Part 6

Hän sanoi: "Poika on lähtenyt ulos ampumaan. Ammutaanko milloinkaan _tetureja_ revolverilla ja kirjoitusneuvoilla?"

Minä sanoin: "Turhaa puhetta, majuuri!" sillä huomasin mitä hän tarkoitti.

Hän sanoi: "Turhaako lienee vai ei, minä aion mennä kanavalle nyt -- vallan paikalla. Minä olen levoton."

Sitten hän mietti hetkisen ja sanoi: "Osaatko valehdella?"

"Itsehän sen parhaiten tiedät", vastasin minä. "Se on virkani."

"Hyvä on", sanoi majuuri, "sinun pitää tulla minun kanssani -- nyt paikalla -- _ekka_-rattailla kanavalle ampumaan antilooppeja. Pue yllesi metsästyspuku -- joutuun -- ja tule tänne sitten pyssyinesi."

Majuuri oli mahtava mies, ja minä tiesin, ettei hän turhanpäiten olisi ruvennut käskemään. Siitä syystä minä tottelin ja palatessani löysin majuurin istumassa _ekka_-rattailla -- pyssykotelot ja eväät olivat istuimen alla -- vallan valmiina metsästysretkelle lähtemään.

Hän lähetti ajurin pois ja istui itse ohjaksiin. Me ajelimme hiljakseen niin kauan kuin olimme aseman alueella, mutta ennätettyämme tasangon poikki vievälle tomuiselle tielle päästi hän täyttä karkua. Samassa maassa syntynyt hevonen jaksaa melkein kuinka paljon tahansa, jos siksi tulee. Me emme viipyneet täyttä kolmea tuntia noissa kolmessakymmenessä peninkulmassa, mutta hevosparka oli puolikuolleena.

Kerran minä kysäisin: "Mitä tämä tulinen kiire tarkoittaa, majuuri?"

Hän sanoi tyynesti: "Poika on ollut yksin, vallan itsekseen -- yksi, kaksi, kolme -- neljätoista tuntia nyt! Minä sanon sen sinulle, että nyt olen levoton."

Tuo levottomuus tarttui minuunkin, ja minäkin puolestani hoputin hevosta.

Kun saavuimme kanavainsinöörien majatalolle, huusi majuuri pojan palvelijaa, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Sitten me astuimme talon sisään ja huutelimme poikaa nimeltä, mutta eipä kuulunut mitään vastausta.

"Hän on tietysti metsästämässä", sanoin minä. Samassa huomasin eräässä ikkunassa pienen myrskylampun palaa tuikuttavan. Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Me molemmat seisahdimme kuin naulatut verannalle ja pidätimme hengitystämme kuullaksemme joka hiiskauksenkin. Sisältä huoneesta kuului kärpäslauman _"surrr -- surrr -- surrr"_. Majuuri ei virkkanut mitään, mutta hän riisui kypärin päästään ja me astuimme sisään vallan hiljaa.

Poika makasi kuolleena sohvalla keskellä autiota, valkoiseksi maalattua huonetta. Hän oli ampunut päänsä melkein murskaksi revolverilla. Pyssykotelot olivat vielä avaamatta, ja pöydällä oli pojan kirjoitusneuvot ja valokuvia. Hän oli tullut tänne kuolemaan kuin myrkytetty rotta!

Majuuri sanoi hiljaa itsekseen: "Poika parka! Sinä kurja raukka!" Sitten hän kääntyi pois vuoteesta lausuen: -- "Minä tarvitsen sinun apuasi tässä asiassa."

Koska tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin ymmärsin vallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän luo, otin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita. Majuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: "Me tulimme liian myöhään! -- Niinkuin rotta komerossaan! -- Voi kurja raukka!"

Poika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen, everstilleen ja eräälle tytölle kotimaahan. Heti lopetettuaan oli hän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauan aikaa kuolleena, kun me saavuimme sinne.

Minä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ja annoin aina lopetettuani joka arkin majuurille.

Me näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta hän oli ottanut kaikki. Hän kirjoitti "häpeästä, jota hän ei jaksanut kantaa" -- "iäksi tahratusta kunniasta" -- "rikollisesta hulluudesta" -- "menetetystä elämästä" ynnä muuta sellaista. Sen ohessa puhui hän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä asioita, jotka ovat vallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje tytölle tuolla kotimaassa oli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli tukkeutua sitä lukiessani. Majuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin silmin. Minä kunnioitin häntä siitä syystä. Hän luki huojutellen ruumistaan edestakaisin ja itki kuin nainen koettamatta ollenkaan salata sitä. Kirjeet olivat niin surkean surullisia, toivottomia ja liikuttavia. Me unohdimme kaikki pojan tuhmuudet ja ajattelimme vain tuota raukkaa sohvalla ja täyteen töhrittyjä kirjeitä kädessämme. Oli vallan mahdotonta lähettää noita kirjeitä hänen kotiinsa. Ne olisivat särkeneet hänen isänsä sydämen ja tappaneet hänen äitinsä, kuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa poikaansa.

Vihdoin majuuri pyyhkäisi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi: "Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän nyt pitää tehdä?"

Minä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan tänne, sanoin: "Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan kuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!"

Sitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni -- kun me laitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän vakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä alotin konseptin tuohon surkeaan kirjeeseen, ja majuuri pisti aina silloin tällöin sanan väliin, samalla kuin hän kokoili kaikki pojan kirjoitukset ja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen, kun me alotimme, ja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein sain konseptin tyydyttäväksi. Siinä kerrottiin, kuinka poika oli ollut kaikkien hyveiden perikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota odotti suuri tulevaisuus, j.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen sairaudessaan -- meillä ei tietysti ollut aikaa keksiä pikku valheita -- ja kuinka hän kuoli ilman tuskia. Minun oli paha olla pannessani paperille kaikkia noita asioita ja ajatellessani noita ihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon kaiken. Sitten nauroin koko asian luonnottomuudelle ja nauruun sekoittui itku -- ja majuuri sanoi, että meidän molempien täytyi saada jotain juotavaa.

Minua pelottaa sanoa, kuinka paljon whiskya me joimme ennenkuin kirje oli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten otimme pojan kellon, medaljongin ja sormukset.

Lopuksi majuuri sanoi: "Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen tukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen."

Mutta oli olemassa syitä, joiden tähden emme voineet löytää ainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli mustatukkainen, ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä leikkasin suortuvan majurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen samaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minut tapasi taas naurun ja itkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli melkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä oli vielä jäljellä.

Me suljimme käärön, jossa oli valokuvat, medaljongi, sinettejä, sormukset, kirje ja hiuskihara, pojan omalla lakalla ja sinetillä.

Sitten sanoi majuuri: "Herran nimessä, mennään ulos -- pois tästä huoneesta -- hiukan ajattelemaan!" Me menimme ulos ja kävelimme kanavan äyräillä tunnin verran syöden ja juoden eväitämme, kunnes kuu nousi. Minä tiedän nyt vallan hyvin, miltä murhamiehistä mahtaa tuntua. Vihdoin viimein me väkisinkin menimme takaisin huoneeseen, jossa oli lamppu ja tuo toinen, ja nyt alkoi seuraava osa työtämme. Minä en aio kertoa siitä lähemmin. Se oli liian kauheata. Me poltimme vuoteen ja varistimme tuhkan kanavaan; me otimme maton lattialta ja heitimme sen samaa tietä. Minä läksin läheiseen kylään ja lainasin sieltä kaksi suurta kuokkaa -- en huolinut ketään kyläläisistä auttamaan -- ja sillä aikaa majuuri toimitti -- -- nuo toiset seikat. Meillä oli neljän tunnin ankara työ kaivaessamme hautaa. Koko ajan väittelimme, olisiko oikein lukea nyt niin paljon kuin muistimme ulkoa ruumiiden hautaussiunauksesta. Me sovimme vihdoin siten, että luimme Isämeidän-rukouksen ja tätä tilaisuutta varten sepitetyn yksityisen rukouksen pojan sielunrauhan puolesta. Sitten täytimme haudan ja palasimme verannalle -- ei huoneeseen -- ja rupesimme maata. Me olimme väsymyksestä puolikuolleina.

Herättyämme sanoi majuuri uupuneena: "Me emme voi palata kotiin ennenkuin huomenna. Meidän täytyy antaa hänelle kyllin kuolinaikaa. Hän kuoli aikaisin _tänä_ aamuna, muista se. Se tuntuu luonnollisimmalta." Majuuri oli siis valvonut koko ajan ajatellen.

Minä sanoin: "Mutta miksi emme kuljettaneet hänen ruumistaan takaisin kanttoonaan?"

Majuuri mietti hetkisen: "Sillä väki juoksi pakoon kuullessaan puhuttavan kolerasta. Ja meidän _ekka_-rattaat olivat poissa!"

Tämä oli vallan totta. Me olimme vallan unohtaneet koko hevosemme, ja se oli palannut kotiin.

Me olimme siis yksin koko tuon paahtavan kuuman päivän kanavan majatalossa, kertoen yhä uudelleen ja uudelleen juttumme pojan kuolemasta, nähdäksemme oliko siinä yhtään heikkoa kohtaa. Eräs alkuasukas tuli sinne iltapäivällä, mutta kun sanoimme hänelle, että eräs _sahib_ oli kuollut koleraan, juoksi hän tiehensä. Illan suussa majuuri kertoi minulle kaikki pelkonsa pojan tähden ja kauheita juttuja itsemurhista taikka melkein toimeenpannuista itsemurhista -- juttuja, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä. Hän kertoi itse kerran vaeltaneensa samassa varjojen alhossa, ollessaan nuori ja tottumaton tähän maahan. Siitä syystä hän ymmärsi, millainen sekamelska mahtoi olla poika paran rasittuneissa aivoissa. Hän sanoi myöskin, että nuorukaiset katumuksen hetkinä pitävät syntejään paljoa vaarallisempina ja sovittamattomampina kuin ne todella ovatkaan. Me keskustelimme yhdessä koko illan, toistaen kertomustamme pojan kuolemasta. Heti kun kuu oli noussut ja poika, meidän kertomuksemme kannalta nähden, juuri haudattu, läksimme suoraa tietä asemalle päin kulkemaan. Me kuljimme kello kahdeksasta illalla kello kuuteen aamulla, mutta vaikka olimme puolikuolleina väsymyksestä, muistimme kuitenkin mennä pojan huoneeseen panemaan pois hänen revolverinsa ja tarpeeksi paljon patruunoita laukkuun. Samoin me panimme hänen kirjoitusneuvonsa pöydälle. Me haimme everstin ja ilmoitimme hänelle kuolemantapauksen, ja enemmän kuin koskaan ennen tuntui meistä, kuin olisimme murhaajia. Sitten me panimme maata ja nukuimme, kunnes viisari ennätti kiertää koko kellon kerralleen, sillä olimme vallan menehtymäisillämme uupumuksesta.

Kertomustamme uskottiin niin kauan kuin oli tarpeellistakin, sillä ennenkuin pari viikkoakaan oli kulunut, oli jokainen unohtanut pojan. Muutamat kumminkin ennättivät sanoa, että majuuri oli käyttäytynyt kelvottomasti, kun hän ei tuonut ruumista asemalle saamaan sotilashautausta. Surkein asia kaikista oli pojan äidin kirje majuurille ja minulle -- kaikki sivut täynnä itkun ja musteen sekaisia täpliä. Hän kirjoitti mitä kauniimpia sanoja meidän suuresta ystävyydestämme ja siitä kiitollisuudenvelasta, jossa hän on oleva meille koko elämänsä ajan.

Tavallansa hän olikin meille kiitollisuudenvelassa, vaikkei juuri niin kuin hän tarkoitti.