Part 4

Turhaan minä tarkastelin jälkeä ja rauhoituin vasta sitten kuin näin selviä hevosen jälkiä jäällä. Oli niin merkillisen lohdullista nähdä nuo mustat jätteet, jotka monta syltä pitkänä viivana viittasivat meille kulkumme suuntaa. Linnunrata kaikessa puhtaudessaan houkutteli minut harharetkilleni vasta sitten, kun olin huomannut maan matoisen loan jalkojeni alla.

Keskiyö oli vähitellen ohi. Tähtisikeröt olivat hitaasti kääntyilleet, kuu kulki nopein, pitkin askelin alhaalla taivaan rannassa. Ajatukseni pääsivät taas jaloilleen, hiljaisuuden, yksitoikkoisuuden ja kipenöitsevän äärettömyyden avustamina. Aloin siinä tuumia omaa pienemmyyttäni tämän luonnon suuruuden edessä, mutta ei siitä saamani opetus ottanut minuun oikein pystyäkseni. Ei ollut minulla siihen aikaan vielä mitään auttamattomia suruja, joita olisin tarvinnut pienennellä vertaamalla niitä äärettömyyteen ja siihen varmaan tietoon, että on niitä muitakin kärsiväisiä noiden maailmain miljoonain joukossa. Minulla oli vielä kuusitoistavuotiaan turhamainen mieli ja vankka usko nuoruuden rakkauteen ja sen kaikkia voittavaan, lämmittävään liekkiin. Ja niin aloin minä muistella Salamia, joka teki valosta sillan Sulamithin luo, ja suoritin minä siinä melkoiset määrät kunnollista siltatyötä, kun kerran olin päässyt selville siitä, mihin tähteen minä Sulamithiin sijoittaisin. Pysähdyin lopuksi erääsen tähteen, joka kaikista kirkkaimmin kimmelteli, ja jonka valo vuorotellen vaihteli valkeaa, sinistä ja punaista, niinkuin timantti, ja niin lähdin hänen luoksensa taivaltamaan. Jälestäpäin sain kuulla, että tähdellä oli miehen nimi, Sirius, mutta minun silmissäni oli hän vielä kauvan kaiken naisellisen kauneuden perikuva, jonka kasvojen piirteet kyllä vaihtelivat, mutta joka useimmittain esiintyi edessäni ihanan Anna Ramseniuksen muotoisena.

Vasta sitten kun olimme tulleet pois Saimaan jäiltä, alkoi tähti oikein selvästi muistuttaa tuota kaunista papin tytärtä, mutta en ollut vielä aivan pitkälle ehtinyt, ennenkun kaupunkilaislemmittyni häiritsevällä tavalla pisti iloisen, nauravan naamansa Sulamithin ja minun väliin. Koetin karkoittaa hänet pois hyvin epäkohteliaita asioita ajatellen, mutta yhtäkaikki hän vaan seisoi edessäni täyttä kurkkuaan nauraen puolen miljardin peninkulman päässä avaruuksien perillä. Otin hänet armoihini, rakensin valosiltani häntä kohti, en nähnyt häntä enää, pyysin anteeksi itseltäni ja vaihdoin varmuuden vuoksi tähden nimeä, ett'en joutuisi uskottomaksi Sulamithille. Nimitin sen noin vaan yleisesti "Onnen saareksi" ja ohjasin purteni sitä kohti läpi taivaan kannen kimmeltävien saaristojen.

Ei kestänyt hauvankaan, ennenkun olin mielestäni aivan mitätön hitunen, joka toisen yhtä pienosen hitusen kanssa ajaa läpi äärettömän avaruuden. Kun katselin kupeelleni jäälle, oli se kummallisen epätodellisen näköinen, niinkuin olisi ollut monta peninkulmaa jalkaimme alla. Metsän musta juova saattoi hyvin kyllä olla joku pilvi jossain tavattoman kaukana. Olin kuin ilmassa kulkevinani. Hevonen, reki, Matti ja minä olimme erikoinen taivaan kappale ja vapautuneina maanpallon vetovoimasta pyrimme me, nuoruuden rakkauteemme luottaen, kohti "Onnemme saarta", jonka kirjavat puutarhat väikkyivät kaukana edessämme. Hetken aikaa oli mielikuvitukseni erehdyttävän todellinen. Täällä Saimaan selkien keskellä oli jää herennyt halkeilemasta, kulkusten kilinään oli korvani jo aikoja sitten tottunut, niin ett'en sitä huomannut, matka kului aivan hiljaa, ja tuo vaalean harmaa pinta allamme oli niin tasanen, että oli kuin reki ei olisi liukunut, vaan kiitänyt sen ylitse. Hevosen kavioiden kopse haihtui kaiuttomaan yöhön, Matti vaikeni, minä vaikenin, jää vaikeni. Olin jo kysymäisilläni Matilta, kuinka hän oli uskaltanut lähteä kanssani niin vaarallisille kaukomatkoille, ja tiesikö hän, että me voisimme matkustaa tällä tavoin tuhansia vuosia kuitenkaan perille joutumatta. Mutta Matti istui ja torkkui turvallisesti kuskilaudallaan ja heti huomasin minä mahdottomaksi, että hän olisi voinut olla matkalla kautta avaruuksien kohti "Onnen saarta".

III.

En ollut juuri ollenkaan Matille vihanen siitä, että hän oli pysytellyt maan päällä. Päinvastoin. Rupesin ajattelemaan odottamattoman aikaista kotiintuloamme, kuinka me hämmästyttäisimme kaiken kotiväen ja kuinka ne meitä kysymyksillään ahdistelisivat. Olin jo selvillä kaikista niistä välinpitämättömistä vastauksista, joita tulisin antamaan kiihoittaakseni heidän uteliaisuuttaan vielä enemmän, ja kuinka minä sitten toisten päivitellessä ja toruessa aivan tyynesti kertoisin, että me olimme ajaneet Saimaan jäiden yli jo ennen joulua. Olin tästä tosiasiasta kovasti mielissäni, sillä tekomme näyttäisi varmaankin jotenkin uhkarohkealta, mutta se minua kuitenkin hiukan harmitti, ett'en voisi kertoa heille mistään oikeasta seikkailusta. Olihan vähän noin niinkuin noloa tulla kotiin mitään erinomaisempaa kokematta ja minä aloin jo toivoa, että edes ajaisimme jäähän -- ainoastaan nimeksi -- tai että saisimme nähdä jonkun puolen tusinaa susia. Tarkemmin punnittuani päätin toivoakin vaan susia, koska en ollut niitä ennen läheltä nähnyt ja kun ne eivät tainneet olla niinkään vaarallisia. Ja minä antauduin sen miellyttävän tunteen valtaan, että minä nyt olen suureen vaaraan joutumaisillani, sill'aikaa kuin kotikäet nukkuvat makeinta untaan ja luulevat meidänkin tekevän samoin jossain turvallisessa majatalossa.

Kun olin taas saanut ajatukseni kotiin päin suunnatuiksi, pysähtyivätkin ne sinne, vaikkakin "Onnen saari" yhä leimusi ihanana ilotulituksena yöllisellä taivaalla. Äskeinen suuren vaaran tunne vaihtui miellyttäväksi hyvinvoinniksi ajatellessani lähenevän joulun kotoisia iloja. Joulu oli lapsuuteni aikana ollut minulle juhla täynnä lempeitä, hyväntahtoisia ja lämpimiä tunteita. Näin vanhan isäni heltyvän ja loistavan hiljaista ja sydämmellistä ystävyyttä, äidilläni oli vaan pelkkiä helliä sanoja sanottavanaan ja me lapset saimme arvokkaita joululahjoja ja pyhäruokaa monen viikon kuluessa. Kuusitoista vuotiaan surut eivät ole syvälle juurtuneet ja minä olin iloinen siitä, että ihmiskunta oli saanut syntiensä sovittajan ja minä tahdoin viettää hänen syntymäjuhlaansa sillä oikealla, lämpimällä mielellä. Ajattelin omituisella, rauhaisalla ilolla noita suurina juhlapäivinä pidettäviä hartaushetkiä ja päätin ottaa niihin osaa täydestä sydämmestäni ja sen kautta vanhempieni mieltä ilahuttaa. Tahdoin karkoittaa mielestäni kaikki kapinalliset, uudenaikaiset ja vapaat ajatukset, joita elämä koulukaupungissa on minussa väkisinkin eloon herättänyt, ja vielä kerran hyvän lapsen tavoin nauttia jouluilosta vanhassa, hyvässä kodissani. Siitä mielialasta olisi saarnanikin uudenvuoden jälkeen uhkuva ja yhdellä tempauksella siirtävä minut lasten kirjoista maineen temppelin harjalle.

Suljin silmäni ja olin jo kotoa lähestyvinäni. Tuossa on karjakartanomme vasemmalla puolen tietä, tuossa alkaa havumetsä ja kymmenen minuutin kuluttua olemme kotipihalla. Kuulen jo aivan selvään Kastorin äkäisen haukunnan ja nautin jo edeltäkäsin hänen mielensä muutteesta, kun hän saapi tietää, kuka täältä on tulossa. Sitten tuikkaa tulia puitten runkojen välitse, ja me ajamme ulos havumetsästä, puistokäytävän läpi, koiran yhä haukkuessa. Kun tulemme pihaan porttipylväiden välitse, jotka ovat puoleksi kinoksiin hautautuneet, hyökkää vastaamme Kastor hevosen kimppuun käyden. Hetikohta tuntee hän ääneni ja hänen kiukkunsa vaihtuu iloon niin hurjaan, että minulla on täysi työ estää häntä kasvojani nuolemasta. Hän hyppii ja ulisee reen ympärillä, loikkaa sen sisään ja iloitsee minun tulostani niin kuin ei kukaan ihminen vielä ole iloinnut eikä koskaan tulekaan iloitsemaan.

Kulkusten kilinän ja Kastorin ilohuutojen houkuttelemana tulee piika Reeta porstuaan kynttilä kädessään. Etehisen ikkunassa näen minä tutkiskelevia kasvoja, ja kun pysähdymme rappujen eteen, ilmaantuu äidin vanhat, rakkaat ja ystävälliset kasvot Reetan takana ja tuli valaisee lämpimästi hänen hienoja ryppyjään ja sileäksi kammattua harmahtavaa tukkaansa. Melkein juoksemalla hän juoksee rappuja alas ja huudahtaa: -- Kaarlo --! Oletko jo täällä! Rakas Kaarlo, tervetullut, tervetullut!

Äidin jälestä tulivat siskot ulos kylmään talvi-iltaan ehtimättä edes huivia hartioilleen heittää. Mutta isä jäi etehiseen ja tuprutteli savua ikkunaan. Hänen kalju päänsä kiilteli kattolampun valossa ja avonaisista ovista lensi minulle tervetuliaisiksi vastaani paksut huurupilvet. Ne toivat tullessaan joululakan lemua, pestyjen lattiain hajua ja vierreleivän tuoksua; ja se vaikutti minuun erittäin miellyttävästi kylmästä tullessani. Ihastuksella tunsin sitten tuon kaikkia muuta voimakkaamman lemun, joka tuntui ainoastaan kotona Hannebergissä, joka oli syöpynyt huonekaluihin ja vaatteihin, joka seurasi kotia ja perhettä ja jota ei tavattu missään muualla maailmassa. Siinä lemussa hengähtävät vastaani kaikki lapsuuteni muistot ja kodin koko lumousvoima ja herttaisuus.

Äitini suutelee minua, mutta astuu kohta ihmeissään askeleen taapäin.

-- No minun päiviäni! huudahtaa hän. Pojallahan on viikset!

Sisaret tunkeilevat reen ympärillä nähdäkseen minua ja minun viiksiäni, ja kun minä olen reestä noussut, näen minä äärettömäksi ilokseni, etteivät kuuraviikseni sulakaan pois, vaan sallivat itseään sormiella ja kierrellä niin paljon kuin vaan haluttaa. Niistän nenääni saamatta niitä näppiini ja valmistaun mahtavassa saattokulussa astumaan vanhaan kotiini. Isä tulee vastaan porstuassa ja minä kiverrän ylös komean huulipartani antaakseni hänelle tulijaissuudelman.

-- Nuo ajat sinä huomenna pois, -- ne eivät sovi koulupojalle, sanoo isä jäähdyttävästi ja suutelee minua hymyillen. Ei kutsunut niitä edes viiksiksi, sanoi vaan "nuo".

Unohdan kuitenkin pian hänen epäystävällisyytensä, sillä etehisessä näen minä setä Ramseniuksen ja Annan, jotka ovat meillä kylässä. Setä taputtaa minua olkapäälle ja sanoo tervetulleeksi, mutta Anna vetäytyy ujosti hämärän peittoon, enkä minä voi mitenkään saada selkoa siitä, mitä hän ajattelee viiksistäni. Tuo hämäryys, joka häntä ympäröipi, näyttää minusta hyvin oudolta, ja minä alan hiukan epäillä, enkö nähnekin vaan unta, kun samassa kuuluu jotain melua ja pauhua niinkuin koko talo sortuisi päälleni. Lattia vajoo jalkaini alla, luulen kuulevani veden kohinaa ja kaikki rakkaani katoavat samassa näkyvistäni.

Samassa huutaa Matti jotain ja minua pudistetaan turkin kauluksesta:

-- Pian ylös! Pian, ett'ei reki uppoa! Katsella harastelin ympärilleni enkä ollenkaan käsittänyt mitä oli tapahtunut, ennenkun reen edessä näin mustan olennon, joka avannossa polskaroi. Takanani seisoi Matti ja pudisteli minua kauluksesta.

-- Tässä nyt ollaan järvessä, sanoi hän.

Kavahdin seisoalleni ja nakkasin vaistomaisesti turkin päältäni ollakseni vapaampi liikkeissäni.

-- Elä heitä turkkia veteen, huusi Matti, -- tässä vielä kuivia vaatteita tarvitaan tän' yönä!

Matti seisoi reen takana ja piti siitä kaikin voimin kiinni estääkseen sitä avantoon liukumasta. Kohta olin minäkin hypännyt jäälle Mattia auttamaan.

-- Pidä rekeä niin kauvan kuin minä irtautan aisat, komensi Matti.

Tartuin rekeen kaikin voimineni ja sain töin tuskin pidetyksi kannat jäällä. Ymmärsin pian Matin tarkoituksen ja hyväksyin sen täydellisesti.

Kunhan kerran saisimme reen jäälle, niin sittenpähän olisi aika katsoa, miten hevonen voitiin pelastaa. Oli meille onneksi, ett'emme olleet joutuneet rekinemme päivinemme veteen, sillä silloin olisi pelastus ollut paljoa vaikeampi.

Hetken puuhattuaan oli Matti saanut aisat rahkeista irti ja voimakkaalla tempaisulla saimme me reen jäälle. Suuressa, mustassa, parin sylen levyisessä avannossa ponnisteli hevonen ähkien ja huohotellen koettaen pysyä pinnalla. Niinpian kuin reki oli pelastettu, hiipi Matti varovasti avannon reunalle lähelle hevosen päätä, polki jäähän koettaakseen kestikö se ja meni sitten auttamaan reipasta ruunaansa, joka miltei iloisesti päristellen ponnisteli jääkylmässä vedessä aivan niin kuin olisi ollut tavallista kesäkylpyä ottamassa.

Minä aioin mennä apuun, mutta hän huusi minulle, ett'en tulisi liika likelle jään reunaa. Siinä oli hän oikeassa, olihan tarpeetonta suotta aikojaan pudota veteen ja kastua läpimäräksi. Yö oli kyllä ilmankin kylmä. Ainoastaan toinen jalkani oli hiukan kastunut, kun rekeen hulahtanutta vettä oli vähän tunkenut saapasvarresta sisään. Matti, joka oli kohta paikalla, kun hevonen upposi, hypännyt jäälle, oli aivan kuiva.

Saatuaan kiinni hevosen suitsista rauhoitti hän sitä ystävällisillä sanoilla ja päätä taputtamalla. Sitten peruutti hän sitä vähän matkaa ja koetti kehoittavasti huutaen ja suitsista vetäen saada sitä hyppäämään jäälle. Hevonen kokosi voimansa suureen ponnistukseen, kohottautui melkein pystyyn jääpalaisten keskessä ja koetti Matin yhä sille hoilatessa iskeä etujalkansa jään reunaan. Saikin se toisen kavionsa jään reunaan, mutta jää murtui ja hevonen hulahti takaisin mustaan avantoon ja Matin täytyi heittää suitset irti. Jääpalaset kolasivat ja vesi loiski, hevonen päristeli vettä suurista, tuhuttavista sieramistaan ja oli taas entisessä uivassa asennossaan. Lyhyellä, levottomalla, navakalla hirnahduksella ilmaisi se tyytymättömyytensä vankeuteensa ja teki uuden yrityksen omin voimin pelastaakseen. Se onnistuikin niin hyvin, että hän nyt sai molemmat kavionsa jäälle, ja Matti juoksi ilosta huudahtaen apuun.

-- Siinä se on hevonen, joka itse itsensä auttaa, sanoi hän ylpeillen.

Mutta hevonen ei jaksanut kaukaa pysyä rasittavassa asemassaan, kaviot luisuivat yhä lähemmä jään reunaa ja Matin huudot ja riuhtomiset olivat turhat. Elukkaparka ymmärsi epätoivoisen asemansa yhtä hyvin kuin mekin. Tähtien valossa voin minä hyvästi erottaa sen apua anovan katseen, joka ikäänkuin näytti moittivan minua siitä, että seisoin siinä toimetonna yrittämättä mitään häntä pelastaakseni. Hänen suuret, liikkuvat sieramensa puhuivat voimakkaampaa hädän kieltä kuin mitkään ihmisen kasvot, ja minä kiiruhdin Matin luo jotain tyhmää ehdottamaan. Mutta joko nyt Matti oli tunteettomampi eläinten kielelle kuin minä, tai oli hän sitä mieltä, että hevosia oli hevoisina kohdeltava, oli miten oli, hän haki esille ruoskan, hihkasi pari kertaa sydämmettömästi, tarttui taas suitsiin ja huimasi hevosta ruoskalla armottomasti selkään. Epätoivoissaan nousi hevonen melkein pystyyn, teki viimeisen ponnistuksensa ja sai enemmän kuin puolet mustasta ruumiistaan jään reunalle.

-- Kas niin, hoo! Ylös vedestä, sinä kirottu kanttura! huusi Matti.

Kirottu kanttura iski etujalkainsa rautakengät jäähän ja vetihe hiljalleen ylös.

-- Kas niin, hoo! Tulehan, tulehan! kehoitteli Matti.

Silloin ulvahti jää surkeasti ja painui hitaasti hevosen alla. Matti ja minä pelastauduimme kiireen kautta kovalle jäälle, mutta hevonen upposi takaisin isontuneesen avantoonsa ääntä päästämättä, ikäänkuin olisi päättänyt ennemmin turvautua kylmään veteen kuin ottaa vastaan piiskan iskuja ja haukkumasanoja.

-- Siinä se nyt on, virkkoi Matti. -- Ja siellä taitaa pysyä, lisäsi hän yhtä rauhallisesti.

-- Meidän täytyy hakea apua, sanoin minä.

IV.

Nyt vasta aloimme ympärillemme katsella. Ei ollut pitkältä maihin ja minä kysyin Matilta, miten olimme osanneet ajaa näin kaitaseen salmeen, jossa varmaankin kävi virta.

-- Ka, no -- kun hevonen vei... vastasi hän.

-- Kulkeeko tie tästä?

-- Mistäs minä sen tiedän paremmin kuin tekään?

-- Oletko ajanut harhaan?

-- Olemmepa saattaneet ajaa, kun ei tietä näy.

-- Oletko nukkunut -- häh?

-- Nukkuihan herrakin.

Nyt alkoi hevonen huohottaa arveluttavasti ja Matti otti aisat koettaakseen ulottuivatko ne avannon yli. Onneksi ne ulottuivat, ja hetken kuluttua oli hän sitonut ne mahahihnaan niin, että ne kannattivat hevosta, jonka nyt ei tarvinnut uuvuttaa itseään uimalla.

-- Auttaisiko tuo, jos huutaisi apua, arveli Matti sen tehtyään ja päästi jotenkin laimean huudon talviyön helmaan.

-- Ei, mene sinä hakemaan apua, niin minä huutelen, ehdotin minä.

-- Eiköhän täällä asune ihmisiä jossain, tuumi Matti. -- Muistelen nähneeni tulen tuiketta, ennenkun upposimme, ja hevosella on aina merkkinsä, kun se eksyy. Voi, voi, että lähdinkään tälle taipaleelle!

-- Elähän nyt, -- menehän nyt vaan, niin minä huudan. -- Ja minä päästin mitä pirullisimman ulvahduksen mikä suinkin vaan kurkustani helti. Se synnytti kamalan kaiun toisella puolen salmea, hevonen herkesi tuhuttamasta ja käänsi päänsä nähdäkseen, mitä meillä oli tekeillä. Matti lähti tallustelemaan salmea pitkin tutkiakseen seutua ja minä aloin taputella ja rauhoitella hevosta samalla kuin tuon tuostakin korotin ääneni mitä kauheimpaan kirkunaan, joka teki hevosen yhä levottomammaksi ja herätti eloon uinailevan mielikuvitukseni, niin että lopulta huusin todellisesta vakuutuksesta niinkuin hengen hädässä. Matti oli häipynyt pieneksi mustaksi pilkuksi tuolla jäällä ja minä olin kuulevinani hänen huutavan jotakin. Teroitin korvani ja erotin viimein:

-- Paljoko kello on?

Minua harmitti tuo minun mielestäni tarpeeton kysymys, kaivoin kuitenkin kelloni esille ja karjuin Matille:

-- Kello on viisi!

Samassa lähti Matti kulkemaan määrättyä suuntaa ja katosi erään niemen taa jättäen minut keskellä yötä yksin hukkuvan hevosen kanssa, jumala tiesi kuinka kauvaksi ihmisasunnoista. Pian tuossa kuitenkin toinnuin, aloin hypiskellä lämpimikseni hevosraukan edessä ja kääriydyin lopulta nahkasten sisään rekeen, kun kastunut jalkani ei ottanut lämmitäkseen. Hevonen lepäsi aivan hiljaa aisojensa varassa, tuhuttaen ja hirnahtaen silloin tällöin, niin kauvan kuin näki minut, mutta alkaen käydä todella levottomaksi, kun olin rekeen piiloutunut.

Ensiksi se ähkäsi puoleksi päristellen puoleksi hirnahtaen niin tuskaisesti, että minä hyppäsin pois reestä luullen hänen uppoavan. Kuultuaan minun liikahtavan, käänsi hän päätään ja katseli minua niin moittivasti ja päästi suustaan äänen niin surkean, että minun täytyi käydä lohduttamaan. Silittelin hänen harjaansa ja korviaan, ruopottelin otsaa ja tukan juurta ja puhelin hänelle lohduttavia sanoja huolettomalla äänellä. Hänestä kuului varmaan tuo huoleton ääni ivalta, sillä kärsimättömällä liikkeellä pudisti hän päätään ja päästi taas tuollaisen valittavan, tuskaisen hirnahduksen, joka värisi vilua niinkuin hän itsekin. Melkein koko ajan oli hän liikkeessä, pysytelläkseen lämpimänä, ja ainoastaan sen kautta säilyi avanto sulana; -- muuten se varmaankin olisi jäätynyt sekä hänen ympärilleen että päälleen. Aisat, jotka häntä kannattivat, natisivat jäällä joka kerta kun hän kävi levottomaksi, ja yhä levottomammaksi alkoi hän käydä.

Ymmärsin hänet vallan hyvin ja koetin nyt osaa ottavalla, valittavalla äänellä häntä lohduttaa. Hänen levottomuutensa lakkasi hetkeksi, hän vaan pudisti surullisesti kaunista päätään, mutta vapisi vilusta niin kovasti, että jää ympärillä helisi.

Istuin ja hyväilin häntä siinä ainakin kymmenen minuuttia surullisten mietteiden mieltäni ahdistaessa. Eihän syy kaikkeen tähän kurjuuteen ollut kenenkään muun kuin minun? En voinut millään tavoin siirtää edesvastausta omaltatunnoltani ja minun täytyi tunnustaa olevani hänen murhaajansa, sillä siitä olin minä vakuutettu, ett'ei hän voisi pysyä hengissä puolta tuntia kauvempaa. Ja noin surullista kuoleman taistelua täytyi minun katsella, voimatta häntä mitenkään auttaa. Keskitin kaikki syyllisyyteni ja sääliväisyyteni tunteet hyväilyyni, mutta hän yhä vaan pudisti päätään, tällä kertaa melkein vihaisesti ja päästi suustaan niin surkean valittavan ja niin kamalan huudon, että minä aivan ehdottomasti peräydyin avannolta luullen hänen päälleni käyvän. Mutta sitten hän taas rauhoittui ja katseli minua rukoilevin silmin.

Silloin valaisi onnistunut ajatus synkkää suruani, jätin hevosen siihen hetkiseksi ja kaivoin esille palan leipää eväslaukustani. Samalla pisti päähäni, että minähän voin käyttää konjakkipulloani lieventääkseni sitä vilua, joka yhä enemmän tunki jalkoihini. Mutta miks'en samalla antaisi hevosellekin konjakkia? Ja hetken kuluttua syöttelin minä paleltuvalle toveriparalleni konjakissa kastutettua leipää. Hän söi mielellään eikä ollenkaan hylkinyt leipää, vaikka se haisikin väkiviinalle. Oli minusta omituisen helpottavaa turkkiin kääriytyneenä ja hevosen pää kainalossani jakaa hänen kanssaan eväitäni ja konjakkia, joka näkyi tekevän hyvää. Hän rauhoittui syödessään ja nuoleskeli ahneesti käsiäni, kun niihin konjakkia hulahteli.

Oli kulunut aikaa ehkä tunnin verran siitä kuin ajoimme jäähän ja puolen tunnin verran siitä kuin Matti lähti. Ei häntä vielä näkynyt ei kuulunut ja minä aloin jo joutua epätoivoon. Miksi istun minä tässä ja ylläpidin kuolemaan tuomitun henkeä? Eikö olisi paljoa viisaampaa lähteä tiehensä ja pelastautua kuoliaaksi paleltumasta? Ehkä voisin saada apuakin pikemmin kuin Matti! Vaan niinpian kuin taas katsahdin toveriini, muuttui mieleni täydellisesti. Jos olisin hänet nyt jättänyt, olisi se ollut rikos, joka olisi vaivannut minua elämäni kaiken. Olisin ollut valmis paleltumaan kuoliaaksi hänen viereensä, jos niiksi olisi tullut.

Pian olimme tyhjentäneet konjakkipullon ja minä voin pyhästi vakuuttaa, että hevonen oli saanut sitä suurimman osan. Tulin siinä nyt ajatelleeksi, mitä mahtaisivat kotona sanoa, jos näkisivät minut täällä Saimaan jäällä syöttämässä ja silittelemässä avantoon uponnutta kuolemaisillaan olevaa hevosta. Muistui mieleeni, että Anna Ramsenius rakasti äärettömästi hevosia ja nyt ajattelin minä tätä uskollisuuttani hädässä kahdenkertaisella ilolla.

Käännähdin usein taakseni ja näin viimein kolme mustaa pistettä ilmaantuvan niemen nenään ja lähenevän meitä. Ajatteles, jos ne olisivat susia! Minulla ei ollut mitään muuta kuin puukko omaksi ja hevoseni puolustukseksi, ja jännityksellä odotin minä noita kolmea pistettä. Koetin uskotella itseäni, että Matti sieltä tuli kahden muun miehen kanssa, mutta puolipimeässä näyttivät nuo pisteet niin eriskummallisilta. Hevonenkin vainusi tulevia, pörhisti korvansa ja näytti niin pirteältä, että kaikki huoleni haihtuivat, sillä ei varmaankaan avantoon pudonnut hevonen tuolla tavalla korviaan pörhistä, jos susia vainuaa. Hän näkyi saavan uutta toivoa, koko hänen jähmettynyt ruumiinsa jännittyi yht'äkkiä uuteen ponnistukseen, joka oli niin voimakas, että toinen aisa irtautui ja ainoastaan toinen jäi vielä kannattamaan. Hän hirnahti äänellä, jossa ei enää ollut kamalaa epätoivoa, ja iloisesti siihen metsän kaukainen ranta vastasi:

-- Hei, heppaseni! Oletko vielä elossa? Kuului Matin ääni huutavan.

Hevonen vastasi uudella, äänekkäällä hirnunnalla.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli ruuna vedettynä jäälle vähän matkaa avannosta. Seisoalleen se ei kyennyt, mutta näytti kuitenkin tyytyväiseltä. Käärimme nahkaset hänen ympärilleen ja aloimme neljän miehen voimalla virittää hänen voimiaan hieroen ja huudahdellen. Sitä tehdessämme pureskeli ruuna leipää, jota Matilla oli ollut mukanaan, ja virkosi vähitellen puolentoista tuntia kestäneen kylmän kylpynsä jälkeen.

-- Mitenkä saitte sen näin kauvan hengissä pidetyksi? kysyttiin minulta.

-- Join sen kanssa veljen maljan avannossa, selitin minä ja näytin tyhjää pulloani.

-- Ähäh! irvisti Matti ja hieroi hevostaan, niin että otsa hikeä valoi, vaikka olikin pakkanen. -- Ähäh! -- Eikös ole hyvä, että hevosia opetetaan viinaa nielemään? Sen konstin taitaa tämä ruuna jo vanhastaan. Se on, näet, ollut monilla markkinoilla ja vaihtanut omistajaa useamman kerran, ja silloin täytyy hevosparkaa aina vähän virkistellä, ett'ei korviaan riiputtelisi! Vaan olipa vahinko hienoa konjakkia, olisihan tuohon tavallinen paloviinakin välttänyt...