Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA

Kirj.

Karl A. Tavaststjerna

Suomentanut

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström, 1896.

SISÄLLYS:

Meri. Urheilija. Jää on murrettu. Pikku kaupunki. Pomppe. Väärinkäsitys. Kotiin. Laulajan palkka. Kolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet. Rautatiejuttu. Joulu Kuusamossa. Keppi-Leena. Kaikkien suosikki. Taiteilijain tukala elämä. Maria.

Meri.

Meri, tuo kaikkien laulelema, kaikkien ihailema, on suuri näyttelijä. Oikeastaan ei se ilmaise mitään muuta kuin mitä kirjailija tahtoo, mutta sen se esittää mainiosti. Katselija on tuo meren kirjailija ja hän voi mielialansa mukaan antaa sille sen sisällön, mikä milloinkin miellyttää.

Kesällä, kun meri huvinäytelmiä esittää, saapi pieni auringon eteen asettunut pilvitukko sen tummenemaan. Se vaihtelee monen monella tavalla, uhkaavasta vihasta mitä lempeimpään hymyyn, hurjasta ilosta synkimpään suruun; -- aina sen mukaan, miten valot vaihtelevat, miten kirkas on ilma, miten aallot käyvät ja tuuli puhaltaa. Mutta syksyllä ja talvella, kun se suuria murhenäytelmiään esittää ja väliin vaan joitakuita hellempiä kohtauksia, silloin hautoo synkkä, raskas totisuus viikkokausittain, kuukausittain sen mahtavia kasvoja.

Sama harrastus, joka lukemattomia kertoja sai minut istuutumaan samalle tuolilleni teaatterin parterrilla, seuratakseni siitä näyttelijän taidetta, oli eräänä vuonna saattanut minut parhaalle paikalle, mistä voin Itämerta ihailla, kauvas Hankoniemen nenään. Päivä päivältä seurasin minä merta sen pienimpiäkin vaihteluita tarkastellen; näin sen kohoilevan heratyynenä pitkissä mainingeissa, näin sen pettävän rauhallisena, kavalana, salaisuuksiaan hautovana; näin sen pikimustana vyöryvän äkäisiä vaahtopallojaan heitellen lumiseinien keskellä, ja minä näin sen untelona ja harmaana, köyhänä ja uupuneena yksitoikkoisia laineitaan liikutellen herpoavan rantojaan vastaan, kun syksyn tuhuttava sade lakkaamatta kallioita kostutteli. Olisin voinut kirjoittaa siitä arvostelun -- arvostelun ilman moittivaa sanaa.

Mutta minä en huolinut haaveilla sen ääressä, tahdoin siilien vaan tutustua, ja minä tapasin siinä myötätuntoisen sielun. Se oli epäluotettava, tunteeton, raju ja vaikuttava. En koskaan täydellisesti tuon myötätuntoisuuteni valtaan antautunut, niinkuin esim. rakkauden valtaan antaudutaan, suurin huvini oli sitä tutkia, hallita sitä. Ja minä pysyin aina voitolla, sillä minä en itse joutunut sen haltuun, minä vaan pelkäsin sitä, kunnioitin sitä ja ihmettelin.

Joka kerta kuin sittemmin olen maailmassa kohdannut, katseen, joka on huomiotani herättänyt, näen minä siinä jotain, joka muistuttaa minua ystävästäni ja näyttelijästä, merestä. Sellaisessa katseessa on samaa petollista ja salaperäistä rauhaa, samaa hämärätä syvyyttä, samaa heratyyntä tyytyväisyyttä, jonka vähinkin ilman henkäys saa väräjämään ja elämään, samaa unteloa, uupunutta tylsyyttä, joka tuossa tuokiossa voipi vaihtua päiväpaisteeksi tai vihreävaahtoiseksi vihaksi. Kaikissa ihmisissä on meren sukua, -- ainakin kaikissa, jotka ovat jotakin.

Milloin tahansa minä kohdannenkin silmän, joka koettaa ilmaista ystävyyttä ja tuttavallisuutta, milloin tahansa tavannenkin toisen, jonka katse on terävä, vastenmielinen ja läpitunkeva, milloin tahansa minulle kauniit naisen silmät hymyillevätkin, aina näen minä niiden takaa meren, tuon epäluotettavan, tunteettoman, rajun, inahtavan meren, jonka valtaan ei koskaan voi kokonaan antautua. Mutta minua miellyttää tuo henkilö, ja minä pelkään, kunnioitan ja ihailen häntä.

Se on näyttelijä, meriluonto ihmisessä, joka tekee hänet huomattavaksi. Se on halu tutkia häntä, leikitellä hänen kanssaan ja hallita häntä, joka tekee elämästä elämän.

Urheilija.

Olimme purjehtineet viimeisen pohjoisreimarin ohitse ulkopuolella Hangon majakkaa, pohjoisessa oli Suomen rannikko kaitasena mustana juovana ja majakkamaan korkeat kalliot loistivat valkeina aamuauringon valossa. Me tarkastelimme huolellisesti kompassia ja merikorttia ja suuntasimme huvipurtemme suoraan Bogskärin majakkaa kohti, joka on etelään Ahvenanmaasta. Sieltä oli määrämme ottaa uusi suunta Sandhamniin, ja oli aikomuksemme, jos tuulet ja onni meitä suosisivat, jo huomisiltana istua Hasselbackenilla Tukholmassa illallista syömässä.

Toistaiseksi ei tuo siro englantilainen mallikutteri vielä erinomaisemman nopeasti kulkenut, mutta kaakkotuuli lupaili kiihtyäkseen ja kello oli vasta kahdeksan aamulla, -- meillä oli neljättäkymmentä tuntia käytettävänämme. Vaahdottomat kesäiset laineet keikuttivat purttamme, suuria ne eivät olleet, mutta sentään tarpeeksi suuria saattamaan sairaaksi heikkohermoisen, sillä sama tuuli oli puhaltanut jo eilenkin. Kun suunta oli määrätty, ei meillä enää ollut mitään tekemistä. Ystäväni, joka oli kutsunut minut mukaansa tälle Tukholman matkalle, nosti valkoiset, kummipohjaiset sporttikenkänsä penkille, asetti peräsimen varren mukavasti vasemman olkapään taa, ojentihe ja nautti.

-- Se on merkillistä, sanoi hän, mutta tämä nyt on kuitenkin elämäni suurin nautinto.

Annoin katseeni harhailla ympäri tumman sinistä mertä, joka ikäänkuin heräsi eloon kaakkoistuulen kiihtyessä, hengitin raitista, suolaista tuoksua ja huomautin, ett'ei minua ollenkaan kummastuttanut hänen rakkautensa purjehtimiseen.

-- Mutta on se kuitenkin vähän narrimaista, jatkoi hän, että vanha, järkevä mies pitää tätä tällaista mustalais-elämää kotia ja työtä parempana. Syy on kai siinä, ett'en minä koskaan tunne itseäni niin vapaaksi, niin itsenäiseksi kuin istuessani näin peräsimessä ja tähystellessäni tuota tasaista, mustaa juovaa maan ja meren välillä.

Huomasin hänen äänestään ja pyylevistä kasvoistaan, että hän tahtoi päästää hyvän tuulensa valloilleen, ja sanaakaan sanomatta seurasin minä osanotolla hänen katseitaan, jotka purjeita ja mastoja tarkastelivat, ja katselin ihaillen minäkin kutterin häikäisevän valkeita purjeita ja tuulessa ja merenkäynnissä notkuvaa huippumastoa, ja annoin hänen häiritsemättä jatkaa:

-- Eikähän nyt todella olekaan mitään ihanampaa kuin tällainen aamu ulkona merellä! Tuntuu oikein, kuinka purren notkea runko elää alla, kuinka nuorat ja mastot joustavat, tuuli työntää näkymättömällä voimalla, ja niin on silloin kuin purren vireys miehenkin virittäisi; siinä tervehtyy ja notkistuu ja käy huolettomaksi, niinkuin ei olisikaan muuta tehtävää kuin purjehtia näin koko ikänsä kaiken.

Hän vaikeni hetken verran ja minä olin täydellisesti samaa mieltä hänen kanssaan, nojauduin taapäin ja katselin pitkin kaunista isoa purjetta, yli terävän huippupurjeen, suoraan ylös aurinkoiseen heinäkuun seesteesen, ja kuuntelin taas ystäväni yksin puhelua:

-- Aina siitä alkaen kuin poikasena tulin ensi kerran meren rannalle, on se melkein lumoavalla voimalla minua puoleensa vetänyt. Muistan vielä, kuinka minä, vietettyäni helteisen kesän sisämaan kaskisavun sekaisessa ilmassa, tulin alas Helsinkiin lukukautta alkaakseni ja onnesta uhkuvin tuntein ahmin minä sisääni meren tuoretta ilmaa. Niin, niin... on niitä niitäkin runoilijoita, jotka ovat runoilijoita, vaikk'eivät kirjoitakaan runoja! Tunsin ilman muutoksen niin herkästi, että jo junan kulkiessa poikki Töölön lahden vainusin meren liekoja ja suolaista vettä. Ensi kävelylläni menin satamaan ja kaivopuiston valleille, joilta meri näkyi vapaana ja jonne lounastuuli puhalteli nostatellen suuria, vaahtopäitä aaltoja ja tuoden tullessaan hurmaavaa, sisämaalaiselle outoa tuoksua.

Entä merikylvyt sitten, -- se oli toki toista kuin polskaroida ummehtuneen sisäjärven tervan ruskeassa vedessä! Viivyttyäni neljännestunnin kylmässä vedessä saatoin seista tuntikausia rannalla ja hengittää tuota minulle vierasta ilmaa, seuratessani yhä kiintyvällä huomiolla saaristolais-purren kulkua, jonka harmaat purjeet olivat äsken kohonneet taivaan rannasta Mälkön takana, kunnes se myötätuulessa laski Uuninsuun salmesta aaltojen takaa ajamana. Mutta jos silloin joku huikaisevan valkea huvipurjehtija pisti ulos merelle Långörin salmesta, kiinnitti se kuin taikavoimalla kaiken huomioni puoleensa, kunnes katosi jonkun niemen taa ja minä kylmästä väristen, kädet taskuissa ja nutun kaulus pystyssä läksin kotiin päin kulkemaan, saadakseni siellä rohtoja ja joutuakseni kotilääkitysten alaiseksi vilustumisesta...

-- Niin, -- se oli siihen aikaan kuin ajattelin ruveta merimieheksi...! Mutta sitten tuli koulu puuhineen ja tuo aava näköpiiri joutui unhotuksiin ja kutistui kokoon kammarin seinien sisällä. Ainoastaan jonain joutilaana keskiviikko-iltana kiipesimme me, muutamat saman mieliset luokkatoverit, satamassa olevien suurimpien laivojen mastoihin, kun ensin olimme asettaneet niin, että kapteeni oli mennyt kannen alle ja me tehneet tuttavuutta perämiehen kanssa. Mutta merimiesluontoni laimeni vuosien kuluessa, tulin liika kirjaviisaaksi kadehtiakseni meripoikain pikisiä paitoja ja kovaa työtä, opin vähitellen antamaan arvoa sivistyneelle elämälle, viikseni alkoivat kasvaa, ja niin tuli turhamaisuus muodin mukaisine vaatteineen, hansikkaineen ja rakastumisineen...! Mutta kun kaikki oli käynyt mieltäni vastaan, häämöitti edessäni taas aava ulappa, minussa heräsi taas hurja halu reippaaseen elämään vaahtoisilla laineilla, kun myrsky moninkertaisissa ristinuorissa riuhtoo... ja silloin oli taas hartahin mielitekoni päästä kaikesta ja ojentaa ulos avaraan maailmaan, vieraille maille ja uusiin oloihin...

-- No niin, -- olihan minulla useinkin vastoinkäymisiä, enkä minä kuitenkaan merille lähtenyt, -- oli niitä niin usein, että lopulla suutuin todenteolla ja vannoin, että kerran oli tuleva myötäkäymistenkin aika. Ja silloin aloin minä tätä nykyistä teollisuushaaraani varten työskennellä, mutta ei sitä joutilasta päivää kesällä ja syksyllä, kun vaan oli avovettä vähänkään tarjona, ett'en hankkinut uutta työhalua ja uusia voimia purjehtimalla ulos saaristoon, jossa harhailin aamusta varhaisesta iltaan myöhäiseen. En olisi kuolemaksenikaan muuttanut sisämaahan, vaikka tulevaisuuteni siellä olisi ollutkin paljoa helpompi. Ja työni kestäessä kangasteli minulle aina harrastuksieni lähimpänä maalina oma pieni hyvä kutteri, jota voisin tarpeen tullessa yksinkin hoitaa. Tuo maali on jo kauvan sitten saavutettu; -- saavutin sen parin vuoden kuluessa. Sitten tulivat kaikki yhteiskunta-ihmisen monimutkaiset tarpeet: tuli halu perustaa perhettä ja kotia, tahdoin saada vaikutusta, tahdoin en tiedä enää mitä, mutta en mistään kuitenkaan tullut niin rauhalliseksi, en mistään niin täydellisesti nauttinut kuin merestä, en mitään niin rakastanut kuin merta. Tietysti kasvoivat vaatimukseni samassa määrässä. Olin jo aikoja sitten vaihtanut ensimmäisen venheeni toiseen nopeakulkuisempaan. On minulla sittemmin ollut useampiakin venheitä, mutta vasta viime vuonna päätin hankkia itselleni tämän.

Olin siinä työllä selaillessani englantilaisia urheilulehtiä, ennenkun löysin sopivan mallin. Mikä oli epämukava, mikä käymätön meidän vesillä, mikä liika suuri tai liika pieni, ja vaimoni katseli minua kuin mielensä menettänyttä, kun en viikkokausiin osannut puhua mistään muusta kuin uudesta purrestani. Naisten näkyy olevan vaikea seurata tuollaisia hiukan haaveellisempia harrastuksia. Mutta minun nautintoni oli rajaton, kun sain miettiä sopivata mallia lauta laudalta, riepu rievulta. Minusta tuli uppo-oppinut laivanrakentaja ja minä uneksin vaan kantavuuksista ja veden vastustusvoimista. Konttorikirjoissani olivat imupaperit täynnä laskuja ja kotonani kätkin minä vaimoni halveksivia katseita piiloon arkittain piirustuksia ja suunnitelmia. Viimein tein minä erään insinöörin avulla piirustukset tähän purteeni. Niin, niin, vaikka tämä onkin tehty englantilaisen mallin mukaan, on tässä paljon omaa keksimäänikin. Katsos esim. näitä juoksevia nuoralaitoksia täällä perässä, -- ne ovat minun keksimiäni! Ne hoitavat itsensä luoviessa melkein itsestään, ei tarvitse muuta kuin vähän nyhtäistä. Tilaa mittaellessani kannen alla olen myöskin noudattanut omia periaatteitani, ja olen tyytyväinen tuloksiini, oikein tyytyväinen.

Hän huusi miehistölle kokassa ja teki luovin tuuleen, näyttääkseen minulle, miten nuo juoksevat nuoralaitokset hoitivat itsensä melkein itsestään. Olihan minusta niistä paljonkin vastusta, mutta en huolinut tehdä mitään ilkeitä muistutuksia. Ja niin laskeusi pursi taas vanhaan suuntaansa, vaahto helmeili tuulen alla, ja peränuora pinnistyi tiukalle kuin viulunkieli tuulen purjeita painaessa.

-- Suuren osan talvea ja koko kevään kuljin minä melkein joka päivä laivaveistämölle, jossa emäpuuta paikoilleen asetettiin, kaaria kiinnitettiin ja laitoja kuonnuteltiin. Seurasin niin tarkkaan purteni syntymistä, että tunnen jokaisen kuparinaulan ja jokaisen puukiilan sen rungossa. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että kolmannen lapseni osaksi, joka syntyi viime talvena, tuli tuskin puoletkaan siitä huomiosta, jota valmistuvalle purrelleni osoitin. Ihmisluonto on nyt vähän epätäydellinen ja isän tunteet kestävät koetuksensa ainoastaan ensimmäisellä kerralla, ja sen jälkeen voi ne luokittaa ihanteellisten, arvelunalaisten hyveiden joukkoon. Vaimoni lienee huomannut, että purrestani olisi tuleva hänen ja koko perheen kilpailija, sillä kaikista kehoituksistani huolimatta en saanut häntä koko rakennusaikana ainoatakaan kertaa laivaveistämölle. Eikä sillä hyvä: -- sen valmistuttua ei hän ole siihen kertaakaan jalallaan astunut. Eihän hän tosin milloinkaan ole ollut mikään erinomainen urheilun ystävä, mutta ei hän urheilua vihannutkaan, ennenkun Lucifer tuli. Olin aikonut olla kohtelias ja antaa sille vaimoni nimen, mutta kun hänellä oli sitä kohtaan niin kylmä, otin sen sijaan tämän maanalaisen nimen, ja luulen, että hän ymmärtää sukkeluuden.

Ystäväni nauroi keksinnölleen ja kiinnitti isopurjeen nuoraa saadakseen enemmän tuulta purjeesen. Hangon majakka kohosi kaukana takanamme kuin liikkumaton savupatsas ja sen alla olevat korkeat kalliot alkoivat huveta aamun seesteesen. Meren laineet murtautuivat siellä täällä lakkapäiksi, Lucifer puski eteenpäin huimaavaa vauhtia ja kallistui niin, että vesi aina välistä kantta huuhtasi. Meri oli puhdas melkein kautta koko näköpiirin, ainoastaan yksi purje näkyi kaukana, kaukana etelässä, vielä kauvempana sen takana häämöitti epäselvä savujuova jostain höyryvenheestä toisella puolen maanpallon kupukannen.

-- Sano nyt sinäkin, huudahti ystäväni yhtäkkiä, -- eikö tätä voi sanoa vapaudeksi? Minä ohjaan minne mieleni tekee, eikä kukaan voi sanoa mitään sitä vastaan. Vaimoni ohjatkoon kernaasti kotiani, -- eihän se kuitenkaan paikaltaan päkähdä. Hei, hai, purteni sä, -- kiinnitä kulkuasi ja näytä, mihin kelpaat! Hoi miehet siellä kokassa! Viiripurje ylös, niin on meillä kaikki rievut kuivamassa! Joutukaa nyt, niin saapi kokkipoika sitten laittaa aamiaista, minulla on nälkä niin, että näköä haittaa, ja seuran vuoksi otan minä aamuryypynkin, vaikka se on vastoin tapojani merellä.

Viiripurje lensi mastoon, Lucifer kallistui vielä tuuman verran ja halkasi noita pitkiä Itämeren aaltoja täydellisellä raivolla. Vaahto tuprusi savuna kokan edessä.

-- Kas niin, nyt olisi hauska laskea kilpaa jonkun kanssa! Eikö se seiso komeasti -- mitä? Loki mereen, elkääkä ottako sitä pois, ennenkun olemme kulkeneet vähintäinkin kuusi solmuväliä, muistakaa se! Kuules nyt, kokki... Andersson! Pane konservilaatikko pataan samassa... ja sitten saa Andersson ottaa esille madeiran. Kas nyt, kuinka komealta Lucifer näyttää. Olla häntä nyt sivulta katsomassa! Tunnusteleppa peräsintä, kuinka keveä se on, ja kuinka pursi sitä tottelee helposti!

-- Muistan tässä erään toisenkin venheistäni ja kuinka tottelevainen se oli. Kertomukseni saattaa tuntua merimiehen jutulta, mutta tosi se on sittenkin. Ei minulla ole vieraita miehiä tapahtumaan, sillä minä olin yksin, mutta joka ei usko, puskekoon. Purjehdin, niinkuin sanoin, yksinäni eräänä lämpimänä aamupäivänä tasasessa tuulessa, aurinko paahtoi minua ja keskellä selkää alkoi mieleni tehdä uimaan, Olin tehnyt samalla tavalla useat kerrat ennen. Riisuuduin, tartuin kiinni nuoran päähän, ja puhaltauduin suin päin mereen. Mutta nuora olikin sattumalta irti tällä kertaa, se juoksi jälestä ja siinä olin minä puolen peninkulman päässä maista, kädessäni vaan kymmensylinen köysi, joka tinki jalkoihini sotkeutumaan. Hätkähdinhän tuossa vähän, mutta en sentään itkemäänkään ruvennut. Venhe kulki rauhallisesti entistä suuntaansa, ja turhaan odotin minä että se luovisi tuulta vasten. Silloin minä suutuin ja huusin jälkeen, ensin ujostellen ja hiljaa, sillä minä häpesin itseäni. Sitten huusin jo vähän kovemmin. Mutta kun näin, että se ikäänkuin vähän alkoi luovia, karjasin minä kaikin voimin. Ja eikö se pahus silloin nöyrästi käännä nokkaansa tuulta vasten, muuttaudu toiselle kylelleen ja laskeudu aivan päälleni tuulen purjeita taapäin painaessa! Minä kiinni mastonuoraan ja sen avulla kannelle; -- enkä ollut edes köyttäni päästänyt, vaan lapoin senkin perässäni. Se on venhe se, joka ei niskoittele -- vai mitä? Mutta en kehoittaisi ketään tekemään sitä perässäni, enkä ole sitä minäkään toiste tehnyt.

Hän puhui yhteen menoon, kunnes Andersson tuli sanomaan että aamiainen oli katettu kajuutassa.

-- E-hei! Tuo se tänne kannelle! -- On aivan liika kaunis ilma mennäksemme katon alle syömään.

Ja peräsintä jättämättä täytti hän, merenkäynnistä huolimatta, kaksi pientä ruokaryyppypikaria, ojenti minulle toisen, iski silmää, kippisti ja nielasi karvaan nesteen mielihyvästä irvistäen.

Sitten pyyhki hän suunsa hyvin miettiväisen näköisenä, pyyhkäsi samalla tavalla kasvojaan ja otsaansa, katsoi minuun tutkivasti ja virkkoi:

-- Voiko nyt kukaan uskoa, että minä olen vanha mies ja perheen-isä! Voisiko kukaan epäillä, että minulla on kolme lasta ja liike, jossa on työtä sadalle miehelle -- mitä? Minä melkein häpeän itseäni. Mutta niin se on aina merellä -- unhotan kaiken sen ja muutun pojaksi jälleen, ja tiedätkö mitä, -- se on aivan helkkarin hauskaa tämä...!

Suu täynnä voileipää ja nälissäni kuin susi näin minä viimeiset tähteet Hangon majakasta katoavan, ja ympärillämme oli Itämeren laaja rannaton ympyrä. Keskellä tuota ääretöntä ympyrää, sen keskipisteenä -- me itse. Ja kuitenkin moititaan onnellisia ihmisiä siitä, että luulevat olevansa maailman keskipisteitä, kun todellakin niin ovat.

Jää on murrettu.

Satamasilta ojentautuu laihana ja mustana käsivartena tuon laajan, valkosen, kuun valaiseman jääkentän sisään, joka sulkee Hangon talvisataman, ikäänkuin tahtoisi ojentaa apuaan lastilaivalle, joka on tarttunut ajojäähän noin sata syltä laiturista. Maan puolella laituria on kova kiire saada Ruotsin posti ja viimeiset matka-arkut postilaivaan, joka kimakalla, rasittuneella vihellyksellä antaa toisen lähtö merkkinsä. Valoa on vaan niukasti avonaisessa tavarakatoksessa, tavarapinot luovat läpitunkemattomia varjoja, ja matkustajat kompastuvat milloin mihinkin, kun lähtöä odotellessaan tekevät viimeisen kävelynsä mannermaalla, ennenkun meren heiteltäväksi antautuvat. Lounastuuli puhaltaa tasaisesti ja voimakkaasti mereltä päin, lyhdyt liehtovat ja hulmuavat ja huikasevat silmiä sen sijaan että valaiseisivat. Makasiinin nurkan takaa tuijottaa kuu alakuloisena ja tylsänä, vähääkään välittämättä kaupasta ja merenkulusta.

Ulompana tavallista kävelypaikkaa, toisella puolella nostokoneen, aivan satamasillan huipussa kävelee kaksi henkilöä, nainen ja herra, tarmokkain askelin. Vähintäinkin kymmenen kertaa ovat he kulkeneet siinä edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä he tuskin eteensä katsovat ja väistävät vaan koneellisesti tielleen sattuvia pikku esteitä. Kun he taas tulevat katoksen alle, valaisee keltanen lampun valo mustaverisiä, lujaa tahtoa ilmaisevia, kenties hiukan epäkehittyneitä naisen kasvoja, ja laihoja, älykkäitä miehen kasvoja.

-- ... sillä te tietysti tulisitte sitä kaiken elämänne katumaan, lopettaa miehen ääni, ivaten, välinpitämättömästi.

-- Eihän se ole sanottu, sanoo naisen ääni sovittavasti, välittävästi, -- tunnenhan teitä niin vähän, ainoastaan muutamia tunteja.

-- Mutta te tiedätte, kuka minä olen, ja me olemme kuulleet puhuttavan toisistamme ennen. Eihän aina ole takeita pitkästäkään tuttavuudesta.

-- Niin, niin, -- mutta me voimme pettyä.

-- Me? -- Oh, mutta, -- te puhutte jo monikossa! Mutta pettyä voin tässä asiassa ainoastaan minä, pettyä teistä. Itse minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät kykene edes lastakaan pettämään.

-- Meidän on kai jo mentävä laivaan; -- ajatelkaas, jos jäisimme maihin!

-- Ei ole vielä mitään kiirettä. Me ehdimme hyvin vielä kerran käydä...

He kääntyivät ja taas kuului nuori mies virkkavan:

-- Siis kuitenkin mahdollista...

Loppua ei kuulunut, kun kävelijät vetäytyivät tavarapinojen taa ja heidän vartalonsa satamasillalta kuvastuivat harmahtavaa taivasta vasten.

Kun he taas palasivat, vaikenivat he molemmat. Nainen oli levottoman näköinen, kääräsi turkkinsa hermostuneella liikkeellä ympärilleen ja pysähtyi.

-- Ettekö vielä tule viimeistä kertaa? Eihän meidän vielä tarvitse mennä laivaan, esitteli nuori mies.

-- Oletteko varma siitä?

Vastaukseksi käännähti nuori mies nopeasti kantapäillään, tuli häntä aivan lähelle ja virkkoi vakuuttavasti:

-- Minä en väitä varmaksi mitään, mikä ei ole varmaa.

Nainen aikoi juuri seurata häntä, kun kolmas lähtövihellys samassa vihiäsi korvia äkäisesti ja kimakasti. Hän säpsähti kuin pahaa ennettä ja huudahti:

-- Siinä nyt näette kuinka paljon teihin voi luottaa! Nyt menen minä laivaan.

-- Ensin varma vastaus! vaati hän tyytymättömästi, kärsimättömästi ja hammasta purren.

-- Minä en voi. Minä en saa...

-- Teidän täytyy!

-- Minä en tee sitä.

-- Vai niin --

Nuori mies seurasi naista rantalautaa myöten, johon muutamat miehet jo olivat tarttuneet sitä pois vetääkseen, niin pian kuin kaikki matkustajat olivat laivaan ehtineet. He pysähtyivät laivan reunaan ja nuori mies piti toisella kädellään kiinni rantalaudan rautakaiteesta. Sitten kumartui hän nopeasti naisen puoleen ja kuiskasi:

-- Päättäkää!

-- En.

-- Hyvästi sitten?

-- Ettekö seuraa mukana?

-- Olen seurannut teitä tarpeeksi kauvas. Olette väärin käyttänyt avomielisyyttäni. En olisi koskaan tullut tänne ilman teitä...

-- Lauta sisään! komensi kapteeni.

Nuori mies puristi naisen kättä ja juoksi lautaa myöten maihin. Samassa vedettiin lautakin pois. Nainen jäi laivan reunaan nojaamaan, ikäänkuin kivettyneenä kummastuksesta, ja propelli alkoi piestä jääpalaisia, laivan siitä kuitenkaan vauhtia saamatta. Laivasillalla seisoi hänen toverinsa ja heilutti karvalakkiaan hyvin ystävällisesti, mutta hän ei tullut heiluttaneeksi vastaan eikä hyvästiäkään sanoneeksi. Hän seisoi kalvavissa ajatuksissa ja tuijotti satamasillalle, mihinkään varmaan paikkaan katsomatta.

Jää oli jotenkin tiukassa postilaivan ympärillä, niin että kesti kauvan, ennenkun se sai tilaa päästäkseen sitä murtamaan. Perän takana oli toinen höyrylaiva, jonka ohitse ahtaassa satamassa oli kulettava aivan läheltä, niin että laivat melkein hipasivat toisiaan.

Kaiken aikaa tuijotti laivasillalta kaksi terävätä silmää tupakkahytin kupeella seisovaan naisolentoon nähdäkseen hänen pienimpiäkin liikkeitään. Vaan ei hän hievahtanutkaan. Ei ennen kuin postilaiva jo puoleksi oli peittynyt toisen laivan taa. Silloin kiiruhti hän yht'äkkiä laivan reunalle ja viuhtoi kiivaasti, katuvaisesti molemmilla käsillään:

-- Tulkaa!

Viisi sekuntia senjälkeen seisoi tuo karvalakkiin puettu rannassa olevan laivan reunalla laivamiesten keskessä, jotka viilarien avulla estivät laivoja toisiinsa hankautumasta. Postilaivan kannelta tehtiin uusi viittaus.

-- Vielä yksi matkustaja! huusi nuori mies, teki arveluttavan hyppäyksen, iski kiinni postilaivan mastonuoraan ja kiipesi hitaasti laidan yli laivaan...