Part 3

Kaislarantainen, tyyni lahdelma nukkui rauhallista kesäuntaan lummekukkaisen peitteensä alla, -- eikä kuiskahdustakaan kuulunut! Hän nojautui taapäin, puhalsi tupakan savun tyyneen ilmaan ja katseli, kuinka se hajaantumatta kohosi korkealle ilmaan. Mutta kun hän taas katsahti ympärilleen, suututti häntä ahdas näköpiiri, joka ikäänkuin kuristi häntä. Olla hänen siellä, kaukana, äärettömällä arolla, jossa taivaanranta huimaavan kaukana aaltoilee...!

Silloin säpsähti Heikki Hytönen ikkunansa takana.

Tupakkaa!

Mutta mistä tuli se tupakan haju? Hän avasi varovasti ikkunan ja pisti ulos parroittuneen leukansa, tähysteli uteliaasti ympärilleen, mutta ei mitään nähnyt.

Kasakka heräsi mietteistään, nousi seisomaan, otti pyssynsä ja huusi mielensä huviksi pitkän vartiohuutonsa:

-- Slusha-a-aj!

-- Slushaj! vastasivat vuorostaan muut vartijat, joita oli yksi jokaisessa linnan muurin neljässä kulmassa.

Kasarmissa käännähti kasakkakapteeni rauhallisesti toiselle korvalleen, kun kuuli että hänen väkensä oli paikoillaan, ja linnan vanki kopissaan säpsähti levottomasta unestaan, niin että raudat ratisivat; jolloin vanginvartija käytävässä katseli häntä hetkisen pienen oveen tehdyn lasireiän läpi.

Mutta Heikki Hytönen venytti suunsa leveään, hyväntahtoiseen hymyyn, pisti ulos paljaaksi kulitun, hullunkurisen päänsä niin pitkälle kuin sai ja huusi varovasti ja salamyhkäisesti:

-- Kuuleshan, velihopea, hanki tupakkaa ukolle, jonka täytyy vaan tyhjää ilmaa nieleksiä!

Kasakka katsahti ylös äänen kuultuaan, näki hämmästyksekseen vangin ikkunassa ja viittasi kiivaasti ja päättävästi kädellään, että hän hetipaikalla vetäytyisi tiehensä. Hänellä oli ankarat määräykset vankien suhteen eikä mitään muuta puhetorvea kuin -- pyssynsä.

Mutta kun ukko näki hänen tupakoivan, ihastui hän ikihyväksi.

-- Sinäkö täällä tupakoitkin, velihopea! -- Huomenna saat tupakkasi kolminkertaisesti takaisin, jos nyt vähän ukolle annat...

-- Perkele! huusi kasakka, pannen siihen sanaan kaiken suomenkielen taitonsa, ja pui nyrkkiään.

-- Elähän tuossa kiroile... enhän minä ole mikään varas, niin että turhaan siinä kiroilet... siltavouti on vaan panettanut minut kiinni kahdestakymmenestä markasta... ja sinä saat tupakkasi nelinkertaisesti takaisin, kun täältä huomenna pääsen vapaaksi!

Kun kasakka hetken aikaa seisoi epätietoisena siitä, mitä hänen olisi tekeminen, sai Heikki Hytönen uutta toivoa:

-- Kuulehan nyt, velihopea... enhän tahdo kuin muutaman piipullisen... tai kunhan vaan saisin suuhunikaan...

-- Perkele! kiljasi kasakka uudelleen ja kohotti pyssynsä.

-- Katsohan sinua, kun siinä kiroilet... enhän minä tee kellekään pahaa... kah, soh... elähän, jumalan luoma, ihmistä ammu... minähän olen se Hytös-Heikki Pieksämäeltä.

Kasakka ei ymmärtänyt sanaakaan. Ukko oli hänestä liiaksi ujostelematon ollakseen suuri pahantekijä, mutta oli hän jo kyllästynyt siihen, että tämä noin ääneensä puheli tuolla ylhäällä, sillä ankarimman rangaistuksen uhalla oli vahtimiehiä kielletty vankien kanssa puhelemasta. Jos kuka sen nyt sattuisi kuulemaan, niin saisi hän vähintäinkin vuorokauden pimeää arestia ja sen lisäksi vielä löylytyksen kapteenilta, joka ei suinkaan korvapuustiin rajoittuisi. Hän tunsi kyllä kapteeninsa. Vielä kerran koetti hän hyvällä saada ukon vaikenemaan. Pani pois pyssynsä ja hätisteli kummallakin kädellään tuolle itsepäiselle suupaltolle, niinkuin hätistetään lehmää, kun tahdotaan sitä pelottaa, ja samalla kiroili hän: perkele... perkele...

Mutta nyt tuli ukko aivan haltioihinsa kasakan leikillisyydestä, nauraa hohotti ja alkoi uudelleen rupatella:

-- Sinäpä vasta veitikka olet, joka ensin uhkaat ampua ja sitten telmät kuin hupakko, ennenkun tupakkaa annat...

Silloin kasakka taas tähtäsi.

-- Kah, soh, joko nyt taas rupeat... elä leikittele pyssyn kanssa, saattaa lauveta!... mitä huudat?... enhän niinä ole mikään murhamies enkä varas, min' oon se Hytös-Heikki Pieksä...

Heikki Hytönen ei ole sen kauvemmin rupatellut. Kasakka oli todenteolla suuttunut, huutanut hänelle venäjäksi, että vetäytyisi tiehensä, mutta kun ukko yhä oli itsepäinen, tähtäsi hän ikkunan pieleen ja laukasi.

Juuri kuin Heikki Hytönen oli kotipitäjänsä nimen mainitsemaisillaan, horjahti hän taapäin huoneesen, aikoi pyyhkäistä käsillään otsaansa ja kaatui sanaa hiiskumatta selälleen. Luoti oli sattunut ikkunan saranaan ja siitä kimmonnut syvälle Heikki Hytösen itsepäiseen kalloon.

Kasakka vedettiin oikeuteen, mutta vapautettiin lopulta.

Tuo pieni kasakkakomennuskunta on jo aikoja sitten Mikkelistä muuanne siirtynyt. Siellä on nyt muita laitoksia, jotka ennustavat sadetta yhtä varmasti kuin kasakkain laulu ennen aikaan. Omat asevelvollisemme astuvat määrätyt askeleensa lääninvankilan vahtikojujen edessä ja tupakoivat salaa, mutta ymmärtävät paremmin suomea, vaikkeivät olekaan niin vilkasliikkeisiä kuin kasakat.

Ivan Kusnakoff oleilee kaukana Afganistanissa eikä ammu enää Hytösiä. Mutta laiha, työnteon murtama vaimo vanha sai lähteä mökistään Pieksämäellä kuuden pienen lapsensa kanssa, eikä siltavouti koskaan saanut takaisin kahtakymmentä markkaansa.

Kotiin.

Unohtumaisillaan oleva joulu-muisto.

I.

Lukukausi päättyi lussijuhlaan ja steariinikynttilä-ilotulitukseen, todistuksien jakeluun ja hurmaavan ihanaan vapauden tunteesen. Olin päivää ennen tehnyt jouluostokseni sellaisella totisuudella kuin olisi ollut kysymys markoista eikä penneistä; olin kymmenen kertaa pääni ympäri miettinyt, tarvitsisiko äiti paremmin kynän pyyhkijää kuin piparikakkuvormua, kampasiko isä harvoja hiuksiaan kernaammin luu- kuin kuttaperkkakammalla, ja oliko vanhimmasta sisaresta allakka mieleisempi kuin kivihiilirintaneula. Lopulta tein kuitenkin päätökseni: äiti sai kynänpyyhkijän, isä luukamman ja sisar allakan, ja hyvästi niihin rahani riittivätkin. Oli minulla sen lisäksi muutamia muitakin kotiväen ostoksia, mutta ne olivat vähemmin hauskoja, ne kun olivat velvollisuudesta tehtävät. Suurin huvini sen jälkeen oli sijoitella tavaroitani Valkolan Matin rekeen ja tuumia hänen kanssaan lähdöstä, joka päätettiin panna toimeen huomenna varhain ennen auringon nousua.

Olin ylhäällä jo niin varhain, ett'ei talossa vielä oltu tultakaan tehty, tein ensimmäiset valmistukset matkaa varten ja lähdin kouluun ainakin tuntia ennen kuin päättäjäis-juhlallisuus tulisi alkamaan. Se oli ilo, joka minut niin armottomasti ajoi talvipakkaseen, mutta oli siellä ennen minua jo muitakin koulun ovien avaamista odottamassa. Toistakymmentä levotonta ja viluista poikaa seisoi rappusilla jalkojaan polkien paukkuvassa aamupakkasessa. Ilooni ja levottomuuteeni sekaantui hiukkanen häpeän tunnetta, sillä minä olin siinä ainoa yläluokkalainen ja olin nyt ollut yhtä lapsellinen kuin mikä tahansa ensiluokkalainenkin. Menettelihän se sentään pimeässä, kun ei kukaan voinut niin tarkasti toistaan erottaa. En puhutellut ketään, sulkeuduin jääkylmästi omaan arvooni ja värisin vilusta.

Puolen tunnin kuluttua avasi koulun vahtimestari ulko-oven sisästä päin ja minä olin ensimmäinen sytyttämässä kynttilöitä luokkahuoneemme kolmessa suuressa A:ssa. Olihan se hyvin juhlallista, kun noin saa levittää valoa samaan huoneesen, jossa sitä muulloin on saanut vastaanottaa, ja luokkamme näytti omituisen vieraalta ja juhlalliselta kynttiläin kirkkaassa valossa. Mutta kynttilät olivat huonosti asetetut reikiinsä ja minun parhaat juhlavaatteeni ryöjäytyivät pahasti steariinin sulasta...

Vihdoinkin astuin minä sykkivin sydämmin kateederille, jossa koulun arvoisa rehtori seisoi mahtavana eteensä kasattujen vastakirjoitettujen todistusten takana. Sain kiitettävän käytökseni, ahkeruus ja huomio kiitettävä, annoin todistukseni solahtaa povitaskuun ja astuin selkä kankeana ja koko koulun minua katseillaan seuratessa takaisin paikoilleni. Sitten seurasi pitkä odotus, kunnes kaikki pojat olivat saaneet arvosanansa. Joudutin jouduttamalla loppuvirren nuottia, niin että olin puolta tahtia toisista edellä, karkasin läpi Isä meidän ja Siunauksen, pidin vähän aikaa virsikirjaa silmieni edessä odottaen samalla otollista hetkeä ulos hyökätäkseni ja olin ensimmäisiä potkasemassa ovea selälleen. Niin voimakas ja niin yhteinen oli hyökkäys, että minä pyssytulpan tavoin ponnahdin ulos koulunpihalle takaa päin tulevien painosta.

Vajaan puolentunnin kuluttua istuin minä jo Valkolan Matin reessä viimeisiä paloja nieleskellen. Aurinko teki juuri nousuaan yli vanhan koulukaupungin meidän ajaessa pitkin Isoa katua ja läpi tulliportin. Samaan aikaan lähtivät kaikki kaupungin majatalon hevoset liikkeelle, hajaantuen eri haaroille reet täynnä levottomia, joululuvalle kiiruhtavia koululaisia, mutta minä ajoin kuitenkin kaikista ensimmäisenä ulos tullista kulkusten kilistessä ja sanomattoman riemun rintaani täyttäessä. Aurinko valaisi jo huurteisia metsiä, jotka vaaleanpunaisina kimmeltelivät. Kun tie teki mutkan, näin minä, tarvitsematta kääntyä taakseni katsomaan, vanhasta koulukaupungista ruusuisia pilviä pulppuavan kirkkaaseen ilmaan. Ne kiemurtelivat ja poimuilivat sadoista savupiipuista; tummenivat tavalliseksi savuksi, kalpenivat valkeaksi kesäyön usvaksi, hehkuivat purppuran punaisina, kohosivat yhä korkeammalle ja haihtuivat lopulta hienoksi kukkaisjauhoksi ylempänä puhaltamaan heränneessä pohjatuulessa. Kauniin kaupungin takana kohosi sen vanha salaperäinen linna, jonka pakkanen oli Valkoseksi huurtanut, mutta jonka kattoja aamun aurinko kultaili. Ja vaikka minulle ehkä tulikin pieni ikävä kaupunkia, näin kuitenkin mielihyvällä sen peittyvän mäkien ja petäjikköjen taa, kunnes tien viimeisessä käänteessä heitin hyvästini sen päällä väikkyvälle ruusupilvelle tuolla kaukana kimmeltävän metsän takana.

Ja nyt olin maalla, joka satain peninkulmain laajuisena levisi ympärilläni lumisine, synkkine metsineen, loppumattomme jäineen ja untuvan hienoine hankineen. Reen jalas narisi yksitoikkoisesti kahdenkymmenen pykälän pakkasessa, jäähileet häikäsivät silmää, ja hevonen ilmaisi sieramiaan päristellen, että olimme tervetulleet kotiin. Valkolan Matti istui kuskilaudalla ja ojensi oikean jalkansa ulos reestä niinkuin kunnon kuskien tapa vaati. Hengityksestä kasvoi kuuraa turkin kauluksiin ja hevonen oli jo kupeiltaan valkea.

Valkolan Matti oli tullut kaksikymmentä peninkulmaa läpi lumisten metsien minua noutamaan ja tämä oli hänen ensimmäinen kaupunkimatkansa. Useamman kerran koetti hän saada alkuun puhetta kaupungin merkillisyyksistä, mutta minä olin vielä hajamielinen ja vastailin yksikantaan vanhan kaupunkilaisen varmuudella. Pääni oli täynnä kaikellaisia uusia vaikutuksia, joita uusi ympäristö minussa herätti, ja kauniin talviyön kevyt ilma houkutteli mielikuvitustani hurjaan lentoon läpi äärettömien, kylmän kirkkaiden avaruuksien.

Vaan pian olin taas kaupungissa, josta äsken olimme lähteneet. Siellä oli niin paljon kaikellaista semmoista, joka minua huolestutti ja harmitti. Kun eron ensimmäinen ilo oli haihtunut, johtui kaupunki taas mieleen. Vanha kimnaasi oli äskettäin muuttanut nimensä ja ohjelmansa. Entisten lyyryillä koristettujen univormunappien ja sinisten sortuukkien sijasta ei meillä nyt ollut minkäänlaisia ulkonaisia merkkejä ollenkaan, joista olisi voinut arvomme tuntea. Meitä kutsuttiin lyseolaisiksi ja me olimme lyseolaisia, aivan niinkuin mikä muu alimman luokan poikanulikka tahansa. Ja me olimme jo kuitenkin päässeet neljänneltä luokalta ja olimme tietoihin ja ikään nähden yhtä arvokkaita kuin entiset kadehditut ja ihaillut kimnasistit. Se oli minun suurimpia surujani ja minä tiedän, että se yhtä raskaasti painoi monen muunkin kuusitoista vuotiaan hartioita, jotka olivat pakoitetut tupakoimaan salaa ja tyhjentämään punssilasinsa niin, ett'eivät opettajat siitä vihiä saaneet. Semmoisesta ei vanhain kimnasistien ollut koskaan tarvinnut huolia.

Tieto tästä alennustilasta ei suonut minulle rauhaa, sillä juuri maalla lupa-aikoina olisi tuo arvo ollut suureen tarpeesen. Antauduin siihen määrin katkeran mieleni valtaan, että melkein kadehdin kadeteilta heidän univormuaan ja itsetuntoaan. Enkä keksinyt mitään keinoa kohottautuakseni siihen etevään asemaan, joka oikeastaan olisi ollut minulle tuleva. Luminen maisema ja taampana oleva musta metsän ranta siirtyi siirtymistään jälelle päin, aina samanlaisena. Hevonen kulkea nujerti mäkeä ylös mäkeä alas, aisat natisivat, setolkkaan kiinnitetty kulkunen teki tehtävätään, kiihtyi alamäessä lyhyeen oikulliseen tahtiin, mutta helisi tasaisella tiellä rauhallisesti ja voimakkaasti, niin että kaikukin siihen vastasi, jos satuttiin olemaan hongikossa tai lähellä vuoren rinnettä. Minua vaan vähän vanhempi Valkolan Matti pureskeli tupakkaansa tottuneesti ja tyynesti kuin aikamies, ja oli hän yhtä taitava kuin isänsäkin pirskauttamaan sylkeään hampaiden välistä monen sylen päähän lumihankeen. Hän oli kadehdittava, vaikka olikin oppimaton, hän oli paljoa riippumattomampi kuin minä ja etevämmyyteni hänen suhteensa väheni oppipaikastani poistutun matkan neliöllä.

Katsellessani kuskilaudalla istuvaa Mattia muistutti hän minua muutamasta ylioppilastuttavastani kotipitäjässä, eräästä pitkästä, pönäkästä ja varmasta teoloogista, joka olisi pian papiksi vihittävä. Ja silloin muistin minä, mikä mies hän jo oli ollut kimnaasin ensimmäisellä luokalla ollessaan. Hänhän oli jo ensimmäisenä kimnasisti-kesänään saarnannut kotikirkkomme saarnastuolista. Ajattelehan, sielunpaimen, kansan opettaja jo silloin, jota vastoin minä...! Yht'äkkiä välähti ajatus päähäni ja sai minun helpoituksesta huokaamaan. Miks' en minä voisi tehdä samoin? Olihan hän tosin siihen aikaan vanhempi kuin minä nyt, mutta tietoni olivat yhtä hyvät kuin hänenkin! Kaksi vuotta enemmän tai vähemmän eivät paljoa vaikuta, kunhan vaan on tuo totinen miehuullinen vakuutus siitä, että voi levittää tietoja kaikkein korkeimmasta. Vakuutukseni muuttui yht'äkkiä niin miehuulliseksi ja suureksi, että milt'ei kyynel silmääni herahtanut. Tässä minä istuin runsaine kirkkohistoriallisine ja kreikankielen taitoineni ja kadehdin Valkolan Mattia! Ja silloin tunsin minä omaavani äärettömät aarteet pyhää tietoa, jota voisin jakaa hartaasti kuuntelevalle seurakunnalle.

Päätetty ja tehty! Keskustelin jo ajatuksissani saarnakysymystä setä Ramseniuksen, kotipitäjäni pastorin kanssa. Istuin itsetietoisena hänen huoneessaan suuressa nahkasohvassa ja ukko käveli tyytyväisenä, vaikkakin vähän kummastuneena edes takaisin lattialla kuunnellen ehdotustani. Hän puhalteli suuria savupilviä piipustaan ja minä pöllyttelin urhakasti omaani minäkin. Ukko katosi kokonaan pilveen ja samoinkuin Herran oma ääni usein ja mielellään pilvistä puhui, kuului ukonkin ääni nyt oikein ukkosen äänen kaltaiselta, kun hän virkkoi: Jaa, jaa, -- kannattaa ajatella asiata, -- kannattaa ajatella!

Olin hyvin tyytyväinen vastaukseen. Arvoni sekä Matin että koko pitäjän silmissä tulisi vakautumaan mitä suuremmoisimmalla tavalla ja minä näin Anna Ramseniuksen kauniilla silmillään minua merkitsevästi katselevan, kun hän tuli sisään ja setä hänelle ilmoitti päätöksemme. Aloin istua yhä vakavammin satulassani, kasvoin oikein mahtavaksi Herran palvelijaksi ja vaatimaton lyseolais-olemukseni oli kaukana, kaukana menneisyyden hämärässä. Puristaen Annan kättä omaani astuin minä kirkkoon eräänä sunnuntaiaamuna, toivoen vaan, että kirkossa olisi ollut urut esiintymistäni juhlistamassa. Lopulta täytyi minun kuitenkin tyytyä lukkarin särkyneesen ääneen, mutta Anna lupasi tukea sitä kauniilla sopraanollaan. En ollut oikeastaan koskaan ennen rakastanut Anna Ramseniusta, mutta nyt tunsin minä elämäni onnen riippuvan hänestä, ainoastaan hänestä. Se varmuus tuli niin äkkiä, että aivan unohdin viimeisen "lemmittyni" kaupungissa, hänet, jonka oma vielä eilen olin ollut koko hehkuvan sieluni pohjasta.

Hetkeksi pysähtyivät siihen kunnianhimoiset ja samalla korkeat ja hartaat ajatukseni, minusta tuntui ikäänkuin olisi minua vedetty pois tämän maailman taisteluista ja minun rintani täytti tyyni rauha, jommoista en ollut koskaan ennen tuntenut. Annan käsi lepäsi yhä edelleen minun kädessäni ja elämän pikkumaisuudesta pakenimme me maailmoihin, jotka olivat kotikirkon alttaritaulun yläreunan kaltaiset, missä pienet keruubi-päät hymyilivät keskellä autuaallisen näköisiä pilviä ja keskellä ijankaikkisen sovituksen ja anteeksi annon taivasta.

Silloin putosin minä yhtäkkiä alttaritauluni yläreunasta rekeeni jälleen. Mutta kuvitteluni olivat olleet niin kauniit, niin täynnä rauhallista onnea, että oikein iloitsin noista kahdesta matkapäivästä, jotka olivat edessäni ja joiden kuluessa saisin kokonaan antautua suurta tehtävääni miettimään. Sillä ajatukseni eivät koskaan olleet vilkkaammat eivätkä mielikuvitukseni selvemmät kuin silloin kun istuin reessä lämpimäin nahkasten välissä ja näin valkoisten lumimaisemain kuin sumussa ohitseni kiitävän.

Juuri kuin olin iloisimmillani siitä, että sain näin vapaasti haaveilla, eivät mielikuvani tahtoneetkaan siitään selvitä. Oli niin kuin olisi jonkunlainen hämärä peittänyt kirkon ja kuuntelevat talonpojat. Annan käsi kylmeni ja luiskahti pois minun kädestäni, en saanut sanaa suustani, setä Ramsenius alkoi nurista ja minun pyhäinen tunnelmani pienine keruubeineen, sovituksineen ja rauhoineen ei tahtonut ottaa pysyäkseen.

Rupesin silloin valitsemaan tekstiä saarnaani, syventyäkseni yksityiskohtiin, koska ei kokonaisuus koossa pysynyt. Mutta silloin pälkähti päähäni, että almannakkahan se määrääkin tekstit enkä minä. Siitä intoni yhä vaan kylmeni ja kun Matti samassa käännähti kuskilaudallaan virkkaen jotain syöttöpaikasta, niin unohdin minä korkean kutsumukseni ja takerruin hänen kanssaan pitkään puheluun kaiken maailman jokapäiväisistä asioista. Vaan osasikin se veijari mielistellä minua sillä, että olin tullut niin aikamieheksi ja totiseksi...!

II.

Olimme syöttäneet puolenpäivän aikana ja syöttäneet illalla. Matka oli kulunut joutuisasti, sillä Matin hevonen oli seisonut kaksi päivää pilttuussa ja popsinut kauroja ja apetta mielin määrin. Nyt istuimme me Matin kanssa majatalon pienessä salissa ja ratkaisimme suuria asioita; illallinen oli katettu ja minä tarjosin totia. Olin pistänyt kaupungista pullon konjakkia mukaan ja se oli tietysti tyhjennettävä, ennenkun oltiin kotona? Ensimmäisen lasin juotuamme kasvoi koti-ikäväni ja haluni pian toteuttaa kaikki toiveeni huomattavassa määrässä. Majatalon isäntä oli äsken ollut sisällä ja tullut varomattomasti virkkaneeksi, että talvitietä Saimaan jäiden yli oli tänään ajettu ensikerran tänä talvena. Heti kohta minä Matin kimppuun kehoittamaan häntä lähtemään oikotielle, joka oli seitsentä peninkulmaa lyhempi ja tarjosi tilaisuutta suurempiin seikkailuihin kuin maantie. Talvitie erosi aivan tämän majatalon luota ja minä vaatimaan, että nyt hetipaikalla lähtisimme liikkeelle hämmästyttääksemme kotiväkeä tulemalla kotiin vuorokautta ennen kuin ne meitä odottivat. Taivas oli tähdessä, Matin hevonen ei ollut väsynyt ja puolen yön jälkeen tulisi kuukin nousemaan.

Matilla oli sen seitsemiä arveluita: että oli kerran vaan sitä tietä ennen ajanut, että saattaisimme eksyä, että jää oli vielä heikkoa, ja että kotona alkaisivat hätäillä, jos saisivat tietää, että me näin olimme lähteneet Jumalaa kiusaamaan. Minä vastasin, ett'eivät ne mistään tietäisi, ennenkun olisimme jo kotona ja ett'ei vaaraa ollut mitään, koska samaa tietä oli ajettu jo kerran ennenkin tänä päivänä. Liuottelin Matin epäilyksiä yhä enemmällä konjakilla ja onnistuin vihdoinkin saamaan hänen suostumuksensa. Syvimmin vaikutti häneen se syy, että jäämatka oikasi seitsemän peninkulmaa ja se ratkaisi riidan. Mutta ensin kutsuttiin isäntä puheille ja kyseltiin häneltä perinpohjin sekä jään kestävyyttä että tien suuntaa. Matti alkoi jo jänistää, mutta minun intoni vaan kasvoi. Matkamme olisi lykkäytynyt ainakin huomiseksi, ell'ei taloon samassa olisi saapunut kahta rahtimiestä, jotka olivat tulleet juuri samoja jäitä, joita me niin pelkäsimme. Nyt vetosin minä Matin ylpeyteen ja urhoollisuuteen, ja hänen vastustuksensa päättyi siihen, että isännän kuullen sanoi itsensä irti kaikesta edesvastuusta. Hevonen valjastettiin, lasit tyhjennettiin ja isäntä toivotti meille onnea matkalle. Näön vuoksi murisi Matti vielä jotain, mutta hotasi samalla hevosta ja niin me lähdimme liikkeelle.

Hetken kuluttua jäi meistä maantie oikealle kädelle ja kun me kerran olimme tien haaran sivuuttaneet ja ajaneet synkkään metsään pitkin kaitaista syrjätietä, oli päätös tehty ja molempien meidän mieltämme kevensi se, että asia viimeinkin oli ratkaistu. Tarjosin Matille rohkaisuryypyn ja viritin iloisen laulun, niin että hongikko kajahteli.

Pian ajoimme alas jyrkästä törmästä, metsä harveni ja puiden oksien ja runkojen välistä vilkkui jään valkonen lakana kuin pysty seinä. Soluimme alas rinnettä ja tulimme muutaman sisäisen lahdelman jäälle. Kuu ei ollut vielä noussut ja tuossa omituisessa, epämääräisessä, tuikkavassa tähtien valossa näytti lahti äärettömän suurelta selältä. Reki, joka oli reutoillut ja kolahdellut jäälle laskeuttaissa, liukui nyt tasaisesti kuin lasisella pinnalla. Lunta oli vaan vähän kirkkaalla jäällä, sillä lumen oli satanut ennen kuin järvi jäätyi. Ajattelin jo kaivaa esille luistimeni ja näyttää Matille, miten hevonen sivuutetaan. Mutta tekemättä tuo jäi, kun reki oli niin lämmin ja mukava ja matkan teko niin helppoa, että siitä oikein nautin. Hevosen ei tarvinnut juuri muuta kuin itseään liikutella, reki seurasi kuin varjo sen perässä.

Siellä täällä näkyi harmahtavan jään pinnassa musta juova, jonka halkeama oli siihen piirtänyt päästämällä vettä jäälle ja sulattamalla lunta tuuman verran molemmin puolin. Olimme ajaneet melkoisen matkan salmen suuhun päin, ennenkun ensimmäinen rasahdus ilmaisi, ett'ei meillä ollut maata jalkojemme alla. Hevonen pelästyi outoa ääntä, mutta tottui siihen pian. Matti ja minä emme vaihtaneet ajatuksia tapahtuman johdosta, mutta minä luulen, että nuo pitkät, valittavat äänet, jotka salamoina edellämme juoksivat, synnyttivät kamalata kaikua omissatunnoissamme, jotka eivät olleet niin paatuneita kuin hevosen omatunto. Minä kyllä näin, että Matti alussa hätkähteli, joka kerta kun jää tavallista vaikeammin allamme valitti, ja minäkin tein samoin. Vakuutimme kuitenkin toisillemme mitä rauhallisimmalla äänellä, että kun jää tuolla tavalla rusahtelee, se on vaan merkki siitä, että se kestää. Sehän on vaan pakkanen, joka sitä kutistaa ja vahventaa!

Kaunista päivää oli seurannut mitä ihanin keskitalven tähtiyö. Jo auringon laskiessa olin minä todelliseksi mielihyväkseni huomannut, että ylähuuleeni, jonka haivenet muuten olivat vaaleat ja näkymättömät, oli alkanut kuuraa kasvaa. Työnsin torvelle huuleni ja katselin ihastuksella jäätynyttä miehuuteni merkkiä, mutta Matti ei huomannut mitään eikä näkynyt ollenkaan nauttivan omasta kuurastaan. Jäällä oli pakkanen purevampaa ja nipisti nenää niin että kirveli, mutta vähät kivusta, kun tuon tuostakin voin kielelläni lipaista aivan oikeita, kankeilta tuntuvia viiksiä, joita pimeän vuoksi en valitettavasti voinut nähdä.

Matin kanssa pitämäni puheet olivat vähitellen muodostuneet pelkiksi ajatusviivoiksi, mutta aukot paikat täytin minä itse. Lumiset, havupuita kasvavat tummat rannat jäivät yhä enemmän jälellemme, lahti laajeni ja äärettömän, vaalean harmaan kentän takaa kohosi kuun toisesta laidasta syöpynyt sakara. Oli niinkuin olisimme olleet matkalla maailman avaruuteen, niin rajattomalta, kylmältä ja autiolta näytti meistä Saimaan selkä epämääräisessä puolihämärässään. Minua puistatti ja minä unohdin viikseni tehdäkseni salaman nopean, tähtitieteellisen matkan maailmoihin, jotka olivat miljaardien peninkulmain päässä maanpallostamme. Mutta avaruuden äärettömyyden takia en kuitenkaan omaa pienuuttani unhottanut, ja minun täytyi piankin Matilta kysymällä saada selkoa turvallisuudestamme:

-- Tietääkö, Matti mistä tie kulkee?

-- Tästähän tuo kulkee altamme, vastasi Matti.

-- Mistä?