Part 5

Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen lähetyssaarnaajan rouvalle: "Hän tulee takaisin naimaan minut. Hän meni nyt oman kansansa luo kertomaan siitä." Lähetyssaarnaajan rouva hyväili Lispethiä ja sanoi: "Hän palajaa takaisin." Kahden kuukauden kuluttua kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että englantilainen oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth tiesi, missä Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen alkeita, mutta vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut minkäänlaista käsitystä merestä. Talossa oli vanha kartta, jolla Lispeth oli leikkinyt lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen kokoon iltasilla, itki itsekseen ja koetti miettiä, missä hänen englantilaisensa nyt mahtoi olla. Kun hänellä ei ollut mitään käsitystä etäisyyksistä eikä laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan häilyviä. Mutta asia ei yhtään olisi siitä muuttunut, vaikka ne olisivat olleet vallan oikeitakin, sillä englantilainen ei ollenkaan aikonutkaan palata takaisin naimaan vuoristolaistyttöä. Hän unohti kokonaan Lispethin kerätessään perhosia Assamissa. Sittemmin hän kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei siinä mainittu.

Kolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan Narkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevan. Se tyynnytti häntä, ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen käyvän iloisemmaksi, arveli hän, että tuo "raakalainen ja kovin sopimaton mielettömyys" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua kävelyretket eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin kiukkuiseksi. Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva aika ilmoittaa hänelle kuinka asian laita oli -- että englantilainen oli luvannut rakastaa Lispethiä vain tyynnyttääkseen häntä -- että hän ei koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että oli "väärin ja sopimatonta", että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen kanssa, joka oli ylevämpää rotua ja joka sitäpaitsi oli luvannut naida toisen tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi, että kaikki tuo on vallan mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa häntä ja lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen palaavan takaisin.

"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?" kysyi Lispeth.

"Me sanoimme sen vain tyynnyttääksemme sinua, lapsi", sanoi lähetyssaarnaajan rouva.

"Te siis valehtelitte minulle", sanoi Lispeth, "te ja hän?"

Lähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään. Lispethkin oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson poikki ja palasi takaisin puettuna kuin vuoristolaistyttö -- inhottavan likaisena, mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa hän oli letittänyt pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty mustia lankoja, kuten vuoristolaisnaisilla oli tapana.

"Minä aion mennä takaisin oman kansani luo", sanoi hän. "Te olette surmanneet Lispethin. Jäljellä on vain vanhan Jadehin tytär -- _paharin_ tytär ja _Tarka Devin_ palvelija. Te olette kaikki pettureita, te englantilaiset."

Ennenkuin lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään kuullessaan Lispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien tykö, oli tyttö jo mennyt, eikä hän milloinkaan palannut takaisin.

Hän liittyi omaan likaiseen kansaansa intohimoisesti, ikäänkuin olisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka oli elänyt heistä erillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan kanssa, joka löi häntä, kuten _paharien_ tapana on, ja hänen kauneutensa kuihtui pian.

"Ei ole mitään lakia, jonka mukaan voimme laskea pakanoiden oikkuja", sanoi lähetyssaarnaajan rouva, "ja minä luulen, että Lispeth aina sydämessään pysyi pakanana." Siihen nähden, että Lispeth oli otettu englantilaiskirkon helmaan viiden viikon ikäisenä, ei tämä selitys juuri tuota kunniaa lähetyssaarnaajan rouvalle.

Lispeth oli kuollessaan hyvin vanha. Hän puhui aina sujuvasti englanninkieltä, ja kun hän oli tarpeeksi humalassa, saattoi häntä joskus houkutella kertomaan ensi lemmestään.

Vaikeata oli kuvitella, että tuo tihrusilmäinen, ryppynaamainen akka, ruma kuin variksenpelätti, kerran oli ollut "Kotgarh lähetystön Lispeth".

Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.

Tämä ei ole oikeastaan mikään kertomus. Se on tutkimus, ja minä olen hyvin ylpeä siitä. Sillä tutkimus osoittaa aina taitoa.

Kukin ihminen on oikeutettu pitämään oman uskontonsa; mutta ei kellään -- kaikista vähimmin nuorella väellä -- ole oikeutta sitä väkisin tyrkyttää muille. Hallitus lähettää silloin tällöin Intiaan hiukan kierotuumaisia virkamiehiä, mutta omituisimpia pitkiin aikoihin oli Mc Goggin. Hän oli mallikelpoinen -- erinomaisen mallikelpoinen -- mutta hänen mallikelpoisuutensa oli luiskahtanut väärään suuntaan. Sen sijaan että olisi tutkinut alkuasukasten kieltä, hän lueskeli erään Comte nimisen, luulen ma, ja Spencer nimisen miehen sekä professori Cliffordin kirjoittamia kirjoja. (Te löydätte kyllä nämä kirjat kirjastoista.) He arvostelevat ihmisten sisimpiä sellaisten kannalta, joilla ei ole vatsaa. Ei kukaan estänyt Mc Gogginia lukemasta niitä, mutta hänen olisi pitänyt saada vitsaa mammaltaan. Ne panivat hänen päänsä pyörälle, ja hän saapui Intiaan varustettuna hienonnetulla uskonnolla paitsi työhommiaan. Siinä ei ollut pitkä uskontunnustus. Se sisälsi vain että ihmisellä ei ole mitään sielua, ettei ole olemassa mitään Jumalaa eikä tulevaista elämää ja että meidän pitää rehveltää jossakin ihmiskunnan hyväksi.

Hiukan vähäpätöisempi pykälä näkyi olevan se, että vielä pahempi kuin käskeminen on käskyn totteleminen. Ainakin Mc Goggin väitti niin, mutta minä arvelen, että hän ehkä oli lukenut väärin ensimäiset alkeensa.

Minä en sano sanaakaan pahaa hänen uskonnostaan. Se oli tehty Lontoossa, jossa ei ole muuta kuin koneita ja asfalttia ja rakennuksia -- ja kaikki tuo sumun peitossa. Tietysti mies siellä rupeaa ajattelemaan, ettei ole olemassa mitään häntä itseään korkeampaa ja että Lontoon rakennushoitokunta on kaikki toimittanut. Mutta tässä maassa, jossa me näemme todellisen ihmiskunnan -- raa'an, ruskean, alastoman ihmiskunnan -- ilman mitään sen ja hehkuvan taivaan välillä ja ainoastaan rasittunut, köyhdytetty maa allaan, täällä tuumat hiukan tasaantuvat ja useimmat ihmiset palaavat takaisin yksinkertaisempiin teorioihin. Elämä Intiassa ei ole kyllin pitkä tuhlattavaksi tutkimuksiin, onko kaikkien puuhien etunenässä korkeampaa johtajaa. Tästä syystä nimittäin: valtuusmies on korkeampi kuin apulainen, päällikkö on korkeampi kuin valtuusmies, varakuvernööri on korkeampi kuin päällikkö, ja varakuningas on korkeampi kuin kaikki nuo neljä. Häntä käskemässä on taas valtioministeri, joka on vastuunalainen keisarinnalle. Jos taaskin keisarinna ei ole vastuunalainen Luojalleen -- jos ei mitään Luojaa ole häntä ylempänä -- niin koko meidän valtiojärjestyksemme on väärä. Joka on tuiki mahdotonta. Kotimaassa on ihmisillä kuitenkin yksi puolustus. He ovat suureksi osaksi tallissa ruokittuja ja ovat käyneet henkisesti pulleiksi. Otappas suuri ja pullea hevonen ratsastaaksesi, niin se kuolaa ja tahrii kuolaimet niin, ettei yhtään voi nähdä niitä. Mutta kuolaimensa ovat kuitenkin olemassa vallan entisellään. Ihmiset eivät käy pulleiksi Intiassa. Ilmanala ja työ siellä estää heitä puhumasta puuta heinää.

Jos Mc Goggin olisi pitänyt tuon suurella kirjaimella alkavan ja ismi-tavulla loppuvan uskontonsa itsekseen, niin ei kukaan ihminen olisi siitä välittänyt, mutta hänen molemmat isoisänsä olivat olleet wesleyläisiä saarnaajia ja saarnainto oli mennyt perintönä hänelle. Hän tahtoi, että jokaisen klubissa piti ymmärtämän, ettei heillä ollut mitään sielua, ja auttaman häntä panemaan Luojaa viralta pois. Hyvin monet sanoivat hänelle, että _hänellä_ epäilemättä ei ollut mitään sielua, sillä hän oli niin nuori, mutta siitä ei ollenkaan seurannut, että hänen vanhemmat toverinsa olivat yhtä kehittymättömiä; ja olkoonpa sitten tulevaista elämää tai ei, niin he ainakin tahtoivat tässä elämässä lukea sanomalehtensä rauhassa. "Mutta se ei ole pääasia -- se ei ole pääasia!" oli Aurelianuksen tapa sanoa. Miehet viskoivat häntä sohvatyynyillä ja käskivät hänen mennä mihin paikkaan tahansa, jota hän uskoi. He ristivät hänet "Blastodermiksi" -- hän näet sanoi polveutuvansa sen nimisestä perheestä, joka kuulemma eli jolloin kulloin esihistoriallisena aikana, -- ja he koettivat loukkauksilla ja naurulla saada häntä vaikenemaan, sillä hän oli ainaisena vastuksena klubissa ja sitäpaitsi hän oli hävytön vanhemmille miehille. Hänen maakuntapäällikkönsä, joka jo oli virassa rajamailla, kun Aurelianus vielä piehtaroi sängyn peitteellä, sanoi hänelle, että ollakseen kelpo mies Aurelianus oli suuri hölmö. Ja se on varmaa, että jos hän olisi malttanut tehdä työtään, olisi hän muutaman vuoden perästä kohonnut sihteeristöön. Hän oli juuri sellainen tyyppi, joka siellä menestyy -- pelkkää päätä vain, ei ollenkaan ruumista, ja tuhansia teorioja. Ei ainoakaan sielu välittänyt Mc Gogginin sielusta. Hänellä sai kernaasti olla kaksi taikka ei yhtään sielua taikka jonkun toisen sielu. Hänen tuli vain totella käskyjä ja pysyä lestissään eikä turmella klubia "ismeillään".

Hän teki työtä mainiosti, mutta hän ei hyväksynyt ainoatakaan käskyä koettamatta parantaa sitä. Se oli vika hänen uskonnossaan. Se teki ihmiset liian vastuunalaisiksi ja vetosi liian paljon heidän rehellisyyteensä. Joskus voi johtaa vanhaa hevosta riimustakin, mutta varsaa ei milloinkaan. Mc Goggin puuhasi enemmän kuin kukaan hänen ikäisensä mies. Hän lienee luullut, että kolmikymmensivuinen tuomio viidenkymmenen rupeen asiassa -- jossa molemmat riitapuolet vannovat väärin niin että hurisee -- edistää ihmiskunnan asiata. Olipa miten oli, hän teki työtä liian paljon, harmitteli saadessaan muistutuksia ja selitti ihmeellistä uskonoppiaan virastonsa ulkopuolella, kunnes tohtori varoitti häntä rasittamasta itseään liiaksi. Ei kukaan ihminen voi tehdä lisätyötä kahdeksantoista _annaksen_ edestä kullekin _rupeelle_ kesäkuussa kärsimättä siitä. Mutta Mc Goggin oli vielä henkisesti pullea ja ylpeä itsestään sekä taidostaan eikä tahtonut kuulla mitään huomautuksia. Hän teki työtä säännöllisesti yhdeksän tuntia päivässä.

"Hyvä", sanoi tohtori, "te murrutte, sillä teillä ei purjeet kestä semmoista vauhtia". Mc Goggin oli hiukan omituinen.

Eräänä päivänä tapahtui loppukohtaus -- niin draamallisesti kuin mahtikohta jossakin näytelmässä.

Se oli juuri ennen sadeaikaa. Me istuimme verannalla elottomassa, kuumassa, tukehduttavassa ilmassa haukotellen ja toivoen, että tummansiniset pilvet tuolla alkaisivat purkaa vettä ja jäähdyttäisivät ilmaa. Hyvin, hyvin etäältä kuului hiljaisena kuiskauksena, kuinka rankkasade tulvaili virtaan. Eräs miehistä kuuli tuon, nousi seisomaan, kuunteli ja sanoi vallan luonnollisesti: -- "Jumalan kiitos!"

Silloin Blastodermi käännähti paikaltaan ja sanoi: "Miksi? Minä vakuutan teille, että se on seuraus vallan luonnollisista syistä -- atmosfeerinen ilmiö mitä yksinkertaisinta laatua. Miksi meidän siis pitäisi kiittää olentoa, joka ei milloinkaan ole ollut -- joka on ainoastaan tarumainen --"

"Blastodermi", röhisi mies lähimmällä tuolilla, "pidä suusi ja heitä minulle _Pioneeri_! Me tunnemme jo kaikki sinun tarumaisuutesi." Blastodermi sieppasi pöydältä sanomalehden ja hypähti niinkuin joku olisi pistänyt häntä. Sitten hän heitti lehden pyytäjälle.

"Niinkuin jo sanoin", jatkoi hän hitaasti ja hiukan ponnistamalla, -- "vallan luonnollisten syitten seuraus -- vallan luonnollisten syitten. Minä tarkoitan --"

"Heh, Blastodermi, sinä annoit minulle _Calcutta Mercantile_ lehden."

Tomu nousi pieninä pyörteinä, puun latvat huojuivat ja tuuliviirit vinkuivat. Mutta ei kukaan tarkastanut sateen tuloa. Me kaikki tuijotimme Blastodermia, joka oli noussut seisaalleen ja koetti kangertaa puhetta. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: --

"Vallan selvä -- sanakirja -- punainen laiho -- vastuunalainen -- syy -- muistaa -- kansi -- -- yksin."

"Blastodermi on juovuksissa", sanoi joku. Mutta Blastodermi ei ollut juovuksissa. Hän katsoi meihin hämmästyneenä ja rupesi käsillään viittomaan meille pilvien synnyttämässä puolihämärässä. Sitten hän melkein kirkui:

"Mitä tämä on? -- -- En voi -- -- säästää -- -- saavuttaa -- -- tori -- -- musta -- --"

Hänen puheensa tuntui jäätyvän hänessä, ja -- juuri kun salama iski kahdesta kohden, jakaen koko taivaan kolmeen osaan, ja sade tulvaili rankkanaan -- juuri silloin Blastodermi kävi vallan mykäksi. Hän potki ja riehui kuin vikuri hevonen, ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua.

Tohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. "Se on _aphasia_", sanoi hän. "Viekää hänet huoneeseensa. Minä _tiesin_, että niin kävisi." Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa kotiinsa, ja tohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.

Sitten tohtori tuli takaisin ja sanoi, että hän vain kerran ennen -- eräässä intialaisessa sotamiehessä -- oli nähnyt yhtä täydellisen _aphasia_-kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon _aphasian_ rasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan kamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli "seurauksena vallan luonnollisista syistä".

"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden", sanoi tohtori; "hän on kykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta taikka muuta semmoista. Hän vain ei ollenkaan voi hallita puhettaan eikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy ääneti."

Kaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen ensimäinen kysymyksensä oli: -- "Mitä se oli?" Tohtori selitti sen hänelle. "Mutta minä en voi sitä käsittää!" sanoi Blastodermi. "Minä olen vallan terve, mutta en voi hallita muistiani, minusta näyttää -- minun _oma_ muistini -- voinko minä?"

"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi äläkä ajattele sitä", sanoi tohtori.

"Mutta minä en voi sitä käsittää", intti Blastodermi, "se oli minun _oma_ mieleni ja muistini".

"Minä en voi siihen mitään", sanoi tohtori, "on paljon asioita, joita sinä et voi käsittää, ja kun olet elänyt minun ikäisekseni, niin tiedät tarkkaan mitä kaikkea uskallat sanoa omaksesi tässä maailmassa".

Tämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän läksi vuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko lopettaa lauseensa, jonka oli alkanut.

Tämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen selitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä. Mikä lieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti pyyhkii pienen piimäsuun, ja häntä pelotti -- pelotti kamalasti.

Klubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus vielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan asioista -- taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä paljon kuin ennen -- niin nostappa vain sormi huulillesi hetkiseksi, niin näet mikä tapahtuu.

Älä syytä minua, jos hän viskaa juomalasin naamaasi!

Mennyttä kalua.

Ei ole viisasta kasvattaa poikalasta vallan "tietämättömänä elämän pahuudesta", kuten vanhemmat sanovat, jos hänen täytyy mennä maailman taisteluun. Ellei hän ole ainoa poikkeus tuhannesta, täytyy hänen varmaan kärsiä paljon turhia huolia ja hän joutuu ehkä pahaan pulaan siitä syystä vain, ettei tunne asiain oikeata laatua.

Anna koiranpenikan syödä saippuaa kylpyhuoneessa taikka purra vasta kiillotettua kenkää. Se puree ja murisee, kunnes vähitellen oppii ymmärtämään, että kenkämuste ja pesusaippua tuottavat sille pahoinvointia; siitä sille sitten selviää, että saippua ja kengät eivät ole terveellisiä. Joku vieras vanha koira opettaa sille pian, kuinka epäviisasta on purra suurten koirien korvia. Ollen nuori se muistaa tuon, ja kuusikuukautisena se lähtee maailmaan hyvätapaisena pikku elävänä, jolla on puhdistunut ruokahalu. Jos sitä olisi pidetty erillään kengistä ja saippuasta ja suurista koirista kunnes se olisi joutunut täysikasvaneeksi ja hampaat täysin kehittyneiksi, niin arvelkaapas kuinka kamalan huonosti se silloin olisi voinut ja kuinka sitä olisi höyhennetty! Sovita tämä seikka "elämän pahuuden tietämättömyyteen" ja mieti mikä on seurauksena. Se ei kuulu kauniilta, mutta kahdesta pahasta se on parempi.

Oli kerran poika, jota oli kasvatettu "pahuudentietämättömyys" periaatteiden mukaan; ja nämä periaatteet tappoivat hänet. Hän oli kotonaan yhtämittaa syntymähetkestään saakka aina siihen päivään asti, jolloin hän paraimpina oppilaina tuli Sandhurstiin. [Sandhurstissa, noin 50 km Lontoosta, on sotilaskoulu. Suoment. muist.] Hänelle opetettiin tarkkaan kaikki, minkä yksityisopettaja suinkin saattoi, ja sitten hänellä vielä oli kaupanpäälliseksi se erityinen avu, ettei hän "milloinkaan koko elämässään ollut tuottanut vanhemmilleen hetkenkään murhetta". Se, minkä hän oppi Sandhurstissa, paitsi tavallisia aineita, ei ollut kovin tärkeätä. Hän katseli ympärilleen, ja saippua sekä kenkämuste, niin sanoaksemme, maistuivat hänestä aika makealle. Hän pureksi niitä hiukkasen ja läksi Sandhurstista hieman turmeltuneempana kuin oli sinne tullut. Sitten seurasi väliaika ja kohtaus hänen kotolaistensa kanssa, jotka toivoivat paljon hänestä. Seuraavana vuonna hän eleli kuten ainakin semmoinen, jota "maailma ei ollut turmellut", kolmannen luokan asemapataljoonassa, jossa nuoremmat upseerit olivat lapsia ja vanhemmat vanhojapiikoja. Vihdoin hän tuli Intiaan, jossa hänen vanhempansa eivät enää voineet hänestä pitää huolta ja jossa hänellä ei ollut muuta turvaa kuin oma itsensä murheen hetkinä.

Intia on ennen kaikkea semmoinen paikka, jossa ei saa ottaa asioita liian vakavalta kannalta -- paitsi puolipäivän aurinkoa tietysti. Liikanainen työ ja liialliset ponnistukset tappavat miehen aivan yhtä varmaan kuin kaikenlainen irstaus ja liika juominen. Kurtiisi ei ole vaarallista, sillä jokainen muuttaa yhä olopaikkoja ja jompikumpi rakastavista joutuu pois asemalta eikä palaja milloinkaan. Hyvästä työstä ei ole hyötyä, sillä miestä arvostellaan hänen huonompien tointensa mukaan ja toinen ottaa tavallisesti koko kunnian hänen parhaimmista hommistaan. Huono työ ei haittaa ollenkaan, sillä toiset tekevät vielä huonompaa työtä, eikä missään maailmassa kunnottomat työntekijät pysy niin kauan pystyssä kuin Intiassa. Huvitukset eivät ole minkään arvoiset, sillä sinun täytyy alkaa ne alusta yhä uudelleen, kun kerran olet ne kokenut, ja useimpien huvituksien tarkoituksena onkin vain koettaa voittaa toisten ihmisten rahoja. Sairaus ei ole vaarallista, sillä se on vallan jokapäiväistä, ja jos sinä kuolet, täyttää toinen mies paikkasi, ennenkuin nuo kahdeksan tuntia ovat kuluneet kuolemastasi hautajaisiin. Ei mikään muu ole minkään arvoista kuin kotilupa ja eläkerahat, ja nekin vain siitä syystä, että ne ovat niin harvinaisia. Intia on veltto maa, jossa kaikki ihmiset työskentelevät epätäydellisillä koneilla, ja kaikkein viisainta on, ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta, vaan koettaa pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan, jossa huvi on huvia ja hyvä maine jonkin arvoista.

Mutta puheena oleva poika -- tämä kertomus on yhtä vanha kuin itse Intian kukkulat -- tuli sinne ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta. Hän oli sievän näköinen, ja häntä lelliteltiin. Hän piti hyväilyjä vakavina asioina ja huokaili semmoisten naisten tähden, jotka eivät olleet senkään arvoiset, että olisi maksanut vaivaa satuloida hevonen mennäkseen vieraisille heidän luokseen. Hän viihtyi hyvin tuossa uudessa vapaassa elämässään Intiassa. Se _tuntuukin_ miellyttävältä alussa, aliluutnantin kannalta nähden -- pelkkiä hevosia, neitosia, tansseja, y.m.s. Hän maisteli kaikkea tuota, niinkuin penikka saippuata. Mutta hän rupesi vasta myöhään syömään sitä, kun hänen hampaansa jo olivat täysin kehittyneet. Hän joutui helposti ulkopuolelle rajoja -- aivan niinkuin penikka -- eikä voinut ymmärtää, miksi häntä ei kohdeltu yhtä hienotuntoisesti täällä kuin hänen isänsä kodissa. Se loukkasi hänen tunteitaan.

Hän riiteli toisten poikien kanssa, ja ollen tunteellinen aina ytimiin saakka muisteli hän näitä riitoja ja ne kiusasivat häntä. Hänen mielestään vistipeli ja _gymkhanas_ ja muut tuommoiset pelit (joitten tarkoituksena oli tuottaa huvitusta työn jälkeen) olivat hauskoja; mutta hän piti niitäkin vakavina seikkoina, yhtä vakavina kuin juominkeja seuraavaa kohmeloa. Hän menetti rahansa vistissä ja _gymkhanas_-pelissä, sillä nämä olivat hänelle tuntemattomia.

Hän katseli näitä vahinkojaan vakavalta kannalta ja tuhlasi voimia ja vaivoja _ekka_-tammojen kilpa-ajon tähden, jossa vetosummana oli kaksi kultamohuria [1 kultamohuri = noin 38 markkaa. Suoment. muist.], ikäänkuin olisi ollut Derbyn kilpailu kysymyksessä. Osittain tähän oli syynä kokemattomuus -- melkein samoin kuin penikka riitelee maton pätkän kanssa -- ja osittain siihen oli syynä se, että häntä huimasi hiukan tullessaan entisestä hiljaisesta elämästään vilkkaamman elämän loistoon ja humuun. Ei kukaan puhunut hänelle mitään saippuasta eikä kenkämusteesta, sillä tavalliset ihmiset otaksuvat, että toinen tavallinen ihminen tietää olla varovainen käsitellessään noita aineita. Oli surkeata nähdä, kuinka poika sai kovia kolauksia, aivan niinkuin liian kireällä pidetty varsa kompastuu ja loukkaa itsensä päästessään irti tallirengiltä.

Tätä hillitsemätöntä vallattomuutta huvituksissa, jotka eivät olleet kerrassaan minkään arvoiset, vielä vähemmän ansaitsivat hommaa ja touhua, kesti kuusi kuukautta -- yhtä kauan kuin kylmää vuodenaikaa -- ja me ajattelimme, että kuumuus ja tieto siitä, että hän oli menettänyt rahansa ja terveytensä ja saanut hevosensa rampaantumaan, selvittäisi poikasen ja tekisi hänet vakavaksi. Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta olisi käynytkin niin. Me voimme nähdä millä Intian asemalla tahansa, että tämä periaate pitää paikkansa. Mutta tässä yksityistapauksessa ei käynytkään siten, sillä poika oli herkkätuntoinen ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta -- kuten jo olen sanonut senkin seitsemän kertaa. Tietysti me emme voineet tietää, kuinka nämä vallattomuudet vaikuttivat häneen persoonallisesti. Ne eivät olleet sen kummempia, vaan vallan keskinkertaista laatua. Hän oli ehkä raha-asioissa joutunut hieman rappiolle koko elämänajakseen ja tarvitsi vähän hoitoa. Muistot hänen tempuistaan kyllä olisivat haihtuneet yhtenä ainoana kuumana vuodenaikana ja pankkiirit olisivat selvittäneet hänen rahahuolensa. Hänellä lienee kumminkin ollut vallan toinen käsitys kaikesta, ja hän luuli joutuneensa auttamattomasti rappiolle. Hänen everstinsä puheli hänelle vakavasti, kun kylmä vuodenaika oli loppunut. Se saattoi hänet vielä entistä onnettomammaksi, vaikka se vain oli tavallinen everstin muistutus.

Se, mitä nyt seuraa, on omituinen esimerkki siitä, kuinka me kaikki olemme keskinäisessä yhteydessä toisiimme ja vastuunalaisia toisistamme. Kun poikanen kerran puheli erään naistuttavansa kanssa, lausui tämä jotain, joka lopullisesti murti hänen mielensä. Ei maksa vaivaa kertoa sitä, sillä se oli vain tuommoinen julma, pikkuinen, ajattelematta lausuttu lause, joka pani hänet punastumaan korviaan myöten. Hän pysyi huoneessaan kolme päivää ja sitten pyysi kahden päivän loma-aikaa mennäkseen ampumaan erään kanavainsinöörien majatalon läheisyyteen, noin kolmenkymmenen peninkulman päähän. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja sinä yönä hän oli upseeriklubissa vielä entistä vallattomampi ja hurjempi. Hän sanoi menevänsä "ampumaan suuria eläimiä", ja läksi matkaan puoli yhdentoista aikaan _ekka_-rattailla. Peltopyitä -- jotka olivat ainoana metsänriistana lähellä majataloa -- ei voi sanoa "suuriksi eläimiksi"; siitä syystä jokainen nauroi hänelle.

Seuraavana aamuna eräs majuureista palasi kotiin lyhyeltä lomalta ja kuuli pojan lähteneen ampumaan "suuria eläimiä". Majuuri oli mieltynyt poikaan ja oli usein kylmän vuodenajan kestäessä koettanut hillitä häntä. Hän rypisti silmäkulmiaan kuultuaan retkestä ja läksi pojan huoneeseen tutkien kaikki paikat siellä.

Kohta hän tuli takaisin ja tapasi minut juuri kun toin korttiani upseeriklubiin. Etusalissa ei ollut ketään muita.