalla paljastaa keskiajan kirkkohistoria tämän erehdyksen seuraukset, mutta tapaammepa niitä jo aikuisemminkin. Ne vakuuttavat meitä siitä, ettei Herra suostu jakamaan kunniaansa muiden kanssa, vaan jättää ihmiset eksytysten ja valheiden valtaan, kun he eivät taivu tottelemaan Hänen muuttumatonta ja pyhää sanaansa.

XII.

Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen harhaoppi; kolmas yleinen kirkolliskokous Efesuksessa (431).

Älkäät antako teitänne vietellä moninaisilla ja muukalaisilla opetuksilla; sillä se on hyvä että sydän vahvistuu armolla, ja ei ruualla, joista ei ne mitään hyötyneet, jotka niissä vaelsivat. Hepr. 13: 9.

Yksimielisesti oli kristikunta toisessa yleisessä kirkolliskokouksessa hylännyt Apollinariksen opin. Kirkon etevimmät edustajat, niinkuin Atanasius, Gregorius Nyssalainen, Gregorius Nazianzilainen y.m. olivat kirjoittaneet häntä vastaan, viitanneet hänen oppinsa puutteisin sekä osottaneet, miten vaarallisiin johtopäätöksiin jouduttaisiin, jos uskonnollista tunnustusta kehitettäisiin semmoisen perustuksen nojalla; mutta käsitys Kristuksen persoonasta ei silti suinkaan ollut selvä, päinvastoin kaipasi kirkollinen tunnustus juuri tässä kohden tarkempia selvityksiä, ja näiden määrääminen vaati mitä suurinta malttia, tarkkuutta ja taitoa. Ei niin, kuin saattaisi kirkko milloinkaan tunnustuksen muodossa täydellisesti lausua Kristuksen persoonan salaisuuden, sillä tämä salaisuus on kätkettynä suurimpaan ihmeesen, joka koskaan on maailmassa tapahtunut, mutta välttämätöntä oli, että oppi Kristuksen persoonasta siinä määrin kehitettiin, että kaikki harhaoppiset, s.o. raamatun todistuksesta poikkeavat, väärille teille johtavat väitteet poistettiin kirkosta. Mutta vaikea oli tämä tehtävä, ja vasta pitkien taistelujen kautta saatiin kysymys ratkaistuksi. Ilmaantui monta eri mielipidettä, toinen suistui tälle, toinen tuolle väärälle uralle, jota paitsi tämä pitkällinen taistelu tuon tuostakin mitä surkeimmalla tavalla paljastaa silloisen kirkon turmeluksen. Nuo monet ristiriitaiset väitökset jakaantuvat kahteen pääryhmään, joita _antiokialainen_ ja _aleksandrialainen oppikunta_ edustavat.

Antiokialaiset puolustivat niin yksipuolisesti Kristuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon eroitusta toisistansa, että Hänen persoonansa jakamaton yksyys hävisi heidän oppijärjestelmästään, jota paitsi jumalallinen luonto ei siinä päässyt täysiin oikeuksiinsa. Koettaessaan selittää tätä vaikeata kysymystä, sortuivat Aleksandrialaiset ihan vastakkaiseen erehdykseen. He näet liittivät Vapahtajan molemmat luonnot niin likeisesti toisiinsa, ettei jäänyt minkäänlaista eroitusta niiden välille. Kammoksuen ariukselaisuuden vaarallista erehdystä, he eivät myöntäneet Kristuksen inhimillisen luonnon täydellistä merkitystä, vaan selittivät sen ikäänkuin kadonneeksi Hänen jumalalliseen luontoonsa. -- Vähitellen oli tämä erimielisyys muodostunut, hitaasti eripuraisuuden tuli kytenyt, kunnes se viidennellä vuosisadalla leimahti ilmituleen, synnyttäen kaksi vaarallista harhaoppia, joiden vastustaminen on kirkon vaikeimpia tehtäviä oppiriitojen aikakaudella.

V. 428 korotettiin eräs antiokialainen presbyteri nimeltä _Nestorius_ Konstantinopolin patriarkaksi. Krysostomuksen ajoista asti oli Antiokian seurakunta suuressa maineessa, ja kenties siitä syystä valittiin nytkin sikäläinen pappi itäisen kirkon arvokkainta virkaa hoitamaan. Mutta ei ollut Nestorius mikään Krysostomus -- eroitus oli suuri. Vaarallinen oli aika, harhaoppisuutta, kiistaa, riitaa kaikkialla, vaan vähän vakaata puhdasoppisuutta, rakkautta ja kristillistä mieltä. Epäillen tervehti pääkaupungin kansa uutta patriarkkaa, se muisteli vielä Krysostomuksen päiviä. Nestorius oli kyllä hurskas ja rehellinen, mutta samalla tuima ja malttamaton; hänen käytöksensä ilmaisi jo heti alussa ahdasmielisen munkin ja suvaitsemattoman kirkkoruhtinaan mieltä. Rukoillen valistusta Herralta oli Krysostomus astunut Konstantinopolin patriarkanistuimelle, eikä hän milloinkaan ryhtynyt väkivaltaisiin, epäkristillisiin keinoihin eri-uskolaisia eikä muita vastustajiansa vastaan, kuinka miehuullisesti hän sitten puolustikin puhdasta oppia ja koetti poistaa paheita seurakunnasta. Tultuansa Konstantinopoliin kirjoitti Nestorius silloiselle keisarille _Teodosius II_: "anna minulle harhaoppisuudesta puhdistettu maa, minä sen sijaan annan sinulle taivaan. Auta minua lahkolaisia kukistamaan, niin minä autan sinua Persialaisia voittamaan". Kuinka suuri oli juopa näiden molempain patriarkkain välillä, vaikka Nestorius verrattuna niihin henkilöihin, joita vastaan hän taisteli, esiintyypi jokseenkin puhtaana.

Jo varhain huomaamme kirkossa taipumusta omistamaan pyhille henkilöille jumalallista kunnioitusta. Etenkin oli neitsy Mariaa monessa paikoin ruvettu miltei jumaloimaan. Aleksandrialaisen koulun edustajat eivät löytäneet sanoja, joilla voisivat tarpeeksi ylistää tuota ihmeellisesti siunattua ja armoitettua vaimoa, vaikka raamattu ei missään paikassa anna syytä tämänkaltaisiin lauselmiin. Eräässä saarnassa lausui muuan tämän väärän käsitystavan edustajista muun ohessa seuraavatkin sanat: "meri ja maa kunnioittavat Jumalan äitiä; hän on neitsyyden saastuttamaton aarreaitta, toisen Aadamin hengellinen paratiisi, se morsiuskammio, missä sana tuli lihan yljäksi, vieno pilvi, joka kantaa hänen, jonka valtaistuinta kerubit ympäröivät; hän on neitsy, vaan samalla kertaa taivaskin." Nestorius oli oikeassa, vastustaessaan tämänkaltaisia lausetapoja, sillä niiden takana piileili kokonaan väärä käsitys Vapahtajamme inhimillisen luonnon suhteen, jota paitsi ne voimakkaasti edistyttävät sitä epäjumalanpalvelusta, jonka neitsy Marian kunnioittaminen oli synnyttänyt. Kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, täytyy meidän hylätä itse tuo aleksandrialaisten yleisesti käyttämä nimityskin "Jumalan äiti", joka oli nestoriukselaisen riidan lähinnä syynä.

Presbyteri _Anastasius_, jonka Nestorius oli tuonut mukanansa Antiokiasta ja jota hän hyvin suosi, lausui julkisesti: "älköön kukaan nimittäkö neitsy Mariaa Jumalan äidiksi, sillä hän oli ihminen, eikä ihminen saata Jumalaa synnyttää". Vielä suuremman huomion herätti erään toisen antiokialaisen oppikunnan edustajan Konstantinopolissa pitämä saarna, jossa muiden ohessa kuultiin nämäkin sanat: "kirottu olkoon jokainen, joka nimittää Mariaa Jumalan äidiksi". Selvästi huomattiin, että patriarkka kannatti samaa mielipidettä, vaikka hän ei heti ottanut kysymystä julkisesti puheeksi. Näyttää siltä, kuin olisi Nestorius ainakin alussa koettanut karttaa tätä riidanalaista seikkaa. Vasta kun häiriö kävi niin suureksi, että seurakunta keskeytti niiden pappien saarnoja, jotka vastustivat nimitystä "Jumalan äiti", täytyi hänen esiintyä julkisesti. Koettaen selvittää, kuinka harhaoppisiin väitöksiin tuonkaltaiset lausetavat väkisinkin johdattavat, moitti hän niitä saarnoissaan. Hänen kerta puhuessaan tähän suuntaan, huudahti eräs maallikko: "ijankaikkinen Sana itse on antanut toisen kerran synnyttää itsensä". Kirkossa syntyi meluava melske, toiset puoltivat mainittua maallikkoa, toiset Nestoriusta, joka kiivastuneena soimasi vastustajiaan. Tämänkaltaisia häiritseviä kohtauksia sattui tuon tuostakin; turhat olivat Nestoriuksen yritykset saada kiistaa asettumaan, turhaan koetti hän selvittää oppiansa. Häntä syytettiin siitä, että hän saarnoissaan oli kieltänyt Jesuksen jumaluuden sekä täten herättänyt ariukselaisuuden uuteen eloon. Eikä käy kieltäminen, että Nestoriuksen oppi johdonmukaisesti tähtää samaan suuntaan, vaikka hän itse ei suinkaan sitä tarkoittanut. Kokien vastustaa neitsy Marian yhä tavallisemmaksi käynyttä jumaloimista sekä aleksandrialaisten tähän erehdykseen liittyvää väärää käsitystä Vapahtajan persoonasta, jonka mukaan se totuus, että Jumalan ainoa Poika lunastaaksensa syntiin langennutta ihmiskuntaa "otti orjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten vertaiseksi", supistui aivan vähäpätöiseksi, miltei kokonaan kiellettiin, eksyi Nestorius vastakkaiselle harhatielle. Hän näet opetti seuraavaan tapaan: "Jumalalla ei ole äitiä, neitsy Maria on synnyttänyt vain ihmisen jumaluuden välikappaleeksi ja tässä ihmisessä on Jumalan Poika ottanut asuaksensa". Liiaksi terottaen Vapahtajan molempain luontojen eroitusta toisistansa, sortui Nestorius itse teossa väittämään Kristuksen yhdessä, jakamattomassa persoonassa olevan kaksi persoonaa: Marian poika ja Jumalan Poika, jotka olivat asettuneet jonkunlaiseen suhteesen toisiinsa. -- Nestoriuksen pahin vastustaja oli aleksandrialainen patriarkka _Cyrillus_ (k. 444), yhtä maineenhimoinen kuin oppinut mies. Puolustaen nimitystä "Jumalan äiti" sekä yleensä aleksandrialaisen oppikunnan muka puhdasoppista kantaa, kirjoitti hän Nestoriusta vastaan ankaria kirjoituksia. Tämä vastasi yhtä kiivaasti, ja kiista yltyi yhä kiihkoisemmaksi. Nestoriuksen puolustajista oli kirkkoisä _Teodoretus_ (k. 457) etevin. Koettaen korjata antiokialaisen uskonopin erehdyttäviä kohtia, paljasti tämä oppinut ja syvämietteinen mies arvokkaissa teoksissa aleksandrialaisen oppikunnan raamatusta poikkeavan kannan, Cyrilluksen sitä vastoin onnistui saada puolellensa muiden muassa Rooman piispa _Coelestiuskin_. Kumpikin puolue syytti toistansa harhaoppiseksi ja riita, johon tavallisuuden mukaan hovikin sekaantui, kasvoi yhä arveluttavammaksi, kunnes keisari Nestoriuksen pyynnöstä kutsui kokoon _kolmannen yleisen kirkolliskokouksen_, joka pidettiin _Efesuksessa_ (431). Cyrillus puolueineen saapui aikuisemmin kaupunkiin kuin Nestoriuksen ystävät, joiden matka sattuneiden esteiden kautta tuli viivytetyksi. Odottamatta näiden tuloa, vaikka he eivät olleet kuin muutaman päivän matkan päässä kaupungista, avasi Cyrillus kesäkuun 22 p. kokouksen. Mielivaltaisesti kohteli hän heti alussa Testoriusta kanteen-alaisena, ja kun tämä näillä ehdoin kieltäysi saapumasta kokoukseen, julistettiin hän harhaoppiseksi sekä virkansa menettäneeksi. Kun antiokialaisen oppikunnan edustajat pari päivää myöhemmin saapuivat kaupunkiin, saivat he kummaksensa kuulla, että asia jo oli ratkaistu. He kokoontuivat nyt vastakokoukseen, Antiokian piispa _Johannes_ puheenjohtajana. Cyrillus sekä hänen uutterin apumiehensä näissä vehkeissä, Efesuksen piispa _Memnon_ suljettiin kirkon yhteydestä. Teodosius, jonka Nestoriuksen vihamiehet olivat voittaneet puolellensa, vaan joka oli suuttunut Cyrillukselle tämän mielivaltaisen käytöksen vuoksi Efesuksen kokouksessa, vahvisti kummankin puolueen päätöksen, vaan Cyrilluksen onnistui vanhojen ystäviensä avulla sekä ostamalla itselleen uusia puolustajia jälleen päästä hovin suosioon, niin että Memnon ja hän saivat pitää virkaansa. Näiden rettelöiden ohessa kielsi keisari Efesukseen kokoontuneita piispoja eriämästä, ennenkuin riitakysymys tarkan tunnustuksen kautta oli saatu selville. Jonkunlainen semmoinen saatiinkin toimeen, toiset väittävät sen Teodoretuksen, toiset vasta mainitun Johannes piispan tekemäksi. Tämän tunnustuksen mukaan myönsi kokous neitsy Marian olevan Jumalan Pojan äidin, mutta tärkeänä voittona täällä kokoontuneiden hengellisten monessa kohden moitittavista toimista on se määräys pidettävä, että Vapahtajan molemmat luonnot ovat tarkasti toisistansa eroitettavat, jotta niitä ei sekoitettaisi yhteen. Tämä muistutus osotti näet kirkolle sitä suuntaa, johon kristillinen uskontunnustus, kehittyäkseen tarkemmaksi ja täydellisemmäksi tämän vaikean kysymyksen suhteen, oli kääntyvä.

Väärin arvosteltuna, lukemattomain vihamiesten vainoomana ja taisteluun väsyneenä luopui Nestorius vapaaehtoisesti virastansa. Hän vetäysi Antiokian läheisyydessä olevaan luostariin, missä hän nuorena oli oleskellut. Täällä vietti hän kolme verraten rauhallista vuotta, joiden kuluttua hän karkoitettiin maanpakoon Egyptiin. Monta kovaa kohtaloa tuotti hänelle tämänkin jälkeen hänen vihamiestensä katkera viha, kunnes hän vihdoin kärsimisistä kuoli (440). Häneltä puuttui monta niistä ominaisuuksista, joita tapaamme noissa kirkkohistorian suurissa henkilöissä, mutta silti emme saa häntä halveksien tuomita. Epäilemättä on hän vaikuttanut paljon sen riitakysymyksen selvittämiseksi, joka hänen aikanansa häiritsi kirkkoa, eikä kukaan voi kieltää että hän pysyi vakuutuksellensa uskollisena loppuun asti. "Jesus Kristus on tuominnut Nestoriuksen tämän kokouksen kautta" näillä sanoilla julisti Efesuksen kokous päätöksensä Nestoriuksen harhaopin suhteen. Mikä röyhkeä itseensä-tyytyminen, mikä hirveä erehdys. Ja kuitenkin on Herra nytkin läsnä seurakuntaansa, johdattaen sitä eksytysten pimeässä totuuden löytämään, "sillä hänen neuvonsa on ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa".

XIII.

Aurelius Augustinuksen nuoruudenaika.

-- -- niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei minulle kelpaa jumalattoman kuolema, mutta että jumalatoin kääntyis tiestänsä ja eläis. Hes. 33: 11.

Täynnä erehdyksiä, turmelusta ja mitä törkeimpiä syntejä on sen miehen nuoruudenaika, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään. Säälimättä hellän äitinsä kyyneleitä, huolimatta hurskasten ihmisten varoituksista, kulki hän kauas sillä tiellä, jonka loppu on kadotus ja jolla lukemattomat nuorukaiset ovat menettäneet ajallisen ja ijankaikkisen onnensa. Ei ole tämä vaellus omiansa herättämään meissä ilon ja toivon tunteita, me kun siinä näemme vain miten sielunvihollinen voittaa puolellensa lahjakkaimmat, nerokkaammatkin ihmisten lapsista, saaden heitä uhraamaan nuo Jumalan heille antamat rikkaat lahjat pimeyden valtakunnan palveluksessa. Miksi siis seuraamme tämän nuorukaisen onnettomia askeleita kadotuksen tiellä? Sentähdenkö vain on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt kertomuksen _Aurelius Augustinuksen_ nuoruudenajasta että se on tahtonut jälkimaailmalle säilyttää tuon hurskaan _Monican_ muistin, mistä kristillisen äidin ja nöyrän Jumalan lapsen sisällinen elämä niin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, ettemme usein tapaa sen vertaista ihmiselämän turhissa oloissa? Kallis on tämä muisti jokaiselle, joka täällä kyyneleitten laaksossa rukoilee apua, odottaa lohdutusta ainoastaan pelastuksen Herralta, ja yksin tämä seikka oikeuttaisi meitä kertomaan tuosta turmeltuneesta, vieraasen maahan, kauas eksyneestä tuhlaajapojasta, joka on Monican huolten ja huokausten syypäänä; mutta kehottaapa meitä siihen toinen, vielä tärkeämpikin seikka Tuosta Monican "kyynelten pojasta" kasvattaa ihmeiden Jumala itselleen valitun välikappaleen valtakuntansa edistämiseksi maan päällä.

_Aurelius Augustinus_ syntyi _Tagesten_ kaupungissa Numidiassa v. 343. Isältänsä _Patriciukselta_, joka vasta elämänsä viimmeisinä aikoina kääntyi kristinuskoon, oli hän perinyt kiivaan, hehkuvan luonteen, vaan hänen hurskas äitinsä Monica kylvi lapsen sydämmeen elämän sanan siemenen. Se iti tämä siemen, Augustinus oppi tuntemaan Jesuksen ja lähestymään Häntä rukouksissaan, mutta usein ilmaantui hänessä jo varhain synnin turmelus mitä arveluttavimmassa muodossa. Silloin tulivat kyyneleet Monican silmiin ja haikeat aavistukset valtasivat hänen sydämmensä. Patricius ei käsittänyt vaimonsa huolehtivaa murhetta, hän iloitsi pojan vilkkaasta luonnosta ja hyvästä älystä sekä toivoi hänelle loistavaa tulevaisuutta. Moni helläsydämminen äiti on ollut samassa asemassa, mutta harva on niin hartaasti rukoillut apua Herralta, kuin Monica! Augustinus sai käydä koulua ensin kotikaupungissaan, sitten lähellä olevassa _Mandurassa_. Hän ei ollut tavallinen oppilas: toisia aineita hän luki halusta ja tavattomalla menestyksellä, toisista, niinkuin suuruustieteestä ja kreikan kielestä, hän ei ensinkään huolinut, herättäen huomiota yhtä paljo erinomaisilla lahjoillaan, kuin huolimattomuudellaan ja huonolla käytöksellään. Usein rangaistiin hän tottelemattomuudesta, uppiniskaisuudesta, valehtelemisesta, vieläpä varkaudestakin, mutta tämän ohessa ilmaantui hänessä jaloutta, helläsydämmisyyttä, ylevää mieltä. Kaksi luontoa taistelee herruudesta hänen sydämmessään; kumpi on voittava? Monican sydän on särkyä surusta, kun hänen pojastansa alkaa kuulua yhä huolettavimpia huhuja, mutta vielä hän ilolla odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen oli sulkeva Augustinuksensa syliinsä. Jonkun ajan kuluttua (se oli pitkä Monicalle!) joutui tämä hetki. Augustinus palasi kotia Manduran koulusta. Hän oli silloin 16 vuoden vanha. Kadonnut oli tuo lapsellinen mieli, joka ennen oli heltynyt itkemään vanhempien nuhteista, poissa kaikki kainous ja avosydämmisyys, unohtunut Jesus Kristus! Mitä Monica tunsi sydämmessään, kun hänen poikansa tylysti, äreästi, ylönkatseellisesti kohteli häntä ja äitiänsä säälimättä eli mitä hurjimmalla tavalla hänen silmiensä edessä, sen tiesi yksin Hän, joka ei jätä omaisiansa epätoivon valtaan, vaikka hän käsittämättömässä viisaudessaan usein pitkäksi-ajaksi kätkee kasvonsa heiltä.

Isänsä tahdosta lähti Augustinus vähän tämän jälkeen Kartagoon lukujansa jatkamaan. Sama kaupunki, jossa Tertullianus voittosasti oli taistellut syntiä vastaan ja Cyprianus uhrannut henkensä Jesuksen kunniaksi, oli nyt todistava Augustinuksen yhä syvempää paatumista. Kiiruhtaen huvista toiseen, ikäänkuin olisi hän pelännyt kuulevansa omantuntonsa heikkoa ääntä, jos hän hetkeksikin seisahtuisi miettimään tulevaisuuttansa, tuli hän pian täälläkin kuuluisaksi tuhlaavaisuudestaan ja epäsiveellisestä elämästään. Antaen viimmeiset roponsa (Patricius oli jo kuollut), koetti Monica ylläpitää poikaansa Kartagossa, sillä vielä hän odotti apua Jumalalta, toivoen näkevänsä sen päivän, jolloin Augustinus, herättyään synnin unesta, oli palajava Herran tykö sekä rupeava kirkon palvelukseen. Ja näyttipäkin joskus siltä kuin olisi Augustinus kyllästynyt teatereihin, pitoihin ja noihin iloisiin seuroihin y.m. huveihin, joissa maailman lapset kuluttavat joutilaan aikansa, eivätkä pakanallisten kirjailijain teoksetkaan aina häntä tyydyttäneet. Oliko taivaallinen Isä kuuleva Monican rukoukset, oliko Augustinus vielä löytävä lapsuutensa Jumalan? Uskollinen on Herra, laupias ja armollinen kaikille, jotka häneen turvaavat!

Tähän aikaan oli Manilaisten harhaoppi hyvin levinnyt Pohjois-Afrikassa, ja etenkin Kartagossa oli tällä lahkolla monta tunnustajaa. Omituista on nähdä miten ihmiset, hylättyään elävän Jumalan sanan, kaikkina aikoina ovat olleet valmiit uskomaan jos minkälaisia hullutuksia ja niistä etsimään ravintoa sieluillensa. Syynä on se etteivät he tahdo kuulla Pyhän Hengen nuhteita, sillä nämä iskevät kipeästi luonnollisen ihmisen sydämmeen eivätkä taivu siihen jättämään mitään hyvää, ei rahtuakaan, johon hän saattaisi mieltyen tyytyä. Ylpeys on ihmisen perussynti, senpätähden hän vastustaa sitä Henkeä, joka nuhtelee synnistä, koettaen salata onnetonta tilaansa jos minkäkaltaisilla verhoilla ja peitteillä, jotta ei Jumalan sanan säde pääsisi tuhaksi polttamaan tuota vanhan ihmisen syntimajaa sydämmessä. Lapsuutensa muistojen ja armaan äitinsä rukousten kehottamana, joita hän ei milloinkaan saattanut kokonaan unohtaa, luki Augustinus silloin tällöin raamattuakin, mutta perkeleen, maailman ja oman lihansa pettämänä, laski hän jälleen pyhän kirjan pois luotaan, siten sammuttaen itseltänsä ainoan valon, joka olisi voinut johdattaa hänen askeleensa totuuden ja rauhan tielle. Ja totuutta hän etsi, rauhaa hän kaipasi, sillä ajan pitkään hän ei saattanut tyytyä kevytmielisten, pintapuolisten ystäväinsä kurjaan, jokaisen tuulen ajelehtamaan elämään. Tähän aikaan tutustui hän Manilaisten kanssa. Heidän ihmeelliset, hehkuvista vertauksista uhkuvat puheensa, nuo salaiset, kummallisia aavistuksia herättävät kokoukset, joihin ainoastaan lahkon vanhimmat ja viisaimmat jäsenet saivat ottaa osaa, lumosivat Augustinuksen mielikuvitusta, eikä aikaakaan, niin hän jo istui manilaisten oppilaiden penkillä. Hän oli silloin 19 vuoden ikäinen.

Haikea oli Monican suru, mutta pilvien lomasta pilkotti vielä toivon tähti. Hän ei ollut noita suuresta uskostansa kerskaavia, aina iloisia kristityitä, jotka eivät vielä milloinkaan ole päässeet ristin salaisuutta oikein käsittämään; hän oli nöyrä, syntejänsä sureva Jesuksen palvelija, joka, turvaten ijankaikkiseen Armahtajaan sekä sydämmessään huoaten "Herra minä uskon, auta minun epäuskoni", tyytyi odottamaan, toivomaan, ja semmoisten rukoukset kuulee Jumala. Suureksi lohdutukseksi oli hänelle näiden kovien kärsimisten aikana erään vanhan piispan sanat: "ole vain hiljaa; niin totta kuin sinä elät, on mahdotonta, että niin monien kyynelten poika saattaa joutua hukkaan".

10 vuotta kuunteli Augustinus Manilaisten opetuksia, levottomasti odottaen sitä päivää, jolloin hän, oppiaikansa päätettyä, pääsisi lahkon kokeneiden, valittujen viisasten joukkoon, joille kaikki salaisuudet muka esiintyivät tosiviisauden kirkkaassa valossa. Vähitellen alkoi hän kuitenkin epäillä tämän opin pätevyyttä, etenkin kun hän tuon tuostakin sai kuulla Manilaisten harjoittamista ilkitöistä. Toiveittensa pettämänä päätti hän vihdoin luopua koko lahkosta sekä matkustaa Roomaan, saadaksensa täällä rauhassa jatkaa lukujansa, Monica pyysi rukoillen häntä jäämään tahi ainakin ottamaan hänet mukaansa, mutta Augustinus, jolle seurusteleminen tuon hellän äidin kanssa vuosi vuodelta oli käynyt yhä vastahakoisemmaksi, lähti salaa satamassa olevaan laivaan eräänä yönä, jolloin hänen äitinsä läheisessä kappelissa rukoili hänen sielunsa edestä. Kun Monica aamulla meni rannalle, oli laiva poissa, poissa hänen poikansa, eivätkä Välimeren huokailevat aallot kertoneet mitään hänen matkastansa!

Augustinus saapui Roomaan. Sikäläisetkin Manilaiset koettivat saada häntä pysymään lahkossa, mutta hän ei enää luottanut heihin, vaan rupesi nyt tutkimaan uusplatonilaista filosofiaa. Kuten haaksirikkoon joutunut, aaltoja vastaan taisteleva ihminen korottaa kätensä tarttuaksensa heikoimpaankin tukeesen, koetti Augustinus tässä tieteessä saavuttaa rauhaa levottomalle sydämmellensä, mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat. Muutaman kuukauden perästä muutti hän Milanoon, missä hän sai opettajan viran kaunopuhelijaisuuden silloin suuressa arvossa pidetyssä taiteessa. Me tiedämme kuka tähän aikaan oli länsimaiden kuuluisin puhuja, tiedämme että Ambrosius silloin saarnasi Milanossa. Tutkiaksensa oliko miehen kaunopuhelijaisuus todellakin niin suuri, kuin hänen maineensa, meni Augustinus häntä kuulemaan. Hänen sydämmensä alkoi nopeammin sykkiä eikä hän saattanut salata itseltänsä, että Ambrosiuksen sanat tekivät häneen syvän vaikutuksen. Tuon tuostakin nähtiin hän kirkossa, joka kerta yhä suuremmalla hartaudella kuunnellen jalon piispan saarnaa, mutta kova oli hänen taistelunsa, ennenkuin hän vihdoin päätti ruveta katekumeniksi. Samaan aikaan saapui Monica Milanoon. Pelkäämättä pitkän matkan vaivoja, muistamatta kivuloisuuttansa ja korkeata ikäänsä, oli hän tullut hakemaan "kyyneltensä poikaa". Hän kyllä iloitsi Augustinuksen muutoksesta, mutta hän epäili tuota hänen selvästikin vain puolinaista kääntymistänsä, sillä hän oli kokenut kristitty ja tiesi, että Jumala voi pelastaa ainoastaan sen, joka on altis antamaan koko sydämmensä Hänelle. Ahkeraan luki Augustinus raamattua; mutta hänen sydämmensä oli vielä maailmassa ei tahtonut se nöyrtyä Jumalan sanan nuhteista eikä heltyä hyvän paimenen äärettömästä pitkämielisyydestä ja rakkaudesta. Oi miten ääretön on synnin valta ihmissydämmessä, kuinka vaarallista on vuosikausia kulkea sillä tiellä, millä jokainen askel viepi vaeltajan kauas pois Herrasta!

Öin, päivin rukoili Monica ylhäältä valoa poikansa pimitetylle sielulle. Verrattomassa teoksessaan _"Confessiones"_ (tunnustukset), missä Augustinus sittemmin kertoo entisen kadotetun tilansa, lausuu hän äidistänsä muiden ohessa nämäkin kauniit sanat: "rukouksissaan kantoi hän minun ulos ajatustensa paarilla, jotta Sinä, oi Jumala, rupeisit paariin ja sanoisit lesken pojalle: nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse ylös, ja jotta kuollut nousisi istumaan, rupeisi puhumaan ja Sinä antaisit hänen hänen äidillensä". Vastustamattomalla voimalla heräsivät Augustinuksen muistissa entiset ajat perkeleen palveluksessa, ja hän lankesi vielä nytkin törkeisin synteihin, etenkin rikkoi hän kuudetta käskyä vastaan. Silloin sattui Syyskuussa