Part 6

Ei koskaan ole Kustaa Aadolf voittanut loistavampaa voittoa kuin tuona talvi-iltana naapuritalon suuressa, tyhjässä, kaikuvassa salissa. Taistelu muuttui ilmieläväksi, liikuttavaksi todellisuudeksi, kun "nuorimman eillimäinen" keksi ruveta pianolla soittamaan Suomen ratsuväen kolmekymmenvuotisen sodan marssia juuri mitä ratkaisevimmalla hetkellä, kun ruotsalaisten vasen sivusta horjui ja suomalaiset, Lennart Torstenssonin johtamina, tekivät ihmeitä urhoollisuudellaan. Nuo tutut sävelet saattoivat minut niin täydelliseen, niin perin suomalaiseen raivoon, että voitonriemuissani repäsin käteeni irtonaisen tuolinselustan ja karkasin kurjien liittoutuneiden kimppuun paljain asehin kostaakseni verisesti sankarikuninkaan kuoleman...

Voittoni olisikin ollut täydellinen, jos eivät katoolilaiset samassa olisi panneet äänekästä protestia tätä tällaista sotatapaa vastaan. Soitto lakkasi, tuolin selusta väännettiin kädestäni ja _Te Deum'_in asemasta tahdottiin minua taivuttaa häpeälliseen anteeksi pyyntöön. Ei auttanut, että syytin taisteluintoani ja oikeutettua vihaani, joka vaati minua ruotsalaisen armeijan puolesta kostamaan sankarikuninkaan kuolemata. Korkein neuvosto ei ottanut syitäni kuulevaan korvaansa, minä olin menettänyt voittoni ja rikkonut sotasääntöjemme ensimmäistä pykälää vastaan, joka kielsi meidän käyttämästä muita aseita kuin niitä, joilla luonto oli meidät varustanut.

Lützenin taistelua seurasi ikävä, häiriintynyt mieliala. Taistelun hyökylaineet, jotka koko joululuvan olivat kohoilleet korkeina ja vaarallisina, olivat tänä iltana nousseet ylimmilleen eikä niitä myrskyn laattua ollut enää helppo saada heikkenemään. Mielemme kapinoitsi, viha säihkyi silmistämme. Anteeksi pyyntö tuntui minusta, joka olin ansainnut _Te Deum'_in, häväistykseltä. Kieltäysin sitä tekemästä ja koko tuo hyvin järjestetty kolmekymmenvuotinen sota oli vaarassa muuttua arveluttavaksi, kaikkia sääntöjä halveksivaksi vihollisuudeksi sotaa käypien valtojen välillä. Tähän saakka niin horjumaton sotakuri laukesi ja pienet, mieskohtaiset intohimot alkoivat anastaa etusijan.

Ei edes vehnäskahvit, jotka naisellinen diplomaatti toi nyt melkein pimeään saliin, voinut hillitä ohjattomiksi joutuneita intohimojamme. Loukattu ja kuollut Kustaa Aadolf kavahti ylenkatseellisesti hymyillen kaatuneiden urhojensa keskeltä seisaalleen ja koetti, äkkiarvaamatta katoolilaisten kimppuun hyökäten, kostaa heille salin pimeässä nurkassa, jossa taistelu kenenkään huomaamatta ja häiritsemättä taas saattoi alkaa ja jatkua, molempien riitapuolien käyttäessä kynsiään ja hampaitaan. Mutta tällä kertaa oli katoolilaisten ylivoima väkevämpi, tuliko se sitten häilyvästä sotaonnesta vai maltin puutteesta. Kustaa Aadolf sai takkiinsa, niin että paikat paukkui, nutun kaulus repesi, kiukun kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän päätti vihaisesti mutta varmasti, ettei hän enää koskaan antautuisi otteluun mokomain arvottomain vastustajain kanssa, jotka eivät edes ymmärtäneet ottaa selkäänsä, silloin kun hänen ruotsalaisen majesteettinsa halutti antaa.

Ja hyvästiä heittämättä raastoin minä päällystakkini tampuurin naulasta, hyökkäsin ulos pakkaseen, paiskasin porstuan oven kiinni niin, että koko huone vavahti, ja lähdin kiristetyin hampain, puristetuin nyrkein ja mieli oikeutettua vihaa kuohuen pitkälle paluumatkalle läpi kaikkien talviyön kauhujen.

Ja tämän viimeisen, suuren urotyöni tuli vihdoinkin osoittaa, mikä mies Kustaa Aadolf on ja kuinka kurjat hänen vihollisensa!

Minä riemuitsin mielessäni, kun ajattelin että taistelun pauhinassa olin jättänyt täyden kahvikupin lämpimine vehnäspullineen salin ikkunalle. Niin ylpeästi ja jalosti voin ainoastaan minä, oikea Kustaa Aadolf, käyttäytyä. Mutta ajatuksissani minä näin jo Tillyn ja Wallensteinin kurjien roistojen tavalla karkaavan taistelukentälle jääneen suurenmoisen sotasaaliin kimppuun...!

Paluumatkani alussa riemuitsin siitä niin, että aivan unhotin ne vaarat ja vastukset, jotka minua odottivat. Hiljainen, totinen talviyö kuului vielä kuin äskeiseen leikkiin, tähdet tuikkivat minulle harmaiden pilvien välistä kehoittavasti ja minä kutsuin ne kaikki suurenmoisen urotyöni todistajiksi. Vielä sittenkin kun olin jo juossut puoli tuntia, huomasin tuskin, että yö oli käsissä; minä vaan ajattelin loistavaa palausretkeäni ja sitä ylpeää tapaa, millä olin pannut sen toimeen ja pelastanut Ruotsin vanhan maineen. Mutta kun kylmä kaakkoistuuli, joka puhalsi peltoja pitkin ja ajoi vitilunta eteeni maantielle, oli puhaltanut pois ensimmäisen mielihyväni ja jäähdyttänyt kuumimman kiukkuni, alkoi matkan teko tuntua minusta vähän kaamealta. Ylpeyteni minua kuitenkin vielä tuki, kun ajattelin, mitä ne muut tulisivat sanomaan uljuudestani ja mitä minusta ajattelisi opettajani, saatuaan tehdä saman yöllisen retken kuin minäkin. Mutta sekin tunne rupesi horjumaan epävarmuuden ja alkavan pelon tieltä. Todellisuus vaikutti yhä ankarammin, kun muistin, että minun oli yksinäni pimeässä kuljettava puoli peninkulmaa autiota tietä.

Tiesinhän minä kyllä, ett'ei oltu kymmeneen vuoteen nähty susia kotitienoillani, mutta siitä huolimatta tahtoi yhä tulla päähäni ajatus, että ne suurissa laumoissa hiiviskelivät ympärilläni. Kukapa sen niin tarkkaan tiesi, missä ne kuljeksivat eikähän meidän pitäjän ympärillä minun tieteni ollut niin korkeita aitoja, etteivät sudet olisi päässeet niiden yli hyppäämään. Kun susia kuului juoksentelevan kaikkialla muualla, mikä esti heitä tulemasta tänne ja vaikkapa juuri tänä iltana. Lumeen peittyneet pellot näyttivät niin autioilta ja peloittavan tyhjiltä, että kyllä olisin voinut keksiä jo kaukaakin jokaisen elävän olennon, joka siellä vaan olisi liikkunut. Mutta tietysti en minä mitään keksinyt. Sillä etäämpänä perällä oli metsän salaperäinen musta raide, ja siellähän ne sudet ja kaikki muut talviyön kauhut piilivät. Siellä väijyivät ne suurissa mustissa ryhmissä valmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin ja repimään minut palasiksi. Ja kaikista pahinta oli, että tie vei juuri tuohon kamalaan pimeyteen, joka alkoi vähän matkaa ennen kotiin tuloani. Minun täytyi kulkea metsätietä, joka kestäisi ainakin neljännestunnin, ennenkun tuli ruokasalin ikkunasta alkaisi ystävällisesti tuikahdella vastaani.

Oli toki pieni pelkurin lohdutus sentään olemassa. Tuli näet mieleeni eräs Topeliuksen lasten satu, jonka nimi on "Tähden silmä" ja hädissäni aloin nyt sitä muistella. "Tähden silmässä" kerrottiin pienestä tytöstä, joka kaukana Lapinmaassa vanhempainsa huolimattomuudesta oli vierinyt ulos pulkasta ja jäänyt hankeen makaamaan. Kun nyt sudet tulivat siihen, niin nuuskivat ne tyttölasta hyvin kohteliaasti eivätkä tehneet hänelle mitään pahaa. Se tapahtui siitä syystä, että he tunsivat nenässään tuoksun hänen viattomuudestaan. Mutta sellaista tuoksua en minä uskaltanut toivoa itsestäni lähteväksi. Ensiksikin olin minä paljoa epäviattomampi kuin "Tähden silmä" ja toiseksi ei juuri sopinut Kustaa Aadolfille ja hänen urhokkaalle sotajoukolleen, joka oli voitokkaalla paluuretkellä yön ja hankien keskessä, turvautua pienten lappalaistyttöjen viattomuuteen, jos sudet näyttäytyisivät. Ei, jos vaan sudet tulisivat, niin täytyisi minun tehdä tehtäväni ja antaa syödä itseni, -- muu ei tässä enää näkynyt auttavan.

Aivan vaistomaisesti ja pelosta väristen katsahdin jälelleni nähdäkseni jonkun ajavan tai kävelevän, jonka seurassa voisin kulkea metsän läpi, mutta ei näkynyt ristinsielua silmänkantaman päässä. Pysähdyin kuuntelemaan kulkusten kilinää, mutta hiljaisuus oli niin kammottava, että heti herkesin kuuntelemasta ja lähdin juoksemaan, saadakseni askelieni ja sydämmeni tykytyksen avulla peloittavan hiljaisuuden hetkeksikään vaikenemaan ympärilläni.

Juostuani täyttä karkua kymmenkunnan minuuttia olin aivan lähellä hirvittävää metsän rantaa. Seisahduin, kuulin sydämmeni jyskyttävän ja korvieni humisevan ja koetin koota kaikki voimani tehdäkseni ratkaisevan päätökseni. Ei ollut minulla muuta neuvoa kuin joko syventyä metsään taikka luopuen kaikesta loistavan paluumatkani kunniasta pyörähtää takaisin ja häpeissäni palata vihollisen leiriin. Mutta sinnekin oli nyt kahta vertaa pitempi matka kuin kotiini. Tätä nöyryytystä ajatellessani leimahti Kustaa Aadolfin urheus uuteen tuleen, minä edustin taas samalla hetkellä sekä kuningas Kustaa Aadolfia että Ruotsin armeijaa, ja kun tiesin, että tämä jälkimäinen oli sekä kuoloa pelkäämätön että lukuisa, hyökkäsin minä huulet yhteen nipistettyinä metsään, mielessäni se epätoivoinen päätös, että, tuli mitä tuli, minä katson ylen kaiken maailman sudet ja yölliset metsän peikot.

Nopein askelin kuljin eteenpäin honkien keskellä ja tein tahallani askeleni niin keveiksi ja hiljaisiksi kuin suinkin, ollakseni siten susien huomiota herättämättä. Ja saadakseni vieläkin enemmän rohkeutta rintaani aloin laulaa Suomen ratsuväen marssia, tietysti aivan hiljaa, ainoastaan _ajatellen_ säveltä siivekkäiden askelien säestyksenä -- kaiken tämän susien tähden.

En voinut saada pois mielestäni sitä tunnetta, että minua takaapäin väijyttiin. Sentäbden minä yhtämittaa kiersin pääni jälellepäin. Jokaisen tahtiosan kohdalla heitin sen sotilasmaisesti milloin oikealle milloin vasemmalle, mutta sittenkään ei tuntunut uhkaava vaara takaani katoavan.

Uljas vapaaehtoinen paluumatkani muuttui yhä enemmän hurjaksi paoksi. En tietysti paennut liittoutuneita katoolilaisia, mutta jotain suurta, kaikkialla läsnäolevaa ja näkymätöntä vihamiestä, joka ehkä vaan oli olemassa pahassa omassatunnossani, mutta joka siellä muodostui laumaksi ulvovia, keltasen harmaita susia, mitkä seurasivat minua, veriset kielet riipuksissa ja silmät kamalasti päässä palaen. Kiiruhtaessani juoksumarssia eteenpäin ja hiljaa hyräellessäni uljasta sotasäveltä alkoi näet omatuntoni minua yhtäkkiä ahdistaa, moittien minua suurenmoisesta peräytymisestäni ja näyttäen minulle käytökseni aivan uudessa, vähemmän edullisessa valossa.

Ei ollut minulla kuitenkaan aikaa torjua näitä tunteita, sillä sudet olivat tulevinaan yhä lähemmä kintereilleni, kuuluivat huohottavan aivan selkäni takana ja uhkaavan joka hetki tarttua kiinni vartioimattomaan paikkaan. Nyt ne olivat jo niin likellä, että kerta hyppäyksellä olisivat voineet saada niskastani kiinni.

Mutta juuri silloinpa loppui metsäkin ja minä pääsin avonaiselle paikalle lähelle kotiani. Tuli ruokasalin ikkunasta valaisi lunta pitkälti ja laajalti, mutta samalla valaisi se suoraan eteeni ne vihollisetkin, jotka äsken olin luullut karkaavan kimppuuni takaapäin.

Seisahduin ja kävin siinä silmänräpäyksessä jääkylmäksi, vaikka otsani oli niin hiessä, että se tarttui hattuuni kiinni. Minusta näytti tulen epämääräisessä valossa siltä kuin kolme, sanoo kolme, tummaa olentoa olisi tuossa kierrellyt, tehnyt kummia hyppäyksiä jonkun esineen ympärillä ja niinkuin ne sitten vähä väliä olisivat kohottaneet päätään jotain kuunnellakseen. Olin heitä tarpeeksi lähellä aivan hyvin erottaakseni kaikki heidän merkilliset liikkeensä.

Minun ja susien välillä oli, ainoastaan vähän matkaa tiepuolesta, jotenkin korkea pisteaita. Vaaran alainen asemani selvisi minulle tuossa tuokiossa ja kun minä käsitin, että aita tuli olemaan pelastukseni, juoksin arvelematta sitä vastaan läpi lumihangen, joka kohosi vyötäisteni kohdalle. Mutta kiireessäni en ollut tullut maantien ojaa lukuun ottaneeksi. Jouduttuani puolimatkaan pelastavasta aidasta upposin hankeen kaulaani myöten. Päätäni huimasi, olin varma siitä, että hukka minut oli perivä.

Luulin jo, että pelkän pelon tähden henkeni heittäisin. Vereni lakkasivat liikkumasta, sydän ei tykyttänyt ja minusta tuntui yhtä turvattomalta kuin tuntuu unessa, silloin kun täytyy päästää irti ja luulee putoavansa pohjattomaan kuiluun. Valitettavasti toinnuin kuitenkin hetikohta, ajatukseni olivat selvemmät ja päättämiskykyni varmempi kuin koskaan ennen, mutta mitä minä niillä kaikilla tein, kun en kyennyt kämpimään ojasta ylös! Pehmyt lumi esti saamasta jalansijaa, vaikka kuinkakin olisin kimpuroinut, en päässyt eteen enkä taakse ja olisi tarvittu vähintäinkin minuutti aikaa, ennenkun olisin saanut puhkaistuksi hangen aitaan saakka. Mutta milloin tahansa saattoivat sudet haistaa läsnäoloni!

Olin kyllä uponnut lumeen niin syvälle, että ainoastaan pää ja toinen käsi ulottuivat hangen yli, mutta minä laskin mielessäni, että sudet kyllä olivat saattaneet kuulla äskeisen tiukan hyppäykseni. Niillä on tarkat korvat ja kun minä tässä vielä liikun ja vuohkaan, niin on minun mahdotonta olla heidän huomiotaan herättämättä. Ja tämä vähäinen toivo rinnassani taistelin minä vimmatusti ylös tullakseni, samalla kuin kaikellaiset pelastustuumat temmeltävät aivoissani.

Kun olisin edes ollut niin lähellä aitaa, että olisin saanut taitetuksi seipään aseeksi, niin olisin jo hiukan rauhallisemmin voinut katsoa tulevaisuutta silmiin. -- Mutta nyt yletin kädelläni vaan parahiksi niin pitkälle, että huomasin mahdottomaksi mitenkään puolustautua.

Ei ollut tietysti ajattelemistakaan, että olisin voinut pelastua pakenemalla. Huutaisinko? Mutta sehän olisi sama kuin kutsumalla kutsua sudet luokseni. Piilottautuisinko? Hangen alle! Niin, se ehkä onnistuisi!

Mutta juuri kuin aijon kumartua, kuulen pitkiä, tassuttelevia hyppäyksiä toisella puolen aidan, näen rakojen läpi mustan, karvaisen olennon ja kuulen jo ensimmäisen suden läähätyksen. Samassa erotan toisetkin, jotka pitkissä laukoissa tulla loikkivat minua kohti lumista peltoa pitkin.

En tiedä, mistä saan voimani, mutta tuossa tuokiossa olen päässyt ylös ojasta aidan luo, reväissyt seipään aseeksi ja seison nyt siinä valmiina vihollisiani vastaan ottamassa. Olen jo laatinut puolustus-suunnitelmanikin. Aijon kiivetä aidan selälle ja sitä myöten koettaa päästä pihaan. Ja kun vaara nyt on ohitse, niin olen jo siihen määrin rohkaissut mieleni, ett'en muista huutaa apuakaan, vaikka ääneni varmaankin olisi kuulunut pihaan.

Etumaisin susista pysähtyy hetkeksi ja tuumii hiukan, kuullessaan seipään katkeavan, mutta kohta sen jälkeen se kuitenkin ottaa päättäväisen laukan luokseni ja katselee minua aidan raosta verenhimoisine silmineen, rumat korvat pörhöllään ja suu selällään. Hämärässä näen sen verran, että se on harmaan keltanen, täplikäs, suuren koiran kokoinen elukka. Sen takana huohottavat jo toisetkin ja lähenevät lähenemistään. Aijon juuri ruveta kiipeämään aidan selälle, kun etumaisin loikkaa sen yli ja on vaan vähän matkaa minusta samalla puolen aidan. Nyt en uskallakaan enää kääntää sille selkääni enkä kiivetä aidalle, vaan täytyy minun puristaa seivästäni yhä tiukemmin, painaa selkä aitaan kiinni ja olla valmiina myymään henkeni niin kalliista kuin suinkin.

Taas tunnen olevani Kustaa Aadolf, mutta tällä kertaa on taistelu täyttä totta ja sankarikuolema ihan silmieni edessä. Ja niin minä isken, mikä kädestäni suinkin lähtee, seipäälläni hirviötä, en tietysti osu, mutta näen mielihyväkseni, että se kunnioittaen peräytyy. En enää pelkää vähääkään, olen koko sielullani innostunut uuteen, totiseen otteluun, olen nyt oikea "hakkapeliitta", nostan taas miekkani iskuun ja valmistaudun uuteen hyökkäykseen. Ja taas natisee aita, -- ja se on toinen susi, joka loikkaa sen yli ja seisattuu toverinsa viereen. Ne tuijottavat ahnaasti minuun, veriset kielet roikkuvat niiden kidasta, mutta silmät eivät kuitenkaan pala niin kamalasti kuin olen nähnyt niiden kuvakirjoissa palavan autioilla aroilla. Siinähän ne seisovat aivan hiljaa ja pitävät sotaneuvottelua, eivätkä näy vielä olevan oikein taipuvaisia käymään kimppuuni. Silloin välähtää kuin salaman iskemänä päähäni, että minä ehkä sittenkin tuoksun "Tähden silmän" viattomuuden salaperäistä tuoksua, koska sudet eivät näy käyvänkään kimppuuni. Ja minä koetan kaikin voimin kiiluttaa silmiäni yhä enemmän vakuuttaakseni heille, että todellakin olen samaa sukua kuin "Tähden silmä", samalla kuin tekeydyn niin viattomaksi ja siveäksi kuin jos minun olisi pyytäminen äidiltä anteeksi jotain pahatekoani, ennenkun voin rauhallisesti nukkua. Tekisipä miltei mieleni taputtaa ja sivellä noita petoja ja houkutella heitä hyväillen luokseni.

Vaan silloin loikkaa kolmas susi aidan yli aivan minun kohdaltani. Minä unohdan "Tähden silmä"-politiikkani vaaran uhatessa ja isken kaikin voimin seipäälläni hirviön niskaa kohden, mutta en osu sitä muuta kuin takajalkaan. Sudelta pääsee mitä surkein älähdys, joka on niin Kastorin älähdyksen kaltainen, silloin kun se saa taistella Tillynä, että minulta hämmästyksestä putoaa seiväs käsistäni ja minä huudahdan:

"Kastor!"

Susi heiluttaa häpeissään ja ystävällisesti häntäänsä, aivan niinkuin koira, joka on saanut selkäänsä. Samassa laukkaavat kaikki kolme sutta, haukkuen kuin koirat, maantietä pitkin yksinäistä matkamiestä vastaan, jonka musta varjo erottuu lunta vasten metsätiellä.

"Hyi -- Kastor! Ett'et häpeä haukkumasta talon väkeä!" kuulen minä kotiopettajani äänen sanovan.

Seipääni putoo kädestäni hankeen. Onnistun nyt paremmin pääsemään ojan yli ja kiiruhdan valkeana kuin lumiukko pihaan. Pihalla seisoo vieras kuomireki ja kyökissä saan tietää, että metsäherra on tullut meille vieraaksi ja aikoo olla yötäkin. Onko sillä koiria mukanaan? On toki kaksikin! Oli juuri äsken täällä kyökissä pyytämässä niille ruokaa.

Taisteluni susien kanssa tuli kaikkien tiedoksi kotiopettajan kautta, jolle en malttanut olla salaisuuttani kertomatta. Siihen loppui kolmekymmenvuotinen sotakin. Kustaa Aadolfin sankarisielu pääsi rauhaan, samoin Tilly, Pappenheim ja Wallenstein. Mutta naapurin poikain kanssa elin kuitenkin sotajalalla aina pääsiäiseen saakka. Kastori nilkutti toista takaistaan vielä muutamia päiviä suuren susikahakkamme jälkeen, mutta minä koetin lohduttaa ja lepyttää häntä kaikellaisilla makupaloilla, joita ruokapöydästä salaa kannoin hänen koppiinsa.

Joka toinen yö läpi koko talven näin unta, että olin olevinani "Tähden silmä", joka makaa kinoksessa selällään ja antaa susien nuuskia itseään, mutta pelastuu joka kerta, kun tuoksuttaa itsestään viattomuutta ja kuluttaa silmiään.

Rautatietuttu.

Siinä seisoi hän vuodesta vuoteen höyryävän teekeittiön ja valkeain, kiiltävien kuppien takana. Aina on hän yhtä totinen, vaikkei se ilme ollenkaan kaunista hänen sieviä kasvojaan. Hän ojentaa sinulle kupin kahvia tottuneesta kädestään, sinä katsahdat vaistomaisesti noihin totisiin silmiin, ja sitten antaa hän sinulle takaisin kymmenen tai kaksikymmentä penniä. Hajamielisesti katsahtaa hän tuuman verran ohitsesi tyhjään ilmaan.

Luulin ensin, että hän oli kihloissa, mutta nyt olen kuusi vuotta peräkkäin nähnyt hänet samalla paikalla. Ehkä hän sentään rakastaa. Mutta ei sekään ole juuri luultavaa, sillä varmaankaan ei hänellä ole aikaa mihinkään ylimääräisiin tehtäviin.

Niinpiankuin juna on mennyt, pyyhkäsee hän pois kaikki käytetyt kupit, täyttää sokerirasiat ja leipäastiat ja asettaa esille uudet pöytäkalut, sillä tunnin kuluttua saapuu taas toinen juna. Hänellä on mainio taito järjestää ja laitella pienimpiäkin kapineita niin, että työtä riittää koko tunniksi.

Juna viheltää ja asemakello soi. Uusi lauma nälkäisiä herroja ja naisia lastensa kanssa hyökkää sisään. Nuo valkoset kädet ojentelevat tusinoittain kuppeja oikeaan ja vasempaan ja jakelevat kuparilantteja samalla tavalla, ja yhä ne nuo totiset silmät vaan luiskahtavat tuuman verran ohitse ilmaan.

Voisin nyt taas melkein vannoa, että hän on kihloissa.

Kerran näin muutaman herran laskevan leikkiä ja saavan hänet hymyilemään, mutta se hymyily oli niin kuihtunut kuin mumian hymyily.

Varmaankin tuntee hän ulkonäöltä ja nimeltä suuren osan niitä, jotka usein matkustavat, mutta turhaan saat toivoa saavasi häneltä silmäystä, joka osoittaisi, että hän sinut tuntee. Tyttöparka kai luulee pitävänsä olla arka maineestaan.

Hänen moitteettoman puhtaaseen, neitseelliseen otsaansa on jo alkanut ryppyjä ilmaantua. Ovatko ne ijän uurtamia, sitä ei voi ollenkaan huomata hänen epämääräisestä vartalostaan. Hän ei näytä olevan luotu muuhun kuin ojentamaan kahvikuppeja herroille ja lastensa kanssa matkustaville naisille. Siltä ainakin näyttää.

Mutta mainio aarre mahtanee hän olla ravintolan pitäjälle. Turhemman tarkkaa täsmällisyyttä, suurempaa intoa toimessaan ei voi vanha, köyhä leskirouvakaan vaatia ainoalta piialtaan. Koko hänen olennossaan on jotain kahvikuppiposliinin kylmää kiiltoa. Kylmät silmät välkkävät kilpaa teekeittiön kanssa, ja hänen oikein arkamaisen huolellisessa puvussaan huomaa tuon saman käden jälkiä, joka on järjestänyt kahvikupit, sokerirasiat ja leipäkorit ravintolan pöydälle.

Kun muuan vanha rouva kerran tarttui häntä käteen ja puristi sitä hyvästiksi, kohteli hän eukkoa samalla virallisella kylmyydellä kuin muitakin ja antoi katseensa liukua tuuman verran hänen ohitsensa tyhjään ilmaan.

Olen tarkastellut häntä siksi, kunnes hän alkoi minua kyllästyttää. Alahuuli pistää hiukkasen ulos ylähuulen ohi, siksi juuri kuin tarvitaan, että hänen juroutensa olisi täydellinen.

Onhan se aivan kauheaa tuo tuommoinen olento, jota ei voi miltään puolen lähestyä.

Välistä melkein toivon, että hän olisi kihloissa vastoin sukulaistensa tahtoa ja että minä olisin erehtynyt hänestä, sillä saapihan se tuollainen velvollisuudentunnon perikuva kaikkia hyveitä kauhistumaan.

-- Neljäkymmentä penniä, -- muita sanoja en ole kuullut hänen huuliltaan. Jos syöt aamiaista, sanoo hän: yksi markka! Hänen taitonsa kuppeja käsitellä on aivan sietämätöntä, sillä tuo tunteeton katse liukuu aina tuuman verran ohitse ulos tyhjään ilmaan.

Vaikk'on kuinka kiire, ei hän koskaan tee hätäilevää liikettä; koneellisesti niinkuin rahan mittari rahapajassa ottaa hän sisään hopeata ja antaa ulos kuparia. Mutta harvoin tapahtuu että tarvitseisi odottaa, kun on kerran pöydän luo päässyt, sillä hän taitaa ammattinsa.

Ei hänen tarvitse sanaakaan virkkaa vanhemmalle apulaisnaiselleen, joka ymmärtää hänen pienimmät viittauksensa.

Kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan on rautatie-elämän täsmällisyyttä kaikkine sovittuine merkkeineen.

Luulen, että jos hän pudottaisi kupin maahan, se olisi rautatieonnettomuus hänen elämässään.

Soitetaan. Juna lähtee Pietariin!

-- Kuppi kahvia?

-- Neljäkymmentä penniä, vastaa hän ja tuo kiihoton katse hipasee ohimoitasi ja häipyy jonnekin epämääräiseen tyhjyyteen, samalla kuin kymmenen pennin raha valahtaa sormiesi välitse ja putoo liivisi taskuun.

Joulu Kuusamossa.

Metsäntaustan Antti loikoo nokisen uudispirttinsä uunilla, ajatellen sydänmaalaisen epämääräisiä ajatuksia nykyisestä ja tulevasta elämästä, joita ei häiritse lasten elämöiminenkään lattialla. Heillä on omituinen leikki leikittävänään. He ovat "syömäsillä". Leipäpalaisten virkaa tekevät puupalaset ja juomisen virkaa tyhjä tuoppi.

Metsäntaustan Antti on maannut uunillaan aamusta varhain, jolloin hänen vaimonsa lähti puolen peninkulman päässä olevaan naapurikylään. Johan sen pitäisi kohta joutua sieltä takaisin, ja aikaansa kuluttaakseen laskeutuu Antti uunilta, menee takkavalkean luo ja sytyttää vielä kerran pohjautuneen piippunsa, pantuaan ensin uuden halon tulta virkistämään. Lasten leikki väsähtyy hetkeksi, mutta kun tuo kyrmyinen, likaisiin piikkovaatteihin puettu olento taas katoo uuninnurkan hämäryyteen, alkaa ilo uudelleen. He näkevät sieltä hehkuvan punasen pisteen ja kuulevat kosteiden, vastenmielisesti palavain tupakan tähteiden rätinän. Mutta kohta se katoo ja alkaa kuulua säännöllistä kuorsausta.