Part 9

Mrs. Reiver oli totuttanut pois hänet kokonaan puhumasta itsestään, ja pannut hänet ylistämään Mrs. Reiverin avuja. Mrs. Hauksbee toimi vallan toisin ja voitti hänen luottamuksensa, niin että hän mainitsi kihlauksestaan tytön kanssa Englannissa, puhuen ylenkatseellisesti ja säälien tuosta "poikamaisesta hulluudestaan". Tämä tapahtui kun hän kerran iltapäivällä joi teetä Mrs. Hauksbeen kanssa keskustellen, oman arvelunsa mukaan, hauskalla ja huvittavalla tavalla. Mrs. Hauksbee oli nähnyt edellisen sukupolven miehiä vallan samaa maata, joista oli kypsynyt lihavia kapteeneja ja pulleita majuureja.

Keskimääräisen arvion mukaan tuon naisen luonteessa oli noin kaksikymmentä kolme eri puolta. Jotkut sanoivat, että niitä oli enemmän. Hän rupesi puhelemaan Plufflekselle äidilliseen tapaan, aivan niinkuin olisi ollut sata, eikä viisitoista vuotta eroa heidän iällään. Hänen äänessään oli jonkunmoista kurkkuäänistä väräjämistä, joka vaikutti lempeästi, vaikka se, minkä hän sanoi, oli kaikkea muuta kuin lempeätä. Hän huomautti kuinka perin hullua, melkeimpä voisi sanoa kunnotonta, Pluffleksen käytös oli ja kuinka ahdas hänen näköpiirinsä oli. Silloin Pluffles jupisi jotain, että hän "luotti omaan arvostelukykyynsä, kuten hienon miehen sopii"; ja tämä juuri raivasi tien sille, mitä Mrs. Hauksbee sitten tahtoi sanoa. Pluffles olisi vallan masentunut, jos joku toinen nainen olisi noin puhunut; mutta kun Mrs. Hauksbee sen sanoi tuolla lempeällä liehakoivalla tavallaan, niin hän vaan tunsi surua ja katumusta -- aivan niinkuin hän olisi kuullut tavallista paremman saarnan. Vähitellen, hyvin hellävaroen ja hiukkasen aina kerrallaan hän rupesi noukkimaan pois itserakkautta Pluffleksesta, aivan niinkuin riu'ut irroitetaan pois sateenvarjosta ennenkuin siihen pannaan uusi päällinen. Hän kertoi Plufflekselle ajatuksensa hänestä ja hänen arvostelukyvystään ja maailman tuntemisestaan; kuinka Pluffles oli käytöksellään joutunut naurettavaksi muitten ihmisten silmissä; kuinka Pluffles nytkin oli aikonut ruveta liehakoimaan häntä, Mrs. Hauksbeeta, jos vaan viimeksi mainittu olisi suonut hänelle tilaisuutta siihen. Sitten hän sanoi, että avioliitto saisi hänet vakaantumaan ja loi suloisen pikku kuvan -- vallan ruusun punertavan -- tulevasta Mrs. Pluffleksesta, joka kulkisi elämän halki luottaen miehensä "arvostelukykyyn" ja "maailman tuntemiseen", semmoisen miehen, jossa ei ollut mitään moitteen siaa. Minä en ymmärrä, kuinka hän sai nämä molemmat lausunnot sopimaan yhteen. Mutta ei Pluffles huomannut, että ne olivat yhtään ristiriidassa.

Se oli oikeen mainio pikku saarna -- paljoa parempi kuin minkä papin tahansa -- ja se loppui liikuttavalla viittauksella Pluffleksen mammaan ja pappaan ja huomautuksella kuinka erinomaisen järkevätä olisi, jos Pluffles veisi morsiamensa Englantiin.

Sitten hän lähetti Pluffleksen kävelemään, ajattelemaan tätä keskustelua. Pluffles läksi niistäen nenäänsä hyvin kovasti ja käyden tavattoman jäykkänä. Mrs. Hauksbee nauroi.

Ainoastaan Mrs. Reiver tietää, mitä Pluffles oli aikonut tehdä kihlaukselleen, ja hän piti sitä salaisuutenaan kuoloon saakka. Minä luulen, että hän mielellään olisi suonut, että Pluffles kohteliaisuudesta häntä kohtaan olisi purkanut sen.

Seuraavina päivinä Pluffles keskusteli hyvin ahkeraan Mrs. Hauksbeen kanssa. Keskustelut koskivat kaikki samaa asiata ja ne auttoivat Plufflesta pysymään siveyden tiellä.

Mrs. Hauksbee tahtoi pitää häntä siipiensä suojassa viimeiseen asti. Siitä syystä hän ei sallinut Pluffleksen lähteä Bombayhin häitä viettämään. "Taivas tietää, mitä voisi tapahtua matkalla!" sanoi hän. "Plufflesta painaa Rubenin kirous ja Intia ei ole sopiva maa hänelle!"

Vihdoin viimein saapui morsian tätinsä kanssa, ja Pluffles, joka oli joten kuten järjestänyt raha-asiansa -- siinäkin Mrs. Hauksbee auttoi häntä -- meni naimisiin.

Mrs. Hauksbee huokasi helpoituksesta, kun molemmat olivat sanoneet "tahdon", ja meni tiehensä.

Pluffles seurasi hänen neuvoaan ja läksi kotimaahan. Hän pyysi eron virastaan ja elelee nyt kasvattamalla kirjavaa nautakarjaa vihreäaitaisilla laitumilla jossakin Englannissa. Minä luulen, että hän teki hyvin viisaasti siinä. Hän olisi joutunut vallan rappiolle Intiassa.

Jos joku siis sattuisi sanomaan jotain tavallista ilkeämpää Mrs. Hauksbeesta, niin kerro hänelle vaan kuinka Pluffles pelastui.

Erehdys.

Sellaisella miehellä on vielä parantumisen toivoa, joka julkisesti juo ja mellastaa kohtuullista enemmän, mutta sellaisella miehellä ei ole niin hiukkastakaan toivoa, joka juo salassa ja yksin omassa kodissaan -- miehellä, jonka ei kukaan koskaan _näe_ juovan.

Se on sääntö; tietysti täytyy olla olemassa poikkeus, jonka nojalla se voidaan todistaa. Moriarty oli juuri tuo poikkeus.

Hän oli siviili-insinööri ja hallitus oli erinomaisella ystävyydellä lähettänyt hänet vallan yksin etäiseen piirikuntaan, jossa hänellä ei ollut muita puhetovereja kuin alkuasukkaita ja sangen paljon työtä toimitettavana. Hän toimitti virkaansa kunnollisesti ne neljä vuotta, jotka hän oli vallan yksin; mutta hän tottui vähitellen juomaan salaa ja yksinään, ja hän palasi erämaasta vanhempana, kuluneempana ja kuihtuneempana kuin olisi voinut odottaa tuollaisen yksinäisen elämänkään perästä. Lukija ehkä tuntee sananparren, jossa sanotaan, että jos mies on ollut enemmän kuin vuoden erämaissa, niin hän ei enää tule entiselleen koko loppu elämässään. Ihmiset otaksuivat, että Moriartyn omituisiin tapoihin ja alakuloiseen mielialaan oli syynä tuo pitkä yksinäisyys ja sanoivat, että siinä sen nyt näkee kuinka hallitus turmelee parhaimpien miestensä tulevaisuuden. Moriarty oli saavuttanut erittäin hyvän maineen siltojen ja sulkujen rakentajana, mutta hän tiesi, että hän joka ilta viikosta läheni lähenemistään hyvän maineensa loppua maistelemalla konjakkia ja liköörejä ja muuta semmoista roskaa. Hänellä oli vahva ruumis ja hyvät aivot, muutoin hän olisi jo murtunut ja kuollut kuin sairas kameeli erämaassaan, niinkuin moni häntä parempikin mies usein ennen häntä oli murtunut.

Hallitus komensi hänet Simlaan, kun hän oli päässyt erämaasta; ja hän läksi sinne aikoen pyrkiä ensimmäiseen avonaiseen virkaan. Sinä seurailukautena Mrs. Reiver -- lukija ehkä vielä muistaa hänet -- oli valtansa kukkuloilla ja moni mies huokaili hänen ikeensä alla. Kaiken pahan, minkä voi sanoa, olen minä jo sanonut Mrs. Reiveristä toisessa kertomuksessa. Moriarty oli komeavartaloinen, kaunis ja hyvin harvapuheinen ja hän koetti hermostuneen huolellisesti aina olla naapurilleen mieliksi, ellei hän sattunut vallan vaipumaan omiin synkkiin mietteisinsä. Hän säpsähti kovasti kuullessaan äkkinäisen melun, taikka jos joku odottamatta sanoi hänelle jotain, ja jos tarkasteli häntä, kun hän joi lasin vettä päivällisiksi, saattoi huomata, että hänen kätensä vapisi hiukan. Mutta kaikki tämä luettiin hermostumisen syyksi ja tuota hiljaista, tasaista "pulp-pulp-pulp", ja taaskin "pulp-pulp-pulp", kun hän oli yksinään omassa huoneessaan, ei kukaan koskaan kuullut. Ja se oli tosiaankin ihmeellistä siihen nähden, että jokaisen yksityiselämä on yleisön omaisuutta Intiassa.

Moriarty ei joutunut Mrs. Reiverin seurapiiriin, sillä hän ei viihtynyt siinä seurassa, vaan Mrs. Reiver itse sai hänet valtaansa ja hän polvistui Mrs. Reiverin jalkain juureen ja palveli häntä kuin jumalatarta. Se tuli siitä, että hän oli tullut suorastaan erämaasta suureen kaupunkiin. Hän ei voinut arvostella asioita järkevästi eikä käsittänyt millainen mikin henkilö oli.

Mrs. Reiver oli kylmä ja jäykkä, mutta Moriarty sanoi hänen olevan ylevän ja arvokkaan. Mrs. Reiver oli typerä eikä voinut keskustella sujuvasti, mutta Moriarty sanoi, että hän oli vaatimaton ja kaino. Mrs. Reiver kaino! Mrs. Reiver oli liian kelvoton ansaitakseen kunnioitusta ja arvonantoa keltään, mutta Moriarty ihaili häntä etäältä ja varusti hänet kaikilla Raamatun hyveillä ja useimmilla Shakespearen.

Tuo suuri, tummaverinen, hajamielinen mies, joka oli niin kovin hermostunut, jos poni sattui juoksemaan hänen perässään, liehui Mrs. Reiverin liepeissä ja punastui ilosta kun tämä joskus suvaitsi sanoa pari sanaa hänelle. Hänen ihailunsa oli ankaran platoonista laatua; muutkin naiset sen huomasivat ja myönsivät. Hän ei liikkunut Simlan seuraelämässä ja siitä syystä hän ei kuullut mitään pahaa ihanteestaan; joka oli hyvä. Mrs. Reiver ei välittänyt hänestä erittäin; hän vaan piti huolta siitä, että Moriarty oli hänen ihailijaluettelossaan ja hän kävi silloin tällöin ratsastamassa hänen kanssaan näyttääkseen vaan, että Moriarty oli hänen omaisuuttansa, jonka hän koska tahansa saattoi ottaa huostaansa. Moriarty lienee puhetta johtanut koko ajan, sillä Mrs. Reiverillä ei varmaankaan ollut paljoa sanomista hänen kaltaiselleen miehelle; ja sekin vähä, jonka Mrs. Reiver sanoi, ei mahtanut olla kovin järkevätä. Moriarty uskoi vahvasti, että Mrs. Reiverillä oli vaikutusvaltaa häneen -- ja syystä hän sen uskoikin -- ja tämä usko vaikutti sen, että hän vakavasti koetti luopua tuosta paheesta, josta hän yksin vaan tiesi.

Hänen kokemuksensa tässä taistelussa mahtoivat olla omituisia, mutta hän ei milloinkaan kertonut niistä. Joskus hän saattoi olla maistamatta mitään muuta kuin vettä koko viikon ajan. Sitten jonakin sateisena iltana, kun häntä ei oltu kutsuttu minnekään vierailemaan ja hauska valkea hulmusi uunissa ja kaikki oli niin kodikasta, hän saattoi istautua alas ja iltansa kuluksi ruveta maistelemaan pullostaan vähä väliä, samalla kuvitellen, kuinka hän tekisi parannuksen tulevaisuudessa, kunnes hän vihdoin täydessä humalassa heittäytyi vuoteelle nukkumaan. Hän kärsi kovasti seuraavana aamuna.

Eräänä iltana tapahtui ratkaiseva loppuisku. Moriarty oli levoton mielessään kun hänen parantumiskokeensa, joitten tarkoituksena oli kohottaa häntä niin, että hän "ansaitsisi Mrs. Reiverin ystävyyden", olivat niin huonosti onnistuneet. Viimeiset kymmenen päivää olivat olleet hyvin vaikeita ja vihdoin ne päättyivät siten, että hän nyt sai kärsiä seuraukset puolen neljättä vuoden ryyppäilemisestä _delirium tremens_ puuskana, joka oli hiljaista laatua. Se alkoi synkillä itsemurhan mietteillä ja sitten seurasi hysteerisiä kohtauksia ja vihdoin hän rupesi täydellisesti hourailemaan. Kun hän istui tuolillaan uunin edessä taikka kuljeskeli edes takasin huoneessaan nyppien nenäliinan palasiksi, niin saattoi kuulla, mitä hän oikeastaan ajatteli Mrs. Reiveristä, sillä hän houraili hänestä ja omasta lankeemuksestaan melkein koko ajan, vaikka hän väliin sekoitti muutamia tie- ja vesirakennuslaskuja samaan ajatusvyyhteensä. Hän puhui ja puhui ja yhä vaan puhui kuiskaten hiljaa itsekseen, eikä kukaan voinut saada häntä vaikenemaan. Hän näytti aavistavan, että asiat nyt olivat nurin, sillä hän koetti pari kertaa koota ajatuksiaan ja neuvotella järkevästi tohtorin kanssa, mutta hänen oli vallan mahdoton hallita mieltään ja hän rupesi taas kuiskailemaan onnettomasta kohtalostaan. On vallan kamalata kuulla aikamiehen lavertelevan kuin lapsi kaikesta semmoisesta, jonka mies muutoin tavallisesti pitää syvimpänä salaisuutenaan. Moriarty paljasti koko sielunsa jokaiselle, joka sattui olemaan hänen huoneessaan kello puoli yhdestätoista illalla kello neljännestä vaille kolmeen seuraavana aamuna.

Siitä, minkä hän sanoi, saattoi ymmärtää kuinka ääretön vaikutusvalta Mrs. Reiverillä oli häneen ja kuinka perinpohjin hän tunsi oman lankeemuksensa. Hänen kuiskauksiansa ei tietysti voi tässä kertoa; mutta ne olivat hyvin opettavaisia -- ne kuin näet osoittivat erehdykset hänen laskuissaan.

Kun pahin puuska oli mennyt ohi ja Moriartyn harvat tuttavat surkuttelivat häntä, kun tuo paha erämaan kuume oli niin kovasti masentanut hänen, silloin hän vannoi pyhän valan itsekseen ja liittäytyi taas Mrs. Reiverin seuraan vuodenajan loppuun saakka, ihaellen häntä hiljaa ja hartaasti kuin taivaan enkeliä. Sittemmin hän rupesi ratsastamaan -- oikeen täydellä todella ratsastamaan -- joka oli varma merkki siitä, että hän oli parantumassa päin; ja nyt saattoi jo lyödä rämähyttää ovenkin kiini, eikä hän kumminkaan hypähtänyt seisaalleen säikähtyneenä. Sekin taas antoi toivon aihetta.

Ei kukaan tiedä, kuinka hän saattoi pitää valansa ja mitä se maksoi hänelle alussa. Mutta varmaa on että hän vältti pahimmat karit, mitä juoppouteen taipuva mies milloinkaan voi kohdata. Hän joi viininsä päivällisiksi, mutta ei milloinkaan ryypiskellyt yksin, eikä milloinkaan juonut niin paljon, että se hiukankaan olisi vaikuttanut häneen.

Kerran hän kertoi eräälle hyvälle ystävälleen kärsimyksestään ja kuinka hän "hyvän ja jalon, enkelimäisen naisen vaikutuksesta" oli pelastunut. Kun ystävä -- hämmästyksissään siitä, että jotain hyvää saattoi sanoa Mrs. Reiveristä -- nauroi, niin hän sillä menetti Moriartyn ystävyyden. Moriarty, joka nyt on naimisissa tuhat kertaa paremman naisen kanssa kuin Mrs. Reiver ikinä -- naisen kanssa, joka uskoo ettei koko maan päällä ole toista miestä niin oivaa ja hyvää kuin hänen miehensä -- hän kyllä kulkee hautaan saakka siinä vahvassa uskossa, että Mrs. Reiver pelasti hänet sekä maallisesta että iankaikkisesta kadotuksesta.

Ei kukaan uskonut hetkeäkään, että Mrs. Reiver tiesi vähintäkään Moriartyn heikkoudesta. Jokainen, joka tunsi Mrs. Reiverin, ei epäillyt ollenkaan, että hän olisi heti vetäytynyt pois Moriartyn seurasta, jättänyt hänet oman onnensa nojaan ja kertonut kaikille ystävilleen Moriartyn onnettomuudesta, jos hän vaan olisi sen tiennyt.

Moriarty otaksui Mrs. Reiverin olevan vallan erilaisen kuin hän todella oli, ja tuo usko pelasti hänet. Joka oli vallan yhtä hyvä, kuin jos Mrs. Reiver todellakin olisi ollut semmoinen, jommoiseksi Moriarty luuli häntä.

Mutta nyt on kysymys: kuinka suuren osan Moriartyn pelastuksesta Mrs. Reiver voi lukea ansiokseen, kun tilinteon päivä tulee?

Suddhoon talossa.

Suddhoon talo lähellä Taksalin porttia on kaksinkertainen. Siinä on neljä koverrettua ikkunaa vanhasta ruskeasta puusta ja tasanen katto. Sen tuntee viidestä punasesta kuviosta, jotka ovat ruutu viitosen tapaan järjestetyt valkoseen seinään yläikkunoiden väliin. Alakerrassa asuu leipuri Bhagwan Dass ja eräs mies, joka sanoo elävänsä sinettien kaivertamisella, lukuisine vaimoineen, palvelijoineen, ystävineen ja suosijoineen. Molemmissa ylähuoneissa asui useimmiten Janoo ja Azizun sekä pieni mustan ruskea rottakoira, joka oli varastettu erään englantilaisen kotoa ja jonka Janoo oli saanut lahjaksi eräältä sotamieheltä. Nykyjään Janoo asuu yksin ylähuoneissa. Suddhoo makaa tavallisesti katolla, paitsi silloin kun hän makaa kadulla. Hänellä on tapana käydä Peshawarissa kylmänä vuodenaikana tervehtimässä poikaansa, joka myy kuriositeetteja lähellä Edwardes porttia ja silloin hän makaa oikean savikaton alla. Suddhoo on minun hyvä ystäväni, sillä hänen serkullaan on poika, joka minun välitykselläni sai päävahtimestarin paikan suuressa kauppahuoneessa asemalla. Suddhoo sanoo, että Jumala tekee minusta alikuvernöörin vallan kohta. Minä uskon aivan varmaan, että hänen ennustuksensa toteutuu. Hän on hyvin, hyvin vanha, valkotukkainen ja hampaatkin semmoiset, ettei niitä kannata näyttää. Kaikki hänen sielunkykynsä ovat kuluneet loppuun, kaikki muut paitsi rakkaus hänen poikaansa Peshawarissa. Janoo ja Azizun ovat Kashmirista kotoisin, kaupungin lapsia, joitten toimi on ikivanha ja enemmän tai vähemmän kunniallinen; mutta Azizun on sittemmin joutunut naimisiin erään lääketiedettä tutkivan nuorukaisen kanssa maan luoteisosasta ja viettää nyt sangen kunnioitettavaa elämätä jossakin lähellä Bareillya. Bhagwan Dass on verenimijä ja väärentäjä. Hän on hyvin rikas. Se mies, joka sanoo elävänsä kaivertamalla sinettejä, on olevinaan hyvin köyhä. Nämä seikat ovat kaikki, minkä me tarvitsemme tietää Suddhoon talon neljästä päähyyriläisestä. Sitten siellä vielä asun minä, mutta minä toimitan tässä kertomuksessa vaan loppukuoron virkaa, joka esiintyy viimeiseksi ja selittää kaikki asiat. Minua ei siis tarvitse lukea.

Suddhoo ei ollut kovin viisas. Se mies, joka oli kaivertelevinaan sinettejä, oli viisain heistä kaikista, paitsi Janoota. Bhagwan Dass osasi vaan valehdella. Janoo oli myöskin kaunis, mutta se oli hänen oma asiansa.

Suddhoon poika Peshawarissa sairastui keuhkopussitulehdukseen ja vanha Suddhoo oli huolissaan. Sinettien kaivertaja kuuli puhuttavan Suddhoon huolesta ja käytti sitä hyväkseen. Hän seurasi aikaansa. Hän hankki itselleen ystävän Peshawarissa, joka joka päivä sähkötti hänelle tietoja Suddhoon pojan terveydentilasta. Ja tässä juuri alkaa kertomuksemme.

Suddhoon serkun poika sanoi minulle yhtenä iltana, että Suddhoo tahtoisi puhutella minua; että hän oli liian vanha ja heikko tullakseen itse minun luokseni ja että minä osoittaisin ikuista kunniaa Suddhoon talolle, jos minä tulisin hänen luokseen. Minä menin, mutta siihen nähden, että Suddhoo tähän aikaan oli sangen hyvissä varoissa, olisi hän minun mielestäni voinut lähettää paremmat ajopelit, eikä tuommoisia hirvittävän täriseviä _ekka_ rattaita, tuomaan tulevata varakuvernööriä alkuasukkaiden kaupungin osaan kolkkona huhtikuun iltana. _Ekka_ ei kulkenut nopeasti. Oli jo pilkkosen pimeä, kun me seisahduimme Ranjit Singhin haudan oven luo lähellä linnoituksen pääporttia. Siinä seisoi Suddhoo ja hän sanoi, että se oli vallan varma, että minusta armollisen alentuvaisen käytökseni tähden tehtäisi varakuvernööri, ennenkuin ainoakaan hivus päässäni valkenisi. Sitten me puhuimme ilmasta ja minun terveydentilastani ja vehnän sadosta viisitoista minuuttia Huzuri Baghissa, tähtitaivaan alla.

Suddhoo sanoi vihdoin viimeinkin asiansa. Hän kertoi Janoon sanoneen että tässä _sirkarissa_ (maakunnassa) oli olemassa laki, joka kielsi käyttämästä taikakeinoja, sillä asianomaiset pelkäsivät, että taiat voisivat jonakin päivänä tappaa Intian keisarinnan. Minä en tiennyt ollenkaan kuinka tuon lain laita oli, mutta minä arvasin että nyt oli jotain hauskaa tekeillä. Minä sanoin siis, että hallitus ei suinkaan kieltänyt taikakeinoja, vaan päin vastoin suuresti kehoitti niitä käyttämään. Valtion korkeimmat virkamiehet itse käyttivät taikatemppuja. (Jollei valtion rahastojen virallisissa laskuissa ole käytetty taikatemppuja, niin minä en ymmärrä mitä ne ovat). Sitten rohkaistakseni häntä vielä enemmän minä sanoin että jos tässä oli kysymys toimittaa jadoo, niin minulla ei ollut ollenkaan mitään vastaan antaa siihen apuani ja suostumustani, ja minä kyllä katsoisin, että toimitettaisi puhdas jadoo -- valkonen taikatemppu, joka on eroitettava saastaisesta jadoosta, mikä tappaa ihmisiä. Siinä meni pitkä aika ennenkuin Suddhoo myönsi, että hän juuri siitä syystä oli pyytänyt minua tulemaan. Sitten hän kertoi minulle vavahdellen ja vapisevalla äänellä, että se mies, joka sanoi kaivertelevansa sinettejä, oli poppamies mitä puhtainta laatua; että tämä joka päivä toi Suddhoolle uutisia hänen sairaalta pojaltaan Peshawarissa nopeammin kuin salama iskee, ja että sitten kirjeistä aina kävi selville, että nämä uutiset olivat tosia. Sitten hän vielä oli sanonut Suddhoolle, että suuri vaara uhkaa poikaa, mutta sen voisi estää puhtaalla _jadoolla_ ja suurella rahasummalla tietysti. Minä aloin jo oivaltaa asian laidan ja sanoin Suddhoolle, että minä myöskin ymmärsin hiukan länsimaissa käytettyä _jadoota_ ja tulisin kyllä hänen taloonsa tarkastamaan, että kaikki tapahtuu säännöllisesti ja oikeassa järjestyksessä. Me läksimme yhdessä matkaan ja Suddhoo kertoi minulle tiellä, että hän jo oli maksanut sinettijen kaivertajalle noin sata taikka kaksisataa _rupeeta_ ja tämän iltainen _jadoo_ maksaisi vielä kaksisataa rupeeta lisää. Ja se oli polkuhinta, sanoi hän, hänen poikaansa uhkaavan vaaran suuruuteen nähden; mutta minä en luule, että hän kuitenkaan ajatteli niin.

Kaikki valkeat olivat sammutetut talon edustalla, kun me saavuimme sinne. Minä kuulin kamalata mölinää sinetin kaivertajan puodista, aivan kuin joku olisi voivotellut hengen heitossa. Suddhoo värisi kovasti ja kompuroidessamme ylös portaita hän kertoi minulle, että jadoo oli alkanut. Janoo ja Azizun tulivat meitä vastaan portaiden päässä ja sanoivat minulle, että jadoo tulisi toimitettavaksi heidän huoneissansa, koska näet siellä oli enemmän tilaa. Janoo on vapaamielinen nainen. Hän kuiskasi minulle että koko _jadoo_ oli vaan keino, jolla koetettiin petkuttaa rahoja Suddhoolta ja että sinetin kaivertaja joutuisi hyvin kuumaan paikkaan kuoltuaan. Suddhoo melkein itki pelvosta ja vanhuuden heikkoudesta. Hän kulki edes takasin hämärässä huoneessa, mainiten yhä uudelleen poikansa nimen ja kysyen tuon tuostakin Azizunilta eikö sinetin kaivertajan sietäisi hiukan alentaa palkkavaatimuksiaan, kun asia koski hänen omaa hyyri-isäntäänsä. Janoo työnsi minut varjoon seinään koverretun holvi-ikkunan komeroon. Luukut olivat kiinni ja huonetta valaisi vaan hiukan tuikkiva öljylamppu. Minua ei yhtään voinut nähdä, kun vaan pysyin hiljaa.

Hetkisen kuluttua taukosi mölinä alikerrassa ja me kuulimme askeleita portailla. Se oli sinetin kaivertaja. Hän seisahtui ulkopuolelle ovea -- kun samassa rottakoira rupesi haukkumaan ja Azizun hapuili vitjoja -- ja käski Suddhoon sammuttaa lampun. Siitä syntyi pilkkosen pimeä paitsi punasta hehkua kahdesta _huquasta_, joita Janoo ja Azizun polttivat. Sinetin kaivertaja tuli sisään ja minä kuulin kuinka Suddhoo heittäytyi lattialle ähkien. Azizun pidätti henkeään ja Janoo vetäytyi vuoteelle vavahdellen. Silloin kuului metallipalasten helinä ja vaalean sinisen vihreä liekki leimahti lähellä lattiata. Se valaisi juuri paraiksi niin paljon, että saattoi nähdä Azizunin kyyristyneenä huoneen nurkkaan rottakoira sylissä, Janoon kädet ristissä, eteenpäin kumartuneena vuoteen laidalla istumassa, Suddhoon, kasvot alas painettuina väristen, ja sinetin kaivertajan.

Minä toivon, etten elämässäni enää näe toista semmoista miestä kuin tuo sinetin kaivertaja. Hän oli alasti vyötäisiin saakka ja hänen päässään oli valkosista jasmiineista kiedottu seppele, paksu kuin miehen ranne. Vyötäisille oli kääritty punertava vaate ja kummassakin nilkassa oli teräsrengas. Siinä ei ollut mitään kammottavaa. Miehen kasvot, ne ne panivat minun värisemään. Ensiksikin ne olivat sinertävän harmaat. Toiseksi hän oli vääntänyt silmänsä nurin, niin että valkuaiset vaan olivat näkyvissä; ja kolmanneksi nuo kasvot olivat vallan pirulliset -- aaveen tapaiset -- täydellinen vastakohta tuolle sileänaamaiselle, inhoittavalle vanhalle lurjukselle, joka päivät pitkään istui sorvauspenkkinsä ääressä alakerrassa. Hän makasi vatsallaan, kädet väännettyinä ristiin selän taakse, ikäänkuin hänet olisi sidottuna viskattu siihen. Pää ja kaula olivat ainoat ruumiinosat, jotka eivät olleet kiinni lattiassa. Ne muodostivat melkein suoran kulman ruumista vastaan, aivan niinkuin hyökkäystä aikovan lasisilmäkäärmeen pää. Se oli kamalata. Huoneen keskessä paljaalla savilattialla oli suuri, syvä messinkiastia, jossa leimusi himmeä sinisen vihreä liekki aivan kuin yölamppu. Tämän astian ympäri mies lattialla mateli kolmeen kertaan. Kuinka hän sen saattoi tehdä, sitä minä en ymmärrä. Minä näin lihaksien nousevan ja laskevan aaltomaisesti pitkin hänen selkärankaansa, mutta muutoin en huomannut mitään liikettä. Pää näytti olevan ainoa elävä osa hänen ruumiistaan, paitsi noita verkalleen kohoavia ja laskevia selkälihaksia. Janoo hengitti vuoteella seitsemänkymmentä kertaa minuutissa. Azizun peitti silmänsä käsillään ja vanha Suddhoo itki itsekseen, nyppien likaa, joka oli tarttunut hänen valkoseen partaansa. Hirveintä oli, että tuo mateleva, kiemurteleva olento ei päästänyt vähintäkään ääntä -- kiemurteli vaan! Ja arvelkaa, että tuota kesti kymmenen minuuttia ja samalla rottakoira vinkui, Azizun vapisi, Janoo läähätti ja Suddhoo itki.