Part 10

Jo alusta alkaen oli hänellä aivan voittamaton vastenmielisyys modellejani kohtaan. Roomassa oli minun hänen tähtensä täytynyt luopua mainiosta, oliivivärisestä kalastajatytöstä. Pyysin ja rukoilin häntä jäämään atelieriini siksi aikaa kuin maalasin, mutta siihen ei hän mitenkään tahtonut suostua. -- Olla läsnä silloin kuin toinen nainen riisuutuu alasti hänen miehensä nähden, -- ei, siihen ei siveä suomalainen nainen voisi koskaan suostua!

Hän nipisti kiinni pienet, suloiset huulensa, ja olisi varmaankin paukauttanut ovenkin jälessään lukkoon, jos ei se vaan olisi ollut niin kauhean raskas, renessanssi tyyliin tehty, tamminen, vähintäinkin viisi kyynärää korkea. Ja niin jäin minä yksin modellineni, joka ei tiennyt mitään suomalaisesta ujoudesta ja itsetietoisesti komeili siinä nuoruutensa kauneudella ja solakalla vartalollaan.

Tuskallisimmat olivat minulle ne hetket, jolloin työstäni lepäsin. Vaimoni käyskenteli komeassa atelierissa äänetönnä ja jääkylmänä, ja jos hän joskus jotain puhui, niin puhui hän niistä häntä ikävöivistä kirjeistä, joita oli saanut kotoaan. Siellä ne häntä rakastivat niin lämpimästi ja vilpittömästi, ett'ei hän käsittänyt, kuinka oli voinut lähteä tätä kiertelevää elämää viettämään. Hän oli tehnyt hyvin väärin jättäessään ne, jotka häntä niin rakastivat.

Viimein heitin minä eräänä päivänä pois pensselini, lähetin pois modellini ja jätin luonnokseni kesken...

Alussa oli hänen mustasukkaisuutensa huvittanut minua, mutta ajan ollen alkoi se käydä sietämättömäksi. Kun vaan rupesin puhumaankaan maalauksesta, kyyneltyivät hänen viattomat silmänsä, hän kavahti minua kaulaan ja pyysi mitä hellimmin sanoin, ett'en maalaisi ainakaan häämatkallamme. Olihan se minusta naurettavaa, mutta kun me -- totta puhuen -- matkustimme hänen rahoillaan, suostuin minä hienotunteisuudesta hänen pyyntöönsä; -- joka tietysti oli liikanaista hienotunteisuutta.

En koko Itaalian matkaltani tuonut kotiini muuta kuin kurjan vuorimaisema-töherryksen, joka ei ollenkaan kuulunut alaani.

No niin, -- jo ensi iltana Kööpenhaminassa olimme me kutsutut Thormannin luo. Hän oli nainut hänkin ja oli onnellinen perheenisä, koolla oli pelkkiä taiteilijoita ja vanhoja tuttuja.

Tietysti tuli puheeksi myöskin seikkailuni Thormannin modellin kanssa. Laskettiin vähän leikkiä sinä iltana, ja pieni vaimoni ymmärsi juuri sen verran tanskan kieltä, että hän voi arvata, mitä leikki koski. Minä antauduin nyt niinkuin ainakin yleiseksi pilan esineeksi.

Mutta Thorman vei vaimoni syrjään ja kertoi hänelle tapauksen oikein juurta jaksaen. Illallista syödessä kiitti hän häntä sitten julkisesti siitä, että oli tehnyt minusta miehen ja pelastanut minut modellien käsistä suureksi hyödyksi sekä ihmiskunnalle että taiteelle.

Vaimoni oli olevinaan kauheasti huvitettu kaikesta ja päästi huuliltaan pienoisen, surkean naurun hyrähdyksen, joka kuului hyvin kankealta ja kylmältä; -- ei ollut se ollenkaan tuo tuore, helisevä ja hyväsydämminen nauru, jonka minä niin hyvin tunsin.

Hajaannuimme myöhään. Näin, kuinka vaimoni mieli vielä kotiin tultuammekin oli kuohuksissaan.

-- Onko hän todellakin pieni vaimoseni? kysyin minä niin hellästi kuin vaan mahdollista.

Vaan hän ei suvainnut vastata.

Jätin hänet rauhaan ja virkoin vaan, että meidän huomenna oli noustava varhain ylös mennäksemme Klampenborgiin hengittämään kevään ilmaa ja puhkeavien lehtien tuoksua. Ehkä tapaisimme siellä tämäniltaiset ystävämmekin; -- ne olivat vähän lupailleet tullakseen meitä siellä tapaamaan ja syömään aamiaista kanssamme.

Ja me vaivuimme uneen kumpikin tahollamme.

K:lo kahdeksan seuraavana aamuna istuimme toisen luokan vaunussa odottaen, että juna lähtisi liikkeelle pieneltä sivuasemalta. Ystävyytemme ei ollut vielä eilisestään parantunut.

Vaimollani on oma tapansa olla, silloinkun hän ei ole hyvällä tuulella. Paha tuulensa hänet jäykistää. Hänen muuten eloisat kasvonsa kadottavat kaiken ilmeensä ja hänen katseensa liukuu syrjään. Mutta jos sitten satun saamaan kiinni oikeasta sanasta ja oikeasta äänen painosta, on hauskaa nähdä, miten tuon kylmän naamion takana alkaa liikkua ja ponnistella. Tuossa höllenee joku juova, tähän ilmaantuu pieni petollinen ryppy, täynnä piilevää hyvää tuulta, silmän luomissa ja suupielissä tempoo niin sanomattoman viehättävästi, että minä lopulta tempaan hänet syliini ja suutelen häntä hänen oikean poskensa kauneuden kuoppuraan. Sitä ei hän voi koskaan peittää, kun tuntee leppyneensä.

Melkein niin pitkälle olin jo tullut, kun vaunuumme, jossa tähän saakka olimme olleet kahden, astui neljä henkilöä. Vaimoni vetäytyi salaman nopeudella ikkunan luo toiselle puolen vaunua ja minä jäin seisomaan kuin salakihloissa oleva sulhanen.

Tulijat hymähtivät meille hienoisesti ja istuutuivat väliimme. Olin juuri aikeessa pyytää itselleni paikkaa vaimoni vieressä, kun näin, että hän taaskin oli vetänyt jäykän naamionsa kasvoilleen. Hän ei ollut minusta tietävinäänkään, kumartui ikkunaa vasten ja katseli ulos asema-aukolle, jossa veturit puhkuivat edestakaisin. Se minua harmitti ja minä jäin siihen, missä olin.

Vaikka aamu olikin aikainen, oli juna väkeä täynnä. Oli sunnuntai ja oli kevät ja kööpenhaminalaiset olivat matkalla "Metsään". Ennenkun lähdettiin liikkeelle, tuli vielä kaksi matkustajaa vaunuun. He istuutuivat vastapäätä minua, mutta minä olin olevinani väliäpitämätön enkä ollut heitä näkevinänikään.

Silloin alkoi minusta tuntua, että vastapäätä istuva nainen tarkasteli minua ja melkein tietämättäni kohotin minä silmäni, kunnes ne yhä enemmän ihmeissään liukuivat kahteen suureen silmän mustuaiseen, joihin monta kertaa ennen, kauvan sitten, olivat syventyneet.

Johanne Larsen oli heti tuntenut minut. Hän istui aivan hiljaa, liikahtamatta ja minä rauhoituin. Ehkä oli tuo, joka istui hänen vieressään, hänen miehensä, ja ehkei Johanne hänen tähtensä ollut mitään huomaavinaan. Veturi vihelsi ja niin sitä mentiin.

Tunsin olevani vähän niinkuin petojen kesyttäjä ensimmäisten minuuttien kuluessa. Johanne oli tiikeri. Ja minä riemuitsin: -- peto ei hievahtanut. Kylmä, käskevä katseeni ei jättänyt häntä hetkeksikään, sillä vaimoni ei tulisi mitenkään kestämään tätä viimeistä iskua. Hän oli eilen kärsinyt niin paljon hänen paljaasta nimestäänkin; -- kuka tietää, mitä voisi tapahtua, jos he nyt vielä kohtaisivat toisensa? Teki mieleni silmätä häntä tuonne ikkunan luo, mutta en uskaltanut kääntää päätäni. Tiikeri voisi samassa karata kimppuuni; -- eihän hän voinut tietää, että tuo hiljainen nainen tuolla kaukana oli vaimoni.

Onnistuin tuolla tavoin pitää yllä tasapainoa kymmenen minuuttia. Hermostuin tuosta voimain ponnistuksesta ja minusta tuntui jo kuin Johannen pehmonen käsi painaisi kuin rautainen ies niskaani. Sehän oli kuin olisi painajainen ahdistanut minua keskellä päivää.

Johanne lienee huomannut, että käyttäydyin vähän kummallisesti, sillä hän katseli minua yhä uteliaasti ja kysyvästi. Hän tarkasteli kaikkia henkilöitä vaunussa, mutta ei kenelläkään heistä näkynyt olevan mitään tekemistä kanssani, ja nyt kävi hän vielä uteliaammaksi. Sinä et siis uskalla tervehtiä minua sen herran vuoksi, joka on kanssani? näytti hän ajattelevan.

Tiesin, että nyt tulisi pilvi purkautumaan ja odotin sitä suurimmalla kylmäverisyydellä. Hän heittäytyi taapäin istuimellaan ja hymyili minulle niin, että hänen epätasaiset hampaansa välähtivät niinkuin ennenkin. Mutta samassa kun hän aikoi puhutella minua, nousin minä ylös ja tunkeuduin vaimoni luo.

-- Olkaa hyvä ja päästäkää minut istumaan vaimoni viereen!

-- Anteeksi, -- olisittehan voineet pyytää päästäksenne siihen jo ennenkin.

Tunsin, kuinka naurettavalta mahdoin Johannen silmissä näyttää, ett'en ollut uskaltanut puhutella häntä vaimoni läsnäollessa, mutta Jumala paratkoon! -- ei minun muutakaan auttanut.

Johanne purskahti äänekkääsen ylenkatseelliseen nauruun, heittihe taapäin ja kätki kasvonsa käsiinsä. Häntä seurannut herra katsoi häntä kummastellen, mutta Johanne veti häntä napinlävestä lähemmä itseään ja alkoi kertoa jotain.

Istuin kuin neulojen päällä. Vaimoni oli huomannut, että Johannen ja minun välillä oli jotain, ja Johannen naurun kuultuaan hän punastui ja vihastui. Nyt oli minulla kaksi vihollista.

Johanne ivasi minua seuralaiselleen ja loi niin julkeita ja teräviä katseita meihin, että vaimoni loukkautuneena vetäytyi nurkkaansa ja alkoi ikkunasta ihailla maisemaa, jonka kautta kuljimme.

Vihdoinkin soi vapautuksen hetki Klampenborgin asemella.

Mutta siinä tapahtui se, jota koko ajan olin pelännyt: tiikeri karkasi kimppuuni!

Olin juuri saanut vaimoni käden kainalooni sovitetuksi ja olin juuri aikeessa hiipiä pois tuon vaarallisen tuttavan läheisyydestä, kun Johanne herransa kanssa livahti ohitsemme. Ja voimatta enää pidättää kuohuvaa ivaansa sanoihin purkautumasta, heitti hän sivumennen silmilleni seuraavat musertavat sanat:

-- Ei olisi Johanne Larsen uskonut, että hänen vanhat ystävänsä naimisiin mentyään muuttuisivat noin pelkureiksi, -- mutta nyt uskoo hän. Mahtaa tuntua ihanalta tuollaisesta nuoresta, viattomasta rouvasta, kun on saanut semmoisen silmänpalvelijan miehekseen!

Pahempaa ei olisi hän voinut sanoa. Vaimoni tanskankielen taito oli tällaisissa tiloissa aivan erinomainen. Joka sana pisti häntä kuin neula sydämmeen. Hän oli ymmärtänyt kaikki, mitä Johanne sanoi ja vielä vähä enemmänkin.

Johanne astui ohi ylpeänä ja pää pystyssä, mutta me jäimme siihen mitä surkeimpaan mielialaan.

Oli turhaa ruveta antamaan mitään järkeviä selityksiä. Pikku vaimoni oli kuullut tarpeekseen, sanoi hän. Olisi hän sentään odottanut, että olisin ollut hiukan rehellisempi häntä kohtaan enkä, lisäsi hän, -- enkä tehnyt pilaa niin totisesta asiasta kuin suhteestani tuohon Johannekseen, jolla vielä päälle päätteeksi oli miehen nimi. Se siitä nyt oli, että hän oli saanut hävetä, jonka muuten ehkä olisi voinut välttää. Jo heti alussa oli hänen arvoaan naisena loukattu, kun minä seurustelin kaikellaisten modellien kanssa, ja oikeassa hän oli ollut! Voinko väittää vastaan -- ei sanallakaan! Siinä nyt oli oikein loistava esimerkki siitä, millaista se oli tuo taiteilijain seurustelu modelliensa kanssa...!

Hän nipisti yhteen pienet huulensa ja hänen silmäinsä kylmä loiste minua ihan paleli. Huokasin arvokkaasti niinkuin aviomiehen tulee ja me astuimme hitaasti "Eläintarhan" tammien alatse rantatietä pitkin.

Valitettavasti tapasimme eiliset ystävämme ja söimme yhdessä hyvin pitkän ja hyvin ikävän aamiaisen. Oli aivan ihmeellistä, mikä erinomainen taito vaimollani oli saada toisten hyvä tuuli haihtumaan. Kahvia juodessa ei enää monta sanaa vaihdettu ja kohta sen jälkeen palasimme me kaupunkiin höyrylaivalla.

* * * * *

-- Kuka olisi voinut uskoa, että hän, joka nyt tuossa istuu, nauraa sille kaikelle! lopetti ystäväni maalari ja nyökäytti päätä vaimolleen punssilasien yli. Hänen tapansa oli näet tällä tavoin esittää hänen maljansa ja me joimme sen tietysti riemulla pohjaan.

Maria!

Tulit luokseni vaatimatonna ja luottamustat herättävänä, katseesi oli sininen ja ajatuksesi kirkkaat ja puhtaat. Ei kukaan olisi voinut uskoa, että me oppisimme toisiamme rakastamaan, kaikista vähimmin me itse. Vaelsimme toisistamme välittämättä, mutta aatteemme lankeilivat aina limikkäin niinkuin kädet käsien lomahan.

Tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa ja mieleni oli aina niin rauhallinen ja tyven sinun seurassasi. Epäluuloni sinä haihdutit ja arvostelukykyni kävi selväksi ja kiihottamaksi niinkuin sinun oma olentosi. Ilma ympärilläsi oli viileä kuin vuoristossa, sydämmeni keveni ja leikkipuheet ja iloinen mieli valaisivat kuin aurinko yhdessä oloamme. Sitä minä vaan pelkäsin, että sinun terävä silmäsi huomaisi, millainen haaveilija minä olin ja että alkaisit minua halveksia, -- minusta tuntui, että tulisit sen tekemään -- ja minä riisuin pois kaikki ulkonaiset tuntomerkkini sinua miellyttääkseni. Sen tein minä vaistomaisesti niinkuin nuori tyttö, joka koristelekse häntä varten, jota rakastaa. Ja ajan ollen sainkin minä sinut unhottamaan alussa saamasi vaikutuksen siitä, että olin haaveilija; sinä aloit luulla minua kylmäksi, toimeliaaksi ja elämään kykeneväksi.

Se oli ensimmäinen ehto, jonka täytettyä voit ruveta minua rakastamaan, mutta en minä kuitenkaan muista, vaikka kuinkakin sitä mielestäni etsinenkin, milloin sinä ensikerran katsoit minuun niinkuin nainen katsoo häneen, jota rakastaa. Sen vaan tiedän, että minussa vähitellen kasvoi ylpeä varmuus, joka antoi minulle voimaa, ja viehkeä hellyys, joka minua heikonsi. Koko minun seurusteluni sinun kanssasi muuttui sen jälkeen taisteluksi tämän ylpeän varmuuden ja tämän viehkeän hellyyden välillä. Sillä jos tämä viimemainittu pääsi hetkeksikään vallalle, jos se kävi ilmi yhdestä ainoastakaan arasta silmäyksestä tai lämpimästä käden puristuksesta, katosi minulta ylpeä varmuuteni ja minä jouduin hämilleni osoittamastani hellyydestä. En voinut muuta, sillä jommankumman täytyi olla voitolla, varmuuteni tai hellyyteni, yhdessä ne eivät voineet viihtyä.

Ja haaveilija pääsi minussa voitolle hellän mieleni avulla ja minusta näytti yhä edelleen, että sinä pilkkasit tuota haaveilijaa minussa, ylenkatsoit ja halveksit häntä. Sinä tahdoit että ylpeä varmuuteni, joka teki minut toimintakykyiseksi ja kylmäksi, valtaisi koko minun olentoni ja minua kuin kainaloista kannattaisit. Oli niinkuin olisit silloin nähnyt oman voimasi minun läpitseni tulvivan, ja silmäsi sameni ja äänesi jäykkeni, jos annoin hellyyteni hetkeksikään tulla näkyviin. Kun en ymmärtänyt sinua, niin annoin sen tapahtua yhä harvemmin, sillä sinä tahdoit niin. Panithan sinä sen seurustelumme ehdoksi, mutta minä en ymmärtänyt sitä silloin niinkuin nyt, että sinä, joka olet niin valpas ja reipas, aloit pelätä juuri tuota heikkouttani, vaikka sitä jo salaisesti rakastit.

Silloin tuli eräs ilta, ilta, jonka vietimme jokapäiväisessä huoneessa ja tavallisessa ympäristössä vähäpätöisistä asioista keskustellen, mutta oli se keskustelu minusta kauniimpi kuin näköala Sveitsin alpeilta, sopusointuisempi kuin laineiden soitto Hebriidein basalttiluolissa ja ihanampi kuin etelän taivas. Sinä iltanahan sinä tietämättäsi ilmaisit, että sinunkin vakava olentosi voi hellästi helähdellä, että sinäkin voit toivoa ja ikävöidä ja lempeitä tunteita mielessäsi kätkeä.

Sinä ilmaisit sen tietämättäsi, kun kasvosi kerran värähtivät, vaikka värähtivätkin niin vähän, ett'ei ystävän silmä olisi voinut sitä huomata, mutta jonka minun rakastava silmäni keksi, ilmaisit sen salaman nopealla katseella, jota et ennättänyt kätkeä, ilmaisit siten, että tumma verho peitti silmäsi kirkkaan kalvon, joka ei kuitenkaan siihen peittynyt, vaan lämpeni siitä. Ja kun sinä taas rauhallisesti nojauduit sohvan selustimeen ja yhdyit keskusteluun muiden kanssa, oli äänessäsi riemuitsevien pääskyisten laulua, joka tulkitsi hurmaavaa onnea ja auringon ihanata paistetta. Sinä toivoit silloin vavahtelevan sydämmesi sisimmässä, että olisin käyttänyt tuota lyhyttä hetkeä, jolloin mielenliikutuksesi sai minut kokonaan valtaansa, heittääkseni silmäyksen sydämmesi salaisimpaan sopukkaan, -- ja niin olin minä tehnytkin. Huomasit sen liikutuksestani ja pidätetystä hengityksestäni, ja kun noin tiesit minun pikimmältäni pistäyneeni olentosi kaikkein pyhimmässä, niin siitä sinun äänesi riemuitsi ja siitä siilien tuli kesäpäivän kaiku, sillä sinä olit onnellinen, kun viimeinkin olit uskaltanut salaisuutesi ilmaista.

Et olisi koskaan uskaltanut tehdä sitä ollessasi kanssani kahden kesken. Kävellessämme toistemme seurassa olimme aina huolellisen tarkasti väitelleet kaikkia tunteiden syvyyksiä, minä olin tehnyt sen sinun tähtesi ja sinä minun, ja puhelumme olivat keveästi liukuneet pitkin sileää pintaa, hetkeksikään tunkematta noihin tunteittemme alavesiin, joiden virtaukset toinen toisemme sanojen alla aavistimme. Me kätkimme tietoa siitä niinkuin julkista salaisuutta, joka tuon tuostakin paljastui veitikkamaisessa katseessa tai vähän rohkeammassa sanankäänteessä. Vasta tuossa meille vieraiden ihmisten seurassa uskalsit sinä tunnustuksesi tehdä, sillä sinä tarvitsit suojaa minun heikkouttani vastaan, sinä voimakas nainen!

Ja sinä sait suojaa.

Kun sinun välinpitämättömät ja näennäisesti hajamieliset sanasi olivat aiotut meitä ympäröivälle seuralle, annoit sinä äänen värähdyksen toisensa perästä väikkyä heidän ohitsensa ja tunkea minun mieleeni, ja minä kätkin ne sinne äärettömällä, palavalla kiitollisuudella. Sinä aavistit, että jokainen äänesi helähdys herätti eloon sointuvia säveliä sydämmessäni, ja haltioissasi tartuit sinä sieluni soittimiin ja soittelit sulavan adagion rakkauden ikuisesta onnesta. Istuin siinä ja annoin noiden sävelien tunteitani tuuditella, koko olentoni kajahteli vastaan, ja hurmautuneena kuuntelin minä sinua, kunnes sointujen voima kasvoi niin suureksi, että jo pelkäsin tunteittemme tulevan ilmi. Minusta tuntui kuin olisi muidenkin pitänyt kuulla noita onnemme salatuita säveliä, jotka soivat kuin pyhä kirkkomusiikki ja joiden pohjasävel oli niin läpitunkevan kirkas ja täyteläinen kuin sävel Sarasaten viulusta. -- Ja sitten olivat soittajaiset lopussa ja minä toinnuin hurmauksestani hiljalleen ja mietteihini vaipuneena kuin soittohaaveilija.

Autoin turkin päällesi -- ja sinä menit. Seurata sinua en tahtonut, sillä katseellasi pyysit minua jäämään, ja se korvasi kahdenkertaisesti sen ilon, jonka kadotin, -- sillä sinä _pyysit!_

Kului muutamia päiviä, ennenkun näin sinut, -- muutamia rauhallisia päiviä. En odottanut mitään, en toivonut mitään, en tuntenut muuta kuin sanomatonta sopusointua, rajatonta rauhaa: olin täydellisesti tyytyväinen.

Mutta sinä et sallinut minun olla tyytyväinen; -- ensimmäiset kirjoitetut rivisi saapuivat minulle vaalean punertavassa kuoressa. Ne pyysivät minua tulemaan, en muista enää minne, mutta ne vaan pyysivät minua tulemaan. Ja minä tietysti tulin lapsellisesti luottaen siihen, että teemme oikein, kun toisten toiveita täytämme.

Eihän se ollut kuin vähäpätöinen asia, jota minulta pyysit, aivan yhdentekevä meille molemmille. Pääasia oli, että sait nähdä minut, koettaa voimaasi ja vaikutusvaltaasi minuun. Vanhasta tottumuksesta rauhoitin minä mieleni ja olin olevinani kylmäverinen, koska näin sinun sitä yhä edelleenkin arvossa pitävän. En pienimmällä liikkeelläkään tahtonut ilmaista tukahdutettua toivoani, että viimeisen tunnustuksesi jälkeen olisit muuttunut, ja minä tunsin, että se sinua miellytti. Kiitos siitä näkyi jokaisessa liikkeessäsi ja se kävi selville avonaisesta kädestäsi, jonka minulle hyvästiksi ojensit.

Mutta minä palasin kotiin uupuneena kaikkeen tuohon teeskentelyyn, jolla ei ollut mitään järkevää tarkoitusta, ja kyllästyneenä tuohon kylmäverisyyteen, joka oli mielestäni tarpeeton. Ei edes hyväksymisesi eikä kiitollisuutesi minua enää tyydyttänyt. Poljetut tunteeni alkoivat käydä kapinoimaan, huusivat oikeutta, vaativat jotain palkkiota kaikista kärsimyksistään ja pidätetystä hellyydestään, -- ja minusta olivat ne oikeassa. Ensi kerralla täytyy sinun minua kuulla!

Ja ensi kerta oli niin otollinen kuin tuulen käänne välistä on purjehtijalle.

Sinun oli poistuttava eräistä päivällispidoista, joissa taaskin olin sinun mieliksesi ollut kylmä, vaikka tunteeni tulena paloivat. Oli niin luonnollista, että seuraisin sinua, ett'et muuta mahdollisuutta ajatellutkaan. Käytökseni oli antanut sinulle varmuuden siitä, etten tulisi olemaan heikko tänäkään päivänä, ja luottaen siihen valitit sinä olevasi uupunut. Katselit minua melkein kummastellen, kun pysähdytin ohitse kulkevan ajurin ja pyysin sinua astumaan vaunuihin -- niin päättäväksi et ollut minua koskaan luullut. Teitkö tuon nyt hämmennyksissäsi vaiko pikaisen päätöksen kautta, en tiedä, -- mutta viereeni sinä istahdit, suojainen kostea ilma tulvahti vasten kasvojamme, ja me lähdimme ajamaan.

-- Minne? kysyi ajuri.

-- Ajamme kierroksen ympäri kaupungin, huusin minä.

Miks'et siihen mitään sanonut? Miksi kiedoit myöntyväisesti päällysvaatteesi hartiaisi ympärille ja miksi näytit siltä kuin ei olisi ajurille antamani käsky sinua vähääkään liikuttanut? Miksi muutuit yhtäkkiä niin rauhalliseksi ja tyyneksi, jommoisena en sinua koskaan ennen ollut nähnyt, -- vai käsititkö, että meidän kerrankin oli päästävä johonkin varmaan päätökseen.

Ei, niin ei se ollut -- ei likimainkaan! Mutta onneni kyllyydessä tartuin minä kömpelösti käteesi ja se oli valmis vastaanottamaan ensimmäisen viattoman suuteloparkani mustan hansikkansa selälle.

Tuo pieni pisara sai tunteeni äyräittensä yli kuohahtamaan ja koskenaan tuli suustani sanoja, tuli vapauttavia, kaunopuheisia, sekavia, kyyneliin tukehtuvia, liikuttavia, etkä sinä kättäsi vetänyt pois. Kun toinnuin, ymmärsin minä, että liikutukseni oli ajattelematon, naurettava, epämiehuullinen, mutta en voinut minä sittenkään olla yhä uusia kyyneliä vuodattamatta. Ja sinä istuit niin hiljaa, sanaakaan sanomatta, niin kuin ei olisi sinulla ollut aavistustakaan siitä, että siinä oli edessäsi lämminverinen, elävä ihminen, joka kärsi ja riemuitsi, ja niinkuin olisi koko rakkauteni yltäkylläisyys vaan ollut mitä jokapäiväisin asia.

Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka se siltä näytti. Sinä istuit kuin kivettyneenä yhdestä ainoasta kauhistavan selvästä ajatuksesta, siitä, että onnemme nyt oli mennyttä. Avomielisessä, luottavaisessa luonteessasi oli tyynen pinnan alle kätkettynä naisen koko kaksinaisuus ja arkuus. Rakkauteni räikeä yksinkertaisuus repi ja raastoi sinun hienoa tunne-elämääsi, etkä sinä ollut koskaan voinut ajatella, että tunteita tuolla tavoin voitaisiin paljastaa, päinvastoin olit aina karttanut siitä itsellesi selkoa tekemästä. Olit toivonut, luultavasti epäselvästi, mutta kuitenkin varmasti, että rakkaus, joka ei koskaan sanoihin puhkea eikä koskaan käy omaa itseään tutkimaan, voisi yhäkin kestää; olit luullut, että se voisi elää pienistä teoista, joita ainoastaan tarkkanäköisin silmä voi keksiä, ja puoleksi itsetiedottomista äänettömistä hyväilyistä, jotka vaitiolon pyhitetyn vaipan alle piiloutuvat.

Ja nyt minä asetin eteesi rajusti ja kovakouraisesti rakkauden koko hauraan konehiston, paljastin sen hienoimmat hiussuonet, jotka vavahtavat jo ajatuksenkin niitä koskettaessa, eikä ollut minulla mitään sääliä repiessäni rikki tuota viekoittelevaa ja salaperäistä huntua, joka aina verhoo kahden ihmisen sopusointuista yhteiselämää.

Sinun mieleesi tulvi ääretön paljous monellaisia ajatuksia ja tunteita, joita ei selvä järkesi kyennyt selvittämään. Siinä oli vastarakkautta, myötätuntoisuutta, iloa, epätoivoista surua ja ääretöntä hellyyttä, joka koetti kapinaan nousten järkeäsi voittaa ja uhkasi heittää sinut sydämmesi kuohuvaan koskeen Mutta siihen et sinä tahtonut suostua. Kaikki rakkauden nimettömät tuskat ja kaikki sen sanattomat ilot kokosit sinä suonenvedon tapaisella voimain ponnistuksella yhteen ja painoit ne takaisin sydämmeesi, sillä sinä et tahtonut hetkellisen varomattomuuden vuoksi menettää tunne-elämäsi sisältöä etkä rakkautesi salaperäisyyttä.

Mutta sinun oli vaikea toteuttaa tahtoasi, sillä sinä rakastit tuota intohimoista, haaveilevaa olentoa, joka niin ujostelematta tunki tunteensa helmaasi. Ja kuitenkin vedit sinä verkalleen pois hansikoidun kätesi, jota hyväilin, pyyhkäsit kasvojasi niinkuin olisit unesta herännyt ja virkoit, huoaten niin syvään ja raskaasti kuin olisi sisimmäinen toivosi siinä haihtunut:

-- Kääntykäämme takaisin!

Minä säpsähdin suoraksi istuimelleni ja kysyin niinkuin en olisi oikein kuullut:

-- Takaisin?