Part 5

Kun olimme hevosta uuvuksiimme asti hieroneet, otti Matti nahkaset hänen päältään ja kehoitti häntä ystävällisin sanoin nousemaan. Hevonen koetti pari kertaa, mutta ei päässyt. Silloin tarttuivat miehet häneen, asettivat ensin istumaan ja työnsivät siitä sitten jaloilleen. Ja kumma kyllä pitivät jalat päällään, vaikka olivatkin kankeat. Matti talutteli häntä jäällä, hyväili ja houkutteli ja valjasti viimein reen eteen. Varovasti seuraten kestävää jäätä rantoja pitkin, tulimme vihdoinkin taloon, josta Matti oli miehet löytänyt. Siellä pantiin ruuna talliin ja Matti hieroi häntä päivään asti, sill'aikaa kuin minä loikoilin vieraskammarissa ja jatkoin keskeytyneitä unelmiani.

Tulimme kotiin melkein samaan aikaan kuin olisimme tulleet, jos olisimme ajaneet pitempää tietä maantietä myöten.

Kun olimme ajaneet havumetsään, joka oli kymmenen minuutin matkan päässä pihasta, kysyin Matilta, kertoisimmeko seikkailustamme.

-- Niin no, vastasi Matti, aivan niin kuin herra tahtoo.

-- Vaan etkö saata saada toria isältäsi, jos hän kuulee, että olet ollut hukuttaa ruunan?

-- Saattaapa niinkin olla, sanoi Matti.

-- Eiköhän olisi parasta, jos ei kukaan saisi mitään tietää?

-- Se nyt on aivan herran vallassa.

-- Katsohan, saattaisimmehan kumpanenkin saada toria kotona.

-- Kyllä kai se on niinkuin herra sanoo.

-- Emmekö sitten kerro kenellekään koko asiasta?

-- Parastahan taitaa olla.

Kotona otettiin minut avosylin vastaan, mutta ei ollut minulla mitään viiksiä, joilla olisin voinut pöyhkeillä astuessani vanhoihin, mataliin huoneihin. Eikä näkynyt siellä setä Ramseniusta eikä Annaakaan. Isä kysyi totisen näköisenä lukukausitodistustani, mutta äiti ja sisaret tahtoivat kuulla uutisia suuresta maailmasta.

Jäällä viettämämme yö jäi Valkolan Matin ja minun väliseksi salaisuudeksi. Jäi aina joulun jälkeen, melkein siihen saakka, kun minun olisi ollut saamani pidettävä. Silloin kuulin minä eräässä seurassa ulkona pitäjällä muutaman ylioppilaan kehuvan vaarallista matkaa, jonka hän oli tehnyt jäitä pitkin täällä kotipitäjässä, vaikka järvet täällä olivat olleet jäässä jo joulukuun alusta. Silloin katkesi kärsivällisyyteni ja minä kerroin Matin ja minun seikkailusta.

Tietysti ei kukaan tahtonut ottaa sitä uskoakseen, mutta minä käskin kysyä Valkolan Matilta, kun sattuivat hänet ensikerran näkemään. Ja silloin oli minulla ilo saada ihaileva ja kysyvä katse Anna Ramseniukselta, joka oli ollut ylioppilaan mielitietty koko joulun ajan. Tyttö kyllä ymmärsi sen, että olin voinut viettää yön Saimaan jäällä hukkuvan hevosen kanssa, mutta että olin kokonaista kolme viikkoa voinut olla sellaisesta tapahtumasta kertomatta, se kävi aivan yli hänen ymmärryksensä. Ja kävi se yli muidenkin pitäjäläisten ymmärryksen, niin hyvin oman äitini kuin sisarienikin.

Laulajan palkka.

Kirjailija Arvid Oskar Fonteliuksen jälkeenjääneistä papereista.

"Vuosi on nyt melkein kulunut siitä kuin vähenevä tuotantokykyni teki ratkaisevan liiton velvollisuudentuntoni ja perheeni kanssa pakottaakseen minut leipähuolissani lopullisesti turvautumaan entisiin verivihollisiini. Sanomalehden toimittaja ja edistysmies vietiin kirjallisuuden vartijain kirjoihin, sitten kun hän ensin oli kaikki voimansa sen palveluksessa kuluttanut. Armosta ja säälistä annettiin minulle virka; nyt olen painoasiamies ja kannan vakituista palkkaa juuri sen verran, että saan korkoni maksetuksi ja särpimen leivälleni sekä itseni että perheeni varalta.

"Tänä iltana olin teaatterissa -- ylhäällä kolmannella rivillä -- nähdäkseni, vaan en näkyäkseni. Katselin erästä omaa kappalettani aikaisemmilta ajoilta, ja olen vieläkin liikutettu, vaikka luulin sieluni jo ijäksi jähmettyneen. Tartun sentähden kynääni vielä kerran ja kirjoitan sen sijaan kuin nykyisessä toimessani saan vaan -- pyyhkiä.

"Ehkäpä tartun siihen siitäkin syystä, että tunnen itseni velvoitetuksi antamaan omille ja kirjallisuuden ystäville selityksen -- vaikka myöhäisenkin -- taikka teen sen hetkiseksi mieltäni helpottaakseni ja päästääkseni mieleni katkeruutta ilmoille. Sillä valitettavasti tunnen entisen runoilijan vieläkin kummittelevan itsessäni, vaikka vuosi sitten juhlallisesti hautasin hänet ynnä hänen pienen maineensa ja suuren turhamaisuutensa.

"Se tapahtui samaan aikaan kuin sanomalehdet kertoivat runoilija Fonteliuksen hakeneen avonaista painoasiamiehen virkaa Helsingissä.

"Lippunsa pettäminen rangaistiin muinoin kuolemalla, mutta edistyksen Pyhästä Hengestä luopuminen palkitaan nykyaikana valtion viralla, vanhain päiväin turvalla ja -- merkillisintä kaikista -- melkein tyydytetyllä velvollisuuden tunteella. Minulla oli vapaus valita revolveri taikka virka, perheeni lopullinen häviö taikka toimeentulo, ystävieni kirous itsemurhaajan haudalla, jonka puolesta he ovat saaneet suuria takuita maksaa, taikka heidän ylenkatseensa. Oikeudentuntoni otti ajatusten vaa'an käteensä ja punnitsi kokonaisen vuoden, päivät ja yöt, siksi kuin tulin sekä harmaaksi että sairaaksi -- ja minä valitsin jälkimäisen.

"En tahdo kerskailla sieluntuskillani, en ole velvoitettu tekemään niistä tiliä, en ystävilleni enkä perheelleni. Elämä ei ole muuta kuin Luojan ivaa -- siinä totuus, jonka olen oppinut.

"Mutta uutisen hakemuksestani muistan niin kauvan kuin elän. Se oli niin surmaavan lyhyt, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Aivan samaan tapaan se oli sepitetty kuin uutiset vasta-ilmestyneestä kirjastani tai jostakin pienestä myötäkäymisestäni entiseen aikaan:

_"Runoilija Arvid Oskar Fontelius"_ -- nuo neljä sanaa harvennettuina -- "on hakenut avonaista painoasiamiehen virkaa". Siinä kaikki. Mutta minusta tuntui kuin olisin elävänä lukenut uutisen omasta kuolemastani kykenemättä sitä oikaisemaan.

"Ei ole mitään tavatonta tulla painoasiamieheksi Suomessa näinä aikoina. Mutta tulla siksi runoilijamaineella -- puhumattakaan sydämmestä...!

"No niin! Minä olin koonnut kaikki tähteet runoilija-ylpeydestäni, pukeutunut hännystakkiin ja käynyt tavanmukaisilla jäähyväisillä suosijaini ja ystävieni luona. Edellisten luona oli vaimoni mukana. Kaikki kävi muodollisesti, kohteliaasti, jopa gentlemannin tapaisestikin. Olen aina tahtonut olla tai esiintyä gentlemannina, ja siitä turhamaisuudesta on minulle kosto koitunut. Sillä minulla ei ollut siihen tarpeeksi varoja, ei lahjoja, ehkäpä ei älyäkään. Minusta tuli rikoksellinen -- pintapuolisesti katsoen, -- ja niinhän ihmiset mieluimmin aina asioita katsovat!

"Kun vakavana ja melkein liikutettuna puristin ystävieni kättä jäähyväisiksi, kysyivät he kaikki:

"-- Mitä tämä merkitsee? Mihin aijot sinä matkustaa?

"-- En mihinkään. Minun on vaan täytynyt hakea painoasiamiehen virkaa ja arvelen, että seurustelumme tästä puolin tulee olemaan jotenkin lopussa.

"Ei ottanut heistä kukaan tätä todeksi. Vapaamielinen sanomalehtimies ja runoilija painoasiamiehenä, -- mahdotonta! Kaikki he kyllä tiesivät, että kirjallisuus Suomessa tarjoo miehilleen vaan pettua leiväksi, mutta kukaan ei tiennyt taikka ei tahtonut tietää, että on jotain, jota sanotaan: laulajan palkaksi. Tuo vanha taru sirkasta ja muurahaisesta ei johtunut heille mieleen. Mutta minä muistin sen, minä, -- minä olin kuluttanut niittoajan lauluun, ja nyt oli syksy käsissä. Eräs ystävistäni, joka mielellään imarteli, sanoi nauraen:

"-- Kerrassaan nerokasta! Mainio esimerkki siitä, miten me pidämme huolta runoilijoistamme!

"Ja sitten hän ojensi kätensä minulle jäähyväisiksi.

"Seuraavana päivänä oli hakemukseni uutisena sanomalehdissä ja parin viikon kuluttua olin minä saanut viran. En kuitenkaan ilman nöyryytyksiä. Mutta niitä nöyryytyksiä kestin helpommin, sillä ne tulivat vihollisiltani. Aikaisemmat kokemukseni julkisuuden alalla ja kustantajien suhteen saamani kokemukset, jotka olivat minun liittolaisiani ja joilta minulla oli oikeus vaatia jotakin, koska kaiken ikäni olin tehnyt työtä heidän hyväksensä -- ne kokemukset olivat paljon polttavampia nöyryytyksiä. Sillä ne sattuivat syyttömään, joka oli oikeassa.

"Suoritin, tietysti, kumarruskäyntini painoylihallituksen esimiehen luona hyvään aikaan. Tahdoin ainakin olla varma siitä, ettei alentavaan hakemukseeni vastattaisi kieltävästi, kun kerran sen kautta kaikki olin alttiiksi pannut. Sillä minä olen syntynyt gentlemanniksi, ja minussa asuu gentlemannin ylpeys, joka onkin elämäni onnettomuus.

"Esimies otti minut vastaan epäluulo katseessaan, mutta oli kohtelias. Tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan -- hän oli kenties kokenut samaa kuin minäkin.

"Kun kerroin hänelle asiani, katseli hän minua hetken aikaa kummastellen. Sitten herkesi hän leikilliseksi, taputteli minua olkapäähän ja sanoi:

"-- Kuka olisi uskonut, että meistä tulisi virkaveljiä!

"-- Olosuhteet pakoittavat minua hakemaan vakituista paikkaa, sanoin minä. En virkkanut mitään siitä, että olin turhaan etsinyt paikkaa sanomalehdistössä, että olin koetellut kaikilla mahdollisilla radoilla yksityistenkin palveluksessa. Sittenkin täytyi minun yhä uudelleen kertoa syy käyntiini, ennenkun sain hänet uskomaan. Hän vainusi vaan minun totisuudestani tuota leikillistä kronikööriä, joka käyskenteli ympäri etsimässä aineksia johonkin ilkeään artikkeliin painoasiamiehistä. Hän oli hyvin varovainen, hyvin kohtelias ja hyvin täsmällinen. Jospa hän olisi tiennyt, kuinka hyvin minä osasin lukea hänen ajatuksen!

"Hän rykähteli lopulta:

"-- Eikö sitten sanomalehdistö meidän maassamme todellakaan voi tarjota paikkaa vanhoille työmiehilleen...?

"-- Ei, valitettavasti kyllä. Se tarvitsee vaan kielipolitikkoja. Tarvitsee vaan nuorta väkeä, jolla on uudenaikaista reportteritaitoa, mutta ei tarvitse aatteen miehiä.

"-- Mutta onko se nyt ihan totta, että te...?

"-- Herra hovineuvos, -- minulla on täällä hakemuskirja mukanani! Mutta tahtoisin mielelläni tietää, onko minulla toivoa viran saamisesta. Muutoin -- te ymmärrätte sen, herra hovineuvos -- muutoin panen kaikki alttiiksi, voittamatta mitään.

"Hovineuvos tarkasteli minua hetken, ja sanoi sitten ystävällisesti, melkeinpä kuin vanhan sedän hiukan katkeralla kokemuksella:

"-- Te ette ole nuori enään, vaan saanko kuitenkin antaa teille pienen neuvon? Elkää koskaan pyrkikö painohallitukseen! Elkää tehkö sitä, ell'ette tahdo luopua kansalais-arvostanne ja tulla julistetuksi pannaan siinä kaupungissa, jossa asutte. Jokainen innostus ja pontevuus sen viran palveluksessa tuottaa teille häväistystä ja ivaa koko maan sanomalehdistön puolelta, ja yleinen mielipide siihen yhtyy. Pieninkin velttous tai myönnytys vetää taas korkeimpain viranomaisten vihan ylitsenne. Jos kerrankaan seuraatte parempaa vakuutustanne, on koko elonne ja olemuksenne vaarassa, ja jonakuna kauniina päivänä otetaan teiltä virka ja te seisotte taaskin kadulla, mutta silloin olette kuin vapaaksi päästetty kelmi, joka on istunut vankilassa häpeällisestä rikoksesta. Ja hyvä onkin, että niin on -- sillä minäkin olen isänmaan ystävä!

"Katsoin kummastuneena tuohon vanhaan virkamieheen, joka puhui noin avonaisesti. Hän mahtoi huomata hämmästykseni, sillä hän jatkoi selittäen:

"-- Minä puhun teille näin suoraan sentähden, että tunnen teidät teoksistanne, ja nuorempana, tunsin sitä paitse vanhempannekin. Edellytän, näette, että itsetuntonne on liian tuikea soveltuaksenne näihin virkatoimiin...

"-- Olen ajatellut tätä kaikkea, ja kiitän teitä, herra hovineuvos, ystävällisyydestänne, mutta päätökseni pysyy. Minä en voi muuhun ryhtyä. Onko minulla mitään toiveita? Ajattelin, että kirjailijanimeni voisi olla jonkunlaisena puoltolauseena siihen nähden, että se todistaa luku- ja kirjoitustaidostani...?

"-- Ei se ole mikään puoltolause, -- päinvastoin. Kuka takaa, ett'ette te tunnetuilla harrastuksillanne pane esimiehiänne pahaan pulaan? Minä etupäässä tulen vastaamaan teidän virkaan nimityksestänne...

"Painoin pääni alas. Hän oli oikeassa. Hetken aikaa kahden vaiheella oltuani, ajattelin jo heittää aikeeni sikseen. Mutta samassa johtui mieleeni vaimoni kuluneessa tummassa arkipuvussaan, jonka kiiltävistä poimuista huolet puhuivat aivan samoin kuin hänen kasvoistaankin. Näin hänen seisomassa siinä edessäni ja laittavan voileipiä lapsille, mutta voita ei riittänytkään kuin kahdelle, toiset kaksi jäivät ilman ja itkivät. Viereisessä huoneessa oli suuri kirjoituspöytäni ja sen ääressä istuin minä tunti tunnilta, päivä päivältä, viikko viikolta, turhaan voimiani ponnistellen saadakseni kirjani, jonka palkkaa kustantajani jo oli suorittanut kaksi kolmatta osaa, loppuun kirjoitetuksi. Aivojani poltti, sormeni puristivat suonenvedontapaisesti kynänvartta, minä kirjoitin henkeni edestä -- pelkkää kelvotonta roskaa! Arvosteluni kärsi kauheita tuskia, mutta minä kirjoitin henkeni edestä, oman henkeni, vaimoni, lasteni hengen edestä, -- ja -- taiteilija sai väistyä perheenisän tieltä. Kauhistuksella ajattelin sitä päivää, jolloin teokseni ilmestyisi painosta. Minua kauhistutti ihmisten ja sanomalehtien tuomio. Sillä olinhan taiteilijan kovan kohtalon alaisena, olin velvoitettu vastaamaan vaatimuksia, joihin en koskaan ollut sitoutunut, vaan joita kumminkin minulle asetettiin. Minä olin ollut yksi noita 'lupaavia', vaikka en elämässäni ollut muuta lupausta antanut kuin minkä pakosta annoin vaimolleni: että rakastaisin häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Lupauksia kammon. Elämä on luojan suurin iva!

"Mielikuvitukseni vaikutuksista tulin lauhkeaksi, en sitkeäksi, mutta lauhkeaksi. Minä vajosin kokoon, olin kuin rangaistuksen kärsinyt koulupoika ja alennuin siihen määrään, että rukoilin, _rukoilin_ tuota virkaa, joka olisi minulle häpeäksi. Samassa minä myöskin petin suuret periaatteeni lupauksieni suhteen ja vakuutin, ett'en koskaan saattaisi esimiehiäni ikävään välikäteen.

"Ja niin sain minä viran.

"Sen jälkeen olen viettänyt erakon elämää, maanpakolaisen elämää keskellä omaa kotikaupunkiani. Olin uneksinut toista, kunniakkaampaa maanpakoa, suurien aatteiden marttyyrikärsimyksiä, joita ylpeydellä ja ilolla kestäisin, oikean asian puolesta taistellessani. Sallimus oli määrännyt, toisin -- se teki minut narrikseen.

"Nyt urkin ja tarkastelen minä viran puolesta samanlaisia, peitetyn harmin purkamia kirjoituksia painolakia vastaan, jommoisia itse ennen muinoin kirjoittelin. Mutta minä luen ne kokeneen sanomalehtimiehen ja kirjailijan silmällä eikä pujahda hienoinkaan viittaus huomaamatta ohitseni. Alussa teki mieleni kostaa katkerat kärsimykseni kaikelle vapaamielisyydelle mitä maailmassa löytyi, ja tuskinpa lienee milloinkaan ankarampaa ruoskaa heilunut sanomalehtien ylitse kuin silloin. Ilkeällä ilolla minä parilla hyvin valitulla sanalla vääristin kokonaan jonkun lauseen ajatuksen, taikka pyyhkäisin sen tykkänään pois, ell'ei se ollut oikein ohjesäännön mukainen. Mutta siitä syntyi kohta rettelöitä ja käräjäjuttuja, ensimmäinen palvelusintoni laimeni, ja tänään olen minä kone, -- älykäs kone -- niinkuin virkamiehen konsanaan tulee ollakin.

"Nyt kuljemme, entiset ystäväni ja minä, toistemme sivu kadulla tervehtimättä. Olin jättänyt heidät hyvästi, olin tullut suljetuksi pois heidän seurastaan -- olin kuollut ja haudattu! Mutta seppeltä ei kukaan laskenut haudalleni, ruumis-saattoon ei yksikään heistä liittynyt, eikä toivonut kenkään kepeitä multia haudalleni isänmaan helmassa!

"Ainoa, mikä minusta vielä elää, on teokseni. Alennukseni aikana ne äkkiä uudelleen virkistyivät henkiin. Kustantajat keinottelivat minun surullisella maineellani, minä näin muotokuvani kirjakauppojen ikkunoissa ja teaatterit alkoivat uudelleen näytellä minun syrjään sysätyitä kappaleitani. Niistä on kaksi pysynyt ohjelmassa tähän päivään saakka. Minä olen tunnetumpi kuin koskaan ennen, -- sillä minä olen kuollut.

"Kotona, se on haudassani, on minulla kaikki hyvin. Minä en koskaan ole tottunut ylellisyyteen, en koskaan säännöllisiin tuloihin ja sentähden on minulla harvinainen nautinto ajatella huomispäivää huoletonna, setelipakka kukkarossa. Tuo vähäinen koneellinen työni vaikuttaa minuun terveellisesti senjälkeen kuin lakkasin miettimästä kostoa. Ajatukseni laskeutuivat levolle toinen toisensa jälkeen, minä totun olemaan elävänä haudattuna ja alan oppia näyttelemään kohtalon narrin osaa, sankari-osan asemesta. Elämäni raukeaa yhä enemmän, älyni on juuri niin paljon valveilla kuin sen pakosta olla tulee. Mutta vaimoni osti itselleen eilen uuden talvipuvun ja minä ensimmäisen turkin elämässäni. Lapset käyvät yhä terveemmiksi ja pulskemmiksi ja minulla on varaa panna vanhin poikani ensi vuoden alusta kaupungin etevimpään kouluun. Kun tyyneesti ajattelen elämäni juoksua, alistun minä kohtalooni. Onhan tavallaan parempi kuolla näin elävänä ja vähitellen, rakastetun vaimon ja lasten siunaamana, kuin joutua äkkiä hulluinhuoneesen, omaisten huutaessa leipää ja ystävien sadatellessa kirouksia takausmaksujen tähden.

"Ainoastaan silloin, kun näin välittömästi kohtaan omaa entistä itseäni, tunnen minä koko olemuksen irvistävän minulle vasten silmiä. Mitä oli minulla teaatterissa tekemistä? Hauta, -- koti on minun paikkani? Julkisuuden henkilö, hän otti tavanmukaiset jäähyväiset elämältä jo vuosi sitten.

"Ja yhtä kaikki istun minä nyt tässä teaatterin jälkeen ja muistelen erästä Snoilskyn runoa, joka sopii ivalliseksi päällekirjoitukseksi koko minun elämälleni. Se sanoo kaikki niin erinomaisen -- nurinpäin.

"Ja sen nimi on:

Laulajan palkka

Ei tuntea voi mun maailma Sun nauttimatas elon autuutta, Mi poistavi laulajan kaihot, Kun äkkiä saat sinä huomata, Miten tähkivi oudolla pohjalla Sun riemun ja tuskasi laihot.

Kolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet.

Kertomus poika-ajoiltani.

Kävin parhaallani kahdettatoista, luin kotiopettajan edessä maalla pohjois-Hämeessä ja valmistauduin suorittamaan pääsötutkintoa latinakouluun seuraavana syksynä. Talvi kului kuitenkin enemmän lumilinnojen rakentamiseen kuin klassillisen opin temppelini perustuksien panemiseen. Niistä on tuskin mitään mieleeni jäänyt. Sitä vastoin on siihen ijäksi päiväksi painunut tapaus, joka kamaluuteensa nähden on ainoa elämässäni ja levittää kauhuansa kaikkiin senaikuisiin muistoihini.

Puolen peninkulman päässä isäni maatilalla oli seurapiirini -- kaksi saman mielistä ja saman ikäistä poikaa. Me tapasimme säännöllisesti toisemme useamman kerran viikossa ja kävimme syksyn pitkän hyvin järjestettyä lakkaamatonta kolmekymmenvuotista sotaa, jonka suuret tappelut ja tärkeät käännekohdat ratkaistiin aina sitä mukaa kuin vierailimme toistemme luona. Olimme juuri siihen aikaan saaneet ruveta lukemaan Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" ja kaikkien meidän synnynnäinen sotilasurhoutemme leimahti ilmituleen siitä, mitä olimme lukeneet.

Oli vähän vaikea sopia siitä, kuka saisi sodassamme leikkiä Kustaa Aadolfia. Hänen jaloutensa, hänen voittonsa ja sankarikuolemansa houkuttelivat meitä kaikkia yhtä voimakkaasti, samalla kuin meistä jokainen olisi ollut innostunut suorittamaan hänen suurta isänmaallista tehtävätään.

Kun minä olin voimakkain ja muita yrittelijäämpi, niin anastin minä Kustaa Aadolfin osan yksinomaan itseäni varten -- toistaiseksi. Toiset saivat nurpeilla mielin tyytyä siihen, että joutuivat kahden edustamaan katoolista ylivaltaa. Minä vein voiton, ja historian menon mukaan täytyikin minun viedä voitto heistä, vaikka heitä olikin kaksi. Luulen sitäpaitse, että jo paljas tieto siitä, että esitin kuuluisaa sankarikuningasta, vahvisti voimiani kaksinkertaisesti ja vähensi vastustajieni voimia yhtä paljon, sillä melkein aina minä vaan voitin ja vuodatin urhona kaatuessani punaisimman nenävereni ruokasalin matolle -- Lutzenin tantereelle -- varmasti vakuutettuna siitä, että se tapahtui uskonvapauden pyhää asiata puolustaessa.

Mutta kun alituiset voittoni lopulta kävivät vastapuolueelle kärsimättömiksi, vetosivat he vanhempiemme korkeimpaan tuomioistuimeen ja saivat heidät tekemään sen Salamonin päätöksen, että meidän olisi kunkin vuorollamme esitettävä sankarikuninkaan osaa, ettei voitto aina kallistuisi minun puolelleni. Seuraus siitä oli se, että kun minä ensikerran leikin Tillyä, minä tein sen samalla innostuksella kuin olisin leikkinyt Kustaa Aadolfia ja hyökkäsin niin raivosasti ruotsalaisten rintamaa vasten, että Kustaa Aadolfin täytyi täydellisesti tappiolle joutuen vetää väkensä pöydän alle. Katoolilaiset riemuitsivat, minä aloin uhata historiaa ja oikeutta, ja kolmekymmenvuotisessa sodassa olisi luultavasti käynyt ohrasesti uskonvapauden asialle, ell'ei vanhempien valta taaskin olisi tarttunut ohjaksiin ja hankkinut hyvitystä totuuden ja ruotsalaisten oikealle asialle. Ja täytyihän minunkin myöntää, että menettelyni kokonaan soti järkeä ja kaikkien isänmaallisten historioitsijain kertomuksia vastaan.

Ja niin täytyi siis Kustaa Aadolfin voittaa, vaikka minä olinkin Tillynä ja Pappenheiminä, mutta nämä historian totuudelle tekemäni myönnytykset kostin minä taas hirvittävän verisesti, kun tuli vuoroni polvistua ja pitää rukous ruotsalaisten joukkojen eturivissä ennen Lützenin tappelun alkamista.

Ylipäänsä olimme me kaikki kolme hyvin jaloja, kun olimme Kustaa Aadolfina ja voitimme, mutta huolimatta omavaltaisesta, häpeällisestä sotaonnestani, silloin kun esiinnyin Tillynä, olin minä kuitenkin ehkä kaikista jaloin, kun tiesin, että voitto oli kotiin vietävä. Sillä minä muistan, että tuon tuostakin ryhdyin jatkamaan kolmekymmenvuotista sotaamme aivan yksinänikin. Kun se ylivoima, joka olisi ollut voitettavanani, silloin tietysti minulta puuttui, niin nimitin kartanokoiramme Kastorin liittoutuneiden katoolisten valtain edustajaksi.

Taistelumme Kastorin kanssa olivat tulista tulisemmat. Etuvartijataistelut alkoivat useimmittain keskeltä lattiaa, mutta kun sotataitoni oli hänen sotataitoaan niin paljoa etevämpi ja kun minä samalla aikaa ahdistelin liittoutuneita sekä edestä että takaa, onnistui minun sijoittaa kiivain, ratkaisevin käsikähmä pöydän alle -- enimmäkseen kyökin pöydän alle -- sillä Kastorilta oli ankarasti kielletty pääsö muihin huoneihin, joissa pehmeät huonekalut, matot ja varsinainen herraskomeus alkoi.

No niin -- tottahan on, että minulla taistellessani Kastoria vastaan oli tuntuvana etuna jotenkin navakat nyrkkini, jotka milloin tahansa olisivat voineet auttaa minua vastustajaani voittamaan, mutta minä katsoin häpeäksi Kustaa Aadolfille käyttää näin epäväkisiä aseita. Mitä minä silloin tein? Tein sen, että keskellä kiihkeintä käsikähmää pistin kädet taskuun ja ahdistelin katoolista sotajoukkoa sen omilla käyttämillään aseilla: -- hampailla!

Kun tappelu oli päättynyt, kuningas kaatunut ja kun hänen hevosensa tyhjänä laukkasi rintaman edustalla, ryömivät rohkeat sotajoukot esiin pöydän alta, katoolilainen pudisti nahkaansa ja ruotsalainen syleksi koirankarvoja suustaan.

Voiko ajatella jalompaa taistelua ja yhtäväkisempää aseiden valintaa?

Sillä tavalla jatkui kolmekymmenvuotinen sota sotaonnen vaihdellessa ja sankariosan muuttuessa, ja se oli aina yhtä innostunutta ja kiivasta, käytiinpä sitä sitten pöydän alla Kastorin kanssa tai ruokasalissa naapurin poikain kanssa. Ja kun kahakat olivat olleet oikein veriset, niin houkuttelimme sisartamme suomaan voitolle kunniansa ja soittamaan pianolla _Te Deum_ s.o. joku koraalikappale, jonka hän osasi ulkoa.

Varsinkin joululuvalla leimahtivat sotaiset intohimomme kamalaan leikkiin, kun meillä silloin oli tilaisuutta useammin tavata toisiamme. Oltiin jo tammikuun lopussa ja oli ankara pakkaispäivä. Oli minun vuoroni olla Kustaa Aadolfina ja se ei antanut minulle mitään rauhaa. Päivällistä syödessä sain houkutelluksi opettajani seuraamaan minua naapuritaloon, johon häntä muutenkin veti talon nuorimman eillimäinen tytär. Kun aivan vasta olimme siellä käyneet, ei tullut kysymykseenkään, että saisimme hevosen, vaan oli meidän hyvissä ajoin palattava kotiin jalkaisin. Se oli sydämmetöntä meitä kohtaan, mutta minua houkutteli voitto Lützenin kentällä ja opettajaani hämyhetket ikkunanpielessä, joka minun mielestäni kuitenkin oli arvotonta huvitusta täysikasvuiselle miehelle. Ja niin me lähdimme liikkeelle heti päivällisen jälkeen.