Part 8
Silloin luuhistui tuo reippaasti kallellaan keikaileva sotilaslakki surullisesti alas otsalle; terhakka ryhti vaipui kokoon, ja kun matkamiehet kohtasivat hänet talottamalla taipalella, niin eivät kuormaansa pysähdyttäneet, vaan katselivat vähän peloissaan luota metsärosvon näköistä miestä eivätkä oikein rauhoittuneet, ennenkun näkivät hänen tien käänteesen katoavan. Eivätkä lie vielä sittenkään tahtoneet tyyntyä, sillä olihan mies synkin ja terävin silmin tarkastellut kuormaa ja sen ajajaa.
Eipä sillä, että Kärki olisi koskaan todenteolla ajatellut rosvoksi ruvetakseen. Saattoihan hän tosin puheissaan sellaisiin luuloihin aihetta antaa, mutta tyytyi kuitenkin täydellisesti seuraan mihin tahansa, jossa hänelle ryyppy tarjottiin ja viitsittiin hänen rosvojuttujaan vähänkään uskovalla korvalla kuunnella.
Vaan ei hän enää päässyt semmoisiinkaan seuroihin.
Oudoissa paikoissa alkoi häneltä jo leivänkin saalis väsäytyä, kun ei ihmisillä aina ollut halkojakaan hakkauttaa -- muuhun työhön ei hän koskaan alentunut, mutta puita oli hän nähnyt parempainkin ihmisten voimistelukseen pilkkovan.
Vähitellen ajoi routa porsaan kotipuoleen, mutta sielläkin otettiin hänet kylmäkiskoisesti vastaan. Kylmäkiskoiseksi vastaanotoksi sanoi hän sitä, ett'ei ryyppyjä tarjottu, ja niin eli hän laiskan miehen töitä tehden raittiisti ja siististi jonkun aikaa.
Siihen aikaan tutustui hän Keppi-Leenaan. Olihan tavattu joskus ennenkin, ja Leena oli kyllä kauvankin pitänyt silmällä tätä maankuulua, iloluontoista miestä, mutta Kärellä ei ollut mielessään Leenasta muuta kuvaa kuin kuva jalkapuolesta akasta, joka kulkea nilkuttaa ruumistaan pitkään kepin torrakkoon nojaten.
* * * * *
Eräillä markkinoilla läänin pääkaupungissa oli Kären onnistunut kehua itsensä muutamain nuorten renkimiesten seuraan ja päästä osalliseksi heidän kestitykseensä. Seurustelu päättyi tappeluun, jossa Kärki sai isänniltään pahanpäiväisesti selkäänsä. Pidot olivat ulkoilmassa kauppias Karhusen puutarhan nurkassa, ja sattumalta tuli Keppi-Leena, joka oli markkinoilla hänkin ostoksiaan toimittamassa, menneeksi pihan kautta puotiin juuri silloin kuin tarjottavat tavarat olivat loppumaisillaan.
Leena tunsi heti Kären hänen sotilastakistaan, joka kummallisella tavalla horjui edestakaisin ja ylös ja alas puutarhan lehdettömän pensaikon takana. Samalla kuului sieltä huutoa ja melua ja kiivasta kinaa. Tuossa tuokiossa oli Leena nilkuttanut puutarhan aitauksen luo ja näki raosta tirkistäissään, että Kärkeä nakeltiin kuin kinnasta neljän reippaan miehen välissä kädestä käteen. Miehet olivat kovin kiihoittuneita, heidän poskensa hohtivat ja silmät rasvan raukeina kimmeltivät.
Hän käsitti heti, että Kärelle tuossa epätasaisessa taistelussa tulisi käymään pahasti, jos ei sitä jotenkuten keskeytettäisi. Kärki sai iskun iskunsa perästä ruumiisensa, mutta juuri kuin hän kasvoihin satutettuna lyykähti istualleen maahan, harppasi Leena taistelevain väliin, asettui toiselle jalalleen seisomaan ja heilutti uhkaavasti pitkää sauvaansa.
-- Vai niin, -- neljä nuorta miestä ylitä vanhaa miestä vastaan! Ett'ette häpee! Tapatte hänet vielä, humalaiset roistot! huusi hän kiihoittuneella äänellä ja pyöräytti keppinsä suojelevasti Kären eteen, joka istui maassa nenä ja suu verta vuotaen.
-- Mitä akalla on täällä tekemistä? Pois tieltä Keppi-Leena! huusi muuan rengeistä ja survasi häntä.
Vaan sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, sillä samassa sai hän aika iskun olkapäähänsä Keppi-Leenan sauvasta, sitä vaille, ettei nenään käynyt, ja kimakalla äänellä, joka kuului yli puolen kaupungin, alkoi Leena huutaa apua ja poliisia, jolloin renkienkin sekavissa aivoissa samalla selvisi, mistä oli kysymys. Ja päästäkseen akkain juoniin sekautumasta jättivät he taistelutantereen saaliineen Leenan haltuun. Suurella riemulla Leena sen anastikin. Markkinamiehet eivät Suomessa ole juuri uteliaisuudella pilatut. Jotkut ohi kulkijat pilkistivät kyllä puutarhan lankkuaidan raoista sisään, mutta kun eivät sen enempää huutoa kuulleet, sai Leena jäädä rauhaan otuksensa kanssa.
Hän istuutui Kären viereen ja pyyhki veren hänen kasvoiltaan; sitten meni hän kaivolle vettä noutamaan, mutta kun palasi, olikin Kärki jo pitkällään. Ensin luuli Leena hänet kuolleeksi, mutta pian huomasi hän miehen kuitenkin vielä hengittävän. Hangattuaan häntä aika tavalla kasvoihin sai Leena hänet vähän virkoamaan, mutta mies käytti tilaisuutta vaan aika tavalla kirotakseen ja vaipui uudelleen uneensa.
Nyt tapahtui niin, että Leenalla oli hevosensa kauppiaan pihalla, jonka puodista juuri äsken oli ostoksensa ostanut. Kun Kärki oli uneen vaipunut, ei Keppi-Leena oikein tiennyt, mihin hän ryhtyisi. Eihän käynyt heittäminen häntä paljaalle maallekaan loikomaan, sillä kylmä tulisi olemaan syksyinen yö ja saattaisi mies siihen vielä kuoliaaksi paleltua. Leena päätti sentähden lähteä apua hakemaan saadakseen miesparan kannetuksi väen tupaan, jossa saisi nukkua siksi, kunnes selviäisi. Viimein onnistuikin hänen kuvata nukkuneen tila niin kamalaksi, että sai muutamia miehiä houkutelluksi puodista puutarhaan.
Kylminä ja välinpitämättöminä siitä, oliko hän vahingoittunut, vai ei, katselivat miehet kaatunutta sankaria, mutta eivät yrittäneetkään ruveta häntä pois kantamaan, vaikka Keppi-Leena kyllä heitä siihen kehoitteli. Vasta sitten, kun hän, loukkautuneena moisesta kylmäkiskoisuudesta isänmaan puolustajaa kohtaan, oli kertonut äskeisestä tarmokkaasta esiintymisestään ja uhannut huutaa vallesmannia ja viskaalia, kävivät miehet laiskasti Kärkeen käsiksi ja onnistuivatkin viimein saamaan hänet seisaalleen.
Mutta kun Kärki tunsi itseään kauluksesta riiputettavan, heräsi hän horroksistaan ja alkoi riuhtoa itseään irti niin äkäisesti, että miesten täytyi puolimatkassa tupaan heittää hänet käsistään.
-- Piru häntä kantakoon mokomaa juopporattia, joka potkii kuin hullu! sanoivat miehet.
-- Ei tarvitsekaan! örisi Kärki, joka oli alkanut virota ja koki päästä pystyyn.
-- Kas niin, -- pysy nyt vaan koreesti hiljaa, niin vievät nämä miehet sinut tupaan, ett'et tarvitse paleltua kuoliaaksi yöllä, kehoitteli Keppi-Leena.
-- Paleltuako...? Ohoh! On minulla rahaa! virkkoi Kärki jotenkin asiaan kuulumattomasti ja koetteli jalkojaan, pitäisivätkö ne. Tehtyään pari pitkää heilahdusta sai hän ne vakautumaan allensa ja pysähtyi sitten muutamiksi silmänräpäyksiksi paikoilleen, ikäänkuin olisi itsekin ihmetellyt tätä voimainsa näytettä. Älyttömin silmin tuijotti hän vähän aikaa läsnäoleviin, haparoi toisella kädellä poveaan, sai esille jonkun vanhan lompakon tapaisen ja levähytti sen auki.
-- Tääll' on rahaa, pojat! Ja nyt me ryypätään.
-- Etkö ole jo saanut tarpeeksi takkiisi vai vieläkö tahdot lisää? kysyi toinen miehistä.
-- Takkiisi? -- Kuka on saanut takkiinsa? Ryssät! Minä olen antanut niille takk... yksi kymmentä vastaan.
-- Onkohan sillä todellakin rahaa? kysyi Keppi-Leena levotonna.
-- Mistäpä hän olisi saanut, sanoivat miehet ylenkatseellisesti.
-- Tääll' on rahaa! huusi Kärki ja heilutti lompakon tähteitä niin, että sieltä todellakin putosi viisimarkkanen maahan.
-- Katsohan tuota, kun kylvää rahoja kuin tukkilainen!
-- Herra isä! Ottakaa pois, ettei se saa humalassa tavaraansa hävittää! huusi Keppi-Leena ja nilkutti ottamaan ylös viisimarkkaista.
-- Tavaraansa! matki toinen miehistä pilkallisesti. Kyllä ne eivät sen miehen rahoja ole, liekö ansainnut yhtä ainoata markkaa viiteen vuoteen.
-- Mistäs se sitten olisi ne saanut? kysyi Keppi-Leena.
-- Ainahan niitä on rahoja markkinoilla! irvisteli mies.
-- Eipä taida Kärki pitää niin tarkkaa rajaa omillaan ja muiden rahoilla, lisäsi toinen.
-- Kylläpä olette sydämmettömiä ja ilkeitä ihmisiä, valitti Keppi-Leena.
Mutta Kärki oli horjahtanut Leenan kärryjä kohden ja putosi nyt istualleen tallin seinämälle, aivan hevosen viereen, joka korviaan luimisti ja aikoi potkaista.
Siihen tuli Keppi-Leena viisimarkkaista kantaen, jonka oli maasta noukkinut, ja tarjosi sen Kärelle:
-- Täss' on rahasi! Laittau nyt vaan tupaan ja nuku pois humalasi! Muuten heität vielä pois kaikki, mitä sinulla on.
Kärki otti setelin ja käänteli sitä hyvin totisena kohmettuneiden käsiensä välissä, näkyi sitten tuumivan jotain ja hörähti leveään, typerään nauruun. Samassa nakkasi hän setelin ilmaan ja huusi:
-- Tulkaa vaan tänne akat ja kaikki -- tääll' on rahaa kuin roskaa!
-- Eihän sitä voi tuohon jättää, hävittää kaikki rahansa, sanoi Keppi-Leena miesten puoleen kääntyen.
-- Ota hänet sitten rattaillesi sinä! sanoi miehistä toinen.
-- Niin saat hänet sitten viisimarkkasineen! lisäsi toinen.
Ja tyytyväisinä antamaansa apuun palasivat miehet takaisin puotiin.
Keppi-Leena katseli vähän aikaa ympärilleen ja tuumi. Eihän voinut mitenkään jättää miestä oman onnensa nojaan siinä tilassa kuin hän oli, varsinkin kuin jo kerran oli pelastanut hänet murhamiesten käsistä. Ja kun se vielä rahojaankin noin nakkeli!
Leena kumartui Kärkeä kohti ja virkkoi:
-- Kas niin, -- nousehan nyt rattaille, niin tulet muassani.
-- Häh? kysyi Kärki kummastellen.
-- Nouse rattaille, niin saat tulla muassani! uudisti hän.
-- Mi-minkä tähden?
-- Ett'eivät tappaisi sinua etkä saisi hävittää rahojasi.
-- Kah, niin -- tääll' on rahoja! sanoi Kärki ylpeillen ja tavotteli poveaan.
-- Mistä olet ne saanut?
Kärki tuumi vähän aikaa. Sitten iski hän silmää niin viekkaasti, että olisi luullut selväksi mieheksi, hymähti vielä viekkaammin ja sanoi:
-- Noh, kah, -- ainahan niitä on pieniä hommia... nythän on markkinat, kah, markkinatpa markkinat, -- lallatteli hän.
-- Et vaan liene varastanut?
Kärki oli loukkaantuvinaan ja koetti oikaista selkänsä. Vaan kun se ei istuvalta mieheltä oikein onnistunut, kompuroi hän seinän varassa seisaalleen ja sanoi suojelevalla, tyynellä äänellä, niinkuin olisi lasta rauhoittanut:
-- Mitä sanot? Varastanutko! Elähän nyt! Elähän nyt, hyvä ihminen! Voipihan sitä muullakin tavoin ansaita... markkinoilla. Kuka on sanonut minun varastaneeni? kysyi hän melkein selvinneenä.
-- Nuo miehethän ne vaan, mutta en minä uskonut.
-- Eläkä uskokaan, sanoi Kärki hyväksyvästi. Sitten vetäsi hän likasella kädellään kasvojaan ja sai siihen verijälkiä.
-- Mistä tämä veri tulee?
-- Olivathan vähällä sinut tappaa, vaikket enää muista, ja olisivat kai tappaneetkin, jos en minä olisi tullut väliin ja pelastanut sinua.
-- Tappaa! Elä puhu loruja! Minähän olin heidät tappaa. Luuletko, ett'en sen vertaa tiedä -- höh!
Kärki kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.
Merkillistä kyllä oli Keppi-Leenalla sen verran naisen älyä, ett'ei hän ruvennut vastustelemaan. Muuten ei hän luultavasti koskaan olisi saanut uhrata elämäänsä miehen hyväksi. Sitä peläten hän nyt varmaankin tämän ainoan kerran tukki suunsa totuuden sanalta ja vaikeni.
Ja kun Kärki kerta toisensa perästä veteli kasvojaan saadakseen selville, mistä se tuo veri pakana vuoti, mennä hynttäsi Keppi-Leena hevosensa luo ja alkoi päästellä marhamintaa. Sitten kääntyi hän päin Kärkeen ja sanoi päättävästi:
-- No, -- kun tullet mukaani, niin pääset selkääsi saamasta etkä rahojasi hukkaa.
-- Minnekkä? kysyi Kärki jo jotenkin selvänä.
-- Pois kaupungista maalle.
-- Mitä on minulla maalla tekemistä?
-- Jää sitten tänne, kun mielesi tehnee ja juo itsesi päihisi taas ja makaa yösi putkassa, jos luulet siellä paremman olevan!
Keppi-Leena tarttui hevosta suitsiin ja teki lähtöä.
-- Mutta tuota... Kärki epäröi. Mutta minnekkä sitten mennään?
-- Eikö sitten saatettaisi mennä vaikka minun luokseni -- on siellä siksi sijaa, kun tarvitaan.
Kärki katseli häntä kummastellen. Hän koetti ponnistaa ajatuksiaan johonkin varmaan suuntaan, mutta huomasi samassa, että Leena seisoikin vaan yhden jalan varassa pitäessään hevosta suitsista, ja huudahti:
-- Kah -- sinullahan onkin vaan yksi jalka!
-- Kyllä se minulle riittää. Ja autan minä itseni yhdellä yhtä hyvin kuin moniaat kahdella, ja ehkä vielä paremminkin.
Hän nykäsi hevosta ja aikoi lähteä. Mutta silloin huusi Kärki:
-- Ei -- elähän! Minnekkä sinulla on semmoinen kiire! Minne me sitten menemme?
Keppi-Leena pidätti hevostaan ja katsoi ympärilleen.
-- Johan sen sanoin. Tuletko vai etkö?
-- Onko sinulla sitten viinaa? kysyi Kärki.
Keppi-Leena oli jo maiskauttamaisillaan huulia hevoselleen, mutta taas pääsi hänessä naisen luonto voitolle, hän melkein häpesi heikkouttaan, mutta vastasi empimättä:
-- On kai sitä nyt sentään tuloryypyksi.
Kärki kiipesi hyvillä mielin rattaille ja istui siinä jotenkin vakavasti ja yläruumistaan aivan paljon huojuttamatta, mutta Leena maiskautti lähtömerkin ja ajoi saaliineen kaupungin läpi, kun hämärä alkoi kietoa huntuunsa markkinakojuja eikä kellään ollut aikaa rattailla istuvalle matkueelle suutaan soittaa.
* * * * *
Keppi-Leena ei ollut mikään kaunotar. Jouduttuaan vaivaiseksi jo lapsena ollessaan, jolloin hänen vasemman jalkansa oli "kolottanut pois", oli hän siitä huolimatta niin toimelias ja lujatahtoinen, että jo aikaisin oli päässyt riippumattomaksi kunnasta ja köyhäin hoidosta, joiden varaan luonto muuten näytti hänet määränneen. Äärettömällä sitkeydellä ja säästäväisyydellä sai hän kootuksi pienosen rahasumman, joka enimmäkseen oli hankittu vehnäsiä kirkon mäellä myyden. Sen käytti hän palkatakseen miehen, joka auttoi häntä penkomaan vähän peltoa pappilan maalle, ja rakentamaan majasen; loput rahoista käytettiin hevosen ja lehmän ostoon.
Kun Leenalla oli pesänsä valmis, oli hän jo puolivälissä viidettäkymmentä, mutta olipa hänen vanhuutensakin nyt turvattu ja saattoi hän ylpeydellä katsella takaisin uutteran elämäntyönsä tuloksiin ja sen hedelmistä nauttia.
Ei olisi voinut kenenkään päähän pälkähtää, että Keppi-Leena kulki naimapuuhissa. Mutta eräänä päivänä pari vuotta sen jälkeen kuin oli saanut talonsa kuntoon, tuli hän pappilaan panettamaan itseään kuulutuksiin entisen ruotusotamiehen Kären kanssa. Sitä ennen oli kyllä kulkenut kummallisia huhuja siitä, että hän suojeli luonaan tuota pahamaineista sotamiestä, ja kompasanoja sateli hänen päälleen, kun hän vehnäsiään kirkon aidan takana myyskenteli. Mutta hän antoi puhuvain puhua, varma kun oli siitä, että hän saattoi tehdä mitä tahtoi ja kun tiesi, ett'ei hänen kerran saavuttamansa luottamus ollut niinkään helposti järkytettävissä.
Mutta kun kirkkoherrakin kerran otti moittiakseen häntä sellaisesta julkisesta Jumalan ja ihmisten pilkasta, niin vastasi hän varotuksiin panettamalla itsensä kuulutuksiin.
Siitä syntyi tietysti naurua ja puheita pitäjällä, ja kaikki viisaat ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Kirkkoherra ei voinut olla tuntonsa rauhan vuoksi kutsuttamatta Leenaa kahdenkeskiseen keskusteluun ja antamasta hänelle pieniä viittauksia Jumalan vanhurskaudesta ja siitä, että ehkä sentään riittäisi synnin sovittamiseksi sekin, jos Leena alkaisi säännöllisesti kirkossa kulkea eikä aina pysähtyisi myymään vehnäsiään sen ulkopuolella. Sillä naimiskauppa Kären kanssa hävittäisi varmaankin kaikki hedelmät hänen tähänastisesta uutterasta ja yksinäisestä elämästään.
Mutta Keppi-Leena vastasi, että jos hän kerran oli ollut pahennukseksi pitäjäläisille suosiessaan Kärkeä huoneessaan, niin tahtoi hän nyt myöskin erehdyksensä avioliiton avulla parantaa.
Nehän olivat kumoamattomia syitä ja kolmantena sunnuntaina vihki rovasti heidät pitäjään tuvalla yhteen.
Eihän se nyt ollut yksistään rakkauskaan, joka oli saanut Keppi-Leenan tätä askelta ottamaan. Sillä vaikka hänessä olikin vähän ihailun sekaista sääliä kuuluisata Kärkeä kohtaan, niin ei hänen aikomuksensa kuitenkaan ollut, silloinkun hän pelasti hänet markkinoilta, tehdä hänestä aviomiestä itselleen. Hän tahtoi vaan koettaa, mihinkä mies kykenisi.
Hän oli tullut siihen kokemukseen, että hänen pieni maanviljelyksensä ja vähäiset hevosenajonsa onnistuivat ainoastaan silloin kuin hän itse voi ne toimittaa. Mutta paloaan kyntämään hän ei kyennyt, toisjalkanen kun oli. Melkein kaikki muut työt hän itse suoritti. Hakkasi itse halkonsakin ja veti ne kotiin. Leikkasi itse rukiinsa ja ohransa, mutta antoi puida naapurissa.
Vaan usein oli tapahtunut, että pelto antoi huonon sadon -- tietysti oli se huonosti kynnetty. Ja olihan sekin nähty, että vähäinen sato yhä pieneni, kun se naapurissa puitiin. Kun nyt juuri syyskuun lopussa oli saatava vilja puiduksi, oli Leena miettinyt keinon, minkä avulla voisi oman saunan muuttaa riiheksi. Kärki saisi olla apuna sitä keinoa toteutettaessa. Sitä paitse oli hänelle kyllä muitakin töitä, jos näyttäisi olevansa mies niitä tekemään.
Näiden syiden nojalla päätti Leena ottaa hänet huostaansa. Jos lienee muitakin syitä ollut, mutta niitä ei hän nyt huolinut ajatella. Kun on toisjalka, ikää puoliväliin viidettäkymmentä, kasvot kuin kovaa nahkaa ja ruumis kaikellaisten vaivain murtama, niin eihän tuota tahtonut naurunalaiseksikaan joutua.
Mutta Kärki suoritti kokeensa odottamattoman hyvin. Olihan siitä vähän väittelyä ensi iltana luvatusta viinaryypystä, mutta Keppi-Leena tiesi, miten miestä oli käsiteltävä. Seuraavana aamuna oli Kärki jo selvä mies, kävi työhön käsiksi ja suoriutui siitä jotakuinkin hyvin, kun ei Leena liikojakaan vaatinut. Toisenakin päivänä oli hän selvä ja meni työhön. Ja niin kului kokonainen kuukausi hyvässä sovussa.
Kärki voi vallan mainiosti, kun oli työtä kohtuullisesti ja kotikuria tarpeeksi. Hänen iloinen luontonsa tuli takaisin ja hän kehui Leenalle enemmän kuin koskaan ennen. Leena oli taas siksi viisas, ettei mitään valheeksi väittänyt.
Sentähden jäi Kärki taloon, teki työtä minkä jaksoi, ja kehui minkä jaksoi. Keppi-Leena viihtyi hyvin hänen seurassaan ja sato oli tänä syksynä kolmannesta suurempi kuin viime vuonna.
Mutta jo seuraavana sunnuntaina sai Leena kuulla ensimmäiset pilkkapuheet kirkonmäellä. Parin viikon perästä puuttui jo rovastikin asiaan.
Silloin rohkasi Leena mielensä ja kosasi, kosk'ei Kärki itse näkynyt älyävän, vaikka sai hyvinkin selviä viittauksia. Pari päivää mietittyään antoi Kärki myöntävän vastauksen.
Häänsä viettivät he niin, että ostivat vihiltä päästyään kannun viinaa, josta sulhanen joi jo kolmannen osan kotimatkalla. Morsian ei virkkanut mitään, arvellen, ett eihän niitä nyt häitäänkään saa joka päivä viettää. Ja illalla hoiti hän miehensä nukkumaan, sulki viinan tähteet kaappiinsa ja ajatteli iloisin mielin tulevaisuuttaan. Ei ollut Kärki riitaa rakentanut, vaan juonut juomasta päästyäänkin ja kehunut menestyksistään naismaailmassa.
* * * * *
Kaikki meni tasaista menoaan kappaleen aikaa yli uuden vuoden.
Silloin sai isäntä kerran luvan lähteä kaupunkiin ostoksille. Leena tahtoi näyttää, että hän luotti mieheensä ja uskoi hänelle hevosen ja rahojakin. Eipä hänen sitä alussa tarvinnutkaan katua. Kärki ei ollut aivan vailla kunniantuntoa hänkään, vaikk'ei kukaan ollut osannut vedota siihen niinkuin hänen vaimonsa.
Hän palasi kotiin jo saman päivän iltana, pienessä hutikassa vaan, mutta reessä oli hänellä täysi viinalekkeri.
-- Mitäs tämä merkitsee? Mistä olet saanut noin paljon viinaa? kysyi Keppi-Leena.
-- Hiljaa -- hiljaa! kuiskasi Kärki ja iski viekkaasti silmää.
-- Ja missä ovat ostokseni?
-- Tässä!
Kärki kaivoi ne ylvästellen esiin reen pohjasta.
-- Mutta millä ihmeellä olet viinaa saanut?
-- On niitä ketulla keinoja, sanoi Kärki tyytyväisenä.
-- Mutta mitä teemme me niin paljolla viinalla?
-- Etkö sinä mitään älyä, eukko parka?
Kärki katseli riemuiten Leenaa. Vaan ei Leena mitään ymmärtänyt, ei hituistakaan. Silloin asettui Kärki viinalekkerin eteen kädet puuskassa ja oli hyvin mahtavan näköinen.
-- Me ruvetaan rikastumaan niinkuin kauppamiehet kaupungissa, sanoi hän. Täällä on tukkitöissä paljon janoista väkeä ja minä tiedän omasta kokemuksestani, miten hyvälle ryyppy pakkasessa maistaa. Kun tämä tynnöri on tyhjäksi myyty, on meillä kolmekymmentä markkaa puhdasta voittoa. Ja minä olen saanut sen niin hyvillä ehdoilla, ett'et voi aavistaakaan.
Keppi-Leena pani kiven kovasti vastaan, vaikka olkoon voitto kuinka suuri tahansa ja käski Kären jo huomenna viemään viinansa sinne, mistä oli sen saanutkin.
-- Oletpa sinä lapsekas, sanoi Kärki.
-- Vai lapsekas! Vaan viinasaksaksi en rupea minä!
-- Viinasaksaksi! Hyi, kuinka rumasti puhut hyvästä rahanansiosta! Kuka käskee sinun viinasaksaksi rupeamaan? Tämä on minun asiani tämä, eikä sitä enää voi peruuttaa.
-- Miks'ei?
-- Kun on välttämättömänä ehtona kontrahdissa se, että lekkeri on tuotava tyhjänä takaisin, muuten minut hetipaikalla ilmi annetaan vallesmannille. Vaan jos minä saan hoitaa tämän asian mieleni mukaan, niin on meillä kolmekymmentä markkaa viikon parin kuluttua. Vai eikö sinulle raha kelpaa?
Keppi-Leena torui Kärkeä siitä, että tämä oli niin ankaroihin ehtoihin suostunut ja väitti, ettei kauppiaasta olisi milloinkaan Kärelle viinaa annettu, jos ei olisi tiedetty, että toinen siitä vastaa.
-- Niin, mutta nyt on viina tässä etkä sinä suinkaan tahtone päästää ryöstömiestä taloon tai mennä käräjiin salakaupasta, ennenkun olemme pennin pätkääkään voittaneet?
Kärki tuli yhä kaunopuheliaammaksi ja kuvasi niin kauniisti kaikkia tämän kaupan etuja, vedoten varsinkin Leenan jotenkin kehittyneesen ahneuteen, että tämä viimein rauhoittui, vaikka olikin vakuutettu siitä, että viina ei tulisi kostuttamaan muiden kurkkua kuin Kären.
Senpätähden hän kävikin aika tavalla ihmeihinsä, kun Kärki seuraavan päivän iltana palasi metsästä vaan hiukan humalassa ja kymmenen markkaa taskussaan. Hän oli aivan mainiolla tuulella ja puhui niin kauniisti näistä sivutuloistaan ja esitti sen kaiken niin kauniissa valossa, että Keppi-Leenalta pääsi nauru nähdessään miehensä ilakoiden käsiään hykertävän ja kiertelevän viiksiään kuin parhaat kaupungin herrat.
Mutta tämä viinalekkeri oli oleva ensimmäinen ja viimeinen, sen oli Keppi-Leena päättänyt.
Se oli vaan ensimmäinen. Sillä viikon kuluttua oli se tuottanut puhdasta voittoa kolmekymmentä markkaa eikä Kären metsäretkistä ollut vaaraa mitään. Kiusausta lisäsi vielä se, ett'ei Kärki juonut enää milloinkaan itseään sikahumalaan eikä riitaakaan rakentanut, vaan tuli aina kotiin iloisena ja pyylevänä, taskut täynnä kiliseviä kolikoita. Ihme ja kumma, miten äkkiä mies voi niin kokonaan muuttua!
Kevään tultua loppui tukin hakkuu salolta. Silloin sai Kärki Leenan suostumaan siihen, että liike muutettaisiin omaan tupaan, jossa jo alkoi näkyä merkkiä kasvavasta varallisuudesta. Ja Kärki kuletti kaupungista lekkerin toisensa perästä, kestitti vieraitaan anteliaalla kädellä ja kantoi makson selän takana. Hän oli mainio ravintolan isäntä ja tuo epätasainen metsätie, joka vei maantieltä Keppi-Leenan mökkiin, alkoi olla kuin valtatie, jota matkamiehet iloikseen ajelivat.
Kesemmällä joutui Kärki rettelöihin muutaman naapurin rengin kanssa, joka ei suostunut maksamaan niitä monia ryyppyjä, jotka oli velaksi saanut. Renki kielsi vasten naamaa olleensa missään tekemisissä Kären kanssa ja kun Kärki kerran häntä muiden läsnäollessa pahanlaisesti häpäsi, suuttui mies, keräsi todistajia ja ilmiantoi sekä Kären että Keppi-Leenan luvattomasta viinanmyönnistä vallesmannille.
Heidät manuutettiin syyskäräjiin ja tuomittiin suuriin sakkoihin salakapakoitsemisesta. Niitä maksakseen täytyi Keppi-Leenan myydä hevosensa juuri kuin sitä olisi syyskyntöihin tarvittu.
Sen kolauksen jälkeen oli Kären vaikea pysyä kotosalla. Oli niinkuin olisi omatunto vaivannut, kun näki hevosen puutteessa maanviljelyksen rappiolle menevän.
Keppi-Leena oli käynyt alakuloiseksi, ja alinomaa sai Kärki kuulla moitteita siitä, että oli saattanut heidät häviöön.
Sentähden katosi Kärki eräänä aamuna eikä tullut takaisin ennen kuin useiden viikkojen kuluttua. Hän oli alkanut entisen elämänsä, syysmarkkinoilla joutui hän kiinni ensikertaisesta varkaudesta. Kärsittyään rangaistuksensa syyhyi hänen sormiaan uudelleen. Kun hänellä oli heikko luonto ja kun ei hän hakenut kiusauksiinsa suojaa Keppi-Leenaltakaan, lankesi hän taas, ja kun oli kolmannen kerran langennut, annettiin hänelle elinkautinen eläke kruunun puolesta.
* * * * *