Part 9

Keppi-Leena istui yhä edelleen matalassa, lahovassa majassaan, tämän maailman menoa murehtien. Aho oli jo aikoja sitten umpileppään kasvanut, pelto oli muuttunut niityksi ja lehmä vanha vanheni yhä ja ehtyi. Eikä ollut hänellä enää voimia pönkittää yhä enenevää onnettomuuttaan. Salakaupasta saamansa isku oli hänet masentanut niin, ett'ei ollut enää työhön eikä mihinkään.

Lehmäänsä lypsi hän kuitenkin niin kauvan kuin lehmä eli, leipoi happamia vehnäsiään ja myyskenteli niitä entiseen tapaansa kirkonmäellä, mutta ei sekään liike enää kannattanut. Ihmiset häntä karttelivat, hänen maineensa oli pilattu, ja sitten oli ilmestynyt uusia ja hempeämpiä kilpailijoita, jotka veivät voiton vanhalta, pahamaineiselta Keppi-Leenalta.

Ruustinna vaan vielä oli joskus hänelle ystävällinen. Puhellessaan hänen kanssaan keskitti Keppi-Leena kerran kaiken elämän viisautensa seuraaviin sanoihin:

-- On sillä vaan kumma voima tuolla viinalla, kun sen näkyy pitävän olla kiroukseksi sillekin, joka ei ole sitä eläissään maistanut.

Ja kun tuli puhe hänen vanhuudestaan, sanoi hän:

-- Olen jo kerran pelastaunut vaivaistalosta eivätkä minua sinne toista kertaa saa.

Ja niin kävikin. Sillä eräänä syysyönä paloi Keppi-Leena hökkeliinsä. Eikä kukaan tiennyt, miten tuli oli päässyt irti.

Kaikkien suosikki.

Kapteeni Vidmarkilla oli hyvä muisti ja hän oli hyvä kertoja. Usein oli hän kertonut meille kaskuja Cablesta, ja kerran jutteli hän koko hänen elämäkertansa.

Emme olleet -- alkoi hän -- mitään huonoja toveria, vaikka aina ahdistimme iloista ystäväämme Cablea hänen alinomaisista naisseikkailuistaan. Jo ensimmäisinä vuosina kadettikoulusta päästyämme, kun meidät oli komennettuna etelä-Venäjälle, puhkesivat hänen lumooja-lahjansa täyteen kukoistukseensa. Kaikkialla, missä hän miekkaansa helisteli ja mustia viiksiään laverteli, syttyi joku naissydän palamaan, ja vaikka me toverit melkein aina satuimme olemaan läsnä, kun onnettomuus tapahtui, emme tehneet mitään sen torjumiseksi.

Naiset olivat kuin hulluja häneen, ei kukaan voinut sanoa miksi, hän kaikista vähimmin. Hän tyytyi vaan siihen, että niin oli, eikä huolinut koskaan ajatella seurauksia. Hän otti vastaan ihastuneen naissydämmen uhrin yhtä helposti ja mutkattomasti kuin muut ihmiset ottavat ystävyyden, välittämättä seurauksista ja käsittämättä sen sisältöä. Se oli hänestä yhtä luonnollista kuin lapsesta on äidinrakkaus eikä hän sen enemmän sen johdosta päätään punonut. Ei ollut hänellä hämärintäkään käsitystä siitä, mitä on vastuunalaisuus tai mitä ujous, mutta hyväsydämminen hän oli, oli kuin leikkisä, ilvehtivä, rakastettava penikka. Miehiin teki hän melkein narrimaisen vaikutuksen, mutta naiset tulivat kuin hulluiksi hänet nähdessään.

Onhan hyvin kiitollista panna lempi leikiksi, ja käyhän se päinsä erinomaisen hyvin -- kun on muista kysymys. Cablen valloitukset olivat milt'ei ainoana yleisenä ilomme aiheena yksitoikkoisen maanpakolaisuutemme aikana. Jos itse satuimme joitain valloituksia tekemään, pidimme ne salaisuutenamme, sillä ei kukaan tahtonut joutua pilanteon esineeksi. Mutta Cable ei koskaan salannut menestystään naismaailmassa ja ehkä hän juuri sentähden olikin niin vastustamaton.

Cable ei ollut puhdas suomalainen, vaan sekarotua, josta Suomessa tavataan niin monta eri lajia. Isänsä oli venäläinen englantilainen ja kielten opettaja, joka oli joutunut häviölle tukkiasioissa, äiti oli Suomessa syntynyt, mutta puoleksi ruotsalaista perua. Poika pantiin jo nuorena kadettikouluun, pääsi heti vapaaoppilaaksi, tuli upseeriksi maksamatta vanhemmilleen mitään.

En ole koskaan nähnyt huolettomampaa ihmistä. Luvut kadettikoulussa eivät ole omiansa herättämään synkkämielisyyttä tai epäilyksiä eikä sitä tee toverielämäkään. Kukin lukee luettavansa parhaan kykynsä mukaan, kiristää sotatakkia vuosi vuodelta kiinnemmälle ja opettelee kantamaan miekkaa; siellä tanssitaan ja harjoitellaan johtamaan franseesia ranskankielellä. Sillä välin on aseharjoituksia, voimistelua, kenttäharjoituksia ja jotenkin kovaa kuria. Lupa-ajoilla saa olla koulutyttöjen ihailun esineenä ja siinä se kasvaa tietoisuus siitä, että on merkitsevä henkilö vielä merkitsevämmässä laitoksessa: sotaväessä. Jolla nyt ei ole taipumusta kovin syvämietteisiin mietiskelyihin, hän voi Cablen tavoin kahdenkymmenen vuoden vanhana lähteä kadettikoulusta ja vetää ylleen uuden upseerin univormun melkein pyhällä tunteella siitä, että tästä se nyt tulee -- jos ei ole jo tullutkin -- sivistyksen ja historiallisen kehityksen kaunein kukka. Senjälkeen lähetettiin Cable puolenkymmenen kadettitoverin kanssa, joiden joukossa minä olin yksi, erääsen pieneen kasarmikaupunkiin Venäjällä täydentämään kielitaitoaan ja saamaan käsitystä tuon jättiläisen suuren sotalaitoksen ylevistä ominaisuuksista. Sitä ennen olimme vannoneet pyhän valan uhrataksemme viimeisen veripisaramme tuon mainion järjestelmän palveluksessa.

Cable oli vannonut valan yhtä rauhallisesti kuin hän muutamia vuosia sitten oli rintamaan asettuneena astunut ehtoolliselle, ja se näkyi tekevän hänelle erittäin hyvää. Liekö koskaan kukaan antautunut viattomamman ilon valtaan kuin hän ja huolettomammilla silmillä katsellut Venäjän rannattomia tasangolta. Hän viihtyi hyvin kaikkialla minne tuli, piti meidän muidenkin hyvää tuultamme vireillä, kun välistä tuli koti-ikävä, ja suorastaan hurmasi kaikkia naisia.

Eipä sillä, että hän olisi ollut kaunis, eikä hänen ryhtinsäkään ollut tavallista komeampi, ei hän ollut Adonis eikä Marskaan, mutta hänellä oli tavattoman ystävällinen, toverillinen tapa kohdella naisia. Hän kohteli heitä kuin leikkitovereja, laski pilaa heidän kanssaan mitä herttaisimmalla tavalla ja pääsi heidän uskotukseen tavattoman pian, samalla kuitenkin tuon tuostaankin miekkaansa helistäen ja viiksiään kiertäen, etteivät sentään aivan kokonaan unohtaisi, että hän oli sotilas ja mies. Hän käytti tunnollisesti hyväkseen kaikki sotilaan ulkonaiset ja kaikki omat sisälliset etunsa naisia voittaakseen -- ja voitti ne.

Ei ollut hänellä oikeastaan mitään etuja valvottavana, sillä niin pian kuin hänet kirjoitettiin sotilaan kirjoihin, otti valtio hänen etunsa valvoakseen, ja hänellä oli aikaa uppoutua muiden etuja valvomaan. Uskoessaan aina parasta kaikista muista ja kykenemättä käsittämään, mitä on ilkeys ja pahansuopaisuus, pakotti hän tietämättään kaikki kateuden nuolet itsestään kilpistymään, varistaen ne päältään niinkuin vesilintu veden varistaa, ja aina oli hän yhtä lapsellisen huoleton ja reippaan raitis. Olen nähnyt hänen päivää ennen suurta paraatia panttaavan univormunsa lainatakseen rahaa emännälleen tietämättä, kuinka saisi sen huomenna takaisin lunastetuksi.

Tietysti tuli hänestä kaikkien lemmikki. Toverit rakastivat häntä kilpaa naisten kanssa, ja kaikki katsoimme me kunnian asiaksi auttaa häntä. Meillä on nyt kerran se luonto, että tahdomme hellytellä jotakin, ja kun tuo joku on niin rakastettava ilmiö kuin Cable ja kun hän ja me kuulumme laitokseen, jossa yhteistunne on niin voimakas kuin sotaväessä, muuttuu hänen elämänsä osaksi meidän elämäämme ja kasvavat hänen harrastuksensa meidän harrastuksiimme kiinni. Hän oli siksi rauhallinen, ett'ei antautunut liika suuriin rettelöihin, jotka olisivat voineet univormun kunniaa loukata, ja samalla myös siksi itsetietoinen, ett'ei kukaan uskaltanut hänen hyvyyttään väärinkäyttää. Sen lisäksi oli hän niin avomielinen, ett'ei hän meiltä viideltä toveriltaan koskaan mitään salannut. Sentähden voi hän harvoin tehdä mitään, jota emme jo kauvan sitten olisi aavistaneet ja siitä häntä varoittaneet. Ja Cable otti aina varoituksen kielloksi, -- hän oli tavattoman mukautuvainen eikä ollut hänessä jälkeäkään itsenäisyydestä lähimpiä ystäviään kohtaan. Hän kenties oli tullut huomaamaan, että tämä toisten johdettavaksi antautuminen vapautti hänet puuhaamasta itsensä kanssa, sillä hän oli ja pysyi meidän suurena lapsenamme, meidän elävänä omaisuutenamme.

Kaikissa suhteissaan ulkomaailmaan oli hän aina sotaväen puolella. Hän oli sotamies kiireestä kantapäähän ja alistui toverikunnan tahdon alle rajattomalla uskollisuudella. Toverikunta suo suuria vapauksia ja niitä käytti hän empimättä hyväkseen. Hän voi pettää juutalaisen koronkiskojan kylmäverisemmin kuin kukaan meistä, ja jos täytyi sanoa yhteinen hätävalhe päällikölle, sanoi hän sen koneellisesti ja silmää räpäyttämättä, ja hänellä oli tavaton kyky valehdella niin, ett'ei kukaan voinut olla uskomatta.

Olo-aikamme etelä Venäjällä oli lopussa ja meidän oli kohta palattava takaisin Suomeen ja kunkin asetuttava pataljoonaansa. Ero Venäjältä ei ollut meille muille erittäin vaikea, mutta pahemmin oli Cablen laita. Mustaveriset venakot ihailivat hänen englantilaista rauhaisuuttaan ja hänen lapsellista luonnettaan, mutta hän itse oli säilynyt heiltä jotenkin hyvin, kunnes muutamia kuukausia ennen lähtöämme tarttui pahasti kiinni. Hän rakastui korviaan myöten köyhään, pieneen kahdeksantoistavuotiseen kauppiaan tyttäreen, joka oli sivistymätön ja seuraelämään tottumaton, mutta jolla oli slaavilaisen naisen hehkuva nuori sielu ja mustat silmät.

Luulenpa, että Cable nyt ensi kertaa elämässään oli joutunut ristiriitaan elämänsä kanssa. Hän kävi alakuloiseksi, kirjoitti epätoivoisia lempilauluja huonolla venäjänkielellä ja hänen rakkaudestaan keskusteltiin yökaudet toverien seurassa. Cable istui siinä haikeihin tunnelmiin vaipuneena, kunnes hänet niistä armottomasti pudistettiin hereille sillä varmalla vaatimuksella, että hänen täytyi toverikunnan vuoksi voittaa tunteensa, sillä eihän käynyt kulettaminen Suomeen tuota sivistymätöntä tyttöä, eikähän hänen raha-asiansakaan sallineet hänen mennä naimisiin. Olimme vähiin varoihimme nähden viettäneet jotenkin iloisia päiviä ja kun Cable nyt palasi kotimaahan, olisi hänen jotenkin vaikea pulasta suoriutua, vaikk'ei onnistumattomiin naimisiin mennen hävittäisikään kaikkia tulevaisuuden toiveitaan.

Cable oli kuin suuri, komea koiranpentu, jota kurittamalla pakotetaan vanhasta isännästään luopumaan ja uuteen suostumaan, ja olihan meillä kaikilla häntä kovasti sääli. Mutta samoinkuin koira voi tottua uuteen isäntään, tulisi Cablekin murtumatta muutoksen kestämään. Vesissä silmin istui hän rautatievaunussa aina Moskovaan saakka, eikä sanonut sanaakaan, niin että me jo aloimme pelätä, että hän ehkä aikoi karata meiltä Sonjuskan, tuon tumman venakkonsa luo. Jotkut meistä jo lausuivat senkin epäilyksen, että Sonjuska Cablen toimesta jonkun matkan päässä seurasi häntä salaa Suomeen.

Ensi kerran elämässään oli Cable salaperäinen ja se lisäsi pelkoamme. Hän kätki meiltä jotain ja kun hän ei voinut kätkeä muuta kuin mitä hän nähtävästi oli päättänyt Sonjuskasta erotessaan, oli se tietysti jotain kapinallista. Olimme kuitenkin väärässä epäilyksinemme. Jo Moskovassa irroitti Cable kielensä kantimet, jotka suru, ja ainoastaan suru, oli niin tiukalle kiristänyt.

Istuessamme hotellissa ja juodessamme kahvia illallisen jälkeen, kertoi hän meille kyynelet silmissä kaikesta: erostaan, tuskastaan ja toivostaan saada kerran tulevaisuudessa tavata Sonjansa, sittenkun hänen asemansa oli vakaantunut ja hän voisi olla oma herransa.

Meidän joukossamme oli muuan meitä muita vähän vanhempi toveri, joka edusti järkeämme ja oli ihmisvihaaja. Hän katseli Cablea säälivästi hymyillen ja virkkoi:

-- Sinä oma herrasi? Et koskaan, hyvä veli!

Emme olleet koskaan nähneet semmoista ilmettä Cablen silmistä kuin mikä niistä nyt välähti. Hän vannoi kaikkien pyhäin nimessä hakevansa Sonjuskansa Suomeen ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin, niinpiankuin vaan vähänkään oli päässyt arvossa kohoomaan. Me hymyilimme epäluuloisesti ja toivotimme hänelle ivallisesti onnea tähän rohkeaan päätökseen. Mutta ivamme valui kuin vesi kuikan selästä. Hän ei huomannut ivaamme, vaan tarttui järkevää toveriaan ystävällisesti käteen ja kiitti häntä hänen onnentoivotuksestaan. Me muut purskahdimme nauramaan, mutta silloin synkkeni taas Cablen otsa. Hän kysyi avonaisesti, emmekö uskoneet häneen vai miksi me nauroimme, mutta ei meillä ollut sydäntä selittää syytä siihen.

Suomeen tultuaan kasvoi Cable pian kiinni ympäristöönsä. Hän tuli heti huvittelevan elämän toimeenpanevaksi johtajaksi siinä läänin kaupungissa, jossa hänen pataljoonansa oli. Koulupojat häntä kadehtivat, naiset hemmoittelivat, suuri yleisö sanoi häntä ylpeäksi, mutta toverit ja esimiehet häntä suosivat. Hän sitoi miekan kupeelleen yhtä kireälle kuin ennenkin, hymyili huolettomasti ja avonaisesti kaikille, joita kohtasi, johti franseeseja äänekkäällä, sorahtelevalla ranskankielellään ja pilasi viisi paria valkosia hansikkaita viikossa. Hänen menestyksensä naismaailmassa oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja oli hän sen vuoksi jo päästä uuteen maanpakolaisuuteen Venäjälle, mutta asia saatiin vaikenemaan ja esimiestensä välityksellä pääsi hän pulasta siten, että siirtyi toiseen pataljoonaan. Meistä tuli taas toverit. Hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään ja oli hän jo ennen tuloaankin yleinen suosikki.

Hänen myöhemmät vaiheensa johtuvat edellisistä. Elämän ongelmat eivät ole koskaan häntä huolestuttaneet ja siitä saa hän kiittää onneaan. Rakkaus olisi kenties voinut viedä hänet harhaan, mutta tämä ainoa kysymys hänen elämässään ratkaistiin niin, että hän meni onnelliseen avioliittoon tytön kanssa, jonka isä oli kaupungin etevimpiä miehiä, ja kun minä toverien jäähyväispidoissa pidin hänelle puheen heidän puolestaan, niin koetan muistella tässä sen sisältöä. Hyvät herrat! -- sanoin minä. -- Kohtalo luo välistä huvikseen onnellisia ihmisiä. Ei koskaan ole saatu selville, miten se tapahtuu, sillä ei kukaan ole voinut kohtaloa jälitellä. Siitä huolimatta on ihmiskunta kaikkina aikoina koettanut saavuttaa tuota mainiota tulosta, jota kohtalo silloin tällöin huulet leveässä hymyssä näyttää meille muille kuolevaisille niinkuin jonkunlaisen Camera obscuran avulla.

Tuollaiseen cameraan tahdon nyt teidät tutustuttaa. Olen kuullut hänen Odessan kesäauringon paahteessa avopäin ja hikeä vuotaen sotilasrintamassa, joka oli uupumukseen menehtymässä, laulavan Bellmannia tyytyväisellä äänellä, vaikkakin vähän väärällä nuotilla. Olen nähnyt hänen keskellä meluavia juominkeja katoavan viereiseen huoneesen, jossa ravintolan isännän pienet lapset olivat heränneet ja alkaneet huutaa, ja olen hänet tavannut siellä vielä kaksi tuntia sen jälkeen soudattamassa kapalolasta lasi vieressään ja ihmeihinsä vaipunut lapsen äiti edessään. Olen kuullut hänen puhuvan totta kuin poika ja valehtelevan kuin viipurilainen.

En ole nähnyt häntä tappelutantereella, mutta minä olen vakuutettu siitä, että jos olisin sen nähnyt, en voisi siitä kertoa, sillä minä olisin nauruuni menehtynyt. Mainioita ominaisuuksia! sanotte. Ei, ne eivät ole mainioita ominaisuuksia, sillä Cablella ei ole ollenkaan mitään ominaisuuksia. Hän on kameleontti, jolla on kaikki värit eikä mitään väriä. Hänellä on sielu, johon ympäristö salaman nopeudella kuvastuu, ja hän toimii vaistomaisesti sen mukaan, mikä häntä milloinkin miellyttää.

Sillä Cable ei ole aatteen eikä pitkällisten tuumailujen mies. Kerran tapasin hänet istumassa niinkuin näytti mietteihinsä vaipuneena ja ihmeissäni kysäsin minä: "Cable, mitä sinä mietit?" Mutta Cable katsahti minuun valoisin hymy huulillaan ja veti hammastikun suustaan -- hän oli penkonut rusinan jyvää hampaansa kolosta.

Silloin huomasin, että minähän siinä olin ajatellut, mutta ei Cable. Ja niin on aina ollut: Cablen voima on siinä, ett'ei hän itse ajattele, -- muut kyllä ajattelevat hänen puolestaan. Ja kun hän nyt on saanut hyvän tytön ja yhtä hyvän appi-ukon, voipi Cable rauhallisesti heittää hyvästinsä kaikille huolille! Hyvät herrat, juokaamme maailman tätä nykyä onnellisimman ihmisen malja! Hurraa!

Puheen pidettyä tuli Cable lasi kädessä liikutettuna ja kiitollisena luokseni, kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua niin että paukahti. Samalla kaasi hän lasinsa sisällön kaulukseni ja syntisen selkäni väliin, mutta kuka olisi voinut suuttua Cableen, varsinkin kun hän itki ääneensä niinkuin silloin teki.

Taiteilijain tukala elämä.

Kun ystävälläni taidemaalarilla joskus oli oikein hyviä ystäviä luonaan, saattoi hän jutella seuraavan kertomuksen vaimostaan. Hän pyysi häntä aina jäämään huoneesen ja kuuntelemaan, vaikka rouva ei näyttänyt aikovankaan seurasta poistua.

He katsoivat toisiaan nauraen silmiin ja maalari alotti:

-- Ensi matkallani ulkomaille, ollessani vielä aivan nuori poika, matkustin Kööpenhaminan kautta. Olin saanut matkarahan valtiolta, matkan määrä oli Pariisi ja tulevaisuuden ovi oli siis seposelällään edessäni. Mutta kun minulla oli hyviä suosituskirjeitä muutamille tanskalaisille taiteilijoille, päätin pysähtyä vähäksi aikaa kaupunkia katselemaan. Käytyäni muutamia kertoja tervehtimässä uusia ystäviäni heidän ateliereissaan, kohtelivat he minua kuin toveriaan ja samoin tekivät heidän modellinsakin.

Viihdyin mainiosti enkä siis matkaani kiirehtinyt. Ett'en aivan laiskan päiviä viettäisi, aloin maalata pieniä luonnoksia Thormannin luona. Hänellä oli ihana seitsentoista vuotias tyttö modellina kolme tuntia joka päivä. Johanne Larsen oli hänen nimensä ja hän ansaitsi leipänsä vartalonsa hienoilla viivoilla ja valkosella hipiällään. Hän oli kaikkien nuorien maalarien suosikki ja hyvä ystävä.

Nuori oli hän ja uhkui elämän halua, hänen epätasaiset hampaansa välkkyivät veitikkamaisesti hänen nauraessaan, ja hänen ilonsa tarttui muihinkin. Nuoret maalarit seurustelivat hänen kanssaan aivan niin kuin olisi hän ollut heidän joukkoonsa kuuluva.

En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia modelleja ja olin yleensäkin kömpelö naisten seurassa. Kun nyt Johanne erityisesti minua miellytti, niin rakastuin minä häneen muitta mutkitta.

Thorman nauroi, tyttö itsekin laski leikkiä kanssani, ja toverit pitivät minua pilkkanaan. Rakastunut modelliin, -- se oli kovin lapsellista! Maalasin hänet seisaalleen, istualleen, pitkälleen, mutta Thorman asetti hänet hyvin vaikeaan asemaan ja antoi hänen seista siinä, kunnes tyttö oli pyörtyä uupumuksesta. Hän tahtoi tehdä tytöstä itämaisen bajadeerin ja panna sen Akademian näyttelyyn ensi kevännä.

Meistä oli pian tullut hyvät ystävät Johannesta ja minusta. Hän oli mieltynyt viattomuuteeni ja käytti sitä välistä hiukan hyväkseenkin, keikaillen edessäni mitä herttaisimmalla tavalla. Minun piti itseni tulla valitsemaan hänelle suuri Rembrandthattu Östergaden parhaasta muotikaupasta, ja lukemattomat kerrat vein hänet kanssani Tivoliin. Palkkioksi sain syödä illallista hänen kanssaan. Luulin, että hän oli mielistynyt minuun aivan yhtä paljon kuin minä häneen.

Mutta kun kerran annoin houkutella itseni ostamaan hänelle syyskapan, syntyi siitä kauhea meteli taiteilijain kesken. Vai niin -- vai että minä ostin uusia syyskappoja heidän modelleilleen! -- Hyvähän on, että sinulla on varoja semmoiseen ja onhan meistä samantekevä, mihin matkarahasi panet, mutta olisi niitä sentään niitä kunnon ihmisiä, jotka ovat hankkineet sinulle tilaisuuden matkustaa ulkomaille, varoitettava, ett'eivät rupeaisi uutta matkarahaa puuhaamaan -- olisipa kuin olisikin varoitettava!

Minulle alkoi tulla hätä.

Seuraavana päivänä ilmoitin, että huomenna minä matkustan. Johanne loi minuun katseen, johon en uskaltanut vastata.

-- Jos niin on, niin on meidän tänä iltana mentävä "Metsään" lähtiäisiäsi viettämään, ehdottivat toverit.

Kun ilta-aurinko vaipui Klampenborgin pyökkipuiden taa, istuuduimme me lähelle rantaa "Bellevuen" verannalle. Meitä oli koko lauma nuoria maalareita sekä naisia Johanne ja eräs toinen modelli. Olin siihen aikaan vielä taipuvainen innostumaan ja suurin sanoin ylistelin minä meren ihanuutta, illan varjoja, toverien uskollisuutta ja -- Johannea. Oli vaan yksi ainoa, joka piti sanani totena ja se ainoa oli -- Johanne.

Hän seurasi kanssani puistoon, jossa jo oli pimeä alhaalla, vaikka illan hämärä vielä puiden latvoja valasi. Kun palasimme kävelyretkeltämme, alkoi sukkeluuksia päällemme sataa, varsinkin kun lamppujen valossa huomattiin, että Johanne oli itkenyt. Minä nauroin näön vuoksi muiden mukana, mutta Johanne vaikeni ja antoi nauravain nauraa. Sitten teki hän kärsimättömän liikkeen, kun ei ilosta alkanut loppua tullakaan; hän oli hemmoteltu tyttö ja oli tottunut antamaan luontonsa laukeilla maalariensa seurassa. Hänen silmänsä leimahtelivat synkästi, kun hän päättävästi paiskasi kätösensä pöytään:

-- Ja nyt en minä enää viitsi kuunnella, sillä ei siinä ole mitään naurettavaa -- ei niin mitään! Te olette apinoita jokainen! Ei teissä ole kenessäkään, ei ole ainoatakaan inhimillistä tunnetta... ette osaa muuta kuin irvistellä ja pilkata... minua kyllästyttää semmoiset...! Hän tuossa... hän on ainoa, joka... hän on monta vertaa parempi kuin kaikki te yhteensä. Naurakaa vaan niin paljon kuin mielenne tekee...!

Johanne kätki kasvonsa nenäliinaan ja astui rappuja alas. Olin aivan ihastuksissani saamastani kiitoksesta ja samalla minua suretti ja säälitti tyttö. Olin juuri juoksemaisillani hänen jälkeensä, kun Thormann tarttui käteeni ja alkoi:

-- No, no, lapseni! Jo on tarpeeksi tyhmyyksiä. Sinulla on muutakin tekemistä kuin ostaa hattuja ja syyskappoja Johannelle. Johanne hoi! -- tule pois eläkä koeta tehdä poikaa tyhmemmäksi kuin hän on. Hän on perhana vieköön, tarpeeksi tyhmä ilmankin. Kuuletko Johanne Larsen!...

Johanne pudotti nenäliinansa ja seisoi vähän aikaa vielä mietteissään. Sitten tempasi hän yht'äkkiä takaisin entisen iloisen luonteensa ja helähti heleimpään nauruunsa, niin että epätasaiset hampaansa välkkyivät.

-- Loruja! sanoi hän ja tuli ylös.

Hän istui viereeni, kauhean lähelle minua, mutta koko illan olimme me kuitenkin niinkuin olisimme olleet vieraita toisillemme.

Vastainen Skånen ranta oli jo aikoja sitten sulanut yhteen illan hämärän kanssa, ainoastaan muutamat punaset purjeet heijastelivat vielä illan ruskoa kaukana ulapalla.

Me puhuimme maalauksesta.

Johanne antoi meidän puhua ja kumartui kaiteen yli paremmin nähdäkseen viheriän vaaleiden aaltojen hiipivän hienohiekkaisen rannan helmaan. Ikäänkuin olisi pelännyt putoavansa, pisti hän kätensä kainalooni ja tunsin minä siitä säteilevän lämmön rupeavan aivan polttamaan itseäni; mutta itse istui hän näennäisesti aivan välinpitämätönnä tuijottaen merelle ja ilmettäkään pienissä kasvoissaan muuttamatta.

-- Mennäänkö illalliselle? ehdotti joku.

Kun muut nousivat, jäin minä paikoilleni.

Ja kun he olivat menneet, nojauduin minä Johannea kohden ja me sanoimme toisillemme äärettömän paljon tyhmyyksiä.

Seuraavana aamuna k:lo 9 olin minä asemalla kaikkine kapineineni ja olipa neljä maalariakin jaksanut nousta minua saattamaan.

-- Entä Johanne? näkyivät he silmillään kysyvän.

-- En tiedä, vastasin minä päätä puistamalla.

Mutta kun lähtökello soi ja minä menin ulos asemasillalle, oli Johanne jo siellä yhtä aamuntuoreena ja sievän näköisenä kuin ennenkin. Ja eikö tuo veitikka ollut tuonut kukkaiskimppuakin mukanaan! Ehdin ne tuskin piilottaa vaunuun, kun toverit tulivat.

-- No, -- missä on Johannen piletti? Eikö hän aiokaan seurata poikaansa Pariisiin? Kylläpä on paha poika, kun ei ole ostanut hentulleen pilettiä!

Mutta Johannen epätasaiset hampaat välähtelivät hänen nauraessaan iloisinta nauruaan, ja kun juna lähti liikkeelle, ei kukaan olisi voinut nähdä, että itku kurkussa pulpahteli.

* * * * *

Monta kertaa on minua sittemmin tuolla jutulla kiusattu. Niinkuin esim. kun minä noin kuusi vuotta myöhemmin palasin nuoren vaimoni kanssa häämatkaltamme Itaaliasta ja viivyimme muutamia päiviä Kööpenhaminassa. Pikku vaimoni oli iloinen päästäkseen kotiinsa jälleen eikä olisi mielellään matkalla pysähtynyt. Ei meidän olisikaan pitänyt pysähtyä.

Vaimoni oli vähän turhankaino siihen aikaan ja yleensä hyvinkin hämmästynyt elämästä, mutta varsinkin maalarien elämästä. Enhän voi muuta kuin pitää hänen puoltaan siinä asiassa, sillä olinhan minä vetänyt hänet mitä rauhallisimmista kodista Pohjanlahden rannalla, jossa hän oli elänyt neitsyt-aikansa vanhojen tätien keskessä nukkuvassa maaseutukaupungissa.