Part 2

Laiva sai vauhtia samassa ja halkasi kuin veitsen terällä ajojäätä. Puoli tuntia senjälkeen oli se keskellä valkoista, kuutamon valaisemaa jääkenttää kuin musta peikko mikään, ja tuuli veti sen piipusta tupruavan pikimustan savun pitkäksi ajatusviivaksi maata kohti. Silloin tällöin voitiin kumeasta kolinasta päättää, että se menestyksellä jäätä mursi. Ylhäällä taivaalla kimmelti Kalevan-miekka kallellaan, ja loistomajakka välähti muutamaksi hetkeksi niin, että olisi voinut luulla koko koneiston tuleen syttyneen.

Pikku kaupunki.

Linnun silmällä katsottuna.

Tuo pieni lääninkaupunki on vallannut itselleen kaiken tasasen maan länsipuolella olevain kukkulain ja itäpuolella olevan lahdelman välillä. Kenttä on ihmeellisen tasanen ja tarpeeksi suuri uudenaikaiseksi kaupungin paikaksi suorine ja leveine katuineen.

Idässä ja pohjosessa olevain laaksojen partaalla ovat nuo yksinkertaiset, Valkosiksi maalatut tulliportit ja suorana kuin viiva kulkee niiden välillä kaupungin suurin katu, joka on täsmälleen virstan pituinen tullista tulliin.

Kun pohjosesta päin tulee kaupunkiin, on kaupunki siinä kuin tarjottimella ja uljaasti kohoo sen sisässä kokonaista neljä kaksikerroksista kivirakennusta. Keltasia ovat ne jokainen, paitse yksi, joka on harmaa, ja se on kaupungin lyseo. Muut talot vetäytyvät arvokkaasti puutarhojen syksyisen vihreyden suojaan ja peittäytyvät sinne omaa vaatimattomuuttaan piiloon.

Vihreiden puiden yli katselee arvokas kuvernöörin asunto ylävällä halveksimisella ympärillään olevaa poroporvarillista yhteiskuntaa. Se tuntee itsessään, että sen alikerrassa ovat lääninhallituksen totiset virkahuoneet ja kaupungin etevimmän perheen asunto ylikerrassa, josta valkoiset ikkunavarjostimet loistavat.

Kaupungin edustalla on pieni peilikirkas lahdelma ja muutamia laiskannäköisiä proomuja värjöttelee siellä pitkälle pistävän laiturin kupeella, joka kai on merkkinä siitä, että täällä lienee jonkinlaista laivakulkuakin, vaikka on vaikea käsittää, mistä täällä väylä kulkenee noiden matalain kaislarantain välitse.

Lyseon talo on kaupungin toisessa laidassa, mutta keskessä sen oikeastaan olisi pitänyt olla. Sillä lähes kahden vuosikymmenen kuluessa on kaupungin henkinen elämä keskittynyt tähän polttopisteesensä. Tuolla suurella kielikysymyksellä on siinä kaikkein pyhin sovinnon temppeli. Vuosikausia on kaksikielisyyden jumalatar siinä hallinnut; sarkapukuiset talonpoikaispojat ovat siinä lukeneet ulkoläksyjä mainiolla, leveällä maaseutu-ruotsilla ja kansallismieliset opettajat ovat hikoilleet koettaessaan palvella kahta herraa yhdellä haavaa. Suuressa käytävässä puhuvat pojat suomea välitunneilla, mutta luokkahuoneet kaikuvat vielä vanhaa roomalaiskieltä, jota viime tunnilla koetettiin ajaa itsepäisiin suomalaisaivoihin.

Rappukäytävä on tilava ja uudenaikainen, luokkahuoneet ovat laitetut uusimpia periaatteita noudattaen, lattia on vernissattu, ilmanvaihtolaitokset viimeisten vuosien terveyttä tarkoittavien lääketieteellisten olettamisien mukaan tehtyjä, ja kaikkien näiden yhdeksännentoista vuosisadan tunnusmerkkien keskellä harhailevat Ciceron ja Virgilion henget kodittomina ja vieraina ikävöiden lepoa ja rauhaa ja kyllästyneinä kuulemaan loistavia puheitaan ja runoparkojaan rääkättävän.

Vaan lyseo ei ole ainoa merkkipaikka kaupungissa.

Niemen nenässä, joka korkeita haapoja ja koivuja kasvaen pistää soman ja sievän näköisenä järvelle, on kaupungin ylpeys muinaisilta ajoilta, jolloin ihmiset tulivat tänne vatsakatarrejaan parantelemaan ja katsomaan nuorison tanssia kerta viikossa sotilassoittokunnan soittaessa, -- on sen kylpylaitos.

Mutta ruotulaitos on jo aikoja sitten hävitetty ja asevelvollisten soittokunta soittelee kernaimmin upseerien omassa huvimajassa. Vatsataudit ajavat ihmisiä meren rantaan tai ulkomaille, mutta kylpylaitos on siitä huolimatta paikoillaan, ystävällisen ja vaatimattoman näköisenä kaksine torneineen, lasiverantoineen ja lahonneine paviljonkeineen. Satumaisen halpoihin hintoihin annetaan siellä aamuisin höyrykaappia ja suihkua luutnanteille, lääninkanslisteille ja kirjanpitäjille, jotka edellisenä iltana olivat myöhäiseen istuneet totilasiensa ääressä lähellä olevassa ravintolassa. Herrain puolen ainoa naiskylvettäjä tuntee kaikki pestävänsä kiireestä kantapäähän ja jos sattuu tulemaan joku vieras, ovat kylvettäjän pikku pojan silmät päästään revetä sitä ihmettä tuijottaessa. Kaupungissa on kulkenut huhuja, että koko laitos muutettaisiin jauhomyllyksi, mutta ne väittää mitä varmimmasti valheeksi kylpylaitoksen intendentti, valkotukkainen ja lystikäs mies, joka aina aamupäivällä tepastelee edestakaisin kaivohuoneen lasikaton alla.

Kaduilla ei ole liikkeestä tietoa. Jos joku ajuri sattuu niitä pitkin ajamaan, saapi olla varma siitä, että jos hänen rattaillaan joku ajettava istuu, on se sotilas.

Keskellä kaupunkia, puita kasvavan torin varrella, jota ympäröi lauta-aitaus ja joka ennen muinoin kuului olleen hautausmaa, on apteekki. Se oli tärkeä laitos ja on ehkä vieläkin. Kun naisilla oli kahvikekkerinsä ja lukuseuransa, oli herroilla apteekissa jonkunlainen vapaaklubi. Vanhin proviisori Adde oli kaunis ja mukava velikulta ja oli hänellä tiskin takaisessa huoneessa aina pullollinen kotitekoista likööriä, jota tarjosi ystävilleen, kun nämä pistäytyivät katsomaan. Ja usein ne pistäytyivät katsomaan. Kun oli lasi pohjaan tyhjennetty, saatiin kuulla kaupungin juttuja, sillä täällä juostiin alinomaa ulos ja sisään, ja kun kaksi nuorta herraa tapasi toisensa kaupungissa, alkoi puhelu aina näin:

-- Oletko ollut apteekissa tänään?

-- Olenpa tietenkin. Ukko Brinkman istui eilen Platanissa k:lo 2:een yöllä ja hakkasi bufettineitiä. Luutnantti Udde oli viftillä Sellmanin herrojen kanssa, jotka olivat tulleet maalta, ja kapteeni Sand menetti kahdeksankymmentä markkaa korttipelissä.

-- Elä hiidessä! -- Eikö pistäytä Addea katsomaan?

Ja niin mentiin Addea katsomaan. Jos oli ostajia apteekissa, ei muuta kuin otettiin vaan esille likööripullo ja jyvitetty ryyppylasi pöytäkaapista. Kun Adde joutui itse tulemaan vieraiden luo, täytyi tietysti ottaa uudet ryypyt hänenkin kanssaan, ja sitten saatiin tietää, mitä rohtoja mikin kaupungin rouvista oli sinä päivänä tarvinnut, -- ja jos oli oikein hyvä ystävä Adden kanssa, niin kuiskasi hän korvaan, että neiti Sellgren... ja silloin piti nauraa ja viiksiään vääntää, ottaa uusi likööri sen asian päälle ja napauttaa sormiaan, jos se oli oikein väkevä.

Lääninhallituksen alikerroksen totisissa virkahuoneissa kulkivat vanhat hyvät ystävät ja virkatoverit juhlallisesti ja ylpeästi toistensa ohitse tumman sinisissä, kiiltonappisissa virkafrakeissaan, silloin kun kuvernööri oli virastossa. Mutta kun kuvernööri oli poistunut, oikasi lääninkamreeri selkäänsä kirjoitustuolissaan, nousi ylös ja meni varalääninkamreerin luo tupakalle. Ja pian kuului sieltä ukon herttainen nauru kaksoisovien läpi.

Läänin konttoristit ja kanslistit pistäytyivät porstuaan paperosseineen, mutta Yhdyspankin kassööri, joka säilytti rahojaan lääninhallituksen rahaholvissa, keräsi kokoon paperinsa, pani ne tulen pitävään kassakaappiinsa, laski vielä varmuuden vuoksi setelipakat ja lukitsi sitten kaikki niin että lukon kilinä kiviseinissä kajahti. Otti salkkunsa, antoi vahtimestarin auttaa päälleen. Mutta lääninkanslian herrat tulivat lääninkonttorin herroja tervehtimään. Olihan se rauhallista, tomuista, vähän turhan tarkkaa, mutta hyvän suopaa ja ystävällistä.

Kun aurinko oli ehtinyt lounaisen nurkan taa, vaihtoivat vanhemmat virkamiehet kankeat, siniset virkatakkinsa mukavaan arkitakkiin, nyökäyttivät hyvästiksi virkaveljilleen, ja niin sitä sitten virkatuntien loppuun kuluttua lähdettiin torin poikki kotiin tallustelemaan. Kotona odotti päivällinen. Lapset seisoivat jo pöydän ympärillä leukalaput kaulan alle valmiiksi sidottuina, ja mamma taputteli pappaa ystävällisesti olkapäähän ja kysyi, oliko hän jo kyllästynyt lihapulliin ja potaatteihin.

Mutta kaupungin vanhassa kirjakaupassa ei ollut rauhaa ruoka-aikanakaan. Siellä oli varaston tarkastus ja tomuisille hyllyille siellä kurkoteltiin ja pölyisiä laatikoita pengottiin. Konttorikirjat olivat auki pöydällä ja pahaa ne puhuivat. Siitä pitäen kuin tuo uusi suomalainen kilpailija tuolla katukulmassa oli naulannut seinään ruman suomalaisen kylttinsä, jonka vanhanaikuisia kirjaimia tuskin lukeakaan osasi, oli menekki melkoisesti vähentynyt. Kaupungissa vallitsi oikea boikottausjärjestelmä. Täällä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa ja varoja uhraamalla koetettu ylläpitää sekä ruotsalaista tyttökoulua että kirjakauppaa, ja viimeiset voimat tässä oli kulutettu vanhan, ruotsalaisen asian hyväksi -- mutta kuinkas kävi?

Tulee mikä tulleekaan muuahta tusinaopettaja Jyväskylän seminaarista ja perustaa suomalaisen tyttökoulun ja kohta on oppilaiden luku vähentynyt niin, että täytyy ottaa köyhiä lapsia kadulta ja antaa heille ilmaiseksi kasvatusta, ett'ei oppilasmäärä aivan liika vähältä näyttäisi. Vielähän tuo sekin menettelisi. Mutta sitten tulee muuan hävytön suomenmielinen kirjakauppapalvelija, panee kylttinsä toisen melkein nenän alle ja vetää moukkia puoleensa suomalaisilla ilmoituksillaan ja suomalaisella nimellään -- Pöllönen eli mikä Pullonen se on! Oma varasto tässä vaan jää homehtumaan -- siinä ne nyt näkee seuraukset koko taosta siunatusta kansallisesta liikkeestä. -- Siinä ne nyt näkee! -- Mutta ei, -- perään tässä ei anneta! Työtä pitää tehdä aamusta varhaisesta yöhön myöhäseen. Saavat nähdä ihmiset, ett'ei vanha ruotsalainen sivistys niinkään helposti väisty, -- että sillä vielä on edustajansa maaseudullakin, on tukijansa, jotka eivät petä, ennenkun voimansa murtuvat ja täytyy tehdä tuo suuri konkurssi-ilmoitus itselleen Herralle ja Mestarille.

Pomppe.

Pomppe oli syntyjään puoleksi lintukoira puoleksi neufunlantilainen. Mutta kun emo oli suuri ja mustavillainen koira puhdasta neufunlantilaista rotua ja oli ennenkin saanut pentuja, jotka kasvoivat niin suuriksi kuin vasikat, ei kukaan epäillyt Pompenkaan puhdasrotuisuutta. Ja niinpä pantiin hänet kolmen viikon vanhana pieneen pärekoriin ja lahjoitettiin professorin nuorelle neidelle.

Pomppe tuli vaunuissa ajaen professorin huvilaan, peitettynä vasuunsa nuoren neiden polvella ja lihava oli hän ja pyöreä ja hullunkurinen. Matkalla oli häntä huviteltu pienellä etusormella, joka kutitti ja kiihoitti, vaikk'ei siitä kiinnikään saanut.

Pompesta on tuleva kartanokoira, niin päätettiin, kun hän kämmiskeli ruokasalin lattialla ja nuori neiti tarjosi hänelle maitoa teevadilta.

Hyvän isäntäväen Pomppe sai. Iloiset lapsuutensa ajat kieriskeli hän nurmikolla ja sai häiritsemättä kääriytyä porstuan mattoon ja repiä sitä niin paljon kuin mielensä teki. Mutta kun hän pääsi saliin tai vierashuoneihin, veti hän alas pöytäliinoja ja lamppuja, vei mennessään lankakerät ja sukankudokset ja piti yleensä aivan verratonta meteliä, -- tehden kaikkea sitä kevytmielisen ja iloisen näköisenä, niinkuin sivumennen, huiskuttaen häntäänsä niinkuin paras ystävä mikään. Kun hän siis säännöllisesti kolme kertaa päivässä hiipi palvelustytön jälestä ruokasaliin, vedettiin hänet sieltä yhtä säännöllisesti takaisin piikain kammariin, ja sai hän aina jonkun makupalan pureksittavakseen ikäänkuin korvaukseksi siitä vahingosta, mikä hänelle tapahtui, kun täytyi olla vailla herrasväen sivistävää seuraa.

Muunlaista kasvatusta ei Pomppe saanut kartanokoiraksi tullakseen. Nuori neiti, joka itse suurimmaksi osaksi oli tätä kasvattajan tointa hoitanut, oli syksyllä usein kaupungissa, ja Pomppe sai tyytyä piikain opastuksiin ja ottaa noudattaakseen renkipoikain oivallista esimerkkiä.

Kun hän lokakuussa läheni puolen vuoden ikää, alkoivat tunne-elämän ensimmäiset ilmaukset soitella hänen koirasydämmensä herkkiä kieliä. Ne olivat kummallisia säveliä, jotka niistä helähtivät. Hän alkoi tuntea yhä enemmän kasvavaa harrastusta kaikkia kohtaan, jotka siivillä lentivät. Jo kesällä oli hän kärpästen tapoja perin pohjin tutkinut ja moni kärpänen oli päättänyt iloiset päivänsä hänen mustassa kidassaan. Mutta nyt saattoi hän syviin mietteihin vaipuneena seista tuntikausia kanaparven ääressä ja kun kanat vetäytyivät kammariinsa ja ovi sulki hänen näkyvistään Kokinkiinan ja Bramaputran kirjavan höyhenrikkauden, silloin jäi Pomppe siihen seisomaan ja outoja, kirveleviä tuumia tuumimaan.

Jos silloin tapahtui, että varis lähti haapalehdosta lentää kahnuttamaan, tai närhi hänen päällitsensä lensi, puhaltautui hän täyttä karkua jälkeen eikä pysähtynyt ennen kuin järven märkä raja-aita keskeytti hänen tutkimuksensa lintuelämän salaisuuksista.

Riippuvin korvin ja häntä koipien välissä kääntyi hän pois, mulkoili puitten latvoihin toisia ajettavia ja asettui taas vanhalle paikalleen kanakammion eteen. Siinä seisoi hän välistä pitkät hämyhetket kuunnellen kanojen kurkkujen soittoa. Rohkeat aavistukset täyttivät noina yksinäisinä hetkinä Pompen rinnan, sitä rohkeammat kuta heikommin kaakatus kanakammarista kuului ja lopuksi kokonaan vaikeni samalla kuin iltaruskokin häipyi pois tuolla tyynen salmen takana.

Pompen totisuus herätti herrasväenkin huomiota. -- Pentutauti! Ja hän sai muutamia pisaroita jodia voileivän palasella, irvisteli ja nuoleskeli, mutta nielasi kohta kuitenkin kaikki voin vuoksi. Jodi ei parantanut Pomppea hänen kanahaaveistaan. Yhä vieläkin tavattiin hänet kanakarjaa katselemasta, nuo karvaset korvat hyvin huolellisen ja miettiväisen näköisinä.

Nuori neiti oli vähän pettynyt Pompestaan. Se ei tahtonut kasvaa -- eikä ollut kauniskaan. Hän tarkasteli Pomppea joka kerta kuin jonkun ajan kuluttua tuli kotona käymään, mutta ei nähnyt mitään enteitä siihen, että Pompesta olisi vasikan kokoinen tuleva.

Mutta Pomppe juoksenteli pienuudestaan tietämättä teitä ja maita ja vilkuili variksia ja harakoita, varpusia ja rastaita, mutta ei siltä unohtanut ihastustaan -- kanoihin.

Hänen rakkautensa lintuihin teki hänet mahdottomaksi huoneissa olemaan. Likaisena ja turkki täynnä olkia ja takkiaisia ilmaantui hän vettä suusta valaen ruokapöytään, mutta ajettiin inholla pellolle. Kyökissä sai hän ruokaa, -- ja eli muuten omaa elämätään.

Silloin tapahtui eräänä päivänä, kun hän puolentunnin ajan oli seisonut liikkumatonna ja katsellut mitenkä paras kana maata nokki ja milloin milläkin jalalla seisoskeli, että hänet valtasi häpeämätön halu, hillitön ja vastustamaton. Häntä sojotti suorana kuin keppi ja pitkät korvat kohosivat pystyyn. Ja sitten karkasi hän kanojen kimppuun kauvan pidätetyllä innolla. Kaakattaen ja huutaen hajaantuivat ne kaikille haaroille, siipiään räpyttäen ja kaulat pitkinä. Se oli hänestä niin sanomattoman hurmaavaa, että hän hurjaa vauhtia karkasi äsken tähystämässä kanan kimppuun, tarttui häntä kaulaan ja kekkek! -- siinä se kelletti hengetönnä selällään!

Pomppe seisoi ylpeänä urotyöstään ja kyni professorin parasta kanaa, kun karjapiika hänet keksi...

* * * * *

Sanotaan, että kun ihmissyöjät ovat saaneet kristityn lihaa maistaa, pitävät he sitä suuressa arvossa. Pomppe piti tästä lähin kananlihaa yhtä suuressa arvossa.

Uuden murhan tehtyään sai hän takkiinsa niin että pölisi ja kytkettiin hänet koko päiväksi rautaketjuun lähelle kanakammiota, vaan ei ollut siitä suurta apua.

-- Taas kana! ilmoitti karjapiika.

Professorissa saatiin syödä arkipäivinäkin kananlihaa, mutta munat piti ostaa. Keppi keikkui Pompen selässä ja rautariimu ratisi hänen kaulassaan, mutta kun hänet taas päästettiin irti, oli hänellä pian taas suupielet höyhenissä ja pureskeli hän salaa nurkkain taa piilottamiaan purstokyniä.

Ankaran kurin alle jouduttuaan kadotti Pomppe kokonaan itseluottamuksensa, hiipi kuin varas kyökkiin, vältti ihmisten seuraa ja halveksi heitä. Ei kukaan enää toivonut hänestä vasikan kokoista tulevan, mutta kanoista oli hän sentään tarpeeksi suuri.

Sitten tuli talvi ja talven tuoma luminen rauha rauhoitti Pompenkin intohimoja, sillä jälelle jääneet kanat olivat hyvin telkityt kammioonsa eikä variksiakaan näkynyt. Nyt oli hänen aika tulla talon vartijaksi. Illat makasi hän kyökissä palvelijain jaloissa ja yöksi vetäytyi hän uunin kylkeen. Ei kenelläkään ollut sydäntä ajaa häntä virantoimitukseen paukkuvassa pakkasessa.

Joulun jälkeen sai hän laiskottelutoverin. Nuori ylioppilas, joka oli sukua perheesen, tuli maalle kirjoja kirjoittamaan. Heti tuli heistä ystävykset. Pomppe kävi tervehtimässä ylioppilasta hänen yliskammarissaan ja yhdessä siinä laiskoteltiin, toinen lattialla toinen sohvalla. Hänen kanssa seurustellessaan sai Pomppe takaisin uskon itseensä. He tekivät yhdessä aamukävelynsä jään yli, ja Pompen ajatukset omasta arvostaan kasvoivat sitä mukaa kuin ystävyys. Seurauksena siitä oli, että karjapiika eräänä aamuna tapasi Pompen kanakammiosta, jonne tämä oli tunkenut aivan käsittämättömällä tavalla. Hänen edellään juoksi väristen ja kaakattaen suuri Bramaputra kukko, höyhennettynä aivan ilki alastomaksi. Kanat huutelivat täyttä kurkkua orsillaan, mutta kukko, joka oli kadottanut siipihöyhenensä, ei voinut lentää heidän luokseen, vaan juoksi niinkuin sirkushevonen huoneen ympäri Pompen ollessa tirehtöörinä.

Siitä tuli tietysti kukonpaistia päivälliseksi, mutta Pomppe sai olla kahleissa viikon päivät ja ajatella Bramaputra-kukkoaan. Mutta ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, söi kukonpaistiaan makeaan suuhunsa.

Siitä päivästä alkaen tuli Pompesta ehdottomasti raitis -- liekö sitten kuri auttanut vai omat päätökset.

Kesällä toimitti hän kartanokoiran virkaa: vieraita ei hän juuri haukkunut, mutta juoksenteli sen sijaan pitkät matkat heidän jälessään, ja oli poissa päivittäin.

Syksymmällä tuli ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, käymään ja kiittämään viimeisestä.

-- Missä on Pomppe?

Vai Pomppe! Kun kyökkipiika eräänä päivänä laskeutui kyökin rappuja, näki hän kahdeksan kanan ruumista, jotka olivat asetetut vierekkäin riviin, niinkuin olisi ihminen ne siihen latonut. Jokaiselta oli kaula poikki purtu.

Se oli Pompen viimeinen urotyö. Sen jälkeen ei häntä ollut näkynyt viikkokauteen.

Oliko hänellä paha omatunto, vai oliko hän poistunut siksi, ett'ei kotona enää ollut ainoatakaan kanaa?

Väärinkäsitys.

Mikkelin kaupunki oleili tuossa hiekkakankaallaan lähellä järven rantaa niin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin tuollainen pikku kaupunki, jolla on omat varmat etuoikeutensa, lääninhallituksensa ja lyseonsa, suinkin vaan voi oleilla keskellä rauhallista, hiiskumattoman hiljaista seutua.

Illan tullen kuului muutamia pitkiä torven toitahduksia ylhäältä palotornin mäeltä, länsipuolelta kaupunkia, ja kohta sen jälkeen alkoi karja kilisevin kelloin lähteä liikkeelle kaupungin haasta katuja pitkin. Karjan jälestä tuli joitakuita ruskeajalkaisia, pölyisiä poikanulikoita.

Kaupungin piiat kävivät karjaa vastaan, valitsivat kukin lehmänsä ja ajoivat ne kotiin, kunnes lopulta oli jälellä vaan kaksi lehmää, jotka vielä residenssitorillakin haukkasivat suuntäytensä ruohoa märehtiäkseen sitä sitten lypsettäessä.

Kaupungin eteläiseen päähän sijoitetussa lääninvankilassa oli ehtoolla esiinhuuto ja vartion muutos. Siellä kahleet kalisivat ja kuului komentohuutoja. Tuo keltanen kaksikerroksinen rakennus, jota korkea muuri ympäröi, koetti kyllä peittäytyä tuuheiden rantakoivujen vihreään helmaan, mutta vastaisella puolella kohosi sen uhkaava pääty ajoportin kohdalla pienelle kentälle päin, jonka nurmi oli kulunutta ja päivän paisteesta ruskettunutta ja jossa hiekka oli tullut näkyviin laihojen heinän korsien välissä.

Vähän matkaa siitä sen suoran kadun varrella, joka hiekkakenttään päättyi, oli kaupungin laidassa kasakkain kasarmi, pitkä ja matala puutalo. Kasarmissa ja sen rappuisilla lauloivat nuo Donin asevelvolliset alakuloisia laulujaan avaroista aroista ja hurjista ratsastuksista. Laulu kuului kaupunkiin ja siitä sanottiin: -- Tulee sade, kasakat laulavat.

Vankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen saanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja rauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, -- velkavankeja ei pidetty tiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli ikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.

Huomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi, pieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin maksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen kovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni kiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui. Entäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, -- eihän tuosta kunniakaan mene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, -- ja onhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa ansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä sitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla velkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.

Hytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän muutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, -- eivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet. Oikeastaan hän nyt vasta ensikerran koko istuma-aikanaan ajatteli vapauttaan, -- ei olisi ennen kannattanutkaan. Mutta pian koittavaa vapautusta ajatellessa tuli hänelle halu toinenkin ja paljoa kiusallisempi:

Kun saisi tupakkaa!

Ei ollut hän koko istuma-aikanaan saanut haistaakaan tupakkaa. Ei ollut hän milloinkaan niin kovaa kokenut. Ja kun ajatteli eukkoaan ja kuutta pienokaistaan siellä kotimökillä, näki hän yllä selvemmin itsensä istumassa tuvan rappusilla illallisen syötyä. Ettäkö jos tupakoi? No niin, että nurkantakaiset ritisivät hänen kuluneessa savupiipussaan, ja savu leijaili pihan yli tallin seinään. Oikein kihosi vesi suuhun tuota ajatellessa...

Vartijoita vaihdettaessa oli Ivan Kusnakoff asettunut juovikkaan vahtikojun eteen ympärysmuurin luoteisessa kulmassa. Hän käyskenteli, kevyt kasakin pyssy olallaan, ankarana ja sotilasmaisena, nuo neljäkymmentä säädettyä askeltaan edes ja takaisin vahtikojun edustalla, niin kauvan kuin vartiopatrulli oli niillä tienoilla, mutta kun nuo viisi ilta-auringon valossa välkkävää pyssynpiippua olivat kadonneet kasarmin lauta-aidan taa, asetti hän ampuma-aseensa muuria vasten, irroitti vyönsä ja istuutui vahtikojun kynnykselle.

Eihän ollut niin kovin hauskaa kasakkanakaan olo. Hän yhtyi hiljaa hyräillen tuohon kotoisen laulun säveleesen, jota toverit yhä lauloivat kasarmin rappusilla, ja hänen ajatuksensa harhailivat kauvas aavoille aroille, missä kellanruskea joki vuotaa hitaasti ja raskasmielisesti, mutta samalla niin tuttavallisesti ja salaperäisesti kuin ainoastaan kotiseudun joki vuotaa voi.

Kolme vuotta sitten lähti hän Donista kahdeksantoista vuoden vanhana. Sittemmin oli hän sotapalvelustaan suorittanut tässä kaupungissa tällä vieraalla maalla ja noina kolmena vuotena oli hän oppinut kansan kielellä kiroamaan, -- siinä kaikki. Mukavaa elämäähän täällä elettiin: vartioitiin läänin vankilaa ja silloin tällöin oltiin harjoituksissa. Joskus vaan tehtiin pitempi ratsastusmatka. Vaan vaikkei hän voinutkaan itselleen mitään sen parempaa toivoa, kuohuivat hänen kuumat verensä useinkin levottomasti. Varsinkin yksinäisinä yöllisinä hetkinä, kun hän asteli määrättyjä askeliaan vahtikojun edustalla, kun yö oli ihana ja hiljaisuus ääretön ja kaikki elämä tuossa pienessä kaupungissa oli uneensa vaipunut, kun ei ainoatakaan lehvää liikahtanut ja kun hän ei kuitenkaan ankarimman rangaistuksen uhalla saanut silmäänsä ummistaa, syntyi hänessä haikea, palava halu saada jotain vaihtelua aikaan, päästä joihinkin seikkailuihin osalliseksi.

Tänä iltana oli hänellä jonkunlainen epäselvä tunne siitä, että jotain tulisi tapahtumaan, ja hän tähysteli tarkasti ympärilleen: kunpa vangitkaan edes tekisivät pakoyrityksen, niin olisihan siinäkin edes jotain vaihtelua! Mutta ei hän mitään erikoista huomannut, heitti jalkansa ristiin, kaivoi esiin tupakkakukkaronsa ja sytytti nysänsä.